Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: S
A/N: Heh, tällainen tuli kirjoitettua yllättävässä inspiraatiopuuskassa.
Ihan tuli ikävä tanssitunteja, vaikka ne vasta pari viikkoa sitten loppuivatkin, siksi siis ehkä kyseinen aihe. Itselläni ei ole ollut miesopettajaa, mutta tiedän millaisia tuntemuksia sellaiset yksilöt voivat herättää
Enjoy.
Pölyhiukkaset tanssahtelivat iltapäiväauringossa juuri niin kuin kaksikymmentä valkoisiin, mustiin ja vaaleanpunaisiin trikooasuihin pukeutunutta balettityttöä vain hetkeä aiemmin. Nyt nuo kaksikymmentä olivat menneet pulisevina pukuhuoneeseen, suihkuun ja hieromaan kipeitä lihaksiaan. Kahdeskymmenes ensimmäinen salista lähtijä oli nelikymppinen naisopettaja, joka hymyili silmiään siristäen tytöille, jotka vuorostaan tunkeutuivat hieman liian ahtaaseen saliin.
Hiki kimmelsi myös tuon naisihmisen hiusrajassa, ei siksi että ensimmäinen tunti olisi ollut erityisen rasittava, vaikka kesän jäljiltä polvet ja nilkat valittivat äänekkäämmin kuin ennen kesälomaa; niksahdukset ja poksahdukset saivat vahvistusta yhtäaikaisuudestaan ja niiden yllättävyydestä salissa, joka oli ollut tyhjillään yli kaksi kuukautta. Kosteus puski kaikkien otsalle siksi, että loppukesän aurinko oli armottomuudessaan tehnyt salista kylpylämäisen kostean ja trooppisen kuuman.
Tähän saliin nuo parikymmentä uutta tyttöä nyt menivät. Reput mätkähtelivät seiniä kiertävien tankojen alle. Tätä säestivät ne pienet hihitykset ja kiihkeät puolikuiskaukset, joita kavereidensa kanssa tunnille tulleet nyt vaihtoivat. Yksinään tulleet näpyttelivät puhelimiaan epäilyttävän kauan, teeskennellen, että heillä oli kyllä myös asiaa jollekin, joka ei nyt vain sattunut olemaan paikalla. Kenties olikin, mutta tuon eleen pohjimmainen tarkoitus oli kuitenkin täyttää kiusaantuminen siitä, etteivät ystävät todella jakaneet intohimoa tähän lajiin.
Juorut kuitenkin loppuivat lyhyeen, ehkä siksi, että tottumus käski vaikenemaan kohtuullisen nopeasti tanssisaliin tultua, ehkä siksi, että samat jutut oli aloitettu jo koulussa tai matkalla ensimmäiselle tanssitunnille. Ne oli vain pakko nostaa uudelleen esiin, sillä näennäisen mitättömätkin asiat, jotka eivät merkinneet varsinkaan muille ryhmän tytöille mitään, osoittivat kuitenkin jonkinlaista jännittävyyden statusta.
Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut ottavan ohjia käsiinsä. Osa vaikutti jo vähän levottomalta tästä opettajattomuudesta. He vilkuilivat salin seiniä kuin odottaen, että jostain ilmestyisi huomautus siitä, että nyt oltiinkin väärässä salissa. Pukuhuoneissa hersyvät henkäyksenlaihojen balettitanssijoiden puheen- ja naurunkappaleet kaikuivat vaimeina saliin asti. Hiljaisuus tuntui painavammalta kuumuuden takia. Oranssi valo teki tukaluudesta räikeämmän ja korosti tilanteen outoutta. Ilman ohjausta kenelläkään ei olisi täällä mitään tehtävää, ei edes henkilöllisyyttä nimenhuudon puutteessa.
Oven pamahdus katkaisi hiljaisuuden. Osan niskat naksahtivat äkillisestä pään kääntymisestä, osa teeskenteli jatkavansa muita puuhailujaan joko kynsien tai puhelimen kanssa, mutta silmät kuitenkin käväisivät äänen suunnassa. Sisään sännännyt mies pyyhki pikaisesti hohtelevanvalkoisten kenkiensä pohjat ja juoksi muutamalla askelella saliin.
”Anteeksi, olen myöhässä”, mies sanoi lausuen ”anteeksi” toiselle puolelle salia, ”olen myöhässä” toiselle puolelle. Puhelimet pudotettiin kassien taskuihin kulmat koholla, kavereiden kesken vaihdettiin innostuneita ja jännittyneitä silmäyksiä. Miesopettaja? Oikeasti? Mies tipautti kassinsa stereoiden luokse, kaivellen housujensa taskuista johtovyyhdin ympäröimän mp3-soittimen. Repusta ilmestyi kansio, tyylikkään mustavalkoinen, samoin kuin miehen vaatteet. Mustat collegehousut riippuivat laihalla lantiolla, valkoinen huppari mustin viivoin, jotka muodostivat hillityn ruudukon, oli rennon isokokoinen, todennäköisesti tarkoituksella pari kokoa liian iso. Vetoketju oli vedetty vain rinnan korkeudelle, ja sen alta näkyi jotain valkoista. Päässä oleva Michael Jackson –hattunakin tunnettu päähine oli syvänmusta.
