nimi: Huurre
kirjoitettu: 28.4.2007
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: angst, slash, one-shot
summary: Remus katsoi minua epätoivoa täynnä, kun väitin hänen olevan petturi, aistin miten veri valuu takaraivoani pitkin, mietin onko minussa yhä ihmistä vuotamaan verta, Remuksen sormet olivat kapeat ja hajoavat, kuka niitä nyt pitää.
A/N: Sirius Azkabanissa. Minulle on sanottu tästä ficistä, että eihän Sirius seonnut Azkabanissa; pitäisi kai sanoa, ettei se tullut mieleeni tätä kirjoittaessa, mutta taidankin sanoa, että kyllä Azkaban silti varmasti vaikutti Siriukseen ja nakersi hänen mielenterveyttään.
*
Huurre
Sormenpääni ovat jäätyneet kiinni veneen reunoihin. En näe ketään sitä soutamassa, en välitä, kuuntelen olemattomien airojen hiljaista kahinaa meitä ympäröivässä vedessä ja yritän sulkea silmäni kaikelta. Silmäluomien läpikin vesi on mustaa syvää hukuttavaa ja samaan aikaan niin kiehtovaa, että hullumpi osa minusta roikkuu veneen laidalla valmiina päästämään irti. Yritän nähdä pohjan, mutta sitä ei ole.
Tönäisy selkään kertoo, että olen nojautunut liian kauas. Kiskon itseni takaisin keskelle penkkiä tietämättä, teenkö sen hulluuteni vai järkevyyteni takia. Onko mitään typerämpää kuin antaa niiden iskeä kahleet käsiini, vaieta vaikken saa oikeudenkäyntiä ja antaa taluttaa itseni kohti loputtomana kohoavaa pimeyttä? Olisiko mitään hullumpaa kuin taistella vastaan? Kuvittelevatko ne oikeasti, että jos nojaan liian lähelle reunaa, luiskahdan laidan yli ja katoan jäiseksi väreeksi kylmään veteen? Kuvittelenko itse niin? Siksikö takerrun yhä reunoihin, vaikka silmäni ovat edessä? Siksikö toivon tuulenvirettä, joka keinuttaisi veneen selälleen?
”Hei Musta – ”
”Älä puhu sille”, sanoo toinen miehistä heti. ”Ei murhaajille puhuta. Ne on vaarallisia. Ne vaan pitää saada mahdollisimman nopeasti Azkabaniin. Sä olet tietysti vielä uusi, mutta kyllä sä opit.”
Toinen vaikenee.
Minä vaikenen. Painan silmäni kiinni tuhannen kerran ja kuvittelen olevani muualla. Ehkä Remuksen luona. Kyllä, jossain lämpimässä, ei täällä paleltumassa sydänjuuriani myöten kiinni kylmään ilmaan. Jossain kahvin ja lämpimän hengityksen ja uteliaiden huulten ja ystävyyden ulottuvilla. Jossain missä olisi mahdollisuus jonkun tarttua minua olkapäistä ja painaa kiinni tuoliin ja työntää kahvipannu eteeni ja sanoa että tänä yönä ei lähdetä minnekään.
Mietin missä Remus on. En ole nähnyt häntä muutamaan päivään, mutta muistan kyllä, miltä hän näytti viimeksi. Hän seisoi ovensuussa kasvoillaan se epäuskoinen ilme, joka niillä aina on, paitsi silloin kun asiat ovat tosi huonosti. Ehkä ne silloin olivat menneet yli. Se kuulostaa järkeenkäyvältä: ylihuonosti menneet asiat, epäinhimillisen huonosti, aivan surkeasti. Ja Remus nojaamassa valkeita arpisia käsivarsiaan ovenkarmia vasten ja katsomassa minua alahuuli vähän omilla teillään, järkyttynyt epätoivoinen katse silmissä joita oli vaikea saada luottamaan minuun.
”Älä nyt”, minä sanoin, se oli latteaa ja kuulin sen kyllä, mutta sanoin silti; yritin ehkä pelastaa kaiken tai vain tuhota pahemmin, ”en mä nyt ihan tosissani… oikeasti, se vain joskus vähän vaikuttaa – ”
”Te epäilette mua?” hän toisti pudistellen päätään hitaasti, ehkä sitä itse huomaamattaan; epäusko tulvi hänestä yli ja suoraan minun käsiini. ”Sirius, miten te… hitto, se vakooja en ole minä!”
