Kirjoittaja Aihe: Aistiharha (K-11, het) Jatkoa 3.3! [Albus S./OC, Rose/Scorpius, James/OC jne.]  (Luettu 6541 kertaa)

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Title: Aistiharha
Author: kikieh
Genre: romance, drama, humour, adventure... Vähän kaikkea sitten kun tämä pääsee vauhtiin.
Pairing: Albus S./OC, Rose/Scorpius, James/OC, OC/OC jne.
Raiting: K-11
Summary: Albuksen ja Rosen tavatessa ensimmäisellä luokalla Scorpius-nimisen pojan, kukaan ei arvaa minkälaiseen pyörteeseen kolmikko joutuukaan heidän ollessaan kuudennella vuositasolla Tylypahkassa, jolloin alkaa sattua ja tapahtua. Kuka uhkailee viattomia velhoja vuosia sitten kukistetun Voldemortin nimellä? Kuka tuo tyyppi itse asiassa on? Asioita ei tee yhtään helpommaksi lukuisat suhdesotkut, jotka kietoutuvat Albuksen ja kumppaneiden ympärille eikä vaihto-oppilaspoika nimeltä Adam, joka tuntuu ohjaavan Rosen aivan väärille poluille. Heidän kaikkien todellinen ystävyys joutuu koetukselle kun Tylypahka täyttyy jälleen lukuisista mysteereistä.
Warnings: Sisältää pari kuolemaa.
Disclaimer: En omista Rowlingin henkilöitä tai tapahtumaympäristöä. Kaikki kuuluu Rowlingille.
A/N: Mainittakoon, että pari ensimmäistä lukua on Albuksen ensimmäisistä vuosista Tylypahkassa ja loput ovat Albuksen 6. vuositasolta. Ja prologi + ensimmäinen luku saattaa olla melko pitkä, mutta sen vuoksi toivonkin palautetta.

Myöhemmissä luvuissa tulee myös Billin ja Fleurin muita lapsia, Georgen ja Angelinan ja Lunan lapset myös.

Tämä on pyörinyt nyt jonkin aikaa Vuotiksessa ja oli myös täällä joku aika sitten, mutta koska olen tehnyt nimenvaihdoksen, laitan tämän kokonaan nyt tänne alusta. ^^

Prologi

Godrickinnotko.

Harryn ja Ginnyn makuuhuone on somistettu perin tavanomaisesti; ikkunan vieressä heillä on punaisin ja kultaisin kirjailtu parisänky; lähellä sänkyä heillä on puinen valkoinen kaappi, jossa he säilyttävät kaikki vaatteensa; lattialla on beigensävyinen matto, jonka päälle on viskottu hujan hajan pari lastenlelua, ja sänkyä vastapäätä on valkoinen hyllykkö, jonka päälle Ginny ja Harry ovat lajitelleet kaikki itselleen tärkeät tavarat. Sieltä löytyy eräänlainen peilin pala, kirjekuori, jolla ei ole liialti merkitystä, huispausmitalleja ja monta muuta säihkyvää esinettä. Niiden keskellä löytyy myös sievoinen kultaisin reunoin reunustettu valokuvakehys, jonka keskellä on leveäalainen valokuva, jossa hymyilee monta iloista naamataulua.

Tuo tuossa Jamesin vieressä olen minä. Niin juuri, se tyyppi, jolla on kaikista typertynein ilme ja kädet puuskassa hyvin murjottavaan tyyliin. Näytin tuolloin vielä niin yhtä samanlaiselta kuin isä: musta sotkuinen hiuspehko, säkenöivät vihreät silmät ja tapa, miten minä seisoin ja seison yhä. Vaatimattomasti, mutta en suinkaan liian. Joudun myös vetämään sanojani takaisin: Tämä kuva muistuttaa minua kuin myös kaikkia muitakin omasta suuremmasta kaksoisoliostani, joka seisoo valokuvassa aivan minun hartioideni takana. Se on isäni, ja myönnän näyttäväni yhä häneltä – en yhtään vähempää kuin noina aikoinakaan, niin kuin hetki sitten tuli sanottua.

Minun molemmilla puolellani seisovat sisarukseni, James ja Lily. James näyttää niin tavanomaisen itseltään: ainakaan HÄN ei ole muuttunut lainkaan. Se sama viekas ilme kasvoillaan, musta huolitellumpi tukka kuin minulla roikkuen silmillään ja ruskeat silmät tuikkien ilosta. Hänen kädessään on isän vanha sieppi, jota James jaksaa kantaa alati mukanaan kaikkialle minne hän meneekin, ja se on joskus todella rasittavaa, uskokaa minua.

Minun vasemmalla puolellani hymyilee punatukkainen, ruskeasilmäinen Lily, joka puolestaan on sanalla sanoen muuttunut vuosien varrella täysin. Tuolloin hän oli vielä kovin nuori, niin pikkuinen sisareni, että hän jäi aina minun ja Jamesin jalkoihin milloin missäkin. Hän oli tuolloin yhtä tulinen suustaan kuin nytkin, mutta hänen on onnistunut löytää uusia ulottuvuuksia paksuille punaisille hiuksilleen, mistä syystä vessa onkin varattu usein tuntikausia hänen takiaan ja tarpeille päästyään koko paikka lemuaa tytöille! Hän on muuttunut ihmeen paljon naiseksi noista ajoista.

Niin kuin sanottu: takanamme lymyilevät meidän vanhempamme, Harry ja Ginny. Heiltä me olemme perineet nämä kaikki, mitä näemme katsoessamme peiliin, mutta voisi olla huonomminkin.

Isäni oikealla puolella seisoo sinitukkainen, nuori miehenalku, joka haroo epävarmannäköisenä päälakeaan. Hänen kasvoilleen on kohonnut meidän muiden tapaan myös hymy, mutta hän on keskittynyt enemmän vieressä seisovaan vaaleaan tyttöön, joka on varmasti toisiksi kaunein tapaamani nainen heti äidin jälkeen. Siinä seisovat Ted ja Victoire, minun suosikkini. Ted on isäni kummipoika ja käy meillä syömässä viikossa korkeimmillaan neljästi, mutta meillä on yhdessä niin hauskaa, että minun puolesta hän saisi muuttaa jo asumaan.

Myös Hermione ja Ron, minun eno ja tätini, ovat päässeet mukaan kuvaan. Hermione näyttää huolitellulta ruskeineen kiharineen hiuksineen, että edes Ron-enon irvistys kuvassa ei tunnu pilaavan vaikutelmaa.

Heidän edessä nauravat Rose ja Hugo, meidän serkkumme ja totta puhuen myös parhaat ystävämme. Rose on täysi kopio äidistään lukuun ottamatta, että hänellä on punertavat kiharat hiukset, ja Hugo taas on vanhempiensa joltain siltä väliltä: hänen hiuksensa ovat ruskeat, mutta kasvonpiirteet ja silmät ovat Ronin kaltaiset. Minua huvittaisi näyttää tämä kuva heille näin pitkän ajan kuluttua siitä, milloin me otimme tämän. Hugo todennäköisesti tulisi nauramaan, mutta Rose haluaisi polttaa sen.

Mutta vaikka tunnun murjottavanikin jollain tapaa tuossa kuvassa, olin oikeasti hurjan onnellinen. Minä olen tähän päivään saakka elänyt heidän kaikkien kanssa jokaisen päivän, ja voin myöntää todellakin rakastavani jokaista heistä. He kuuluvat minun jokapäiväiseen elämääni samalla tavalla kuin syöminen, nukkuminen ja hengittäminen. Ja vaikka me olemmekin todella huvittava näky ruokakaupassa ostoksilla, en vaihtaisi heitä mihinkään. Me olemme yksi onnellinen Suuri Perhe.


***

Kotikolo, ohuen maantien vieressä, seisoo ympäröivän paksun lumen keskellä, aivan lähellä maaseutua ja kaukaisia mäennyppyjä. Talo näyttää itse asiassa lähes samalta kuin monia vuosia sitten, jolloin se tosin oli maalattu vielä moneen otteeseen, ja nyt sen maalipintaan ei oltu koskettu vuosiin. Talo näytti kotoisalta lämpimine valoineen ja sen päässä komeili savupiippu, jonka nokasta tuprusi paksu savupeite leijaillen maaseudun laitamille.
Pihamaalle oli pystytetty soihtuja sekä kaksi koristelematonta kuusta, jotka taipuivat ulkona käyvän lumimyrskyn tahtiin. Pihassa oli myös vaja, jonka lähettyville oli kasvanut pieni oksa. Se ei ollut paleltunut kylmyydestä huolimatta lainkaan, mutta sen hennot ja pienet oksat vavahtelivat tuulessa hyvin voimattomasti.
Oksan toisella puolella olivat jalanjäljet, jotka pyyhkiintyivät tiehensä lumimyrskyn tanssahdellessa pihamaan halki. Jäljet olivat johtaneet ensin talon ikkunan alle ja lopulta ovesta sisään.
Mustatukkainen poika seurasi lumimyrskyä ja sen alle jäävää oksaa tiiviisti Kotikolon ikkunasta nojaillen käsillään ikkunalaudalle. Hänen vihreät silmänsä olivat tuijottaneet jo hetken tuota pientä oksaa ja sen värinää tuulen työntyessä melkein ikkunalasin lävitse saaden pojan vavahtamaan pelkästä ajatuksesta. Hänellä oli päällään ruosteenpunainen jumpperi, jonka molemmin puolin oli kirjailtu kultaisin kirjaimin A-kirjain. Pojan suu pysyi tiukkana viivana pitäessään silmällä lumista maisemaa huuruisen ikkunaruudun takaa.
Albus, joka oli vain hetki sitten vienyt oksan Kotikolon pihalle, katsoi tekoaan siinä toivossa, että näkisi oksan kasvavan edes yhden millin silmiensä alla juuri sillä hetkellä. Hän näytti siltä kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kiinnostavampaa katseltavaa kuin tuo oksa. Albus oli vaipunut ikkunan ääreen heti tullessaan ulkoa eikä hänen mielessään edes käynyt ajatus poistua siitä. Hän yritti tukahduttaa turhautuneen mulkaisun jonnekin keittiön suuntaan ja unohtaa sen tosiasian, että oksa ei kasvaisi vielä moneen päivään suuntaan eikä toiseen.

”Albus-kulta”, Molly sanoi lempeästi ilmestyessä hänen taaksensa vaivihkaa. Albus päätti olla liikahtamatta, mutta kuuli kuinka askeleet lähestyivät häntä ja seisahtuivat jonkin ajan kuluttua hänen selkänsä taakse. ”Olen niin pahoillani, ettei Ted päässyt tulemaan.”
Albus ei sanonut sanaakaan, vaan ikkunan sijasta hän tuijotti nyt vaivaantuneena ikkunalaudan rapistunutta maalipintaa, jota hän rapsutteli kyntensä alle. Toisella kädellään hän piti vankasti nojatuolin selkänojasta kiinni.
”Minä en halua tulla”, hän sanoi lujasti eikä hievahtanutkaan.
”Mutta Al, tänään on jouluaatto – sinun lempipäiväsi”, Molly jatkoi lämpimästi. ”Rose ja Hugo odottavat sinua.”
Albus katsoi oksaansa vaivihkaa ja räpytteli silmiään kiivaasti, sillä hän tunsi epämiellyttävää kirvelyä niiden takaa.
”Mutta minua ei huvita tulla.”
”Asia on nyt niin”, Molly aloitti näpäkkään tyyliin ja tarttui Albuksen hartioihin niin, että hänen täytyi kääntyä mummiinsa päin. Niin tehdessään Albus katsoi Mollyn punaisen harmahtaviin hiuksiin ja tavallista ryppyisempiin kasvoihin, jotka kielivät hänen aikovan pistää nyt todella hanttiin. Molly oli asettanut kädet lantioillensa täällä-määrään-minä –tyyliin, jolloin Albus tunsi häviävänsä. Molly katsoi häntä silmät sirrissä, ”että sinä kaipaat ruokaa olemattomalle mahalaukullesi, joka varmasti jo huutaa nälkää. Minä en anna sinun nököttää täällä, kun koko suku odottaa sinua tuolla noin – ”

”Minulla ei edes ole nälkä!” Albus sanoi hyvin haluttomasti, mutta Molly pysyi lujana.
Hän pudisti päätään uskomatta sanaakaan, mutta ojensi kätensä hyvin lauhkeasti ja sanoi: ”Höpsistä. Sinähän pidät joulupuurosta, vaikkei olisi nälkäkään. Tule niin mennään yhdessä.”
Albus tunsi itsensä ylipuhutuksi, ja olisi ollut sitä paitsi typerää kieltäytyä. Hän tarttui Mollyn ojennettuun käteen ja he kävelivät käsikkäin ensin olohuoneeseen, jonne kuusi oli pystytetty ja jota Rose sekä Hugo parhaillaan koristelivat. He piristyivät molemmat silmin nähden huomatessaan Albuksen ja jättivät kuusen sikseen tullessaan ennemmin tervehtimään.
”Arvaa mitä, Al?” Rose kiljahti heittäydyttyään Albuksen kaulaan samalla kun Hugo pysyi siskonsa selän takana ja nyökkäsi serkulleen tervehdykseksi. Heti Rosen hellittäessä otteestaan ja erkaannuttuaan Albuksesta, hän katsoi säteilevästi serkkuaan silmiin ja sanoi: ”Minä tein sen taas! Kiinnitin joulutähden, katso!”
Albus katsoi Rosen osoittamaa kuusta, jonka latvaan oli kiinnitetty kultainen joulutähti. Rose oli vain muutama joulu sitten onnistunut käyttää ensimmäistä kertaa taikuutta ja leijutti täten siis joulutähden kuusen latvaan. Arvatenkin hän oli tehnyt sen myös tänä jouluna, mikä sai Albuksen miettimään omaa taikuuttaan, joka ei ollut sen kummemmin tullut ilmoille.
”Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi, Al?” Hugo puolestaan kysyi ristiessään käsivartensa rintaa vasten.
”Minä haluan vain, että osaisin taikoa niin kuin Rosie”, Albus sanoi haikeana eikä voinut olla vielä kerran vilkaisematta joulutähteä.

Rose säteili tyytyväisyyttään huomatessaan Albuksen katseen, mutta Hugo ennätti jo sanomaan: ”Minä toivoin paljon makeisia kuten suklaasammakkoja ja sellaista. Ja toivon, että jonakin päivänä saan kullatut shakkinappulat; isä on opettanut minulle hieman velhoshakkia.”
”Ne maksavat tosi paljon, Hugo”, Rose napautti isosiskomaiseen tapaansa ja risti kätensä Hugon tapaan.
”Niin ja minusta vanhoilla on eniten tunnearvoa”, Ron-eno sanoi väliin rientäessään keittiöstä olohuoneen puolelle. ”Ne olivat minulla mukana Tylypahkassa aina.”
”Mutta kultaiset pelinappulat ovat hienommat!” Hugo intti kädet puuskassa. ”Miksen voi saada sellaisia?”
”Koska olet harjoitellut shakkia vasta vuoden”, Ron-eno sanoi levitellen käsiään. ”Olet vasta aloittelija! Minun kuuluisi saada kultaiset pelinappulat sinun sijastasi.”
”Ja sitä paitsi”, Rose aloitti näpäkästi, ”sinä olet toivonut kultaisia pelinappuloita jo kerran etkä sinä ole saanut niitä tähän mennessä. Toivottavasti olet unohtanut ne tänä jouluna listaltasi.”
Hugo näytti vähintään yhtä loukkaantuneelta kuin joku olisi sylkäissyt vasten hänen kasvojaan. ”Sitten kun minä saan joulupuurosta mantelin, niin toivon varmasti kultaiset pelinappulat.”
Rose oli aikeissa sanoa siihen jotakin, muttei ennättänyt ennen kuin Molly jo pyyhälsi jälleen keittiöstä olohuoneeseen ja ilmoitti puuron olevan valmista. Rose oli mulkaissut pikkuveljeään pahaenteisesti, jolloin Albus oli hymyillyt itsekseen huomatessaan tämän. Hugo tulisi tuskin koskaan saamaan kaivattuja pelinappuloitaan, vaikka hän löytäisikin puurosta mantelin.

Albuksen saapuessa keittiön puolelle siellä vallitsi jonkinlainen kohu, jota Molly, Bill-eno ja pari muuta heistä selvittelivät parhaillaan. He näyttivät kaikki kovin stressaantuneilta näin joulun alla, eikä Albus voinut muuta kuin seurata tilannetta hetken paikoillaan.
”Voimmehan me syödä kahdessa eri erässä”, Bill ehdotti ja Albus tajusi hetkessä mistä kiikasti: Kotikolon pöytä oli liian ahdas heille kaikille. ”Ja minä voin syödä Fleurin kanssa olohuoneen puolella.”
”’Aetaan lisää tuoleja!” Fleur ehdotti innoissaan ja kiidätti jo olohuoneen puolelle Mollyn yrittäessä viittoa häntä takaisin.
”Höpsistä, emmeköhän me jotenkin tänne mahdu…”
Mutta tilaa oli todella vähän niin suurelle porukalle, mitä heitä saattoi olla. Pöytä oli tarpeeksi iso vain kymmenelle ja heitä oli paljon sitä enemmän. Albus katsoi, miten Hermione-täti ravisti päätään ehdotukselle ja kaivoi taskustaan esiin sauvan ja osoitti sillä pöytää. ”Isonnous!”
Valkoinen valo häilähti keittiön pimeydessä ja sitten Hermionen loitsu alkoi toimia. Pöytä levisi molemmista päistä niin suureksi, että jopa Fleur tuoleja raahatessaan havahtui ja taputti käsiään yhteen huutaen ”Bravo!” samaan aikaan.
”Loistavaa, Hermione!” Arthur, heidän isoisänsä, kehui ja näytti tyytyväiseltä. ”Todella loistavaa.”
”Ei kestä kiittää”, Hermione sopersi naama punaisena mutta säteillen, jolloin Albus tajusi hänen ilmeestään Rosen perineen äitinsä kasvonpiirteet.
Fleur toi pari ylimääräistä tuolia tyhjien paikkojen tilalle, mutta Molly päätti toimia reippaammin ja loitsi heille lisää istumapaikkoja. Albus istuutui Rosen viereen ja totta puhuen heillä oli todella ahdasta, vaikka pöytä olikin tilava heille kaikille. Se tuntui kuitenkin vievän suurimman osan tilasta pienessä keittiössä, joten liikkuminen oli todella hankalaa ja vaivalloista.

Albuksen toiselle puolelle istui Fleur, joka tirskui kovaan ääneen Billille ja tämän toivottomille yrityksille asettaa Mollyn jouluinen servietti oikein rinnuksillensa. Albus katsoi heitä kaikkia pöytään asettuvia vuorollaan, jotka kävivät istumaan jutellen keskenään ja nauravan yhteen ääneen. Seuratessaan hetken toisia Albus huokasi ja katsahti ikkunaan.
Tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun he viimeksi istuivat siinä samaisessa pöydässä: Albus, hänen perheensä, serkut, isoisä ja mummi ja Ted. Viimeksi viime jouluna, jolloin Albuksellakin oli ollut joku, jonka kanssa jutella ja nauraa, vaikka olihan hänellä Rose ja Hugo, mutta Ted kertoi yleensä hillittömiä juttuja heidän ollessa kahdestaan. Rosesta ja Hugosta huolimatta Teddyn poissaolo tuntui haikealta, eikä Albus tuntunut tietävän miksi.
Ehkä siitä syystä, että he eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, koska Ted oli päättänyt aikuistua ja muuttaa omaan kämppäänsä. Albus oli eräänä iltana kuullut, kuinka hänen isänsä, Harry, oli yrittänyt puhua Teddylle ja ehdotti jopa, että hän saisi muuttaa heille asumaan. Albus oli innostunut ideasta, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt kannattaa ääneen tätä kuningasideaa, Ted oli kieltäytynyt tarjouksesta saman tien tokaisten tahtovansa itsenäistyä ilman Harrya tai isoäitiään, jonka luona hän oli asunut koko elinikänsä.
Nyt siis Teddyllä oli muutakin ajateltavaa kuin Albus ja hänen seuransa. Tälläkin hetkellä Ted varmasti puuhastelisi muuttonsa parissa ja aikuistuisi siellä missä ikinä hän olikaan. Albus kääntyi Roseen päin pudistellen ajatukset mielestään.

”Minä pystytin pihalle puun.”
Rose laski juomalasin alas huuliltaan. ”Niinkö? Teddyn puunko?”
”Niin”, Albus vastasi. ”Ajattelin hänen ilahtuvan seuraavan kerran, kun hän tulee käymään.”
”Ja ilahtuukin”, Rose vakuutti ja loi Albukselle pienen hymyn.
”Miksi sinä olet pystyttänyt puun TALVELLA?” James kysyi kuunnellessaan Albusta ja Rosea hetken. Hän katsoi heitä molempia typertyneenä.
”Koska Ted neuvoi minua tekemään niin”, Albus puolusteli ja kohtasi Jamesin virnuilevan naaman pöydän yli.
”Tiesikö Ted, ettei kasveja kylvetä talvisin?” James heitti takaisin koppavasti.
”Se ei olekaan mikään kasvi”, Albus tokaisi ja katsoi Rosea kuin anellen apua.
Rose käänsi katseensa Albuksesta suoraan Jamesiin. ”Niin, katsos kun se ei ole oikeasti mikään tavallinen kasvi.”
”Ihan sama”, James sanoi välinpitämättömästi ja kohautti harteitaan. ”Ei minua edes mitkään typerät kasvit kiinnosta.”
Albus ei ehtinyt sanoa siihen mitään, kun hänen katseensa lennähti Mollyyn, joka tuskaili suuren kattilan kanssa sen kuohuessa täynnä herkullisen hajuista joulupuuroa.
”Anna minä, äiti”, Ron-eno rykäisi ja nousi seisomaan kaivaen sauvan taskustaan ja osoittaen sillä suurta höyryävää kattilaa. ”Siipiirdium lentis!” Mutta kattila ei suostunut nousemaan senttiäkään ilmaan, jolloin Ron-enon kasvoille kohosi syvä puna. ”Himskatti, siitä on niin kauan kun tein tämän viimeksi… Öh, siipiirdium lentous! Lenne! Lentousa! Kautta Merlinin parran, mikä se pahuksen loitsu on!”

Silloin Hermione katsahti Roniin ja nousi seisomaan kepeästi osoittaen hänkin kattilaa taikasauvallaan.
”Siipiirdium lentiusa”, hän lausui moitteettomasti ja kattila irrottautui pannun päältä ja liihotti Hermionen sauvan komennossa keskelle suurta pöytää. Sitten hän laski sauvansa ja palasi paikalleen istumaan Ronin mutistessa jotakin sellaista kuin ”Hän käyttää tuota joka päivä, minun työssä siitä ei ole hyötyä”, jolloin Albuksesta tuntui siltä, että heillä oli jotain selvittämättömiä asioita kyseiseen loitsuun liittyen.
”No niin”, Molly aloitti ja otti käsistään patahansikkaat pois asettuen hänkin istumaan. ”Sinä ensin, Rose.”
Rose kahmaisi valtavasta kattilasta puuroa ylisuurella kauhalla ja ojensi sen sitten Albukselle, joka kurottautui kohti kattilaa. Hän kauhaisi epämääräisesti puuron pintaa ja laittoi lautasensa kauhan alapuolelle kaataessaan puuronsa siihen.
”Mummi on taas piilottanut mantelin jonnekin tänne”, Rose sanoi mietteliäänä ja lapioi puuroa suuhunsa. Albus vilkaisi omaansa ja vuoroin Jamesia, joka puolestaan täytti lautasensa ja tarkkaili sitä pienen hetken.
Kun James huomasi Albuksen tuijotuksen, hänen naamalleen kohosi se sama typerä virne. ”Taisin viedä taas sinun pähkinäsi, pikkuveikka.” Hän kahmaisi puuroa suuhunsa Albuksen mulkaistessa häntä paheksuvasti, sillä oli totta että James oli saanut mummin puurosta lähes joka joulu piilotetun mantelin.
Ja kun lopulta kaikki olivat saaneet nenänsä alle höyryävää puuroa, he alkoivat syödä annostaan syvässä hiljaisuudessa. Albus kouli puuroaan kohti suutaan ja vilkaisi ikkunaan. Lunta oli tullut nyt niin paljon, että sitä olisi ylettynyt jalkoväliin asti. Jopa Weasleyn ikivanha auto oli peittynyt lumen sekaan niin että siitä ei näkynyt lähes mitään.

Sitten Albus käänsi katseensa jälleen seurueensa pariin ja vilkaisi salaa Jamesia, joka kouli puuroa suuhun hirveällä kiireellä välittämättä lainkaan siitä, että puuro poltteli heidän muiden suussa, jolloin kukin saattoi välillä hörpätä lasistaan hiljaisuuden keskellä.
Albus haukkasi jälleen yhden lusikallisen ja oli nielaisemaisillaan, mutta hänen hampaaseen oli osunut jotain kovaa. Hän lopetti välittömästi pureskelunsa ja tuijotti sykähtämättä lautastaan huomatessaan sivusilmällä Rosen tuijottavan häntä.
”Al, onko kaikki -?”
”Sylkäise se ulos!” Lily kiiruhti sanomaan Jamesin vierestä. Albus totteli siskonsa neuvoa ja huomasi suustaan putoavan ruskeahkon mantelin, jonka päällä oli hieman kanelia. Sitten Albus kohotti katseensa Mollyyn, joka iski hänelle salamyhkäisesti silmää.
”Sinä sait mantelin!” Hugo huudahti haltioissaan ja yritti kurottautua pöydän yli katsomaan tarkempaa, jolloin Hermione tarrasi hänestä kiinni. ”Albus sai mantelin – tämä on epäreilua!”
”Moukan tuuria”, James totesi happamasti ja oli keskeyttänyt ahmimisensa.
”Nyt sinä saat toivoa”, Rose sanoi.
Albus tuijotti häntä äimistyneenä. ”Eikö se ole vain satua? Luulin, että vitsailette – ”

”Äiti on ostanut sen Viistokujalta eräästä jouluaiheisesta liikkeestä”, Bill-eno sanoi pöydän yli ja siirsi katseensa Mollyyn. ”Etkö kertonutkin, että myyjä vannotti sen olevan taikamanteli?”
Molly nyökkäsi verkkaisesti. ”Ja se on. Onhan se samannäköinen kuin tavallisetkin, mutta luotin myyjän sanaan.”
Rehellisesti sanottuna Albus piti sitä pötypuheena, sanoi Bill tai mummi siihen mitä tahansa. He kaikki kuitenkin katsoivat häntä odottavasti, joten Albuksen ei auttanut muuta kuin napata manteli lautasen reunalta ja sulkea silmät toivoakseen. Hän mietti kuumeisesti päänsä puhki mikä olisi sellaista, mitä hän toivoisi eniten. Jokin hänen päässään neuvoi pitämään kiirettä, sillä Albuksella oli tunne, että kaikki tuijottivat häntä tiiviisti.
Sitten Albuksen mielessä kävi Teddy, joka ei ollut ehtinyt viettämään joulua heidän kanssaan, mutta hylkäsi toivomuksensa suutuksissaan ja avasi sitten silmänsä. Muut katsoivat häntä kohotellen kulmiaan.
”Mitä sinä toivoit, Al?” Hugo kysyi oitis.
”Ei sitä saa kysyä!” Rose huomautti närkästyneenä väliin.
”Toivoin sinulle kultaisia pelinappuloita”, Albus valehteli vaikka tiesi sen olevan väärin – varsinkin kun Hugo todella toivoi niitä.
”Oikeasti?” Hugon ilme kirkastui. ”Kuulitko, isä? Minä taatusti saan kultaiset pelinappulat!”
Ron ja Hugo alkoivat käymään kiivasta väittelyä kullatuista pelinappuloista, jolloin Albus jättäytyi keskustelusta ja käänsi katseensa ikkunaan näkemättä jälkiäkään Teddystä. Harmissaan hän ajatteli mielessään todistaneensa, ettei se ollutkaan mikään taikamanteli.

***

Myöhemmin illalla Albus ja Rose olivat poistuneet ulos siitä syystä, että saivat olla hetken rauhassa muilta ja ahtaista tiloista. Oli todella ahdistavaa olla monen muun kanssa samassa pienessä huoneessa kun tilaa ei riittänyt kaikille. Myös Hugo oli käynyt pihalla pienen hetken Lilyn ja Jamesin kanssa, mutta oltuaan riittävän pitkään pakkasessa he kaipasivat Mollyn kuumaa kaakaota, jota mummi lupasi ystävällisesti valmistaa. Albus ja Rose olivat jääneet keskenään pihamaille ja rakentaneet pelloille päin yhden ison lumiukon, jonka päälle he olivat lainanneet isoisänsä vanhaa silinteriä.
”Olisiko meidän parasta mennä jo sisälle?” Rose kysyi vihdoin kun hän oli loitsinut osuvasti porkkanan heidän ylettämättömään lumiukon päähän.
Albus oli katsonut sitä kadehtien. ”Mutta lumiukolta puuttuu vielä luuta”, Albus yritti, jotta heidän ei täytyisi mennä vielä sisälle. Hänellä oli ollut tavattoman kivaa ulkona Rosen kanssa.
”Miksei mennä odottamaan muiden kanssa joulupukkia?” Rose kysyi ja virnisti. ”Hugo meinaa pissata housuunsa.”
Albus vilkaisi epäuskoisesti Rosea. ”Uskotko sinä muka joulupukkiin?”
”En tietenkään enää”, Rose naurahti, ”mutta Hugo uskoo.”
”Pitäisikö meidän kertoa hänelle, että joulupukkia ei ole olemassa?”
”Annetaan hänen uskoa tämä vuosi”, Rose tokaisi hymyillen vienosti. ”Murskataan hänen kuvitelma ensi jouluna.”

Albus hymyili Roselle ja he astelivat sitten kohti Kotikoloa, minne Albus oli oksansa kasvattanut. Hän huomasi ohittaessaan vajan, että se oli peittynyt nyt kokonaan lumen alle.
He avasivat oven ja kävivät sisään kopistellen lumet eteiseen, vaikka Molly olisikin siitä suuttunut kovasti. Albus riisui ulkovaatteensa ja kiiruhti Rosen kanssa olohuoneeseen, jossa muut jo odottelivat takan ääressä siemaillen kuumaa kaakaota. Albus istuutui vanhempiensa toiselle puolelle lattialle ja sai seuraa myös sisaruksistaan sekä Hugosta, jotka istuivat lämpimän taljan päällä hänen toisella puolellaan.
Molly oli pistänyt taustalle soimaan joululauluja (Pikkuoravien joululaulu) ja kaikki olivat vaipuneet omiin mietteisiin lukuun ottamatta pientä taustasorinaa, joka välillä sai alkunsa kun Bill ja Fleur juttelivat Ronin ja Hermionen kanssa jostain.
Pian oveen kolkutettiin. Ilmeisesti kukaan aikuisista ei osannut odottaa sitä, sillä he vilkaisivat toisiaan ymmällään, kunnes Bill nousi avaamaan kohteliaasti oven. Ovesta astui sisään punapukuinen hahmo, jolla oli pitkä tuuhea parta, silmälasit, keppi, suuri säkki selässään ja punaisena leiskuvat kasvot.
"Mitä tämä on?” Albus kuuli Ronin kuiskaavan Hermionelle.
"Anteeksi, mutta – ” Bill oli aloittanut sellaiseen sävyyn, josta paistoi avoin yllättyneisyys.
”Minä näen täällä monta kilttiä lasta”, joulupukki huudahti innoissaan ja sulki oven perässään. Hän asteli hymyillen olohuoneen keskelle ja pudotti painavalta kuulostavan säkin heidän silmiensä eteen ja hänen takapuolensa alle oli ilmestynyt tuoli, johon hän istui.

”Anteeksi, herra Joulupukki, mutta – ”
”Oletko sinä, Bill Weasley?” joulupukki kysyi oitis ja kohotti katseensa tähän.
Bill näytti vaivaantuneelta. ”Olen minä, mutta kuulkaa – ”
”Minulla on sinulle lahja aivan ensimmäiseksi”, joulupukki tokaisi ja kaivoi säkkiään, josta tuli esiin punaiseen lahjapaperiin kääräisty lahja. Bill otti sen vastaan hämmästyneenä ja kiitti pukkia kömpelösti. Sitten hän palasi takaisin Fleurin viereen, kun muut kuiskivat toisilleen yllättyneinä.
Joulupukki kaivoi säkkiään ja otti esiin toisen lahjan. ”Arthur Weasleylle.”
Albus katsoi, kuinka hänen isoisänsä nousi pystyyn katsoen Mollyä vaivihkaa ja asteli kohti joulupukkia, joka ojensi lahjan tälle.
”Tuota, kiitos paljon”, Arthur mutisi ja heilautti lahjaansa merkiksi. Joulupukki hymyili hänelle tuttavallisesti ja jatkoi.
”Hermione Weasley.”
Hermione vilkaisi suu ammollaan Ronia ja loikki sitten lasten lomasta joulupukin eteen ja hymyili joulupukille todella leveästi.
”Minulla on sinullekin lahja.”
”Voi, enhän minä tarvitse – ”
”Joulupukki tietää, kuka on ollut kilttinä.”

Hermione otti vastaan oman lahjansa ja kiiruhti Ronin luokse säteillen. Albus vilkaisi Rosea, joka kohautti olkapäitään.
”Hugo Weasley.”
”Miksi kaikki näyttävät niin yllättyneiltä?” Albus kysyi Roselta.
”Koska kukaan ei ollut varsinaisesti tilannut joulupukkia”, Rose pähkäili. ”Muistatko viime joulun? Arthur kävi laittamassa loitsun oveen ja palasi takaisin, jolloin vähän ajan päästä ovelta kuului koputus – ”
” – ja lahjasäkki oli oven edessä”, Albus täydensi. ”Ehkä joku heistä yllätti meidät.”
”Mutta kai joku olisi sanonut”, Rose sanoi matalalla äänellä, kun Hugo palasi takaisin lahjapakettinsa kanssa ja oli ilmeisesti täysin varma saaneensa kultaiset pelinappulat.
He seurasivat kun vuorotellen jokainen Kotikoloon majoittunut kävi hakemassa lahjansa joulupukin ojennetusta kädestä ja palasi hämillään mutta iloisena takaisin paikalleen. Albus kävi katseellaan läpi koko olohuoneen ja huomasi pian, että melkein jokaisella oli lahja, jota he avasivat innoissaan ja hihkuivat kun kääröistä esiintyi jokin mieluisa esine. Ja kun pian Rosekin oli saanut oman lahjansa, joulupukki alkoi kääriä säkkiä käsiinsä ja nousi pystyyn.
"Lopuksi pyytäisin vielä Albus Potterin tänne", joukupukki sanoi kantavalla äänellä.
Rose tuntui katsovan Albusta ja siitä seurasi monen muunkin katse häneen. Albus tunsi poskiensa kuumottavan; hän ei olisi halunnut nousta pystyyn ja astella kaikkien näkyville. Rose kuitenkin tyrkkäsi häntä merkiksi nousta pystyyn, jolloin Albus totteli vaivaantuneena. Hän asteli varovaisena joulupukin silmien alle katsellen varpaankärkiään. Se oli varmasti jokin seuraus siitä, että hän oli murjottanut Teddyn takia.

"Uskotko sinä joulupukkiin?" joulupukki kysyi oitis.
"Mitä?" Albus oli häkeltynyt, mutta kuiskasi sitten: "En - en enää."
Joulupukki tuntui tarkastelevan häntä hetken. Albuksen otsaa kuumotti niin epämiellyttävästi, että hänen teki mieli pyyhkiä käsivartensa siihen.
"Haluaisitko sinä kokeilla minun partaani?"
"Tuota, minä..."
"Kokeile vaan, Albus", joulupukki sanoi ja kumartui Albuksen eteen. Albus tarttui vaivaantuneena tämän parrasta kiinni ja nykäisi. Se tuntui olevan tiukasti kiinni hänen leuastaan, jolloin Albuksen teki mieli perua äskeiset sanansa... Jopa Lily oli pari joulua sitten luopunut uskosta joulupukkiin, kun he olivat perheen kesken viettäneet rauhaisaa joulua ja James oli repäissyt joulupukin tekoparran irti. Nyt Albus ja muut olivat hämillään.
"Oletko sinä joulupukki?" Albus kysyi varovasti mahassaan kuohuen.
Joulupukin silmissä välähti outo häilähdys. Ensin joulupukki näytti tuijottavan häntä hetken ilmeettömänä, mutta sitten sen kasvoille kohosi hymy ja hän sulki silmänsä. Albus näki, kuinka joulupukin parta alkoi vetäytyä kohti tyveä, sen silmälasit katosivat kuin savuna ilmaan, harmaat hiukset muuttuivat sinertäviksi, hänen naamansa muuttui vähemmän punoittavaksi ja sirommaksi. Ja silloin Albuksen mahassa väänsi niin paljon, että olisi voinut luulla hänen olevan vuoristoradassa.
Ja Rose oli jo ehtinyt sanoa sen, mikä oli tullakseen Albuksen suusta:
”TED!”

Albus katsoi edessään muuntautunutta Teddyä, joka hymyili hänelle säteilevästi ja oli tikahtua nauruun käyttäessään metamorfmagikykyjään, jolloin Albus tunsi ilon tulvivan sisuksissaan. Hän ei osannut tehdä mitään, ja Molly oli ensimmäinen, joka teki sen minkä Albus olisi halunnut ensimmäisenä tehdä: ottaa Teddyä kaulasta kiinni ja halata.
”Ted-kulta”, Molly sanoi lempeästi ja halasi Teddyä lujasti. ”Ihanaa kun tulit.”
”Minulla oli tylsää”, Ted vastasi virnuillen ja irrottautui lopulta Mollyn rutistuksesta. ”En minä viettäisi joulua ilman teitä.”
”Mutta me odotimme sinua koko illan!” Hermione sanoi osaksi moittivasti mutta myös iloisesti. ”Olisit voinut edes vihjaista – ”
”Ja sitten te olisitte arvanneet?” Ted sanoi huvittuneena. ”Tämä oli minusta paljon hauskempaa – olisittepa nähneet ilmeenne!”
Useimmat heistä nousivat paikoiltaan pystyyn ja riensivät halaamaan Teddyä sekä paijaamaan hänen päälakeaan.
”Ihana nähdä sinua joka tapauksessa”, Ginny sanoi lopulta.
”Niin on”, Hugo sanoi lujempaa, ”mutta miksi sinä et antanut minulle kultaisia pelinappuloita? Albus sai mantelin ja toivoi minulle kultaisia pelinappuloita! Etkö toivonutkin, Al, etkö – ”
Ted siirsi katseensa Albukseen, jolloin Albuksen suupielet vääntäytyivät pakolliseen nauruun. Ted yhtyi nauruun mukaan, ja muut katsoivat heitä kahta yllättyneinä, mutta vain he kaksi tiesivät, mitä Albus oli todellisuudessa toivonut – ja se oli kaiken lisäksi toteutunut. Ehkä ensi vuonna Mollyn pitäisi ostaa samanlainen manteli uudestaan, jotta Hugo saisi kultaiset pelinappulansa.

***
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 10:21:48 kirjoittanut Kaapo »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Big Family
« Vastaus #1 : 04.05.2008 18:33:12 »
1.luku

Siitä päivästä lähtien, kun Albus ja Rose olivat saaneet kutsuntakirjeensä Tylypahkaan, he olivat miettineet ja pohdiskelleet, miltä Tylypahkassa tuntuisi olla ja millaista siellä todellisuudessa oli. He olivat kuulleet Jamesilta lukuisia tarinoita siitä, kuinka tupakummitukset – mukaan lukien Riesu – pelottelisivat heidät kuoliaiksi tai miten Argus Voro rankaisisi heitä, jos he kulkisivat kengät ravassa pitkin käytäviä. He olivat kuunnelleet Jamesia liian pitkälle hänen tarinoissaan, kunnes Ted oli kuullut ne ja sanonut kaiken olevan palturia. Tuolloin James oli lähtenyt saman tien muualle kiusaamaan luultavasti Lilyä, joka oli vieläkin katkera Albukselle kirjeen saannista; hän olisi halunnut saada sellaisen myös.
Mutta mikään niistä seikoista ei pystynyt pilaamaan Albuksen mielikuvaa siitä, millaiseksi Ted oli Tylypahkan hänelle kuvaillut. Hän oli kertonut kaikesta mahdollisesta; tähtitornista, jonka yllä taivas näyttää paljon kauniimmalta kuin se on ja jonne kaikki järjestävät yöllisiä hiippailuretkiään (tässä vaiheessa kertomusta Ted punehtui hieman); Salaisuuksien kammiosta, jonka joku oli avannut vuosia sitten; tällipajun sisällä olevasta salakäytävästä, josta tiesi vain harva oppilaista mutta kukaan ei tiennyt, miten sisälle pääsisi. Albus oli ihastunut Tylypahkaan jo pelkästään kuullessaan siitä eikä hän voinut mitenkään odottaa seuraavaa viikkoa Tylypahkan alkuun. He olivat Rosen kanssa vaatineet Teddyä kertomaan siitä lisää, mutta juuri kuin hän oli aikeissa aukaista tietoarkkuaan lisää, Ginny oli tullut huoneeseen ja käskenyt koko seurueen mennä nukkumaan.
Albus ei ollut asiasta kovinkaan pahastunut, tavallaan hän oli odottanut seuraavaa päivää, sillä Ted oli jäänyt yöpymään heille siihen asti, kunnes Albuksen lukuvuosi Tylypahkassa alkaisi, sillä se oli ollut Albuksen pyyntö joululahjaksi. Ted oli pitänyt lupauksen siihen päivään asti, eikä Albus voinut olla muuta kuin mielissään painaessaan silmänsä kiinni sinä yönä.
Mutta vaikka Albus odottikin kovasti Tylypahkan alkua, viikko meni nopeammin kuin saattoi arvata ja viikon päästä Albus istuikin oman huoneensa sängyn päällä matka-arkku levitettynä silmiensä eteen ja katsellessa sen tyhjää sisältöä. Hän mietti päänsä puhki mitä voisi ottaa mukaan Tylypahkaan, mutta ainoat asiat mukaan lähtijöiksi olivat pyjama, taikasauva, kirjat ja sulkakynä. Albus oli koonnut ne siististi sängyn reunalle, mutta antoi niiden lojua siinä vielä hetken miettiessään tarpeenomaisia tavaroita. Hänet kuitenkin keskeytettiin.

