alaotsikko: K-11, one-shot, slash, drama, romance?
Title: Niitä päiviä, joiden odottaa vain loppuvan mahdollisimman nopeasti
Author: Nintti
Genre: slash, drama, romance? Mä oon huono tässä^^’
Rating: K-11
Pairing: Anssi/Manu
Summary: Anssi viettää syntymäpäiväänsä ja törmää vanhaan tuttavaan…
A/N: Idea tuli ihan omista synttäreitä (jotka oli tossa reilu viikko sitten^^). Mä odotin oikeastaan vaan yheltä ihmiseltä synttärionnitteluita, mutta just siltä niitä mun ei olisi edes kannattanut odottaa… No, oli kuitenkin ihan hyvät synttärit, puhelinkin hajos^^’
Niitä päiviä, joiden odottaa vain loppuvan mahdollisimman nopeasti
Kova musiikki hakkasi tärykalvojani. Silmissä välkkyivät kirkkaat valot. Ihmiset tönivät mua pois tieltään. Baari oli ääriään myöten täynnä ja mä yritin luovia tietä ystävieni valloittamaan nurkkapöytään. Sain muutaman kipeän mustelmanalun kylkeeni, kenkääni tallottiin pölyinen jälki ja joku läikäytti karpalolonkeroa farkuilleni. Tanssilattian reunalla sain hengähtää hieman ja saman tien mut vedettiin punaiselle sohvalle istumaan.
”Hyvää synttäriä, vanhus!” ystäväni kiljuivat kuorossa ja halauksen voima rutisti keuhkojani kasaan. Hapenpuutteesta huolimatta mä vain nauroin.
”Miltä nyt tuntuu?” Kirsi hihkui ja imi pillillä juomaansa.
”Ei kai miltään”, kohautin harteitani ja hymyilin.
”Niin, se lisävuosi tuntuu vasta huomen aamulla!” Tino karjaisi, repesi nauramaan ja sai muut yhtymään samaan nauruun. Pudistelin hymyillen päätäni. Mun synttärit oli tämän viikonlopun syy juhlia. Ensi viikolla aihe olisi eri ja mä voisin jäädä nukkumaan.
Tupakkahuoneessa savu kirvelsi silmiä ja sai ne vuotamaan. Joku tönäisi oven suoraan päin olkapäätäni ja älähdin pienesti kivun alkaessa kihelmöidä koko käsivarteen. Se riitti kiinnittämään huoneessa olijoiden huomion muhun.
”Kato hintti”, pystytukkainen nuori mies lohkaisi kuin isommankin vitsin ja sai ystävänsä nauramaan räkäisesti. Kaikki ne katsoivat mua kuin mä olisin jotenkin alempiarvoinen ja täysin turha olento koko maailmankaikkeudessa.
”Tää paikka ei oo tollasille puppelipojille”, mustapaitainen tyyppi huomautti viileästi ja hörppäsi kaljapullostaan. Sen ympärille kerääntyi muita ja pian mulla oli edessäni muuri happamen näköisiä miehiä, jotka eivät todellakaan pitäneet mun olemassaolostani.
Mulkaisin huutelijoita kylmästi, käännyin kannoillani ja astelin ulos tupakkahuoneesta. Vaikka mä yleensä vastaan sanoinkin kaikille ennakkoluuloisille homottelijoille, tänään mä en jaksanut. Oli mun syntymäpäivä ja se teki päivästä jo valmiiksi tarpeeksi raskaan ja inhottavan. Mä en kaivannut lisäksi vielä mustaa silmäkulmaa, haljennutta huulta ja veren makua suussa.