”En mä… tai no… älä ota sitä henkilökohtaisesti.”
Näin miten hän haukkoi henkeään, kala kuivalla maalla, vaikka kaikki hyvin tiesivät, että Remus oli luotu vaikeita tilanteita varten. Halusin tarttua häneen ja painaa hänet ovenkarmiin, repiä hänen epätoivonsa palasiksi ja vakuuttaa että todellisuudessa uskoin häneen uskoin uskoin, etten koskaan epäillyt. Mutta en tehnyt sitä. Meillä ei valehdeltu. Paitsi joskus.
Hän käänsi selkänsä ja löi oven päin minun kasvojani, meidän oman asuntomme oven; tunsin olevani pahemmin ulos heitetty kuin koskaan aiemmin. Ajattelin koputtaa, mutta sade valutti minusta pois kaiken rohkeuden ja lähdin Jamesin luo.
Azkaban on vain tummia varjoja taivasta vasten, sen tajuan varsin nopeasti, mutta miksi olen siellä, sitä en kokonaan koskaan. Kai se johtuu petetystä ystävyydestä ja niin sen varmaan oli tarkoituskin olla, sillä niin kuin Remus korvaani kuiskaili monina öinä: tämä on liian hyvää ollakseen totta. Tämä taas ei ole. Ruhjon polveni verille kun kaadun ensimmäiseen tielleni osuvaan kiveen, se on kylmä ja nyt verillä myös sormeni, nuolaisen sormenpäätä, ankeuttajat tulevat.
Minun oli pakko olla se optimisti, toivon tuoja, yllyttäjä. Nojasin Remusta vasten ja suljin hänet itseeni ja uskottelin hänelle, että kaikki oli niin saamarin okei ja varsinkin me, kenenkään mielipiteellä ei ollut väliä; me emme kumpikaan aivan uskoneet minun vakuuttelujani. Vasta nyt tajuan, mitä tarkoitin.
Remus räpisteli käsiäni niin kuin häkkiin vangittu pikkulintu, painoin kasvoni hänen niskaansa ja hänen räpistelynsä loppui. Ehkä hän tukehtui. En voinut uskoa niin. Me istuimme tähtitornissa silloin kun siellä ei ollut rakastuneita, avasimme lasi-ikkunoita ja roikotimme jalkojamme pettävänkaukaista maata kohti, minä poltin silloin tällöin pari tupakkaa mutta Remus ei koskaan.
Ja puhuimme kaikkea turhaa. Erityisesti minä. Politiikkaa jonkin verran varsinkin myöhempinä aikoina, mutta pääasiassa Jamesista ja Lilystä ja Peteristä ja niistä tytöistä mitä hänellä silloin tällöin oli, nyt Peterin muistaminen on silkkaa kidutusta sillä mitä hän tekikään meille, vedän henkeä. Remus oli ujo ja arka ja tuntui joskus pelkäävän minua, se oli ihan selvä, minäkin pelkäsin itseäni ja häntä, sillä vaikka sanoin mitä, ei se koskaan ollut ihan okei. Vain joskus parina huumaavana hetkenä, joita on hiton vaikea muistaa.
Kun me lähdimme koulusta ja ostimme yhteisen asunnon Viistokujalta niin kuin kaverit joilla ei ole naista jota ajatella, me joskus valvoimme öitä ja leijutimme sänkymme samaan huoneeseen ja makasimme huoneen vastakkaisilla laidoilla, roikotimme käsiämme reunojen yli, hukuimme hämärään, huusimme toisillemme sen meitä erottavan kuilun yli. Joskus Remus unohti olla kyyninen ja epäuskoinen ja surullinen ja katkera ja hymyili minulle ja minun teki mieli suudella häntä.
James ei luultavasti ihan tajunnut, tai tajusi eikä kehdannut sanoa sitä. Onnittelin häntä ja Lilyä kun he menivät naimisiin, niin tietenkin, kättelin heitä ja halasin Lilyä ja James näytti pahuksen onnelliselta paitsi kun hänen katseensa osui minuun ja Remukseen samalla kertaa. Remus seisoi Peterin kanssa jossain kauempana, muistan sen, söi täytekakkua tai jotain, minä vilkaisin häntä vaistomaisesti, James vilkaisi minua ja hänen silmissään leikki varjo.
