Name: Ne sanat olivat sulle
Rating: K-11
Fandom: originaali
Genre: angst, deathfic
Warnings: kuolema
A/N: Joo, elikkäs elikkäs. Tämä teksti on mulle aika henkilökohtainen, joten ensin en viitsinyt edes julkaista, mutta loppujen lopuksi sitten päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että kai tämä ihan julkaisukelpoinen on. Osallistuu Multifandom-haasteeseen, ja lyriikat ficin alussa ja lopussa ovat Within temptationin biisistä Memories.
All of my memories keep you near
In silent moments imagine you here
All of my memories keep you near
the silent whispers, silent tears
Kaikki vanhat muistot tuntuvat jotenkin etäisiltä ja se kaikki onnellinen aika joltain kaukaiselta paikalta, jossa joskus ehkä olin ollut. Muistot tekevät kipeää ja nostattivat kyyneleet silmiini, mutta toisaalta ne helpottavat. On helpottavaa muistaa kaikki, koska se todistaa sun olleen olemassa. Mulla oli edes jotain todisteena siitä, että joskus kauan aikaa sitten olin vielä joskus puhunut sun kanssasi, sulkenut sut rutistavaan halaukseen tai ihan vaan ollut sun vierelläsi sanomatta sanaakaan. Enää mä en voinut tehdä mitään noista asioista, mutta mulla oli muistoja, jotka pitivät sut mun luonani - mun luonani mun sydämessäni, ja siellä sä tulisit aina olemaan, vaikka mitä tapahtuisi, koska mun muistojani ei kukaan voisi multa riistää.
Mä muistan, kuinka joskus silloin kuin olin vielä pieni tyttö ilman huolen häivää, sä hymyilit ja olit terve. Mä muistan, kuinka sä söit aina suolapähkinöitä ja niitä tiettyjä toffeesuklaapatukoita, mä muistan kuinka rakastit jousiammuntaa ja kuinka aina katsoit länkkäreitä televisiosta volyymi niin kovalla, että joskus se kuului keittiöön asti. Mä muistan, kuinka lonksuttelit tekohampaitasi ja kuinka se nauratti mua ja ärsytti mummia, mä muistin vieläkin miltä sun naurusi kuulosti. Mä muistan, kuinka sä olit kiinnostunut kivistä ja keräilit niitä - ei siis mitään tavallisia kivenmurikoita, vaan jotain sileitä ja nättejä kiviä - ja kerran annoit mulle kauniin suolakivilampun, jota pidän vieläkin pöydälläni tuomassa valoa pimeisiin hetkiin. Samalla lailla kuin sun muistosi tuovat valoa pimeisiin hetkiin.
Mä muistan, kuinka kamalalta se tuntui, kuin jouduit ensimmäisen kerran sairaalaan. Sun sydämesi reistaili, ja jouduit jäämään sinne vähäksi aikaa. Lopulta pääsit kuitenkin kotiin, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Mä muistan, kuinka puolen vuoden päästä jouduit sinne uudelleen samasta syystä. Sillä kertaa jouduit olemaan siellä pidempään, mutta pääsit kuin pääsitkin vielä kotiin. Kolmannella kerralla sä kuitenkin jäit sinne. Sä olit sairaalassa ainakin vuoden, ja mä muistan kuinka olit laihtunut ja sun pulleat kasvosikin olivat kaventuneet. Mä muistan, kun kävimme sun luona ja juttelit kanssamme ja tarjosit aina hedelmäkarkkeja, joskus suklaatakin. Sulla oli aina huoneesi laatikossa niitä toffeesuklaapatukoita, joista niin pidit. Mutta sen vuoden aikana kaikki meni kuitenkin hitaasti mutta varmasti huonompaan suuntaan. Laihduit yhä enemmän ja aloit olemaan väsyneempi ja voipuneempi, joskus muistisikin katosi, aina et muistanut keitä me olimme. Mä muistan, kuinka kerran kun tulimme katsomaan sua, isä kysyi sulta, muistatko sä kuka mä olen. Sä vastasit, että totta kai sä mut muistat, sun futarisi. Kyyneleet nousivat sun silmiisi, ja mäkin muistan, ettei itku ollut kaukana. Mutta sitä mä tulisin aina olemaan, sun futarisi.