Portsari päästi mut ystävällisesti ulos polttamaan jo valmiina huulien välissä roikkuvaa tupakkaa. Raskaasti huokaisten nojauduin kylmää kiviseinää vasten ja sytytin tupakkani. Seinän viileys ja keuhkoihin sukeltava savu rauhoittivat hieman. Suljin silmäni ja ensimmäistä kertaa koko illan aikana annoin mieleni lähteä harhailemaan. Olin pitänyt sen visusti kasassa ja keskittynyt vain juhlimaan vanhenemistani. Tosin, rehellisesti, mitä hienoa oli olla taas vuoden vanhempi? Vuosi enemmän ikää tuo mukanaan paljon lisää vastuuta ja odotuksia. Huokaisin syvään, jos mä nyt olisin päässyt tasan vuoden taaksepäin ajassa, mä tekisin niin monta asiaa toisin. Mutta niin, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja ties mitä niitä kliseitä oli…
Ainakin syntymäpäivä oli hyvä tekosyy lähteä juomaan perseet olalle ja leikkimään illan kirkkainta tähteä. Aamulla voisi sitten miettiä uudelleen.
”Onks synttäripoika taas hetkessä mukana?” liiankin tuttu ääni kysyi ja kuulin sun virnistävän leveästi. Avasin silmäni nopeasti ja tiesin, että niistä heijastui lähes pakokauhuinen katse. Sä otit pari askelta lähemmäs ja mä yritin peruuttaa lähemmäs seinää. Hymyilit enkä mä edes vastannut siihen. Mun kädet tärisi ja jalat tuntuivat makaronilta. Onneksi mulla oli seinä tukena, se oli tällä hetkellä ainut, johon mä luotin.
”Moi”, hymyilit lämpimästi ja jäit seisomaan juuri niin että baarin valot lankesivat kasvoillesi. Et ollut muuttunut kovin sinä aikana, jona en ollut sua nähnyt. Hiukset olivat vain muuttuneet vaaleiksi, mutta yhtä hyvännäköinen kuin aina ennen.
”Moi”, sain soperrettua vaikeasti ja nojasin koko painollani seinää vasten. Mitä sä täällä teit? Miksi sä olit tullut? Miksi sä olit siinä? Olisin halunnut kysyä niin paljon, mutta en saanut sanottua mitään. Mä vain seisoin ja tuijotin sua samaan aikaan epäileväisenä ja hämmentyneenä.
”Saanko mä halata sua?” kysyit ja virneesi kanssa olit aivan syötävän suloinen. ”Synttärihali?” Olisin niin halunnut hyökätä kimppuusi, halata kaikin voimin enkä koskaan päästää irti.
”Et”, vastasin tylysti ja katsoin sua kulmat kurtussa. Iloinen ja itsevarma olemuksesi valahti hieman. Et olettanut mun vastaavan niin. Ei sillä, en mäkään olettanut. En tiennyt olisiko mun pitänyt olla ylpeä vai pettynyt itseeni ja vastaukseeni. Katselit kenkiesi kärkiä eikä hymy huulillasi ollut enää niin iloinen. Olisiko se jos olisin antanut halata? Pudistelin päätäni ja löin itseäni henkisesti.
”Mitä sä teet täällä?” täräytin ja katselin sua epäileväisenä. Nostit katseesi kengistäsi ja virnistit mulle.
”Sulla on synttärit”, vastasit yksinkertaisesti, aivan kuin se olisi selittänyt kaiken eikä lisäkysymyksiä enää tarvittaisi. Silmäilin sua epäluuloisesti ja siristin hieman silmiäni. Olisin niin halunnut nähdä sen hymyn taakse ja saada oikean vastauksen kysymättä mitään.
”Et sä vaan sen takia tulis”, tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Naurahdit pienesti ja työnsit kädet farkkujesi taskuihin. Mä olin nähnyt sun lävitse. ”Mitä sä haluat?” kysyin viileästi.
”Nähdä sut”, totesit niin helposti, ettei se voinut olla vale. Olisin osannut sanoa, jos olisit valehdellut. Ainakin halusin uskoa niin.
”Miksi?” halusin tietää. Sulla oli nyt sellainen elämä, jonka sä olit halunnut. Miksi ihmeessä sä halusit nyt nähdä mut?
”Etkö sä halunnut nähdä mua?” väistit ja vastasit kysymyksellä. Yritit taktikoida pääni sekaisin.
”Älä”, kielsin heti vahvasti ja katsoin sua vihaisesti.
”Halusitko?” toistit ja otit askeleen lähemmäs, mä en estänyt. Tuijotin vain kiinteästi suoraan silmiisi.
