Nimi: Pilvet
Kirjoittaja: raiveri
Genre: Angst, deathfic, oneshot (hienoinen fluff)
Paritukset: Sirius/Remus
Ikäraja: Sallittu
Disclaimer: Hahmot kuuluvat J.K.Rowlingille. Minä vain kirjoittelen huvin vuoksi x).
Summary: En saisi enää tuntea käsiä, jotka aina kiertyivät ympärilleni halaukseen tai huulia jotka painuivat huulilleni rakastaviin suudelmiin, jotka kertoivat kertomuksensa ikuisesta rakkaudesta ja luottamuksesta.
A/N: Remus katselee pilviä ja muistelee Siriusta, joka katosi ajasta ikuisuuteen. Yksi niistä harvoista minä-muodossa kirjoitetuista ficeistäni, joten don't eat me! Ja tietoisesti en ainakaan matki ketään, ihan omasta päästä pulpahti tämäkin ficci, kun katselin ikkunasta ulkona lipuvia pilviä. Auts, jänskättää laittaa ensimmäinen ficcini tänne näin uutukaisena.
Omistettu Taaville x)<3
- - - - - - - - - - - - -
Katselin pilviä, katselin muistoja, jotka pulpahtivat yksi kerrallaan mieleeni. Ne olivat kuin pilvet – ne tulivat ja menivät milloin halusivat. Joskus ne olivat untuvaisia, vaaleita ja toivat mieleen ne ällöttävän siirappisiksikin kutsutut muistot.
Kun taas joskus pilvet kerääntyivät ryppäiksi, muuttuivat tummiksi tuoden mukanaan sadetta. Mitä muistot silloin olivat? Niitä sydäntä raastavia, jotka mielellään halusi unohtaa, painaa pois mielestä ja olla kuin niitä ei olisikaan.
Mutta kuten kaikki pilvet, häipyivät ajan mittaan myös nuo tummat ja sitten taivas saattoi olla pilvetön, kuten mielikin. Tyhjä ja turta.
Sirius oli ollut kaikki mitä tahdoin. Hän oli ollut menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Hän oli ollut minun päiväni, minun yöni. Minun iloni ja murheeni – kaikki.
Hymyilin muistaessani puun, jonka alla aina istuin lukemassa kirjaa tai katselemassa pilviä. Sirius oli saapunut siihen, ja kysynyt jälleen kerran:
”Remus, mitä sinä teet?”
”Katselen pilviä”, vastasin, katsahtamatta Siriukseen. Hymy kuitenkin nousi väkisinkin kasvoilleni ja sydän alkoi lyömään tiuhempaan ja se kaikki oli tuon mustahiuksisen pojan ansiota.
”Mitä hienoa on pilvien katselemisessa?” Sirius kysyi katsellen itsekin taivasta.
Naurahdin.
”Se rauhoittaa”, minä totesin vastaukseksi ja loin nopean katseen Siriukseen.
Syntyi hiljaisuus, jonka Sirius lopulta rikkoi.
”Minua rauhoittaa se, että saan olla sinun kanssasi”, hän kuiskasi ja minä tunsin poskieni muuttuvan punaisiksi.
”Ahaa...no tuot --” lauseeni kuitenkin keskeytettiin, kun Sirius kosketti kädellään leukaani, käänsi hieman päätäni ja pian tunsin lämpimät huulet painautuneina omiani vasten.
Suljin silmäni. Painoin tilanteen muistiini. Olo tuntui siltä, kuin olisin liidellyt taivaalla.
”... mutta tuo rauhoittaa vielä enemmän”, Sirius sitten naurahti leppoisasti, ja pystyin lukemaan hänen huuliltaan sanat: ”Remus, minä rakastan sinua.”
Minä kykenin vain hymyilemään, sanat olivat juuttuneet kiinni kurkkuuni, ja painamaan pääni Siriuksen olkapäätä vasten.
Kunpa olisin saanut jäädä siihen ikuisesti.
Mutta Sirius lähti luotani, lopullisesti. En saisi enää tuntea käsiä, jotka aina kiertyivät ympärilleni halaukseen tai huulia jotka painuivat huulilleni rakastaviin suudelmiin, jotka kertoivat kertomuksensa ikuisesta rakkaudesta ja luottamuksesta.
Ei, Sirius oli enää vain muisto. Muisto, jota en koskaan unohtaisi. Hän on muisto, johon voi tarrata kiinni yön synkimpinä hetkinä.
Hänet riistettiin minulta, mutta kukaan ei voi viedä muistojani.
- - - - - -
A/N: Hmm... on outoa lukea oma ficci kirjoitettuna Minä-muodossa, kun en sitä kauhean useasti harrasta. Mutta nyt niitä kommentteja, niin risujen kuin ruusujenkin kera n___n.
