Title: Valtamerisilmät
Author: Zacharias
Rating: K11
Pairing: siinä sivussa Kurt/Blaine
Genre: angst
Fandom: GLEE
Warnings:
spoilaa Gleen 2. tuotantokautta.Summary:
Sydämeni kotia etsien, niin se mut saa, hämärän kujia kulkemaan.A/N: Inspiroidun nykyään vähällä, ja yleensä siihen vaikuttaa suomalainen söpöys. No, kuitenkin. Teki mieli kirjoittaa jotain periaatteessa parituksetonta. Joten mikä olisikaan parempi henkilö siihen hommaan, kuin rakas Kurt Hummelini? Tykätkää tai tökätkää (ai niin, eihän tämä ollutkaan Facebook.)
Valtamerisilmät
Kurt istuu pihalla ja vain katselee eteenpäin. Katselee kauas kaukaisuuteen, vaikka joku saattaisi luulla hänen tarkkailevan Dalton Akatemian portteja. Sitä kullattua D:tä ja A:ta. Kuitenkin, poika on hukkunut omiin ajatuksiinsa. Ajatuksiin ja mielikuviin taivaista ja rikkomuksista. Hän miettii, on hämmentynyt. Kenelle kuuluu Kurt Hummel? Kuuluuko hän siisteihin housuihin ja siniseen bleiseriin, joka tuoksuu vastapestyltä joka aamu. Kuuluuko hän likaisiin käytäviin ja puheensorinaan, jota huudoksikin kutsutaan. Onko hän poika, jonka sydän sykkii hymyilevälle sunnuntailapselle, vai onko lämmin syli ja lämpimän suuret kädet ne jonne pujottaa omansa? Kenelle kuuluu Kurt Hummel?
Joulukuinen tuuli saa posket punertumaan. Kurt koskettaa varovasti hennolla kädellänsä toista. Mikä saa ne yleensä hehkumaan? Sekö, kun ne likaiset käytävät osuvat niitä vasten? Sekö, kun sunnuntailapsi lähestyy hiljaa, silittää varovasti niiden sileää pintaa? Onko väärin toivoa yhä olevansa onneton, jotta joku voisi pelastaa? Missä menee raja sille, että käyttää toisen rakkautta vain oman etunsa tavoitteluun? Kurt rakastaa, mutta ei voi olla kuuntelematta pientä ääntä omatunnossaan. Se on väärin.
Kysymyksiä, joihin ei löydy vastaajaa. Vain Kurt tietää mitä ne tarkoittavat. Ei se tönitty ja hyljätty ole aina itse puhtoinen. Vain ihminen, ja ihmisenä Kurt itse tekee rikkomuksia. Pakottaa itsensä rakastumaan uuteen, siihen joka vain vähän hymyilee. Eikä se silti tarkoita, etteikö Kurt rakastaisi sitä miten sunnuntailapsi hymyilee ja saa hänet itsensä hymyilemään mukanaan. Kaikki on vain liian hyvin. Kurt katsoo horisonttiin ja tietää, että kaikki rikkoutuu taas pian. Häntä ei ole luotu olemaan onnellinen.
Kurt tuntee, miten kyyneleet kohoavat silmänurkkiin. Poika pudistelee päätänsä. Se on vain tuuli, joka nostaa vesipisaroita ylös. Eiväthän paenneet itke ikinä. Kyyneleet eivät kuulu palatsihuoneisiin, jotka pelastavat merestä uppoavat. Antavat uuden henkilöllisyyden, kutsuvat prinssiksi ja kumartavat. Ei, mahdotonta. Sormenpäitä palelee ja Kurt toivoisi vain jonkun ottavan niistä kiinni. Aivan kuka tahansa, sillä Kurt pitää jälleen pelastaa. Hän haluaisi huutaa, hypätä pystyyn ja kertoa sen kaikille. Miten paha on yhä olla. Eivät huulet ole kosketusherkin alue, vaan ne kädet. Kurt nostaa vasemman kätensä oikean päälle ja sivelee sen pintaa. Kuvittelee, että se on joku toinen. Sunnuntailapsi, tai oma isä. Isä, joka ei koskaan lakannut rakastamasta.
Nyt, jos joku katsoisi Kurtia silmiin. Poika myrskyävässä valtameressä.
“Kurt.”
Kurt laskee alle silmänräpäyksen kätensä taas kyljelleen ja luo katseen oikealle. Sunnuntailapsi hymyilee. Kurt kiittää onneaan, että tuuli on kuivattanut pienet pisarat kasvoiltansa, ne valtamerestä ohi räiskyneet.
“Mennäänkö?” Blaine kysyy.
Posket punertuvat taas, ja Kurt nousee ylös. Hän ottaa kasvoillensa vastauksen sunnuntailapsen hymyyn.
“Mennään”, Kurt sanoo. Blaine ojentaa kätensä, johon Kurt tarttuu. Ja sitten he kävelevät ulos Dalton Akatemian porteista.