”Älä”, kielsin uudestaan, mutta nyt ääneen oli ehtinyt pieni särö. Käänsin nopeasti katseeni pois susta, ettet näkisi mitä sun läheisyys sai mussa edelleen aikaiseksi.
”Ikävä ei ole mukava tunne”, kuiskasit hiljaa, aivan mun korvan vierestä. Haistoin jo tuoksusi nenässäni ja tunsin lämpösi lähelläni. Nostin leukaani ja olin lyödä pääni seinään.
”Lopeta”, käskin ja nopealla liikkeellä olin liiskannut sut selkä seinää vasten. Hämmentyneenä katsoit mun suuttunutta olemustani ja lyötynä laskit katseesi. Sä osasit edelleen tulkita mua.
”Anteeks”, kuiskasit ja kaikki se itsevarmuus mitä aiemmin kasvojasi vallannut virne oli näyttänyt, oli kadonnut.
”Mitä sä teet täällä?” toistin jo aiemmin esittämäni kysymyksen ja astahdin kauemmas susta. En painanut enää seinään. Ristin kädet rinnalleni ja odotin.
”Anssi, mä – ” aloitit vaikeasti, mutta mä keskeytin.
”Sä et asu enää täällä”, totesin viileästi. ”Ja sun poikaystäväs teki selväks, ettei mulla oo mitään asiaa sun, anteeks teidän elämään”, jatkoin ja äänestäni pystyi erottamaan katkeruuden. Mä en edes yrittänyt peittää sitä.
”Se ei luota suhun”, yritit, mutta mä vain tuhahdin turhautuneena.
”Sen mä ymmärrän. En mäkään luottais”, tokaisin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. ”Mut ei se luota suhunkaan”, huomautin ja sain sut vaikeaksi. Pitkän aikaa olimme vain hiljaa. Yritin metsästää katsettasi maan rajasta ja sä kai yritit keksiä mitä sanoa mulle, miten voisit puolustaa itseäsi ja poikaystävääsi. Tosiasiassa, sä et tainnut olla mulle selitysvelvollinen.
”Et sä vois vaan pysyä poissa?” huokaisin väsyneenä ja sain sut katsomaan mua.
”Sä et halua nähdä mua enää”, totesit hiljaisella äänellä etkä edes yrittänyt enää hymyillä.
Seisoin hiljaa paikoillani. Se ei ollut kysymys, joten mun ei tarvinnut vastata. Hyvä vain, en mä olisi osannutkaan.
”Mun ei ikinä ollut tarkoitus satuttaa sua millään lailla”, lausuit sanoja, joita mä en välttämättä olisi halunnut enää kuulla. Olit sanonut saman aiemminkin. Et uskaltanut katsoa muhun.
”Mä tiedän”, sanoin hiljaisella äänellä. ”Silti se sattuu.” Sain sut katsahtamaan nopeasti mua.
”Et sä oo ainut, johon sattuu”, totesit hiljaa katse maassa. Suljin silmäni ja hengitin pari kertaa syvään.
”Mä oon meistä se, joka ei voi tehdä sille mitään”, huomautin ehkä turhankin ilkeästi.
Nostit äkkiä katseesi muhun. Silmäsi kimmelsivät kosteina, mutta samaan aikaan näytit jollain tapaa vihaiselta. Ehkä mun sanani loukkasivat enemmän kuin oli tarkoitus.
”En mä voi sitä jättää, mä en halua loukata sitä. Mä en halua satuttaa enää ketään. Ja kyllä mä sitä rakastan. Mulla on hyvä olla sen kanssa. Se rakastaa mua”, puhuit nopeasti ja musta tuntui että katsoit hieman musta ohi. Et ainakaan suoraan silmiin. Sulla tuntui olevan suuri tarve selittää mulle miksi sä olit edelleen sen etkä mun. ”Rakastit sä mua koskaan oikeesti?” havahduin kysymykseen ja tunsin tuijotuksen itsessäni. Käteni puristuivat nyrkkiin ja katsoin sua hetken kulmat kurtussa. Sanat toistuivat mielessäni kuin kaikuna.