”No se on ihan luonnollista”, sanoi Remus. ”Totta kai James arvaa jotain. Tätä on jatkunut niin kauhean kauan. Ja se on meidän molempien ystävä. Tuntee varsinkin sut tosi hyvin.”
”Miten niin kauhean kauan?”
”No ei sillä tavalla kauhean kauan. Siis ei negatiivisesti. Älä viitsi.”
”Sä sanoit sen aika hiton negatiivisesti.”
”Sirius pahus älä jaksa. Keitetään kahvia.”
Aina kahvia, tunnen sen yhä aisteissani jonain katkerana jäänteenä menneistä, mietin missä Remus on, mietin onko hän loukkaantunut, mietin uskooko hän minun olevan se petturi. Seinä takanani on kylmä ja liukas ja katkera niin kuin varmaan minäkin, upotan hiukseni kiveen ja katson niiden tippumista alas tummina ja levottomina. Joskus öisin kävelen pienen sellini ympäri ympäri ympäri kun en tajua mitä tehdä tai ajatella tai ehkä vain haluan päästä kaikesta; tai nojaan itseni vasten seinää ja toivon hakkautuvani siihen palasiksi ja yritän nähdä ulos mutta ainoa ikkuna joka täällä on näyttää vain täysikuun.
Me vedimme sängyt yhteen joskus kun oli varmaa, ettei James tai Peter aikonut yhtäkkiä ilmestyä paikalle eli kun he olivat molemmat jossain tärkeämmässä paikassa, siis naistensa luona. Pelasimme korttia ja leikimme tavallisia fiksuja ihmisiä ja sitten toinen otti puheeksi sodan tai tulevaisuuden tai jonkun vakavan (yleensä Remus) ja toinen suuttui (aina minä) ja heitti kortit pois ja sitten viskottiin tyynyjä ja joskus Remusta lattialle ja mentiin perässä ja hengästyttiin vasten vaatekaapin ovea.
Remus oli järjettömän arka minun vieressäni, minun käsissäni, olin itsekin arka kun siirsin suihkusta ja hiestä ja pelosta märät hiukset hänen kasvojensa edestä, sormeni tärisivät kun kohotin hänen leukaansa, mietin miksi se yhä oli niin vaikeaa, annoin hänen nousta ja vetää minut mukaansa ja työntää sängylle edellään. Sydämenlyönnit olivat hämärässä pettävän selvät ja niin vakaat että siihen vakauteen oli helppo uskoa, säännölliset käteni alla vaikka välillä kyllä kiihtyivät, kun hän hengitti raskaammin ja tuijotti kattoon ja joskus minuun; rakastin sitä.
Sydämenlyönnit ovat edelleen, ne pettävänvakaat tai vakaanpettävät kynnenjäljet kivisessä seinässä, mielessäni polttava ikuinen tahti joka ei kai koskaan hidastu. Aluksi yritän laskea näiden kuluvien päivien aikaa, mutta nopeasti se alkaa tuntua pahemmin turhalta kuin mikään muu. Luovutan. Nojaan selkäni seinää vasten ja annan turtumuksen sataa ylitseni, yritän nukahtaa, mutta sydämenlyöntejä en koskaan voi vaientaa.
Yksi kaksi yksi kaksi yksi kaksi Remuksen käsi hiuksissani yksi kaksi yksi ylimääräiset jalat jossain kaksi yksi kaksi yksi kaksi minun ylävartaloni roikkuu kohti lattiaa yksi kaksi melkein tunnen hänen suunsa kaulallani yksi sormensa kämmenelläni kaksi vartalot toisiinsa sekoittuneena yksi hien ja kahvin hajun kaksi yksi kaksi yksi kaksi yksi kaksi yksi
Ja hakkaan pääni seinään kun kuva loppuu siihen kohtaan, jonka pitäisi olla kaikkein kaunein, mutta en enää voi muistaa sitä. Muistan vain silmittömän tyhjyyden, tai en muista, tunnen sen, se on läsnä nyt, nyt kun avaan silmäni ja tajuan kipeästi missä olen, joka sekunti, joka hetki, vaikka sekunnit ovat jo kadonneet, en enää pysty laskemaan aikaa. Täällä ei ole askeleita, vain joskus harvoin jonkun ohi kävelevän vangin ääni, aluksi säälin toisia, nyt olen väsynyt siihen ja säälin enää vain itseäni.