”Aloitellaas sitten”, mies sanoi kansiolleen, kaivoi sieltä nimilistan ja vilkaisi sitten ympäri salia kuin tietäisi jo, montako nimeä listalla oli ja montako ihmistä tältä ensimmäiseltä tunnilta puuttui. Mies istahti rennosti peilin eteen, toinen jalka osoittaen viistosti eteenpäin, toinen jalkapohja sisäreittä vasten. Tytötkin hiipivät lähemmäs ja istuivat kasvot kohti tätä ihmeellistä ilmestystä. Tuo mustavalkoinen tyylikkyyden huippu naksautti kuulakärkikynästä terän esiin ja nosti sitten katseensa listasta kuin muistaen jotain.
”Varmaan mun pitäis esitelläkin itseni”, mies tuumasi hymyillen vinosti. Valokeila osui vinosti tämän kasvoihin, värittäen ne niin, että hymykuoppa vasemmassa poskessa näytti tuplasti todellista syvemmältä. Pisamatkin pilkuttivat poskipäitä terävämmin kuin ehkä muuten olisi käynyt.
”Mä olen Sami, olen täällä opiskelemassa tämän vuoden ja opetan teitä nyt ainakin tän syksyn ajan. Oon 24-vuotias ja kotoisin Tampereelta, ja oon tanssinut puolet elämästäni tähän mennessä.”
Sanat jaettiin taaskin tasapuolisesti ympäri salia, jokaiselle joka kuunteli – ja kaikki kuuntelivat kuin eivät ikinä olisi kuulleet puhetta. Osan suu oli raollaan ihastuksesta, osa vain tuijotti tuota harvinaisuutta, joka oli kohtalon oikusta johdatettu tuohon heidän eteensä pyörittelemään kynää pitkissä sormissaan. Pianistin sormet, tuli jollekin mieleen.
”Oon tuolla konsan puolella puuhaillut muutenkin, soitellut pianoa ja rumpuja, mutta kyllä tanssi on sitten vienyt voiton. Mulla on koira, jackrusselinterrieri ja kaksi isosiskoa.” Hetken hiljaisuus, jolloin osa tytöistä hymyili jo pienesti sisäänpäin; miten söpöä höpötystä! Toisaalta Sami voisi jatkaa vaikka loputtomiin ja kaikki vain kuuntelisivat, toisaalta se saattaisi johtaa hymyjen levenemiseen ja totaaliseen nolouteen, jota edes hymykuopat eivät pelastaisi.
Sami taisi tajuta itsekin, mikä oli vaarana tässä puhetulvassa ja virnisti vähän lisää. Mahdolliset miinuspisteet nollautuivat, kokonaissumma palasi plussalle – jos se nyt oli miinuksella käynytkään.
”Haluaisitteko te kysyä jotain vielä, ennen kuin päästään asiaan…?”
Kysymys tuntui liikkuvan hitaasti raskaassa ilmassa, tavoittavan lumoutuneet kuulijat jotenkin vaivalloisesti. Sami tutkaili odottavasti tyttöjä, joilla oli tuskallisen kuuma ennen kuin ensimmäistäkään lämmittelyaskelta oli otettu. Lopulta joku uskaltautui kysymään jotain, mikä kajahti epänormaalilla voimakkuudella salissa:
”Onko sulla tyttöystävää?”
”Ei, ei tällä hetkellä, mutta kiikarit on hankittu”, Sami vastasi hätkähtämättä. Suorasukainen, kujeileva vastaus tuntui suorastaan flirtiltä näistä yläasteikäisistä tytöistä, jotka olivat tähän mennessä saaneet kosketusta edes etäisesti vastaavaan vain omanikäisiltään, joiden ujot kohteliaisuudet olivat epävarmuudessaan lähinnä liikuttavia. Siniset silmät hymykuoppien yläpuolella vilkkuivat Samin odotellessa uusia kysymyksiä. Niitä ei kuitenkaan tullut ja ehkä Sami oli nyt päättänyt panna kyselyhetkelle pisteen ja siirtyi nimenhuutoon.
Ensimmäisestä tunnista ei todennäköisesti vielä jäänyt kenellekään mitään mieleen. Paitsi salin hikisyys, joka tukahdutti minuutti minuutilta enemmän, myös Samin sähäkät, aggressiiviset, mutta kuitenkin taitavuudessaan pehmeät liikkeet vaikeuttivat tyttöryhmän keskittymiseen. Lihaskuntojen puolivälissä Samin mustavalkoinen huppari lensi nurkkaan ja paljasti valkoisen hihattoman paidan – sekin vähän liian väljä – ja puolet ryhmästä sekosi vatsarutistusten laskemisessa. Katkaistessaan musiikin lihaskuntojen jälkeen Sami painoi hatun uudelleen päähän, litistäen hiestyneet, hiekanruskeat kiharat näkymättömiin. Loppusarja tehtiin sekavassa mielentilassa, joten ehkä oli hyväkin, että tunti loppui noin puoltatoista minuuttia etuajassa.
Myöhemmin samalla viikolla, kun kostea, tympeä, ukonilmaa enteilevä helle oli vaihtunut litimäräksi, koleaksi alkusyksyn tihkusateeksi joku näki Samin kaupungin keskustassa. Risaiset farkut, sopivan kokoinen huppari ja vanhan näköiset Converset sekä hengettömät, viileän asialliset silmälasit kuvattiin valituille yksilöille, jotka olivat samassa tanssiryhmässä. Ei se niin ihmeelliseltä enää näyttänytkään.
