A/N: Tässä siis toinen luku, jonka jälkeen tulossa vielä pieni epilogi. Kommentteja rakastaisin!
2. luku: Paine
Taikajuomatunti tuntui kuluvan kuin unessa. Katselin noidankattilastani kohoavia höyryhaituvia – ne olivat kirkkaansinisiä, eivät punertavia kuten olisi kuulunut – ja mietin. Olin tavannut Lunan jo monena iltana. Oli yhä vaikeampaa selittää muille, minne katosin joka ilta. Suuressa salissa Luna oli suonut minulle hymyn häivähdyksen, hyvin hienoisen, sillä hän tiesi etten halunnut muiden huomaavan. Mutta miksi se oli tehnyt minut niin onnelliseksi? Olisin halunnut vain tuhahtaa ivallisesti, mutta en enää pystynyt siihen. Minua pelotti. Minusta tuntui, että oli antanut kaiken mennä liian pitkälle. Aivan liian pitkälle.
Kalkaros liihotteli ohitseni. Hän vilkaisi noidankattilani sisältöä ja mutristi hieman suutaan. Hänen oli mahdotonta kehua lientä. Tiesimme molemmat, miten heikko suoritus se oli. Aikaansaannokseni muilla tunneilla olivat olleet samaa luokkaa, mutten jaksanut välittää siitä. Minulla oli paljon suurempiakin ongelmia. Lisäksi olisi tehtävä päätös, minne menisin tänä iltana. Minulle oli syntymästäni lähtien osoitettu tie, jota minun kuului seurata. Olin nähnyt kaiken niin kirkkaasti. Olin halunnut seurata sitä tietä, kutsumustani, tehdä mitä oli tehtävä Malfoyn suvun jäsenenä.
Tunsin lähes tuskallista häpeää, kun en tiennyt, halusinko sitä enää. Minua kiehtoivat valta, kunnia ja pimeyden voimat. Isäni kylmä, laskelmoiva asenne, joka sai muut tottelemaan kyselemättä. Nyt elämääni oli astunut sen kaiken täydellinen vastakohta. Hän viehätti minua luvattoman paljon.
Olin aina saanut niin paljon, mutta nyt saattaisin hävitä sen kaiken.
*****
Syyllisyys painoi minua enemmän kuin luuta jota kannoin mukanani, kun kävelin pitkin askelin kohti järven rantaa. Viskasin luudan ruohikkoon. Huispausta harjoittelemaan, tokihan minä sinne olin menossa. Korpinkynnen hakkaaminen seuraavassa matsissa oli minulle erittäin tärkeää. Halusin heidän itkevän pettymyksestä, niin juuri.
Luna käveli minua vastaan hymyillen. Hänellä ei ollut kenkiä, vain paljaat jalat tekivät painaumia ruohikkoon. Viha kuohahti minussa, kun ajattelin Lunan tavaroiden piilottajia. Luna oli seurannut katsettani ja pudisti päätään hieman. Hän nosti sormensa huulilleni, sulatti vihan pois minusta. Luna ei vihannut ketään eikä halunnut muidenkaan vihaavan. Hän oli minulle aivan liian viaton ja hyvä.
Vilkaisin järvellä ja äkkiä mieleeni juolahti jotain.
”Ensimmäisellä kerralla sinä sanoit, että odotat saitiiroja. Sanoit niiden tulevan pintaan täysikuuta lähestyvinä öinä. Täysikuu on mennyt jo aikoja sitten. Miksi sinä yhä tulet tänne?” kysyin epäilevänä. Luna naurahti pehmeästi.
”Etkö sinä tosiaankaan tiedä? Minä odotan”, hän vastasi salaperäisesti. Aioin kysyä mitä hän odotti, mutta Lunan katsoessa minua tiiviisti silmiin ymmärsin. Säikähdin tytön ilmettä.
”Luna, ei… Tässä on kyse minusta, ei sinusta. Jos tai itse asiassa kun tämä ei voi jatkua, en halua, että sinuun sattuu”, selitin nopeasti. En olisi kuvitellut sanovani niin kenellekään tytölle. Enkä olisi sanonutkaan, en kenellekään muulle kuin hänelle, joka seisoi hiljaa edessäni. Hän ei toistaisi sanojani, hän vain kuuntelisi ja ymmärtäisi. Ehkä juuri siksi halusin olla hänen luonaan. Voisin olla sellaista, jota en voisi olla kenenkään muun seurassa. Voisin muuttua.