Koirana on helpompi olla, nojaan seinää vasten ja yritän olla tuntematta kylmyyttä ja tyhjyyttä ympärilläni, joskus se on melkein mahdollista tai onnistuu, joskus pystyn hetken nukkumaan oikeaa unta. Mutta en uskalla olla pitkään koirana tai ainakaan nukkua, pelkään sitä hetkeä kun on taas herättävä ja tajuttava olemassaolonsa niin kipeästi että se viiltää rinnan auki ja puristaa sydämen tyhjäksi kiertävästä verestä, elämän nesteestä, janosta, mietin onko Remus selvinnyt sodasta ja missä hän on ja vihaako hän minua nyt.
Totta kai vihaan. Sä petit meidän. Tapoit Jamesin ja Lilyn. Tapoit Peterin. Tapoit ne jästit.
En! Se oli Peter! Mä en ikinä -
Mä uskoin suhun. Mutta ainakin tiedän nyt, mikä olet, hitto sä olet petturi, pelkuri, myit itsesi -
Remus, mä en ikinä, en koskaan tarkoittanut että kävisi näin, mä -
Älä viitsi, mä en puhu sulle enää, en edes ajattele, en muista, kaikki on nyt ohi ja sä olet vankilassa, sinne sä kuulut, se on sulle ihan oikein, me ei ikinä enää tavata, ei ehkä tavattu koskaan.
Älä! Sä et voi sanoa noin! Remus, älä mene!
En enää tunne seinää, se on jotenkin kadonnut kaikkeen muuhun sumuun; koirana kyllä tajuan missä olen ja kuka olen mutta ihmisenä en niinkään, ihmiselle on mahdotonta tajuta missä se on ja kuka se on. Ainoa minkä muistan selvästi on Remus nojaamassa vaatekaapin oveen, mutta tällä Remuksella on loputtoman pettyneet kasvot ja silmissä viha joka ei kai koskaan sammu, tahtoisin suudella sen pois, mutta en tiedä, onko hän enää edes hengissä tai olenko minä itse.
Tunnen naarmuista vuotavan veren, tai ehkä sydämestä vuotavan, tunnen kiven ympärilläni, kuulen mustan veden kaiken sotkun läpi ja sitten sen tyhjyyden, sen joka pistää niin kuin miekka ja repii minua, sen järjettömän tunteen kun jalkani jäätyvät katkeruuteen enkä enää tiedä mitä tehdä sille. Joskus tiedostan sokean katseeni joskus en, koskaan en näe mitään, vain kalterioven joka hitaasti jää paikalleen ja muuttuu kiveksi ja ikuiseksi vankilaksi ja joskus hahmot yhä kävelevät ohitseni toisella puolella vapautta mutta ei enää ole syytä välittää, muutun varmaan kiveksi itsekin kun en enää tunne käsivarsiani tai jalkojani paitsi koirana, mutta ihmiseksi muuttuminen on kerta kerralta vaivalloisempaa ja pelkään etten enää muutu.
Joskus kysyn itseltäni tai joltain toiselta, kuluuko aika enää, mutta en saa vastausta, tuijotan ovea ja lukkoa ja Remusta ja hämärää ja joskus seuraan kaukaisella mielenkiinnolla kummallisia verinaarmuja jaloissani jotka joku on kai kävellyt sellaiseen kuntoon, tai hakannut vasten kivistä seinää, en muista. Remus katsoi minua epätoivoa täynnä, kun väitin hänen olevan petturi, aistin miten veri valuu takaraivoani pitkin, mietin onko minussa yhä ihmistä vuotamaan verta, Remuksen sormet olivat kapeat ja hajoavat, kuka niitä nyt pitää.
Ja nojaan siihen seinään, taitun sitä vasten, anna anteeksi, mä en tarkoittanut sitä, olin väärässä, ja joskus jonnekin hämärään mä rakastan sua.
Sydämenlyönnit: yksi kaksi yksi kaksi yksi kaksi yksi kaksi yksi kaksi