Nimi: Minttutyttö
Ikäraja: k-11
Gengre: hmm, romance?
Disclaimer: kaikki jotka tunnistatte kuuluvan Rowlingille, on hänen (:
Tosiaan, tällainen inspiraatio tuli jostain syystä Ultra Bran kappaleesta Kaunis ja ylpee, joten toteutinpa sen tässä kun ei ole muutakaan tekemistä. (: Kommentteja toivon, tottakai, antaa tulla vaan risuja ja ruusuja. <:
Kiitos jo valmiiksi, ja nyt, enjoy!
----------------------
Minttutyttö
Hän oli varmasti ollut siellä ihan hetki sitten. Kukaan muu ei juonut minttuteetä mustasta mukista, jonka reuna oli sotkeutunut huulipunaan. Ikkuna oli auki, verhot heiluivat tuulessa, mutta huoneessa leijaili silti kevyt, kukkainen hajuveden tuoksu, joka ainakin paljasti hänet.
Jähmetyin eteiseen ja astuin automaattisesti hieman taaksepäin. Reaktioni oli kieltämättä hieman outo, muistutin itseäni, että tämä oli hänen kotinsa yhtä paljon kuin minunkin. Hänellä oli tänne avain, hän saattoi tulla tänne milloin halusi. Silti olin jotenkin ajatellut, että hän ei enää palaisi.
Heti ensimmäisenä kaivoin taskustani pienen peilin, jota kannoin aina mukanani, ehkä juuri tällaisia tilanteita varten. Tuijotin kalpeita kasvojani, mustia hiuksia ja harmaita silmiä ennen kuin lausuin selkeästi: "James Potter".
Kaverini kasvot ilmestyivät peiliin hetken päästä. Hän näytti hengästyneeltä ja hänen kasvonsa punoittivat, ja sen lisäksi hän oli ilmiselvästi ilman paitaa.
"Anturajalka, minulla on nyt vähän, tuota, hommia, sopiiko että jutellaan hieman myöhemmin...?"
"Vauvantekohommia?" kysyi leikkisästi hymyillen ja kaverini punastui vielä enemmän.
"No kerro sitten", hän sanoi ja työnsi silmälaseja ylemmäs nenällään.
"Hän on palannut", sanoin ja seurasin, miten Jamesin ilme muuttui yllättyneestä järkyttyneeksi ja sitten jotenkin omituiseksi.
"Yulia? Onko hän siellä nyt?"
Pudistelin päätäni. Olimme hetken hiljaa, ennen kuin James alkoi puhumaan.
"Tuota, eikös hänen pitäisi olla Ranskassa? Jos sinä olet erehtynyt?"
"Kerro sitten joku toinen ihminen joka juo minttuteetä mustasta mukista ja käyttää tummanpunaista huulipunaa."
Taas hetken hiljaisuus.
"Jos hän ei ole siellä, missä hän sitten on?"
Kuulin miten avain työnnettiin lukkoon ja se aukesi naksahtaen.
"Tulossa", mutisin peilille ja työnsin sen taskuuni, juuri ennen kuin ovi aukesi ja hän astui sisään.
Yulia ei ollut muuttunut vuodessa melkein lainkaan. Vaaleat, pitkät hiukset olivat auki ja hopeanharmaissa silmissä oli yllättynyt katse, kun seisoin aivan hänen edessään. Avaimet lipesivät hänen otteestaan ja kolahtivat osuessaan lattiaan.
"Sirius", hän sanoi yllättyneenä.
"Yulia", tuhahdin ja astahdin kauemmas. "Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla Ranskassa?" toistin Jamesin kysymyksen.
"Ranskassa", Yulia sanoi hitaasti ja mietiskellen. "Ranskasta ei löytynyt mitään minua varten."
"Et siis löytänyt elämäsi rakkautta, joka veisi jalat altasi?" kysyin ivallisesti ja potkaisin kengät jalastani. Eteinen alkoi tuntua liian ahtaalta meille molemmile.
"Elämäni rakkautta? Miksi minä etsisin elämäni rakkautta?" Yulia kysyi tuijottaen minua kiinteästi omituisenvärisillä silmillään. En vastannut vaan marssin keittiöön ja kaadoin itselleni lasin vettä, kun en muutakaan keksinyt. Yulia seurasi minua ja huuhteli mustan mukinsa vesihanan alla. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.
