Author: natte
Beta: Winifred
Fandom: Doctor Who
Paring: Doctor/Rose, hyvin hyvin pienessä osassa ehkä rivien välistä Mickey/Rose
Rating: S
Genre: drama, angst, hurt/comfort, romance, fluff
Disclaimer: BBC - kyllä, se on teidän, hemmetti vieköön, minä en tästä saa yhtikäs mitään.
Summary: Mitä tapahtui TARDISissa sillä välin, kun Doctor ja Rose matkustivat ensimmäistä kertaa takaisin rinnakkaisulottuvuuden Lontoosta omaan Lontooseensa?
A/N: Ja takaisin taas, vaikka tarkoitus olisi kirjoittaa Torchwood-ficcejä tänne, eikä enää Doctor Whota. Mutta, sain sentään Kulisseissa -haasteeseen vastattua tämän ficin myötä - joka siis sijoittuu kakkoskauden kuutosjakson loppuun (Age of Steel, muistin virkistyksesi voit katsoa viimeiset 7 minuuttia
YouTubesta).
Monimutkaisempaa summarya saa kyllä hakea, siitä annan itselleni kyllä pisteet kotiin. Tätä on hiottu kyllä niin moneen suuntaan, mutta viimeinkin olen semi-tyytyväinen lopputulokseen.
Hemmetti, pian alan kirjoittamaan vain englanniksi, tuntuu, että varsinkin vuorosanat eivät yhtään soinnu suomenkielellä! :'D Kommenttia toivon, niin risua kuin ruusua ja rakentavaa, toivottavasti sitä jätätte! : )
My precious girl”Go on then, don't miss your flight.”Sininen ovi kolahti hiljaa sulkiessani sen selkäni takana. Pieni narahdus peittyi suurelta osin tuttuun huminaan, jonka takia en ollut saanut nukuttua ensimmäisinä öinä kunnolla. Se kuulosti melkein laululta, jos sitä jäi kuuntelemaan tarkemmin – sillä oli oma melodia, oma melankolinen tarinansa, jota se välitti surkeana eteenpäin kun kukaan ei ollut kuulemassa.
Se oli laulu, joka herätti ahdistusta onnellisessa, ja lohtua onnettomassa.
Yritin tasata pinnallista, kiihtynyttä hengitystäni sukiessani hiuksiani pois kasvoiltani. Ikään kuin hiuksillani tai ulkonäölläni yleensä olisi ollut mitään väliä. Ikään kuin millään olisi enää mitään väliä. Mickey oli päättänyt jättää minut, samaten Pete, ja Jackie... ei, en ajattelisi sitä.
Kaikesta tulisi muutoin niin peruuttamatonta ja lopullista. Todellista.
Jos uskottelisin itselleni vielä hetken, että kaikki olisi vain pahaa unta. Että tämä kaikki oli vain TARDISin laulun aiheuttamaa painajaista, että heräisin pian pimeässä sängystäni, rauhallisen ja unisen äänen todetessa vierestäni kaiken olleen vain alitajuntani aikaansaannosta, typerää unta.
Jos vain tämän kerran...
”Rose, hän ei ollut äitisi. Tiedät sen”, hiljainen ääni totesi lempeästi konsolipöydän luota. Pohdin, mahtoiko hän lukea ajatuksiani, vai vain arvanneen lähelle totuutta. Äänen lohdullinen sävy kuitenkin oli liikaa. Pyyhin silmiäni ja koitin pitää itseni kasassa. Jos nyt alkaisin itkemään, en saisi koskaan kyllikseni.
Vilkaisin hänen suuntaansa. Huoli läikähti ruskeissa silmissä, sormien tanssiessa vivulta toiselle, painellen ja käännellen muovinpalasia taitavasti kuin kirurgi. Minulla ei ollut aavistustakaan minne olimme menossa, mutta matkanteko tuntui hitaalta ja vakaalta. Pieni keinunta jalkojeni alla rauhoitti, mutta edesauttoi varastoituneen kyynelnesteen purkautumista silmäkulmistani punaisiksi juoviksi poskilleni.
