Wohoo, I'm back! Selvisin masentavasta syksystä kunnialla ja here I am. Viivästystä täytyy kyllä pahoitella, tämän ei olisi todellakaan pitänyt kestää näin kauaa :/ Onneksi sain kuitenkin taas itseäni niskasta kiinni, eihän tästä muuten olisi tullut yhtikäs mitään... Ja hei, oon peräti saanut yhden kommentin!
Jes, kiitos kovasti, Taruuu *ojentaa sille virtuaalisuklaata*
Mukava kuulla että tykkäät.
A/N: Jaa... en taida kyllä olla oikein tyytyväinen tähän lukuun. Jälki-istuntokohtaukseen en ainakaan. Ja loppu onkin sitten melkeenpä pelkkää tylyahoa...Tuntuu vain koko ajan siltä, että pystyisin parempaankin. Silti en koskaan onnistu saavuttamaan sitä "parempaa"(perfektionisti?). Tämä nyt ei ole erikoislaatuisen pitkä, minulla kun vaikeuksia saada siitä edes tuon mittainen^^ Mutta toivotaan että tämä taas lähtee tästä käyntiin! Kirjoitusvirheitä varmaankin löytyy aika hyvin, luin tuon läpi pariin kertaan ja löysinkin aika monta, mutta toisaalta kirjoitin sen myöskin melko huolimattomasti...
Nooh, täs se ny sit ois!
3. Luku
”
Minä olen tänään valvomassa teidän jälki-istuntoanne”, Voro sanoi niin inhottavalla ja ylevällä äänellä, että Sofia joutui puremaan hampaansa yhteen ettei näyttäisi tälle hapanta naamaa. Mies piti lyhyen tauon, jonka aikana hän tarkkaili kahta oppilasta, joista toinen, Draco, tutkiskeli kynsiään tarkoituksellisen pitkästyneen näköisenä. ”Se tarkoittaa sitä, että jos te kaksi nilviäistä pelleilette täällä yhtään, aion tiedustella rehtorilta, josko vihdoinkin saisin käyttööni hiukan ankarammat keinot”, ukko sanoi kohentaen ryhtiään huomattavasti. ”Ja tällä kertaa aion saada tahtoni läpi. Vanhoina kunnon aikoina- ”
”Miksi ihmeessä meidät on pistetty näin typerään hommaan?” Draco äyskähti. ”Pokaalien kiillottaminen on ekaluokkalaisten heiniä.”
Voron kasvoille syttyi ilkeä virne. ”Sitä voittekin miettiä ihan omassa päässänne, eikö vain? Ette saa käyttää minkäänlaisia taikakeinoja – minä kyllä saan sen selville, jos koskettekin sauvoihinne. Tuossa on ämpärillinen vettä ja pari rättiä. Minä menen nyt laittamaan ruokaa Norriskalle, ja kun palaan, odotan suurimman osan pokaaleista loistavan puhtautta”, hän sanoi ja marssi tiehensä sylissään istuvalle Norriskalle hiljaa puhellen.
Sofia otti yhden räteistä, kastoi sen veteen ja puristi kuivaksi. Sitten hän vilkaisi Dracoa merkitsevästi.
”Turha kuvitella että
minä tekisin mitään”, poika tuhahti myrkyllisesti.
”Turha kuvitella että pääsisit täältä pois tekemättä mitään”, Sofia sanoi tyynesti ja tarttui ensimmäiseen pokaaliin, joka hänen käteensä osui. Sitten hän istuutui kylmälle kivilattialle ja ryhtyi hinkkaamaan pois melko olematonta lika- ja pölykerrosta samalla kun Draco mulkoili häntä myrtyneenä.
”Sinun vikasihan se on, että me olemme täällä”, poika sanoi mutta nappasi hänkin rätin ja pokaalin ja istuutui lattialle.
Sofia muisti Hermionen sanat ja yritti kaikin voimin pitää lupauksena.
Ei, tällä kertaa pidän pääni kylmänä, hän ajatteli ennen kuin vastasi: ”Minä en jaksa riidellä sinun kanssasi, joten voitaisiinko vain unohtaa koko asia?”
Draco ei vastannut. Syntyi hiljaisuus, jonka rikkoi vain kevyt kolahtelu, kun Sofia otti uuden pokaalin ja laittoi vanhan takaisin kaappiin. Draco sen sijaan vaikutti hinkkaavan edelleen samaa huispauspokaalia, ja ilmeisesti varsin tarkoituksellisesti.