”Älä minusta huolehdi. Minä olen tiennyt koko ajan, ettemme voi tehdä näin. Anteeksi, että olen silti aina tullut luoksesi. En voinut olla tulematta”, Luna pahoitteli. Se oli väärin.
”Lopeta! Minun vikani tämä on ollut, yksin minun”, tiuskaisin.
”Draco, älä viitsi väittää sellaista. Ei sinun täällä tarvitse esittää mitään. Me molemmat tiedämme, ettet sinä ole paha ihminen”, Luna kuiskasi ja kosketti kättäni hienoisesti ennen kuin lähti. Tunsin itseni loukatuksi ja hyvin, hyvin onnelliseksi samaan aikaan. Päässäni pyöri tuhat ajatusta, joista yhdestäkään en saanut selkoa. Selvää sain vain tunteistani, mutta nekin halusin kieltää.
*****
Olin suorastaan iloinen V.I.P –kokeista. Tiivis opiskelutahti ja koestressi pitivät ajatukseni poissa Lunasta, samoin kuin kaikkien muiden ajatukset pois minusta. Eipä sillä, Crabbe ja Goyle nyt eivät huomaisi käytöksessäni mitään erikoista, vaikka tanssisin sambaa heidän nenänsä edessä. Pansya oli vaikeampi huijata. Olin huomannut hänen terävän katseensa seuraavan minua usein, mutta onneksi nyt hänenkin keskittymiskyvystään riitti vain valtavaan, uhkaavasti huojuvaan kirjapinoon ja kasaan pergamenttirullia.
”Vihdoinkin se on ohi. Teoriaosuus oli ihan hirveä, mutta minun on pakko päästä läpi”, Goyle tuskaili muodonmuutoskokeen jälkeen. Hymyilin hiukan vahingoniloisena.
”Ihan helppo se oli”, väitin ja Goylen naama venähti. Tunsin omantunnonpistoksen ja yritin hieman paikkailla sanojani.
”Kokeet sentään loppuvat ihan kohta. Ja kyllä sinäkin siitä läpi pääset, ei arvosteluasteikko kovin tiukka ole. Vähän tietysti riippuu siitä, saadaanko käsialastasi selvää”, virnistin. Goyle irvisti takaisin, mutta näytti jo vähän iloisemmalta mennessämme suureen saliin syömään.
Päivällisen lopussa koko luihuisjoukko oli jo päätynyt luoksemme, kaikki huokaillen kokeiden vaikeutta. Lähdimme kohti oleskeluhuonetta yhtenä valittavana joukkona. Laahustin muiden mukana niin ajatuksissani, että havahduin vasta Crabben äänekkääseen kuiskaukseen.
”Katsokaa, Lööperi!” Nostin katseeni ja tosiaan, Luna käveli meitä vastaan haaveksivan näköisenä ja painavaa, resuista laukkua raahaten. Kirosin äänettömästi tuuriani.
”Hoi! Lööperi!” Pansy kiljaisi, kuten arvata saattoi. Vältin katsomasta Lunaa silmiin ja nauroin muiden mukana, kun hän käänsi katseensa meihin. Luotin siihen, ettei kukaan huomaisi väkinäistä sävyä naurussani. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Goyle vilkaisi nopeasti molempiin suuntiin käytävää. Se oli autio lukuun ottamatta paria nuorta rohkelikkoa, jotka ohittivat meidät luoden halveksivia katseita Lunaan ja hieman tyrskähdellen. Mieleni teki kokeilla anteeksiantamattomia kirouksia.
”Hajothus!” Goyle virnisti julmasti ja osoitti sauvallaan Lunan laukkua saaden sen sisällön leviämään pitkin käytävää.
”Oi, katsokaa! Tässä on Lööperin vakiolukemistoa!” Pansy nosti lattialta kuluneen Saivartelijan ennen kuin Luna ehti napata sen käsiinsä. Silloin käytävältä alkoi kuitenkin kuulua askelia.
”Mennään!” Crabbe sihahti. Pansy repäisi Saivartelijan kahtia ja heitti palaset Lunan päälle ennen kiirehtimistään muiden pakenevien luihuisten perään. Luna kumartui nostamaan lattialta puolikkaan jostakin Saivartelijan kuvasta. Olin näkevinäni hänen silmissään kyyneleitä, mutta kiirehdin silti pysähtymättä ohi.