”Katso mitä löysin isin työpöydältä!” James huudahti tullessaan huoneeseen ja paiskaisi takanaan oven kiinni haukkoen henkeään.
”Mene pois”, Albus murahti leuka nojaten polviinsa sängyn päällä. Hän tuijotti yhä matkalaukkuaan.
”Katso, Al!” James yritti ja ryntäsi sängyn päälle. Hän viuhtoi kädessään pergamentin palaa.
”Minä en halua sinua tänne”, Albus sanoi ja työnsi Jamesia kauemmas.
James ei kuitenkaan luovuttanut kovinkaan helpolla. ”Äh, katso nyt, Al. Tämä on oikeasti tosi hyvä juttu – ”
Hän sysäsi paperin Albuksen nenän alle, jolloin hänet pakotettiin tutkimaan pergamenttia. Se oli täysin tahraamaton eikä siinä näkynyt olevan mitään niin ihmeellistä kuin mitä James hehkutti.
”Joten?” Albus kivahti ja heitti pergamentin palasen menemään Jamesin silmien alla. ”Tuo oli varmasti typerintä, mitä olen koskaan – ”
”Etkö käsitä?” James kysyi nostaessaan palasen maasta nopeasti kuin Albus olisi juuri heittänyt kultaesineen tiehensä. ”Tämä tässä ei ole mikään pergamentti – ” Albus kohotti kulmiaan, ” – vaan sen täytyy olla jotain erityistä!”
”Minusta se näyttää täsmälleen pergamentilta”, Albus tokaisi välinpitämättömästi. ”Ihan tosi, minulla on paljon tekemistä – häivy.”
”Miksi isä olisi säilyttänyt tällaista työpöydällään, ellei se olisi merkittävä?”

”Kehottaisin sinua palauttamaan sen takaisin”, Albus sanoi. ”Se on täysin hyödytön, tajuatko? Hy-ö-dy-tön.”
”Kunhan keksin miten tämä avataan…” James mutisi itsekseen ja haroi päälakeaan poistuessaan Albuksen huoneesta.
Albus jäi katselemaan vielä hetken ovea, vaikka James oli sulkenut sen jo aikoja sitten. James ei tuntunut kantavan huolta lähes ollenkaan mukaan otettavista tavaroista, joita olisi taatusti enemmän kuin ne, mitä Albuksella oli kerättynä sängyn päälle. Hän huokaisi syvään ja vaipui tuijottamaan matka-arkkuaan.
Sitä olisi jatkunut kai monta tuntia, ellei koputus oveen olisi herättänyt Albusta mietteistään. Hän nosti päätänsä polvistaan ja katsoi tulijaa. Albuksen yllätyksekseen se oli hänen isänsä.
”Mitä sinä haluat?” Albus kysyi hieman harmissaan laskien leukansa takaisin polvilleen; hän oli odottanut Teddyä.
Harry asteli lähemmäs sänkyä ja siirsi pari kirjaa loitommalle, jotta pääsi istumaan reunalle. ”Tätä sinä siis teet täällä”, hän sanoi hymyillen katsellessaan ympärilleen.
”Mitä minä voin ottaa Tylypahkaan mukaan? Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarvitsen”, Albus sanoi ja katseli vaimeana ympärilleen levittämiä tavaroitaan.
”Ei sinun kannata siitä huolehtia”, Harry sanoi matalalla äänellä. ”Ja sitä paitsi me lähetämme sinulle Tylypahkaan tavaroitasi, jotka ovat jääneet tänne ja joiden katsot olevan tarpeellisia.”
Albus mietti hetken mielessään. Huomenna hän lähtisi kotoaan ja näkisi vanhempansa ja Lilyn seuraavan kerran tulevana jouluna. Hän oli tiennyt sen jo kauan, että aika ollessaan erossa kaikista tutuista kasvoista oli melko pitkä, mutta se menisi kyllä yhtä nopeasti kuin viikkokin oli kulunut. Ja hän kirjoittaisi perheelleen sekä Teddylle vähintään kerran kuukaudessa kuulumisiaan.

”Minulla on kuitenkin sinulle jotain, minkä sinä voit halutessasi ottaa mukaan”, Harry sanoi ja vasta silloin Albus huomasi isänsä kädessä olevan kangasmytyn.
”Mikä se on?” Albus kysyi oitis ja suoristautui kunnolla.
Harry otti kangasmytyn esiin heidän väliinsä ja levitti sitä. ”Tämä on näkymättömyysviitta, jonka minä olen saanut isältäni. Minä käytin sitä usein Tylypahkassa, mutta ainoastaan tärkeisiin asioihin.”
Albus kosketti kangasta sormenpäillään hämmästyneenä. ”Onko – onko se siis nyt… minun?”
Harry nyökkäsi.
”Mutta – mutta mikset sinä antanut tätä vaikkapa Jamesille? Miksi minä?” Albus ihmetteli ottaessaan näkymättömyysviitan käsiinsä ja levittäen sen sitten hartioilleen, jolloin hänen koko vartalonsa katosi näkyvistä. Hän ei voinut olla pidättämättä henkäystään.
”Minä luulen, että se olisi provosoinut Jamesia tekemään entistä enemmän ilkitöitä Tylypahkan professoreiden päänvaivaksi”, Harry sanoi ja haroi tukkaansa erittäin James-maiseen tapaan.
”No, miksi sitten olet niin varma, etten minä tekisi sellaista?”
Harry naurahti. ”Et ainakaan tieten tahtoen.” Sitten hän nousi sängyn päältä ja oli tekemässä lähtöään. ”Käytä sitä ainoastaan silloin, kun todella tarvitset sitä.”
Albus riisui viitan päältänsä ja viikkasi sen sopivan kokoiseksi mytyksi ja asetti matkalaukkuunsa. Se oli ensimmäinen tavara, jonka hän oli saanut pakatuksi.

”Isä?”
”Hm?”
”Etkö sinä tullutkaan sen pergamenttipalasen takia?”
Harry näytti hölmistyneeltä. ”Minkä pergamenttipalasen?”
Albus katsoi hetken isäänsä suoraan samankaltaisiin silmiin kuin hänellä itsellään oli. Sitten hän kohautti harteitaan ja sanoi:
”Ei mitään.”
Ja kun Harry oli sulkenut oven perässään, Albus tiesi jo täydellisesti mitä kaikkea hän tarvitsisi mukaansa Tylypahkaan.

***

”Al, herää! Me olemme Tylypahkassa!”
Albus raotti silmiään nähdäkseen Rosen innostuneen naaman edessään. Hän suoristi lysähtänyttä asentoaan vaunuosaston penkillä ja kohotti katseensa ikkunaan. Pimeässä oli vaikea erottaa juuri mitään, mutta he eivät voineet olla huomaamatta kaukaisia Tylypahkan loistavia valoja, joita he tuijottelivat tovin haltioissaan. Rose oli pukeutunut aikoja sitten koulupukuunsa kun Albus oli sen tehnyt junan lähtiessä matkaan ja ottanut sitten pienet nokoset.
”Juna pysähtyy varmasti pian”, Albus totesi katsoessaan ikkunasta ulos pilkkopimeään. ”Isä sanoi, että Hagrid on meitä vastassa asemalla.”
”Harmi, että me mennään veneillä”, Rose sanoi. ”Minua olisi kiinnostanut nähdä thestralit.”
”Ethän sinä edes näkisi niitä”, Albus vastasi siihen. ”Jameshan sanoi, että ne nähdään vain, jos on nähnyt kuoleman.”
Rose hymyili vaitonaisesti, muttei sanonut mitään. Hetken kuluttua he tunsivat kuinka juna alkoi tasaisesti hidastaa vauhtiaan, jolloin Albus nappasi omasta matka-arkustaan ja pöllönhäkistään kiinni ja veti vaunuosaston oven auki. Käytävällä oli melko tungos, sillä moni muukin oli tuntenut vauhdin hiljenevän ja tullut jonottamaan käytäville pääsyään ulos. Albus viittilöi Rosea peräänsä.
”Eikö se ollutkin aika upeaa?” Rose kysyi hetken päästä hänen takaansa.
”Mikä?”
”No se, että Ted ja Victoire ovat nyt sitten yhdessä”, Rose sanoi.

Albus ei oikein tiennyt mitä vastata. James oli asemalaiturilla kertonut nähneensä Teddyn ja Victoiren pussailemassa Victoiren lähtiessä viettämään viimeistä vuottaan Tylypahkaan. Olihan se hienoa, sillä sitten Teddystä tulisi vihdoin oikeasti sukua heille, mutta hänen aikansa olisi sitten omistettu kokonaan Victoirelle eivätkä he muut tulisi näkemään häntä enää milloinkaan niin useasti. Albus karisti nuo ajatukset mielestään ja tunsi olevansa itsekäs ajatellessaan niin.
”On se varmaan ihan kivaa”, hän päätti vastata sitten. ”Mutta Victoirella alkaa nyt viimeinen vuosi Tylypahkassa ja hänkin näkee Teddyn seuraavan kerran joululomalla.”
”Minusta tuntuu, että Ted jaksaa kyllä odottaa”, Rose mumisi iloisesti.
Albus johdatti heidät väenpaljouteen, ja kunnes juna vihdoinkin pysähtyi, ovet avattiin ja he pääsivät vihdoin astumaan Tylypahkan asemalaiturille. Albus haukkoi henkeään katsellessaan ympärilleen; oppilaita joka puolella pukeutuneina koulukaapuun, heidän pöllöjä siellä täällä, Tylypahkan valot loistaen yhä kirkkaampana ja jättikokoisen hahmon viittoessa itseensä päin.
”Ekaluokkalaiset tänne!” hän huusi kovaan ääneen.
”Hagrid”, Rose kuiskasi lähinnä itsekseen ja he ryntäsivät tungoksen läpi suuren hahmon kylkeen.
Hagrid näytti täsmälleen siltä kuin Albuksen vanhemmat olivat kuvailleet: tumma, paksu ja sotkuinen tukka, samankaltainen parta, suuret kädet, riistanvartijan vaatteet yllään suurine saappaineen. Mutta se, minkä Albus kiinnitti huomioon heti nähdessään Hagridin, oli hänen lempeät kasvonsa, joista kukaan ei ollut maininnut sanallakaan. Nähdessään nuo kasvot Albus tiesi, että Hagrid oli varmasti yhtä hyvä tyyppi kuin mitä vanhemmat olivat luvanneet hänelle.

”Hei, Hagrid”, Albus sanoi kovaan ääneen Hagridin huitoessa käsillään ilmaan.
”Menkää vaa tohon mun perään jonottaan, ett’ päästään jo kohta soutelee”, Hagrid vastasi vilkaisemattakaan edes heihin. Ja kun Albus ja Rose tottelivat hänen käskyään, Hagrid vilkaisikin heitä ohimennen ja hänen ilmeensä kirkastui: ”Siinähän on – ei oo totta! Sä näytät isältäs, Albus! Ja sust ei voi kans erehtyy; sä oot Hermionen ja Ronin pikkunen?”
Rose punehtui lievästi, mutta nyökkäsi.
”No kuis kulkee? Mä sanoin Harrylle, et ois hienoo jos tulisitte käymään mun luona ens viikosta”, Hagrid sanoi hymyillen leveästi. ”Harry, Hermione ja Ron kävi mun mökis useesti kuulkaa – oli meillä sitte hauskaa.”
”Joo, isä kertoi tapaamisestamme”, Albus sanoi. ”Tulemme varmasti käymään.”
”Hyvä juttu”, Hagrid mörähti ja viittilöi samaan aikaan ekaluokkalaisia. ”Mulla on teille pari juttua, jotka pitäs näyttää.”
”Mitä juttua?” Rose puolestaan nyt kysyi.
”Paree ettei jutskata niistä täällä”, Hagrid sanoi nyt matalammalla äänellä. ”Tulkaa käymää niin näätte.”
Albus vilkaisi Rosea innostuneesti, mutta Rose näytti epävarmalta. Kääntäessään katseensa Tylypahkaan Albus tunsi sisuksissaan poreilevan. Häntä pelotti suunnattomasti; ei itse Tylypahka, vaan se mihin tupaan hän joutuisi. Hänen molemmat vanhempansa olivat olleet Rohkelikossa, James oli Rohkelikossa, koko hänen sukunsa oli ollut Rohkelikossa. Entä, jos hän joutuisikin Luihuiseen?

Mutta sitten Albus muisti, mitä hänen isänsä oli sanonut juuri ennen kuin hän oli noussut junaan. Lajitteluhattu kuuntelee sinun valintaasi. Jos se oli totta, Albuksen täytyisi ainakin yrittää. Hän aikoi yrittää puhua lajitteluhatulle ja sanoa, ettei hän tahtoisi Luihuiseen vaan sitäkin enemmän Rohkelikkoon. Toisaalta häntä painoi ajatus Jamesista, joka ilkkuisi hänelle Rohkelikon tupasävyihin puettuina, jolloin Albus tahtoi väistämättäkin olla itsekin rohkelikko. Hän paloi halusta mennä jo Tylypahkaan ja –
”Onko täs ny varmasti kaikki?” Hagrid kysyi kun Tylypahkan asemalle ei ollut enää jäänyt muita kuin ekaluokkalaisia. ”No, siin tapaukses mennää.”
He lähtivät kävelemään kohti pimeyttä, jolloin Rose tarttui Albuksen kädestä kiinni ja nojasi hennosti häneen. He kävelivät hetken aivan hiljaa Hagridin johdattaessa heitä Tylypahkan järvelle, jossa heitä odottivat lukuisat veneet järven rannalla. Hagrid kääntyi oppilaisiin lyhdyn heijastaessa hänen kasvojaan.
”Menkää kuuden hengen porukoihin”, Hagrid neuvoi ja oppilaat alkoivat valita oitis ryhmiään. ”Valitkaa sitte joku noist veneistä tool noin ja ottakaa airot mukaa.” Sitten Hagrid kääntyi Albukseen ja Roseen päin ja kuiskasi: ”Mä tuun teiän kans. Mennää me kolmestaa niin vene kestää.”
Albus ja Rose nyökkäsivät ja he valitsivat yhden veneistä, johon Hagrid istui niin, että vene näytti melkein upottavan. Albus ja Rose katsoivat kauhuissaan näkyä, mutta Hagrid viittoi heidät veneeseen, jolloin Albus hyppäsi aivan veneen etuosaan ja Rose jäi takaosaan. Hagrid ojensi Albukselle lyhdyn ja pyysi laittamaan se veneen etuosan hakaseen kiinni.
”Seuratkaa mua sitte”, Hagrid huudahti muille oppilaille veneisiin ja lähti soutamaan kohti Tylypahkan linnaa.
Sitä oli lähes mahdoton havaita sellaisessa ilmassa, sillä ulkona oli sumua kaikkialla. Linnan hohtavat valot kuitenkin läpäisivät sumupilvet, vaikka Albus olisikin tahtonut nähdä enemmän.

”Hagrid, onko totta, että thestralit ovat näkymättömiä?” Albus kysyi varovasti.
Hän kuuli Rosen tuhahtavan kärsimättömästi takaa. ”Ne ovat, Al, usko minua.”
Mutta Albus ei kuunnellut, vaan katsoi värähtämättäkään Hagridia, joka empi hieman.
”No, tavallaan joo”, Hagrid vastasi epävarmasti.
”Miten niin tavallaan?”
Hagrid ei katsonut Albusta silmiin. ”Riippuu ooks nähny kuoleman.” Ja nähdessään Albuksen ilmeen Hagrid tuntui hermostuvan hiukan: ”Äläkä kysele tommosii. Sun ois pahitteeks tietääkään vielä moneen vuotee.”
Albus ei sanonut enää sanakaan ja kääntäessään katseensa takaisin keulaan, hänen silmiensä eteen maalautui kaunis näky Tylypahkan valtavasta linnasta, jonka sisältä paistoivat kirkkaat valot ja Albus jopa näki muutaman hahmon liikkuvan valtavassa koristellussa salissa. Se oli ilmeisesti Suuri sali, josta James oli kertonut hänelle päiviä sitten.
Moni muukin oli älynnyt sumun hälvenevän ja heidän takaansa kuului hengähdyksiä. Albus katseli toisiin veneisiin, jossa muut osoittelivat Tylypahkaa ja supisivat keskenään. He olivat vähintään yhtä jännittyneitä kuin hän itsekin oli.

Ja kun he lopulta olivat ajelehtineet Tylypahkan järven rantaan, Albus loikkasi veneestä pois ja yritti vetää sitä tuloksetta rantaan. Vene oli niin raskas Hagridin istuessa siinä, että
Albus ei onnistunut saamaan sitä rannikolle, jolloin Hagrid nousi veneestä sen horjuessa niin, että Rose pelkäsi putoavansa veteen.
He vetivät yhteistuumin veneen rantaan, ja Hagrid auttoi Rosen pois veneestä tarjoten hänelle suuren kätensä apuun. Kun he kaikki olivat turvallisesti maankamaralla, moni ihaili vieläkin ihmeissään Tylypahkaa, mutta Albus oli kiinnittänyt huomionsa seuraavaan seikkaan; Tylypahkan sisäänkäynnin edessä oli vaunuja, joita ei tuntunut vetävän mikään. Hän seurasi, kun vanhemmat oppilaat loikkivat pois vaunuista ja vaunut lähtivät itsekseen vetämään poispäin maantielle.
Sitten Albus tajusi. ”Rose, ovatko nuo thestraleja?”
”Ovat”, Rose vastasi katsoessaan loittonevia vaunuja. ”Voi, minä haluaisin niin nähdä ne.”
”Haluaisit?” Albus kysyi epäuskoisena. ”Enpä tiedä, Rose. Minusta tuntuu, että minä EN haluaisi – ”
”Äh, Al”, Rose aloitti. ”Tiedät mitä tarkoitin. Tietystikään en haluaisi nähdä kenenkään kuolevan, mutta… Eikö sinuakin kiehdo ajatus siitä, miltä ne näyttävät?”
Albus ei totta puhuakseen halunnut oikeastaan edes tietää, mutta nyökkäsi sitten Rosen mieliksi. Sitten Hagrid johdatti heitä Tylypahkan etuoville, jossa heitä odotti vanha nainen, jonka päälaella somisti suippokärkinen hattu ja hänen hiuksensa olivat niin kireällä nutturalla, että –
”Professori McGarmiwa”, Rose kuiskasi Albukselle.
Albus muisti mitä hänelle oli kerrottu McGarmiwasta. Hänen vanhempansa olivat olleet ylimalkaan sitä mieltä, että professori McGarmiwa oli oikein miellyttävä opettaja, mutta James oli kertonut saavansa tältä samaiselta opettajalta viime vuonna kolmekymmentäkuusi jälki-istuntoa, johon kuului muun muassa kolmannen kerroksen käytävien luuttuaminen.

”Minä voin jatkaa tästä, Hagrid”, professori McGarmiwa sanoi riistanvartijalle.
Hagrid nyökkäsi pikaisesti ja kääntyi sitten Albukseen ja Roseen päin.
”Jutskataan sitte myöhemmin lisää, jooko?” Hän iski silmää pikaisesti ja hymyili molemmille kääntyessään kulkemaan pihamaan halki toiseen suuntaan järveä. Albus katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes siirsi katseensa takaisin professori McGarmiwaan.
”Vien teidät tuota pikaa lajitteluun, jonne käsken teidän mennä siististi parijonossa, jotta jokainen vuorollaan pääsee lajiteltavaksi”, professori McGarmiwa huudahti niin, että kaikki varmasti kuulivat. ”Seuratkaa siis minua.”
Tylypahkan tammiset ovet avautuivat loisteliaasti, jolloin Albuksen silmien eteen avautui näky kiiltelevistä portaista. Hän laski matka-arkkunsa ja pöllönsä ovensuuhun niin kuin moni muukin ekaluokkalaisista teki, jolloin Eteissalista ilmestyi vahtimestari raahaamaan tavaroita marmoriportaita ylös. He astuivat sisälle kivilattialle, josta he ohittivat kuulaat marmoriportaat suoraan vasemmalle seuraaville oville.
Professori McGarmiwa oli avaamaisillaan ovia, mutta kääntyi sitten muiden oppilaiden tapaan katsomaan jonon hännille, josta kuului epämääräistä melua.
”Mitä sinä mulkkaat siinä? Etkö ole ikinä ennen nähnyt velhoa?”
”Voi taivaantähden”, professori McGarmiwa mutisi ja harppoi jonon perälle, jonne etummaiset yrittivät epätoivoisesti kurkkia.
”Kyllä minä näin, miten katsoit minua!”
”Mikä täällä on meneillään?” professori McGarmiwa kiekui oppilaan huudon yli.

Rose piteli Albuksen olkapäästä kiinni ja kurotteli varpaillaan oppilaiden pään yli nähdäkseen, kuka oikein oli äänessä.
”Se on se poika, joka oli King’s Crossilla”, Rose sanoi hetken päästä.
”Scorpius?” Albus kysyi epäluuloisesti.
Rose nyökkäsi ja vilkaisi taas päiden yli. ”Vahtimestari Voro näyttää ilmeisesti olleen mukana.”
”Nuori poika, minä en suvaitse, että puhut henkilökunnallemme tuolla tavoin!”
Albus tunsi jopa säälivänsä hiukan Scorpiusta. ”Miksi hän sanoi sillä tavalla?”
”Scorpiusko?” Rose kysyi katse nauliintuneena taaksensa. ”He ovat tavallaan… No, eivät ainakaan enää yhtä arvostettuja kuin joskus.”
”Herra Malfoy sai juuri roimasti jälki-istuntoja seuraavalle viikolle!”
Rose irvisti. ”Hän on lievästi sanottuna liemessä.”
”Totta”, Albus myönsi ja näki kuinka professori McGarmiwa kipitti takaisin jonon päähän ja katsoi väkijoukkoa.
”Olkaa valmiita”, hän sanoi nopeasti ja aukaisi sitten Suuren salin ovet.
Albus ja Rose astelivat sisään saliin, jossa reunoilla olivat erilaisin värein koristellut tupapöydät; Puuskupuhilla keltaisin, Korpinkynnellä sinisin, Rohkelikolla punaisin ja viimeiseksi – Albus nielaisi – Luihuisella vihrein.
Albus vilkaisi kattoa, jota moni muukin ihasteli. Se näytti enemmän taivaalta kuin itse katolta, sillä se näytti täsmälleen samaa säätilaa kuin ulkonakin meneillään oleva. Sumuinen tähtitaivas häälyi nyt heidän yllään niin ulkona kuin sisälläkin.

”Lumottu katto”, Rose kuiskasi hänelle.
Albus vilkaisi rohkelikkojen tupapöytää, jossa istui James vilkuttaen hänelle kelmeästi. Albus hymyili hänelle väkinäisesti, sillä hän uskoi Jamesin todella toivovan, että Albus pääsisi Rohkelikkoon hänen kanssaan, vaikka James olikin kovasti pelotellut häntä Luihuisesta.
Jono lakkasi liikkumasta, kun etummaiset oppilaat olivat saapuneet salin päätyyn, jonne oli laitettu jakkara ja sen päällä komeili vanha räsyinen lajitteluhattu. Albus huomasi sen maiskuttelevan suun, joka haki huomiota kaikkialta salista ja puheensorinan loppuessa, se vihdoin avasi suunsa ja puhkesi laulamaan:

”Taas jälleen kerran aika tullut,
vaik’ niin monta olen lajitellut.
Olen kuullut monta toivetta,
ja saanut paljon moitetta.
Tyytyväiset valintaani kehuu,
tyytymättömät raivosta kiehuu.
Tule sinäkin ottamaan selvää,
mihin tupaan lajitteluhattu kylvää.
Sä kuullut oot Puuskupuhista,
se kai lojaalisin on tuvista,
ja tiedät myös Korpinkynnen,
siihen kylvetty on tiedon taimen,
mutt’ entäpä tupa Rohkelikon?
Kuulut jos sydämes on peloton!
Vaan miten käy Luihuisen,
joss’ taito on suurin tupien.
Ei enää kolmea hyvää,
nyt neljä tupaa yhtenään.
Haittaa ei mihin joudutkaan,
nää kaikki yhteen puhaltaa!”


Sali oli hiljentynyt kuuntelemaan tuota lajitteluhatun laulua, joka kuitenkin loppui tovin kuluttua, jolloin Albuksen mahassa kuohui jälleen. Hän vilkaisi Rosea, jonka silmät säteilivät laulun johdosta. Jos hatun sanat pitivät yhtään paikkaansa, Rose kuuluisi melko varmasti Korpinkynteen nerokkuutensa ansiosta. Albus harmistui yhä entisestään tajutessaan, miten epätodennäköiseltä näyttäisi, että he tulisivat pääsemään samaan tupaan.
Professori McGarmiwa oli syöksynyt jakkaran viereen ja nosti nyt lajitteluhatun vasempaan käteen ja pergamenttilistan toiseen käteensä.
”Kun sanon nimenne, istutte jakkaralle ja lajitteluhattu jakaa teidät sopivaan tupaan”, professori McGarmiwa ohjeisti ja vilkaisi ensimmäisen nimen listasta. ”Madison Smith.”
Albus seurasi kun kiharat, maantienväriset hiukset lepattivat tytön kiiruhtaessa jakkaralle lajitteluhatun laskeutuessa hänen päähänsä.
”Rohkelikko!”
Rohkelikkojen tupapöytä hurrasi ja rummutti käsiään pöytää vasten, jolloin Madison riensi rohkelikkojen sekaan innoissaan, eikä Albus voinut muuta kuin kadehtia häntä.
”Hannah Miller.”
Taas kerran yksi tyttö istui vapisevin käsin jakkaralle puristaen käsiään yhteen jännityksestä.
”Puuskupuh!”
Ja jälleen hurrattiin, mutta tällä kertaa hurraus kuului Puuskupuhin tupapöydästä.
”David Clark.”
”Rohkelikko!”
”Chloe Adams.”

Mustahiuksinen tyttö lipui jakkaran päälle, jolloin Albus katsoi häntä tiiviisti. Tyttö näytti todella kauniilta tummien hiuksien levätessä hänen olkapäillään. Hän oli todella rauhallinen verraten Albuksen mielentilaan; hänen päässään vallitsi sirkus. Chloe-niminen tyttö sulki silmänsä lajittelun hatun koskiessa hänen hiuksiaan, jolloin Albuksen pettymykseksi lajitteluhattu huudahti:
”Luihuinen!”
Chloe pomppi luihuisten hurraahuutojen saattelemana tupapöytäänsä ja seurasi sieltä sitten ruskeine silmineen jatkuvaa lajittelua.
”Rose Weasley.”
Rose katsahti suu rakosellaan Albusta, joka alkoi jännittää entistä kovemmin. Rose hymyili hänelle pikaisesti ja irrotti otteen Albuksen kädestä kiiruhtaessaan jakkaralle. Albus seurasi Rosen lajittelua, kun lajitteluhattu valui Rosen päähän eikä sanonut vähään aikaan mitään. Se tuntui miettivän hetken.
”Ole kiltti, pääse Rohkelikkoon…” Albus toivoi hiljaa katsoen lajitteluhattua. ”Rohkelikkoon…”
”Tämä on vaikeaa”, lajitteluhattu sanoi lopulta. ”Rohkelikko!”
Ja vaikka rohkelikot yltyivät huutoon, myös Albus oli taputtanut käsiään yhteen ja huusi Roselle silkasta ilosta, jolloin Rose kääntyi katsomaan Albusta ja vilkutti tälle. Nyt Albus ajatteli, että hänen olisi pakko päästä Rohkelikkoon myös.

”Dylan Nelson.”
”Korpinkynsi!”
”Gavin Wood.”
”Rohkelikko!”
”Gabrielle Sanders.”
”Puuskupuh!”
”Thomas Bennet.”
”Luihuinen!”
Lajittelua tuntui kestävän ikuisuuden ja yhä enemmän keskeltä poistui ekaluokkalaisia tupapöytiin, jolloin Albuksesta alkoi tuntua siltä, että suurin osa tuntui katsovan häntä ja kuiskailevan toisilleen.

”Albus Potter.”
Niin kuin Albus oli arvannutkin: supina loppui välittömästi hänen nimensä lausuttuaan eikä se tuntunut helpottavan Albuksen ennestään pahaoloaan. Hän olisi voinut oksentaa suoraan lajitteluhattuun.
Albus ei uskaltanut katsoa Rohkelikkopöytään, jossa Rose varmasti pitäisi hänelle peukkuja. Hän käveli kädet vapisten jakkaralle, istuutui ja tunsi kuinka lajitteluhattu liukui hänen päähänsä.
”Tuota”, Albus kuiskasi vain niin, että lajitteluhattu kuulisi sen.
Se tuntui liikahtavan hänen päässään kummallisesti.
”Minun isäni sanoi, että – ”
”Minä lajittelin sinun isäsi Rohkelikkoon”, lajitteluhattu sanoi kovempaa kuin Albus olisi toivonut. ”Siitä on varmaan ikuisuus, kun hän istui tälle samaiselle jakkaralle ja minä mietin pitkään ja syvään, mihin tupaan olisin hänet sijoittanut.”
”Hän sanoi minulle, että sinä olit kuunnellut hänen pyyntöään”, Albus kuiskasi anelevasti. ”Minä tahdon Rohkelikkoon.”
Lajitteluhattu naurahti äänekkäästi hiljaisessa salissa. ”Mutta oikea rohkelikko on peloton. Hänellä on leijonan sydän!”

Albus oli sanaton. Hän oli itse asiassa tiennyt koko sen ajan, ettei lajitteluhattu tulisi kuuntelemaan häntä.
”Onko sinun sydämesi peloton?” lajitteluhattu kysyi.
”Minä haluan Rohkelikkoon, ole kiltti”, Albus kuiskasi.
”Hyvä on”, hattu kuiskasi närkästyneenä. ”Terveisiä vaan sitten isäpapalle.”
Albus kurtisti kulmiaan huvittuneena. Oliko hän päässyt sittenkin Rohkelikkoon?
”ROHKELIKKO!”
Albus tunsi sisällään hyökyvän onnellisuuden. Hän nousi turtana jakkaraltaan ja säntäsi samaan pöytään, jossa Rose ja James istuivat. Moni rohkelikko taputti häntä selkään, hurrasi hänelle ja kyseli kuulumisia. Albus asettui istumaan Rosen viereen ja huokaisi helpotuksesta.
”Minä tiesin, että sinä pääsisit Rohkelikkoon!” Rose kuiskasi hänelle. ”Jopa James toivoi niin.”
Albus katsoi epäuskoisena veljeensä.
”Pitäähän minun varmistaa, että olet muistanut vaihtaa joka päivä puhtaat alusvaatteet”, James sanoi kohauttaen harteitaan. ”Nyt se on kieltämättä mahdollista kun olemme samassa tuvassa.”

Albus mulkaisi isoveljeään pahasti, mutta kääntyi sitten katsomaan lajittelua, sillä hän halusi tietää vielä yhden asian. Hän katsoi suoraan platinanvaaleahiuksista poikaa, joka seisoi Suuren salin keskellä happamannäköisenä ja tuijotti harmailla silmillään joitakin oppilaita hyvin haastavasti. Hän näytti olevan ilman paria.
”Scorpius Malfoy”, eräs rohkelikkopoika sanoi Albukselle nähdessään tämän tuijottavan Scorpiusta. ”Hän on varmasti todella yksinäinen täällä.”
Albus katsoi rohkelikkopoikaa, jolla oli maantienväriset kiharat hiukset, ja hän näytti etäisesti samalta kuin Rohkelikkoon lajiteltu Madison. Ja tarkemmin katsottuna hän huomasi, että he saattoivat olla sisaruksia.
”Miksi sinä niin päättelet?” Albus kysyi ihmeissään.
”Katso tätä paikkaa”, poika sanoi. ”Suurin osa osoittelee ja kuiskailee hänestä. Hän on Malfoyn poika. Nimi ei todellakaan tee hyvää hänen maineelleen.”
Albus katsoi Scorpiusta, joka vilkaisi ohimennen häntä. Scorpius tuntui irvistävän rohkelikoille, joista moni puhkesi nauramaan. Albus vilkaisi Rosea.
”Miksi hänellä on sitten niin huono maine jo nyt?” Albus uteli.
Rose näytti siltä kuin ei olisi tahtonut kertoa, mutta avasi lopulta suunsa: ”Hänen isänsä huhutaan olevan entinen kuolonsyöjä.”
”Kuolonsyöjä?”
Rose huokaisi syvään ja kumartui Albukseen. ”Voldemortin kannattaja. Tiedäthän, sen pimeyden velhon, jonka isäsi tappoi.”

Albus tiesi sen liiankin hyvin, ja se oli yksi syy miksi häntä tuijotettiin joka puolella.
”Heidän huhutaan kuitenkin muuttaneen mieltään”, Rose jatkoi. ”He välttyivät Azkabanilta, ja nyt kaikki tuntuvat hieman… halveksivan heitä.”
Albus vilkaisi Scorpiusta jälleen. Itse asiassa halveksunta oli lievä ilmaisu kuvaamaan Scorpiukseen kohdistuvaa syrjintää. Ihmiset tuijottivat häntä häpeilemättömästi ja osoittelivat häntä ilman, että heitä haittaisi Scorpiuksen murhaavat mulkaisut.
”Miksi ihmiset ovat tuollaisia? Eihän se ole hänen vikaansa – ”
”Me tiedämme sen, Al”, Rose sanoi keskeyttäen hänet. ”Mutta hän on luultavasti samanlainen kuin isänsä.”
Albusta se ärsytti, sillä hän tiesi miltä tuntui ihmisten olettavan olevan samanlainen kuin isänsä vain siitä syystä, että he muistuttivat ulkoisesti toisiaan ja he kantoivat samaa nimeä. Albus oli monessakin asiassa erilainen kuin isänsä, ja se sai hänet potemaan lievää sääliä Scorpiusta kohtaan.
”Brooke Griffin.”
”Korpinkynsi!”
”Scorpius Malfoy.”
Vaalea poika säpsähti ja kalppi sitten kohti jakkaraa muiden tuijottaessa häntä paheksuvasti. Scorpius istahti laiskannäköisesti jakkaraan ja Albus kuuli vain vaivoin, mitä lajitteluhattu sanoi hänelle:
”Malfoy?”

Scorpius näytti kalpenevan silmin nähden.
”Aah, aivan niin. Rohkelikko!”
Vain muutama rohkelikoista hurrasi Scorpiukselle kun hän laskeutui jakkaralta ja asteli vastahakoisennäköisenä kohti Rohkelikkopöytää. Hän ohitti Albuksen katsomatta tätä lainkaan ja istuutui sitten vähän matkan päähän pöytää.
Albus katsoi suoraan Rosea, joka kohautti harteitaan ja katsoi sitten salin eteen, jossa opettajat istuivat omassa pitkässä pöydässään tarkkaillen loppuvaa lajittelua. Albus seurasi hänen katsettaan ja he huomasivat samaan aikaan, kuinka Hagrid vilkutti heille jättikokoisella kädellään ja näytti samaan aikaan peukkua. Albus ja Rose nauroivat ja vilkuttelivat hänelle takaisin tyytyväisinä lajitteluhatun valintaan.
Albus oli hyvin mielissään päästessään Rohkelikkoon, tupaan, jonne hän oli totisesti toivonut pääsevänsä. Kaiken sen juhlamelun keskellä hän ei voinut olla miettimättä, mitähän Ted olisi sanonut kuullessaan siitä.

***

Ensimmäisinä päivinä Albusta ja Rosea odotti viikonloppu heti lajittelun jälkeen, jolloin he tutustuivat muihin rohkelikkoihin ja kiertelivät ympäri koulua ihastellen sen kauneutta. Albuksen kanssa samassa makuuhuoneessa majaileva poika, William Carter, oli maininnut ohimennen heille Tylypahkan lukemattomista salaovista, joista Albus oli oitis kertonut Roselle. Rose oli pitänyt ajatusta lähteä kokeilemaan onneaan ehdottoman typeränä, mutta Albus oli taivutellut hänet mukaansa, vaikka uusien salaovien löytäminen olikin hankalampaa kuin hän oli kuvitellut. Silti, vaikkeivät he olleet löytäneet ainuttakaan salaovea, Albus oli onnellisempi kuin koskaan ollessaan Tylypahkassa; hän oli odottanut sitä monia vuosia, eniten silloin kun James oli saanut kirjeen. Hän oli jopa joskus miettinyt, saisiko itse koskaan sellaista.
Viikonloppu meni liian nopeasti ja viimeisenä iltana ennen kouluviikkoa Albus oli istunut Rohkelikon oleskeluhuoneessa takan ääressä ja miettinyt kaikkea kuulemaansa ja näkemäänsä. Hän oli tavannut Nevillen, joka oli lainannut Roselle muutaman yrttitiedon kirjan ihan vain ”ajankuluksi”, niin kuin Neville ja Rose tahtoivat sitä nimittää. Albus ei ollut tuskin vilkaissutkaan omia kirjojaan, jotka kuitenkin hän tiesi olevan pakollista luettavaa. Rose oli monellakin tavalla erilainen kuin hän: jopa valmis lukemaan ei-oppikirjan ajankuluksi.
Viimeisenä iltana Albus oli tehnyt myös muuta kuin istunut tuijottelemassa Rohkelikon takkatulta. Hän oli kömpinyt makuuhuoneeseen professori McGarmiwan saapuessa oleskeluhuoneeseen ajamaan loputkin rohkelikot nukkumaan, mutta sitä professori ei saanut koskaan tietää, että Albuksen makuusalissa loisti vielä valot.

”Täällä on tapahtunut ennen meitä vaikka mitä huikeita juttuja”, William selitti Albukselle ja parille muulle rohkelikkopojalle, joiden nimet olivat Matthew ja Austin. He olivat kaikki hyviä tyyppejä, mutta Austinilla oli tapana tulla tyttöjen keskuudessa todella suosituksi niinkin vähäisessä ajassa.
”Kuka on kuullut Rääkyvästä röttelöstä?” Matthew kysyi innostuneesti.
”Mitä sinä muka olet siitä kuullut? Että siellä kummittelee?” William heitti takaisin.
”Minä kuulin, että vuosia sitten opettanut pimeyden voimilta suojautumisen opettaja oli aika hämärä tyyppi”, Matthew kertoi. ”Hän se oli, joka kummitteli.”
”Mistähän sinä tuollaista tietoa olet saanut?” William kysyi epäilevänä.
”Minun vanhempani ovat kertoneet!”
”Mistä tiedät, etteivät he valehtele sinulle?”
”Koska Albuksen vanhemmat ovat todistaneet sen!”
He kaikki olivat katsoneet Albusta.
”Mitä? En minä tiedä mistään mitään – ” Albus aloitti.
”Harry Potter oli sekaantunut jotenkin siihen”, Matthew sanoi haroen päälakeaan mietteliäänä. ”Sirius Mustakin oli kuvioissa… Hänhän oli se Azkabanista karannut.”
”Mutta hän oli se syytön kaveri.”

”Mistä SINÄ sen tiedät?”
”Minä luen Päivän profeettaa.”
”Ja uskot kaiken mitä siellä kirjoitetaan?”
”William on oikeassa”, Albus sanoi siihen lujasti. ”Sirius Musta oli minun isäni kummisetä ja hän oli syytön. Isä kertoi.”
Austin tuntui vaihtavan asentoaan sängyllä. ”Mitä kaikkea sinun isäsi on kertonut täsmälleen? Olisi hauskaa tietää pari salaisuutta Tylypahkasta.”
”Hän ei ole koskaan kertonut juuri mitään”, Albus vastasi hiukan häpeissään tajutessaan itsekin totuuden.
He olivat jutelleet vielä kauan Tylypahkasta ja sen salaisuuksista ja lopulta Austin oli ehdottanut heidän menevän nukkumaan, sillä William ja Matthew olivat alkaneet kiistellä jostain todella typerästä asiasta. Albus ei kuitenkaan sulkenut silmiään heti, vaan tuijotteli hetken yläpuolelleen ja mietti, miksei hänen isänsä ollut ikinä puhunut hänelle mitään. Hän tiesi, että hänen isänsä oli kuuluisa velhojen keskuudessa – jopa niin monen vuoden jälkeen –, mutta kaikki muut tuntuivat tietävän hänen taustastaan enemmän kuin isän oma poika. Albus ei tiennyt, kenestä pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta he olivat puhuneet, mutta nähtävästi hänen isänsä oli tuntenut tuon tyypin jollakin tavalla. Hänen isänsä ei ollut koskaan kertonut sen kummemmin Siriuksesta, joka oli ollut hänen isälleen huhujen mukaan todella läheinen. Albus mietti vielä kauan valveillaan, miksi hänen isänsä ei ollut kertonut mitään Tylypahkasta, Siriuksesta, velhoista, jonka mukaan hänet oli nimetty tai Voldemortista. Ehkä he olivat käsitelleet sitä yhdessä äidin kanssa monia vuosia sitten, mutta mitä enemmän toiset oppilaat hänen menneisyydestään puhuivat tai kyselivät, Albus tunsi palavaa halua saada siitä selvää.