Minuutit kuluivat, ja Sofian mielessä pyörivät koulutehtävien lisäksi Anthonyn kuva, joka vaikutti tupsahtavan hänen päähänsä vaikka hän kuinka ahkerasti yritti kerrata, mitkä läksyt hän oli tehnyt ja mitä hänen pitäisi vielä tehdä ennen nukkumaanmenoa. Pojan sanat pyörivät hänen mielessään niin aitoina kuin tämä olisi seissyt hänen vierellään, ja siksi hän säpsähtikin rajusti kun kuuli Dracon äänen marisevan: ”Kestääkö tätä vielä kauankin? Minulla on muutakin tekemistä kuin- ”
”Sinä et ole tehnyt vielä mitään, tuo on vasta toinen pokaalisi”, Sofia sanoi kylmästi. ”Minä olen käynyt läpi jo yhden hyllyn tason.”
”Mitä valittamista sinulla muka on?” Malfoy tiuskaisi. ”Minä olen täällä syyttä!”
”Tuki suusi ja jatka kiillottamista”, Sofia sihisi yhteen purtujen hampaittensa välistä. Hän alkoi pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että Dracon suusta ei kuulunut muuta kuin tyhjänpäiväistä marinaa. Hän paiskasi tupapokaalin takaisin kaappiin sellaisella voimalla, että lasiovet helisivät.
”Hermostuttaako?” Draco kysäisi ilkeästi hymyillen.
Sofia kastoi rättinsä vesiämpäriin ja totesi: ”Miksi se sinua kiinnostaa?”
Draco kohautti olkiaan. ”Ei taida oikeastaan kiinnostaakaan.”
”Hienoa.”
Jälleen palkintohuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kun Sofia kumartui ottamaan uuden palkinnon kaapista, kuului särkyvän lasin helinää ja Dracon äänekästä kiroilua; kun Sofia käännähti, hän näki lasisen pokaalin, jota Draco oli vielä hetki sitten innottomasti kiillottanut, lattialla kymmeninä pieninä palasina.
”Sinä sitten ajattelit rikkoa sen?”
”Sinä tönäisit minua!” Draco puolustautui. ”Älä yhtään yritä- ”
”Älä sinä puhu puppua! Minä en hipaissutkaan sitä- ”
”Anna olla, hemmetti soikoon!” Draco ärjäisi ja osoitti lasinsiruja taikasauvallaan. ”Entistus”, hän mutisi ja lasinpalaset muodostivat pian jälleen ehjän pokaalin.
”Voro kielsi meitä käyttämästä taikuutta”, Sofia muistutti.
”Ja sinäkö sitten olisit jättänyt sen tuohon kuntoon? En tosin yhtään ihmettelisi vaikka olisit”, Draco mutisi kiukkuisena. ”Oikeastaanhan minun olisi pitänytkin jättää se siihen, sinähän sen rikoit.”
Sofia huokaisi ja paiskasi rättinsä ämpäriin. Hän pahoin pelkäsi että he vielä joutuisivat toiseen jälki-istuntoon, mutta hän ei aikonut antaa Dracon saada voittoa. ”Siinä tiedät varsin hyvin, että pudotit sen itse.”
Draco näytti entistä ärtyisämmältä. ”Ai jaa? Entä jos en tiedäkään!”
”Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?” Sofia kysyi.
”Ai, nytkö minulla on muka ongelma? Älä rupea tähän, senkin pahuksen- ”
”Kyllä, sinulla on ongelma! Sinun ongelmasi on se, että et pysty hyväksymään sitä, että saatat joskus itsekin tehdä virheitä!”
Sofia puristi rättinsä kuivaksi ja nousi seisomaan ryhtyen kiillottamaan ylempien hyllyjen palkintoja. ”Sinä olet niin – niin itsekäs, että jos teet virheen, sinun on välittömästi siirrettävä syy muiden niskoille! Ja kun olet huonolla tuulella – silloin sinä päätät ruveta haukkumaan muita kuraverisiksi ja muuta, ihan vain siksi”, Sofia lateli hengästyneenä, mutta yrittäen pitää äänensä tyynenä, ”ihan vain siksi, että sinä kuvittelet, että se on muiden ihmisten vika, että sinulla ei mene hyvin”, hän jatkoi. ”Ja pahinta on, ettet osaa edes pyytää anteeksi.”
Draco mulkoili häntä vihaisena. ”Painu hittoon! Sinä et tiedä mistään- ”
”Mitä täällä tapahtuu?” kuului Voron kiukkuinen ääni ja Draco vaikeni kasvot raivosta punottaen. ”Käännän selkäni vain hetkeksi... ”
*
”Hei Sofia, miten jälki-istunnossa meni?”
Sofia käännähti tuolillaan kohdatakseen Padman väsyneet kasvot. ”Katastrofi”, hän vastasi ja keskittyi jälleen aamiaismuroihinsa.
Kun hän oli edellisenä iltana saapunut jälleen oleskeluhuoneeseen, olivat jo lähes kaikki olleet nukkumassa, ja niille hänen ystävistään, jotka vielä olivat olleet hereillä, hän ei ollut jaksanut puhua sanakaan. Hänen ranteensa olivat olleet kipeät ja hän oli nukahtanut heti painettuaan päänsä tyynyynsä. Mutta hän oli jostain syystä herännyt aikaisin ja lähtenyt melko virkeänä aamupalalle Suureen saliin, jossa ei ollut ollut kuin vasta muutama oppilas. Hän oli syönyt aamupalaansa rauhassa, kunnes Padma oli saapunut.