”Haista paska nyt”, sylkäisin vihaisena. Hätkähdit pienesti äänenpainoani, mutta katsoit mua silti. Tiesin, että näit täydellisesti kuinka sun sanat olivat loukanneet.
”Epäilet sä sitä oikeesti?” kysyin ja katselin sua suuttumukseni lävitse. ”Että mä en olis rakastanut sua?” Katsoit hetken ja käänsit sitten katseesi mun kengänkärkiini.
”Anssi – ”, yritit keksiä jonkinlaista vastausta, mutta et onnistunut. ”Anteeks.”
Huokaisin syvään ja nostin käteni päälaelleni ja haroin hiuksiani. En tiennyt mitä enää sanoa, mitä järkeä tässä edes oli. Kumpikin vain sanoi koko ajan vahingossa asioita, jotka loukkasivat ja saivat aikaan vain pahaa mieltä ja väärinkäsityksiä.
”Mä en jaksa”, huokaisin lopulta, hieman venähtäneen hiljaisuuden jälkeen. Katsahdit hämääntyneenä muhun.
”Mitä sä et jaksa?” ihmettelit ja neppailit kenkiesi kärjillä kiviä maasta.
”Olla”, tokaisin enempiä ajattelematta. ”Odottaa”, jatkoin. En oikeastaan tiennyt mitä halusin sanoa, mä olin väsynyt tähän kaikkeen. ”Ajatella?” ehdotin lisäksi. Raskaan huokauksen saattelemana annoin käsieni valahtaa takaisin vartaloni vierelle. ”Mä en jaksa enää mitään.”
Otit varovaisen askeleen lähemmäs mua. En estellyt, en reagoinut mitenkään. Seisoin vain ja enkä nostanut katsettani maasta. Lämmin kätesi laskeutui lempeästi olkapäälleni. Se tuntui turvalliselta ja hyvältä, aivan liian hyvältä. Astahdin nopeasti kauemmas ja tiukasti ranteeseesi. Se varmasti sattui ja siitä jäisi mustelma, näin sen ilmeestäsi, mutta en välittänyt. Katsoin sua vain vihaisesti.
”Olisit edes ite sanonut sen kaiken”, sihahdin hiljaa ja annoin kaiken sen katkeran suuttumuksen kuulua äänestäni. ”Mä en tarvii uhkauksia sun poikaystävältäs”, tokaisin ja heitin kätesi kauemmas musta. Hieroit hellänä jomottavaa rannettasi ja katsoit mua varovaisesti.
”Se kielsi”, huomautit hiljaa ja mä huokaisin raskaasti.
”Ja silti sä jäit sen luo”, totesin lyötynä enkä halunnut nähdä sua enää.
Välillemme laskeutui painostava, odottava, hiljaisuus. Samalla se hiljaisuus oli myös turvallinen ja antoi aikaa ajatella. Se säästi kumpaakin toisen sanoilta. Enää ei tiedetty mitä olisi pitänyt sanoa. Mä en edes tiennyt mitä tuntea. Samaan aikaan musta tuntui, että mä olin aivan tajuttoman vihainen ja niin helvetin onnellinen. Sä olit jälleen täällä, mun luona, mutta siltikään mä en saisi sua. Sä lähtisit takaisin ja jättäisit mut taas tänne.
”Toivota mulle vaan hyvää synttäriä ja kävele pois”, rikoin turvallisen hiljaisuuden hiljaisella pyynnöllä katse maassa ja yritin nieleskellä palaa pois kurkustani.
”Älä – ” yritit, mutta mä vain pudistelin päätäni enkä halunnut kuulla mitä sulla oli sanottavana.
”Sano se. Sä oot ainut, jolta mä sen koko päivän oon halunnut kuulla”, sanoin ja tunsin kuinka jotain lämmintä ja kosteaa silmäkulmassani. Löin itseäni henkisesti enkä antanut kyyneleiden päästä poskille. Jos mä jotain inhosin niin itkemistä ja hyvästejä. ”Sano se”, toistin aiempaa voimakkaammin ja nostin murtuneen katseeni suhun.