Seuraavana päivinä Albus sai tuntea riemukkaasti vietetyn viikonlopun nahoissaan, sillä opiskelu ja loitsuihin keskittyminen söi hänen voimiaan päivä päivältä enemmän. Albus olisi voinut palata viikonloppuun yhä uudestaan ja uudestaan – olihan hänellä sentään niin kivaa ollut –, mutta arkipäivät menivät kuin siivellä Rosen pitäessä hänet ajan tasalla oppitunneista ja läksyistä.
Scorpius oli ollut heidän kanssaan useilla tunneilla, joissa oli käynyt väistämättäkin niin, että Scorpius ja Rose olivat osoittautuneet Rohkelikon älyköiksi, sillä he molemmat kilpailivat opettajan suosiosta. He molemmat olivat lukeneet hyvin läksynsä, jolloin opettajien kysyessä mitä tahansa kysymyksiä, Scorpius ja Rose olivat ainoita, jotka keräsivät vastauksillaan tupapisteitä. Lopulta oli kuitenkin käynyt niin, että Rose oli ollut ylivoimatilanteessa kaikkine vastauksineen, jolloin Scorpius oli päättänyt ärsyttää Rosea epämiellyttävällä tavalla: hän täydensi kaikkea Rosen sanomaa. Se oli saanut Rosen hyvin ärtyisäksi tuntien jälkeen, mutta sitä hän itse ei ollut myöntänyt. Hän väitti yhä Albukselle, että Scorpius oli huonolla maineellansa kovin väärinymmärretty.
Keskiviikkona Albus oli huomannut rohkelikkojen ilmoitustaululla uuden huomion, josta hän innostui välittömästi: luvassa oli kaksintaistelukerho. Kun Albus katsoi sen alla olevaa nimilistaa, hän näki siinä Scorpius Malfoyn nimen eikä voinut olla tuhertamatta siihen omia nimikirjaimiaan. Rose oli pitänyt sitä huonona ideana, sillä hän oli puhunut miten Albuksella oli taipumusta unohtaa koulu ja ainoastaan huvitella. Hän oli myös maininnut, ettei heidän tulisi ajautua Scorpiuksen kanssa hankaluuksiin. Mutta Albus ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan joka kerta rohkelikkojen oleskeluhuoneen poikki kävellessään omaa nimeään; hän oli odottanut sitä siitä lähtien, kun James oli kertonut kaksintaistelusta. Häntä kutkutti ajatus saada Scorpius parikseen ja nähdä mihin tämä pystyi – jos mihinkään.

”Minusta tämä on typerää”, Rose oli sanonut. ”Minä näen silmistäsi sen. Sinä haluat rökittää Malfoyn.”
”Enkä halua”, Albus oli vastannut siihen huvittuneena.
He olivat totisesti eri mieltä siitä, että kaksintaistelu oli hauskanpitoa, mutta lopulta Albus oli saanut Rosenkin laittamaan nimensä listaan.
”Mutta ainoastaan koska sinä painostit”, Rose oli huomauttanut.
Totta tai ei, viikko meni nopeammin kuin Albus olisi uskonut ja perjantain viimeinen oppitunti viimein loppui, jolloin Albus kiiruhti viemään kamppeensa Rohkelikkotorniin ja matkalla takaisin alakertaan hän oli törmätä Scorpiukseen, joka mittaili katseellaan Albusta päästä varpaisiin.
Kun Albus odotteli Suuren salin tienoilla hetken Rosea, tämä saapui tovin kuluttua punaruskea tukka liehuen ja naama leiskuen iloisena.
”Professori Miller opettaa meille kaksintaistelua!”
”Eikös professori Miller ole se pimeyden voimilta suojautumisen opettaja?” Albus kysyi.
Rose nyökkäsi terhakasti. ”Ja minä kuulin myös, että professori Millerin tytärkin on täällä. Hän on kuulemma todella hyvä kamppailija.”
”Mitä? Täälläkö?”
”Niin juuri! Hän on Rohkelikosta.”

”Mistä sinä sen tiedät?”
Rose lähestyi Albusta ja kuiskasi hänen korvaan: ”Madison kertoi. Se tyttö on samassa makuuhuoneessa hänen kanssaan.”
Albus kurtisti kulmiaan vetäytyessään Rosesta. ”Ja milloin sinä muka olet jutellut Madisonin kanssa?”
”Äskettäin”, Rose vastasi ja katsoi marmoriportaisiin päin. Siinä saapui Scorpius. ”Äh, tuo taas. Toivottavasti kaikki eivät tuijota häntä niin kamalasti.”
”Rosie, sinä katsot häntä itse tälläkin hetkellä, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, Albus huomautti ja Rose käänsi katseensa salamanvilkkaasti poispäin. Hän mulkaisi Albusta niin, että hän sulki välittömästi suunsa, kunnes he näkivät professori Millerin lähestyvän Suurta salia ja livahtivat saliin hänen perästään.
Professori Miller järjesteli salia niin, että hän tyhjensi salin kolmesta tupapöydästä ja asetti neljännen aivan salin keskelle. Sitten hän loikkasi itse pöydän päälle istumaan ja jäi odottamaan lisää tulijoita. Albus katsoi sillä välin ympärilleen: saliin tungeksi väkeä – enimmikseen ekaluokkalaisia –, jotka jättäytyivät rykelmän perään kurkkimaan salin keskellä olevaa pöytää. Ekaluokkalaisia oli yllättävän paljon, mutta osa oli myös vanhempiakin; he olivat ilmeisesti osallistuneet samaiseen kurssiin viime vuonna.
Professori Miller huitaisi maantienvärisiä hiuksiaan silmiensä edestä; hän näytti rennolta kuluneissa, ruskeissa liian suurissa bootseissaan ja pitkässä tukassaan, jota somisti samaa sävyä oleva lyhyt parta. Hän huikkasi jollekin sisääntulijoista, mutta ennen kuin Albus ehti edes kääntyä katsomaan sinne päinkään, professori Miller oli aloittanut:

”Tervetuloa minun järjestämälleni kaksintaistelukurssille. Minun oli ilo nähdä, että näin moni teistä on kiinnostunut kyseenomaisesta harrastuksesta, jossa tarkoituksena on oppia pärjäämään erilaisten loitsujen ja kirousten kanssa.”
”Tästä tulee hauskaa”, Albus kuiskasi Rosen korvaan.
”Tässä kurssissa tulemme harjoittelemaan ensiksi alkeita, joiden tavoitteena on saada teidät oppimaan ihan perus kaksintaistelukamaa”, professori Miller jatkoi ja puhalsi yhden pitkän hiussortuvan silmiensä edestä. ”Aseistariisuntaa… kilpiloistuja… Lähinnä jotain sellaista puolustuksen tapaista.”
Albus oli ollut Millerin tunneilla vain muutaman kerran, mutta hän oli oppinut pitämään kyseisestä opettajasta. Professori Miller ei ollut niitä tyyppejä, jotka vaativat täydellistä suoritusta lähes kaikesta; Millerille riitti, että kaikki tekisivät parhaansa. Hänen tunneillaan oli kaikista hauskinta ikinä, hän kertoi heille omia kokemuksiaan kaikesta ja piti huolen, ettei luokassa olisi liian kireä tunnelma. Hän näytti kuolemanvakavalta ihmiseltä, jonka Albus oli ikinä tavannut, mutta hänen ajatuksensa saivat hänet hymyilemään.
”Jos suoritatte tämän kurssin kunnialla läpi”, professori Miller kertoi, ”voitte jatkaa ensi vuonna seuraavalle tasolle, jossa loitsut käyvät jo vähän haastavammiksi. Opetan tällä hetkellä viittä eritasoista kurssia, joissa kaikilla oppilailla on vaikeuksia ollut kunkin tason suorittamisessa. Älkää siis yliarvioiko itseänne.”
”Me emme saa myöhästyä Hagridin luota”, Rose sanoi hetken kuluttua Albukselle hiljaa. ”Lupasimme mennä tänään teelle, muistatko?”
Albus oli ollut vähällä unohtaa Hagridin. Hänellä oli ollut täysin muita ajatuksia mielessään koko viikon, että hän ei ollut edes odottanut Hagridille menoa.
”Hänhän lupasi näyttää meille jotain?” Albus varmisti.
Rose nyökkäsi siihen ja kääntyi sitten seuraamaan takaisin opetusta.

”Näin alkuun voisitte etsiä parin itsellenne”, Miller sanoi ja nousi sitten pystyyn pöydälle. Salissa alkoi välitön puheensorina. ”Se on lähes välttämätöntä, mikäli haluatte oppia kaksintaistelemaan.”
Albus katsahti oitis Roseen, joka nyökkäsi myhäilevänä ja kaivoi sauvan taskustaan. Albus teki samoin ja antoi sitten katseensa kiertää salissa. Salissa oli totta puhuen hieman ahdasta sille määrälle oppilaita – eikä levittäytyminen tehnyt siitä tilavampaakaan.
Professori Miller oli napannut pöydälle nyt jonkun, ja kun Albus ja Rose huomasivat tämän, Rose oli vähällä huutaa ja vilkuttaa tälle.
”Se on Victoire!” Rose supisi innoissaan.
”Neiti Weasley on luvannut auttaa minua ohjeistamaan teitä”, Miller kertoi ja ojensi kättään Victoiren suuntaan. ”Hän on käynyt kaikki viisi kurssiani ja on yksi lempioppilaistani!”
Jostain syystä Albuksesta tuntui, pystyikö niin kuvankaunis tyttö kuin Victoire ollenkaan loitsimaan edes maailman yksinkertaisimpia loitsuja – eikö riittänyt olla jo niin laittoman kaunis?
”Tänään käymme läpi pari helppoa loitsua: aseistariisunnan, kilpiloitsun ja estomanauksen.” Professori Miller kaivoi sauvansa huolettomasti bootseistaan. ”Leikitään, että neiti Weasley on paha tyyppi ja haluaisi tilaisuuden tullen kuristaa minut – ” Osa oppilaista nauroi. ” – joten neiti Weasley loihtii minua vastaan minkä tahansa melko alkeellisen loitsun, joka minun pitää torjua. Käytän siis jotakin näistä kolmesta. Olkaa tarkkana ja ottakaa mallia. Valmiina, Weasley.”

Victoire kohensi asentoaan ja nosti sauvansa pystyyn. He kumarsivat toisilleen pikaisesti, jolloin Miller mutisi suu puoliksi kiinni jotain sellaista kuin ”käytöstavat”. Sitten Victoire langetti professori Milleriin loitsun, kaikki katsoivat sitä suu apposen auki nähdäkseen mitä loitsua Miller tulisi käyttämään.
”Varjelum!”
Victoiren loitsu ehti hädin tuskin edes kohdata professori Milleriä, kun näkymätön seinä oli ilmestynyt hänen ja loitsun väliin, jolloin hohtava loitsu törmäsi siihen ja kaikoontui. Salissa oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.
Professori Miller laski sauvansa ja katsoi yleisöään. ”Se oli kaikille varmasti ilmiselvää, mutta mikä loitsu oli kyseessä?”
Rose oli varmasti ensimmäinen - lukuun ottamatta Scorpiusta - käsi koholla suoraan Suuren salin lumottua kattoa kohti, joten professori Millerin katse osui väistämättäkin ensiksi häneen. Hän nyökkäsi hyväksyttävästi.
”Neiti..?”
”Weasley”, Rose hihkaisi laskien kätensä.
Professori Miller vilkaisi Albuksen mukaan ensimmäistä kertaa huvittuneennäköisenä Victoireen. ”En tiennyt, että sinulla on sisko.”
”Itse asiassa minä olen Victoiren serkku”, Rose huomautti väliin ja hymyili. ”Ja se loitsu oli kilpiloitsu.”

”Aivan oikein, neiti Weasley”, professori Miller totesi lopultakin. ”Mutta olisin periaatteessa voinut käyttää mitä tahansa luettelemaani kolmea loitsua.” Professori Miller asteli edestakaisin pöydän päällä. ”Nyt on kuitenkin teidän vuoro. Olette viikon sisällä oppineet varmasti pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla jotain loitsuja – käyttäkää niitä. Puolustautujat puolestaan käyttävät näitä loitsuja: karkotaseet, varjelum sekä estous. Onko asia ymmärretty?”
Salissa kuului myöntävää mutinaa, kunnes he vihdoin pääsivät harjoittelemaan.
”Muistakaa, kumartaminen on ehdottomasti arvostettua!” professori Miller huudahti heidän väliinsä, jolloin Albus virnisti ja kumarsi Roselle. Rose teki samoin hänen perässään.
”Kampitus!” Rose huudahti ennen kuin yksikään toinen oli salissa ehtinyt aloittaa.
Albus empi murto-osa sekunnin ajan. ”Estous!”
Rosen taika ei hipaissutkaan Albusta hänen avatessaan silmänsä seuraavan kerran. Häntä hävetti ollessaan painanut silmät kiinni säikähdyksestä, sillä usea silmäpari tuijotti heitä mukaan lukien professori Miller.
”Se oli toinen loistava esimerkki!” professori Miller kehui ja siirsi katseensa Albukseen. ”Mutta suosittelisin silti pitämään silmiä auki. Vastustaja voi päästä iskemään.”
Albus nyökkäsi punaisena ja katsoi sitten Rosea silmiin. Rose nyökkäsi hänelle merkiksi, jolloin muuallakin salissa alkoi lennellä erilaisia loitsuja.
”Kumoitus!”
”Karkotaseet!” Rose oli ennättänyt huutaa sen niin nopeasti, että Albus tunsi oman sauvansa heilahtavan käsistään.

”Missä sinä olet kaiken tuon oppinut?” Albus kysyi katsoen tyhjiä käsiään.
Rose naurahti. ”Kuinka niin?”
”No kun sinä olet niin etevä”, Albus selitti. ”Osasit sen niin nopeasti.”
”Yritä sinä”, Rose puolestaan vastasi ja heitti Albuksen sauvan takaisin. ”Valmiina. Kolme – kaksi – yksi – kumoitus!”
”Ka – karkotaseet!”
Albus ei ollut varautunut Rosen iskuun, joten hän tunsi näkymättömän tönäisyn vatsaansa vasten, joka sai Albuksen lentämään takapuolelleen kivilattiaan. Rose oli siinä samassa juossut hänen luokseen.
”Anteeksi kamalasti, Al! Olen todella pahoillani – ”
Albus nousi istualleen purren hammasta. ”Ei se mitään…”
”Tule, minä autan sinut ylös.” Rose tarjosi kätensä ja auttoi Albuksen takaisin jaloilleen. ”Vau, katso”, Rose henkäisi sitten ja osoitti jonnekin päin oppilasrykelmää. Siellä professori Milleriä vastaan kaksintaisteli nuori tyttö, jolla oli suorat ruskeat hiukset, taivaansiniset silmät ja keskittynyt katse hyvin samankaltaisiin kasvoihin, professori Milleriin. Heidän kaksintaistelunsa oli jatkuvaa loitsintaa, vaikkakin professori Miller ei pistänyt selvästikään parastaan. Tyttö oli silti Albuksen mielestä todella etevä sen ikäiseksi.
”Hänen täytyy olla professori Millerin tytär”, Rose kuiskasi katse nauliintuneena tyttöön. ”Miksi hän muuten olisi noin hyvä?”

”He ovat totisesti harjoitelleet tätä aiemminkin”, Albus sanoi haltioituneena. Hän toivoi salaa mielessään, että pystyisi itse loitsimaan samoin. ”Mikähän hänen nimensä mahtaa – ”
Albus ei ehtinyt sanoa enempää, kun tunsi jalkojensa luistavan allaan ja kaatua rämähti jälleen kerran Suuren salin kivilattialle. Hän tuijotti hetken kivun viiltäessä salin kattoa, kunnes kuuli Rosen huudahtavan jossain vierellään.
”Mitä sinä oikein teet?”
Sitten Albus kuuli lisää askelia.
”Se oli vahinko! Hän sattui olemaan tulilinjalla!”
”Todella vastuutonta asettaa toinen – miksikä sanoit sitä? Tulilinjalle? Todella epävastuuntuntoista ja – ”
”Katso, hänen ei käynyt kuinkaan. Oletko tyytyväinen? Minä en nimittäin jää kuuntelemaan tuota kauheaa kälätystä, jota neiti Weasley rakastaa pitää.”
Ennen kuin Rose ehti sanoa mitään, Albus oli pakottanut itsensä pystyyn ja katsoi nyt loittonevaa selkää Rosen silmien edessä nousten pystyyn kokonaan.
”Kampitus!” hän oli huutanut sen ennen kuin oli miettinyt kunnolla sen seurauksia. Edellä kulkeva poika oli lentänyt mahalleen maahan ja kirosi siinä hetken ennen kuin käännähti katsomaan taakseen. Nyt myrkynvihreät silmät kohtasivat teräksen harmaat.

”Sinä”, Scorpius sihahti kuuluvasti ja nousi rivakasti pystyyn kaapu heilahtaen. ”Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä, Potter.” Hän nosti sauvansa kaksintaisteluasentoon.
”Tuota sinun ei olisi todellakaan pitänyt tehdä”, Rose kuiskasi hänen takanaan varoittavalla äänellä, mutta Albus oli jo kohottanut oman sauvansa.
”Kanna vastuu teoistasi”, Albus huudahti Scorpiukselle takaisin, sillä rehellisesti sanottuna häntä oli alkanut riivaamaan koko tyyppi. Eikä hän yksinkertaisesti uskonut sen olevan sattumaa, että Scorpius oli suunnannut loitsunsa häneen, vaikka hän itse väittäisi mitä.
”Sinä todellakin pakotat minut tähän”, Scorpius sanoi laiskasti ja kumarsi Albukselle. ”Naiset ensin.”
Albus ei vaivaantunut edes kumartamaan selkäänsä. ”Karkota – ”
”Varjelum!” Scorpius huudahti näkymättömän kilven torjuessa Albuksen kehnon loitsun. ”Kangistumis tyystilys!”
”Estous!” Albus torjui juuri ja juuri Scorpiuksen loitsun. ”Liikkumatis!”
”Katsokaapa kaikki tuohon suuntaan! TUOTA minä täsmälleen tarkoitan – TUO on tämän kurssin idea! Tuossa on intoa ja halua nitistää vastustaja – näyttää muuten ihan kuin he muka oikeasti haluaisivat kirota toisensa…” Rose oli pyöräyttänyt silmiään kohti kattoa professori Millerin kommentille.
”Karkotaseet!” Scorpius toimi hyvin nopeasti eikä Albus ollut valmistautunut taaskaan siihen, joten harmikseen hän tunsi sauvan lipeävän sormistaan, ja Albus tajusi sauvan olevan poissa ennen kuin edes tajusi tapahtuneen kunnolla. Sauva oli kalahtanut kivistä lattiaa vasten Scorpiuksen jalkojen juureen.

”Noniin, meillä alkaa valitettavasti aika loppua tällä menolla…” professori Miller kiiruhti sanomaan tyytyväisenä. ”Lopetetaan tämä kerta tällä kertaa tähän. Nähdään ensi perjantaina!”
Albus ei pettymykseltään pystynyt vilkaisemaan muuta kuin Rosea. Hän ei ollut tarpeeksi nopea eikä kyvykäs kaksintaistelemaan yhtä hyvin kuin Rose tai Scorpius, joka oli osoittautunut erittäin taitavaksi. Hänkään ei ollut varmasti ensikertalainen.
Rose hymyili hänelle hieman surullisesti ja hipaisi Albuksen oikeaa kättä kehnosti. Albus ohitti sen kokonaan ja käveli ripeästi Suuren salin ovista ulos suoraan Rohkelikkotorniin eikä hänellä ollut aikomustakaan jäädä odottamaan Rosea.

***

Mietittyään hetken Rohkelikkotornissa, Albus ei itse asiassa kantanut kaunaa Scorpiukselle, vaan hänestä alkoi oikeastaan tuntua, että Scorpius kantoi kaunaa hänelle – kaikille – olemattomista syistä. Silti Albus oli huomannut, että häntä itseään oli suututtanut suunnattomasti Scorpiuksen väite, ettei loitsu ollut tarkoituksellista. Albus oli nähnyt, ettei hänellä liialti ollut pariehdokkaita kaksintaisteluun. Oliko Scorpius halunnut heidän ottelevan?
Mutta miksi, Albus mietti kuumeisesti mielessään kävellessään edestakaisin oleskeluhuoneessa. Miksi hän tekisi niin, jos hänen maineensa oli entisestään jo niin huono?
”Albus?”
Hän käännähti muotokuva-aukon luokse, jossa Rose seisoi epävarmannäköisenä.
”Mitä?”
Rose empi. ”Hagrid… Me lupasimme mennä teelle…”
”Minä olen valmis”, Albus sanoi nopeasti. ”Jos sinun ei tarvitse tehdä mitään ennen sitä – ”
”Ei tarvitse”, Rose vastasi. ”Minä vain… Et kai sinä oikeasti kanna kaunaa Malfoylle?”
”En tietenkään kanna”, Albus sanoi totuudenmukaisesti. ”Hän halusi kamppailla kanssani jostain tuntemattomasta syystä. Mutta en minä kanna kaunaa hänelle.”
”Minusta hän vain halusi huomiota”, Rose mutisi mietteliäänä ja nojasi toisen jalkansa varaan. ”Tiedäthän… halusi ikään kuin hyväksyntää päihittämällä sinut.”
”Minut?” Albus toisti. ”Miksi joku saisi hyväksyntää päihittämällä minut?”

Rose esitti mietteliäännäköistä. ”Hmm, katsotaanpa. Koska sinun isäsi sattui tappamaan yhden pimeyden velhon?”
”Siinäpä se!” Albus huudahti ja osoitti Rosea sormellaan. ”Siinä se! Minun isäni, en minä! Miksi kaikki luulevat, että minä olen jotenkin – ”
”Äh, Al. Totta kai he luulevat”, Rose pisti väliin kädet puuskassa. ”Jos täällä ikinä tapahtuu jotain, he muistavat sinua iltarukouksissaan.”
Albus naurahti huvittuneena ja asteli sitten Rosen vierelle muotokuva-aukon luokse. Yhteistuumin he päättivät lähteä tapaamaan Hagridia kuluneen viikon jälkeen, jolloin Albus oli päättänyt vihdoin ottaa isänsä näkymättömyysviitan koetukseen ja nappasi sen siis mukaansa Hagridin luokse.
”Mitä sinä oikein kannat mukanasi?” Rose kysyi heidän kiiruhtaessa marmoriportaita alas.
”Isäni entistä näkymättömyysviittaa”, Albus kertoi. ”Olen unohtanut kertoa siitä. Hän antoi sen minulle juuri ennen lähtöämme.”
”Sanoitko näkymättömyysviittaa?” Rose hämmästeli ja pysähtyi rappusissa. Hän katsoi viittaa ja kosketti sen päällystä sormillaan. ”Eikä… Se on näkymättömyysviitta.”
”Enkö minä niin juuri sanonut? Tätä me voimme käyttää, jos meillä on jotain salaista – ”
”Emme tietenkään voi käyttää!” Rose sanoi siihen hädissään. ”Sehän rikkoisi ainakin Tylypahkan kahtakymmentä sääntöä! Mitähän isäsi oikein ajatteli kun antoi sen sinulle…”
”Minusta se oli nerokasta”, Albus intti takaisin ja jatkoi matkaansa Rose perässään. ”Ajattele nyt, se on varmasti todella hyödyllinen. Ja minä luotan siihen, että joskus sinä vielä tulet kiittämään minua siitä.”
Kaikesta huolimatta Rose katsoi häntä huvittuneena. ”Ehkä unelmissasi. Minusta sinun kannattaisi silti antaa se rehtorille varmuuden vuoksi.”
”Hulluko olet? En ikinä”, Albus sanoi kauhuissaan. ”Ja on tämä paljon vaarattomampi minun käsissäni. Kuvittele mihin kaikkeen James tätä käyttäisi.”

”Velhomaailman olisi syytä olla varuillaan”, Rose mutisi irvistäen. ”Tai professori McGarmiwan! Voi, se olisi kamalaa… James ripustelisi Minervan yöpöksyjä pitkin linnaa.”
”Tai pahempaa”, Albus naurahti. ”Ne voisivat olla SINUN kalsarisi!”
Rose läppäsi Albusta kylkeen mutta hymyili huvittuneena. He astuivat ulos Tylypahkan pihamaille ja lampsivat siitä kohti Hagridin mökkiä, jonka ikkunoista paistoi hämärä valo ja jonka takana pihalla oli suuri kallionmöhkäle. Albus koputti varovasti oveen.
”Tullaan, tullaan!”
Ovi aukaistiin ja sen takana seisoi jättiläismäinen Hagrid, jolla oli patahanskat kädessä.
”Terve, Albus ja Rose”, hän tervehti ja viittilöi heitä peremmälle. Albus ja Rose tottelivat ja asettuivat mökkiin.
Mökki oli melko pieni, mutta kotoisannäköinen. Yhdessä nurkassa paistoi takka; sen vieressä pöytä, johon Hagrid oli asettanut teekupit; arkku, joka näytti salaiselta ja sen lukko kieli sen myös olevan sitä. Albus taitteli näkymättömyysviittansa kasaan ja laskosti sen erään tuolin päälle.
”Harry sitte anto ton sulle vai?” Hagrid kysyi nähdessään viitan.
”Joo”, Albus vastasi vilkaisten Rosea. Toivottavasti Hagridilla ei olisi mitään sitä vastaan.
”Kyl te viel sitä tartteette”, Hagrid lopulta sanoi kaataen teetä Albuksen kuppiin. ”Varmasti tartteette. Tylypahkassa jos missä sitä tarttee.”

Albus tuijotti Rosea mitä-minä-sanoin –ilmeellä. Hagrid huomasi sen ja muuttui vaivaantuneeksi.
”Mä leivoin justiinsa kurpitsapiirakkaa”, hän sanoi ontolla äänellä. ”Oottakaas… Tässä.” Hagrid oli iskenyt pöytään alustan, jonka päällä tuoksui upean hajuinen piirakka. ”Eihän ny vielä mikään Halloween oo, mutta aattelin et te haluaisitte syödäkin jotain.”
Rose hymyili hänelle lämpimästi. ”Kiitos, Hagrid.”
Albus leikkasi itselleen palan piiraasta ja alkoi lopulta syödä sitä. Hagrid tuijotteli heitä kahta istuessaan kolmannelle tuolille Rosen ja Albuksen keskelle.
”No, mites teil on menny Tylikses?” Hagrid kysyi iloisesti.
”Ihan hyvin”, Albus ja Rose vastasivat yhtä aikaa.
”Oottehan ollu kunnolla tunneilla?”
”No, Rose ainakin viittaa minunkin puolesta”, Albus vastasi. Se oli pätenyt lähes kaikkiin viikon aineisiin, joita heillä oli ollut.
”Arvattenkin”, Hagrid sanoi vienosti ja riisui patahansikkaat käsistään. ”En oo yhtää yllättyny.”
”Sitten on se Malfoyn poika”, Rose mutisi piirakkaa suussaan. ”Tai siis… hän on myös aika etevä.”
”Tarkoitatko nyt sitä kaksintaistelua?” Albus varmisti.
”Mitä kaksintaistelua? Albus, et kai sä oo…” Hagrid aloitti huolestuneena.

Albus muisti itsekin, mitä hänen isänsä oli sanonut juna-asemalla, sanonut kaksintaistelusta... Hän päätti kuitenkin ohittaa Hagridin kysymyksen:
”Scorpius oli aika taitava. Mutta olikohan se vain silkkaa tuuria – ”
”Ei voinut olla, Al”, Rose kommentoi välittömästi. ”Hän on meidän kanssa kaikilla samoilla tunneilla. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän on aika… hyvä.”
”Ette kai te oo tehny tuttavuutta sen Malfoyn pojan kanssa?” Hagrid kysyi välistä silmät ymmyrkäisinä. ”Mä kuulin siitä, mitä tapahtu ennen lajittelua… Paree on vaa, että pysytte mahdollisimman kaukana. Niinhän se on aina ollu, että luihuiset ja rohkelikot ei oikee ystävysty hevil, mut mä sanon – ”
”Hagrid, Malfoy on Rohkelikossa”, Rose sanoi hiljaa keskeyttäen hänet kokonaan.
Hagrid katsoi heitä molempia vuoronperään hämmästyneenä. ”Rohkelikossa? Ei voi olla… Mut Draco oli aikoinaan Luihuises niin ku vaimonsakin.”
”Niin, se on aika outoa”, Rose myötäili ja hörppäsi kupistaan. ”Mutta kukaan ei oikein liioin halua tehdä tuttavuutta hänen kanssaan kaikesta huolimatta.”
”Mä en ainakaan yhtää ihmettele”, Hagrid tuhahti kärttyisenä ja katsoi ikkunasta ulos Tylypahkan valoja.
Albus kurtisti kulmiaan. ”Miksi?”
”Te ette ollu siellä”, Hagrid sanoi katsomatta ollenkaan heihin. ”Vuosia sitte, kun sun isäs kukisti Vo – Voldemortin.” Nimen lausuminen oli Hagridille kovin vaikeaa kaikesta päätellen. Hän kyhjötti tuolillaan katsoen ikkunaan ja siitä ulos linnaan päin. Hän näytti haikealta. ”Malfoyt oli sen syöpäläisen puolella. Mä en tiiä tappovatko ne ketään vai ei, mut häpeä se niille oli, ettei kaikkia kyyditetty Azkabaniin… Kaikki niistä kannatti pitkän elämän Voldemortia ja sitte osotti muka jotain katumusta. Kukaa ei saanu selville, mistä se kauhee valaistuminen yhtäkkii tuli… Potaskaa, sanokaa mun sanoneen. Jos pystyisivät niin nostaisivat varppina Voldemortin haudasta takas valtaan.”

”Mutta Hagrid – ”
”Sinuna, Al, mä pitäisin huolen, ettei isäs pään jahtaajat pääse koskemaankaa ittees”, Hagrid sanoi vakavasti katsoen nyt Albukseen.
Rose yritti sanoa väliin jotain, mutta Albus pysyi vaiti ja katsoi vain Hagridin synkkiin silmiin. Hän kävi päänsä sisällä todella ristiriitaisia ajatuksia Malfoyista, sillä vaikka Hagridin tarina olisikin totta, Scorpius olisi taatusti joutunut Luihuiseen, jos hän olisi niin paha…
”Öh, Hagrid”, Rose mumisi sitten pöydän toiselta puolen. ”Sinunhan piti näyttää meille jotain?”
”Niin joo”, Hagrid sanoi muistaen lopulta oikean asiansa. Hän nousi ylös tuoliltaan ja käveli toiselle ikkunalle, joka näytti hänen oman pihamaansa. ”En tiiä ootteks te jo nähny sen… Tuolla se on, nukkuu just ny.”
Albus kurotteli Hagridin molemmin puolin nähdäkseen, mikä pihalla oikein oli. Hän ei käsittänyt ollenkaan mitä Hagrid mahtoi tarkoittaa.
”Se on jo melko iso poika”, Hagrid sanoi lempeällä äänellä. ”Rehtori antoi sen jäädä tänne mun kans… Mut pihamaille se ei saa mennä…”
Sitten Albus tajusi sen: se, jota hän oli luullut kivimöhkäleeksi Hagridin pihalla, oli suunnaton iso jättiläinen, jolla oli silmät, nenä, suu, kädet ja jalat. Se makasi Hagridin pihalla silmät ummessa ja Hagridin hymyillessä sille ikkunalasien lävitse. Albus oli tukehtua teehensä.
”Hagrid, onko tuo jättiläinen?” Rose kysyi varovasti.
Hagrid vilkaisi taakseen yskivää Albusta. ”On se joo… Se on mun velipuoli… Haluutteko et mennään jutteleen sen kans?”

”Ei!” äänen takaisin saanut Albus ja Rose huudahtivat yhteen ääneen. Hagrid katsoi heitä hieman kummastuneena.
”Hagrid, mitä sinä oikeasti teet sillä?” Rose kysyi huolestuneena ja kurkki ikkunasta ulos. ”Mitä varten sinä sitä täällä pidät? Eikö se ole hieman vaarallista…”
”Vaarallista? Ei Ruaah vaarallinen oo, se ei tekis kärpäsellekään pahaa”, Hagrid puolusteli. ”Se on oppinu vuosien varrella tosi paljon. Ois kiva, jos joskus tutustuisitte siihen.”

(jatkuu...)
« Viimeksi muokattu: 21.09.2008 14:37:03 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Big Family
« Vastaus #2 : 04.05.2008 18:36:03 »
(jatkuu...)

Albus vaihtoi Rosen kanssa epävarmoja ilmeitä, joita Hagrid ei onnekseen huomannut.
”Ehkä ensi kerralla, vai mitä?” Rose sanoi Albuksen nyökytellessä myöntyvästi. ”Lupaamme jutella Ruaahille ensi kerralla.”
”Lupaatteko? Arvasin, et te suostuisitte”, Hagrid iloitsi ja palasi takaisin pöydän ääreen. ”Se ei ollu mitään erikoista, jos luulitte… Halusin vaa, et tiedätte.”
Albus ei voinut olla kuin hieman pettynyt, sillä hän oli oikeasti odottanut jotain paljon muuta. Hänen ei totta puhuen tehnyt mieli tutustua Ruaahiin sen enempää kuin Rosenkaan, sillä hän oli nähnyt serkkunsa kauhistuneen ilmeen.
”Meidän pitäisi ehkä lähteä kohti Tylypahkaa”, Rose mutisi lopulta hiljaisuuden jälkeen.
”Niin joo…”
Albus joi kuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle. Hän tarrasi näkymättömyysviitastaan kiinni ja nousi pystyyn Rosen perässä.
”Oota, Albus.” Hagrid oli kömpinyt takan äärelle ja otti sen laidalta sinetöidyn kirjeen ojentaen sen Albukselle. ”Voisikko kiikuttaa tän rehtorille? Mä lähden huomen aamulla kattomaan etelään pokkuroijia oppitunneille ja hankkii fletkumadonlimaa, se on nähkääs lopussa. Ois hyvä, jos antaisit sen parin päivän aikana – se on tavallaan kiireellinen.”
Albus hypisteli kirjettä kädessään. ”Selvä, minä vien sen rehtorille mahdollisimman nopeasti.”
”Kiitti, Al”, Hagrid kiitteli hymyillen leveästi. ”No niin, menkääs ny, että kukaan ei ala ihmetteleen. Tulkaa taas ens viikost käymään, kunha oon tullut takaisin.”

”Joo, me tullaan taas”, Rose huikkasi hänelle oven välistä. ”Heippa, Hagrid!”
Hagrid huiskutti valtavalla kädellään heille, eikä Albus voinut olla hymyilemättä. Hän piti tuosta tyypistä enemmän kuin oli vielä viikko sitten uskonut pitävänsä. Hagridilla oli hyvä sydän kaikesta päätellen, jos hän suostui pitämään jättiläistä pihamaillaan ilman minkäänlaisia ongelmia.
”Se oli aika kivaa, vai mitä?” Rose kysyi heidän kävellessään kohti Tylypahkaa.
”Oli se”, Albus vastasi totuudenmukaisesti, vaikka silti häntä kaivelikin vielä yksi asia. ”Mutta mitä mieltä olet siitä, mitä Hagrid sanoi Malfoyista?”
Rose pysyi hetken vaiti ennen kuin sanoi mitään. Hän tuijotti laskevaan aurinkoon, joka jäi pian Tylypahkan taakse, eikä vilkaissutkaan Albusta. Hänen ilmeensä oli valahtanut vakavaksi ja mietteliääksi.
”Emmehän me heitä edes tunne”, Rose sanoi lopulta. ”Saa nähdä.”
He kävelivät loput matkasta hiljaisina molemmat omissa ajatuksissaan. Albus työnsi kädessään olevan kirjeen taskuunsa sauvansa seuraan, mutta käsi taskussaan hän tajusi sen olevan tyhjä. Albus pysähtyi niille sijoilleen, jolloin Rose kurtisti hölmistyneenä kulmiaan.

”Al, onko kaikki –?”
”Minun sauvani!” Albus huudahti äkisti kokeillessaan kaikkia taskujaan. ”Se on poissa!”
”Mutta sehän oli sinulla vielä – ”
” – kaksintaistelussa, niin”, Albus lopetti. ”Missä se voi olla…”
”Al, entä jos… Entä jos se on Scorpiuksella?” Rose kysyi sitten lopulta varovasti. ”Hänhän loitsi sen aseistariisuntaloitsun… Ja sinä et ottanut sitä takaisin.”
Silloin Albus muisti sen: hänet oli riisuttu aseista ja hän oli menettänyt sauvansa… Mutta sitä Albus ei muistanut, että olisi ottanut sauvan missään vaiheessa taskuunsa. Hän itse asiassa tunsi häpeävänsä sitä hieman, kuinka hän oli saattanutkaan edes unohtaa sauvansa sillä tavalla…
”Minun täytyy mennä hakemaan se – ”
”Ei”, Rose sanoi siihen. ”Minä menen hakemaan sen.”
Albus tiesi Rosen sanoneen niin, koska todellisuudessa hän oli uskonut edes pienen osan Hagridin sanoista ja uskoi Albuksen joutuvan pulaan, jos hän lähtisi omin päin hakemaan sauvaa Scorpiukselta.
”Toivottavasti sinä tiedät, mitä teet”, Albus myöntyi. ”Teillä on ollut erimielisyyksiä – varsinkin oppitunneilla.”
”Minua hän ei kuitenkaan yrittänyt loitsia kumoon”, Rose kuittasi siihen, jolloin Albus tajusi pitää suunsa kiinni ainoastaan siitä syystä, että hän ei ajautuisi Rosen kanssa kiistelemään koko tyypistä, joka oli ollut heidän puheenaiheensa viimeisen viikon ajan. He jatkoivat matkaansa takaisin linnaan, jossa Albus kietaisi näkymättömyysviitan päälleen ja riensi Rose perässään Rohkelikkotorniin.

***

Laitan seuraavan luvun kunhan ehdin mutta sitä ennen: kommentteja? :)
« Viimeksi muokattu: 21.09.2008 14:37:59 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

Morphia

  • ***
  • Viestejä: 8
  • RW/SM <3 GW/DM <3 HG/DM <3
    • Umbra
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym! het)
« Vastaus #3 : 17.05.2008 17:00:20 »
Tykkäsin tosi paljon ja juurikaan virheitä ei pistänyt silmään. Ainoana ehkä se Malfoyn partitiivi on Malfoyta eikä Malfoyita, joka olisi monikko... Toivottavasti jatkat pian.
"Mistä tiesit? Minä luulin, että osasin esittää asiaankuuluvat tunteet täysin virheettömästi."
"Kukaan ei ole noin täydellinen. Siitä minä tiesin."
Artemis Fowl, Opalin kosto <3

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym! het)
« Vastaus #4 : 23.05.2008 14:28:56 »
Kiitos palautteesta, Morphia! :)
Öäääm, en muista juuri nyt tuota kohtaa, mutta olen luultavasti tarkoittanut juuri sitä monikkoa. :D Vai olenkohan? Sen täytyy nimittäin olla puhdas kirjoitusvirhe, tiesinhän minä että se on Malfoyta... (Tai sitten en). Joka tapauksessa etsin tuon kohdan käsiini ja korjaan sen, jos siinä on virhe!


2.luku

Rose ja Albus saapuivat pian Rohkelikkotorniin Albuksen pysyessä yhä visusti näkymättömyysviittansa alla. Rose lausui muotokuvalle tunnussanan ja he pääsivät livahtamaan muotokuva-aukosta oleskeluhuoneeseen. He olivat sopineet Albuksen menevän hoitamaan Hagridin kiireellisen asian rehtorin puheille, kun taas Rose menisi vaatimaan Scorpiukselta Albuksen sauvaa takaisin. He sopivat näkevänsä uudestaan seuraavana päivänä, jolloin Rose palauttaisi sauvan Albukselle. Tästä sovittuaan he molemmat kiiruhtivat eri suuntiin: Albus viemään näkymättömyysviittaansa poikien makuusaliin ja Rose kiiruhti tyttöjen puolelle.
Rose oli saapunut makuuhuoneeseen siinä toivossa, että siellä ei olisi ketään, mutta yllätyksekseen hänen huonetoverinsa Alyssa, Julia ja Riley olivat kaikki kerääntyneet yhdelle sängylle juoruilemaan.
”Ai hei, Rose”, Julia tervehti iloisesti ja vaihtoi asentoaan sängyllä enemmän Roseen päin.
”Hei”, Rose sanoi nopeasti ja viskasi olkalaukkunsa oman sänkynsä päälle. Sitten hän oli aikeissa lähteä.
”Minne sinä olet menossa?” Rose kuuli Rileyn kysyvän.
”Minun täytyy hoitaa pikaisesti yksi juttu”, Rose vastasi vastahakoisesti. ”Albuksen puolesta.”
”Voimmeko me auttaa sinua?” Alyssa kiiruhti kysymään huolestuneena ja nousi pystyasentoon.
”Voi, ette. Se on ihan pikku juttu”, Rose sanoi välittömästi. ”Paitsi että… Tietääkö joku teistä, mikä poikien makuuhuoneista kuuluu Scorpiukselle?”
”Iyy”, Julia yökkäsi.