”Mikä sinut näin aikaisin herätti?” hän kysyi.
Padma kohautti olkiaan. ”En tiedä. En oikeastaan saanut kunnolla unta koko yönä.”
Sofia nyökkäsi. Häntä ei huvittanut kysellä enempää, sillä Padma ei vaikuttanut olevan juttutuulella.
Sofia huomasi katseensa siirtyvän Dracoon, joka juuri asteli Suureen saliin; tosin ilman tavallisia henkivartioitaan ja Pansy Parkinsonia, mikä sai Sofian hämmästymään hiukan. Poika vilkaisi Korpinkynnen pöydän suuntaan ja Sofia siirsi katseensa nopeasti murokulhoonsa kuin ei olisi mitään mielenkiintoisempaa koskaan nähnytkään. Hän pyöritteli lusikkaa hetken aikaa murojen joukossa mietteliäänä ennen kuin uskaltautui jälleen katsomaan Dracoa, joka oli nyt istuutunut yksin Luihuisen pöytään. Tämä vaikutti hiukan entistä väsyneemmältä.
Ihan oikein hänelle, Sofia totesi mielessään.
Hän katsoi jälleen Suuren salin oville, ja näki Janetin astuvan sisään. Tämä näytti hiukan hämmästyneeltä huomattuaan Sofian, mutta ei kuitenkaan kääntynyt. Sen sijaan hän istuutui ystävänsä viereen ja nosti lautaselleen kauhallisen puuroa.
”En tiennyt että heräisit näin aikaisin”, hän totesi melko mitäänsanomattomalla äänellä.
”En minäkään”, Sofia sanoi totuudenmukaisesti.
Janet laski puurolautasensa pöydälle ja kääntyi Sofian puoleen hiukan hermostuneena. ”En minä oikestaan haluaisi riidellä sinun kanssasi.”
”Vai niin”, Sofia mutisi.
”Ihan tosissaan, Sofia”, Janet sanoi. ”Ei meillä ole mitään syytä riidellä, eihän? Tai siis kun minä... minä...”
Janetin kasvoilla oli ahdistunut ilme ja hän vaikutti siltä kuin olisi ahkerasti yrittänyt sanoa jotain sellaista, minkä sanominen tuntui lähes mahdottomalta.
”Niin? Sinä mitä?”
”No... öh...”
”Minä odotan.”
Janet näytti entistä tuskastuneemmalta. ”Hyvä on, hyvä on! Minäolenpahoillani. Oletko nyt tyytyväinen?”
Sofia ei voinut olla hymyilemättä. ”Varmaan huonoin anteeksipyyntö minkä olen ikinä kuullut, mutta olkoon menneeksi. Saat anteeksi.”
Janet huokaisi helpottuneena. ”Sinä et tiedä, miten vaikeaa se oli.”
”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole koskaan osannut pyytää anteeksi.”
Janet pudisti päätään. ”Ei, en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin... olla puhumatta sinun kanssasi.”
Sofia ei vastannut. Hän pureskeli muroja tietäen, ettei vastauksesta olisi mitään hyötyä; hän ja Janet olivat tunteneet toisensa tarpeeksi kauan ymmärtääkseen toisiaan, eikä ymmärtämisen osoittamiseen aina tarvinnut sanoja.
”Sitä paitsi”, Janet jatkoi. ”Minä tarvitsen sinun apuasi.”
”Mihin?”
”Ei mihinkään erikoiseen... minä kerron sinulle myöhemmin.”
Sofia nyökkäsi ja vilkaisi Luihuisen pöytää; hän tajusi Malfoyn tuijottavan häntä pöytien yli suoraan silmiin ja siirsi katseensa nopeasti Puuskupuhin pöytään.
*
Seuraavan viikon kuluessa vettä satoi niin paljon että sitä tuntui tulevan jo korvistakin ulos. Kun oppilaat tulivat ulkoa sisälle, he toivat mukanaan valtavan määrän kuraa ja vettä, ja kun Sofia katseli Voron hääräystä mopin kanssa hän oli väkisinkin mielissään siitä, ettei ollut hankkiutunut uuteen jälki-istuntoon Dracon kanssa. Lisäksi heillä oli niin paljon tekemistä koulutöiden kanssa, että usein hän joutui valvomaan pitkälle yöhön läksyjä tehdessä; hän ei voinut kuin ihailla Lisaa, joka suoriutui koulun lisäksi kunnialla myöskin huispausharjoituksista. Läksyt olivat vieneet heiltä niin paljon aikaa, että Janet ei ollut vielä ehtinyt kertoa Sofialle, missä hän tarvitsi tämän apua, eikä Sofia toisaalta itsekään muistanut koko asiaa. Mandy oli edelleen hiukan järkyttynyt serkkunsa pidätyksestä, mutta päivien kuluessa Sofiasta tuntui kuin tämä olisi jo melkein unohtanut koko asian.
