Nimi: Päät soittaa
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Paritus: Remus/Sirius
Ikäraja: S
Genre: Romanssi & UST (unresolved sexual tension)
Asiasanat: festarit, nuoruus, typerät pojat jotka eivät osaa kommunikoida
Tiivistelmä: Jos erehtyi kiinnittämään Siriuksen käytökseen liikaa huomiota, saattoi syttyä palamaan.
Kirjoittajan kommentit: Ilmoittauduin viime kesänä Kepeitä kesäromansseja -haasteeseen saamatta kuitenkaan tavalliseen tapaani mitään valmiiksi ennen deadlinea. Eikä tästä lopulta tullutkaan mitään kepeää kesäromanssia. Olin kirjoittanut tähän kesällä vain pienen pätkän alkua, jatkoin nyt syksyllä, enkä tiedä oliko se tämä pimeys, väsymys (ja krapula) vai mikä, joka teki tästä tällaisen kuin tämä nyt on. Haasteessa piti valita biisi, johon ficci pohjautuu, ja minun kappaleeni oli PMMP:n Päät soittaa. Se löytyy esim. Spotifysta, jos haluatte kuunnella.
Päät soittaa
Hope Lupin katseli epäilevänä kolmikkoa, joka ilmestyi hänen ovensa eteen eräänä kesäisenä torstaiaamuna. Kaikki olivat pukeutuneet jästivaatteisiin: bändipaitoihin, tiukkoihin farkkuihin, pinsseillä koristeltuihin liiveihin. Sirius Mustan nahkatakki ei näyttänyt erityisen sopivalta aurinkoiseen säähän. Nuoret pitivät jättimäisiä rinkkoja selässään ja näyttivät malttamattomilta. Hope kääntyi katsomaan poikaansa, joka näytti nolostuvan äitinsä katseesta.
“Kyllä sinä tunnet Siriuksen, Jamesin ja Peterin”, Remus sanoi. “Meillä on teltat mukana, siellä on leirintäalue. Pysytellään omissa porukoissamme ja käydään keikoilla. Me ollaan käyty nämä kaikki asiat jo läpi, äiti. Pärjään kyllä.”
Remus oli pitänyt koko puheen hyvin vakuuttavasti, katsonut äitiään vakavana silmiin ja puhunut rauhallisesti ja aikuismaisesti. Nyt hän nosti rinkan hartioilleen. Sen sisältä kuului hölskähdys. Hope päätti teeskennellä, ettei kuullut ääntä. Se oli varmaan vain vesipullo.
“Hyvä on, Remus. Pidä hauskaa ja ole varovainen. Nähdään sunnuntaina.”
“Pidämme pojastasi oikein hyvää huolta, rouva Lupin”, James Potter sanoi ja hymyili voitokasta mallijälkeläisen hymyään. Hope tunsi taas epäilyksen heräävän sisällään, mutta painoi sen alas. Tämän yhden kerran hän yrittäisi olla rento vanhempi, eikä aina se “ylihuolehtivainen ja tukahduttava kanaemo”, joksi Remus oli muutama päivä aiemmin häntä kutsunut. Teinit osasivat olla julmia.
“Kiva kuulla, James”, Hope sanoi voipuneena. “Menehän nyt, Remus.”
Remus harppoi ulkoraput kaksi kerrallaan ja liittyi ystäviensä joukkoon. Hope sulki oven ja päätti ties monennen kerran sinä päivänä olla huolehtimatta.
Remus huokaisi helpotuksesta. Peter tuuletti.
“Vai “Pidämme pojastasi oikein hyvää huolta”? Tuo meni jo vähän yli”, Remus sanoi Jamesille, joka purskahti nauruun.
“Hän ei epäillyt mitään!” James julisti. “No niin, kai sinulla on kaikki viinat?”
“Joo joo”, Remus sanoi. “Lykantropiasta on jotakin hyötyä, näytän tosiaan itseäni vanhemmalta. Toisaalta, kylän kioskin myyjä ei välttämättä edes välitä.”
***
Kesä oli kauneimmillaan, luonto pirskahteli vihreyttä ja maantie pöllysi, kun he kulkivat kohti tien mutkaa.
