(Harry Potter ei ole minun omaisuuttani, tämä teksti on pelkkää fanifiktiota.)
Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - S
Paritus - Sirius Musta/Luna Lovekiva
Tyylilaji - draama (ja Sirius on elossa -AU)
Status - valmis 10/10 = 1,000 sanaa
Tiivistelmä - Se oli se, mitä he kummatkin olivat odottaneet syksyn ruskasta kevään ensi kukkimiseen.
Kirjoittajalta - mursuhillerin innoittamana minäkin päätin julkaista tämän super vanhan tekstin. Olen kirjoittanut nämä 14-vuotiaana, ja se kyllä näkyy. :’) Näitä ei ole muokattu mitenkään (jos ei lasketa muutamaa typon korjausta), vaikka teki kyllä mieli muokata nuo aikamuotovirheet, lol, eivätkä nämä vastaa nykyistä kirjoitustyyliäni laisinkaan, mutta tämä oli niin hauska löytö, että halusin julkaista -- ihan vain, että muutkin näkevät edistyksen 14- ja (pian) 27-vuotiaan Vilnan välillä! Tämän tyyppistä tekstiä siis kirjoitin, öö, vuoden 2012 alussa. En muuten tiedä, miten tuo otsikko liittyy itse tarinaan, mutta se oli tämän fikin tiedostonimi, joten päätin pitää sen! Joo. Kommentit on hauskoja! ♥
Aamukasteessa
I
Siriuksella on kerrostaloasunto. Likaisia kahvikuppeja tiskialtaassa ja narisevat lattiat, jotka on varmasti tehty kumista. Seinäkello, joka tikittää myöhässä täsmälleen viisi tuntia ja kolme minuuttia.
Lunalla on viehkeä lauluääni, kolmetoista päivänkakkaraa kulmapöydällä (onnennumerohan se on aina ollut, sanovat muut mitä tahtovat) ja yrttipuutarha parvekkeen parhaimmalla paikalla, jotta sateet kastelisivat ne kunnolla, kun kevät saapuu taas.
Jotkut ihmettelevät sitä; miten he elävät toisilleen ja tekevät toisilleen joka aamu pannukakkuja, joiden päälle he kuorruttavat kermavaahdolla hymynaaman. (Eiväthän he oikeasti tee niin, mutta Sirius sanoo niin kaikille ohikulkeville, sillä hänestä se on hauskaa.)
Ja silloin Luna hymyilee, sillä Sirius ei vitsaile hänestä vaan heistä.
II
Tapetit ovat keltaiset Lunan keittiössä, ja kaapit taivaansinisiä. Jääkaapin ovessa on tarroja ja muistutus kasvien kastelemisesta. Liesituulettimen päällä on purkkeja; kukaan ei tiedä tarkkaan mitä niissä on – tokkopa Luna itsekään.
Siellä he istuvat aamuisin, eivät joka päivä, sillä Sirius on herrasmies kuitenkin. Luna ei kuitenkaan välitä, Sirius on hauskaa seuraa; hän ei ehkä aina osaa valita oikeita sanoja, mutta se ei ole koskaan häirinnyt Lunaa. Virheitä tekevät kaikki kuitenkin – on sitten eri asia tekeekö ne vahingossa tai tahallaan.
He juttelevat usein, tai Luna juttelee ja Sirius kuuntelee. Sirius ei aina tiedä, mistä Luna puhuu, mutta ei sillä ole edes väliä.
III
Jos joku kysyisi heiltä;
miten kaikki alkoi, hän ei todennäköisesti saisi kunnollista vastausta kummaltakaan heistä. Sirius ehkä naurahtaisi,
miksi edes kysyt, kuuluko se jotenkin sinulle –naurullaan. Luna taas ei osaisi edes itse vastata.
Se ei ollut mikään hetken mielijohde kummallekaan heistä, se ensimmäinen, varovainen kosketus. Sitä oli mietitty pitkään, Siriuksen puolelta
uskallanko ja Lunan
milloin.
Mutta he osaisivat kertoa, miltä se tuntui. Se tuntui ensimmäiseltä sadepäivältä kuuman kesän jälkeen. Se tuntui auringon ensimmäiseltä säteeltä auringon noustua. Se oli pieni maistiainen kahvia ensimmäisenä aamuna.
Se oli se, mitä he kummatkin olivat odottaneet syksyn ruskasta kevään ensi kukkimiseen.
Odottaneet ja pelänneet samaan aikaan.
IV
”Ole minun huomiseni”, Sirius oli joskus sanonut Lunalle, kun he olivat maanneet yhdessä nurmikolla. Siriuksen sormet olivat leikitelleet Lunan vaaleilla hiuksilla, ja Luna oli hymissyt tuttua laulua lapsuudestaan.
”Huominen on vain yksi päivä”, Luna oli vastannut, koskettanut Siriuksen ruohikolla makaavaa kättä lempeästi. Sirius oli kohdannut tämän sinisilmäisen katseen ja nyökännyt sitten.
”Mutta tuleehan vielä seuraavien huomisten jälkeen toisia huomisia”, tämä oli vastannut, vetänyt kätensä pois ja tutkaillut Lunan ilmettä valppaana näkemään jonkinlaista pelkoa, kauhua mitä vain mitä siellä ei noiden sanojen jälkeen olisi kuulunut olla.
”Totta, mutta huominen on silloin ikuisuus.”
”Haittaako se?”
V
Luna laulaa paljon. Suihkussa ollessaan, ruokaa tehdessään ja kirjaa lukiessaan. Kulkiessaan metrolla ympäri Lontoota ilman sen kummempaa päämäärää.