Sofia ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi turhan usein katseensa siirtyvän Suuressa salissa Luihuisen pöytään. Hän myös tunsi aina jonkinlaista mielihyvää nähdessään Dracon kasvot synkkinä ja väsyneinä; ennen pelkkä ärtymys poikaa kohtaan oli muuttunut vihaksi.
Lauantaiaamuna Sofia heräsi kovaan kolinaan makuusalissa. Hän avasi silmänsä väsyneenä ja samalla venytellen; hän oli nähnyt niin hyvää unta, että olisi voinut nukkua vielä muutaman tunnin.
Hänen heräämisensä syy oli Mandy, joka kaivoi vaatekaappiaan varsin kovaäänisesti.
”Etkö sinä pysty tekemään tuota yhtään pienemmällä äänenvoimakkuudella?” Sofia mutisi ja nousi väsyneenä istumaan sängyllään.
Mandy käännähti tummatruskeat hiukset kepeästi heilahtaen. ”Ai, huomenta”, hän sanoi pirteästi. ”Kannattaa muuten mennä aamiaiselle, jos haluat syödä jotain tänä aamuna.”
”Ovatko kaikki muut jo menneet?” Sofia ihmetteli katsellen ympärilleen. Huoneessa ei ollut ketään hänen ja Mandyn lisäksi.
”Joo”, Mandy vastasi. ”Tosin Padma on suihkussa, mutta Lisa ja Janet ovat Salissa.”
Seuraavan tunnin aikana Sofia kävi pikaisesti suihkussa, pukeutui tavallisiin jästivaatteisiin, söi pari paahtoleipää Suuressa salissa ja laittautui valmiiksi Tylyahoa varten. He olivat sopineet Anthonyn kanssa tapaavansa eteisaulassa, ja kun hän saapui paikalle takkia ylleen kiskoen Anthony seisoskeli jo portaiden alapäässä odottamassa. Hän hymyili huomatessaan Sofian ja Sofia teki samoin.
”Nukuitko hyvin?” poika kysyi kun he lähtivät kohti ulko-ovea, jossa Voro seisoi tarkistamassa Tylyahoon lähtevien lupalappuja.
”Riittävän hyvin”, Sofia sanoi melko totuudenmukaisesti. Hän olisi halunnut nukkua pidempään, mutta enää häntä ei juurikaan väsyttänyt.
Ulkona sää oli viileä mutta onneksi kuiva ja sateeton. Heidän hengityksensä höyrystyi kylmässä ilmassa kun he astelivat vaunuille, jotka odottivat heitä ilman hevosia. Kumpikaan ei puhunut juurikaan, kun vaunu lähti liikkeelle itsestään ja ryhtyi kiitämään Tylypahkan pihamaan poikki kohti Tylyahoa.
”Missä sinä haluat käydä?” Anthony kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tai siis, sitten Tylyahossa... ?”
Sofia kohautti olkiaan ja hymyili. ”En tiedä, kermakalja Kolmessa luudanvarressa voisi tuntua mukavalta.”
Sillä hetkellä hän tajusi miten kipeästi hän oli kaivannut viikonloppuja Kolmessa luudanvarressa Janetin, Mandyn, Padman ja Lisan kanssa. Hän tunsi olonsa paljon paremmaksi ajatellessaan, että saisi jälleen juoda kermakaljaa hyvässä seurassa... nyt hän vain ei olisi ystäviensä, vaan Anthonyn kanssa. Hän vilkaisi hiukan epäröiden poikaa, joka hymyili hänelle, ja hänen oli hymyiltävä takaisin. Anthony oli mukava, joskus vähän turhankin mukava, ja ehkä juuri siksi hän tunsi olonsa ajoittain hiukan... no, jollain tavalla vaivaantuneeksi tämän seurassa.
Vaunut pysähtyivät ja he astuivat takaisin viileään ulkoilmaan. Keskenään rupattelevia oppilaita virtasi vaunuista kohti niitä suosituimpia paikkoja Tylyahossa, joihin kuuluivat myös Hunajaherttua ja Kolme luudanvartta, johon Sofia ja Anthonykin lähtivät astelemaan onnellisina siitä, että ei sentään satanut. Koko matkan he puhelivat lähinnä koulusta ja kesälomasta, ja Sofia oli lievästi sanottuna huojentunut siitä, ettei heidän välilleen laskeutunut enää piinallisia hiljaisuuksia. Kun he astuivat sisään Kolmeen luudanvarteen, he tajusivat paikan olevan lähes täysi.
”Mene sinä varaamaan meille pöytä”, Anthony kehotti ja osoitti vapaana olevaa nurkkapöytää. ”Minä menen tilaamaan kermakaljat.”
