Title: Lopullinen ero
Author: Haltiamieli (minä)
Beta: Ei ole
Rating: K11
Pairing: Remus/Mary
Genre: Song-fic, romance
Disclaimer: Maailma Rowlingin ja hahmot, muuten ihan minun keksimääni. En saa tästä rahaa tai muutakaan korvausta, paitsi hyvän mielen ja kirjoittamisen ilon.
A/N: Kappale on PMMP:n Päiväkoti. Kuuntelin sitä pyörällä ajaessani ja samassa sain inspiraation Remuksesta ja Marysta, josta siis on kerrottu Kuoleman varjeluksissa pienesti luvussa Prinssin tarina. Tässä siis annan omalta osaltani lisäsyyn siihen, miksi Remus oli niin yksinäinen ja miksi hän ei halunnut suhdetta Tonksin kanssa. Kommentit ovat toivottuja.
Lopullinen ero
Mary katsoi voimattomana valkeaa seinää. Remuksen paiskaaman oven kaiku tuntui edelleen kiirivän asunnossa, joka oli sisustettu varsin yksinkertaisesti. Puukalusteita, ei paljoa muuta. Mary istui pienen asunnon ainoan huoneen perimmäisessä nurkassa, niin kaukana ovesta kuin mahdollista, ja katsoi valkeaa seinää vaitonaisena ja sisältä täysin rikki menneenä. Nyt se oli tapahtunut. Remus oli lähtenyt, palaisi kyllä mutta lähtisi sitten lopullisesti Maryn elämästä. He olivat asuneet jo vuoden yhdessä, muuttaneet yhteen heti Tylypahkan loppumisen jälkeen, ja nyt he olivat riidelleet viimeisen kerran. Remus oli purkanut heidän kihlauksensa, ja ilmoittanut että Maryn pitäisi lähteä. Mary painoi päänsä polviinsa ja purskahti itkuun. Ei tämän näin pitänyt mennä. Miksi Remus oli niin vihainen? Miksi hän ei osannut ymmärtää Remusta?
Kukaan ei tule kuitenkaan,
Jään hetkeksi tähän istumaan.
En voi mennä uloskaan vielä,
Olisin mykkä ja voimaton siellä.
Tänään et puheluuni vastaa.
Niin, tänään olet lähtenyt pois.
Mary niiskaisi ja lopetti itkemisen nieleskellen. He olivat taas puhuneet siitä, mistä he olivat aina riidelleet. Remuksen ihmissuteudesta. Vaikka he rakastivatkin toisiaan, niin silti Remus ei suostunut puhumaan ongelmastaan. Hän piti sen sisällään ja satutti siten itsensä lisäksi myös Marya. Mary nosti päänsä ja nojasi sitä silmät suljettuina seinään. Aamu oli sujunut hyvin. He olivat syöneet leipää ja juoneet kahvia. Sitten Remus oli vetänyt esille seuraavalla viikolla tulevan täysikuun. Mary muisteli katkerana heidän käymäänsä keskustelua. Remus oli vaatinut hänen muuttamistaan pois täyden kuun ajaksi. Hän oli kieltäytynyt, ja pyytänyt että Remus antaisi hänen olla lähellä, kun muutos tapahtuisi. Remus ei voinut tietää, miten paljon Marya sattui aina, kun hän joutui menemään vanhemmilleen täyden kuun aikana ja pohtimaan siellä kuinka Remus pärjäisi. Eivätkä vanhemmat helpottaneet sitä lainkaan. He olivat järkyttyneita, kun Mary oli ilmoittanut kihlautuneensa Remuksen kanssa. Aina kun Mary oli vanhemmillaan, hän sai osakseen katkeria katseita ja vihaisia sanoja. Ja sitä tuskaa vain pahensi tieto siitä, että juuri silloin Remus muuttui joksikin muuksi kuin oikeasti oli. Ja se sattui yhtä paljon Maryyn, kuin varmasti Remukseenkin.
Nyt juuri joisimme aamukahvia,
Katsoisimme ikkunasta leikkipuistoa.
Pyysin jo anteeksi kahdestikin.
Kuka nyt pussailee mua aamuisin?
Tänään en oo sinun tyttö.