”Mitä sinä hänen luotaan haluat?” Riley puolestaan uteli.
”Albuksen sauvan vain”, Rose kiiruhti sanomaan ennen kuin kukaan luulisi mitään. ”Me oltiin katsokaas kaksintaistelukerhossa…”
”Voittiko Scorpius Albuksen?” Alyssa kysyi uskomatta korviaan.
”Albus ei pistänyt parastaan”, Rose vastasi pikaisesti. ”Joten, missä Scorpius majailee?”
”Minä voin viedä sinut sinne”, Julia tarjoutui ja nousi sängyltä pystyyn. Hän ohitti Rosen ja avasi makuuhuoneen oven astuessaan siitä ulos, jolloin Rose päätti yksinkertaisesti vain seurata häntä.
Julia johdatti hänet poikien makuusalien puolelle. ”Neljäs huone vasemmalla”, hän sanoi ja katosi sitten takaisin tyttöjen makuusaliin.
Rose asteli neljännen huoneen ovelle vasemmalta ja katsoi siihen epäröiden. Hän ei olisi millään tahtonut koputtaa missään vaiheessa elämäänsä tuohon kyseiseen oveen, mutta sitten Rose ryhdistäytyi ja koputti.
”Ovi on auki.”
Kuullessaan tuon kalsean pojan äänen, Rose olisi tahtonut pinkoa pakoon. Hän ei voinut ajatella taukoamatta mielessään, mitä Hagrid oli sanonut, puhunut heidän olevan liittolaisia Voldemortin kanssa…

Sitten Rose pakottautui avaamaan oven.
”Hei.”
Scorpius lekotteli laiskannäköisesti sänkynsä päällä lueskellen jotain lehteä, mutta nähdessään tulijan hän sulki sen ja suoristautui.
”Mikä yllätys! Weasley, en odottanut näkeväni sinua täällä”, Scorpius sanoi ilkkuvalla äänensävyllä.
Rose katsoi häntä happamasti. ”No, olit väärässä.”
”Mitä neiti Weasley haluaa tällä kertaa?” Scorpius virnuili sängyltään.
”Kun teillä oli se kamppailu tänään…” Rose asteli sisään huoneeseen ja laittoi oven kiinni takanaan. ”Albus kadotti sauvansa.”
”Joten?”
”Hän olettaa, että sinulla on se sauva.”
Scorpius naureskeli todella kylmästi ja otti rennomman asennon sängyllään. ”Sinä siis etsit SITÄ.”
”No, onko sinulla sitä sauvaa?” Rose kysyi hieman kärsimättömästi.
”Mitä jos sanon kyllä?”
”Sitten sinun täytyy antaa se minulle.”

”Miksei Albus itse tule tänne ottamaan sitä?” Scorpius kysyi sellaisella äänensävyllä, että hän halusi selvästi ärsyttää Rosea.
”Kiinnostaako se sinua?” Rose heitti takaisin halveksuen.
Scorpius nauroi hyvin kylmästi jälleen kerran. ”Ei oikeastaan. Mietin vain, onko hän todella niin säälittävä. Hän ei rohkene tulla tänne ilman hänen uljasta sauvaansa.”
Rose alkoi todenteolla menettää malttinsa. ”Onko sinulla sauvaa vai ei?”
”Löytäjä saa pitää.”
”Oletko tosissasi? Tiedät, ettei se ole reilua!”
”Ketä kiinnostaa?” Scorpius tokaisi siihen ja virnisti niin, että Roselta katkesi viimeinenkin järjenhiven Scorpiusta kohtaan. Yhtäkkiä, kaiken sen viikon ajan kun hän oli yrittänyt uskotella pojasta kaikkea hyvää, hänen vihansa tuota tyyppiä kohtaan tuli viimein esille piilostaan.
”No, minua kiinnostaa! Olet yhtä halveksittava kuin sinun isäsikin oli!” Rose huudahti hänelle kiukuissaan eikä miettinyt sanojaan edes sen kummemmin. ”En voi uskoa, että Albus luulee sinun olevan hyvä! Mutta arvaa mitä? Hän oli KOKONAAN väärässä!”
Scorpius ei sanonut mitään tuijottaessaan harmailla silmillä Rosea, joka ei edes jäänyt odottamaankaan vastausta. Hän oli jo matkalla pois – ei tyttöjen makuusaliin, vaan jonnekin muualle, jossa kukaan ei näkisi hänen vetisiä silmiään.

***

Sillä välin Albus oli heittänyt näkymättömyysviittansa sänkynsä päälle ja veti kirjeen taskustaan. Hän hypisteli sitä hetken tarkastellen Hagridin sotkuista käsialaa ja tunki sen sitten takaisin taskuunsa. Hän piilotti vielä viitan matkalaukkuunsa, sulki sen perässään ja asteli makuuhuoneen ovesta ulos painaen sen kiinni. Rose oli joko nyt makuusalissaan tai jo Scorpiuksen juttusilla. Albus ei päättänyt jäädä urkkimaan, vaan jatkoi matkaansa oleskeluhuoneen halki muotokuva-aukosta ulos.
Hän kiiruhti Rohkelikkotornin rappuset alas ja saapui autiolle käytävälle, jossa ei näkynyt ristinsielua. Se oli outoa, sillä oli perjantai-ilta ja vielä vähän vapaa-aikaa ennen pakollista nukkumaanmenoa hiljaisuuden takia; olisi luullut että joku haluaisi viettää sen pienenkin ajan käytävillä niin kuin viime perjantainakin.
Albus kiisi eteenpäin hiljaisella käytävällä, mutta mitä edespäin hän kulki, sitä enemmän hänen korviinsa kantautui kaikuja jostain lähettyviltä. Hän tajusi, että seuraavan kulman toisella puolen kantautui uusia ääniä.
”Kuulin, ettei äitisi osaa taikoa – onko hän surkki?”
Kuului hulvatonta naurua, ja Albus hidasti vauhtiaan kääntyessään kulmalle.
”Ja sisko sai potkut Tylypahkasta kun sillä oli suhde opettajaan… Ei mene hyvin, kamu.”
Albus vetäytyi seinää vasten eikä tohtinut katsoa nurkan taakse. Hän kuuli juoksuaskelia, jotka eivät onneksi tulleet häntä yllättämään kulman takaa, vaan ne hävisivät toiseen suuntaan. Käytävältä kuului naureskelua ja siinä vaiheessa Albus uskaltautui tulla esiin kulman takaa vasempaan kääntyvälle käytävälle. Kolme poikaa kävelivät juoksijan suuntaan eteenpäin, mutta kolmas huomasi Albuksen seisovan heidän takanaan ja antoi kahden muun jatkaa omia menojaan.

James kääntyi ympäri ja asteli Albuksen luokse. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi hieman ontolla äänellä. Se ei kuulostanut yhtään niin huolettomalta kuin Albus oli tottunut.
”Olen menossa rehtorin kansliaan”, Albus vastasi ja vilkaisi ohimennen Jamesin olan ylitse. ”Mitä sinä puolestasi täällä teet?”
James haroi hiuspehkoaan vaivaantuneennäköisenä. ”Kunhan vain… kiertelemme.”
Albus vilkuili yhä veljensä olan ylitse, sillä hänellä oli outo tunne siitä, että James oli tehnyt juuri jotain ikävää.
”Oliko täällä joku muukin kuin te kolme?” Albus kysyi uteliaana.
”Me vain”, James sanoi pudistellen päätään hyvin viattomana. ”Etsittiin Riesua, ei ole näkynyt.” Mutta ennen kuin Albus ehti avata tuskin suutaan, James oli kiiruhtanut lisäämään: ”Mitä asiaa sinulla on muuten rehtorin kansliaan, poju?”
”No, me kävimme tänään Hagridin luona”, Albus kertoi hänelle, kun he kävelivät eteenpäin Suureen portaikkoon päin. ”Hän antoi minulle kirjeen, joka pitäisi viedä rehtorille.”
”Miksei Hagrid vie sitä itse?”
”Koska hän pakkailee kai.”
James kohotti kulmiaan. ”Minne hän muka on lähdössä?”
”En minä tiedä”, Albus sanoi hieman hämillään. ”Jotain koulujuttuja varmaan.”

James nyökkäili hänelle. Albus ei osannut sanoa mitään; ei ollut Jamesin tapaista puhua sellaisista asioista hänen kanssaan. James ei yksinkertaisesti osannut olla kunnolla hänen seurassaan, joten se kokemus oli yllätys Albukselle.
”Minäpä juttelin tänään Nevillen kanssa”, James vihdoin tokaisi ja virnisti typerästi. ”Kerroin hänelle rakkaita terveisiä. Hän katsoi minua kuin friikki.”
”Mitä uutta siinä oli? Kaikki niin tekevät”, Albus naljaisi takaisin, jolloin James tuuppasi veljeään kylkeen. ”Hei – varo! Minä olen aloittanut kaksintaistelukurssin.”
”Ooo…” James sanoi ärsyttääkseen ja Albus huomasi hänen jälleen muuttuneen omaksi itsekseen. ”Kuulin sinun sitä paitsi hävinneen sille Malfoyn pojalle. Mitä hän itse asiassa teki, että päihitti sinut sillä tavalla? Kai te sentään ottelitte kunnolla? Sano, että oli kyse ’minä olen törppö ja isäni myös’ –pelistä, sillä se on ainut sellainen peli, jossa se tahmatassu olisi pärjännyt.”
”Me ottelimme”, Albus myönsi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi. ”Mutta en varmasti pistänyt parastani!”
James nauroi vatsaansa pidellen. ”Minä kerron Ron-enolle – hän tulee tappamaan sinut.”
”Et kerro”, Albus aneli. ”Et edes isälle.”
”Hyvä on, pikkuveikka”, James sanoi ja pysähtyi heidän saapuessa Suuren portaikon luokse, ”mutta siihen on ehto. Tänä viikonloppuna sinä kaksintaistelet minun kanssani.”

Albus punnitsi sitä hetken. ”Mitä erän voittaja saa?”
”Häviäjä tarjoaa kermakaljat Tylyahossa”, James vastasi ovelasti.
”Mutta James”, Albus aloitti lannistuen. ”Ekaluokkalaiset eivät pääse Tylyahoon, sinä tiedät sen.”
”Niin tiedänkin”, James tokaisi siihen ja jatkoi virnuiluaan. ”Mutta tiedän keinon, miten me päästään.”
Albus epäröi tovin, kunnes hän vertyi lopulta. ”Selvä, eli se joka on voittaja, on voittaja!”
”En olisi itse osannut sanoa sitä paremmin”, James tokaisi ja teki lähtöään, kun he saapuivat Suuren portaikon luokse. ”Tarvehuoneessa sunnuntai-iltana. Älä myöhästy.”
Ja sitten James oli jo mennyt menojaan käytävän toiseen päähän, josta hän katosi nurkan taakse niin, ettei Albus voinut enää nähdä häntä. Hän puolestaan jatkoi matkaansa Suureen portaikkoon, jossa hänen määränpäänsä oli päästä rehtorin kansliaan.
Ja kun vihdoin ja viimein Albus oli löytänyt kanslian sisäänkäynnin, hän oli tullut suuren kivihirviön eteen ja mietti keinojaan, miten se väistyisi hänen tieltään.
”Tuota”, Albus aloitti epävarmasti ja ajatteli kivihirviön kuulevan. ”Minun pitäisi päästä sisälle, kun minulla on tällainen kirje…” Hän nappasi kirjeen taskusta ja heilutteli sitä tuloksetta kivihirviön silmien edessä. ”Minulla on viesti rehtorille Hagridilta… Tunnetko sinä Hagridin? Tämä kirje on nimittäin häneltä – minun täytyy päästä sisään…”
Mutta kivihirviö ei tehnyt elettäkään väistääkseen.

”Tarvitsetko sinä salasanan?” Albus kysyi surullisesti lähinnä itsekseen. Miksei kukaan ollut viitsinyt edes mainita siitä? Albus käänteli kirjettä siinä toivossa, että siinä lukisi jotain. ”Voi Merlin…” Harmikseen hän huomasi sen olevan täysin vihjeetön kirjekuori, jolloin Albus potkaisi kiukuissaan kivihirviön jalkaan. ”Senkin tukintolvana!”
Hän oli aikeissa kääntyä lähteäkseen, mutta sitten kivihirviö liikahti. Ensin vain hieman, sitten enemmän, kunnes se oli kokonaan väistynyt Albuksen tieltä. Albus liikahti ja ohitti kivihirviön astuessaan kummastuneena oviaukosta sisään.
”Vai että tukintolvana…” Albus myhäili astellessaan portaita ylös seuraavalle ovelle, jossa roikkui pieni kilpi, johon oli kaiverrettu nimi: Elessar Rhialdor. Sitten Albus kohotti katseensa ruosteiseen kolkuttimeen ja kolkutti sillä kolme kertaa ovea vasten.
Oven tuli avaamaan nuori tummatukkainen poika, jonka hiukset muistuttivat ensi näkemältä Albuksen omia. Ne olivat yhtä sotkuiset ja holtittomat – samanlaiset kuin poika olisi noussut juuri luudanvarrelta. Mutta kasvot olivat täysin erilaiset: hänellä oli pitkä nenänvarsi, tummat kulmakarvat ja ripset, kaareva suu ja tummat silmät. Hänen ihonsa näytti vain hieman päivettyneemmältä kuin Albuksen oma.
”Pyydä hänet sisään, Deneb”, ääni kajahti huoneesta, jolloin tumma poika raotti ovea sen verran, että Albus pääsi pujahtamaan siitä sisään.
”Voi kurjuutta, velhokunnan häpeäksi maalattua pilkkua…”

Albuksen katse kiersi korkeaa huonetta pitkin, jonka reunustat olivat muurattu lähes kokonaan erilaisilla lasikaapeilla, jossa oli monia säkenöiviä tikareita sekä miekkoja. Osittain Albus myös tunnisti kaapeissa olevan erilaisia pimeydenpaljastimia ja erikokoisia totuustutkia. Hieman edempänä seinämää somisti seinälle kiinnitetty suuri kilpi, joka oli kärsinyt naarmuja ilmeisesti jonkun taistelun yhteydessä, josta Albuksella ei ollut aavistustakaan. Koko huone kieli jonkinlaisesta arvokkuudesta, jonka sen huoneen omistaja todennäköisesti omisti.
”Herra Potter”, ääni sanoi huoneen perältä.
Albus näki melko nuoren miehen, jolla oli vaaleanruskea laineva tukka, joka ylettyi hädin tuskin olkapäille, tumma parranalku, rohkeat sekä tutkivat kasvot, viitta hartioidensa päällä leväten ja käsissään teräksen kestävät tummat hanskat. Hän riisui niitä juuri sillä hetkellä pois käsistään.
”Miten voin auttaa sinua?” rehtori kysyi kohteliaasti.
”…erehdyksen kuiluun päädytty ansiostani… Minun erehdykseni, joka on häpeäksi koko velhokansallemme… Erehdys, jota varten minun on hävettävä tätä – ”
Albus katsoi eri puolelle kansliaa. Hän näki seinillä olevia muotokuvia, joiden hahmot liikkuivat niiden sisällä, mutta ääni ei tullut niistä. Hän oli kuullut tuon saman äänen, eikä aikaakaan kun Albus huomasi sen johtavan kaapin päälle asetetusta lajitteluhatusta.

”Minä – minä tulin Hagridin takia”, Albus sanoi sitten irrottaen katseensa hatusta.
Rehtori Rhialdor katsahti oitis toiseen poikaan. ”Deneb, tule takaisin myöhemmin.”
Denebiksi kutsuttu poika nyökkäsi ja poistui huoneesta oven paukahtaessa kiinni Albuksen takana.
”Minun surkea erehdykseni, josta nyt kärsitään… Lahjat ja taidot eivät pääse valloilleen minun erehdykseni johdosta…”
Albus vilkaisi jälleen vanhaa lajitteluhattua, joka piti surkeaa ääntä kaapin hyllyllä. Sen ääni kuulosti raukkamaiselta ja säälittävältä, että Albuksen aivan teki mieli paiskata sitä jollain esineellä, jotta se lakkaisi laulamasta.
”Minulla on Hagridilta sinulle kirje”, Albus sanoi ja ojensi kirjeen rehtorille.
Rehtori Rhialdor asteli häntä vastaan käsi ojossa. Kun Albus katsoi häntä suoraan varpaista päähän, hän oli sitä mieltä, että tyyppi oli ennemmin jokin sotilas kuin koulun rehtori.
”Ei vastaavanlaista satoihin vuosiin… Ennenkuulumatonta ja ennen kaikkea häpeää! Minun virheeni, erehdykseni…”
”Tuota, rehtori?” Albus kysyi katsoessaan lajitteluhattua. ”Miksi se sanoo tuota koko ajan?”
Rehtori Rhialdor kohotti katseensa kirjeestä. ”Hattu vai? Se on hokenut sitä viikon, eikä hajuakaan milloin lopettaa.”
”Minun erehdykseni, joka pilaa taidot ja lahjat, jotka hänelle ovat suotuisat ainoastaan toisessa tuvassa…”

Rehtori oli aikeissa kääntyä takaisin huoneen perälle pöytänsä ääreen, mutta sitten heidät keskeytti toisenlainen ääni huoneessa:
”Se lopettaa sen heti, kun asia on korjattu.”
Rehtorin kuin myös Albuksenkin katse seurasi äänen lähdettä, joka tuli vastakkaiselta seinämältä. Siellä yksi seinälle ripustetuista muotokuvista oli noussut pystyyn ja katsoi vuoroin Albusta ja rehtoria.
Rehtori Rhialdor pudisti päätään toivottomana. ”Dumbledore, vaikka arvostankin sinua enemmän kuin mitään, se on silti sääntöjen vastaista.”
Muotokuvassa esiintyi vanha velho, joka tiiraili heitä molempia puolikuusilmälasiensa takaa ja hipelöi vaivihkaa valkoista partaansa. Albus puolestaan mietti päänsä puhki, miksi tuo nimi, Dumbledore, oli hänelle niin kauhean tuttu…
”Mikä on sääntöjen vastaista, professori Rhialdor?” Albus kysyi sitten kun kukaan ei tuntunut sanovan mitään vähään aikaan.
”Älä sekaannu tähän, poika”, rehtori Rhialdor sanoi nopeasti katse muotokuvassa.
Muotokuvan vanha velho hymyili. ”Eikö pojan olisi syytä tietää? Asiahan koskee hänen serkkuaan.”
”Rose?” Albus henkäisi ymmällään.
Rehtori Rhialdor huokaisi syvään ja irrotti lantioltaan vyön, jossa roikkui kiinni tupessa oleva miekka. Albus katsoi sitä tahtomattaankin.
”Asia on niin, että”, Rhialdor aloitti ja heitti vyön jonnekin lattialle, ”hattu on erehtyväinen ja ennen kaikkea hyvin vanha. Tällaista voi tapahtua ainoastaan kerran pariin sataan vuoteen.”

Albus ei tuntunut ymmärtävän. ”Mitä oikeastaan – ”
”Lajitteluhattu on erehtynyt, niin kuin selväksi on varmaankin käynyt”, Rhialdor jatkoi kuuntelematta Albusta. ”Se on lajitellut oppilaan väärään tupaan väärin perustein. Ja kyllä, Potter, kyseessä on sinun serkkusi”, Rhialdor lisäsi nähdessään Albuksen aukaisevan suunsa.
”Mutta miten – ”
”Sitä valitettavasti minun ei ole lupa kertoa sinulle”, Rhialdor keskeytti ikään kuin lukien Albuksen ajatukset sillä perustein, että hän tiesi etukäteen mitä hän oli kysymässä. ”Mutta olisi hullua lajitella hänet uudestaan. Se sattuu olemaan sääntöjen vastaista.”
”Sitten hattu jatkaa”, muotokuvassa oleva velho tokaisi kepeästi ja asettui sitten istumaan.
”Tiedän”, Rhialdor vastasi vaisusti ja lennätti katsettaan ympäri huonetta.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jolloin toisetkin muotokuvista vilkuilivat vuorotellen Albusta ja rehtoria, jonka katse oli kaikkialla toisaalla paitsi niissä.
”Voinko minä poistua nyt?” Albus viimein kysyi rehtorilta.
Rhialdor nyökkäsi tyynesti. Albus käänsi selkänsä mietteissään ja avasi kanslian oven livahtaen siitä ulos. Hän seisoi hetken oven takana ennen kivihirviötä, kunnes päätti kiiruhtaa nopeasti Rohkelikkotorniin siinä toivossa, että Rose sattuisi olemaan siellä.

***

Seuraavana päivänä Rose heräsi omasta sängystään tietämättä ollenkaan, paljonko kello siinä vaiheessa oli. Nähdessään viisareiden olevan jossain yhdentoista ja kahdentoista tienoilla, Rose pomppasi pystyyn salamannopeasti ja alkoi vetää koulupukuaan ylleen. Hänen molemmin puolin kaikki kolme muuta sänkyä oli pedattu nätisti ja Riley, Julia sekä Alyssa tuntuivat olevan viettämässä viikonloppua jossain toisaalla.
Rose ponnahti seisomaan peilin eteen ja harjasi punaiset kiharat hiuksensa lävitse, suoristi hameenreunan ja avasi sitten makuuhuoneen oven. Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä Rohkelikkotorniin, sillä Rose oli varma, että Albus odottaisi häntä siihen aikaan jossain toisaalla. Sitä vastoin Rosea harmitti, sillä hän oli myöhästynyt aamupalasta eikä poltteleva näläntunne helpottanut hänen entistä hermostunutta oloaan yhtään.
Hän kiiruhti muotokuva-aukosta ulos Rohkelikkotornin portaisiin ja kipitti ne alas niin nopeasti kuin kykeni. Viimeisellä porrasaskelmalla hän oli törmätä Jamesiin.
”James, varo!” Rose kiljaisi nopeasti.
”Rose”, James sanoi äkisti. ”Mitä sinä täällä hiivit?”
”Minä etsin Albusta”, Rose vastasi siihen. ”Nukuin pommiin enkä muistanut mennä aamupalalle… Tarvitsen ruokaakin jostain…”
James läiskäytti käsiään yhteen. ”Mikä tuuri, että törmäsit minuun!”
Rose katsoi häntä epäilevästi. ”Tiedätkö sinä muka mistä saan ruokaa? Nimittäin lounaaseen on vielä muutama tunti.”

”Ei, en minä lounasta meinaakaan”, James sanoi ravistellen päätään ja nappasi Rosen kädestä kiinni vetäen tätä pois portaista. ”Tänä aamuna yhdellä iskulla me hoitelemme molemmat kärpäset.”
”Tiedätkö sinä sitten missä Albus on?”
”Oletko nyt ihan varma kenen kanssa olet tekemisissä? Minä olen sentään James Potter”, James sanoi ikään kuin loukkaantuneena ja johdatti Rosen marmoriportaita alas. "Ja minä tiedän enemmän kuin arvaatkaan."
”Minne me itse asiassa olemme edes menossa?” Rose kysyi sitten, kun Jamesin reitti ei tuntunut tutulta.
James tuntui johdattavan Rosen alakertaan kellarinnäköiseen paikkaan, jossa he kävelivät tovin eteenpäin käytävää, josta Rose ei ollut siihen mennessä tiennyt mitään. Vihdoin kellarin toisessa päässä näkyi maalaus, jossa tarkemmin katsottuna näkyi erilaisia ja erivärein maalattuja hedelmiä korissa.
”James?” Rose kysyi varovasti ja katseli ympärilleen. ”Minne me oikein olemme – ”
Mutta James ei kuunnellut häntä. Hän tutkaili hetken maalausta ja kosketti sitä sitten etusormellaan suoraan hedelmäkorissa olevaa päärynää. Rose oli aikeissa kysyä hänen tekemisistä, mutta sitten päärynä alkoi yhtäkkiä kikattaa villisti ja ennen kuin Rose ehti edes huomata kunnolla, päärynä oli muuttunut vihreäksi kahvaksi. James tarttui siihen ja veti taulun syrjään astuen sen paljastamaan tilaan.
”James, onko tämä… keittiö?” Rose kysyi varovasti kavutessaan hänen perässään oviaukosta sisään ja haistessaan herkullisen ruuan ja leivosten makean tuoksun. Hän ei voinut mitään sille, että nälkä suorastaan huusi hänen vatsassaan.

”Keittiö? Ehei, tämä on paratiisi isolla P:llä”, James sanoi siihen julistavalla äänellä.
Keittiö oli ikään kuin pienoisversio Tylypahkan Suuresta salista; ruokapöydät olivat täsmälleen samalla tavalla kuin kerrosta ylempänä. Kotitonttuja vaelsi pitkin keittiötä horjuvine tarjottimineen ja patahansikkaat pienissä käsissään heiluen.
Sitten yhden pöydän ääressä Rose äkkäsi Albuksen, joka oli ottanut urakakseen syödä kotitonttujen tekemiä siirappikakkuja. Rose kiiruhti hänen luokseen välittömästi.
”Al! Mitä sinä täällä teet?” Rose huudahti.
Albus kohotti katseen serkkuunsa. ”Kappas, Rosie.”
”Winky! Täällä tarvitaan lisää ruokaa”, James sanoi yhdelle kotitontuista, joka kumarsi heille ja siirtyi tekemään piiraita.
Rose oli istuutunut hämillään Albuksen viereen ja katsoi nyt ympärilleen kuin uskomatta näkemäänsä.
”Tietävätkö muutkin tästä?” hän kysyi saadessaan äänensä takaisin.
”Jos tietävät niin minulla on tänä iltana paljon kirottavaa”, James sanoi virnistäen.
”Mutta mitä sinä teet täällä, Al? Kai sinä olit aamupalalla?” Rose ihmetteli ja nojautui Albukseen päin tarkkaillen tätä.
”Itse asiassa minä en ehtinyt aamupalalle”, Albus vastasi anteeksipyytävästi hymyillen.
”Nukuitko sinäkin pommiin?”

”Niinkin voisi sanoa”, Albus mutisi haroen päälakeaan. ”Minulla on kuule sinulle asiaa – ”
”Minullakin sinulle”, Rose sanoi siihen konemaisesti.
He katsoivat toisiaan hetken vaitonaisina ikään kuin odottaen, että toinen heistä alkaisi kertoa omaa juttuaan, mutta sitten Rose myöntyi kertomaan omansa ensiksi:
”Minä puhuin eilen Malfoyn kanssa… Ja siinä kävi sitten niin, että – että hän ei antanut sauvaa.”
”Mitä? Mutta eihän se ole hänen!” Albus huudahti kiukuissaan.
”Onko Scorpius nyysinyt sinun sauvasi?” James kysyi uteliaana.
”Voit vain kuvitella”, Albus vastasi turhaantuneena. ”James, lainaa minulle sinun taikasauvaasi niin minä käyn hakemassa sen itse.”
”Ei käy”, James tokaisi siihen automaattisesti. ”Minä voin hoidella hänet sinun puolestasi, pikkuveli. Olenkin kaivannut viime aikoina jotain, jota viskellä pitkin seiniä…”
”James!” Rose kivahti.
”Okei, sori”, James huudahti nostaen käsiään ylös. ”Kunhan ehdotin.”
Rosen mulkaistessa Jamesta pahasti, hän käänsi sitten katseensa takaisin Albukseen ja nojautui häneen päin:
”Minä voin käydä hakemassa taikasauvan sinun näkymättömyysviittasi avulla”, Rose kuiskasi Albuksen korvaan.

”Miksi minä suostuisin sinut tekemään sen? Voinhan minä itsekin – ”
”Al, ajattele nyt. Sinä Malfoyn makuuhuoneessa ilman sauvaa? Niin kuin olen todistanut: Malfoy on osoittautunut katalammaksi kuin me luulimme. Hän ei suostu luovuttamaan yhtä vaivaista sauvaa!” Rose tokaisi järkeilevästi. ”Siitä me tiedämme, ettei hän ole kunnollinen – ”
”Äh, älä viitsi, Rosie! Sinähän itse sanoit, että hän kaipaa vain huomiota ja hankkii sitä minun avullani”, Albus väitti takaisin. ”Miksi hän yhtäkkiä on sinun mielestä niin paha?”
Rose ei sanonut mitään, vaan katsoi kuinka James oli livahtanut jonnekin kotitonttujen sekaan etsimään itselleen jotain syötävää. Rose seurasi häntä hetken katseellaan ja tunsi palavaa halua nitistää Albus siihen paikkaan.
”Jos minä vain voisin puhua hänelle… Olen varma, että kun hän huomaa meidän haluavana olla ystävällisiä hänelle, niin varmasti Scorpius tyyntyy ja – ”
”Al, minä kyllä yritin. Hän ei selvästikään halua olla meidän kanssa minkäänlaisissa väleissä”, Rose kertoi.
Rose huomasi, kuinka Albus näytti nähtävästi luovuttavan. Hän tiesi, että Albus olisi tahtonut varmasti hoitaa jutun omakätisesti, mutta jokin käski Rosea tekemään sen itse.
Rose katsahti samaan aikaan keittiössä ahertavia kotitonttuja, jotka ilmeisesti valmistelivat ruokaa lounasta varten. Sitten Rose huomasi yhden kotitontun ripustelevan seinille eri tupien nimiä kussakin järjestyksessä, missä he kävisivät silloisen tuvan siivoamassa. Jokaisessa neljässä lappusessa luki yksi erilainen sana: kilokielimelli Rohkelikon kohdalla, tiptop-puu Puuskupuhin kohdalla, basiliski Luihuisen kohdalla ja Ei mikään luki Korpinkynnen lappusessa. Rose ihmetteli hetken näitä merkityksettömiä sanoja hetken, kunnes hänet keskeytettiin:

”Minulla on joka tapauksessa myös asiaa”, Albus sanoi hetken päästä. ”Minä – tai siis… Kävin eilen viemässä sen Hagridin kirjeen.”
Rose kohotti kulmiaan huolestuneena, sillä Albus näytti hetken siltä, ettei tohtinut kertoa.
”Ja siellä oli se hattu – lajitteluhattu, joka lauloi jotain ihmeellistä veisua… Se sanoi jotain sen erehdyksestä”, Albus selitti katsoen sylissään lepääviä käsiä. ”Ja minä kysyin rehtorilta siitä, miksi se laulaa jotain sen kaltaista… Ja minulle kerrottiin, että lajitteluhattu on erehtynyt… sinun suhteesi.”
Rose mietti tovin Albuksen sanoja mielessään. Hän kyllä tiesi, mitä se tarkoitti, jos lajitteluhattu oli erehtynyt. Se oli hyvin harvinaista velhomaailmassa ja sitä tavattiin vain kerran pariin sataan vuoteen. Silti hän ei pystynyt käsittelemään asiaa mielessään, sillä miten lajitteluhattu oli erehtynyt hänen, Rosen suhteen?
”Mitä sinulle siis käy?” Albus kysyi keskeyttäen Rosen ajatuksistaan.
”En tiedä… Tai siis, sääntöjen vastaista on lajitella oppilas toiseen tupaan ensimmäisen lajittelun jälkeen. Yleensä ensimmäinen lajittelu on pysyvä eikä sitä voi muuttaa”, Rose kertoi pohtien samalla kuumeisesti mielessään. ”Ja jos voisikin, niin siihen tarvitaan kyseisen oppilaan lupa. Sittenhän siinä ei olisi mitään ongelmaa.”
Albus huokaisi helpottuneena. ”No mutta sittenhän meillä ei ole hätää, vai mitä? Rohkelikossa meillä on paljon hauskempaa. Mitä minä sitä paitsi tekisin ilman sinua?”
Rose hymyili hänelle väkinäisesti keksimättä ollenkaan mitä sanoa. Hän oli kiitollinen kun yksi kotitontuista toi piiraan pöytään ja kumarsi sitten kohteliaasti Roselle ja Albukselle.
Ahmiessaan piirasta suuhunsa välittämättä Albuksen tuijotuksesta, Rose ei voinut olla miettimättä mielessään, minkä vuoksi hänet sitten oltiin ylipäätänsäkään lajiteltu Rohkelikkoon. Tai mihin tupaan hänen olisi kuulunut joutua? Tultaisiinko hänet edes lajittelemaan uudestaan?

”Mitä rehtori sitten sanoi?” Rose uteli nielaistessaan viimeisen palan piiraspalasestaan.
”No, hän sanoi, ettei asia kuulu minulle”, Albus sanoi muistellen keskustelua. ”Sinun kannattaisi ehkä käydä hänen luonaan.”
”Niinkö sinusta? Eikö minun kannattaisi odottaa, että he ottavat minuun yhteyttä?”
”Sinun kannattaisi käydä kansliassa. Rhialdorilla ja jollain muotokuvatyypillä oli erimielisyyksiä sen suhteen, mitä sinulle pitäisi tehdä”, Albus kertoi. ”Ja luulen, ettei mitään tapahdu jos sinä et itse tee jotain.”
”Mutta eihän minua välttämättä edes lajitella oikeaan tupaan.”
”No, saat ainakin sen hatun kamalan laulun loppumaan”, Albus sanoi virnistäen. ”Rhialdor oli tullut viikon aikana täysin kuuroksi sille. Hän oli kuin hattua ei olisikaan.”
Rose naurahti heikosti ja taputti käsiään yhteen karistaen piiraan muruset pöydälle ja nousi sitten pystyyn. Hän ja Albus kiittivät kotitonttuja, jolloin osa heistä vilkutti heille vielä lähtiäisiksi, ja James jäi pitämään heille seuraa kertoen kustakin Tylypahkan salaisuudesta yhtä noidankattilakakkua vastaan.
Saapuessaan Albuksen kanssa takaisin Eteissaliin he jatkoivat matkaansa siitä Rohkelikkotorniin, jossa he lopulta kuitenkin erosivat molemmat omiin makuusaleihinsa. Rose tarttui oman makuukammarin ovenkahvasta kiinni ja työnsi sen auki kahden silmäparin tuijottaessa häntä.

”Hei, Rose”, Riley tervehti häntä nostaen päätään sänkynsä päälle levitetyistä lehdistä, joita hän ja Julia paraikaa tutkivat.
”Hei taas”, Rose huikkasi ja vilkaisi ohimennen Rileyn ja Julian puuhia. ”Mitä te kaksi teette?”
”Luetaan Päivän Profeettaa”, Julia raportoi. ”Rita Luodikon viikon aiheena ovat olleet koko tämän viikon velhomaailman julkkikset ja hän on kerännyt lehteen kaikki parhaat juorut.”
Rose pyöräytti silmiään kohti kattoa; ainut asia, minkä hän todella oli oppinut tietämään tuossa makuuhuoneessa nukkuvasta kolmikosta, oli että he rakastivat kaikki lukea Rita Luodikon potaskaa.
Juuri kun Rose oli oikaisemassa itsensä sängylle, Julia kuitenkin herätti hänen huomionsa:
”Ai niin, Rose”, hän sanoi nopeasti. ”Sinulle on kirje. Laitoimme sen Rileyn kanssa yöpöydällesi.”
”Ai jaa”, Rose sanoi mietteissään. ”Kuka sen on tänne tuonut?”
Tytöt kohauttivat harteitaan. ”Mutta joku oli loitsinut sen jotenkin meidän makuuhuoneen oveen. Ja siinä luki sinun nimesi.”
Rose katsoi kummastuneena yöpöydälleen, jossa lojui valkoinen kirjekuori ja siinä hänen nimensä töherretty sotkuisella käsialalla. Rose avasi sen yllättyneenä, sillä hän oli varma, ettei hänen vanhempansa kirjoittaisi ennen kuin hän itse kertoisi Tylypahkasta.
Kun Rose oli avannut kirjekuoren, hän otti sisältä esiin pienen pergamenttipalasen, jossa luki samaisella käsialalla kuin kuoressakin:

Tänä iltana hiljaisuuden jälkeen oleskeluhuoneeseen, jos Potterin sauva kiinnostaa.

Scorpius Malfoy


Rose luki sen kolmeen kertaan läpi ennen kuin kääntyi Rileyn ja Julian puoleen, jotka olivat tulleet hänen selkänsä taakse yrittäen kurkkia Rosen hartioiden ylitse kirjettä.
”Äiti”, Rose valehteli tekopirteästi kääntyen tyttöjen puoleen, jolloin he vetäytyivät nopeasti kauemmas. Salaa Rose toivoi mielessään, että hän olisi saanut mieluummin kirjeen äidiltään kuin Scorpius Malfoylta. Hänen teki mieli hakata päätä seinää vasten.

***

Myöhemmin illalla Rose oli käynyt hakemassa Albuksen näkymättömyysviitan, mutta hän ei ollut suostunut myöntämään vieläkään, että Scorpius antaisi sauvan hänelle. Hän uskotteli yhä Albukselle, että Rose menisi kähveltämään sauvan salassa, mikä ei ollut puoliksikaan totta, sillä he näkisivät Scorpiuksen kanssa hiljaisuuden jälkeen oleskeluhuoneessa.
Tämän jälkeen Rose oli kipaissut käymässä rehtorin kansliassa, sillä hän halusi kuulla itse Albuksen kertomuksen lajitteluhatusta. Käytyään rehtori Rhialdorin puheilla, lajitteluhattu oli laulanut säälittävällä äänellä samaa laulua, jonka Albus oli käydessään kuullut. He olivat jutelleet rehtorin kanssa asiat selviksi, mutta Rose ei voinut olla aina välillä huomaamatta, kuinka yksi muotokuvista seinällä liikahteli tuolillaan ja tuijotti Rosea aina silloin tällöin. Rose oli poistunut kansliasta vaivaantuneena, mutta myös miettien mitä tulisi sanomaan Albukselle.
Ja kun Rose sinä iltana odotteli, että Riley, Julia ja Alyssa menivät vastahakoisesti nukkumaan kun professori McGarmiwa tuli siitä ystävällisesti huomauttamaan, hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyden tunnetta lähtiessään makuusalista pois nukkumaanmenoajan jälkeen. Hän vakuutteli mielessään, ettei professori McGarmiwaa haitannut, jos hän kävisi vain oleskeluhuoneessa – eihän se olisi kiellettyä? Ainakin niin Rose toivoi katsoessaan seinällä roikkuvaa kelloa.
Kello näytti menevän jo vartin yli yhdentoista puolelle, jolloin Rose oli mielestään odottanut tarpeeksi kauan ja ponkaisi sängyltään ylös. Hän epäröi hetken laittaisiko viitan päälleen mennessään oleskeluhuoneeseen, mutta lopulta Rose sammutti mielessään pelkonsa ja otti näkymättömyysviitan ainoastaan harteilleen, jos joku sattuisi ilmestymään sattumalta oleskeluhuoneeseen.

Hän avasi varovasti makuuhuoneen oven ja varmistaessaan, että muut nukkuivat kunnolla, Rose painoi oven perässään kiinni ja asteli Rohkelikon oleskeluhuoneen rappuset alas. Alhaalla takan ääressä istui hahmo selkä Roseen päin, jolloin hän arveli sen olevan Scorpius. Rose rykäisi pienesti niin, että hahmo kääntyi ympäri ja paljastui – niin kuin Rose oli arvannutkin – Scorpiukseksi.
”Sinua siis alkoi kaduttaa”, Rose sanoi kun ei malttanut pidättää sanoja sisällään. Hän oli ristinyt kätensä rintamuksen eteen.
”En minä jaksanut piinata teitä enempää”, Scorpius sanoi ja hetken Rose luuli, että hän olisi hymyillyt. Mutta sitten se muuttui typeräksi virneeksi. ”Albus olisi voinut kertoa rehtorille – säästyin siltä.”
”Sinä sait sauvan ainoastaan, koska Albus ei todellakaan pistänyt parastaan!” Rose sihisi matalalla äänellä.
”Molemmat väärin”, Scorpius sanoi. ”Minä en saanut sauvaa JA Albus pisti parastaan.”
”Eikä pistänyt, hän rakastaa kaksintaiste – mitä sinä sanoit?”
Scorpius naurahti nyt niin, että olisi luullut jonkun heräävän siihen. ”Sinä ihan oikeasti luulit, että se sauva olisi minulla.”
Rose katsoi Scorpiusta typertyneenä tämän nauraessa hänelle päin kasvoja. ”Sinä siis… sinä huijasit?”
”Tarkemmin ajateltuna”, Scorpius sanoi esittäen miettivää, ”kyllä. Minä huijasin.”

”Se oli varmasti typerintä – miksi sinä niin teit?” Rose kysyi, mutta ennen kuin Scorpius ehti aukaista suutaan, hän jatkoi: ”Tai ei, älä kerro sittenkään. Minä EN halua kuulla enää mitään muuta paitsi missä se pahuksen sauva on! Saat käyttää ainoastaan kolmea sanaa ja jos se ei riitä niin minä kiroan sinut ja – ”
”Selväksi tuli, punapää”, Scorpius tokaisi nostaen kätensä anteeksipyytävänä ylös.
Rose oli aikeissa huomauttaa, että itse asiassa Scorpius juuri käytti jo hänen kolme sanaansa, mutta päätyi sitten rauhoittumaan hapan ilme kasvoillaan ja kädet puuskassa rintaansa vasten.
”Sauva on Chloe Adamsilla, yhdellä luihuisella”, Scorpius sanoi ja esitti sen jälkeen kauhuissaan olevaa. ”Sori muuten, siinä oli kuusi sanaa.”
Rose pyöräytti silmiään kattoa kohti. ”Haluatko sinä kenties kertoa, mitä sauva tekee sillä tytöllä vai pitääkö minun kaivaa se tieto sinusta?”
”Voithan sinä yrittää”, Scorpius vastasi, mutta lisäsi sitten kun Rose oli kaivamaisillaan taskustaan sauvaa: ”Chloe otti sen Suuressa salissa! Äläkä kysy miksi, koska siitä minulla ei ole hajuakaan, enkä minä ihan totta halua, että sinä kiroat minut – ”
”Mutta sauvahan oli sinulla?”
”Itse asiassa ei”, Scorpius huomautti. ”Se tippui jalkojeni juureen.” He katsoivat hetken toisiaan. ”Onko sillä edes niin väliä? Tiedät missä sauva on ja asia on selvä. Ja sinä et sitten kuullut mitään minulta.”