”Joo, odota, minä vain annan sinulle rahat... ” Sofia mutisi ryhtyen penkomaan laukkuaan, mutta Anthony vain naurahti.
”Anna olla, Sofia! Ei yksi kermakalja paljoa maksa, minä tarjoan.”
Sofia puraisi huultaan. ”Mutta- ”
”Äh, ei se oikeasti haittaa. Mene nyt vain”, Anthony sanoi hymyillen ja ryhtyi raivaamaan tietään tiskille tungoksen läpi. Sofia katsoi hetken hänen peräänsä ennen kuin kiiruhti nurkkapöydän luo. Hän riisui takkinsa ja asetti sen sekä laukkunsa tuolin selkänojalle ennen kuin istuutui ympärilleen katsellen. Hän näki Mandyn ja Matthew Brooksin astuvan sisään, mutta Mandy oli niin keskittynyt tuijottelemaan seuralaistaan, ettei vilkaissutkaan Sofiaa. Matthew selosti innokkaasti jotakin – ilmeisesti huispaukseen liittyvää – ja Mandy kuunteli tätä aina välillä heleästi naurahdellen. Sofia ei voinut estää pientä hymynkaretta huulillaan – Mandy oli selkeästi omassa elementissään.
”Kenen kanssa Mandy täällä on?” kuului Anthonyn ääni kun poika istuutui pöydän ääreen laskien sille kaksi kermakaljapulloa.
Sofia virnisti. ”Matthew Brooksin.”
Anthony kohotti kulmiaan ja vilkaisi kaksikkoa, joka oli nyt siirtynyt tiskille. Hän oli ilmeisesti sanomassa jotakin, sillä avasi suunsa hiukan epävarmana, mutta tuli kuitenkin toisenlaisiin aatoksiin ja sulki sen.
Sofia hymähti. ”Sano vain, kyllä minä tiedän; Mandyllä on vähän turhan lihaksikas miesmaku. Ei kai siinä muuten mitään pahaa ole, mutta heidän älykkyysosamääränsä ei vain yleensä tunnu kohoavan kovin ylös.”
”Niin”, Anthony sanoi ja kohautti olkiaan. ”Kai se vain on hänen oma päätöksensä.”
”Niin”, Sofia myönsi ja näperteli hajamielisenä kermakaljapullon etikettiä. Hän nosti katseensa ja vilkaisi Anthonya.
”Onko sinulla sisaruksia?” hän kysyi äkkiä, tietämättä oikeastaan itsekään miksi.
”Joo”, Anthony sanoi ja hymähti. ”Pikkusisko ja isoveli.”
”Minä olen aina halunnut isoveljen”, Sofia sanoi. ”Pikkusisko minulla on jo... ”
”Thomas on minua kymmenen vuotta vanhempi”, Anthony sanoi hiukan vinosti hymyillen. ”En oikeastaan näe häntä juuri koskaan, hän on töissä jossain Lontoon suunnalla, ja koska me asumme Manchesterissa... no, siellä suunnalla ei tule käytyä kovin usein.”
”Mitä hän sitten tekee töikseen?”
”Oikeastaan minä en edes tiedä. Äiti ja Thomas eivät ole koskaan kertoneet, tosin äiti sanoi että... että isäkin joskus teki samanlaista työtä.”
”Eikö hän enää tee?” Sofia kysyi ja huomasi lähes aina huvittuneen ilmeen Anthonyn kasvoilla vaihtuneen epävarmuuteen ja johonkin muuhun... oliko se surua, minkä Sofia näki pojan silmissä?
”Ei”, Anthony sanoi hiljaa. ”Ei, hän on kuollut.”
Sofia puraisi huultaan ja toivoi ettei olisi koskaan avannutkaan suutaan. Anthony oli keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta, ja vaikka hän selvästi yritti näyttää tyyneltä, Sofia huomasi tämän silmissä surua.
Typerys, miksi otit sen asian puheeksi? Sofia moitti itseään.
”Minä... olen pahoillani”, hän sanoi käheällä äänellä, mutta Anthony vain kohautti olkiaan ja loi huulilleen tavallisen vinon hymynsä.
”Äh, siitä on monta vuotta. En minä oikeastaan edes muista hänestä kovin paljoa... hän oli paljon töissä.”
Sofia nyökkäsi ja joi kulauksen kermakaljastaan, vilkuillen samalla Anthonya. Poika tuijotteli jälleen ulos ikkunasta, selvästi uppoutuneena omiin mietteisiinsä. Hän antoi pojan olla jonkun aikaa rauhassa, ennen kuin päätti siirtää tämän ajatukset jonnekin muualle.
”Minkälaista musiikkia sinä kuuntelet?” Sofia kysyi kysymyksen, joka tuli ensimmäiseksi hänen mieleensä. ”Tai siis, jos nyt kuuntelet yleensäkään... koulussahan on aika vaikea kuunnella mitään musiikkia, mutta koulun ulkopuolella?”