Mä muistan, kuinka et enää päässytkään kotiin, vaan menit vanhainkotiin asumaan. Aloit olemaan huonommassa kunnossa, joskus luulit eläväsi menneisyydessä ja kertoilit jotain työasioita kymmenien vuosien takaa ja luulit niiden olevan tätä päivää. Sun muistisi reistaili taas, ja välillä puhelit vähän hassuja. Sun kasvosi olivat enää varjo entisistä, ne olivat laihtuneet niin, että iho oli kuopilla. Sä menit koko ajan vain huonompaan kuntoon, aloit kaatuilla kävellessäsi. Lopulta tilanne oli niin huono, että viimeisen kerran kun näin sut, et voinut enää kävellä ollenkaan, et jaksanut. Sä vaan makasit vuoteellasi etkä pystynyt puhumaan oikein mitään - joskus kun yritit, suustasi tuli ulos vain mutinaa. Mä muistan, kuinka halasin sua viimeisen kerran, mä muistan, kuinka viimeisen kerran sanoin sulle hei hei. Mun viimeiset sanat sulle olivat “moikka”. Ja vasta nyt mä tajuan, etten ikinä edes kertonut rakastavani sua.
Mä muistan, miltä tuntui, kun äiti soitti mulle ja kertoi sun kuolleen. Se päivä oli hirvein päivä mun koko elämässäni. Mä muistan, kuinka rojahdin shokissa istumaan puiselle penkille, enkä välittänyt sen pistelystä ihoani vasten. Mä muistan, kuinka kesäinen päivä ja auringon hymyilevät säteet muuttuivat yhdessä hetkessä helvetiksi. Mä muistan, kuinka itkin niin kauan, että kyyneleitä ei enää tullut. Mä muistan, kuinka olisin itsekin halunnut kuolla sillä hetkellä. Kun sä kuolit, osa mua lähti sun mukanasi.
Ja mä muistan, millaista oli katsoa kun sun arkkusi laskettiin maan alle. Mä muistan, miltä tuntui tiputtaa verenpunainen ruusu arkun päälle maan alle. Mä muistan, miltä tuntui seisoa äidin vieressä, kun hän luki säröilevällä äänellä jäähyväisiksi pienen pätkän kukkiin sidotusta kangasliinasta. “Isää ja vaaria muistaen”, siinä luki, ja meidän perheen kaikkien jäsenten nimet. Mä muistan, kuinka tyhjä olo mulla oli. Mä muistan, kuinka koko muistotilaisuuden ajan välttelin muita ihmisiä, koska musta tuntui, että pillahdan itkuun uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Mä muistan, kuinka kynttilän liekki lepatti sun kuvasi vieressä.
Mä muistan, miltä tuntui ensimmäistä kertaa käydä sun haudallasi. Mä muistan, kuinka kyyneleeni sekoittuivat sadepisaroihin, kuinka ne valuivat poskiani pitkin leualleni ja tipahtivat paidalleni. Kerran yksi niistä valui suuhuni, ja maistoin suolaisen kyyneleen surullisen maun. Mä muistan, kuinka katselin kukkia ja lyhtyä sumein silmin, mä muistan kuinka lämmin käsivarsi kietoutui mun ympärilleni lohduttavasti. Mutta se ei tuntunut oikealta, ainoa käsivarsi jonka olisin ympärilleni tahtonut, oli sun käsivartesi. Mä tiedän, että sä tahtoisit mun jatkavan elämääni ja olemaan surematta. Mä olen tehnytkin niin parhaani mukaan, mutta joskus vaan en jaksa yrittää. Mä muistan, kuinka haudalta lähtiessämme kuiskasin hiljaa sadepisaroiden sekaan: “Mä rakastan sua. Lepää rauhassa.” Tuuli, joka puhalsi kasvoilleni taivaalta satavia pisaroita, vei sanani mukanaan, mutta toivoin sun kuulevan ne. Ne sanat olivat sulle.
Together in all these memories
I see your smile
All the memories I hold, dear
You know I will love you
until the end of time