Kulman takana Pansy kikatti tikahtuakseen ja yritti samalla kertoa muutamalle vastaan tulleelle luihuiselle tapauksesta. Muut heittelivät kommentteja niin ahkerasti, että epäilin saivatko luihuiset asiasta mitään selkoa. Ei kai sillä tosin ollut mitään väliä. Tarina tuntui muuttuneen jo nyt aika lailla, etenkin Lunan käytöksen osalta. Hän oli näemmä yrittänyt noitua meidät, mutta epäonnistui ja päätyi syyttämään siitä saitiiroja. Vastaantulijat olivat kuitenkin valmiita uskomaan kaiken. Se inhotti minua.
”Draco hei, miksi sinä olet niin hiljainen? Harmittaako ettet päässyt noitumaan Lööperiä? Älä välitä, ensi kerralla sitten”, Pansy lohdutti virnistäen juonikkaasti.
”Tuota…” Minun ei onneksi tarvinnut keksiä mitään sanottavaa, sillä kukaan ei kuunnellut vastaustani. Pansy esitti juuri muille Lunan haaveksivaa ilmettä vahvasti liioitellen. Katsellessani luihuistyttöä en enää kyennyt muistamaan yhtäkään syytä, miksi olisin ollut häneen ihastunut.
En minä ollut pelkuri. Olin vain luihuinen. Lunan luokse jääminen olisi ollut nöyryyttävän rohkelikkomaista puuhaa. Toistelin selitystä mielessäni koko matkan oleskeluhuoneeseen. Crabben täytyi tönäistä minua saadakseen huomioni. Minulle tuntematon luihuistyttö oli tullut luoksemme.
”Inkvisitiopartio halutaan heti aulaan, professori Pimento odottaa teitä siellä”, tyttö ilmoitti kopeasti hiuksiaan heilauttaen. Ilmeisesti hänellä oli parempaakin tekemistä kuin välittää viestejä. Minunkin puolestani koko inkvisitiopartio olisi saanut suksia suohon. Inhosin Pimentoa, mutta kyse oli taas kerran isäni kehotuksesta ja suhteista. Suostuin koko hommaan vain sen vuoksi, että inhosin muuan toistakin henkilöä, jolle partiosta oli jo koitunut harmia. Harry Potteria.
Pimento oli hyvin tuohtuneen näköinen, vihainen ja julmalla tavalla innostunut samaan aikaan. Oikeastaan se ei ollut mikään uusi ilme hänelle.
”Vihdoinkin! No niin, selitän tämän nopeasti. Harry Potter ystävineen juonii jotakin, en ehdi kertoa tarkemmin, mutta teidän tehtävänne on ottaa heidät kiinni. He ovat huoneessani tai sen lähettyvillä, tiedän sen! Herra Malfoy ja neiti Bulstrode, te tulette minun mukaani, te muut etsitte kaikki juonessa mukana olevat”, Pimenon ääni kohosi yhä kimakammaksi sekavan selityksen loppua kohden. Kohotin huvittuneena kulmiani muille, mutta Pimento kiiruhti jo kierreportaisiin, joten katsoin parhaaksi seurata häntä Millicentin kanssa. Nykyinen rehtori puristi lyhyttä taikasauvaansa niin lujaa, että sen kärjestä ryöpsähteli punaisia kipinöitä hänen jälkeensä. Oli pakko ihmetellä, etteivät kipinätkin olleet pinkkejä.
Pimento pääsi hämmästyttävän nopeasti portaat ylös ja oikean käytävän luo. Ginny Weasley seisoi siellä tien tukkeena, vaihdellen painoaan jalalta toiselle kyllästyneen näköisenä. Pimento jäi patsaan taakse silmät kiiltäen ja viittoili minut luokseen.
”Mene sinä ensin ja hoitele tyttö”, hän sähähti. Minua melkein nauratti, miten rehtori osasikaan hoitaa asiat. Pimennon ilme sai kuitenkin minut pitämään kasvoni peruslukemilla. Päätäni pudistellen maleksin Weasleyn tytön luo ja yritin mennä ohi.
”Seis! Sinne on päästetty kuristuskaasua”, Weasley kivahti.