“Aiotaanko me tosiaan liftata?” Peter kysyi. “Entä jos meidät nappaa joku epämääräinen namusetä?”
“Olemme kyllä otollisia sille”, Sirius nyökytteli vakavana. “Voithan sinä toki pyytää äitiäsi kimppailmiintymään kanssasi festarialueelle. Hän voi jäädä vaikka juhlimaan meidän kanssamme ja pitää sinua kädestä koko ajan!”
“Älä kiusaa Peteriä”, Remus sanoi. “Hei, tuolta tulee auto!”
Kaikki neljä (Peter hieman vastahakoisena) nostivat peukalonsa pystyyn ja koettivat näyttää mahdollisimman harmittomilta. Auto kiihdytti heidän kohdallaan.
“Me ei päästä ikinä perille”, James tokaisi. “Evans on siellä varmasti ennen meitä.”
“Tuleeko Evans sinne? Mistä sinä sen tiedät?” Sirius kysyi. James punehtui.
“Kuulin Tylypahkan junassa, kun hän puhui kesäsuunnitelmistaan.”
“Kuulit, vai kuuntelit salaa?” Remus uteli. James potkaisi maata.
“Olkaa hiljaa.”
***
Lopulta heidät otti kyytiin parikymppinen jästipariskunta, joka oli kuulemma itsekin menossa samoille festareille.
“Se tunnelma on aina jotenkin taianomainen”, hippimäiseen kesämekkoon pukeutunut nainen julisti. “Näette sitten, kun päästään perille. Ette tule katumaan.”
Pojat vilkaisivat toisiaan takapenkillä ja pidättivät nauruaan. Taianomainen tosiaan.
Auto oli pieni ja hyvin kuuma, mutta Sirius ei suostunut ottamaan nahkatakkiaan pois. Se oli kuulemma tyylivalinta, jonka hän aikoi kantaa ylpeydellä. He kaikki neljä olivat sulloutuneet auton takapenkille, Remus ja Sirius keskellä. Nahkatakki tuntui nihkeältä Remuksen paljasta käsivartta vasten. Siriuksen käsi oli huolettomasti Remuksen polvella, eikä Remus pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Siriuksen kosketusta. Miksi se oli aina niin huoletonta.
“Tämä on meidän paras kesämme”, James sanoi ja heitti käsivartensa Siriuksen harteille. Peter komppasi Remuksen vieressä, niin kuin aina. Siriuksen hymy oli väkinäinen. Hän puristi kovempaa Remuksen polvea.
“Kaikki hyvin?” Remus kuiskasi, ei kuiskannut sittenkään, ajatteli vain.
“Olisiko aika laittaa pullo kiertämään?” Peter kysyi. Remus havahtui, Siriuksen käsi siirtyi pois. Remus kaivoi rinkastaan taskumatin.
“Oletteko te täysi-ikäisiä?” hippinainen kysyi vilkaistessaan takapeiliin. Hänen poikaystävänsä naurahti. “Ei me varmaan haluta tietää.”
***
Se saattoi johtua hiprakastakin, mutta näissä jästifestareissa tuntui tosiaan olevan jotakin taianomaista. Remus ei ollut päässyt leirintäaluetta pidemmälle, mutta sielläkin ympäröivä äänimaailma - ihmisten iloinen puheensorina ja huudahtelu, kitaransoitto, avautuvien kaljatölkkien sihahdukset - tuntui 16-vuotiaasta maagiselta. Täällä he olivat, aivan keskenään, aurinko paistoi, pulloja ei tarvinnut piilotella, joka puolella oli hymyileviä, iloisia ihmisiä. Peter kertoi vitsejä. Sirius oli kumartuneena virittämään kitaraansa (totta kai hänellä oli kitara). James - missä James oli?
“Missä James on?” Remus kysyi. Peter keskeytti juttunsa tontusta, maahisesta ja jättiläisestä baarissa, ja katseli ympärilleen. Sirius laski kitaransa maahan.
“Voi vittu”, Sirius sanoi. “Se on varmaan mennyt etsimään Evansia.”
“Miksei kukaan estänyt sitä?” Remus kysyi.