”Yksi juttu vielä”, Rose napautti kun Scorpius oli kääntymäisillään takaisin poikien makuusaliin. ”Sinä tulet minun mukaani.”
Scorpiuksen naama venähti. ”Mitä varten?”
”Sen vuoksi, koska juonittelit niin, että luulimme Albuksen kanssa sauvan olevan sinulla”, Rose sanoi napakasti ja tarrasi Scorpiuksen hihasta kiinni. ”Ja siksi, että minä tiedän sinun ihailevan luihuisia.”
”Mutta se on Potterin sauva – ei tämä kuulu enää minulle”, Scorpius intti vastaan ja yritti irrottaa Rosen otetta kädestään. ”Minä kerroin missä sauva on ja olen hoitanut oman osuuteni – ”
”Siinä tapauksessa minä leimaan sinut pelkuriksi”, Rose sanoi tietäen, että se osuisi arkaan paikkaan Scorpiuksessa. Ja hän oli oikeassa, sillä Scorpius vaikeni hetkeksi ja lopetti riuhtomasta Rosea irti hihastaan.
”Hyvä on”, Scorpius sanoi sitten ja haukotteli. ”Kylläpä väsyttää, eiköhän jätetä se huomiseksi, jotta minä pääsen näkemään joka yö toistuvia unia, että minut lajitellaan Luihuiseen ja – ”
Rose tarrasi Scorpiusta uudelleen. ”NYT!”
Miksi?” Scorpius melkein parkaisi, jolloin Rose katsoi häntä entistä pahasti. ”Oletko hullu? Ei tähän aikaan kukaan liiku – ”

”TÄSMÄLLEEN!” Rose voihkaisi kärsimättömästi. ”Kukaan ei huomaa kun me livahdetaan luihuisten oleskeluhuoneeseen ja kähmitään se typerä sauva.”
”Ja ottiko neiti Weasley ollenkaan huomioon kahta tärkeää seikkaa?” Scorpius kysyi ilkeästi. ”Yksi: meillä ei ole salasanaa.”
”On meillä”, Rose sanoi siihen ja kiitti samalla mielessään Jamesia, joka oli johdattanut heidät Tylypahkan keittiöön, jossa kotitontut olivat ripustelleet sen seinille tupien salasanoja, jotta voisivat siivota siellä. Aluksi Rose ei ollut tajunnut, sillä perjantaisin annettiin uusi salasana ja Rohkelikon tunnus kilokielimelli ei ollut kuulostanut missään vaiheessa tutulta. Mutta sinä päivänä heille oli jaettu uudet salasanat, jolloin Rose myös oli tajunnut, että sitten basiliskin täytyi olla Luihuisen salasana.
Scorpius katsoi Rosea hetken epäillen. ”Kaksi: vaikka me pääsisimmekin sisään, luuletko, etteivät he saata herätä kun me astelemme heidän makuusaleihinsa?”
”Äh, totta kai he heräävät, jos näkevät meidät”, Rose tokaisi hieman kärsimättömästi. ”Mutta meillä on sitä varten näkymättömyysviitta.” Hän heilutteli viittaa Scorpiuksen nenän alla.
Scorpius ei saanut sanaa suustaan, niin järkyttynyt hän oli, mutta Rose päätti tarttua hänen kaapunsa helmasta kiinni ja johdatti heidät molemmat ulos muotokuva-aukosta. Hän heitti heidän ylleen Albuksen näkymättömyysviitan, ja kulkiessaan Rohkelikkotornin portaita alas, Scorpius kuiskasi:
”Jos sinä tulisit minua pimeällä kujalla vastaan, minä ihan oikeasti pelkäisin sinua, Weasley.”

***

Kommenttejaaaa? ;)
« Viimeksi muokattu: 21.09.2008 14:41:30 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

Morphia

  • ***
  • Viestejä: 8
  • RW/SM <3 GW/DM <3 HG/DM <3
    • Umbra
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym! het) Jatkoa 23.5.!
« Vastaus #5 : 03.07.2008 21:52:08 »
Huomasin vasta nyt, että oli tullut jatkoa  :o. No onneksi sentään huomasin jossain vaiheessa, koska muuten olisin jäänyt paljosta paitsi.  ;) Toi pätkä oli tosi ihana ja toi Scorpiuksen "Jos sinä tulisit minua vastaan pimeällä kujalla, minä oikeasti pelkäisin sinua." tms. oli ihana. Hykertelin tässä varmaan minuutin sen lukemisen jälkeen. Jatkoa, please.
"Mistä tiesit? Minä luulin, että osasin esittää asiaankuuluvat tunteet täysin virheettömästi."
"Kukaan ei ole noin täydellinen. Siitä minä tiesin."
Artemis Fowl, Opalin kosto <3

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym! het) Jatkoa 23.5.!
« Vastaus #6 : 21.09.2008 14:00:58 »
Kiitos, Morphia! Kommentoitkin jo tätä Vuotiksen puolella, joten en keksi oikein muuta sanottavaa. ;)
Pakko pistää tähän jatkoa kehiin kun edellisestä on jo aikaa. Huomautan vielä, että olen kirjoittanut 18. lukuun asti, joten nämä luvut ovat puolen vuoden takaisia ja nämä alkuluvut ovat paljon heikompia kuin loppua kohden ilmaantuvat luvut. ^^ Toivottavasti joku kuitenkin kehtaa kommentoida!


3.luku

Rose ja Scorpius olivat suunnistaneet tyrmiin, jossa Luihuisen oleskeluhuone sijaitsi. Muutaman murtuneiden varpaiden tuloksena Rose ei voinut olla enää sen hermostuneempi, vaikka Scorpius olikin yrittänyt parhaansa mukaan olla astumatta hänen jaloilleen enää kertaakaan. Luihuisen oleskeluhuoneen ovella Rose epäröi hetken, mutta nähdessään sivusilmällä Scorpiuksen ylimielisen odottavan katseen, hän keräsi rohkeutensa ja lausui kivimuurille salasanan. Kiviseinä liukui sivuun ja Rose sekä Scorpius astuivat yhtä aikaa oviaukosta sisään luihuisten koleaan oleskeluhuoneeseen. Rose yritti olla vilkaisematta vierellään hiipivää Scorpiusta, mikä oli itse asiassa todella hankalaa, sillä häntä pelotti liikkua rohkelikkona tyrmissä – varsinkin oleskeluhuoneessa, joka kuului luihuisille.
”Kuulitko sinäkin tuon, Andrew?”
Rose inahti pienesti Scorpiuksen mulkaistessa häntä varoittavasti. Heillä molemmilla oli kylmä, sillä oleskeluhuone sijaitsi veden alla, eikä Rose voinut kuin tunkea nyrkin suuhunsa estääkseen tutinansa. Kaiken lisäksi viitta oli heille melko pitkä, jolloin he meinasivat lähes jatkuvasti kompastua viitan helmaan.
”Tuliko joku tänne?”
Yksi luihuisista asteli aivan kiviseinän luokse ja tutkaili sitä hetken. Rose hengitti nyrkki suussaan kiivaasti eikä voinut olla tällä kertaa vilkaisematta Scorpiusta, jonka viimeinen virne oli häipynyt kasvoilta kuin savuna ilmaan. Se ei saanut Rosea voimaan hyvin.
”Ei täällä ketään ole, jatketaan pelaamista.”
Luihuispoika asteli takaisin peremmälle oleskeluhuoneen vihreisiin nojatuoleihin, takan ja sohvan ääreen, jossa toinen luihuispoika odotteli häntä velhoshakin ääressä. Himmeät vihreät kattolamput valaisivat heidän pelialustaansa ja takan yllä seinällä komeili suuri liikkumaton taulu, johon oli maalattu jättiläismäinen käärme.

”Minusta tuntui, että joku tuli juuri sisään”, epäilevä poika sanoi ja vilkaisi uudestaan Rosen ja Scorpiuksen suuntaan täsmälleen siihen kohti missä he seisoivat, jolloin Rose luuli hetken tämän näkevän heidät.
Toinen poika – jota aiemmin toinen poika oli kutsunut Andrewiksi – nauroi hyvin räkäisesti. ”Ei kai sinua ala pelottaa?”
”Mutta minä kuulin!”
Rose tunsi viitan liikkuvan hieman päänpäällään; Scorpius oli ottanut askeleen eteenpäin.
”Mitä sinä teet?” Rose kuiskasi niin hiljaa kuin mahdollista.
”Minä en jää odottamaan, että he älyävät meidät!” Scorpius kivahti.
Rose olisi halunnut sanoa Scorpiukselle muutaman varoittavan sanan, mutta muisti sitten, että he olivat Luihuisen oleskeluhuoneessa, jossa todennäköisesti kaikki muut luihuisista nukkuisivat. Hänen ei auttanut muu kuin seurata Scorpiusta, joka johdatti heitä näkymättömyysviitan alla eteläisiin torneihin, jossa luihuisten makuusalit luultavasti sijaitsivat. Hän käveli Scorpiuksen kanssa varovasti tarkkaillen, ettei kumpikaan heistä astuisi vahingossakaan viitan helman päälle.
”Mistä sinä tiedät makuusalien olevan täällä?” Rose kysyi hiljaa vilkuillessaan ympärilleen.
”Minun halveksuttava isäni kertoi aikoinaan”, Scorpius sylkäisi suustaan ilkeämmin kuin oli luultavasti tarkoittanutkaan.
Rose puri huultaan punan kohotessa hänen kasvoilleen; se, että hän oli kerran maininnut Scorpiuksen olevan yhtä halveksittava kuin hänen isänsä, oli osoittautunut osittain – Rose yritti kovasti painottaa tuota sanaa mielessään – vääräksi. Mutta Rose oli oppinut tuntemaan sen illan aikana Scorpiuksen naljailuista mikä kuulostaisi hänen isältään ja mikä olisi täysin viatonta.

He tulivat vihdoin tyttöjen ja poikien makuusalien eteen, josta he valitsivat ensitöikseen tyttöjen puolen. Scorpius käveli käytävää pitkin kuin tepastelisi luihuisten makuusalissa joka päivä.
”Anteeksi, mutta”, Rose aloitti hitaasti kulkiessaan viitan alla hieman Scorpiuksen jäljessä, ”mistä sinä sitten tiedät, missä se tyttö nukkuu?”
Scorpius väläytti virnuilevan ilmeen. ”Sitä ei ole kovin vaikea tietää, koska Chloe valittaa ympäri koulua, miten joku entinen luihuinen on sotkenut jollain kirouksella tyttöjen makuusalin käytävän viimeisen huoneen.”
Se oli toden totta kätevämpää kuin etsiä huone toisensa jälkeen, missä Chloe mahtoi nukkua. Rose ei voinut olla kuin salaa tyytyväinen, että Scorpiuksen mukaan ottamisella oli itse asiassa ollut jotain hyötyäkin.
He olivat viimein pysähtyneet viimeisen huoneen edustalle, jota Rose katsoi hetken sanomatta sanaakaan, mutta lopulta avasi sen hitaasti. Siinä vaiheessa Scorpius oli tarttunut Rosen käsivarteen.
”Mitä sinä teet?” Rose tivasi katsoessaan Scorpiusta.
”Minä käyn hakemassa sen”, Scorpius mutisi ja oli vetäisemässä viittaa heidän yltään.
”Hetkinen”, Rose sihahti ja tarrasi viitasta kiinni molemmin käsin. ”Sinä olet aiheuttanut tarpeeksi hankaluuksia. Jospa sinä puolestasi jäisit odottelemaan kun minä kipaisen hakemassa sauvan.”

Mutta silloin Scorpius tarttui hänen hartioistaan ja sysäsi heidät molemmat seinää vasten. Huoneen ovi oli avautunut nyt kokonaan ja oven välissä seisoi mustatukkainen Chloe, joka vilkuili käytävän toiseen suuntaan. Rose painautui nyt koko ruumiillaan seinää vasten ja oli aikeissa laittaa nyrkin jälleen kerran suuhunsa, mutta sitten Chloe lähti kulkemaan oleskeluhuoneeseen johtaviin rappusiin.
”Tehdään nyt sitten näin”, Scorpius sanoi varmistaessaan, että Chloe oli mennyt, ja kääntyi Roseen. ”Sinä käyt NOPEASTI hakemassa sen kirotun sauvan ja palaat heti takaisin! Me kaksi ei voida sinne mennä yhdessä, koska siitä aiheutuisi vain katastrofi. Joten minä luotan nyt sinuun, pisamanaama. Onko selvä?”
Rose katsoi Scorpiusta silmiin. ”Selvä.”
Sitten Scorpius pujahti näkymättömyysviitan alta takaisin näkyväksi ja Rose ei hukannut aikaakaan livahtaessaan huoneen ovesta sisään. Huoneessa oli todella pimeää ja Rosen oli lähes mahdoton tunnistaa erilaisia esineitä huoneesta käyttäen ainoastaan tuntoaistiaan koskettaessaan tavaroita. Hänen kätensä olivat hipaisseet joitain kirjoja, ilmeisesti hiusharjaa, sulkakynää ja muita sellaisia, minkä muodot eivät täsmänneet taikasauvan kanssa ollenkaan. Hän melkein tunsi Scorpiuksen hermostuneisuuden, sillä tämä kai olisi löytänyt sauvan tuossa tuokiossa… Rose liu’utti käsiään Chloen yöpöydällä tunnustellen yhä hätäisemmin.
Chloen makuupaikan vastapäätä olevassa sängyssä liikahti hahmo. Rose suoristi äkisti selkänsä suoraksi ja vilkaisi hahmoa, vaikka tiesikin ettei tämä pystyisi näkemään häntä. Hän tarkkaili hetken kun pimeydessä selvenevä hahmo näytti nyt yhdeltä luihuistytöltä ja tämä vaihtoi vain asentoaan asettuen sitten jälleen nukkumaan sikeästi. Rose jatkoi penkomistaan ja nyt hän kävi lävitse yöpöydän laatikon, jonka sisään hän laski kätensä.

”Mitä SINÄ täällä teet?”
Rosen sydän pamppaili jossain kurkun tienoilla, kun hän kuuli tuon äänen ja samaan aikaan hänen sormensa olivat tavoittaneet sauvanmuodon. Hän kuuli loittonevia juoksuaskelia, huutoa, muiden hahmojen heräilevän huoneessa ja myös oman sydämen sykkeen, joka takoi hänen päässään lujempaa kuin yksikään muu ulkopuolinen ääni.
Chloe sytytti valot tullessaan huoneeseen ja Rose huomasi muiden tyttöjen olevan hereillä.
”Se oli se Malfoyn poika!” Chloe kiljui.
”Mitä se täällä teki?” yksi luihuistytöistä kysyi.
”Minä ARVASIN, että joku liikkui täällä – minä KUULIN sen! Myös pojat olivat kuulleet jotain”, Chloe sanoi kiukkuisena ja mulkoili välillä oven raosta käytävään.
Rose katsoi avattua yöpöydän laatikkoa ja kietoi sormet sauvan ympärille nostaen sen näkymättömyysviitan alle. Onnekseen kukaan makuuhuoneessa olevista tytöistä ei tuntunut huomaavan sitä.
”Minä olin kuulevinani jotain ja lähdin katsomaan oleskeluhuoneeseen, jossa pojat olivat.”
Rosen ohimosta valui hikeä kun hän hiipi huoneen halki ja ohitti nuo luihuistytöt, jotka varmasti vannoivat kuristavansa sen, joka yritti heidän oleskeluhuoneeseensa – ja onnistui. Rosen mielessä silti häilyi kysymys, oliko Scorpius päässyt pakoon oleskeluhuoneessa pelaavilta pojilta.
Rose ohitti melko läheltä oven suussa norkoilevaa Chloea, joka ei halunnut mennä nukkumaan ennen kuin tekijä oli saatu kiinni. Muut tytöt yrittivät tyynnytellä häntä asettuessaan takaisin peteihinsä, ja Rose pääsi lopulta Chloen ohitse ovesta ja astui autiolle käytävälle. Pian Rose kuitenkin pinkaisi vauhtiin, kun Chloen ääni kantautui uudestaan huoneesta:
”Kuka on koskenut minun yöpöydän laatikkoon?”

Rose juoksi käytävää pitkin niin lujaa, että hänen kengänkopseensa kuuluivat varmasti. Hän ei välittänyt äänistä, joita hän aiheutti juostessaan, hän ei välittänyt näkymättömyysviitasta, joka roikkui hänen jalkojensa kupeissa häiritsevästi, hän ei välittänyt, vaikka hänen kätensä vapisivat kiinnijäämisenpelosta, sillä ainoa, mistä hän välitti, oli se, että hän ja Scorpius pääsisivät kenenkään huomaamatta Rohkelikkotorniin. Rose pinkoi eteenpäin minkä jaloistaan pääsi ja huomasi hänen juoksevan pois oleskeluhuoneesta sattumanvaraisesti, sillä hänen suuntavaistonsa olivat kadonneet pakokauhun iskiessä häneen. Hän näki mielessään professori McGarmiwan vihaisen ilmeen, hän kuvitteli opettajien paheksuvan häntä…
Rose kopisteli oleskeluhuoneen halki sisäänkäynnille, jolloin kaksi poikaa seurasi ääntä katseellaan, mutta luulivat ilmeisesti kuulevan harhoja kun ketään ei näkynyt. Silti toinen heistä tuijotti Rosen suuntaan pitkään kun tämä pääsi livahtamaan kiviseinämän ohitse takaisin tyrmiin. Eikä hän lakannut juoksemasta vielä siinäkään vaiheessa; hän juoksi keuhkoihin pistellessä Eteissaliin, jossa hän kapusi marmoriportaat ylös ensin katse jaloissaan, jotta viitan helma ei sotkeutuisi hänen jalkoihin, mutta sitten huomatessaan kulmiensa lomasta hahmojen seisovan portaiden yläpäässä, hän kohotti katseensa helmoistaan ja siinä samassa Rosen vasen jalka oli jo astunut viitan helman päälle. Hän lensi kasvot edellä portaisiin, mutta sai sitten käsillä kömpelön otteen portaista ennen kuin hänen kasvonsa ehtivät koskettaa kivilattiaa. Hän huomasi viitan luisuvan päältään pelon tulviessa hänen sisällään.
Yhden ohimenevän hetken Rose luuli, ettei kukaan huomaisi häntä, vaikka hän olikin juuri suorittanut loistavan kömmähdyksen rappusten juureen, mutta se hetki meni saman tien ohitse kun Rose kuuli äänen kajahtavan:
”Neiti Weasley? Et kai sinäkin -?” Se oli viimeisin henkilö, jonka Rose halusi olevan siellä: professori McGarmiwan.
Rose punastui eikä kyennyt katsomaan McGarmiwaa. Hänen polveensa kihelmöi suuresti eikä hän pystynyt pidättelemään silmissään polttelevaa tunnetta.

”Molemmat minun tuvastani liikkeillä nukkumaanmenoajan jälkeen! Minä haluaisin kernaasti kuulla, mitkä ovat selityksenne, neiti Weasley ja herra Malfoy.”
Ainoastaan siinä vaiheessa Rose uskaltautui katsomaan marmoriportaiden yläpäähän. Scorpius seisoi vain tuuman kauempana professori McGarmiwasta, joka vaihtoi tuimia silmäyksiä heidän kahden välillään. Rose puri hammastaan ja siveli kädellä polveaan. Rose ei tiennyt eikä edes pystynyt sanomaan mitään. Hänen päässään takoi vain ajatus, ettei heidän olisi ikinä pitänyt tehdä mitään sellaista, ettei Scorpiuksen olisi ikinä pitänyt tulla mukaan –
”Syy on kokonaan minun, professori”, Scorpius sanoi tovin kuluttua, jolloin Rose kohotti katseensa McGarmiwan vieressä seisovaan poikaan, joka tarkemmin katsottuna Rosen silmin näytti nyt kaikista vähiten siltä persoonalta, jonka he olivat nähneet King’s Crossilla Scorpiuksen rinnalla. Siltä henkilöltä, jolta Scorpius oli perinyt vaaleat kasvonsa, platinanvaaleat hiuksensa, harmaat silmänsä ja jopa viekkaan hymynsä. Ja nyt kun Rose katsoi häntä, hän näki Scorpiuksessa ensimmäistä kertaa elämässään jotain rohkelikkomaista.
”Mitä sinä höpötät, Malfoy?” professori McGarmiwa kysyi kiukkuisena.
”Kyllähän sinun pitäisi tietää, että säännöt eivät pitele aina meitä Malfoyita, professori”, Scorpius teeskenteli esittäen omaa itseään, mikä Rosen mielestä meni todella täydestä. ”Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut jäädä makuusaliin, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
Rose näki jopa portailta asti, että professori McGarmiwa ei selvästi pitänyt Scorpiuksen tyylistä ilmaista asiat. Heidän ensitapaamisestaan lähtien heillä oli ollut muodonmuutoksien tunneilla jotain sanaharkkaa, josta Scorpius sai ilmeisesti jonkinlaista tyydytystä, sillä he olivat tehneet sitä jokaisella tunnilla. Scorpius kai rakasti ihmisten härnäämistä, mikä piti siltä osin paikkaansa, että hän oli myös ärsyttänyt Rosea muutamilla tunneilla.

”Rehellisesti sanottuna minua se ei yhtään yllättänyt, herra Malfoy”, McGarmiwa kivahti ja osoitti sitten Rosea. ”Mutta suostuisitko selittämään, miten tämä itse asiassa liittyy neiti Weasleyyn?”
”Eikö se ole ilmiselvää?” Scorpius kysyi levitellen käsiään. ”Nirppanokka halusi, että kaikki rohkelikot pitäisivät säännöistä kiinni niin kuin hän itse, ja lähti pysäyttämään minua.” Rose oli mulkaissut pahasti Scorpiusta ”nirppanokan” kohdalla, mutta silti hän poti kiitollisuutta tätä kohtaan.
”Onko tämä totta, neiti Weasley?” professori McGarmiwa kysyi nyt katsoen Roseen.
Rosen olisi tehnyt mieli kertoa koko totuus, nimittäin hänestä tuntui kovin vastuuttomalta, ettei hän ottanut omasta ideastaan syitä niskoilleen. Hän oli aikeissa jo kertoa, ettei Scorpiuksen keksimä tarina ollut puoliksikaan totta, mutta katsoessaan pojan varoittaviin silmiin hän tajusi, millaisessa liemessä he – tai pikemminkin Scorpius – olisivat.
”Joka sana”, Rose valehteli siirtäen sitten katseensa professori McGarmiwaan.
McGarmiwa nyökkäsi lyhyesti, huomautti vielä lopuksi miten pettynyt hän silti heihin molempiin oli ja mainitsi ettei vastaavanlainen kohtaus saanut enää toistua. Sitten hän lupasi Scorpiukselle ensi viikolle joka toiselle päivälle jälki-istuntoa ja johdatti heidät takaisin Rohkelikkotorniin. Astuessaan muotokuva-aukosta ja jättäessään professori McGarmiwan taakseen, Rose olisi halunnut kysyä Scorpiukselta miksi hän juuri oli tehnyt niin tai edes vähintään kiittää tätä. Siihen ei kuitenkaan tullut mahdollisuutta, sillä pojalla ei ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä perässään kömpivän Rosen luokse, vaan tämä riensi sanaakaan sanomatta poikien makuusaliin ja hävisi sitten näkymättömiin.

***

Albus istui oleskeluhuoneessa aamupalan syötyään ja mietti kuumeisesti kirjettään, jonka hän oli juuri kirjoittanut Teddylle.

Hei, Ted!

Sinä olit muuten ihan oikeassa. Olen ollut Tylypahkassa vasta vain viikon ja minä todellakin rakastan tätä paikkaa. Tylypahka on ollut juuri sellainen kuin kerroit. Me yritimme Rosen kanssa löytää joitakin salaovia, mutta turhaan; me emme löytäneet yhtään. Miksi James on löytänyt niin monia?
Me käytiin Rosen kanssa Hagridin luona. Oletko sinäkin nähnyt sen ison möhkäleen hänen takapihallaan? Se näkyy Tylypahkan tiluksille, jopa minä näen sen tänne asti tuijottaessani nyt Rohkelikkotornin ikkunasta. Ja sen nimi on Ruuah. Ja arvaa mitä muuta? Hagrid lähti reissuun ja oli jättänyt minulle tänä aamuna kirjeen, jossa hän pyysi meitä Rosen kanssa vahtimaan Ruuahia, juttelisimme sille ja pitäisimme muuten vain seuraa… Onko hän menettänyt järkensä vai muistatko sinäkin hänet tällaisena?
Älä kerro isälle, mutta minä tein pari päivää sitten jotain huikeaa: kaksintaistelin. Professori Miller pitää pystyssä kaksintaistelukerhoa. Älä huolestu, sillä minä olin surkea. Rose päihitti minut monesti.
Ja me näimme Scorpiuksen. Rose pitää häntä samankaltaisena kuin hänen isänsä ja Hagrid kertoi meille, että Malfoyt olivat kuolonsyöjiä ja välttyivät Azkabanilta. Tiedätkö sinä jotain siitä?
Täällä on tapahtunut niin paljon viikon aikana. Lajitteluhattu on erehtynyt Rosen suhteen, ja minä kuulin kun se lauloi. Luulen kuitenkin, ettei uudelleenlajittelua tule tapahtumaan, sehän olisi sääntöjen vastaista? En minä tiedä, mutta Rose sanoi jotain sellaista.
Sano kaikille terveisiä. Jouluun on enää sataviisi päivää.

Albus


Albus katsoi kirjettään tovin, taitteli sen neljään osaan ja tiputti kirjekuoreen. Hän oli aikeissa viedä kirjeen pöllölään, mutta noustessaan ylös tuolin äärestä hän oli törmätä Roseen.
”Öh, Albus”, Rose henkäisi hieman vaivaantuneena.
”Rose”, Albus tokaisi. ”Mitä sinä hiiviskelet?”
”En mitään”, Rose sanoi pikaisesti. ”Minä heräsin juuri. Olin menossa Suureen saliin.”
Albus tarkkaili Rosea, joka puolestaan väisteli Albuksen katsetta. Rose oli kovin epätavallisella tuulella sinä päivänä, eikä Albus käsittänyt mistä se johtui.
”Onko sinulla minun sauvani?” Albus lopulta kysyi.
”Ai, joo”, Rose mutisi ja penkoi koululaukkuaan ottaen sieltä esiin Albuksen ikioman sauvan. ”Tässä se on.”
”Scorpiusta saattaa pelottaa”, Albus hymähti sitten pienesti hypistellessään sauvaa käsissään.
”Kuinka niin?” Rose kysyi.
”No kun sinä otit sauvan häneltä”, Albus selitti. ”Mieti nyt, hän tajuaa, että joku on pakosti käynyt huoneessa.”
Rose hymyili kepeästi ja nyökkäili sitten. ”Niin, joo…”
Albus ei käsittänyt mikä hänen serkulleen oli tullut, mutta tämä vaikutti oudon etäiseltä. He kävelivät yhdessä Rohkelikkotornin alapäähän, kunnes Albus tarttui Rosen hihasta kiinni ja pysäytti tämän liikkeen.
”Mitä?” Rose ulvahti voimattomasti.
”Mikä sinun on? Et sinä ole menossa Suureen saliin, ethän?” Albus kysyi, sillä hänellä oli vahva tunne siitä, ettei se ollut hänen aikomuskaan.

Rose empi. ”No kun minä… No siis… En oikeastaan…”
”No, minne sinä olit sitten menossa?”
Albus katsoi serkkuaan, joka kiemurteli omassa vartalossaan. Rose näytti empivän, hän ei tiennyt miten pukea ajatuksiaan sanoiksi, mutta sitten hän päätti ryhdistäytyä:
”Katso kun… minä kävin eilen rehtorin puheilla. Ja me juttelimme minusta… ja minun tuvastani. Rhialdor sanoi, että sääntöjä olisi mahdollista muuttaa niin, että minut olisi mahdollista lajitella uudestaan.”
”Mutta sehän on sääntöjen vastaista! Sinähän sanoit, että lajitteluhatun ensimmäinen jako on lopullinen. Sinähän SANOIT, että se on lopullinen, elleivät he kysy lupaa sinulta – ”
”He kysyivät”, Rose sanoi keskeyttäen hänet. ”Ja minä suostuin.”
Albus katsoi Rosea kuin uskomatta korviaan. ”Mitä? Rose, ei – ”
”Ei se ole mitään suurta, Al!” Rose huudahti puolustellen.
”Nyt minä joudun olemaan yksin! En tahdo, että sitten minä sodin sinua vastaan kun olet toisessa tuvassa, meidän tupa vastaan teidän tupa tai jotain sen kaltaista – ”
Mutta Rose pudisti päättäväisenä päätään. ”Etkö kuunnellut, mitä lajitteluhattu sanoi? Haittaa ei mihin joudutkaan, nää kaikki yhteen puhaltaa.”
Albuksen olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Rose oikeasti noin sinisilmäinen, mutta hän antoi olla. Hän ei voinut käsittää, miten Rose oli tehnyt niin ilmoittamatta hänelle mitään… Albus olisi halunnut kuulla sen ennen kuin Rose tekisi mitään.

”Sinä siis… olet nyt menossa sinne?” Albus kysyi hetken päästä.
”Niin”, Rose päästi vihdoin suustaan. ”Olen menossa uuteen lajitteluun.”
”Saanko minä tulla mukaan?”
Rose katsoi häntä hieman oudoksuen. ”Miksi sinä haluaisit tulla mukaani lajitteluun?”
”Koska minä olen niin kauhean kiinnostunut mihin tupaan sinä päädyt”, Albus sanoi sitten ja hänen suupielessään käväisi pikainen hymy. ”Tai siis, tulen vain pitämään huolen, ettei hattu sano vahingossakaan ’Luihuinen’. Minä raahaisin sinut sieltä pois!”
Rose virnisti. ”Enpä olisi uskonut, Al. Vielä eilen väitit, että maailmasta löytyy kivojakin tyyppejä.”
”Ensiksikin: minä en taatusti sanonut noin”, Albus huomautti. ”Ja toiseksi: me puhuimme Scorpiuksesta, jos muistat? Ja kolmanneksi: hän on Rohkelikossa.”
Rose nauroi siihen, mutta vakavoitui siitä huolimatta hetken päästä ja kääntyi Albukseen päin. ”Sinä et voi tulla mukaan.”
”Miksi en?”
Rose huokaisi syvään. ”Minä haluan mennä yksin. Ja haluan tietää, miksi minut ylipäätänsä lajiteltiin Rohkelikkoon, jos kerran hattu onkin eri mieltä – ”
”Minä tiedän mihin sinä pääset”, Albus sanoi kiusoitellen. ”Ei noin paksupää voi päätyä muuhun kuin Korpinkynteen.”
”Hei!” Rose kiljahti ja nipisti Albusta käsivarresta, jolloin tämä vaikersi kivusta. ”Minä EN ole paksupää! Sitä paitsi Lucy on myös Korpinkynnessä.”
”Joo, mutta Percy on hänen isä”, Albus tokaisi virnuillen.
”Joo, mutta Percy kuului itse Rohkelikkoon!”
”Mitä sitten? Hän on silti paksupää.”
”Äh, pää kiinni, Al.”

***

Saavuttuaan rehtorin kansliasta Rose oli kertonut Albukselle uutiset: hän oli päässyt Korpinkynteen – ikään kuin se olisi tullut yllätyksenä. Albus onnitteli häntä, mutta salaa häntä se kismittikin mielessään. Hän ei voinut olla miettimättä, tulisiko heistä jollain tapaa etäisempiä kuin nykyisin. Hänen useita serkkujaan oli lajiteltu eri tupiin, ja useimmat heistä olivat saaneet uusia ystäviä ja piirejä, joissa he nyt liikkuivat.
”He sanoivat, että minun vanhempani olivat rohkelikkoja, mutta se ei olisi mikään sellainen perimä, jota pitäisi noudattaa sukupolvelta toiselle. Hattu oli ilmeisesti tehnyt niin minun kohdallani, ei ottanut huomioon minun taitojani, vaan keskittyi siihen mitä kaikki muut ovat ennestään olleet…”
Albus kuunteli sitä lähes koko illan. He juttelivat Rosen kanssa vielä pitkään hänen uudesta lajittelustaan, mutta lopulta Rose oli itse muistanut pakata tavaransa kasaan ja siirtyä Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen.
”Nyt minä ainakin tiedän yhden jutun”, Rose oli sanonut hymyissä suin pakkaillessaan vaatteita matka-arkkuunsa. ”Kun olimme syömässä keittiössä, kotitontut ripustelivat jonkinlaisia tupien salasanoja seinille… Ja minä tietysti huomasin Korpinkynnen. Siinä luki Ei mitään. Minä itse asiassa nyt käsitän mitä se tarkoittaa.”
Ja Rose oli myös kertonut siitä, kuinka Korpinkynnen oven kotkan muotoinen pronssikolkutin ei kysynyt tavanomaista salasanaa, vaan se kysyi joka kerta kysymyksen, johon kuului vastata oikein.
Albus oli kuunnellut sitä kaikkea liian pitkään ja tajusi pian kellon olevan sen verran, että heidän oli aika nähdä Jamesin kanssa tarvehuoneessa. Albus oli hyvästellyt Rosen, toivottanut tälle onnea ja sanonut, että tulisi Suureen saliin iltapalalle.
Albus oli tavannut veljensä tarvehuoneessa, jossa heidän oli ollut määrä kaksintaistella. James oli luvannut antaa myös joitakin vinkkejä Albukselle ja maininnut ohimennen, että niitä olisi syytä käyttää Scorpiusta vastaan. He olivat otelleet monta tuntia, kunnes vihdoin ja viimein Albus oli riisunut Jamesin aseista ja voittanut erän. Ja niin kuin he olivat sopineet: James tarjoaisi Albukselle kermakaljat Tylyahossa.

”Mutta kuinka me pääsemme Tylyahoon?” Albus oli sitten kysynyt ymmällään.
James oli ottanut kaavuntaskustaan esille saman pergamentinpalan, jonka Albus oli nähnyt vain pari viikkoa sitten Godrickinnotkossa.
”Ei taas tuo!”
”Al, minä tiedän miten se toimii!” James oli rauhoitellut häntä innoissaan. ”Katso tätä. Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
James oli näyttänyt Albukselle, kuinka tuo tavanomainen tahraamaton pergamenttipala, oli muuttunut ikään kuin jonkinlaiseksi kartaksi, jonka eri puolille ilmestyi mustia pisteitä. Sitten Albus oli huomannut pisteiden yläpuolella nimiä, joista yksi oli ollut Rose Rohkelikkotornin oleskeluhuoneessa ja Scorpius poikien makuusalissa.
”Ja tuossa ollaan me”, James oli sanonut ja osoitti kartalla olevaa kahta pistettä, joiden yllä luki James Potter ja Albus Potter.
Livahtaessaan kartan avulla mitä kummallisimpia salakäytäviä pitkin lopultakin Tylyahoon, Albus oli yrittänyt tivata miten ihmeessä James oli keksinyt sellaisen keinon avata tuo mystinen, mutta kertanäkemältä tavallisen pergamenttipalan. James oli vain nauranut ja sanonut, että hänellä oli tarpeeksi älliä. Albus ei olisi luovuttanut, ellei Tylyahon näkeminen olisi saanut häntä haukkomaan henkeään. Se oli kylä, jonka lähes molemmin puolin oli kaikennäköisiä puoteja, joita Albus oli katsonut ihmeissään.
James oli johdattanut hänet Kolmeen Luudanvarteen, jossa hän oli tarjonnut Albukselle lupaamansa kermakaljat. Se oli ollut siihen mennessä todella hauskaa Albuksen mielestä, kunnes pubiin oli tullut professori McGarmiwa, ja James ja Albus säikähtivät sitä niin paljon, että he livahtivat vähin äänin Kolmesta Luudanvarresta takaisin pääkäytävälle.
Albuksella oli ollut niin hauskaa, että oli melkein unohtanut kokonaan Rosen muuton Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Saapuessaan Rohkelikkotorniin Rose oli istunut takan ääressä matka-arkku vierellään ja katsellut tuleen hiljaisena. Albus oli hetkeksi istunut serkkunsa seuraan, kunnes Rose sitten alkoi tehdä lähtöään, halasi Albusta vielä kerran ja muistutti, että he näkisivät joillakin tunneilla ja välitunneista puhumattakaan. Siitä huolimatta Albus ei voinut olla tuntematta pientä pistosta, kun Rose käänsi hiljaa selkänsä ja vilkutti hänelle vielä muotokuva-aukon luota sen heilahtaessa lopulta kiinni.

Samalla Rose oli miettinyt mielessään, miltä tuntui mennä kokonaan toiseen eri tupaan, jossa toiset korpinkynsitytöt olivat saattaneet jo muodostaa omia porukoitaan, joihin Rose ei ehkä koskaan tulisi kuulumaan. Vaikka hän olikin sanonut Albukselle, että he pärjäisivät molemmat eri tuvissa, hän ei voinut silti olla varma oliko koskaan tarkoittanut sanojaan.
Ja kun Albus ja Rose painoivat päänsä sinä yönä tyynyyn, molemmat heistä miettivät mitä seuraava viikko pitäisi sisällään.

***

Viikko oli alkanut varsin eriskummallisissa merkeissä; Scorpius ei ollut huomaavinaankaan Rosea eikä Hagrid ollut palannut vieläkään matkaltaan.
Rose oli viikon alussa yrittänyt tavoittaa Scorpiuksen – ruokavälitunneilla, heidän yhteisillä muodonmuutoksen tunneilla ja jopa käytävillä. Lopulta oli käynyt ilmi, ettei Scorpius edes halunnut jutella Rosen kanssa, sillä hän oli tulossa tunniltaan Rohkelikkotorniin ja nähdessään Rosen odottavan häntä portaiden alapäässä tämä oli kääntynyt matkoihinsa aivan toiseen suuntaan. Rose oli lievästi sanottuna hämillään; hän ei käsittänyt miten poika, jonka kanssa hän oli raivannut tiensä luihuisten oleskeluhuoneeseen ja joka oli pelastanut Rosen nahkan jälki-istunnoilta, vältteli häntä nyt enemmän kuin milloinkaan. Tällöin Rose oli päättänyt unohtaa kaiken kokemansa Scorpiuksen kanssa ja kohteli tätä siis samalla tavalla kuin aina ennenkin siihen asti – eikä hän edes vaivautunut kertomaan Albukselle kokototuutta sauvasta.
Albus puolestaan oli käynyt Rosen kanssa katsomassa Ruaahia Hagridin jättämän pyynnön takia. Pari kertaa viikon aikana he olivat luistaneet tehtävästään, sillä viimeksi kun he olivat käyneet juttelemassa Ruaahille, tämä oli saanut jonkinlaisen raivonpuuskan ja heitellyt Hagridin istuttamia kurpitsoja ympäri pihaa. Rose oli yrittänyt patistaa Albusta, että he kävisivät tarkistamassa Ruaahin kunnon, mutta Albus ei liialti pitänyt ideasta saada kurpitsasta takaraivoon, joten hän ohitti Rosen maininnat sulkien korvansa.
Mutta sitten kun Rose alkoi loppuviikosta jälleen ehdottaa käymistä Ruaahin luona, sillä häntä pelotti kovasti, että otus saattaisi lähteä Hagridin perään, elleivät he pitäisi sille seuraa, Albus lupautui hänelle seuraamaan otusta Rohkelikkotornin ikkunasta. Siitä hänellä oli täydellinen näköyhteys Hagridin mökille, jossa Ruaah mitä tavallisimmin peuhasi.
Ja lauantai-iltana, Albuksen raapustaessa läksyjään liemitunneille, hän oli luvannut Roselle, että pysyisi ikkunan ääressä ja seuraisi mitä Ruaah puuhaili. Hän oli noudattanut Rosen pyyntöä ainakin siihen asti, kunnes hän kuuli oleskeluhuoneen takassa kummallista ääntä.

”Al! Minä täällä!”
Albus oli sännännyt takan ääreen ja vilkaisi selkänsä taakse niin, ettei kukaan ollut varmasti paikalla. Ja kun ei ollut, Albus käänsi päänsä takaisin takkaan tietäen, mistä ääni oli tullut: Teddyn pää hymyili takkatulessa leveästi.
”Ted! Mikset sinä vastannut kirjeeseeni?” Albus kysyi ihmeissään ja laskeutui polvilleen takan ääreen.
”Sinun pöllösi, Al”, Ted aloitti huvittuneena, ”se oli tosi nokkela. Karkasi saman tien. Ja minun pitäisi ostaa itselleni uusi.” Hän virnisti ja katsoi ympärilleen aina silloin tällöin. ”Missä Rose oikein on?”
”Hän ei ole täällä enää”, Albus vastasi hieman alakuloisesti. ”Hänet siirrettiin Korpinkynteen.”
”Mutta etkö sinä kirjeessäsi sanonut, että se olisi sääntöjen vastaista?” Ted kysyi kummastuneena.
Albus huokaisi syvään. ”Niin minäkin luulin. Mutta Rose lajiteltiin melkein viikko sitten. Ja hän on todella etevä Korpinkynnessä, William kertoi hänen siskonsa sanoneen, että Rose on tosi hyvä.”
”William?”
”Niin, William jakaa nukkumissalin minun ja kahden muun pojan kanssa”, Albus selitti ja vilkaisi pikaisesti ikkunaan, jossa pihalla Ruaah istui. Sitten hän käänsi katseensa takaisin takkatuleen. ”Luuletko sinä, että Rosen on parempi olla nyt Korpinkynnessä?”

Ted näytti miettivältä. ”Luulen, että on. Siellä hän voi nyt vapaasti toteuttaa itseään.”
Albus hymyili; hän oli halunnut kuulla juuri nuo sanat Teddyn suusta.
”Joten”, Ted sanoi hymyssä suin, ”sinä siis kaksintaistelit?”
”Voitin viimekerralla Jamesin”, Albus sanoi innoissaan. ”Mutta ensimmäisellä kerralla hävisin Roselle… ja Scorpiukselle.”
”Scorpiukselle?” Ted hämmästeli. ”Oletko joutunut hänen takiaan pulaan?”
”En ole”, Albus kiiruhti sanomaan. ”Se oli ihan viatonta. Sitä paitsi hän on Rohkelikossa, ei hän minuun koskisi – ”
”Scorpius Rohkelikossa? Mitä siellä Tylypahkassa oikein on meneillään?” Ted ihmetteli lähes järkyttyneen näköisenä.
”Kuule, minä olen nähnyt Scorpiuksen”, Albus aloitti hiljaa ja tarkisti, ettei kukaan kuullut heitä. ”Ja minusta hän ei ole ollenkaan niin paha kuin kaikki luulee.”
”Hänen isänsä, isoisänsä… Kuolonsyöjiä kaikki”, Ted sanoi halveksuen. Hänen äänensä oli muuttunut kylmäksi. ”Älä tutustu siihen poikaan, Al. Usko pois, hän tulee vielä perimään samat ominaisuudet kuin isällään on.”
”Mutta Hagrid sanoi, että he säästyivät Azkabanilta – ”
”He kieroilivat tiensä vapauteen”, Ted sanoi keskeyttäen hänet. ”Eikä siinä ole mitään hyvää, Al. Se on häpeäksi.”
”Mutta tiedätkö sinä sitten jotain – ”
”Tiedän”, Ted tokaisi eikä katsonut kunnolla Albusta silmiin. ”Isäsi on kertonut minulle sodasta paljon. Isäsi on yhtä hyväsydäminen kuin sinä, Al. Mutta ei kannata uskoa, että kaikki paha olisi häipynyt, nyt kun pimeän lordi on kukistettu. Se ei ole ohi, Al. Se ei ole koskaan ohi.”