Anthony hymähti. ”Saattaa kuulostaa vähän tyhmältä, mutta oikeastaan minä kuuntelen aika paljon jästimusiikkia.”
”Jästuimusiikkia?” Sofia henkäisi ja oli vähällä kaataa kermakaljansa pöydälle.
”Niin, minä tiedän, se on- ”
”Ei, se on hienoa! Tai siis – minäkin kuuntelen!”
Anthony hymyili huvittuneesti ja sai Sofian tuntemaan itsensä jotenkin vaivaantuneeksi. He katsoivat toisiaan pitkään, ennen kuin kävivät innostuneen keskustelun jästimusiikista.
*
”Käydäänkö tuolla?”
Sofia ja Anthony pysähtyivät erään korukaupan eteen. Anthony kohautti olkiaan.
”Käydään vaan, jos haluat.”
Sofia nyökkäsi. ”Lisalla on nimittäin kohta syntymäpäivät, ja ajattelin ostaa hänelle jonkun korun...”
He astuivat sisään kauppaan, jossa ei ollut heidän lisäkseen kuin nutturapäinen myyjä ja kaksi asiakasta. Sofia katseli hetken tiskin vieressä olevia kaulakoruja, mutta oli vähällä hypätä ilmaan huomatessaan niiden hinnat, joten siirtyi hiukan halvempien korujen puoleen.
”Voisinko jotenkin auttaa?” nutturapäinen myyjä kysyi tekaistu hymyi hiukan kireillä kasvoillaan.
”Oikeastaan kyllä... etsisin ystävälleni kaulakorua. Olisiko teillä mitään vihreää?”
Muutaman minuutin kuluttua Sofia oli valinnut Lisalle hopeisen ketjun, jossa oli vihreä kivi, sekä kaulakoruun sopivat vihreät korvakorut. Kun hän oli maksanut ostoksensa ja suuntasi kohti ulko-ovea, hän huomasi kauniin, punaisen kaulakorun, jossa oli ohut, hopeinen ketju.
”Mitäs sanot?” hän kysyi Anthonylta ja osoitti korua. ”Minun on kyllä varmaan pakko ostaa tuo... äidin siskolla on keväällä häät, eikä minulla ole puvun kanssa mitään kaulakorua”, hän mutisi ja kaiveli lompakkoaan.
Anthony tarkasteli korua arvioivasti. ”Se sopisi sinulle”, hän sanoi hymyillen.
Sofia tunsi kevyen punan nousevan kasvoilleen. ”Kiitos. Minulla ei vain taida olevan tarpeeksi rahaa”, hän sanoi harmistuneena kaiveltuaan lompakkoaan. ”Hitsi, täytyy pyytää äidiltä lisää rahaa jouluna...”
”No, minä voisin kyllä ostaa sen sinulle”, Anthony sanoi varovasti.
”Mitä sinä sanoit?” Sofia kysyi. ”En tainnut kuulla. Hmm, no, kai minun on sitten vain ostettava se joskus myöhemmin. Täytyy vain toivoa, ettei- ”
”Sanoin, että...” Anthony sanoi hiukan kovemmalla äänellä, ”... voisinhan minä ostaa sen sinulle. Ei se kovin kallis ole.”
Sofia katsoi poikaa ällistyneenä. ”Siis – öh, en minä tiedä, Anthony, tai siis...” hän vilkaisi huultaan purren lasivitriinin takana valkoisella tyynyllä lepäävää korua. Sitten hän pudisti päätään. ”Ei, ei sinun tietenkään tarvitse, minä tulen ostamaan sen joulun jälkeen- ”
”Sofia, älä nyt viitsi”, Anthony nauroi. ”Se voi olla vaikka... no, aikainen syntymäpäivälahja.”
Sofia risti käsivartensa rinnalleen ja katsoi hymyilevää poikaa kulmiensa alta. ”Ensin kermakalja ja sitten tuhottoman kallis kaulakoru. Anthony Goldstein, et kai sinä yritä lahjoa minua?” hän sanoi yrittäen tavoitella vakavaa äänensävyä, mutta ei kuitenkaan pystynyt estämään pientä hymynkaretta huulillaan.
Anthony loi kasvoilleen viattoman ilmeen ja tuijotti Sofiaa anelevalla katseella niin, että Sofia ei voinut kuin pyöräyttää silmiään ja sanoa: ”No, hyvä on.”
Anthonyn kasvoille levisi tyytyväinen ilme ja hän viittasi myyjän avaamaan vitriinin. Myyjä kiiruhti kärsimätön ilme kasvoillaan heidän luokseen, avasi vitriinin ja noukki punaisena välkkyvän korun pieneltä tyynyltä.
”Ei sinun olisi tosissaan tarvinnut”, Sofia mutisi kun he astelivat ulos kaupasta ja Anthony ojensi korun hänelle.