"Otatko teetä?"
Vastahakoisesti nyökkäsin.
Yöllä asunnossa leijaili mintun tuoksu. Ikkuna oli yhäkin auki, mutta verhot eivät lepattaneet enää. Avonaisesta ikkunasta näin pikimustan taivaan, jossa vilkkui tuhansia ja taas tuhansia tähtiä.
Olin antanut Yulian mennä nukkumaan makuuhuoneen parisänkyyn ja itse istua nökötin sohvalla ja tuijotin ikkunasta ulos. Istuin siinä niin kauan, että kyllästyin ja lopulta kävelin avonaisen ikkunan ääreen ja sytytin tupakan puhaltaen mustalle taivaalle harmaita savukiehkuroita. Niissä oli jotain rauhoittavaa ja eniten minua helpotti, kun ne ajoivat mintun tuoksun tiehensä.
"Mitä sinä teet?"
Säpsähdin kuullessani Yulian äänen aivan selkäni takaa.
"Hemmetin nainen", tuhahdin. "Onko sinun pakko hiiviskellä?"
Muistin, että Yulia ei pitänyt siitä, että poltin sisällä. Oliko sillä enää mitään väliä? Melkein jo tiputin puoliksi poltetun savukkeen avoimesta ikkunasta mutta muutin mieleni ja vilkaisin tyttöä, joka katsoi minua ilmeettömästi.
"Miksi sinä tulit takaisin?" kysyin kysymyksen, joka oli vaivannut mieltäni koko päivän. Yulia ei vastannut, vaan käveli keittiöön ja laittoi teeveden kiehumaan. Seurasin hänen touhujaan kiinnostuneena.
"Minä tajusin, että Ranskassa ei ole mitään, mistä välittäisin. Onhan siellä taidetta, on muotia, kauniita ihmisiä, mutta ei mitään minua varten."
Yulia siirtyi lähemmäs minua tuijottaen koko ajan hopeisilla silmillään.
"Täälläkö sitten on jotain sinua varten?" kysäisin ja puhalsin taas savut ulos keuhkoistani.
"Kyllä, Sirius, minä tulin takaisin sinun takiasi. Minä rakastan sinua."
Yhtäkkiä Yulia oli jo edessäni, nappasi tupakan kädestäni ja heitti sen ikkunasta ulos. Sitten hän tönäisi minut seinää vasten ja painautui minua vasten tuijottaen koko ajan syvälle silmiini.
"Minä rakastan sinua", hän toisti ja painoi huulensa huulilleni.
Yulia maistui minttuteeltä ja toffeelta ja yhtäkkiä en halunnut päästää hänestä enää irti. Puristin hänet itseäni vasten ja vastasin suudelmaan sellaisella kiihkolla, kuin vaan vuoden odotuksen jälkeen voi odottaa. En sanonut, että rakastan häntä, en sanonut mitään. Nappasin vain tytön syliini ja kannoin hänet makuuhuoneeseen paiskaten oven kiinni perässämme.
Kuunvalo lankesi verhojen välistä Yulian paljaalle iholle ja minun oli ihan pakko tulla vähän lähemmäs. Kuljetin sormiani hänen kyljellään, käsivarsillaan, vatsallaan ja rinnoillaan. Tyttö inahti unissaan ja vaihtoi hieman asentoaan, mutta ei herännyt. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sekaisin ja poskilla paloi vaaleanpunaiset läikät, ja minusta hän oli ehkä kaunein ilmestys koko maailmassa.
Painoin pääni tyynyyn ja vedin syvään henkeä. Makuuhuoneessa leijaili tuttu mintun tuoksu, jota minulla oli ollut niin kova ikävä. Vai oliko? En ollut koskaan antanut itseni ajatella, että minulla olisi ikävä. Isot miehet eivät valita, niinhän se vain on.
Painauduin Yulian paljasta selkää vasten ja puhalsin hänen hiuksiaan vähän sivuun. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin pääni tyynyyn.
"Voi kyllä minäkin sinua rakastan", kuiskasin, vaikka hän tuskin kuunteli. "Tietäisitpä vain, kuinka paljon."
Ja niihin sanoihin minäkin nukahdin.