Joskus hän hymisee hiljaisella äänellä jonkun jästielokuvan äänen taustalla. Sirius ei ole oikeastaan koskaan saanut selville, mistä hän laulaa; hän ei ole ikinä kysynyt, eikä Luna ole koskaan kertonut.
Lunan laulu ei aina ole edes mitenkään nättiä. Toisinaan ääni saattaa säröillä ja tulla epäpuhtaasti, mutta se ei häiritse – ainakaan Lunaa.
Joskus Sirius kuuntelee laulujen sanoja, miettii onko niissä edes oikeasti mitään järkeä vai ovatko ne sittenkin vain nättejä sanoja peräkkäin ilman sen kummempaa merkitystä. Mutta ei kai silläkään ole edes niin väliä.
VI
Maanantaisin Sirius tulee usein Lunan luokse vasta myöhään. Ehkä se on päivä, jolloin hänen täytyy selvittää ajatuksiaan, ehkä se on päivä, jolloin hän on vähän aikaa Sirius. Toki hän on Sirius Lunankin seurassa, eihän nyt mitenkään olisi mahdollista olla olematta, mutta se on erilainen Sirius.
Se on Sirius, jolla on enemmän ehkä kärsivällisyyttä ja vakavuutta. Toki, ovathan ne piirteet aina olleet hänen sisällään, jossain piilossa, mutta vain Luna tuo ne esiin, ja sen vuoksi Sirius pitää tytöstä vieläkin enemmän.
Mutta maanantaisin hän on enemmän se sarkastinen Sirius, joka ajaa moottoripyörällä ja ärsyyntyy asioista, jotka eivät mene niin kuin hän haluaa.
VII
Lunalla on ystäviä.
Niitä ei ole paljon, mutta ei kuitenkaan vähääkään. Niitä on sen verran, että Luna on onnellinen, vaikka tokihan hän olisi ollut vain yhdenkin ystävän kanssa (Luna ei ole koskaan katsonut lukumäärää).
Hänellä on Ginny. Harry. Hermione. Ron. Neville.
Ja sitten on vielä Sirius, joka on jotain astetta enemmän. Ei Luna välttämättä edes kaipaisi mitään ystävyyttä enempää, mutta hän ei ikinä kielläkään. Tietenkään.
(Koska Sirius on enemmän.)
Miksi hän tekisi niin, kun on nyt vuosien päästä saanut sen, mitä oikeasti oli halunnut?
Onnellisuuden.
Ja Sirius on se, joka sitä antaa eniten läsnäolollaan ja pienillä kosketuksillaan, vaatimatta mitään takaisin.
VIII
Joskus Sirius tuntee olonsa vanhaksi.
Silloin Luna yrittää lohduttaa häntä niin kuin kykenee, mutta yleensä Sirius vain ärsyyntyy entistä enemmän, sulkeutuu omaan kuoreensa ja itsesääliinsä. Työntää Lunan vähän kauemmas itsestään, koska eihän Luna voi ymmärtää, kun on 21 vuotta nuorempi ja kaunis vielä.
Myöhemmin hän tietysti pyytää anteeksi, ja Luna tietysti hyväksyy sen pienellä hymyllä, koska ilman anteeksiantoa maailma olisi vielä julmempi paikka kuin se jo oli.
Seuraavaksi Sirius hymyilee - surumielisesti - ja lupaa, ettei se enää toistu, että hän on onnellinen Lunan kanssa, eikä iällä ole mitään merkitystä. Tietysti se lupaus on ainoa, jota Sirius ei koskaan pidä.
IX
Lunalla oli ollut yllään valkoinen puuvillamekko, kun hän oli tavannut Siriuksen uudelleen monen vuoden jälkeen. Se oli ollut pieni vilkaisu,
tunnenko minä sinut jostakin, ja pieni nyökkäys vastaukseksi.
(
Silloin vuosia sitten, kun olimme molemmat hajalla.)
Luna oli ollut se, joka oli lähestynyt eksyksissä näyttävää miestä. Ollut ystävällinen ja saanut palkaksi oudoksuvan katseen (Lunan korvissa oli ollut retiisit) ja olankohautuksen.
”Minne olet menossa?” Luna oli kysynyt uneksuvasti, kermanvaalean värinen päiväkirja kädessään, voikukista punottu rannerengas oikeassa kädessään.
Sirius ei ollut vastannut heti. Hän oli näyttänyt ahdistuneelta ja epäileväiseltä.
Luna oli odottanut kärsivällisesti, kunnes Sirius avasi suunsa ensi kerran (eikä se ollut viimeinen).
X
He saavat paljon paheksuvia katseita osakseen – varsinkin Sirius, onhan hän se vanhempi (
herran jestas, jo neljänkymmenen), ja Luna on vielä nuori tyttö, 20-vuotias, joka ei
todellakaan tiedä, mitä tahtoo elämältään.
Olisi valhe sanoa, että he eivät välitä. Luna ehkä ei, eihän hän ole koskaan välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä. Siriuksesta ei kuitenkaan voi koskaan sanoa samaa kuin Lunasta – ovathan he niin erilaisia.
Sirius on se, joka ahdistuu, vaikka tietysti hän vitsailee takaisin, koska niinhän Sirius tekee, eikä Sirius voi varsinkaan sellaisessa tilanteessa muuttaa itseään.
Luna yleensä niiden päivien jälkeen koskettaa Siriuksen kättä varoen, ja Sirius tarttuu siihen hukkuvana.
Niin sen kuuluu olla.