“Se nolaa itsensä niin pahasti”, Peter sanoi hätääntyneenä. “Taas. Viime kerta oli tarpeeksi ikävä.”
“Jamesia piti tosiaan lohduttaa aika pitkään sen jälkeen”, Sirius sanoi.
“Kulmakarvojen takaisinkasvussa meni myös aikaa”, Remus sanoi. Hän yritti pysyä vakavana, vaikka suupielet meinasivat nytkähdellä, kun muisto kulmakarvattomasta Jamesista palasi hänen mieleensä.
“Minä menen etsimään sitä”, Peter sanoi, nousi päättäväisenä seisomaan, huojui hetken, taputti taskusta pilkistävää mattia ja lähti liikkeelle.
“James on menetetty”, Sirius sanoi Remukselle, kun he olivat kahden. “En ymmärrä, miten yhdestä tytöstä voi mennä noin sekaisin.”
“En minäkään”, Remus sanoi. Se tuntui paljastukselta. Viini kuumotti poskia ja Sirius oli lähellä niin kuin aina, mutta nykyään se tuntui erilaiselta. Levottomuus kupli Remuksen sisällä.
“Kiitos muuten kirjeistä”, Sirius sanoi. “Ne olivat varmasti oikein kivoja.”
“Etkö sitten lukenut niitä?”
“Oli vähän hankala lukea, kun äiti poltti kaikki”, Sirius sanoi. Huolettomasti.
Remus ei tiennyt mitä sanoa. Hän nojasi kokeeksi vasten Siriusta. Koko keho oli tietoinen siitä, missä kohtaa he koskettivat toisiaan. Virhe, tämä oli virhe, hän ajatteli ja pysyi siinä missä oli.
“Tämä on hirveää viiniä”, Sirius sanoi ja otti toisen, ison kulauksen.
“Se oli halvinta”, Remus vastasi. Sirius liikahti ja Remus kipinöi.
Miksi nykyään oli niin vaikeaa olla? Ei tällaista ollut kenenkään muun kanssa. Ennen he olivat puhuneet tuntikausia. Nyt Remus tuijotti tennareitaan ja tarttui välillä pulloon sen toivossa, että humala kaivaisi jostain esiin erilaisen Remuksen, sen mikä hän oli ollut vielä vuosi sitten ennen kuin oli alkanut huomata miltä Sirius näytti kun katsoi häneen, kuinka hän nauroi ja veti hänet mukanaan salakäytäviin ja keittiöön ja linnan pihalle yöllä huutamaan kirosanoja nopeasti täyttyvälle kuulle. Miltä Sirius näytti syödessään aamupalaa tai pestessään hampaita tai lukiessaan huonoja uutisia. Miten hän istui ja käveli ja taikoi, sauvakäden ranteen liikkeen ja keskittyneen katseen.
“Remus”, Sirius sanoi. Viinipullo oli tyhjä.
“Sirius”, Remus sanoi. Hänen päässään loiskui.
“Halusin vain sanoa -”, Sirius aloitti.
“THE HEADS SOITTAA!” jostain päin leirintäaluetta kuului huuto.
Remus ponkaisi pystyyn ja kiskoi Siriuksen mukanaan. Oli kiire.
***
Remus ei ollut koskaan ollut näin hikinen. Hän oli hikinen, humalassa ja huoleton. Niin helvetin taivaallisen huoleton, että melkein nauratti.
“Helvetin taivaallista”, hän huusi ääneen, koska se oli typerästi sanottu ja huvitti häntä. Sirius nauroi ja piti häntä kiinni olkapäistä hyppiessään, he olivat sivuttain lavan edessä ja katsoivat vain toisiinsa eivätkä bändiin. Kerrankaan ei haitannut, vaikka Remus huomasi kaiken. Humala samalla lisäsi ja jotenkin pehmensi kipinöintiä, hän tunsi olevansa täynnä sähköä, ei, ei sähköä, vaan täynnä taikaa, sitä ihmeellistä energiaa jolla sai leijutettua ja unhoitettua ja muutettua asioita mielensä mukaan. Hänestä tuntui että kerrankin kaikki tapahtui hänen mielensä mukaan.