Albus katsoi Teddyä tämän sinisenharmaisiin silmiin, jotka näyttivät surullisilta ja jokseenkin hermostuneilta. Hän ei tiennyt, mitä Ted oli oikein kuullut tai edes tietäisi Malfoyista, mutta se ei ollut sellainen asia, josta hänen olisi välttämätöntä kysyä tältä juuri sillä hetkellä.
”No, tekö siis tapasitte viimein Hagridin?” Ted kysyi tovin päästä hieman kireällä äänellä. ”Oliko hän ollenkaan sellainen kuin olit kuvitellut?”
”Hagrid on tosi mukava”, Albus vastasi hymyillen vaisusti. ”Ja hänen mökkinsä on tosi kotoisa, me käytiin Rosen kanssa siellä teellä. Mutta lähdimme saman tien, koska mökin takapihalla oli… Ruaah.”
Ted naurahti kehnosti. ”Kaikkihan nyt Ruuahin tietävät! Kaikki oppilaat ovat siihen hulluina! Odota vain, kun Hagrid esittelee sen muille ekaluokkalaisille.”
Albus ei voinut kuvitella ekaluokkalaisia kerääntyneinä Ruaahin ympärille, joka viskelisi kurpitsoja joka puolelle pihamaita. Häntä ajatuskin järkytti.
”No, Hagrid on nyt muualla ja minun ja Rosen piti katsoa hieman Ruaahin perään – ”
Albus vaikeni äkisti; hänen katseensa oli nauliintunut Rohkelikkotornin ikkunaan. Ted katsoi häntä tiiviisti ja samaan aikaan kummastuneesti, kun Albus oli yhtäkkiä katkaissut puheensa.
”Voi pahus!” Albus sihahti ja juoksi lähemmäs ikkunalasia. Sen takaa hän katsoi yli Tylypahkan pihamaiden Hagridin pimeille tiluksille. Kalliota muistuttava möhkäle oli hävinnyt.
”Mitä nyt, Al?” Ted kysyi takasta huolestuneena.
Albus kiiruhti takkatulen ääreen. ”Kuule, Ted, minun täytyy nyt mennä. Jutellaan myöhemmin?”

”Onko kaikki –?”
”Mainiosti”, Albus kiiruhti sanomaan. ”Mutta sinun täytyy nyt mennä ennen kuin joku huomaa sinut.”
”Hyvä on”, Ted lopulta tokaisi. ”Mutta älä joudu sen Scorpiuksen takia vaikeuksiin, jooko?”
”En joudu”, Albus lupasi. ”Kirjoitathan sinä vielä minulle?”
Ted hymyili lämpimästi. ”Totta kai.” Sitten tuli nielaisi hänen kasvonsa ja Albuksen tuijottaessaan tulta, jossa ei näkynyt enää Teddyn kasvonpiirteitä, hän säntäsi huoneeseensa ja tuli sieltä takaisin näkymättömyysviitta hartioillaan.
Albuksen mielessä takoi alati Rosen ääni, joka käski häntä tarkistamaan, että Ruaahilla oli kaikki kunnossa. Ja jos Ruaah oli todella kadonnut, Albus ei voisi etsiä Rosea käsiinsä millään.
Hän juoksi Rohkelikkotornin portaat alas eikä välittänyt, vaikka kello olikin lähemmäs yhtätoista. Häntä hävetti ajatus siitä, että Hagrid palaisi kotiin ja huomaisi, että Ruaah ei olisikaan enää mökin laitamilla, vaikka juuri hän oli käskenyt Albusta ja Rosea vahtimaan tuota otusta. Albus puri hammastaan ja matkasi kohta alas marmoriportaita. Hän oli juuri saapumaisillaan Eteissaliin, kunnes oikea jalka astui viitan helmaan, jolloin Albus menetti tasapainonsa ja kaatui kumoon kivilattialle.
”Albus?” kuului ääni hänen takaansa. Hän käännähti oitis katsomaan äänenlähdettä; miten ihmeessä joku voisi nähdä hänet, jos hänellä oli yhä yllään näkymättömyysviitta?
Ja nähdessään Rosen kummastuneet kasvot, Albus riuhtoi viitan päältään. ”Rose? Miten sinä näit minut?”
Rose naurahti puoliksi huvittuneena ja kummastuneena. ”En minä sinua nähnyt. Minä satuin yksi päivä kompastumaan samankaltaisesti kuin sinäkin juuri. En voisi ikinä olla unohtamatta sitä ääntä, joka siitä seurasi kun mätkähdin astuessani viitan helmoille…”

”Tämä on ylipitkä”, Albus murahti kömpiessään pystyyn viittansa kanssa.
”Minne sinä olet edes menossa näkymättömyysviitan kanssa?” Rose uteli sitten hieman epäilevästi.
Albus nielaisi kuuluvasti. ”Minä – minä… Ruaahia katsomaan.”
”Miksi? Ethän sinä edes halunnut – ”
”Se on poissa!” Albus lopulta kuulutti niin, että Eteissali kaikui.
Rose tuijotti häntä hievahtamattakaan. ”Oletko tosissasi? Mutta sinähän lupasit vahtia sitä – ”
”Minä puhuin Teddyn kanssa tulisijan kautta”, Albus selitti hätäännyksissään. ”Minä ajattelin, että voisin lähteä varttitunniksi pois ikkunan äärestä, koska olen tarkkaillut Ruaahia siitä monta päivää eikä se tehnyt elettäkään lähteäkseen… En käsitä, miten se juuri sillä hetkellä päätti karata…”
Mutta Rose ei jäänyt kuuntelemaan sen enempää Albuksen selityksiä, vaan tarttui tämän kädestä ja livahti Albus perässään tammisista ovista ulos Tylypahkan pihamaille. He kiisivät nurmikon läpi Hagridin tontille, jossa oli hiljaisempaa kuin missään.
”Enkö minä sanonut, että meidän pitäisi mennä katsomaan sitä? Enkö minä sanonut, että se lähtee etsimään Hagridia, jos me ei mennä viihdyttämään sitä ja kertomaan, että Hagrid kyllä tulee – ” Rose paasasi heidän vihdoin saapuessa Hagridin mökin luokse.

Albus kiersi mökin toiselle puolen, jossa Ruaah oli siihen asti nukkunut joka päivä. Nyt siinä kohden maata ei näkynyt muuta kuin painauma jättiläishahmosta.
”Mitä me ollaan tehty, voi hitsi…” Rose vingahti tullessaan Albuksen perästä mökin toiselle puolen.
”Hei, katso!” Albus huudahti ja osoitti nurmikohtaa, jossa Ruuah oli joku aika sitten maannut. Sitten hän osoitti kauemmas, jossa oli toinen painautuma, kenties Ruaahin jalasta.
”Mutta se on…” Rose aloitti kauhuissaan ja katsoi Kielletyn metsän laitamille. ”Voi kamala, se on mennyt metsään!”
”Meidän täytyy seurata sitä”, Albus sanoi tomerasti ja oli jo aikeissa mennä Ruaahin jälkien perään, kunnes Rose tarttui häntä hihasta. ”Mitä?”
”Al, me ei voida mennä metsään”, Rose vastasi epäröiden. ”Tiedätkö mitä kaikkea siellä voi olla?”
Albus katsoi metsän suuntaan, jonne Ruaah oli mitä ilmeisemmin kadonnut, eikä voinut olla tuntematta väristyksiä selkäpiitä pitkin katsoessaan synkkään ja sysipimeään metsään. Juuri sillä hetkellä Matthewin ja Williamin kertomukset kummituksista muistuivat Albuksen mieleen.
”En minäkään sinne haluaisi mennä”, Albus sanoi lopulta, ”mutta Hagrid oikeasti tappaa meidät, jos Ruaah on kadonnut. Rose, se on minun syytäni!”
”Se on meidän syytä, Albus”, Rose korjasi. ”Minun olisi pitänyt pakottaa sinut tänne. Sitä paitsi, enhän minä itsekään käynyt vahtimassa Ruaahia.”
”Sillä ei ole väliä nyt”, Albus tokaisi pudistellen päätään. ”Se otus on löydettävä. Pitele sinä näkymättömyysviittaani ja suojaudutaan sen alle, jos kuulemme jotain.”
Rose nyökkäsi siihen, jolloin Albus siirtyi johdattamaan heitä molempia Kiellettyyn metsään. Albus sytytti sauvansa metsän laitamilla Rosen tehdessä samoin, jolloin heidän molempien sauvankärkiin syttyi valo. Rose vilkaisi epävarmasti Albusta, joka katsoi häntä takaisin rauhoittelevasti. Heidän molempien sydäntä kouristi, sillä he tiesivät millaiset Hagridin kasvot tavallisesti olivat – pehmeät ja lempeät –, mutta mitä sitten tapahtuisi kun tämä kuulisi Ruaahin hävinneen?
Rose asteli Albuksen perässä hyvin verkkaisin askelein, vaikka heidän molempien olisi siinä vaiheessa tehnyt mieli juosta huutaen Ruaahia. Mutta niin kuin Rose oli huomauttanut: he eivät tienneet, mitä metsässä asusti, joten oli parasta, että he matkaisivat varsin vähin äänin.

Albus väisteli lukuisia oksia, jotka alkutiheydestä alkoivat vihdoinkin hälvetä heidän saapuessa syvemmälle metsää. He kuulivat etäisesti suden ulvovan jossain kauempana, jolloin Rose oli tarrautunut Albuksen kylkeen kiinni vingahtaen kimeästi. Albus ei kuitenkaan antanut oman pelkonsa näkyä, vaan asteli eteenpäin sauvankärki loistaen tiellä.
”Ollaankohan me… kaukana?” Rose kysyi hetken päästä kun irrotti otteensa Albuksesta.
Albus katseli ympärilleen. ”En tiedä. Oletko sinä nähnyt Ruuahin jälkiä?”
”Minäkin taisin kadottaa ne jo”, Rose vastasi alakuloisesti riiputtaen päätään. ”Me olemme oikeasti ihan kauheita ihmisiä… Miten Hagrid voi ikinä antaa anteeksi meille…”
”Älä nyt, Rosie”, Albus rauhoitteli serkkuaan ja nappasi tämän kädestä hellästi kiinni. ”Vaikkei me löydettäisi Ruuahia, olen varma, että se palaisi kotiin heti Hagridinkin tultua. Se on kenties nähnyt jonkun eläimen ja lähtenyt sen perään. Ehkä se on jo Tylypahkassa.”
”Mutta kun… se on saattanut vahingoittaa itsensä!” Rose kiljahti surkutellen.
”Ai sellainen kuin Ruaah?” Albus kysyi huvittuneena. ”Miten muka? Sehän on isompi kuin varmasti yksikään täällä asustavista eläimistä!”
”Se saattaa silti olla hämmentynyt”, Rose yritti. ”Mieti, se on yksin jossain pimeässä eikä se tiedä miten päästä pois – ”
”Lopeta jo, Rosie”, Albus tuhahti kärsimättömästi. ”Ihan totta, se on kunnossa. Minä olen varmempi siitä kuin mistään ikinä. Saatpa nähdä.”
Vaikka Albus ei ottanut tosissaan edes omia sanojaan, Rose tuntui kuitenkin rauhoittuvan. He kävelivät vielä pitkän matkaa ennen kuin saapuivat eräälle aukiolle, jossa Albus hahmotti toisen painautuman.

”Hei – Rose!” Albus huudahti ja viittilöi tyttöä luokseen. ”Onkohan se nukkunut tässäkin?”
”Nähtävästi”, Rose mumisi ja kumartui painautuman ylle. ”Se voi olla tässä jossain ihan lähel – mitä tuo on?”
”Mikä?” Albus kysyi oitis.
Rose seisoi hievahtamattakaan. ”Minä taidan… kuulla sen.”
”Minkä?” Albus kysyi nyt kärsimättömämmin; hän ei ollut kuullut mitään.
”Se tulee tännepäin”, Rose kuiskasi järkyttyneenä ja silloin Albus kuuli sen; se kuulosti samalta kuin tuhat kentauria olisi ravannut heitä kohti ja maa järkkyisi sen ansiosta. Hän ei kuitenkaan pystynyt tekemään elettäkään liikkuakseen, jolloin Rose oli tarttunut hänestä kiinni ja veti liikkeelle.
”Al, se tulee! Me jäädään sen jalkoihin – juokse, voi Merlin, JUOKSE!” Rose kiljui hänen rinnaltaan.
Ja Albus juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hän ei tiennyt oliko metelöitsijä Ruuah vai kenties sata hermostunutta kentauria, mutta tieto ei tuntunut juuri sillä hetkellä liialti tärkeältäkään. Hän pinkoi Rose rinnallaan sinne, mistä he olivat hetki sitten tulleet: tiheiköstä, jonka seassa oli lähes mahdoton liikkua nopeasti.
Albus loikki suurien puiden jättimäisiksi kasvaneiden runkojen ja juurien ylitse samalla kun yritti tihrustaa silmät vetistäen taakseen, josta päin kantautui jylinää. Maa tärisi heidän jalkojensa alla, jolloin Rose menetti tasapainon yhden valtavan juuren ansiosta ja lennähti kumoon.

”Rose!” Albus huudahti ja pinkoi serkkunsa luokse. Hänen jalkansa oli juuttunut kiinni yhteen runkoon. ”Odota, Rose! Älä panikoi, minä vedän sinun jalkasi pois – ole ihan liikkumatta – älä panikoi – minä irrotan sinut kyllä siitä – ” Hän ei pystynyt keskittymään katsomatta samaan aikaan taakseen, jossa puiden latvat alkoivat jo heilua lähistöllä.
Rose oli menettää malttinsa ja kaivoi sauvan taskustaan. ”Hajothus!” Ja päästessään rungon otteesta, tämä nousi pystyyn ja katsoi suu viivana Albusta: ”Minä EN panikoi.”
”Tuota, Rose…” Albus sanoi sitten ja osoitti heidän taakseen purren hammastaan. ”Kannattaisiko nyt panikoida?”
Ruuah seisoi heidän takanaan repien puita juurineen maasta ja paiskoen niitä aivan ystävysten lähettyville. Otus näytti olevan täysin raivoissaan eikä se edes tunnistanut Albusta tai sen koomin Roseakaan, kun Rose oli yrittänyt huutaa sen nimeä karjunnan takaa.
”Se ei tunne meitä, koska me ei käyty sen luona”, Rose huudahti Albukselle, joka ei saanut jalkoja toimimaan. He molemmat askelsivat taaksepäin hyvin hitaasti katse kiinni Ruuahissa, joka karjui ja repi puita irti maaperästä ja jyski niitä melkein heidän päälleen. Yhden kerran Albus onnistautui pelastamaan Rosen alta pois heittäytymällä tämän kanssa sivuun.
”Se on hurjan vihainen”, Albus sanoi makuullaan yrittäessään nousta pystyyn, mutta huomaten, että Ruaah oli nostanut uuden puun ja tähtäsi sen nyt heitä kahta kohti. Albus ei voinut kuin sulkea silmänsä ja kiristää otettaan Rosen kädessä tietäen, että se osuisi heihin molempiin hetkellä millä hyväänsä...
”HAJOTHUS!” huudahti ääni jossain Albuksen kuuloetäisyyden lähettyvillä. Hän aukaisi oitis silmänsä nähdäkseen juuri sopivasti puun hajoavan pirstaleiksi ilmaan ja etsi katseellaan hämmästyneenä äänenlähdettä, mutta ennen kuin hän oli sen löytänyt, Rose katsoi nyt jonnekin metsän siimekseen ja henkäisi:
”Scorpius!”

Eikä aikaakaan kun Albus oli napannut oman sauvansa ja osoitti sillä nyt Ruuahia:
”Kumoitus!”
Punainen valojuova lennähti kohti Ruaahia, joka näytti ainoastaan horjahtavan pienesti loitsun vaikutuksesta, mutta se ei tehonnut siihen liialti.
”Albus!” Rose huudahti kömpiessään itsekin pystyyn. ”Tähdätään kaikki sitä kumoitus-loitsun avulla, jolloin se pakostakin horjahtaa ja sitten me iskemme siihen.”
”Ja teemme mitä? Minulle ei ole opetettu muutaman viikon ajan mitään kovin hyödyllisiä loitsuja – ”
”Yksi – kaksi – kolme! NYT!”
He kaikki kolme tähtäsivät Ruuahia kumoitus-loitsun avulla, jolloin kolme pientä kipinää osui sitä suoraan rintaan. Se horjahti taaksepäin, otti käsillään kiinni puista, jotka kuitenkin taipuivat ja lopulta repesivät juuristaan Ruuahin kaatuessa jylinän säestyksellä maahan. Rose kiiruhti jättiläismäisen otuksen luokse.
”Ruaah!” Rose huudahti varsin vihaisella äänellä, jota edes Albus ei ollut eläissään kuullut. ”Tiedätkö miten tuhma poika sinä olet ollut? Sinä meinasit tappaa meidät, eikä siinä ole mitään hyvää! Minä olen hyvin pettynyt sinuun – ”
Ruuah nousi nyt istualteen karjuen, jolloin Rose astui askeleen taaksepäin, mutta kireä ilme pysyi silti hänen kasvoillaan ja etusormi oli nyt kohonnut pystyyn.
”Me ollaan Hagridin kavereita, Ruaah! Hagrid pyysi meitä vahtimaan sinua, koska me ollaan myös Ruuahin kavereita”, Rose huusi vasten otuksen kasvoja. ”Ja kavereita EI saa viskellä puilla! Se on todella rumaa!”
”Eikä kurpitsoilla”, Albus huomautti väliin.
”Niin”, Rose tuhahti hermostuneesti ja haroi hiuksiaan. ”Jos sinulla on ikävä Hagridia, sinun pitäisi olla aiheuttamatta hänelle harmia. Me ollaan sinun kanssa tästä lähtien, mutta – ”

Rose keskeytti puheensa kuin seinään, sillä Ruuah oli nostanut metsästä ison palan nurmikkoa ja siinä keskellä olevan kukan Rosen silmien eteen ja möläytti sitten matalalla äänellä:
”Hermiooni.”
Rose vilkaisi taka-alalla seisovia poikia. ”Mitä se oikein –?”
”Se tarkoittaa sinun äitiäsi, Rose! Se puhuu Hermionesta”, Albus sanoi tajutessaan sen.
Rose katsahti takaisin Ruaahiin ja sen ojentamaan nurmikonpalaseen. Hän otti nurmikon palasen vastaan, jolloin joutui kannattelemaan sitä kaksinkäsin, sillä se painoi jonkin verran.
”Öh, kiitos, Ruaah”, Rose mumisi ja hymyili arasti. ”Voinko… voinko minä ottaa sinun tuosta narustasi kiinni ja taluttaa sinut kotiin?” Ja kun Ruaah ei pistänyt ehdotusta pahakseen, se nousi pystyyn puiden korkuudelle ja lähti talsimaan Tylypahkaa päin Rosen pitäen lujasti kiinni sen hihnasta, jonka Hagrid oli heille jättänyt.

***

”Miten sinä löysit meidät?” Albus kysyi sitten Scorpiukselta kun Rose oli sitonut Ruaahin köyden Hagridin pihalle ja loitsinut sen vielä jollain loitsulla tiukasti kiinni maahan.
”Helposti”, Scorpius tokaisi. ”Seurasin teitä. Minua kiinnosti kovasti saada teidät kiinni yöllä ulkona hiippailusta.”
”Sinun kannattaisi siis juosta kertomaan opettajille”, Albus sanoi. ”Lupaan, että annamme sinulle viiden minuutin etumatkan henkemme pelastamisesta.”
”Ei se ollut mitään – ” Scorpius aloitti, mutta hänen loput sanansa hukkuivat jonnekin tietämättömiin, sillä Rose oli käännähtänyt Ruuahin luota ja rynnännyt halaamaan poikaa. Rose oli halunnut tehdä niin siitä asti, kun Scorpius oli valehdellut professori McGarmiwalle.
”Sinä pelastit henkemme jälleen!”
Albus katsoi kaksikkoa hämillään; hän ei käsittänyt, miten Rose, joka oli kauan puhunut epäilyksistään Scorpiusta kohtaan, saattoi käyttäytyä sillä tavalla tuota poikaa kohtaan? Scorpius oli punastunut lievästi irrottaessaan otetta Rosesta ja väänsi naamalleen kuvottavan ilmeen.
”Olisit voinut edes varoittaa, punapää”, Scorpius kivahti ja nyki hihojaan.
”Miten niin jälleen?” Albus kysyi ihmeissään unohtamatta Rosen sanoja.
Rose vilkaisi hymyillen Scorpiusta. ”Voi, Al, minä ihan totta LUPAAN kertoa kaiken matkalla Tylypahkaan.”
Albus ei käsittänyt mistä Rose mahtoi puhua, mutta ennen kuin hän ehti aloittaakaan, Scorpius oli kirmannut linnaan päin ja huudahti jostain edeltä:
”Se, joka on tällä kertaa viimeinen Tylypahkassa, ottaa syyt niskoilleen!”

Rose nauroi tälle ja pinkaisi juoksuun, jättäen Albuksen ihmettelemään kummastuneena tapahtunutta. Hän ei edes sännännyt Rosen tai Scorpiuksen perään, vaan katsahti ylös tähtikirkkaalle taivaalle ja huokaisi syvään. Se, mitä Rose, Hagrid tai Ted olivat sanoneet Scorpiuksesta, oli ollut kaikesta päätellen väärin. Jos Scorpius olisi kuin isänsä, jos hän olisi todella niin paha kuin kaikki olivat Albukselle siihen asti väittäneet, Albus ja Rose olisivat juuri nyt litistyneet yhden valtavan puun alle Kielletyssä metsässä.
Albus hymyili itsekseen vienosti ja heitti näkymättömyysviitan ylleen. Jos professori McGarmiwa tulisi käytävällä vastaan, olisipa Rosella ja Scorpiuksella selittämistä, mitä he tällä kertaa tekivät yhdessä käytävillä. Albus virnisti ja säntäsi Tylypahkan tammisille oville.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 21.9!
« Vastaus #7 : 26.09.2008 15:51:16 »
4.luku - Viisi vuotta myöhemmin

”Tämä on syvältä.” Hugo istui vain vähän matkan päästä Albuksesta ja näytti myrtyneeltä. Hänen ruskea hiuspehkonsa oli yritetty saada veden ja kamman kanssa jollain tapaa aisoihin, etteivät aamun jäljiltä nousseet hiustupot pääsisi valloilleen.
”Minähän varoitin sinua”, sanoi mustatukkainen poika maaten nurmikolla rennosti ja näpertäen kädessään ruohonpätkää. ”Valvojaoppilaan tehtävät ovat syvältä.”
Rose mulkaisi Denebiä pahasti. ”Minä olin valvojaoppilas.” Sitten hän käänsi katseensa Hugoon. ”Eikä se ollut niin kamalaa.”
”Ei se tietenkään sinusta ollut kamalaa”, Hugo tokaisi siihen entistä masentuneena. ”Se oli varmasti hauskinta mitä sinulle on ikinä tapahtunut.”
Rose ei sanonut mitään, mutta lievä puna käväisi hänen kasvoillaan ohimennen. He kaikki olivat päättäneet mennä nauttimaan kesänlopun viimeisistä auringon rippeistä Tylypahkan pihamaille suuren tammen alle – Albus, Rose, Hugo, Lily ja Deneb.
”No, ainakin me muut saamme lähteä Tylyahoon”, Deneb tokaisi siihen virnuillen.
”Mitä sitten, jos sinun täytyy tämä viikonloppu toimia vaihto-oppilaiden oppaana? Sitä paitsi, Roxanne on myös valvojaoppilas”, Lily sanoi Päivän Profetan takaa, joka lepäsi hänen sylissään.
Hugo muljautti silmiään. ”Roxanne sentään ymmärtää minua. Häntä tämä ärsyttää lähes yhtä paljon!”
”No”, Rose aloitti pirteällä äänellä, ”sittenhän teitä on kaksi!”

”Sinä et selvästikään edes yritä ymmärtää minua”, Hugo murahti riiputtaen päätään surkutellen.
Albus vilkaisi rannekelloaan. ”Meidän täytyy kohta lähteä, jos meinaamme ehtiä Tylyahon vaunuihin.”
”Al”, Hugo aneli, ”lainaa minulle isäsi näkymättömyysviittaa?”
Mutta ennen kuin Albus oli ehtinyt sanoa siihen mitään, Rose oli puuttunut keskusteluun jälleen:
”Harry antoi viitan Albukselle vain hätätilanteisiin, ei Tylyahoreissuja varten.”
”Tuo on sinulta aika paksua, Rosie”, Albus sanoi sitten virnuillen. ”Muistaakseni sinä olet rikkonut tuota sääntöä aika monesti minun, Scorpiuksen ja Denebin kanssa.”
Rose punehtui taas. ”Mutta ne kerrat on ollut tarpeeseen.”
Albus ei sanonut siihen mitään, vaan hymyili. Hän muisti elävänä mielessään ne yöt, kun he yhdessä olivat käyneet syömässä kotitonttujen Keittiössä tai kun James oli lainannut heille Kelmien karttaa ja he olivat menneet Tylyahoon sen avulla… Lukuisia kertoja pomppi Albuksen muistiin eikä hän muistanut, että Rose olisi kertaakaan pistänyt todella kovasti hanttiin.
”Sinun täytyy käyttää Hunajaherttua-reittiä”, Albus sanoi Hugolle. ”Emmehän vieläkään tiedä, miten on mahdollista ohittaa tällipaju.”
”Niin, se on muuten aika outoa”, Deneb mutisi siihen. ”Miksi tällipajun sisään olisi rakennettu jokin tunneli, jos sinne ei ole pääsyä?”

”Tai mitä jos tällipaju ei ollut siinä vielä silloin, mutta joku rehtoreista tai opettajista älysi salakäytävän ja he istuttivat siihen puun eteen, ettei kukaan pääsisi kokoeilemaan sitä?” Lily kysyi puuttuen keskusteluun ja sysäsi Päivän Profeetan sitten sivuun.
”Eikö se olisi aika mautonta? Tai siis”, Deneb aloitti ja korjasi letkeää asentoaan nurmella, ”tarkoitan nyt vain sitä, että Tylypahkassa on monta salakäytävää Tylyahoon. Mitä hyötyä olisi sulkea vain yksi, kun taatusti joku, joka on keksinyt senkin, on keksinyt loputkin keinot?”
”Niin, en tiedä”, Rose sanoi siihen kipakasti. ”Tai sitten kartan laatijat olivat vain tyhmiä. Minä kun en vieläkään älyä, kuka on Sarvihaara tai Matohäntä tai – tai – kukaan heistä!”
Deneb pälyili ympärilleen hädissään. ”Älä ikinä sano noin Jamesin kuullen. Hän suorastaan PALVOO noita neroja.”
”Missä James sitä paitsi on?” Lily kysyi ja alkoi itsekin etsiä veljeään katseellaan.
”Varmaan kiusaamassa jotain viatonta”, Rose tokaisi siihen tylysti. ”Hän halveksuu jostain syystä Korpinkynnessä olevaa Kelvin Clarkia. Poika on ihan älyttömän viisas ja nero, James on kai vain kateellinen.”
”Kelvin Clark? Se on se näsäviisas poika!” Deneb huudahti katsoen Albusta. ”Muistatko, Al? Kaksi vuotta sitten oli rohkelikkojen kanssa muodonmuutoksen tunneilla. Minusta hän oli todella ärsyttävä ja itsekeskeinen tyyppi.”

”Hänkö oli se, joka väitteli opettajien kanssa ja tyrkytti heille mielipiteitään taikaministeriöstä?” Albus ihmetteli muistaessaan varsin hyvin muodonmuutoksen tunnit.
Deneb purskahti räkänauruun. ”Sinä siis muistat! Voi Merlin, että minulla oli hauskaa kuunnellessani sitä tyyppiä.”
Rose näytti siltä kuin olisi aikeissa sanoa jotain Denebin tylylle kommentille, mutta sitten hänen katseensa oli lennähtänyt pihamaan toiseen suuntaan, jossa Scorpius vietti aikaa jonkun blondin kanssa. Albus huomasi Rosen katsovan heitä vielä hetken, kunnes vetäisi kiireesti katseensa poispäin kun Scorpius oli älynnyt heidät ja juoksi nyt kohti vanhaa tammea.
”Scorpius”, Lily henkäisi ja korjasi asentoaan. ”Minne jätit tyttöystäväsi?”
Scorpius virnisti leveästi. ”Ei hän ole minun tyttöystäväni.” Rose oli kummallisesti saanut tekemistä, sillä hän oli napannut kiireesti Lilyn Päivän Profeetan ja ryhtyi lukemaan sitä.
”Mutta silti hän roikkuu sinussa kaiken aikaa?” Deneb ihmetteli.
Scorpius tyytyi vain myhäilemään, mutta löi sitten kätensä yhteen ja sanoi: ”Joko mennään Tylyahoon? Useimmat ovat jo jonottamassa tuolla, joten eikö meidänkin kannattaisi? Siellä on kauhea tungos.”
Albus vilkuili Tylypahkan sisäänkäynnin luokse. ”Vaunuja ei ainakaan vielä näy. Ehkä meidän kannattaisi odottaa vielä vähän aikaa.”
”Odottaa mitä? Minä en ainakaan jaksa odottaa enää sekuntiakaan”, Scorpius mutisi kärsimättömänä. ”Olen raatanut koko viikon koulussa ja nyt on lauantai! Käymme Tylyahossa ja menemme juhlimaan Rohkelikkotorniin – ”

”Niin, minä ja Lily menemme Luihuisten oleskeluhuoneeseen, Rose menee Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen ihanan Kelvinin seuraksi ja te loput menette Rohkelikkotorniin?” Deneb hämmästeli. ”Aika epäreilua.”
”Mitä me itse asiassa edes juhlimme?” Lily kysyi huvittuneena.
”Niin, Scorpius”, Deneb naljaisi. ”Sinä taisit todellakin mainita juhlimisen.”
Scorpius näytti viattomalta. ”Tarvitseeko aina olla juhlimisen aihetta? Eikö riitä, että olemme vapaita ja nuoria?”
”Minusta tuo kuulostaa hyvältä”, Deneb sanoi nopeasti. ”Vapaus ja nuoruus... Sitä me juhlimme.”
Rose pyöräytti silmiään taivasta kohden ja ruttasi Päivän Profeetan sivuun. ”Ja MISTÄ LÄHTIEN me olemme alkaneet juhlia jotain?”
”Luihuiset pitävät juhlia kaiken aikaa, eikö niin, Deneb?” Scorpius kysyi.
Deneb nyökkäsi empien. ”Joo, mutta johtuuko tämä nyt siitä tytöstä? Minusta vapaus ja nuoruus oli parempi teema kuin luihuistyttöjen viettely. Ei millään pahalla, Lily”, Deneb lisäsi kun Lily oli mulkaissut häntä murhaavasti, ”sinä olet kuitenkin ihan uskomaton luihuistyttö.”
”Sinä olet itse luihuinen, D”, Lily tuhahti hänelle.
”Niin olenkin, mutta silti minua rehellisesti sanottuna viehättää enemmän Rohkelikon Julia kuin Luihuisen Kate”, Deneb vastasi ja mallasi naamalleen irvistyksen.

Albus ei sanonut mitään koko asiaan. Deneb oli oikeassa siinä mielessä, että suurin osa luihuistytöistä oli diivoja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja käyttivät kalliita koruja ja vaatteita, mutta hän tiesi yhden tytön, joka kalliista koruista huolimatta oli mukavaa seuraa. Chloe Adams, tyttö, joka oli kerran varastanut hänen taikasauvansa.
”Jos me aiomme pitää jotkut juhlat tänään, niin minä ehdotan, että luihuisia ei kutsuta”, Deneb sanoi jyrkästi.
”Paitsi miten sinä ja Lily meinasitte päästä juhliin?” Rose kysyi sitten nenäkkäästi.
”Äh, Rose”, Deneb sanoi jaarittelevalla äänellä. ”Etkö ole vieläkään oppinut, että minä ja Lily olemme luihuisten VIP. Meihin eivät päde luihuisia koskevat säännöt.” Hän väläytti Roselle kuuluisan virnistyksensä ja siirtyi katsomaan puolestaan Scorpiukseen. ”Että missä me oikein nämä juhlat pidämme, herra bilehile?”
”No mitäpä luulet, neropatti? Tarvehuoneessa tietysti”, Scorpius tokaisi siihen. ”Siellä on kaikki tarvitsemamme. Ja päästessämme Tylyahoon kannamme sinne syötävää ja juotavaa.”
Rose seurasi keskustelua kireällä tuulella. Hän oli ollut siitä asti hyvin niuhotteleva, kun Scorpius oli alkanut viettämään aikaa luihuistytön kanssa.
”Entä jos me jäämme kiinni? Otatko sinä sitten vastuun?” Hän katsoi ensimmäistä kertaa sinä päivänä Scorpiusta suoraan silmiin.
”Eivätkö kaikki juhliin tulijat muka ota vastuun?” Scorpius ihmetteli.
”No, siinä tapauksessa minä jätän väliin”, Hugo tokaisi vilkaisten isosiskoaan. ”Minulla ei ole oikein varaa nyt, kun V.I.P.:t ovat tänä vuonna.”

”Luuletko, että vaihto-oppilaat eivät kaipaa sinua illalla?” Lily kysyi häneltä.
Hugo kohautti harteitaan. ”Ehkä eivät. He tulevat huomaamaan, että minun seurani tänä päivänä kahden tunnin ajan on yhtä helvettiä.”
Deneb nousi pystyyn äkisti ja väläytti leveän hymynsä. ”Mitä me enää odottelemme? Kerrotaan Jamesille – hän on varmasti innoissaan.”
Muutkin heistä nousivat pystyyn Albuksen vilkaistaessa ohimennen Rosea, joka katsoi häntä hyvin epävarmannäköisenä takaisin. He kuitenkin lampsivat takaisin Tylypahkaan Denebin pitäessä johtoasemaa edessäpäin, sillä hän oli innostunut suuresti Scorpiuksen ideasta. Albus ei edes tahtonut kuvitella mielessään, miten James suhtautuisi ajatukseen.
He astelivat väenpaljouteen Eteissaliin, jossa oppilaita tungeksi ulos tammisista ovista ja Voro odotti heitä ulkona kivirappusilla. Albus vilkaisi kelloaan, joka näytti siltä, että heidän olisi pitänyt päästä Tylyahoon jo pari minuuttia sitten. Vaunuja ei tuntunut kuitenkaan näkyvän pihamailla, ainoastaan Voro, joka uhkaili kovalla äänellä oppilaita tammisilla ovilla.
Rose vilkaisi huolestuneena Albusta, joka johdatti heidät takaisinpäin oville, jotka olivat väenpaljouden takia avoimet, ja he yrittivät kurkkia muiden päiden ylitse nähdäkseen, mitä edessäpäin tapahtui.
”Minun täytyy mennä etsimään vaihto-oppilaat ja professori McGarmiwa…” Hugo mutisi ja poistui marmoriportaita pitkin ylös hoitamaan valvojaoppilaan velvollisuuksiaan.

Rose katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kääntyi jälleen seuraamaan edessä viittilöivää Voroa.
”Mitä hittoa siellä on oikein meneillään?” Deneb kysyi ja seisoi varpaillaan Albuksen toisella puolella.
Tylyahonreissu on tänä viikonloppuna kielletty”, Voro raakkui päiden ylitse tammisilta ovilta. ”Jos asia ei mene jakeluun, niin minä mieluusti taitan teidän niskureiden niskat yrittäessänne rynniä ohitseni –
Albuksen olkapäätä hipaisi käsi, joka tungeksi tiensä eteenpäin. Albus tunnisti hahmon takaapäin Jamesiksi, joka raivasi tietään väkijoukkoon Voron luokse. Kun Jamesin pehko oli hävinnyt näkyvistä, kuului kohta pieni jysäys ja väkijoukko väistyi Jamesin lennon edestä, mikä johti suoraan Albuksen jalkojen juureen.
”Heipä hei”, James mumisi katsellessaan takaraivo lattiassa kiinni Albusta, joka auttoi veljensä tuota pikaa ylös.
”Yrittäkööt vielä joku ulospääsyä, niin minä ripustan teidät peukaloistanne riippumaan työhuoneeseeni – ”
Mutta Voron puhe Tylyahon kielletystä reissusta oli lähes yhtä uskottava kuin Albus sanoisi haluavansa sittenkin Luihuiseen. Kukaan ei tuntunut pitävän totena sitä, kunnes rehtori Rhialdor oli ilmestynyt marmoriportaiden päähän.
”Pyydän kaikkia oppilaita palaamaan takaisin oleskeluhuoneisiinsa – välittömästi”, Rhialdor karjaisi portaiden yläpäästä, jolloin useimmat oppilaat taipuivat kurjaan kohtaloonsa ja Voro katseli sakenevaa väkijoukkoa voitonriemuisesti.

”Uskomatonta”, Rose henkäisi hetken päästä. ”Tämän vuoden ensimmäinen Tylyahoreissu ja sekin peruttu.”
”Meidän täytyy mennä tyrmiin”, Lily sanoi sitten muille ystävilleen. ”Nähdään myöhemmin tai viimeistään huomenna.”
He vilkuttivat Denebille ja Lilylle heidän kadotessa kolkkoihin tyrmiin. Albus kääntyi itse nousemaan ylös marmoriportaita Jamesin hieroessa vasenta kyynärpäätään.
”Voro teki virheen koskiessaan minuun”, hän mutisi kelmeällä äänellä. ”Minä rikon heti tänä iltana hänen typerää määräystään.”
”James, et saa!” Rose kivahti hermostuksissaan. ”Sitä paitsi, se ei ollut vain Voron määräys – se oli rehtori Rhialdorin päätös!”
James heilautti kättään välinpitämättömästi ja nauroi kalskeasti. ”Ihan kuin se olisi ensimmäinen kerta, kun rikkoisin rehtorin määräystä.”
”Sinua ei varmaan vähempää kiinnosta jos jäät kiinni?” Rose kysyi sitten napakasti. ”Nimittäin minä olen valmis antamaan sinut ilmi.”
”Hohhoijaa”, James sanoi muka tylsistyneesti. ”Kuulostaa toooosi pelottavalta. Nyt en varmasti uskalla hiipparoida käytävillä öisin, kun mielessäni kummittelee ajatus sinusta partioimassa käytävillä.” Sitten Jamesin ilme muuttui teeskennellyn yllättyneeksi. ”Aika hassua. Luulisi, että tiedän missä päin opettajat liikkuisivat Kelmien kartan avulla. Olisipa minullakin sellainen kartta – en varmasti jäisi koskaan kiinni.”
Se oli Jamesin tapa ärsyttää Rosea, sillä Rose – kuin myös he kaikki muutkin – tiesivät, että juuri James oli löytänyt aikoinaan tuon kyseisen kartan.
”Et sinä voi olla noin typerä, että menisit vasten rehtorin määräystä Tylyahoon”, Rose sylkäisi suustaan.
”Juuri tuon takia Kelmien kartta löysi tiensä minun käsiini eikä esimerkiksi vaikkapa sinun, Rose”, James tokaisi. ”Ainoastaan nerot osaavat hyödyntää sitä.”

Sitten James loikki Rohkelikkotornin portaita ylös jättäen Albuksen, Scorpiuksen ja Rosen sen alapäähän vaitonaisina.
”Älä välitä”, Albus sanoi sitten Roselle. ”Ei hän tee sitä. Minä en lainaa hänelle näkymättömyysviittaani ja sitä paitsi käytävillä on varmasti tehostettu valvonta tänä iltana juuri sellaisten oppilaiden varalta kuin James.”
”Että minua inhottaa hänen asenteensa – ” Rose mutisi paheksuen.
Albus tarttui Rosea hartioista. ”Me lupaamme pitää Jamesin tänään Rohkelikkotornissa. Meitä on minä ja Scorpius.”
”Mutta James on kierompi kuin te kaksi yhteensä – jos se on edes käytännössä mahdollista”, Rose narisi periksiantamattomasti.
”Älä siitä huoli”, Albus tokaisi ja virnisti. ”Minä olen kuitenkin meistä kahdesta se osapuoli, joka voittaa Jamesin mennen tullen kaksintaistelussa.”
Rose hymähti pienesti ja hymyili lopulta. ”Okei. En menetä ehkä yöuniani vakuuttelusi ansiosta. Mutta jos sinä olet lainannut hänelle näkymättömyysviittaasi – ”
Albus nosti oikean käteensä pystyyn kuin vannoakseen. ”Vannon pyhästi, että pahat eivät ole mielessäni.”
”Hyvä”, Rose sanoi hiljaa hymyillen. ”Minä menen nyt oleskeluhuoneeseen. Nähdään.”
Albus katsoi kun hänen serkkunsa säntäsi käytävän toiseen päähän, kunnes hän katosi kokonaan näkyvistä. Sitten hän ja Scorpius nousivat Rohkelikkotornin portaat ylös ja saapuivat Jamesin seuraksi oleskeluhuoneeseen.