”Hyvää synttäriä”, kuiskasit ääni käheänä. Sun kurkussa painoi aivan samanlainen pala kuin mullakin. Sun olisi pitänyt jo lähteä.
”Ja nyt lähe pois”, käskin mahdollisimman viileästi. Yritin peittää äänestäni kaikki ne tunteet, jotka paljastaisivat mut. Tosin, sä näit jo mun läpi, aivan sama minkälaisen kylmän roolin mä nyt vetäisinkin.
”Mä en halua”, pistit vastaan, mutta äänestäsi puuttui se uhma, joka siinä olisi ollut jos olisit ollut tosissasi.
”Kyllä sä haluat”, totesin hiljaa. ”Sä et vaan halua pahoittaa mun mieltä.” Niinhän se oli, sä et halunnut enää loukata tai satuttaa ketään.
”En haluakaan”, myönsit. Mä huokaisin raskaasti. Vaikka mä tiesinkin vastauksen, mä olisin niin toivonut kuulevani jotain muuta. Miksen mä voinut vain itse tajuta kaikkea tarpeeksi ajoissa ja mun piti luovuttaa sut toiselle?
”Mee nyt vaan”, kuiskasin hiljaa ja käännyin jo poispäin.
”Anssi – ” Mietin hetken montakohan kertaa sä olit mun nimeni jo sanonut kun et muuta sanottavaa keksinyt. Sun sanomana se kuulosti aina kaikkein parhaimmalta, oli aina kuulostanut. Mun piti ravistaa päätäni hetki, etten löisi nyrkkiä täysillä päin kiviseinää. Nostin katseeni maasta ja rohkeasti kohtasin sut. Huokaisin syvään.
”Mä en mitään muuta niin kovasti haluis ku halata sua, painaa tota seinää vasten ja suudella. Kertoo kuin ikävä sua mulla on ollut ja kuinka mä haluun olla aina sun”, kerroin hiljaisella, juuri ja juuri kuuluvalla äänellä. ”Mut nyt sun pitää mennä”, totesin lopuksi ja yritin hymyillä. ’Vaikka väkisin’, päätin hiljaa mielessäni ja pakotin itseni hymyilemään. Seisoit hetken aivan hiljaa ja katsoit mua anteeksipyytävästi.
”Anssi, kyllä mä sua rakastan”, sanoit sitten ja mä tiesin sun puhuvan totta. Sä et vain luottanut muhun tarpeeksi. Tai rakastanut tarpeeksi, mä halusin uskoa ensimmäiseen.
”Mä tiedän, pupu”, hymyilin ja käänsin sulle selkäni. Mä en ollut vihainen tai katkera, mä en enää jaksanut olla mitään. Mä halusin vain pois. Ehkä mun viimeisellä sanalla sain sulta anteeksi kaiken pahan mitä olin sanonut. Toivoin niin.
En jäänyt katsomaan kuinka sä hymyilit mulle pehmeästi ja kuinka yksinäinen kyynel vierähti sun siloiselle poskelle. Kävelin vain tylysti takaisin baarin meluun ja nielin palaa kurkustani.
”Mikä kesti?” Tino huusi mut nähdessään. Istahdin raskaasti huokaisten hänen viereensä punaiselle sohvalle. Mun eteen tyrkättiin heti tuoppi.
”Kenet sä iskit?” Vappu kysyi ja kohotti kulmiaan tietäväisenä. ”Vai jäit sä jonkun kanssa ”suustas kiinni”?” Pöytäseurue remahti nauramaan kovaäänisesti.
”Manun”, tokaisin vastaukseksi ja sain heidät hiljenemään.
”Manun?!” Kirsi kiljaisi ja kaikki katsoivat mua enemmän tai vähemmän järkyttyneinä.
”Mitä se täällä teki?” Tino halusi tietää. Olin varma että se olisi valmis hakkaamaan sut jos kertoisin kaiken. Hörppäsin juomaani ja kohautin olkapäitäni.
”Kävi toivottamassa hyvää syntymäpäivää”, vastasin yksinkertaisesti enkä vaivautunut selittämään enempää. En tuntenut olevani selitysvelvollinen heille, joten annoin olla.
