Title: Ensimmäinen ja viimeinen
Author: Sleepless
Genre: Angst, slash, insest, one-shot
Pairing Sirius/Regulus
Warnings: insesti
Rating: S
Summary: Muistot korvensivat edelleen, pitivät otteessaan, mutta ensimmäistä kertaa näin epätoivossani rakoja, halkeamia, joista halusin pitää kiinni.
A/N: Tämä on ensimmäinen kirjoittamani ficci, jonka julkaisin vanhassa finissä noin vuosi sitten. Täällä sitten ajattelin julkaista uudelleen, kun nyt sattumalta löysin tämän. Kommentteja toivoisin. ^^
**
Sirius PoV
Tänään oli taas päivä, jonka olisin mieluiten vain ohittanut, nukkunut sen päättymiseen saakka.
Mutta jokin kiskoi minut aamulla ylös, jokin pakotti minut elämään taas uudet hetket, vaikka en
enää edes tuntenut niiden tulemista ja menemistä.
Kaikki oli muuttunut, muuttunut niin tyhjäksi ja arvottomaksi. Huomaamattani tunnit kuluivat,
aika hupeni, aamusta tuli jälleen ilta ja illasta painajaisten täyttämä yö.
En enää löytänyt syytä sille, että olin elossa, ne syyt oli minulta riistetty.
Yhä useammin jalkani veivät minut lähimpään kapakkaan, sinne missä ihmiset eivät tuijottaneet, kun tyhjensin polttavaa juomaa sisuksiini ja pyörittelin pölyistä lasia käsissäni,
kunnes ajatukset sumenivat kellonviisareiden lailla, eikä mitään tarvinnut enää muistaa.
Silti menneisyys kiusasi minua, se loppumaton pimeä tyhjyys, jonka James jätti lähtiessään.
Täydellisinkin elämä voi tuhoutua, kun se menettää sen, mikä siitä tekee niin
kaunista ja hyvää.
Minä en ollut vieläkään toipunut menneisyydestä, en tulisi koskaan unohtamaan.
Aamuöinä palasin horjuvin askelin kotiin, käänsin avainta ruosteisessa lukossa ja ovi avautui tutulla tavalla narahtaen. Hiljaisuudessa pääni sisällä jyskyttävä kipu voimistui, ja nojauduin hetkeksi seinää vasten, puristin tärisevät käteni nyrkkiin.
Olit tullut jo kotiin, aavistin sen siitä kuinka tuoksusi vielä leijui tunkkaisessa käytävässä.
Huuleni kaartuivat hymyyn, kun ajattelin sinua. Pysähdyin huoneesi ovelle ja kuuntelin tasaista hengitystäsi, kiitollisena siitä, että kuulin sen.
Painoin otsani viileälle puupinnalle ja toivoin, niin kuin monet kerrat aiemminkin, että kuulisit sydämenlyöntini ja tulisit poistamaan ikäväni.
Joka kerta kun katsoin peiliin, olin vain puolikas, kuin vartalo ja lämpö vailla syytä olemassaoloon. Olin eksynyt, aistinsa menettänyt, hidasta tukehtumistaan pakeneva varjo, sinun oikealla puolellasi, vahvempana osapuolena.
Mutta en minä ollut vahva, niin kuin kauan luulin olevani. Syvällä mieleni sopukoissa olin vain
vähäinen pelkuri, jonka huulilta ne kolme sanaa kuolivat joka kerta yhä helpommin. Minä vajosin uudelleen ja uudelleen pohjamutiin, enkä halunnut vetää sinua mukanani, vaan käänsin katseeni pois kun yritit sitä tavoittaa.
En vain voinut antaa periksi ja rakastaa sinua niin kuin aina olin halunnut.
***
Syksyinen koleus suli Kalmanhanaukion perimmäisestä huoneesta, kun ensimmäisen kerran tunsin huulesi omillani, hoikat sormesi kietoutuneina omiini, vartalosi omistavasti omassani kiinni, aivan kuin et olisi koskaan muuta halunnutkaan. Vaikka pelkäsin myöntää sitä itselleni, olin onnellisempi kuin moniin vuosiin, onnellisempi kuin olisin koskaan uskaltanut olla.
Huomaamattani takerruin sinuun kovemmin kuin aioinkaan, mutta et koskaan perääntynyt, vaan tulitkin lähemmäs kuin ikinä ennen. Muistot korvensivat edelleen, pitivät otteessaan, mutta ensimmäistä kertaa näin epätoivossani rakoja, halkeamia, joista halusin pitää kiinni.
Opetit minua kulkemaan uudelleen eteenpäin, väistämään ne kipeät muistot, jotka syövyttivät
sisimpääni.
Yhteen soljuvat askeleemme karhealla asfaltilla saivat minuun taas hiukan enemmän
menneisyyteni järkähtämätöntä vahvuutta, käheä naurusi sai hengitykseni kiihtymään, sydämeni jälleen lyömään niin kuin ennen. Tunsit minun jokaisen piirteeni, muistit minusta asioita kun itse ne unohdin. Näit heikkouteni ja kaikki ne pelot, kun käperryin aamuöisin viereesi ja
nukahdin viinintuoksuisiin henkäyksiisi.
Ja sinä kuiskit merkityksettömiä sanoja korvaani, autoit minua unohtamaan,
kuinka lähellä loppuani olin ollut.
Niin hitaasti ja varmasti johdattelit minut ulos niistä varjoista, joihin olin vajonnut.
Kuivasit jokaisen katkeran kyyneleeni, kun vuosien takainen harmaus lymysi pelkona
takaraivossani, kun menneisyyden syyttävät kasvot vierailivat painajaisissani, kun maksoin
velkojani uudestaan ja uudestaan, kymmenkertaisina. Meillä molemmilla oli salaisuutemme,
teot joita tulisimme pakenemaan lopun elämäämme. Mutta nyt olin ensi kertaa valmis kohottamaan
kasvoni ja vastaanottamaan jokaisen sen tuoman iskun.
***
Marraskuinen ilta oli lopuillaan, kun kävelimme, välillä juosten ja nauraen, ensimmäisten lumihiutaleiden sataessa mustiin hiuksiimme. Silmäni vaelsivat sinussa, pysähtyivät
samanlaisiin. Hitaasti hymy kohosi huulillesi ja vastasin hymyyn.
”Sitä vain, että.. kiitos. Kiitos kaikesta.”
Suljit minut halaukseen, vartalosi lämpö lämmitti omaani.
Huulesi eksyivät huulilleni, vaativina ja rakastavina.
Kiedoin käteni ympärillesi ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsin kääntäväni selkäni sille kylmyydelle, joka oli niin kauan minussa asunut.
Sillä sinä, Regulus, tulet olemaan minulle ensimmäinen ja viimeinen syy rakastaa elämää.