***

Albus heräsi oleskeluhuoneen sohvalta, johon hän oli jäänyt nukkumaan eilisen illan päätteeksi. Scorpius oli ilmeisesti kömpinyt omaan makuuhuoneeseensa, sillä häntä ei näkynyt missään, mutta James ainakin tuntui korisevasta äänestä päätellen nukkuvan yhdessä nojatuoleista ja katsottuaan yhteen niistä Albus huomasi olleensa oikeassa.
Albus nousi seisomaan ja venytteli pitkään. Hän ei viitsinyt herättää kumpaakaan heistä, vaan suunnisti pökkyryisen oloisena oleskeluhuoneen muotokuva-aukosta ulos ja asteli Rohkelikkotornin portaat alas puoliunessa. Hänen jalkansa veivät hänet automaattisesti ja ehdoitta Suureen saliin, jossa tarjoiltiin jo oppilaille aamupalaa. Albus asteli rohkelikkojen tupapöytään, jossa Scorpius piteli käsissään Päivän Profettaa ja luki sitä kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään mielenkiintoisempaa.
”Huomenta”, Albus sanoi haukotellen ja rojahti pöytään. ”Olisit herättänyt minut, minusta tuntuu, että koko koulu on jo käynyt syömässä ennen minua.”
Scorpius ei vastannut Päivän Profeetan takaa mitään, jolloin Albus rypisti kulmiaan ja näyttäytyi Scorpiukselle lehden toiselta puolen.
”Haloo? Minä puhun sinulle, jos et sattunut vielä huomaamaan”, Albus sanoi ja virnisti. ”Vai onko sinulla kenties parempaa tekemistä?”
Scorpius pysyi vaiti eikä ahtanut aamiaista suuhunsa niin kuin Albus parastaikaa teki. Albus vilkaisi taakseen Korpinkynnen pöytään, jossa Rose oli yhtä lailla sulkeutunut Päivän Profeetan taakse – ja itse asiassa kun tarkemmin katsoi, niin suurin osa oppilaista Suuressa salissa oli tehnyt samoin.
Mutta ennen kuin Albus ehti sanoa mitään, joku oli paiskannut yhden Päivän Profeetoista rohkelikkojen tupapöytään ja istuutui nyt Albuksen viereen.

”Tylyahossa on tapahtunut murha”, Louis sanoi ja haroi lähes yhtä vaalea tukkaansa kuin Scorpiuksella.
Albus katsoi Päivän Profeetan etusivun kuvaa, jossa kuvattiin puista taloa ja sen rikkinäisiä ikkunoita, irti revittyä ovea ja muutenkin rähjäistä sisäänkäyntiä. Hänen ruokahalunsa oli kaikonnut saman tien.
”Tämä – tämähän on se talo – talo, jonka ohitse me olemme ties kuinka monta kertaa kävelleet”, Albus henkäisi lopulta ja tarttui Päivän Profeettaan ja selasi sivun 14.

Yllättävä murha Tylyahossa

Siitä lähtien kun Harry Potter kukisti pimeyden lordin, Voldemortin, ei ole yksikään uskaltanut uhmata taikayhteisöämme murhilla tai uhkausviestillä. Eilisiltainen tapaturma on muuttanut useiden mielipiteitä ”Uudesta ja Turvallisesta Taikaministeriöstä”.
Eilisiltana kello 15:23 Tylyahossa sattui murha, jonka tekijää ei ole tiedossa. Taikaministeri Kingsley Kahlesalpa ei ole suostunut antamaan minkäänlaista lausuntoa tapahtuneesta, mutta puolestaan myöhemmin illasta saapunut paikalle Tylypahkan rehtori ja taikaministeriön hyväksi toiminut aurorinvirastaan eronnut Elessar Rhialdor on maininnut, että kyseessä on ollut Griffinin perhe ja että ainoastaan heidän tyttärensä on tuotu kotiopetuksesta Tylypahkaan ainoana henkiinjääneenä. Tästä pelastuksesta olemme saaneet kiittää yhtä Tylypahkan oppilasta nimeltä Kelvin Clark, joka oli saapunut paikalle juuri parahiksi pelastamaan Griffinien ainokaisensa.
”Tämä on todella harvinaista. Tämän kaltaiset tilanteet ovat aina kovin ikäviä ja surullisia”, rehtori Rhialdor kommentoi.
Eikä ainoastaan yllättävä murha lähellä Tylypahkan velho- ja noitakoulua riitä rikkomaan ihmisten rauhattomuutta, sillä herra Griffinin ruumis löytyi olohuoneesta veren peitosta, mikä viittaa toisaalta siihen, että pelkästään tappokirous ei ole tehnyt tuosta viattomasta ihmissielusta selvää. Rouva Griffinin ruumista ei ole löydetty, mutta lukuisia todisteita siitä, että hänet on murhattu kylmäverisesti.
”Rouva Griffin ilmeisesti pakeni ikkunasta, sillä hänen kengänjäljet ovat painuneet nurmikkoon ja hänestä on vuotanut verta kavutessaan ikkunasta ulos. Ei tiedetä, oliko murhaaja ihmissuden kaltainen paholainen vai kohtasiko rouva Griffin jotain muutakin kuin kylmäverisen tappajan, sillä pihalla löytyy suuren hirviömäisen otuksen jalanjäljet, joka on mitä todennäköisemmin nälkäisenä tehnyt rouva Griffinille mitä kaikki pedot yleensä tekevät.
Tänä iltana kaikkialla velhomaailmaa pidetään herra ja rouva Griffinien muistoksi hiljainen hetki kello 18:00. Levätköön nyt rauhassa.


Albus käänsi katseensa sitten alakulmaan, johon oli kirjoitettu pienellä:
Oliko murhaaja peto vai oliko naisen murha vain sattumaa? Lisää sivulla 18!
Albus kohotti katseensa lehdestä ja tunsi voivansa pahoin. Deneb saapui Suureen saliin juuri parahiksi lukemaan uusimman uutisen.
”Griffinit olivat todella arvostettuja”, Louis sanoi ja taitteli Päivän Profeetan kasaan. ”Rouva Griffin oli parantaja ja herra Griffin joku tutkimusmatkailija, kuulemma viisas mies.”
”Tämän takia siis meiltä evättiin Tylyahon reissu”, Scorpius sanoi ojentaessaan lehden Denebille, joka oli juuri aikeissa kysyä syytä.
”Mieluusti minä nukuin kyllä Rohkelikkotornissa”, Albus sanoi kammoksuen. ”ONNEKSI he sentään varoittivat.”
Louis loi Albukseen paljonpuhuvan katseen. ”Totta kai he varoittivat, Al. Vaikka Voro olikin varmasti pakotettu siihen.” Sitten hän katsoi Denebiä. ”Palauta lehti sitten minulle, D. Minä menen nyt meidän puuskupuhien pöytään, nähdään.”
Albus nyökkäsi serkkunsa perään ja katsahti sitten Denebiä, joka irrotti juuri parahiksi katseensa irti Päivän Profeetasta.
”Tämä on kuvottavaa”, hän sanoi, muttei irrottanut otettaan lehdestä. ”Ja mitä ihmettä se nörtti Kelvin on mennyt tekemään? Nytkö hän on kaikkien aikojen sankari pelastaessaan jonkun typerän tytön? Minä en ainakaan tuosta hyvästä ala palvoa sitä paksupäätä.”
”Aika yllättävää siltä tyypiltä”, Scorpius tokaisi laiskasti. ”Mitähän se edes nuuski Tylyahossa siihen aikaan? Eihän hänellä ollut edes lupaa olla siellä minun tietääkseni?”

Denebin ilme kirkastui. ”Niin! Kamala virhe sellaiselta priimuspojulta, hänen omatuntonsa on varmasti vaurioitunut jyrkästi.”
”Luulenpa, että hänen pelastuksensa korvaa omatunnontuskat”, Albus sanoi mietteliäänä. ”Aika rohkeaa kuitenkin mennä tekemään jotain tuollaista kun murhaaja liikkuu lähellä.”
”Hänellä oli onnea, että hän on edes elossa!” Deneb kivahti ja sysäsi lehden sitten käsistään kuin se olisi poltellut hänen sormiaan. ”Mokoma typerys.”
Kohta lehden pöydältä nappasi toinen käsi, joka kuului Jamesille. Hän ei lopettanut virnuiluaan ennen kuin oli nähnyt etusivun kuvan ja sitä kehystävän tekstin.
”No jopas”, James mutisi ja aukaisi lehden.
”Ehkä sinua nyt kaduttaa mitä sanoit minulle eilen”, Rose sanoi ilmestyessään rohkelikkojen pöydän ympärille.
James luki tekstiä silmät sirrissä. ”Tai sitten sinua. Jos minä olisin saapunut paikalle, niin tyhmä Kelvin Clark-nättipoika ei olisi pelastanut neitoa pulasta. Eikö hän ole vieläkään oppinut, että se tehtävä kuuluu minulle?”
Deneb iski päänsä tupapöytään ja mutisi jostain käsiensä lomasta. ”Katso se kuvottava kuva hänestä.”
Jamesin silmät liikkuivat lehden sivuilla, kunnes hänen ilmeensä kirkastui silminnähden. ”Nättipojun naama on päässyt komeilemaan Päivän Profeettaan! Minun täytyy säilyttää tämä painos ihan totta – kenen tämä on?”
”Louisin”, Deneb mutisi edelleen pää painettuna pöytää vasten.

James oli pinkaissut puuskupuhien pöytään Albuksen katsoessa hänen peräänsä. Jamesilla oli outo tapa ärsyttää kaikkia suosiota saavia tyyppejä, mikä johtui ilmeisesti siitä, että hän halusi olla kaiken keskipiste – oli kyse sitten vaikkapa siitä, kuka uskaltaisi juosta ilkosillaan laulamaan professori McGarmiwan yöpymistornin alle muutaman serenadin.
”Minä olen sitä mieltä, että murhaaja saadaan selville ennemmin tai myöhemmin”, Rose sanoi vakuuttelevasti. ”Niin Voldemortinkin kävi. Se on vain ajan kysymys.”
Ja koska kukaan ei ollut sillä tuulella, että voisi jatkaa syömistään, he päättivät Albuksen, Scorpiuksen, Rosen ja Denebin kanssa lähteä virkistymään ulos, sillä oli sunnuntai eikä heillä ollut - läksyjä lukuunottamatta - mitään muuta tekemistä.
”Kukahan se tyttöparka on?” Rose sitten kysyi vaitonaisena heidän kävellessä pihamaan halki vanhan tammen alle. ”Miettikää nyt, vanhemmat kuolleet eikä ketään ympärillä – ”
”Rose hei”, Deneb aloitti. ”Kai hänellä on kavereita ja muitakin sukulaisia? Ei hän yksin ole.”
Rose näytti kaikesta huolimatta huolestuneelta. ”Mieti omalle kohdallesi, Deneb.”
”Miksi? Minä en halua murehtia sellaisista asioista, jotka VOIVAT sattua tai VOIVAT OLLA sattumatta”, Deneb vastasi huolettomasti ja asettui nojaamaan tammea vasten. ”On parempi elää tässä hetkessä.”
Rose päätti olla sanomatta mitään, sillä hänkin oli ilmeisesti tajunnut, ettei heidän kahden sananvaihdosta tullut juurikaan mitään. Hän kaivoi koululaukustaan riimukirjan ja alkoi lukea sitä hiljaisena jättäen pojat kokonaan oman ajatusmaailmansa ulkopuolelle.

Eikä mennyt aikaakaan, kun ystävykset näkivät Louisin talsivan vanhaa tammea kohti ja pysähtyvän juuri sen keltaisiksi muuttuneiden lehtien varjoon. Hän näytti hieman hengästyneeltä eikä saanut sanaa suustaan.
”Kakaise ulos vain”, Deneb naljaisi.
Louis katsoi heitä synkästi. ”James on tullut lopullisesti hulluksi.”
”Mitä hän on nyt keksinyt?” Rose ärähti kirjansa takaa, muttei silti näyttänyt naamaansa.
Louis empi hetken. ”Hän – hän haluaa mennä tutkimaan Griffinien taloa.”
Albus kohotti katseensa Louisiin ilmeettömänä tekemättä juuri mitään, mutta Scorpius ja Deneb olivat purskahtaneet räkänauruun ja löivät samaanaikaan ylävitosen.
”Loisto juttu Jamesilta!” Deneb ulvoi. ”Tehdään se! Mennään tutkimaan se ja pengotaan koko paikka – ”
” – talohan voi olla vaikka mitä salaisuuksia täynnä – ”
” – siitä tulee mahtavaa – ”
” – selvitetään, onko Päivän Profeettaan luottamista!”
Rose oli hermostunut poikien hehkutukseen murhasta, jolloin hän paiskaisi paksun riimukirjansa nurmikkoa vasten ja näytti raivostuneelta. ”Se olisi täysin holtitonta! Ettekö te aio kunnioittaa muiden kuolemaa ollenkaan? Menette nyt tutkimaan taloa, joka on kaiken lisäksi kielletty ulkopuolisilta – varsinkin teidän kaltaisilta!”

”Ei kukaan ole pyytänyt sinua mukaan”, Deneb sanoi Roselle vastaan ja näytti viattomalta.
Rose puolestaan tärisi raivosta. ”Te olette niin epäkypsiä! Sano jotain heille, Al – ”
”Ei se ole mitään vakavaa”, Scorpius sanoi sitten ja hänen hymynsä oli hyytynyt tiehensä. ”Ja me kyllä kunnioitetaan Griffineitä kaikesta huolimatta. Se, mitä heille tapahtui, oli kamalaa. Mutta mitä väärää on käydä katsomassa sitä omin silmin?”
”Miksi te edes haluatte nähdä sen omin silmin?” Rose kysyi uskomatta korviaan. ”Ja te joutuisitte niin pahaan pinteeseen, että teidät saatettaisiin erottaa Tylypahkasta.”
”No”, Deneb aloitti ja siirsi katseensa Rosesta Albukseen, ”itse asiassa me ei tehdä mitään, jos Albus ei toisin sano. Hänellä on viitta, hänen sanansa on siis laki.”
Myös Rose oli kääntänyt vetoavan ja huolestuneen katseen Albukseen. Albus meni hämilleen, sillä nyt kaikki heistä katsoivat häntä hyvin anelevasti. Mutta itse asiassa, vaikka Albus olikin aina halunnut kuunnella Rosea ja olikin niin tehnyt siihen mennessä lähes aina, hän tunsi itsekin pientä kummallista vetoa mennä nuuskimaan.
”Olen pahoillani, Rose”, Albus sanoi lopulta ja katsoi serkkuaan anteeksipyytävästi.
Rose nielaisi kuuluvasti ja raskaasti noustessaan pystyyn ja poimiessaan riimukirjan nurmelta. Hän katsoi murhaavasti jokaista heistä, työnsi kirjansa laukkuun ja paineli tiehensä ravistaen päätään matkalla Tylypahkaan.
”Hän on liian herkkä”, Deneb sanoi katsoessaan hänkin Rosen perään.
Albus tunsi palavaa halua motata Denebin suu kiinni, sillä he olivat loukanneet Rosea tai jos eivät loukanneet, niin ainakin suututtaneet hänet todella pahasti.

***

Illalla Albus ja Scorpius olivat lähteneet Suuressa salissa pidettävään muistotilaisuuteen, jonka rehtori Rhialdor piti heille. Denebin liittyessä heidän sekaan - salaa - Rohkelikkopöytään hänellä, Scorpiuksella ja Jamesilla oli paljon suunniteltavaa yölliseen Tylyahonreissuun liittyen, että Albus ei kuullut kuin puolet rehtori Rhialdorin puheesta. Hän oli kuitenkin kehoittanut oppilaita pysymään rauhallisina ja luottamaan, että taikaministeriö ottaa asian hoidettavakseen mahdollisimman pian, jotta huhu vuosikymmenien ensimmäisestä murhasta saataisiin taltutettua. Tässä vaiheessa Rosen ja Albuksen katseet olivat kohdanneet eri pöydistä käsin, jolloin Albus ei voinut olla miettimättä, oliko heidän tuleva tekonsa sittenkään niin viisas.
Hugo olisi halunnut liittyä heidän mukaan tutkimaan Tylyahoa, mutta hänellä oli tarpeeksi tekemistä vaihto-oppilaiden kanssa, jotka pyysivät häntä opastamaan missä oli jokin tietty vessa tai miten he pääsisivät kirjastoon, joten Hugo joutui tyytymään omaan valvojaoppilas-rooliinsa.
Lily ei tiennyt poikien suunnitelmasta mitään, joten hän ei edes kysynyt matkalle mukaan – vaikka Albus ei olisi siihen edes suostunut –, mutta Louis ei halunnut mukaan missään nimessä, vaikka hän tiedostikin koko suunnitelman laidasta laitaan.
”Käytämmekö Hunajaherttuaan vievää salakäytävää?” Deneb varmisti heidän lähtiessä juuri tarvehuoneesta Tylyahoon.
He astelivat kolmannen kerroksen pääkäytävällä sijaitsevan yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen noitapatsaan eteen ja James kaivoi taskustaan taikasauvan, osoitti sillä patsasta ja lausui ”Halkhios!”. Patsaan kyttyräselkä liikahti juuri sen verran, että heidän hoikkien vartaloidensa avulla he pääsivät livahtamaan sen ohitse hyvin kapeaan, matalaan ja maalattiaiseen tunneliin. Albus sytytti sauvansa ja kohotti sauvakätensä koholle, jotta he näkisivät eteensä.

Albus ei liialti pitänyt ahtaista paikoista ja hän oli mennyt tuota samaista reittiä monen monta kertaa aikaisemminkin, jolloin hän tiesi, ettei Hunajaherttua ollut todellakaan vain muutamankymmenen tuuman päässä. Tunneli mutkitteli heidän edetessään syvemmälle pimeyttä ja tunneilta tuntuneen ajan lisäksi Deneb sai hermojaraastavan hikan.
”Merlin sentään! Mikä hitto sinua vaivaa?” Scorpius ärähti hetken päästä. ”Me olemme kulkeneet tätä tunnelia pitkin jo tunnin ja kuunnelleet ainoastaan tuota ärsyttävää hikkailuasi! Onko sinun mahdoton olla hiljaa?”
”Ei se ole minun vikaani!” Deneb puolustautui. ”Minä olen yrittänyt pidättää hengitystä, kuristin äsken jopa itseäni, James yritti säikäyttää minut – mikään ei tehoa!”
”Minun kärsivällisyyteni alkaa pian loppua”, Scorpius murisi ja sammutti sauvastaan valon. ”Minä sekoan pian.”
”Joku tyttö Amerikassa hikkaa kaiken aikaa”, James sanoi jonon etupäästä. ”Eikä se lähde häneltä pois. Hän sai sen yhtenä päivänä ja kuka tietää milloin se loppuu.”
”James huijaa”, Albus sanoi Denebille, jonka ilme oli muuttunut järkyttyneeksi.
”Enkä huijaa”, James totesi siihen. ”Minun huonekaverillani oli muutama vuosi sitten hikka ja se kesti kolme viikkoa. Hän joutui sen vuoksi sairaalasiipeen.”
Deneb hikkasi kuuluvasti. ”Minulla on kestänyt jo melkein tunnin. Entä, jos minullakin on ikuinen hikka?”
”Enpä tiedä”, James sanoi miettivään sävyyn. ”Nauhoita vaikka levy siitä?”
Deneb irvisti Jamesille. ”Tosi hauskaa.”

He kävelivät vielä jonkun aikaa, kunnes heidän eteensä tulivat tutut kuluneet kiviset portaat, jota pitkin he alkoivat kavuta. Albus huohotti jo puolessa välin matkaa ja Denebin hikka soi hänen korvissaan joka hetki, kun Albus luuli sen menneen ohitse.
Ja sitten kun Albus törmäsi Denebin takamukseen kiivetessään portaita ylös, he olivat tulleet tunnelin päähän – salaluukulle. James oli työntänyt salaluukun vaivihkaa auki ja tarkisti reitin, kunnes viittoi muita nousemaan portaista ylös Hunajaherttuan kellariin.
”Ei kai täällä pitäisi olla enää liikettä kun kello on jo kymmenen?” Scorpius varmisti ja kohotti sauvaansa jokaiseen suuntaan.
”Ei”, Albus vastasi siihen. ”Minusta tuntuu, ettei tämä paikka ole ollut koko päivänä auki.”
”Ja syyn me tiedämme”, Deneb sanoi ja asteli nyt rennommin eteenpäin hikatessaan äänekkäästi jälleen.
Heillä kesti kauan ennen kuin kumppanit pääsivät Hunajaherttuan kellarista portaat ylös puotiin, jonka hyllyt suorastaan huojuivat mitä ihanimmista makeisista, joita Albus oli koskaan maistanut. Varsinkin Jamesin kanssa oli tullut ongelmia, sillä hän oli todella riippuvainen tuon putiikin antimista, joten kun viimein James oli kerännyt taskunsa täyteen herkkuja, he pääsivät Tylyahon pääkadulle.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” Albus sihahti Jamesille tämän popsiessa makeisia suun täydeltä. ”Meidän ei ollut tarkoitus tulla tänne VARASTAMAAN niin kuin sinä juuri teit!”
”Älä hikoile, pikkuveli”, James mussuttu suu täynnä ja tarjosi taskustaan pari karkkia Albuksen kouraan. ”Näitä riittää sinullekin.”

”Minä viis veisaan sinun typeristä makeisistasi!” Albus kivahti, sillä hän kuvitteli jo mielessään, miten Rose olisi siihen suhtautunut. ”Missä sinusta on tullut tuollainen mäntti?”
”Nyt kun otit puheeksi, niin olen viettänyt liikaa aikaa sinun seurassasi”, James sanoi miettivällä äänellä. ”Olisiko sillä osuutta asiaan?”
James virnisti Albuksen tuohtuneelle naamalle ja ohitti hänet astelemalla Tylyahon talojen ikkunoiden alla kohti pääkatua.
”Karkkia?” Albus kysyi kuivasti käännyttyään ystäviensä puoleen ja ojennettuaan kätensä, jossa oli muutama Jamesin makeinen.
”Karkkia tässä karmivassa murhapaikassa?” Deneb hämmästeli katsoen epäluuloisena Albuksen ojennettua kättä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”No ehkä yksi.”
Albus länttäsi makeiset Denebin kouraan ja talsi Jamesin perään hyvin hermostuneesti sekä Jamesin että pimeyden aikaansaannoksesta. Hän kuuli Denebin kömpien hikkaillen hänen peräänsä ja Scorpiuksen kirivän Albuksen rinnalle.
”Minusta tämä on loistava idea, ihan oikeasti, Al”, hän sanoi hetken päästä.
”Minä en ole siitä enää niin varma”, Albus tuhahti. ”James saa pinnani kiristymään entistäkin kireämmälle.”
”Meidän kannattaa silti muistaa, että hän on vain omaitsensä”, Scorpius sanoi virnistäen.
He kävelivät verkkaisesti pitkin Tylyahon pääkatua, kunnes James oli johdattanut heidät yhdestä kujasta puikkelehtimaan talojen välissä, jossa hädintuskin sai tilaa edes hengittää. Talot olivat melko tiiviisti vierekkäin, jolloin kumppanit ryhmittyivät jonoksi, jota johti edellä ripeästi kävelevä James. He olivat kävelleet pienen hetken tiheässä asutuksessa, kunnes heidän ympärilleen maalautui näky aukiosta, jossa he olivat joskus poikenneet mennäkseen katsomaan lähemmäs Rääkyvää röttelöä.

”Tässä se kaiken järjen mukaan pitäisi olla”, James julisti, jolloin heistä kukin vilkuilivat ympärilleen. Ei ollut itse asiassa vaikea arvata, mikä talo se sattui olemaan, sillä yksi aukiolla olevista taloista näytti kammottavalta kaikin puolin; sen ovi oli revitty irti, ikkunassa oli reikiä ja talon puuseinässä oli ihmeellistä tummaa jälkeä. Albuksen selkäpiitä alkoi pakostakin karmia.
”Voi Luoja”, Deneb kuiskasi järkyttyneenä katsoessa samaa mitä heistä jokainen.
”Se on varmaankin suojattu?” Albus kysyi varovasti olettaen, että James tietäisi vastauksen.
”Jos se olisi, niin me tuskin näkisimme sitä”, James vastasi näsäviisaana. ”Minusta tuntuu, ettei taikaministeriö ole olettanut, että kukaan TAHTOISI mennä nuuskimaan paikkoja. On heillä varmasti täällä joku vartija, mutta senhän me näemme vilkaisemalla tätä kullanmurua.” James heilutti Kelmien karttaa kädessään. ”Kuka haluaa olla ensimmäinen?”
Hän vilkuili vuoronperään muita.
”En minä ainakaan”, Deneb sanoi nostaen käsiään ylös. ”Minä tulen mieluusti häntäpäässä, pidän nähkääs selustaanne.”
”Minusta kun tuntuu, että sinulta meni pupu pöksyyn”, Scorpius naljaisi.
”Eikö sinun siinä tapauksessa sitten pitäisi mennä ensiksi?” Albus heitti takaisin Scorpiukselle. ”Sinä kun tunnuit juuri äsken hehkuttavan miten upea idea tämä oli.”

Hetken Scorpius näytti siltä kuin haluaisi perua sanansa, mutta sitten hän ilmeisesti muutti mielensä ja tokaisi kuivasti:
”Voi Luoja. Unohdin jo, että seurassani on kolme muuta jänishousua. Minä menen, jos sillä on jotain merkitystä.”
Sitten hän talsi eteenpäin kohti taloa ja vilkaisi sen rumaa olemusta vielä ennen astumista oviaukosta ensimmäisen askeleen sisään pimeyteen. James seurasi häntä aivan kannoilla, jolloin Albuskin uskaltautui lähestymään taloa. Hän tosin oli kääntymässä pian sen jälkeen, kun kuuli Scorpiuksen kummallista yökkäämistä sisältä.
”Mitä siellä on?” Deneb kysyi huolestuneena hengittäen suoraan Albuksen niskaan.
”Verta!” Scorpius sanoi jostain pimeydestä äänellä, jonka jokaisesta tavusta tihkui pahoinvointia. ”Tämä on sairasta!”
”Albus, sano kun olemme ohittaneet olohuoneen, niin minä pidän sillä aikaa silmiä kiinni”, Deneb sanoi Albuksen olan ylitse.
Albus pyöräytti silmiään. ”Hyvä on, Prinssi Rohkea.”
He kävelivät pimeydessä tovin, jolloin Albuksen silmät alkoivat jo tottua pimeyteen ja hän saattoi erottaa talon erilaisia esineitä ja koristuksia. Hän myös huomasi Scorpiusta kuvottavan veren, jota oli totta puhuen melkoisesti. Albus ohitti sen siirtäen katseensa jonnekin muualle ja johdattaen Denebiä perässään pois olohuoneesta.
”Se hikka muuten meni ohitse”, Deneb sanoi hetken päästä silmät yhä kiinni. ”Minä en ajatellut sitä ja se hävisi.”
”Todellako?” Jotenkin Albuksesta tuntui Denebin sanovan sen ainoastaan siksi, että pitäisi jotain ääntä.

”Hei, täällä on rappusetkin”, Scorpius huikkasi jostain lähettyviltä. Albus suunnisti äänen suuntaan.
”Minä olen tutkinut jo keittiön ja muut paikat”, James sanoi tullessaan hänkin rappusten alapäähän. ”Mennään katsomaan, löytyisikö herra Griffinin korva naulattuna makuuhuoneen seinään!”
”Pää kiinni!” Albus ärähti niin kovaa, ettei tajunnut estää itseään sen sanottuaan. ”Miten sinä saatat puhua noin?”
James näytti katsovan Albusta kuin sekopäistä. ”Entä miksi sinä olet noin tosikko?” Sen sanottuaan hän katosi rappusia pitkin yläkertaan, jonne Scorpiuskin matkasi hänen vanavedessään.
Deneb nykäisi hivenen Albusta kylkeen. ”Saako jo avata silmät?”
”Saa”, Albus vastasi ja kapusi itsekin hermostuneesti rappuset ylös. ”Tuntuuko sinustakin, että me emme kunnioita kuolleita?”
”Minusta tuntuu lähinnä siltä, että oksennan pian”, Deneb sanoi pahoinvoivasti Albuksen takaa.
Albus oli saapunut yläkertaan, joka tuntui olevan jonkinlainen ullakko, sillä siitä tilasta ei johtanut minkäänlaisia ovia toisiin huoneisiin. Sen katto oli matalampi kuin alakerrassa, mutta tämä oli paikka, jossa huonekalut olivat revittyjä tai muuten vain sekaisia. Ikkuna oli rikottu; se oli varmasti ikkuna, josta rouva Griffin oli hypännyt. Albus kuitenkin siirtyi Scorpiuksen ja Jamesin liikkumattomien kehojen viereen tuijottamaan suoraan seinään verellä kirjoitettua tekstiä: Hän-joka-jääköön-nimeämättä nousee kuolleista.

RÄKS. Albus oli juuri järkyttynyt nähdessään tuon seinällä olevan tekstin, mutta hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun kuullessaan tuon vielä kamalamman äänen, joka kaiken lisäksi kuului hänen aivan toiselta puoleltaan. Katsoessaan nurkkaukseen hän näki Denebin sotkeutuneen johonkin rojujen sekaan.
”Sori, kamut.”
”IDIOOTTI! OLIN SAADA SYDÄRIN!” James karjaisi ja otti Denebiä rinnuksista kiinni.
Albus siirsi katseensa takaisin seinään kirjoitettuun tekstiin ja sitten nappasi Jamesilta Kelmien kartan. Niin kuin hän oli arvannutkin: joku oli taatusti kuullut sen ja oli tulossa nyt tarkistamaan asiaa. Kelmien kartassa luki nyt nimitäplä Mundungus Fletcher, joka liikkui kovaa kyytiä kohti Griffinien taloa.
”Voi helvetti”, Albus kuiskasi. ”Voi HELVETTI, nyt lähdetään! Voi helvetin helvetti, ne on laittanut MUNDUNGUSIN vartioimaan Tylyahoa!”
”Mitä?” James ulahti ja riensi tarkistamaan Kelmien kartasta. ”Voi paska! Al, viitta! Ota viitta esiin!”
Albus kaivoi laukkuaan, jonka hän oli ottanut mukaan reissuun. Hän käytti kättään jokaisessa nurkassa, mutta hänen käteensä ei osununut mitään kankaista.
”Se on kadonnut! Ei ole totta, MISSÄ SE ON?”
”Nyt ei ole aikaa! Otetaan jalat allemme!” Scorpius huudahti ja pinkaisi alas rappusia.
He juoksivat Scorpiuksen perään James vilkuillen aina vähän väliä Kelmien karttaa. He ohittivat olohuoneen ja veren, jolloin Deneb mitä ilmeisemmin juoksi silmät kiinni, sillä hän törmäsi vielä ulos paetessaan seinään kovalla ryminällä. Scorpius ja James juoksivat jo kaukana.

”Toivottavasti me ei koskettu mihinkään”, Albus sanoi hengästyneenä ja juoksi tiheiden talojen piiloon. Hän oli näkevinään jossain talojen lomassa juoksevan Mundungusin näköisen epäsiistin hahmon, joka kiiruhti kohti aukiota. Sitä Albus ei kuitenkaan jäänyt tarkistamaan, vaan hän mistään välittämättä säntäsi Jamesin ja Scorpiuksen perään ja toivoi koko sydämestään, että olisi sittenkin unohtanut viitan Rohkelikkotorniin.
Päästessään turvallisesti Hunajaherttuan sisään, ystävykset saivat pienen hengähdystauon ennen kuin he jatkaisivat matkaansa tunnelin kautta takaisin Tylypahkaan.
”Hui helvetti, että me juostiin”, Scorpius sanoi sitten ja sylkäisi Hunajaherttuan lattialle. ”Suussa maistuu veri.”
”Mä säikähdin niin paljon”, aloitti Deneb ja hikkasi erittäin kuuluvasti, ”että se pahuksen hikka tuli uudestaan.”

***
« Viimeksi muokattu: 26.09.2008 15:58:37 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 26.9!
« Vastaus #8 : 08.10.2008 19:53:06 »
Ja lisää pukkaa!


5.luku - Saivartelijaa ja jälki-istuntoja

Albus, James, Scorpius ja Deneb olivat päässeet onnistuneesti oleskeluhuoneisiinsa. James ja Scorpius vaikuttivat ihmeellisen rennoilta ja välinpitämättömiltä sen suhteen, mitä he olivat Tylyahossa nähneet ja kokeneet. He vitsailivat siitä kaiken aikaa, miten hauskaa oli ollut juosta henkensä edestä pakoon. Silti Albus tuntui kuuntelevan heidän juttusiaan sivusta lähinnä toivoen heidän olevan jo hiljaa koko aiheesta, ja kyllästyttyään kokonaan sen yön puheenaiheeseen Albus kömpi poikien makuusaliin ja päätti nostaa päänsä tyynyltään vasta aamunkoitteessa.
Ja maanantaiaamuna – kuten arvata saattoi – Albus olisi antanut kaikki kaljuunansa, jotta olisi saanut nukkua edes hetken pitempään. Hänen silmät painoivat kuin lyijyt eikä hän millään tahtonut muistaa, että päivän ensimmäinen tunti olisi liemiä. Professori Kuhnusarvion jäädessä eläkkeelle, he olivat saaneet opettajakseen uuden pahimman luokan hiirulaisen, joka ei erottanut fletkumadonlimaa peikon räästä. Professori Kaunosivel, kaikkien aikojen laimein opettaja.
Lampsiessaan tyrmiin päin Albus tapasi Rosen eräässä käytävänkulmassa, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään tai edes pyytää anteeksi, Rose käveli jo kaukana marmoriportaissa tuskin vilkaisemattakaan häneen. Ja siitä lähtien Albus oli tuntenut itsensä onnettomaksi, sillä hän olisi tahtonut kertoa näkemästään Roselle, joka tuntui juuri sillä hetkellä olevan ainut, joka voisi todella ymmärtää Albusta.
Albus oli saapunut luokkaan, jossa professori Kaunosivel kävi lävitse juuri liemen ainesosia, ja sattui huomaamaan, että Rose oli vaihtunut istumaan Madisonin viereen ja Albuksen vieruspaikka oli täten tyhjä. Eikä aikaakaan, jolloin Albus etsi Louisin käsiinsä jostain luokan perältä ja he valmistivat melko epäonnistuneen lemmenjuoman, josta professori Kaunosivel oli valmis antamaan papukaijan merkinnän – jonkin kummallisen syyn vuoksi tai siksi, ettei tiennyt millainen lemmenjuoma kuului olla väriltään.

”No, millaista oli olla Tylyahossa?” Louis kysyi hetken päästä vaimealla äänellä kun professori Kaunosivel oli mennyt nuuskimaan muiden liemiä.
Albus hämmensi sakeaa harmaata teostaan ja nyrpisti nenäänsä. ”Rehellisesti sanottuna: se oli todella – ” Albus haki sopivaa sanaa kuvailemaan koko typerää reissua. ” – todella epämukavaa.”
”Ai”, Louis mutisi. ”Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että te olitte ainakin hetken innostuneita asiasta.”
Albuksen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että Scorpius, Deneb ja James olivat olleet koko illan tohkeissaan, mutta hän itse oli ollut ainoa, joka oli suhtautunut pienellä varauksella koko reissuun.
”No, jos olimme, niin se kyllä meni ohitse heti palatessamme takaisin”, Albus sanoi kuivasti. ”Kuvittele, me tutkittiin taloa, jossa joku hullu oli käynyt leikkimässä Voldemortia ja tappanut pari viatonta!” Tässä vaiheessa muutama puuskupuh vilkaisi Albusta pikaisesti.
”Miltä se paikka näytti?” Louis kysyi eikä Albus saanut hänen äänestään selvää, oliko hän kauhuissaan vai kiinnostunut.
”Jos yksi sana riittäisi kuvaamaan sitä paikkaa, niin sanoisin että kamalalta. Kiitä onneasi, ettet päättänyt tulla mukaamme”, Albus voihkaisi ja vilkaisi ohimennen Rosea, jonka lemmenjuoma oli ilmeisesti onnistunut täydellisesti, sillä noidankattila höyrysi vaaleanpunaista savua ilmaan.
Louis oli nähtävästi huomannut Albuksen harhailevan katseen kysyessään: ”Liittyykö tämä teidän yllättävä parinvaihdos jotenkin asiaan?”

Albus harmistui entisestään; hän suorastaan paloi halusta päästä juttelemaan Rosen kanssa ja kertomaan, kuinka huolestunut hän oli seinälle kirjoitetusta tekstistä. Hän ei millään voinut kertoa Louisille, mitä Tylyahossa oli tarkkaan ottaen tapahtunut ja mitä he olivat nähneet siellä ollessaan. Albus rukoili mielessään, että Rose olisi saanut sillä punaisella sekunnilla muistinmenetyksen, joka olisi pyyhkinyt hänen muistinsa eilisillalta kokonaan, jotta kukaan ei muistaisi miten Albus oli tehnyt hallaa Rosen sääntöjenrikkomattomuutta kohden.
”Rose oli sitä mieltä, että me emme olisi saaneet tehdä sitä”, Albus mutisi hetken päästä siirtäen katseensa serkustaan toiseen. ”Me kaikki olemme niin saamerin erilaisia. Sinä, minä, James, Hugo, Roxanne… Me olemme sukua, mutta niin kauhean erilaisia! Miten minä voin olla kaikille yhtä aikaa mieliksi, jos toinen kiskoo minua yhdestä hihasta ja toinen toisesta? Se on mahdotonta!”
”Onko kyse nyt siitä, että sinä haluat miellyttää?”
”EI, minä sanoin sen väärin”, Albus sanoi pikaisesti aivot raksuttaen pääkoppansa sisällä. ”Olin ajatuksissani. Mutta tarkoitin, että oma tahtoni oli kuitenkin lähteä Tylyahoon, joten siis siinä mielessä olisin halunnut olla Rosen mieliksi, koska hän on aina pelastanut Denebin tai Scorpiuksen nahkan. Puhumattakaan minusta. Minä tavallaan tiesin, että tämä reissu tuottaisi hänelle vain lisää päänvaivaa.”
Louis nyökkäsi hitaasti, muttei sanonut sanaakaan. Hetken he sekoittivat noidankattilassa kuohuvaa lientä, mutta todettuaan että se näyttäisi ennemmin hevoskotkan päivälliseltä, johon kuuluisi lukuisia katkottuja rotanpäitä, Albus ja Louis päättivät olla yrittämättä ja toivoa, että professori Kaunosivel ei huomaisi juomassa mitään epätavallisen poikkeavaa.

Ja saadessaan tyydyttävän nyökkäyksen opettajan taholta Albus nyökkäsi Louisille pikaisesti ja käänsi katseensa sitten luokan ovea kohti, jossa Rose jo paineli ulos. Hän säntäsi tytön perään, mutta tyrmien käytäville päästyään hän oli jo menettänyt näköyhteyden Roseen. Albuksen ei auttanut muu kuin heittää olkalaukku olalleen ja talsia seuraavalle tunnille, joka heillä oli muodonmuutoksia.
Matkalla kolmanteen kerrokseen Albus tapasi Denebin, joka oli jäänyt neuvottelemaan vaihtokaupoista joidenkin puuskupuhpoikien kanssa.
”Yrittäkää hankkia ne minulle lauantaiksi”, Deneb sanoi matalalla äänellä kun Albus saapui hänen vierelleen.
”Mitä jos sinä yrittäisit pistää vauhtia?” Albus ehdotti virnuillen katsoen Denebiä, jolloin puuskupuhit nyökkäsivät ja kaikkoontuivat varsin nopeasti heidän seurastaan.
”Mikä hinku sinulla on mennä tuijottamaan McGarmiwan pärstää? Luulisi, että näet sitä muutenkin tarpeeksi usein”, Deneb murahti heidän jatkaessa matkaa Suuressa portaikossa.
Albus heristi sormeaan Denebin edessä. ”Älä sotke minua Jamesiin! Hän on se, jonka harrastuksiin voisi luetella professori McGarmiwan ylenpalttisen härnäämisen. Ja syömisen. Ja tyttöjen ahdistelun.”
”Minä en rehellisesti sanottuna pistäisi kovin paljon vastaan, jos James päättäisi kiusata professori McGarmiwaa useimminkin”, Deneb sanoi voimattomasti ja haukotteli suu ammollaan. ”Hänen tuntinsa ovat aina aamutunteja ja professori Binnsin myös. Muuten, voiko haamuja lyödä päähän?”
Albus rypisti kulmiaan noustessaan toisen kerroksen portaita ylös. ”Lyödä päähän? Eikö se käytännössä katsoen ole aika mahdotonta? Senhän pitäisi kaiken järjen mukaan mennä läpi – ”

”Sääli”, Deneb mumisi alakuloisena. ”Minä olen aina halunnut kokeilla sitä – varsinkin Binnsille hänen typerien aamutuntiensa takia. Olen kuolemanväsynyt.”
Albus puri huultaan; hänellä oli tietysti omat epäilyksensä siitä, miksi he molemmat olivat sinä aamuna kovin väsyneitä, mutta hän ei ollut varma, halusiko Denebkään sen enempää puhua tapahtumista hänen kanssaan. He olivat poikia, jotka eivät tavallisimmin puhuneet mistään sen vakavammasta kuin jälki-istunnoista tai läksyjen paljoudesta. Ne olivat heidän ainoat tavallisimmat huolenaiheet siihen päivään asti, eikä Albus tiennyt miten hänen olisi pitänyt puhua ystävilleen, sillä sellaiseen tapahtumaan hän ei ollut tottunut koko elämänsä aikana.
Ja kun he viimein saapuivat luokkaan, Albus sai huomata, että tällä kertaa Rose pysyi visusti omalla paikallaan, vaikka he molemmat tiesivät varsin hyvin, että hänen vieressään oleva tyhjä paikka kuuluisi Albukselle. Hän siis käveli verkkaisesti omalle paikalleen, pudotti laukkunsa olkapäiltään ja istahti alas Rosen viereen. Albus tiesi liiankin hyvin, että Scorpius ja Deneb heidän takanaan kuuntelisivat varmasti joka ikisen sanan, jonka Rose vain suostuisi sanomaan Albukselle – jos suostuisi.
”Hyvää huomenta kaikille”, professori McGarmiwa kajautti ilmoille terävällä äänellä. ”Toivottavasti olette nukkuneet yön hyvin, sillä tänään edessänne on tähän mennessä ehkä vaativin harjoitusmuoto koko Tylypahkan muodonmuutoksen kurssien ajan.” McGarmiwan katse harhaili pitkin luokkaa ja seisahtui hetkeksi Denebiin, joka oli kohottanut kasvonsa kattoa kohti ja levittänyt suunsa suureen haukotukseen. ”Kuka EI ole kuullut puhuttavan animaagiudesta?”
Albus pälyili ympärilleen. Luokassa ei noussut ainuttakaan kättä.
”Niin arvelinkin”, professori McGarmiwa myhäili ja asteli työpöytänsä taakse. ”Entäpä, nyt kun te kaikki siis tiedätte sanan, osaako kukaan sanoa, mitä se tarkoittaa?”