Tänään en tiedä, missä oot.
Mary halusi pysyä Remuksen lähellä. He olivat onnistuneet loihtia puiseen arkkuun isomman tilan, johon Remus aina lukitsi itsensä täyden kuun aikana. Arkun he olivat loitsineet murtumattomaksi, joten siellä Remus ei pystynyt hyökkäämään kenenkään kimppuun. Mary halusi olla arkun lähellä silloin kun Remus riehuisi siellä. Silloin kun Remus satuttaisi itseään. Mutta Remus ei suostunut siihen. Hän vaati aina Maryn lähtöä, ja tänä aamuna riita oli ollut pahempi kuin koskaan. He olivat räjähtäneet kumpikin, loukanneet toisiaan raivoissaan pahemmin kuin koskaan, ja lopulta Remus oli raivosta kiehuen marssinut ulos asunnosta paiskaten oven kiinni. Silloin Mary oli tajunnut, ettei heitä enää olisi. He olisivat vain Mary ja Remus erillään, eivät yhdessä.
Mary avasi silmänsä ja räpytteli niitä saadakseen kyyneleet pois. Hän nousi masentuneena seisomaan ja asteli ikkunan luokse. Päätään lasiin nojaten Mary katseli ulos alhaalle, pihalle jolla tässä talossa asuvat lapset leikkivät. Nytkin siellä oli lapsia, leikkimässä hiekkalaatikolla nauraen ilman huolia. Mary niiskaisi ja tunsi kuinka sydän hänen rinnassaan oli pompata ulos hänen rinnastaan. Hänkin halusi saada lapsen, lapsen jonka isä olisi Remus, ja kasvattaa lapsen onnellisena yhdessä Remuksen kanssa. Mutta tämä ei suostunut siihen. Remus kieltäytyi jyrkästi lapsisuunnitelmista, vastusti ajatusta siitä että saisi lapsen. Mary ymmärsi kyllä, ettei Remus halunnut tilansa siirtyvän lapseen, mutta Mary ei uskonut sitä mahdolliseksi. Miten muka ihmissuteus voisi suoraan siirtyä lapseen? Mary lysähti ikkunan eteen polvilleen ja purkahti uudelleen itkuun. Ei tämän näin pitänyt mennä!
Miksi itkisin?
Naurakaa
Siellä nauretaan
Remus juoksi katua pitkin. Hän ei osannut ajatellakaan sitä, mitä oli tehnyt. Hän ja Mary olivat riidelleet siitä mistä aina, hänen ongelmastaan ja joka kuukautisesta muutoksestaan. Mary oli vaatinut että saisi jäädä, mutta hän oli kieltänyt sen. Remus ei halunnut riskeerata Marya. Entä jos juuri silloin arkun loitsu murtuisi ja hän saisi itsensä ulos? Mitä Marylle silloin tapahtuisi, jos he olisivat kahden, Remus ihmissutena vailla tunteita? Hän ei voisi antaa koskaan itselleen anteeksi, jos satuttaisi Marya. Ja koska Mary ei näyttänyt luovuttavan, hän oli tehnyt typeryyksissään sen, mitä katui nyt syvästi. Purkanut heidän kihlauksensa. Remus pysähtyi huohottaen ja lysähti puistonpenkille. Hän painoi päänsä käsiinsä tärisi pidätellystä itkusta.
”Minä rakastan sinua Remus.”
Maryn kuudennella sanoma lause kiersi Remuksen mielessä. Minäkin rakastan sinua Mary, Remus ajatteli suruissaan. Hän rakasti Maryn naurua, Maryn hymyä, kaikkea mahdollista. Siltikään Mary ei suostunut ymmärtämään, että juuri rakkautensa tähden Remus tahtoi Maryn poistuvan heidän asunnostaan täyden kuun aikana. Ettei vain kävisi mitään, mitä Remus joutuisi katumaan ja suremaan. Ja nyt Mary oli tutulla päättäväisyydellään kieltäytynyt lähtemästä vanhemmilleen, turvaan. Remus oli silloin ymmärtänyt, ettei Mary enää lähtisi. Joten hän oli tehnyt sen, minkä oli nähnyt Maryn parhaaksi.