Keikan jälkeen he lähtivät hikisinä, riemukkaina, takaisin leirintäalueelle, sillä mikään muu bändi ei tämän jälkeen olisi tuntunut miltään. Heidän telttansa edessä oli sekalainen joukko tuttavia, Peter ja James, Lily, Marlene ja Mary. Sirius ja Remus liittyivät joukkoon autuaallisesti virnuillen.
“Ihan mieletön keikka”, Sirius sanoi ja säkenöi.
Remuksesta tuntui niin kuin olisi vapautunut jostakin, hän ei välittänyt mistään enää. Peter kertoi taas vitsejä. James näytti varovaiselta, ehkä hän pelkäsi, että hetkenä minä hyvänsä Lily tajuaisi että tässä oli se sama raivostuttava James kuin koulussa, mutta Lily vain nauroi ja rupatteli huolettomasti.
Hämärtyi ja sitten tuli taas valoisampaa, muut olivat jo menneet nukkumaan, Remus ja Sirius jäivät penkille juomaan ja puhumaan kaiken loppuun.
Sitten he menivät istumaan ahtaaseen jästitelttaan joka oli viimeksi ollut käytössä Remuksen äidillä ehkä joskus vuonna viisikymmentä. He puhuivat jotain, mitä vain, mutta jossain vaiheessa Sirius alkoi itkeä humalaista itkua ja Remus katsoi avuttomana vierestä kun Sirius tärisi ja niiskutti ja hänen suustaan purkautui kesken jääviä lauseita perheestä jota ei ollut. Sitten hän lopetti, takertui häveten Remukseen ja Remus häneen, he eivät sanoneet enää mitään. Oli viileää ja kosteaa ja ulkoa kuului edelleen satunnaista ölinää, teltassa oli hiljaista ja Remuksen päässä laukkasi ajatuksia niin nopeaa, ettei hän saanut niistä selvää.
Sirius irrotti otteensa ja jäi kosketuksen päähän. Ei tuntunut enää huolettomalta. Sydän jyskytti.
“Remus”, Sirius aloitti. “Voinko kysyä sinulta jotain?”
Remus katsoi häntä ja huomasi harmaat silmät, vakavan katseen, huulet... Sitten hän huomasi taas vain katseen, jossain rinnassa tuntui oudolta. Ehkä hänellä oli rytmihäiriöitä.
Teki mieli sanoa ei. Teki mieli sanoa kyllä. Teki mieli juosta pois. Teki mieli suudella. Teki mieli niin että päässä suhisi ja hän unohti että Sirius oli sanonut jotain. Pitäisi varmaan katsoa pois.
***
Ei ollut mitään vapautta, oli vain krapula. Oli välttelevät katseet, nuotiossa keitettyä kahvia, mitäänsanomattomia keikkoja toisensa perään. Sirius roikkui Jamesissa, oli kovaääninen, hauska ja hurmaava. Remus puheli Marlenen kanssa, ettei tarvitsisi huomata mitään enää koskaan. Päässä pyöri aina uudelleen sama hetki. Olisipa hän katsonut pois. Hän kosketti taas huuliaan, ne eivät tuntuneet erilaiselta vaikka olivat eri huulet kuin eilen. Ne olivat huulet joilla hän oli suudellut parasta ystäväänsä jonka erityisosaamista oli pakeneminen, mitä hän oli oikein kuvitellut että siitä seuraisi. Marlene puhui jästibändeistä, festivaalin ilmapiiristä ja Lilystä. Remus tunnisti jotain siinä tavassa miten Marlene lausui Lilyn nimen, huolellisen huolettomasti, usein, niin kuin se olisi ollut ainoa asia mistä hän olisi halunnut puhua. Päätä kivisti.
Viimeisten keikkojen jälkeen he valuivat hitaasti leirintäalueelle. Remus meni suoraan telttaan vaikka muut yrittivät saada hänet jäämään, niin, jopa Sirius sanoi että jäisit nyt. Remus halusi vain nukkua niin että olisi nopeammin huominen ja hän pääsisi kotiin, vaikka siellä odotti ylihuolehtiva äiti ja hermostunut isä, ja tyhjyys joka seurasi aina kun Sirius ei ollut paikalla.