”Niin varmaan”, tuhahdin ja tönäisin hänet kovakouraisesti pois tieltä. Tyttö ei ehtinyt kostaa, sillä käytävälle ilmestyi jo muita inkvisitiopartiolaisia sauvat ojossa. Juoksin Pimennon huoneeseen ja tempaisin oven auki.
Huoneessa odotti vallan herkullinen näky. Potter yritti saada yhteyttä johonkuhun tulisijan välityksellä ja Granger, joka vahti vieressä, näytti kerrassaan kauhistuneelta nähdessään meidät. Millicent syöksyi hänen kimppuunsa epäröimättä. Pimentokin oli jo kiiruhtanut perääni ja tunkeutunut ohitseni kuulustelemaan Potteria raivostuneella äänellä - hän oli jopa huomattavasti hurmioituneempi kuin minä saadessaan Potterin kiinni pahanteosta. Pimento käski minua viemään heiltä sauvat – tein sen mahdollisimman hitaasti - ja rohkelikon ilme oli kieltämättä näkemisen arvoinen hänen huomatessaan minun heittelevän sauvaansa. Minuakin alkoi kiinnostaa, mikä oli syynä koko huonosti suunniteltuun juoneen. En tosin olisi uskonutkaan Potterin pystyvän parempaan.
Silloin muut inkvisitiopartiolaiset tulivat huoneeseen raahaten Potterin kavereita mukanaan. Hätkähdin nähdessäni yhden heissä raahaavan perässään vaaleaa, uneksuvalla ilmeellä Pimennon huonetta ihmettelevää tyttöä - Lunaa. Käänsin nopeasti katseeni pois hänestä ja hengitin syvään. Yritin sulkea kaikki ajatukset toistaiseksi ulkopuolelle ja keskittymään rooliini tässä näytelmässä, joka oli äkkiä muuttunut huvittavasta ahdistavaksi. Kuuntelin Pimennon vihaista äyskintää Potterille, huolimatta siitä ettei keskittymiseni enää pysynyt aiheessa, nauroin kuuliaisesti kovalla äänellä ja hain professori Kalkaroksen paikalle Pimennon niin pyytäessä. Tein sen kaiken kuin en olisi Lunaa huomannutkaan, saati sitten välittänyt. Silti tuntui kuin myrkkyä olisi tihkunut mieleeni ja syövyttänyt sitä pikku hiljaa sisältäpäin.
Luna ei vaikuttanut kiinnittävän minuun huomiota yhtään sen enempää. Hän katseli haaveksivasti ikkunasta ulos, mikä oli toisaalta helpotus ja toisaalta raivostuttavaa. Ajatukset ja tunteet mielessäni olivat taas kerran yhtä kaaosta. Havahduin tapahtumiin kunnolla vasta kun Granger alkoi nyyhkyttää ja kertoa Pimennolle takellellen jostakin aseesta. Minulta oli kai mennyt jotain ohi, sillä ajatus professori Dumbledoren suunnittelemasta aseesta ministeriötä vastaan kuulosti lähinnä Saivartelijan jutulta. Pimento oli eri mieltä, hän yritti innoissaan nyhtää lisää tietoja.
”Ohjatkaa minut aseen luo”, hän käski ja lopulta Granger suostui. Se kuulosti jo mielenkiintoiselta, pakottauduin sulkemaan Lunan kokonaan ulkopuolelle ajatuksistani ja pyysin saada tulla Pimennon mukaan. Hän kivahti kieltävän vastauksen ja käski sen sijaan jäämään vahtimaan muita. Mikään ei olisi voinut olla ikävämpi vaihtoehto, mutta nyt vaihtoehtoja ei ollut.
”Lähdetään”, Pimento sanoi lopulta ja Potteria ja Grangeria sauvallaan osoittaen. Kolmikko poistui huoneesta vähin äänin.
Seuraava hetki oli vaivaantunut. Ginny Weasley nakkeli niskojaan ja heitteli punaisia hiuksiaan olalta toiselle turhautuneena. Hänen veljensä näytti hämmentyneeltä tapahtumien kulusta ja yritti anteeksipyytävänä luoda katsekontaktia muihin. Longbottom oli painanut päänsä masentuneena ja Luna näytti kiinnostuneen kovasti yhdestä Pimennon kissataulusta, jossa hopeanharmaa persialainen tassutteli edestakaisin. Inkvisitiopartiolaiset huokailivat ja vilkuilivat toisiaan. Pimentoa ei kuulunut takaisin, sekunnit tuntuivat venyvän ja naputtelin sormiani ikkunalautaan kyllästyneenä. Mitä vain, kunhan ei tarvitsisi katsoa Lunaa.