”Ei ehkä, mutta minä halusin”, poika sanoi. ”Käydäänkö Hunajaherttuassa?”
”Käydään vaan, kunhan lupaat minulle yhden asian”, Sofia sanoi.
”No?”
”Et osta minulle enää yhtään mitään.”
*
”Hei, Sofia, Anthony!”
He olivat hädin tuskin ehtineet astua Hunajaherttuaan, kun Mandy säntäsi heidän luokseen väkijoukon lävitse.
”Minne jätit henkivartijasi?” Anthony kysyi, eikä Sofia voinut olla naurahtamatta.
Mandy heilautti tummat hiuksensa kasvoiltaan ja mulkoili kaksikkoa loukkaantuneena. ”Matt on mukava, vaikka te ette sitä tajuaisikaan.”
”Kyllä me tajuamme”, Sofia kiiruhti sanomaan ja varoi katsomasta Anthonya.
Mandy nyökkäsi, mutta vilkaisi vielä murhaavasti Anthonya, joka ei ollut huomaavinaankaan. ”Hän jäi juttelemaan jonkun joukkuekaverinsa kanssa”, hän sanoi ja nyökkäsi suklaahyllyjen suuntaan, missä Matthew jutteli innokkaasti jonkun Sofialle tuntemattoman pojan kanssa.
”Huispauksesta, olettaisin?” Anthony totesi muina miehinä.
Mandy vilkaisi poikaa jäätävästi. ”Sofia, sinun seuralaisesi on ärsyttävä!”
”Ehkä vähän suurisuinen”, Sofia sanoi ja tönäisi Anthonya kylkeen kyynärpäällään.
”Matt
osaa puhua muustakin kuin huispauksesta! Meillä on ollut tosi hauskaa, hän on kertonut perheestään ja harrastuksistaan....”, Mandy selitti ja punehtui kun huomasi Sofian ja Anthonyn vaihtavan tietäväisiä katseita keskenään. ”Älkää nyt hitto soikoon näyttäkö tuolta! Kyllä hän voi harrastaa muutakin kuin huispausta- ”
”Joo, minä veikkaan että hän on perehtynyt kaunokirjallisuuteen”, Anthony sanoi virnistellen, ja Sofia pärskähti.
Mandy muuttui yhä punaisemmaksi, mutta ei sanonut mitään, sillä juuri sillä hetkellä Matthew asteli heidän luokseen hymy huulillaan.
”Hei Minnie! Mihin sinä oikein katosit? Ai, nämä ovat ilmeisesti ystäviäsi?” poika sanoi katsellen kaksikkoa.
Sofia peitti naurunsa kovaan yskänpuuskaan, mutta Anthony vain tuijotti Matthewta tyrmistyneenä, kuin ei olisi uskonut korviaan.
”
Minnie?” hän pärskähti, mutta Mandy kiirehti puhumaan hänen puheensa päälle.
”Niin, nämä tässä ovat ystäviäni. Tässä on Sofia – hän taisi vilustua kylmästä syysilmasta- ”
”Joo, syysilma!” Sofia naurahti ja hymyili Matthewille kohteliaasti. ”Tiedäthän – huono vastustuskyky...”
” -ja tässä on Anthony”, Mandy lopetti luoden Anthonyyn jälleen yhden murhaavan katseen.
”Hauska tavata”, Matthew totesi hymyillen ja kääntyi sitten Mandyn puoleen. ”Minnie, käydäänkö ostamassa mitä nyt sitten ostetaankaan, ja lähdetään sitten? Täällä on aika ahdasta- ”
”Joo tehdään niin”, Mandy sanoi hymyillen hunajaisesti. ”Nähdään!” hän huikkasi Sofialle ja Anthonylle ennen kuin katosi Matthewn kanssa väkijoukkoon.
”Minnie?!” Anthony puuskahti ja irvisti. ”Hitto, huonoin lempinimi minkä olen ikinä kuullut... Minnie?”
Sofia kohautti olkiaan. ”Hän vaikuttaa ihan mukavalta”, hän totesi samalla kun katseli ympärilleen suklaasammakoita katseellaan etsien. ”Ja Mandy pitää hänestä.”
”Tällä viikolla”, Anthony mutisi kun he lähtivät astelemään ohi makeisia pursuavien hyllyjen ja keskenään rupattelevien ihmisten. ”Mutta kuka antaa Mandy –nimiselle lempinimeksi Minnie?”
He tekivät ostoksensa ja astelivat sitten ulos kaupasta takaisin kylmään ilmaan. Ei ollut vielä myöhä, mutta pikkuhiljaa alkoi jo hämärtää – talvi oli selvästi tulollaan. Sofiakin huomasi sen, ja veti takkinsa hihat paljaiden käsiensä peitoksi.
Hunajaherttuan ulkopuolella joku törmäsi Anthonyyn äänekkäästi kiroillen.