Kyyneleet alkoivat äänettömästi valua Remuksen silmistä poskille, niiltä leualle ja siitä maahan. Hän oli nyt eronnut Marysta. Käskenyt tämän häipyä. Ymmärtäisikö Mary, miksi hän oli tehnyt sen? Ei varmaankaan. Mary syyttäisi siitä itseään, vaikkei se ollut Maryn syy. Se oli Remuksen vika. Hänen ongelmansa vika.
”Miksi juuri minä?” Remus mutisi pyyhkiessään kyyneleensä.
”Sitä me aina kysymme itseltämme”, vanha ääni totesi Remuksen mielessä. Remus hymähti muistaessaan ennen Tylypahkaan tuloaan Dumbledoren kanssa käymäänsä keskustelua. Silloin hän oli kysynyt aivan saman kysymyksen ja sen vastauksen Remus oli saanut. Hän huokaisi ja nousi seisomaan. Vaitonaisena Remus lähti astelemaan takaisin hänen ja Maryn asuntoa kohden.
Olet siis pakannut tavarani jo,
Lehdestä ympyröity uusi asunto.
Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.
Muistaisit puhdistaa terraarion.
Enää en oo sinun tyttö.
En enää tiedä, missä oon.
Mary oli juuri siirtänyt sauvansa avulla tavaransa vanhemmilleen, kun kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi ja katsoi silmänympärykset punaisina Remusta. He katsoivat toisiaan silmiin ja pyysivät anteeksi toisiltaan sanattomasti. Mary veti vasemmassa nimettömässään olevan kihlasormuksen ja ojensi sen lähemmäs tulleelle Remukselle mitään virkamatta. Hän näki kuinka Remus nielaisi, ja huomasi nielaisevansa itsekin. He eivät halunneet tätä. Siltikään tehtyä ei saanut tekemättömäksi.
Mary astui Remuksen ohitse ovelle, ja laskiessaan kätensä sen kahvalle hän tunsi Remuksen käden olallaan. Remus käänsi Maryn ympäri ja painoi huulensa hänen huulilleen viimeiseen suudelmaan. Mary tunsi kuinka kyyneleet alkoivat valua taas hänen silmistään, ja yllätyksekseen hän tunsi Remuksenkin itkevän. Suudelma loppui ja kyynelsilmin Mary avasi oven ja astui ulos.
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas,
Ne tuli leikkimään.
Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan,
Enkä itkekään.
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas,
Niin kai minäkin.
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin.
Miksi itkisin?
Remus katsoi murheellisena ikkunasta Maryn astelemista ulkona etäämmäs. Päästyään lähipuiden varjoon Mary katsoi silmänräpäyksessä ja silloin Remus tiesi sen olevan ohi. Ja hän tiesi, että Mary ymmärtäisi aikanaan syyn. Remus huokaisi ja antoi katseensa kiertää hiljaisessa asunnossa. Mary oli ottanut vain henkilökohtaiset tavaransa, kalusteet hän oli jättänyt vaikka olikin niistä osan hankkinut. Arkun päällä Remus huomasi pergamenttilapun. Vaitonaisena hän asteli sen luokse ja nosti sen kasvojensa eteen.
”Minä rakastan sinua aina. Ymmärrän kyllä syysi.
Sinun, Mary”
Remus lysähti polvilleen ja itki eroa, jonka oli tehnyt olosuhteiden pakosta. Heidän kahden tarinansa oli ollut onnellinen, mutta hänen ongelmansa vuoksi se ei ollut mahdollinen. Mary ansaitsi jonkun, jonka kanssa hankkia lapsia joista hän oli niin paljon puhunut. Mary ansaitsi olla onnellinen, ansaitsi paremman elämän kuin mitä Remus pystyisi hänelle antamaan. Ja silti ero satutti Remusta. Samalla hän päätti, ettei ikinä enää rakastuisi. Hän ei halunnut satuttaa enää ketään, ei pilata kenekään elämää. Hän päätti elää elämänsä yksin, vaikka se tekisikin hänet katkeraksi ja yksinäiseksi. Mutta sen hän tekisi suojellakseen toisia.
Itkisin...
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
A/N: Kommentteja mahdollisesti?