”Nyt! Hyökätkää!” Ron Weasleyn karjaisu havahdutti kaikki, mutta meidän kannaltamme liian myöhään. Taulu yläpuolellani räjähti, sirpaleita ropisi päälleni ja samaan aikaan tajusin hämärästi nuoremman Weasleyn iskeneen minuun hurjalla lepakonräkäherjalla. Näin enää epämääräisiä valosuihkuja huoneessa lentävistä manauksista. Yllätys oli kuitenkin ollut niin täydellinen, ettei luihuisten loitsuista tai vastarinnasta ollut juuri hyötyä. Vangit pakenivat huoneesta – naarmuisina ja mustelmilla, mutta pakenivat yhtä kaikki. Liikuntakyvyttöminä, turhautuneina ja raivostuneina me jäimme kiroamaan tilannetta maan alimpaan rakoseen.
*****
Raivoissani kävelin kohti järven rantaa. Tämä ei jäisi tähän. Kunniastani pitäisin sentään kiinni.
Luna oli tullut tänne taas. Ehkä hän arvasi, että minäkin tulisin. Tällä kertaa tyttö ei hymyillyt kävellessään minua vastaan. Silti hän näytti niin raivostuttavan seesteiseltä, että tempaisin taikasauvani esiin.
”Karkotaseet!” huusin ajattelematta. Luna piteli sauvaansa kädessä niin löyhästi, että se lensi kaaressa ilman halki. Osoitin Lunaa omallani ja kävelin hänen eteensä. Silmäni leiskuivat raivoa. Luna näytti vihdoinkin hieman säikähtäneeltä ja peruutti puuta vasten. Se oli sama puu, jonka juurella olimme istuneet niin monet kerrat. Nyt se kaikki oli menneisyyttä.
”Minä - luulin - että - sinuun - voi - luottaa!" huudahdin raivoissani. Luottaa, luottaa, luotta , järvellä kaikui.
"Kyllä sinä voit minuun luottaa", Luna kuiskasi hauraasti. Huitaisin sauvallani hänen kasvojaan kohti. Luna heilautti päänsä puuta vasten ja sulki silmänsä, joten en osunut. Vain vaivoin pidin itseni kurissa enkä yrittänyt vahingoittaa häntä enempää – ainakaan fyysisesti.
"Sinä tiedät että vihaan Harry Potteria! Silti sinä olit valmis auttamaan häntä, eikä sinua kiinnostanut auttaa minua, kun taistelin sen lepakonräkäherjan kanssa!" ärisin. Luna kääntyi taas katsomaan minua. Tyttö oli nostanut käden poskelleen. Puun kaarna tai ehkä oksa oli repinyt pienen haavan hänen kasvoihinsa, kirkkaanpunaista verta valui kiemurrellen poskea pitkin. En välittänyt siitä.
"Sinä tiedät että Harry on minun ystäväni. Sillä hetkellä hän tarvitsi minua enemmän kuin sinä. Jäitkö itse auttamaan minua, kun kaverisi kävivät kimppuuni?” Luna kuiskasi hiljaa. Hän ei kuulostanut syyttävältä vaan surulliselta, eikä edes vaatinut selitystä, sillä tiesi sen muutenkin. Se ei riittänyt laannuttamaan raivoani.
”Mitä sinä tiedät mitään mistään?! Se on aivan eri asia! Kaikki palvovat Potteria muutenkin! Hän on aina niin urhea ja taitava ja kaikkea, mutta arvaa vain mitä seurauksia teidän seikkailuistanne oli minun isälleni!” huusin ääni murtuen. Käänsin selkäni Lunalle ja nieleskelin kyyneleitä.
”Ja kaikki kiusaavat Lunaa muutenkin”, kuulin hänen mumisevan itsekseen. Sitten korpinkynsi huokaisi.
”Olen pahoillani”, Luna sanoi lohduttavasti tullessaan viereeni ja tarttui käteeni. Katsahdin häneen häijysti.
”Et sinä ole. En minäkään ole sokea”, sanoin kylmästi ja vedin käteni irti. Lähdin takaisin linnaan taakseni katsomatta.