Toisen huokaisu melkein sointui sävellykseen. Mutta vain melkein.
”Voi, tule tänne.”
Tenniskenkiin sekä suoriin housuihin verhotut jalat harppoivat luokseni pienen oven juurelle, ja ennen kuin huomasinkaan, minut oli napattu tiukkaan, lohduttavaan halaukseen. Takerruin häneen kuin takiainen, peläten, että minäkin jäisin jonain päivänä jälkeen. Että minut vain tiputettaisiin takaisin kotiin, hyvästeltäisiin ja käskettäisiin elää mukavasti seuraavien kuuden vuosikymmenen ajan. Kaiken sen jälkeen mitä olin nähnyt ja kokenut – kuka pystyisi enää heräämään aamulla töihin, katselemaan iltaisin television saippuasarjoja ja syömään ranskalaisia, miettimään vain omaa mukavuuttaan?
Lempeä karhunhalaus hellitti hieman, ja jälleen ruskeat silmät tutkivat omiani. Hieman huvittuneen katseen takana oli jotain muuta, jotain syvempää. Vieras ajatus välkähti mielessäni kuin heijastus ikkunalasissa.
En tekisi niin. Koskaan. Tiedät sen.Epävarma hymy pysähtyi surkeasti puolitiehen kasvoilleni, vieraan käden pyyhkäistessä muutaman eksyneen kyyneleen reitiltään.
”Mutta entä jos jotain sattuu? Entä jos.. en minä tiedä, TARDIS ei pysty enää kantamaan näin paljoa kuormaa ja joudumme jättämään jotain pois tai vastaavaa?” kuulin oman hätääntyneen, väsyneen ääneni selittävän, saaden toisen hymähtämään.
Sormet kesyttivät muutaman hiuskiehkuran, ja kämmen jäi silittämään poskeani.
”Sitten vähennämme jostain muusta.”
Herkkä mielentilani otti tämän lohduttavan lausahduksen vastaan hurjan tunneryöpyn kera, enkä voinut muuta kuin niiskuttaa toisen olkapäätä vasten.
”Shh, kaikki on hyvin, ei mitään hätää... olen tässä, kaikki on hyvin..”
Minun ei tarvinnut sanoa mitään. Hän mutisi korvaani noita hiljaisia, rauhoittavia sanoja, nauravien kasvojen ja onnellisten muistojen risteillessä mielessäni. En osannut ilmaista sanoin omaa kiitollisuuttani, mutta onneksi minun ei tarvinnutkaan.
Sillä hän tiesi.
Lopulta ajaton hetki päättyi, lämpimät käsivarret katosivat ympäriltäni, ja tunsin oloni ohikiitäväksi hetkeksi niin kovin pieneksi. Tartuin kuitenkin ojennettuun käteen, ja minut talutettiin konsolin viereiseen tuoliin. Rojahdin istumaan. Raskaat, kipeytyneet jäseneni suorastaan huusivat lepoa – en ollut huomannutkaan, miten pitkäksi yö oli venynyt.
”Minne olemme menossa?”
Hämmästyin itsekin oman ääneni heiveröisyyttä. Kuin helisevää lasia.
”Uskoisin, että eräs Powell Estatella haluaa nähdä sinut”, kuului vastaus, hymyjen kohotessa silmiin.
”Siinä tapauksessa taidan käydä vaihtamassa vaatteeni.”
Tunsin katseen selässäni kävellessäni kohti makuuhuonettani.
Elämä tuntui taas hetken helpommalta.
”You're alive! Oh mum, you're alive!”
”Well I was last time I looked! What is it, what's happened sweetheart? What's wrong – were did you go?”
”Far away. That was... far away.”
”Where's Mickey?”
”He's gone now.”