”Auts! Katsoisit eteesi!” Anthony sanoi pojalle, joka nosti katseensa. Sofia tajusi pojan olevan Draco Malfoy.
”Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, jooko?” Draco sihahti ja tuntui vasta nyt huomaavan Sofian. ”Davies! Kyllä minä kuvittelin että sinä, Goldstein, olisit osannut valita vähän viisaampaa seuraa”, poika jatkoi virnistäen kaikkea muuta kuin ystävällisesti.
Anthonyn kädet puristuivat nyrkkiin. ”Älä viitsi, Malfoy! Olet pahuksen lapsellinen.”
”Mihin muuten jätit omat henkivartijasi?” Sofia totesi viileästi ja laittoi kätensä puuskaan.
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Draco tuhahti. ”Minullahan niitä on, eikö vain? Haluatko pitää minulle uuden oppitunnin siitä, miten minulla on
helvetin ongelmia?”
Dracon kasvot olivat punehtuneet haaleasti vihasta ja suuttumuksesta. Hänen vaaleat hiussuortuvansa roikkuivat hänen kasvoillaan ja hänen jäänharmaisiin silmiinsä oli syttynyt tuli. Sofia säpsähti katsoessaan noita silmiä. Niissä oli muutakin kuin vihaa; epätoivo, väsymys, itsepintaisuus ja jopa pelko, tunteet, joita ei – ainakaan yleensä – näkynyt pojan käytöksessään, paljastuivat hänen silmissään, jotka tuijottivat Sofiaa kiinteästi ja päättäväisesti.
”Malfoy, mistä ihmeestä sinä puhut? Jätä Sofia rauhaan!” Anthony sanoi ja astui Sofian ja Dracon väliin poikaa uhmakkaasti katsellen.
Draco ryhdistäytyi ja loi jälleen kasvoilleen sen tavallisen halveksivan ilmeensä. ”Tai mitä? Pyydät isukkisi paikalle?”
”Ei!” Sofia huudahti kun huomasi värin katoavan Anthonyn kasvoilta. Poika alkoi täristä. Sofia astui tämän eteen ja laski kätensä tämän olkapäälle rauhoittavasti. ”Anthony, ole kiltti, älä tee mitään, tuon vähäjärkisen idiootin hakkaaminen ei auta asioita- ”
”Ohhoh, taisin osua arkaan paikkaan, vai?” Malfoy sanoi tyytyväisellä äänellä.
”Pidä sinä suusi tukossa!” Anthony ärähti käheällä äänellä. ”Ala vetää, pahuksen idiootti!”
Kun Malfoy ei vaikuttanut tekevän elettäkään lähteäkseen, Sofia kääntyi katsomaan poikaa silmänsä vihaa täynnä. ”Kyllä sinä kuulit! Ala vetää! Olet saanut jo ihan tarpeeksi harmia aikaiseksi!”
Draco hymyili pilkallisesti ja totesi: ”Totta kai minä jätän teidät viettämään romanttista iltaanne... mutta kerro terveisiä kuraveri-ystävällesi, Davies!” Sitten tämä asteli heidän ohitseen tyynen rauhallisesti, kadoten lopulta kadunkulman taa.
”Helvetti, että minä vihaan tuota typerystä”, Anthony puuskahti ja hänen äänensä kuulosti aavistuksen verran hengästyneenä. Kun poika avasi nyrkkiin puristetut kätensä, Sofia tajusi kauhistuneena, että toisesta kämmenestä valui veripisaroita.
”Onko kaikki hyvin”, Sofia kysyi huolestuneena.
Anthony nyökkäsi. ”Ei tässä mitään”, hän mutisi ja pyyhkäisi kämmenensä nopeasti taskustaan kaivamaansa nenäliinaan. Sitten hän huokaisi. ”Taisin vähän... ylireagoida.”
Sofia tuhahti. ”Et todellakaan! Moni olisi sinun tilassasi muuttunut sekopäiseksi. Pidit vihasi hyvin kurissa.”
Anthony nyökkäsi. He olivat pitkän aikaa molemmat hiljaa, ennen kuin hän sanoi: ”Minä en tiedä hänestä muuta kuin nimen. Tony Goldstein. Aika säälittävää, eikö vain? En ole puhunut hänestä kenenkään kanssa – edes oman perheeni” Anthony pudisti päätään. ”Minä en tunne omaa isääni!”
Sofia katsoi Anthonya ymmärtäväisesti eikä sanonut mitään. Hän antoi pojan vetää henkeä, tasoittaa ajatuksensa ja keskittyä omiin mietteisiinsä. Sitten hän avasi suunsa.
”Mitä jos mentäisiin toisille kermakaljoille?” hän ehdotti vaisusti hymyillen. ”Minä tarjoan.”
Anthony hymyili Sofialle kiitollisena ja he lähtivät astelemaan kohti Kolmea luudanvartta.
*********
A/N2: Ah, romantic. Comments?