Remus heräsi kun Sirius kömpi aamuhämärissä telttaan ja kaatui retkipatjalle. Remus odotti silmät kiinni, tapahtuisipa jotain, kunpa ei tapahtuisi mitään, hän ei tiennyt mitä odotti. Mitään ei tapahtunut. Sirius nukahti. Remus jäi yksin hereille, ahdistus kääri hänet lamauttavaan pakettiin ja piti häntä siinä koko yön.
***
Sirius karkasi kotoa, Jamesista ja Lilysta tuli JamesjaLily, syyslukukausi laukkasi ohi. Remus oppi teeskentelemään ja katsomaan pois kun Sirius nauroi, kosketti, vältteli ja palasi kauheassa syklissä jota Remus inhosi enemmän kuin kuun kiertoa.
Sirius peri sedältään niin paljon kultaa että hankki asunnon. Hän halusi kaikki sinne jouluksi mutta vain Remus tuli. He joivat viiniä, tupakoivat parvekkeella ja söivät jouluaterian sohvalla koska Sirius ei ollut vielä ostanut pöytää keittiöön.
“Laita joku levy”, Sirius sanoi. Remus laski ruokalautasen lattialle ja meni levyhyllyn luo. Sirius oli ihastunut jästien levysoittimeen. Remus kuvitteli ensi kesää ja sitä miten he lojuisivat yhdessä asunnon lattialla ja laittaisivat levyn toisensa jälkeen soimaan, koskisivat toisiaan tarkoituksella eikä vahingossa. Remus ei kääntyisi pois eikä Sirius pakenisi. Miltähän se tuntuisi. Varmaan samalta kuin se humalainen, hillitön, täydellinen festari-ilta josta tuntui olevan ikuisuus.
Remus laittoi The Headsin soimaan. Ei halunnut istua sohvan päätyyn katsomaan Siriusta, joka oli tänään ollut taas flirttaileva eikä etäinen, niin hurmaava ja hyvä. Huomenna hän olisi hiljainen, välttelevä ja tyly, Remus tiesi sen jo valmiiksi. Nyt ei ollut huomenna.
Jos erehtyi kiinnittämään Siriuksen käytökseen liikaa huomiota, saattoi syttyä palamaan.
Remus sulki silmänsä ja tanssi poukkoilevan musiikin tahdissa, hän hyppi, huusi ja kuvitteli miltä keikalla oli tuntunut, hän ei ollut yhtä humalassa nyt kuin silloin, mutta yhtä sekaisin hän oli.
“En kestä sinua”, Sirius puuskahti. Remus avasi hetkeksi silmänsä ja näki että Sirius näytti avuttomalta siinä sohvalla, siltä ettei tiennyt mitä tekisi käsillään. Remus kiskoi Siriuksen ylös ja kappale vaihtui, samanlaisia energisiä hikisiä vihaisia nämä kaikki kappaleet olivat, niin Remuskin oli.
Nyt Sirius kuitenkin tanssi hänen kanssaan ja he joutuivat taas bändin lumoihin, kaikki purkautui tässä hetkessä, Remuksen olkapäät laskeutuivat ja kiristys päässä hellitti, miksi kaikki ei voisi olla helppoa joskus. Hän sanoi sen ääneen.
“Minä en ansaitse helppoa”, Sirius sanoi ja pysähtyi.
“Minä ansaitsen”, Remus sanoi ja tajusi samalla että se oli totta, ei ollut reilua että kaikki oli tällaista sekoilua, ei ollut reilua joutua odottamaan, soutamaan ja huopaamaan koska Sirius rankaisi itseään jostain.
“Vittu”, Sirius sanoi.
“Niinpä.”
Oli hiljaista.
“Leikitäänkö, että olisi helppoa”, Remus kysyi. Hän astui kohti Siriusta. Sirius perääntyi. Remus odotti. Musiikki kaahasi heidän ylitseen.
Sirius astui eteenpäin.
“Suutele minua”, Remus sanoi. Kai hänkin sai joskus vaatia jotakin. “Nyt tai ei -”
Sirius suuteli.