Useimpia käsiä nousi pystyyn, mutta Albuksen vieressä istuva Rose ja hänen takanaan istuva Scorpius ponnistelivat käsiään kohti kattoa kuin kurotellen taivaalta kuuta. Ei siis ollut ihme, että professori McGarmiwan katse lennähti ensiksi heihin.
”Neiti Weasley?”
Scorpius tuhahti kuuluvasti, mutta vaikka Rose kuulikin sen varsin selkeästi, hän ei päättänyt välittää siitä. ”Animaagi on noita tai velho, joka pystyy muuntautumaan ajatuksen voimalla eläimeksi. Animaagiuden syntyä ei tarkalleen tiedetä, mutta tiedetään että animaagiutta on ollut jo pitkään – jopa satoja vuosia – ennen meitä. Se on edistynyttä taikuutta ja ministeriö pitää kirjaa kaikista animaageista.”
McGarmiwa nyökkäsi ja oli aikeissa jo sanoa siihen jotain, kunnes –
”Onko totta, että Sirius Musta oli rekisteröimätön animaagi?” Scorpius kysyi.
Professori McGarmiwa pysyi hetken vaiti, vilkaisi luokkaa, joka tuijotti häntä takaisin hyvin tiiviisti. Myös Albus oli lopettanut käsiensä näpräilyn ja kiinnittänyt huomionsa professori McGarmiwaan.
”No”, hän aloitti empien, ”en tiedä onko minun soveliasta kertoa teille sellaisia asioita, jotka koskevat Sirius Mustaa – ”
”Miksei olisi? Mustahan oli syytön mies”, joku tuttu ääni kajahti luokan perältä ja oli katsomattakin selvää, että se kuului Williamille.

Professori McGarmiwa aukaisi suunsa, mutta sulki sen saman tien.
”Eikö olekin?” William varmisti.
McGarmiwa näytti siltä, että hän seilasi kahden vaihtoehdon välillä, ja kun lopulta luokkahuoneessa oli niin hiljaista, että Albus kuuli etupenkistä asti kärpäsen surraavan luokan ikkunalasia vasten, McGarmiwa aukaisi suunsa:
”Sirius Mustasta voi olla montaa eri mieltä.” Hänen katseensa kiersi luokassa. ”Mutta totta vie, hän oli syytön mies! Meille selvisi myöhemmin Mustasta muutama tosiseikka, josta emme olleet aiemmin kuulleet – ”
”Minähän SANOIN, että hän oli syytön!” William huudahti ja vilkaisi Matthewia, joka pyöräytti silmiään.
”Ja minä sanon sinulle, nuoripoika, että jollet sinä sulje suutasi yhtä nopeasti kuin minä nappasin siepin aikoinaan, saat poistua luokasta sillä silmänräpäyksellä!” professori McGarmiwa kiljahti. William nielaisi kuuluvasti. ”Hyvä”, McGarmiwa lisäsi ja jatkoi: ”Sirius Mustan lisäksi on ollut – tuota – muutama muu rekisteröimättömiä animaageja, mutta Mustakin olisi varmasti saanut jonkinmoisen rangaistuksen eläessään.”
”Entä, onko totta, että Mustan serkku tappoi hänet?” Scorpius kysyi hetken päästä löhöillessään tuolissaan.
”Herra Malfoy, mistä ihmeestä sinä revit noita kysymyksiä?! Tämä kurssi EI OLE Sirius Mustan elämänvaiheet niin kuin aivan hyvin tiedät!”
”Mutta nyt kun tuli puheeksi”, Scorpius jatkoi ja virnisti vieressään istuvalle Denebille.

”Jos sinua noin paljon kiinnostaa, niin miksi sinä et vaikkapa kysy viereisellä pulpetilla istuvalta herra Mustalta, joka sattuu olemaan Siriukselle sukua?” McGarmiwa sanoi teeskennellyn jäätävästi. ”Ja vallan hyvin tiedät, kuka kysenomainen Siriuksen serkku oli. JA nyt me jatkamme.”
Professori McGarmiwan sauvan heilautuksen johdosta taululle oli ilmestynyt tekstiä, jonka hän pyysi kopioimaan pergamentille. Albus kaivoi muistiinpanovälineensä esiin ja ravisti mustettaan, joka alkoi olla melko lopussa.
”Onko kellään ylimääräistä mustetta lainata?” hän kysyi kääntyen Denebin puoleen.
”Ei”, Deneb vastasi pudistellen päätään. ”Ja lainaan jo sitä paitsi Scorpiukselle.”
Albus nyökkäsi ja kääntyi takaisin tuijottamaan professori McGarmiwaa. Hetken päästä hän tunsi, kuinka joku työnsi hiljaa mustepurkin hänen silmien eteensä, ja kohta Albus tajusi sen olevan Rose. Albus vilkaisi häntä arasti ikään kuin tunnustellen millaisella tuulella hän olisi.
Mutta Rosen silmät olivat pergamentissa kiinni ja hän jatkoi kirjoittamistaan pälyillen aina silloin tällöin taululle, jonne ilmestyivät McGarmiwan muistiinpanot. Albus päätti olla sanomatta sanaakaan, kastoi sulkakynänsä musteessa ja alkoi kirjoittaa.
”Sitten kun olette kirjoittaneet kaiken, voitte etsiä itsellenne parin”, professori McGarmiwa ilmoitti napakasti.
Albus kirjoitti puolessa välissä ja nosti aina vähän väliä sulkakynän paperista kastamaan sitä musteessa. Hän mietti mielessään, kannattaisiko hänen sanoa Roselle mitään tai ylipäätänsä kiinnostaisiko Rosea edes tietää, mitä Tylyahossa oli tapahtunut. Hän näytti jokseenkin kireältä eikä se johtunut ainoastaan siitä, että hänen hiuksensa olivat ehkä ensimmäistä kertaa tiukalla poninhännällä.

Albus kirjoitti viimein viimeisen lauseensa loppuun päättäen sen pisteeseen ja nostaen nyt lopullisesti katseensa pergamentista ja siihen kirjoitetusta tekstistä.
”Opettaja? Tuleeko meistä tämän tunnin jälkeen animaageja?” joku oppilaista kysyi.
”Animaageja? Etkö sinä lukenut muistiinpanoja kirjoittaessasi niitä ylös?” professori McGarmiwa kivahti ja mulkoili jotain takanaistuvaa poikaa. ”Animaageiksi ei ryhdytä yhdessä päivässä! Eikä edes yhdessä viikossa! Sitä paitsi teidän täytyisi olla täysi-ikäisiä siihen.” Hän asteli työpöytänsä takaa aivan etummaisten pulpettien eteen ja pysähtyi. ”Mutta tänään me opettelemme muuntautumaan eläimeksi sauvojemme avulla, mikä on täysin eri asia kuin animaagiksi muuntautuminen, koska animaagi pystyy muuntautumaan eläimeksi ajatuksen voimalla. Eikä vielä toistaiseksi ole löydetty keinoja, jolla animaagi voitaisiin muuttaa jonkun toisen sauvan toimesta takaisin ihmismuotoon. Animaagi muuttuu jos tahtoo, eikä kukaan muu voi estää sitä. Asettukaa nyt pareiksi, niin jaan teille ohjeet.”
Albuksen ympärillä kaikki alkoivat etsiä itselleen paria ja jopa Deneb ja Scorpius päättivät olla toistensa parit. Albus mulkaisi murhaavasti Denebiä, joka katsoi häntä anteeksipyytävästi, mutta nyökkäsi kuitenkin Rosen suuntaan. Albus katsoi Roseen, joka etsi selvästikin katseellaan paria selkä häneen päin. Albus päätti kopauttaa häntä olkapäähän, jolloin tyttö kääntyi häneen päin.
”Sinä kai olet minun parini?” Albus kysyi varovasti ja yritti kuulostaa mahdollisimman paljon siltä, että hän haluaisi Rosen puhuvan hänelle normaalilla tavalla.
”Minä – ” Rose aloitti ensiksi, mutta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi kaikilla olevan jo joku parinaan. ”Äh, hyvä on.”
Professori McGarmiwa kävi luokan katseellaan läpi varmistaen, että kaikilla oli parit ja raivasi sitten yhdellä taikasauvan heilautuksella pulpetit luokkahuoneen perälle niin, että keskellä heillä oli melko suuri tila.

”Me olemme tehneet tätä ennenkin”, professori McGarmiwa sanoi kuuluvalla äänellä. ”Olemme muuttaneet pikareita hiiriksi ja tauluja linnuiksi. Periaatteessa teemme vain saman paitsi nyt teihin. Ja siihen on erikseen loitsu. Kun annan merkin, osoitatte parianne sauvalla ja lausutte: muuntautuos eläimös. Ajatelkaa samalla eläintä, joksi haluatte parinne muuttuvan.” Hänen katseensa pysähtyi murto-osasekunnin pitemmäksi aikaa Albukseen. ”Lasken kolmeen – yksi – kaksi – kolme!”
Albus oli nostanut sauvansa, mutta Rose oli nopeampi. Hän oli lausunut loitsun ja nyt keltainen valojuova tulvi kohti Albusta.
”Varjelum!” Albus huudahti ja väisti loitsun täpärästi syöksymällä vieressä seisovan Denebin kylkeen. Taika väisti hänen suojaloitsunsa ja osui jotain luihuispoikaa vatsaan. Hän lyyhistyi saman tien nelinkontin lattialle, hänen kasvonsa levenivät puhumattakaan hänen nenästään, joka oli nyt kasvanut valtavaksi venyttäen hänen sieraimiaan yhä suuremmiksi. Hänen raajansa tuntuivat lyhenevän ja keskivartalo jatkoi levenemistään. Albus katsoi sitä kauhuissaan, sillä se näytti kauhean epämiellyttävältä, kunnes heidän edessään hetki sitten seisonut luihuispoika oli muuntautunut lattialla seisovaksi rääkyväksi possuksi. Ja kun muut oppilaista tirskahtelivat äänekkäästi, Albus ei voinut olla miettimättä, että Rose olisi tahtonut taian osuvan häneen…
Hän kääntyi Roseen päin. ”Minä en ollut valmis!” Albus sylkäisi suustaan hermostuksissaan.
Rose risti kädet rinnalleen ja katsoi serkkuaan haastavasti. ”Nythän sinulla on mahdollisuus kostaa.”
Ja ennen kuin Albus ehti ajatella asiaa edes kunnolla, hän oli muodostanut mielessään kuvan rupikonnasta ja osoitti nyt Rosea sauvallaan huutaen: ”Muuntautuos eläimös!”

Rose yritti estää loitsun parhaansa mukaan, mutta koska hän oli säikähtänyt valojuovaa niin paljon, että oli kompastua takalistoilleen maahan, hän horjahti taaksepäin ja hänen lausumansa estoloitsu kimposi kattoon. Rose kutistui loitsun alkaessa tehota ja vajosi lattialle yhä pienempään kokoonsa, kunnes hänestä ei ollut jäljellä enää kuin vihainen kurnutus.
”Neiti Weasley ja herra Potter! Loitsuja ei ole tarkoitus torjua! Tämä ei ole mikään kaksintaistelukerho; me harjoittelemme nyt muodonmuutos-loitsua. Onko tämä selvä, herra Potter?” professori McGarmiwa tivasi.
”Kyllä, professori.”
”Hyvä”, McGarmiwa puuskahti ja vilkaisi loikkivaa rupikonnaa. ”Muuntautuos paluus!” Rupikonna kiepahti ilmassa pari kertaa, kunnes se oli muuttunut takaisin vihaiseksi Roseksi, joka mulkoili Albusta luokan toiselta puolen.
”Aika lapsellista kostaa tuolla tavalla kun minä halusin sinusta pienen possun – ” Rose aloitti puolustelevasti ja näytti kiukkuiselta.
Albus naurahti kuivasti. ”Sinähän suorastaan pyysit sitä, Rose.”
”Ainoastaan sen takia, että olisin voinut torjua loitsun ja loitsia uuden loitsun sinuun!” Rose parahti. ”Muuntautuos eläimös!”
Albus osasi nyt odottaa sitä ja torjui senkin moitteettomasti. ”Sinä siis oletit, että suostuisin selkäsaunaan? Älä viitsi, Rose.”
”Kaksintaistelukerhossa sinä olet opettaja nuoremmillesi, mutta luokkatilanteessa ikäistesi seurassa olet kuin kuka tahansa! Muuntautuos eläimös!”

Albus torjui seuraavankin ja loitsu puolestaan oman muodonmuutos-loitsunsa Roseen, joka myös oli osannut odottaa sitä ja väisti sitä täpärästi yhden linnunhäkin taakse.
”Sinä siis yhä kannat kaunaa, että minä itse asiassa haluan edes joskus päättää omista tekemisistäni? Et sinä voi ikuisuutta vihoitella minulle!” Albus sanoi tiukasti ja torjui yhdellä sauvan heilautuksella Rosen seuraavan loitsun. ”Minä en halua tapella sinun kanssasi, Rose.”
Hän astui lähemmäs, mutta Rose kavahti kauemmas. ”Minua ei kiinnosta teidän koko reissunne! Minä oikeasti ihmettelen, miksi sinä halusit sinne mukaan!”
”Minä kadun sitä, mutta jos sinä voisit edes kuunnella – ”
”Miksi? Minä olen aina pelastanut teidän kaikkien nahkanne jopa käräyttäessäni omani! Minua ärsyttää, että te tietentahtoen asetatte itsenne vaaraan ja sitten oletatte, että aina minä tulen pelastamaan teidät ja – ”
Albus ei ehtinyt kunnolla edes miettiä seuraavaa tekoaan loppuun, kun hän oli osoittanut Rosea taikasauvallaan ja muuttanut tämän pieneksi harmittomaksi hiireksi, joka vikisi lattialla hyvin rosemaisesti. Albus vilkaisi professori McGarmiwaa, joka ohjasi joitain rohkelikkotyttöjä muodonmuutos-loitsun kanssa, ja nappasi pyristelevän hiiren kaavun taskuun.
”Professori, minun on päästävä käymään kakkoskerroksen vessoissa – olen pidätellyt tunnin alusta lähtien – ” Albus sopersi ilmestyessään professori McGarmiwan viereen.

Professori McGarmiwa katsoi häntä takaisin hieman ynseästi, mutta nyökkäsi sitten epäröiden, jolloin Albus pinkaisi käytävälle ja laskeutui portaat alas kakkoskerrokseen. Sieltä hän kääntyi Murjottavan Myrtin vessaan, jotta he saisivat olla mahdollisimman rauhassa. Albus kaivoi taskujaan ja otti sieltä esiin pienen piipittävän hiiren, joka rimpuili hänen otteestaan.
”Kuuntele minua nyt, Rose!” Albus sihahti ja laski hiiren maahan hänen lyyhistyneiden polviensa juureen. Hiiri lakkasi rimpuilemasta, mutta asettui sitten rauhallisena hänen eteensä tarkkaillen Albuksen jokaista liikettä.
”Minä olen ihan oikeasti pahoillani kaikesta. Ja olen myös pahoillani siitä, että joskus me emme osaa olla kiitollisia, miten sinä olet pitänyt meistä huolen… Mutta sen ei kuulunut olla mitään muuta kuin pieni tutkimusreissu”, Albus yritti selittää ja haroi päätään epävarmasti. ”Mutta minun on täytynyt puhua sinulle siitä lähtien, kun palasimme Tylyahosta. Minä olen halunnut kertoa sinulle jotain.”
Albus oli kiitollinen siitä, ettei pienenpieni hiiri pötkinyt pakoon tai alkanut vikistä kesken kaiken. Se katsoi häntä hyvin samankaltaisilla silmillä kuin Rosella oli ihmisruumiissakin eikä päästänyt hiiskahdustakaan. Sen Albus tulkitsi niin, että hänen täytyi jatkaa:
”Me tutkimme Griffinien talon läpikotaisin… Menimme tutkimaan jonkinlaista ullakkoa, jonne oli kaiverrettu teksti…” Albus rääkkäsi aivojaan muistellakseen seinälle kirjoitettua tekstiä. ”Hän-joka-jääköön-nimeämättä nousee kuolleista. Se oli kirjoitettu verellä… Rose, se oli maailman kamalinta mitä olen ikinä nähnyt.”

Hiljaisuuden laskeutuessa noiden kahden hahmon välille, he katselivat hetken toisiaan sanomatta sanaakaan, kunnes hiiri alkoi vikistä kuuluvasti.
”Ai niin, anteeksi”, Albus kiiruhti sanomaan ja osoitti hiirtä sauvallaan. ”Muuntautuos paluus!”
Silmänräpäyksessä Albuksen edessä seisoi Rose, joka näytti sanalla sanoen järkyttyneeltä.
”Lukiko siinä todella niin?” Rose parahti ja katsoi suurilla silmillään Albusta. ”Mutta mikset heti sanonut? Voi, meidän täytyy kertoa rehtorille – ”
”Ei me voida kertoa rehtorille, Rosie!” Albus huudahti nopeasti. ”Sittenhän hän saa tietää, että minä olen käynyt siellä. Ja minusta tuntuu, että hän tietää jo asiasta. Muistathan sen Päivän Profeetan jutun?”
”Ei se tarkoita, että Rhialdor tietäisi kirjoituksesta mitään, jos hän on ollut paikalla”, Rose vastusti. ”Hän on voinut olla paikalla, mutta ministeriö on voinut kieltää häntä kurkistamasta sisälle sen koomin. Äh, etkö älyä, Al? Totta kai taikaministeriö tahtoo salata koko jutun! He eivät halua tuottaa paniikkia – ”
”Tiedän sen olevan kauhean epätavallista, että täällä murhaittaisiin joku nykypäivinä. Mutta se oli vain yksi murha! Joku sekosi ja – ”
Hän-joka-jääköön-nimeämättä nousee kuolleista!” Rose huudahti keskeyttäen Albuksen kokonaan. ”Etkö käsitä? Kyse on Voldemortista. Siksi taikaministeriö piilottelee asioita ulkopuolisilta.”
Albus pysyi hetken vaiti. Hän oli arvellut koko sen ajan, että kyse olisi jostain sen tapaisesta, tietysti hän oli kuullut Voldemortista puhuttavan sillä tavalla… Hän-joka-jääköön-nimeämättä… Silti, nyt kun Rose oli sanonut sen ääneen, hän pystyi olemaan siitä erittäin varma.
”Se siis on totta, vai?” Albus kysyi varovasti.

Rose näytti olevan ymmällään. ”Mikä on totta?”
”Että hän on herännyt kuolleista.”
Hetken he tuijottivat toisiaan vaitonaisina, mutta sitten Albuksen onnekseen Rose pudisti päätään.
”Ei tietenkään ole. Al, kukaan ei pysty heräämään kuolleista. Ei edes Voldemort. Kun on kerran kuollut, ei siitä kukaan eloon herää”, Rose sanoi hiljaa.
”Mutta siinähän luki – ”
”Sen oli kirjoittanut joku toinen!” Rose sanoi varmasti. ”Voldemortin kannattajia voi olla kaikkialla yhä, piilossa kenties. Mutta varmasti niitä jossain on ja minä luulen, että – ”
Jostain lähettyviltä kuului suuri poksahdus. Rose keskeytti lauseensa ja Albus kääntyi katsomaan nopeasti taakseen, josta ääni oli kuulunut. Yksi noidankattila oli kaatunut kumoon, jolloin Albus säntäsi katsomaan mitä sen takaa paljastui.
” – sinun vikaa, mikset osannut pitää näppejäsi irti!”
Albus kurkkasi noidankattilan taakse, jossa kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa poikaa kinastelivat kärttyisinä. Heillä molemmilla oli vaaleanruskeat kiharahiuspehko ja taivaansiniset hieman uneliaat silmät. Albus ei pystynyt olemaan virnistämättä.

”Lorcan ja Lysander”, Albus tokaisi ja veti kädet lantiolleen. ”Mitä te täällä teette?”
”Salakuuntelemme”, Lysander vastasi.
Lorcan löi veljeään päähän. ”Ei vaan etsimme rouskeja!”
”Aijaa? Minusta tuntuu siltä, että te oikeasti salakuuntelette”, Albus sanoi ja vilkaisi Rosea, joka nousi pystyyn.
”Olisihan se pitänyt arvata, että te olitte asialla”, Rose mutisi hymyssäsuin ja asteli Albuksen viereen. ”Minä olin melkein unohtanut, miltä tuntui tulla yllätetyksi teidän toimesta.”
”Minun täytyy todistaa Lorcanille, ettei rouskuja ole olemassakaan. Niin isäkin sanoo”, Lysander sanoi ja nousi pystyyn noidankattilan takaa hihojaan putsaten. ”Suokaa anteeksi, mutta me jatkamme nyt todisteiden - joita ei ole - etsimistä.” Hän harppoi tyttöjen vessasta pois saman tien toisen kerroksen käytäville, mutta Lorcan oli yhä jäänyt tuijottamaan Albusta ja Rosea unisesti.
”Yhteen aikaan Murjottavan Myrtin vessa kuhisi rouskuja”, Lorcan sanoi ja katseli hitaasti ympärilleen. ”Äiti sanoi minulle, että niitä pitäisi olla yhä.”
LORCAN, tule!” Lysander kiekui jostain kauempaa.
”Sanottehan, jos löydätte edes yhden?” Lorcan pyysi, mutta ennen kuin Albus tai Rose ehti sanoa hämmennykseltään mitään, hän oli hapuillut kaksoisveljensä perään jättäen oudon hiljaisuuden Albuksen ja Rosen keskelle.

”Miksi Luna petkuttaa heitä tuolla tavalla?” Albus kysyi sitten kun he olivat katselleet hetken kaksosten menoa käytävällä.
”Koska hän itsekin uskoo niihin”, Rose vastasi. ”Mutta onneksi Rolf on tutkija ja tietää, ettei niitä ole olemassakaan. Siksi kai Lysanderkin uskoo isäänsä.”
”Mutta Lorcan ei nähtävästi”, Albus täsmensi.
”Ei niin.”
He seisoivat vielä hetken siinä paikoillaan, mutta huomattuaan kuinka paljon kello itse asiassa oli, he pinkaisivat juoksuun takaisin muodonmuutosten luokkaan, jossa jo osa oppilaista tuli heitä käytävällä vastaan. He astuivat luokkahuoneeseen, jossa oli enää jäljellä pari oppilasta pakkaillen kirjoja laukkuihinsa sekä professori McGarmiwa, joka seisoi vähän matkan päästä heistä kahden muun pojan kanssa.
Albus kiiruhti hakemaan oman laukkunsa, sysäsi kirjan sen sisään ja oli aikeissa kääntyä ovea kohti, kunnes hän kuuli takaansa McGarmiwan äänen:
”Herra Potter, ei askeltakaan!” Hänen äänensä oli terävä eikä se tietänyt koskaan ainakaan mitään hyvää. Rose pysähtyi myös Albuksen rinnalle ja jäi tuijottamaan professori McGarmiwaa.
Ja kun Albus katsoi, hän huomasi kahden muun pojan olevan Deneb ja Scorpius, jotka katsoivat häntä takaisin varsin apeasti. Albus vilkaisi Rosea huolestuneena.
”Neiti Weasley on vapaa poistumaan luokasta”, professori McGarmiwa sanoi hetken päästä. ”Mutta herra Potterin on jäätävä.”
Rose liikahti lähemmäs Albusta. ”Mitä tämä on?” hän kuiskasi huolestuneena.

”En minäkään tiedä”, Albus kuiskasi takaisin ymmällään. ”Mutta kuule, nähdään kohta Suuressa salissa. Me tulemme sinne heti kun pääsemme.”
Rose nyökkäsi epävarmasti ja vilkaisi vielä ripeästi kohti professori McGarmiwaa, joka odotti tytön kääntyvän ovelle päin ja sulkevan sen lopullisesti takanaan. Ja kun he olivat viimein jääneet kaikki neljä luokkatilaan, Albus tunsi kuinka huoneessa virtasi avoin pelontunne. Hänen ei tarvinnut edes katsoa ystäviinsä tietäen, että he olivat joutuneet pinteeseen.
”Minä vaadin, että sinä voit selittää tämän”, professori McGarmiwa sylkäisi suustaan halveksuvalla äänellä ja nosti jonkinlaisen kangasmytyn työpöytänsä päälle. Albus katsoi sitä hetken tietämättä mitä sanoa, mutta kun hän tajusi, että pöydällä lepäävä mytty olikin hänen näkymättömyysviittansa, hän ei pystynyt kuin haukkomaan henkeään.
”Se – se on – ” Albus sopersi ja tunsi kuumottavan tunteen otsallaan. ”Mistä sinä löysit sen?”
Mutta kysymys oli turha, sillä samaisella sekunnilla Albus tajusi, mistä viitta oli löytynyt… Hän oli kadottanut sen Tylyahoreissullaan…
”Tarvitseeko minun edes sanoa?” professori McGarmiwa kysyi siihen mennessä vielä rauhallisella äänellä, mutta sitten häneltä katosi viimeinenkin kärsivällisyys: ”Herra Potter, minä en voi käsittää miten te tieten tahtoen olette menneet Tylyahoon vasten rehtori Rhialdorin määräystä! Tajuatko sinä ollenkaan, millaisessa pinteessä te kaikki olette? Minä luulin, että professori Miller oli oikeassa kutsuessasi sinua vastuuntuntoiseksi nuoreksi pojaksi, mutta tämä ei missään mielessä osoita sinusta sellaista puolta! Tarvitseeko minun edes sanoa, miten pettynyt minä sinuun olen – ”

”Mikset sinä sitten kiikuta meitä suorilta tein rehtori Rhialdorin kansliaan, jotta hän voi leimata takalistooni kengänpohjan kuvan ja vilkuttaa hyvästiksi kun kävelen Tylypahkan pihamaita pitkin takaisin kotiin?” Albus kysyi ja hänenkin, totta vie, teki mieli huutaa.
Nyt professori McGarmiwa näytti melkein seinähullulta huutaessaan:
”Koska minä yritän suinkin selvittää tämän tilanteen ensin itse, koska minä en halua, että teidät erotetaan, herra Potter!” Hän näytti kiihtyneen, mutta hengitti sitten syvään rauhoitellen itseään. Sitten hän asteli työpöytänsä taakse ja istahti tuoliinsa. ”Sano minulle, että sinä tiedät toimineesi typerästi. Onko sinusta tarpeeksi rohkelikkoa sanoa sitä? Sano se minulle, Potter, ja tarkoita sitä!”
Albus ei tiennyt mitä tehdä, sillä häntä kismitti vallan vietävästi. Hän olisi tahtonut kaataa ympäriltään kaikki esineet ja tavarat, hän olisi tahtonut osoittaa syyttävää sormea Jamesiin päin, mutta sitten hän muisti, että se oli ollut hän itse, joka oli päättänyt lopullisesti heidän Tylyahoreissustaan. Se oli hänen viittansa, joka lojui professori McGarmiwan työpöydällä, hänen viittansa, jonka Albus itse oli luvannut mukaan.
”Luuletko sinä oikeasti, etten minä kadu sitä? Se oli typerintä mitä olen ikinä tehnyt, mutta – ”
”Etkö sinä käsitä, Potter? Tässä on vaakalaudalla muutakin kuin maineesi tai kunniasi! Nyt on kyse sinun koulutuksestasi, joka on näin vähällä loppua juuri tähän hetkeen!” professori McGarmiwa kiekui unohtaneensa nähtävästi hillitä itsensä. ”Sano, mitä minun pitäisi sinun kanssasi tehdä!”

”Ehkä sinun pitäisi kirjoittaa minulle eropaperini.”
Professori McGarmiwa ja Albus mittailivat toisiaan hetken, kunnes Deneb liikahti Scorpiuksen vieressä vaivalloisesti.
”Jos Albus joutuu lähtemään Tylypahkasta, niin sitten lähden minäkin”, hän sanoi hyvin uhmakkaalla äänellä. ”Minä olin yhtä lailla mukana kuin hänkin.”
Albus oli yhtä aikaa kiitollinen mutta myös vihainen Denebille, joka oli päättänyt sekoittaa itsensä Albuksen lisäksi soppaan. Hän yritti katsoa Denebiä varoittavalla katseella, mutta tämä ei tuntunut huomaavan sitä millään.
”Minä olin myös mukana.” Scorpius astui asteleen eteenpäin, jolloin Albus yritti viittoa heitä olemaan hiljaa.
Professori McGarmiwa oli nyt kiinnittänyt huomionsa heihin. ”Entä, kuinka monta muuta teidän mukananne oikein oli?”
”Ei muita”, Albus kiiruhti sanomaan ennen kuin Deneb tai Scorpius ennätti avaamaan suutaan. ”Vain me kolme.”
”No mutta sittenhän”, professori McGarmiwa aloitti pahaa enteilevällä äänellä, ”sittenhän siitä ei ole haittaa, jos minä juotan teillä pienen tilkan totuusseerumia, kerta totuus on tämännäköinen.”
”Et sinä voisi niin tehdä!” Scorpius kivahti.
”Kyllä minä voin, herra Malfoy! Minä olen teidän tuvanjohtajanne ja olen läpi sormien katsonut nämä vuodet teidän temppujanne! Minulla on täysi oikeus siihen, sillä teillä ei ole juurikaan vaihtoehtoja!”

”HYVÄ ON!” Deneb karjaisi niin kovaa, että luokkahuoneeseen lankesi syvä hiljaisuus, kun he kaikki mulkoilivat vuoron perään professori McGarmiwaa, joka puolestaan näytti kiehuvan raivosta. ”Hyvä on! James oli meidän kanssa Tylyahossa!”
”James? James Potter?” professori McGarmiwa hämmästeli ja siirsi katseensa sitten takaisin Albukseen. Sitten hän nojasi päänsä käsiään vasten ja pudisteli päätään voimattomasti. Albus, Deneb ja Scorpius katsoivat hetken McGarmiwaa, joka näytti lähinnä siltä kuin haluaisi repiä hiusverkkonsa irti, mutta sitten hän kohotti katseensa ja näytti jälleen kärsivälliseltä: ”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä te teitte Tylyahossa tai miksi te sinne ylipäätänsä lähditte.” Hän tarkkaili heitä kolmea vuoron perään. ”Mutta tällä kertaa te osoititte hölmöyttä tehdessänne jotain sellaista. Minä en aio kertoa tästä Rhialdorille – minun häpeäksi te vain olisitte – mutta kautta Merlinin, te ette tästä selviä ilman seurauksia.” Nyt McGarmiwan ilme oli muuttunut jollain tapaa häijyksi. ”Viekää sana James Potterille, että te kaikki neljä tulette tästä päivästä lähtien minun luokkahuoneeseeni iltaisin kello 18 ja olette niin pitkään, kunnes minä katson teidän parhaaksi poistua. Enkä suvaitse poikkeuksia.”
Albus päästi sydämensä näkymättömästä puristuksesta ja jännityksestä, jota hän oli pidellyt koko sen keskustelun aikana. Hän pystyi jälleen hengittämään, vaikkakin hän tunsi pientä häpeää katsoessaan McGarmiwaa.
”Minä en voi kyllin korostaa, miten pettynyt minä olen”, professori McGarmiwa sanoi ja nousi pystyyn tuoliltaan ja käveli yhden luokassa sijaitsevan peilin eteen.
Albus vilkaisi Denebiä, joka nyökkäsi hitaasti ja asteli Scorpiuksen perässä kohti ovea. Albus oli aikeissa tehdä samoin, kunnes hän huomasi pöydällä lojuvan viitan ja kosketti sitä sormenpäillään, kunnes –

”Potter, jätä se siihen.”
Albus ei voinut uskoa sitä; hän oli menettänyt viittansa professori McGarmiwalle heidän typerän pilan takia. Hän ei voinut tuntea mielessään vihaa, kun hän astui ovesta ulos jättäen muodonmuutoksien luokan ja ajatteli, miten hän sillä hetkellä vihasikin James Sirius Potteria.

***

Seuraavana päivänä Albus istui yksin Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja mietti kuumeisesti viimeisten päivien tapahtumia. Sen kerran, kun hän oli kuvitellut selviävänsä jostain sellaisesta reissusta, he olivat jääneet kiinni. Se ei voinut olla mahdollista, olihan heillä näkymättömyysviitta ja Kelmien kartta mukanaan sekä James vaelteli pitkin Tylypahkaa öisin useinkin laittomasti. Albus ei voinut olla olematta vihainen itselleen, mutta eniten häntä kismitti ajatus, että hän oli kuunnellut Jamesin ideoita.
Sinä päivänä Albus istui jälleen Rohkelikkotornissa kirjottaen Teddylle osoitettua kirjettä ja katsellen aina silloin tällöin ikkunasta ulos Hagridin mökille päin. Kirjeen laatiminen oli yhtä vaikeaa kuin lähes viisi vuotta sitten Albuksen kirjottaessa ensimmäistään.

Hei, Ted!

Te kaikki olette olleet ihmeen hiljaa siellä päin. Lupasitte lähettää minulle kirjeitä, mutta on jo mennyt yli viikko enkä ole saanut ainuttakaan. Miten teillä sielläpäin menee?
Oletko jo kuullut Griffinien kohtalosta? Oletan, että olet, mikäli olet lukenut yhtään Päivän Profeettaa viime päivinä. Ja minun täytyy tunnustaa sinulle jotain… Minä sain jälki-istuntoa. Mutta en sen takia, että olisin keksinyt jotain typerää – tai oikeastaan kyllä senkin takia –, vaan siksi, että me kävimme Tylyahossa, vaikka meitä oltiin kielletty niin tekemästä. Tarkoituksemme ei ollut jäädä kiinni, mutta niin kävi joka tapauksessa. Kadun koko reissuamme sinne, joten sinun on turha pitää saarnaa siitä, sillä professori McGarmiwa hoiti jo sen puolen. Ainoastaan sitä en kadu, mitä siellä näin.
Minun täytyy puhua sinulle mahdollisimman pian. Ei kirjeitse, vaan kasvotusten. Haluan tietää, mitä on tapahtumassa. Ota minuun yhteyttä.

Albus


Albus taitteli kirjeen huolellisesti ja asetti sen sisälle kuoreen, jonka hän sinetöi lopuksi kiinni. Seuraavaksi hän nappasi kirjeen taskuunsa ja viiletti sitten ulos muotokuva-aukosta Rohkelikkotornin portaita alas. Hän oli aikeissa kiivetä Pöllötorniin etsimään oman tunturipöllönsä ja lähettämään kirjeen Teddylle Lontooseen.
Yllätyksekseen Albus tapasi Denebin ja Rosen saapuessaan Pöllölään. Tai itse asiassa se ei ollut kovin yllätys, sillä hän oli kuullut Denebin huudon jo kavutessaan portaita pitkin sinne.
”Voi Merlin! Ota se irti minusta!”
Ja kun Albus oli avannut oven, hänen ohitseen lehahti suurikokoinen posityyhtynen, joka asettui istumaan katosta roikkuvaan häkkiin.
”Ai hitto”, Deneb kähisi ja piteli haavoittunutta kättään. Rose nauroi hulvatonta räkänaurua taustalla.
Albus puolestaan katsoi siivoa ihmeissään. ”Mitä täällä on itse asiassa meneillään?”
”Nämä pöllöt ovat tulleet hulluiksi!” Deneb kivahti ja puristi hampaitaan yhteen kivusta.
Albus pudisteli päätään hymynkare huulillaan ja etsi omaa valkoista tunturipöllöään, jonka hän oli tuonut pari päivää sitten Pöllölään. Hän kaarsi Denebiä purevan posityyhtysen, joka tarkkaili katonrajasta tätä ahnaasti.
”Al, täällä”, Rose huikkasi löytäessään pöllön. Albuksen katsoessa se oli hänen Erwin-pöllönsä, jonka kaulaan hän oli ripustanut sen nimen. Erwin tiesi mitä tuleman piti ja tarjosi koipeaan, jotta Albus voisi pujottaa kirjeensä siihen. Rose seurasi hetken Albuksen sitoessa kirjettä Erwinin jalkaan ja kysyi sitten: ”Kenelle sinä tuon kirjeen lähetät?”

”Teddylle”, Albus vastasi konemaisesti ja nosti Erwinin käsivarsilleen. ”Pyydän, että saisin jutella hieman hänen kanssaan.” Ja kun Rose vilkaisi Albusta epäilevästi, hän jatkoi: ”Täytyyhän minun! Pakko minun on kertoa Griffinien talosta.”
”Mitä sinä enää välität siitä tekstistä?” Rose kysyi ärtyneesti. ”Se oli joku yksinäinen tapaus, jolle ei löydy enää jatkoa meidän elinikämme aikana – ”
”Rose”, Albus sanoi lujasti Erwin käsivarrellaan, jolloin Rose vaikeni äkisti ja jäi tuijottamaan Albusta. Albus hengitti rauhallisesti ja sanoi: ”Ei me tiedetä.” Rose katsoi Albusta hiljaisena, näyttäen siltä kuin hän tahtoisi sanoa jotain väliin. ”Ei koskaan voi tietää”, Albus lisäsi ennen kuin Rose olisi sanonut sanaakaan ja käänsi sitten katseensa laskien pöllönsä ikkunasta ulos.
He katselivat vielä tovin Erwinin lentoa Tylypahkan pihamaan ylitse aina Kielletyn metsän yli, kunnes se lensi jonnekin puiden taakse ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.
”Sinä siis olet sitä mieltä, että jotain on tapahtumassa?” Rose uteli varovasti ja kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Tuskin ainakaan kovin pian”, Albus mutisi varmasti. ”Mutta se, joka tappoi Griffinit, on tuolla jossain. Enkä usko, että hän aikoo vain odottaa, että hänet löydetään.”
”Minä olen ainakin varma siitä, että jotain on meneillään.” Tällä kertaa puhuja ei ollut Rose vaan Deneb. ”Steven kertoi, että Sianpäässä käy nykyäänkin melko omituista sakkia.”
Rose oli kurtistanut kulmiaan. ”Steven? Sekö Sianpään omistaja?”

”Niin, juuri hän”, Deneb murahti.
”Mutta missä sinä olet Steveniä nähnyt?” Rose kysyi epäilevästi.
Deneb kohautti harteitaan. ”Törmäsin häneen aamulla. Hän oli Rhialdorin juttusilla ja me näimme kolmannessa kerroksessa. Steven sanoi, että Sianpäässä on käynyt epäilyttäviä tyyppejä ja aikoo nyt pitää enemmän vieraita silmällä.”
”Eihän Sianpää ole oikein koskaan ollut kauhean hyvämaineinen”, Rose pähkäili. ”Tai siis, äiti kertoi että Sianpäätä on melko vaikea puhdistaa maineestaan. Se on sellainen kuin on, eikä ihme, että siellä käy kovin outoa porukkaa.”
”No, ainakaan me emme ole ainoita epäilijöitä”, Deneb sanoi pirteästi.
Rose mutristi suutaan. ”Minä en ole missään välissä epäillyt mitään. Te olette kauhean vainoharhaisia! Ei kukaan voi olla niin typerä, että etsisi hankaluuksia maailmankuulun Harry Potterin silmien alla.” Mutta juuri kun Deneb oli aukaissut suunsa, Rose nosti sormen hänen huulilleen ja jatkoi: ”Ja sitä paitsi, mistä lähtien sinä olet kaveerannut Steven kanssa, D?”
Deneb näytti melkein loukkaantuneelta. ”Kai nyt minullakin voi sentään olla kavereita?”
”Edes tuo lihava pöllö ei pidä sinusta”, Rose naljaisi ja hymyili pikaisesti ohittaen Denebin Pöllölän ovensuussa ja osoittaen samalla ovenrakosesta posityyhtystä, joka mulkoili heitä pahasti katonrajasta.

Deneb mulkaisi pahasti Rosea ja tuhahti mennessään ovesta ulos: ”Vai ei muka pidä…”
Albus asteli Rosen ja Denebin perässä alas Pöllölän tornin portaita ja sieltä he matkasivat Suureen portaikkoon, jossa heitä vastaan tuli lauma vaihto-oppilaita ja etunokassa Hugo sekä Roxanne, jotka johdattivat heitä juuri sinnepäin, mistä Albus, Rose ja Deneb olivat tulossa.
”Ah, kappas!” Hugo huudahti ja pysäytti porukan portaissa. Ensivilkaukselta vaihto-oppilaita oli Albuksen mielestä lähemmäs parikymmentä. He kaikki jäivät seisomaan portaisiin, osa takanaolijoista jopa yritti nähdä eteen miksi jono pysähtyi. Mutta Hugo oli ehtinyt kertoa senkin: ”Nyt, hyvät vieraamme, olette päässeet kiertueemme kohokohtaan!” Hän asettui juuri Albuksen rinnalle ja kosketti häntä olkapäähän. ”Tämä kaveri tässä on meidän koulumme julkkis – eikä suotta! Hänen isänsä oli vain seitsemäntoista kun kukisti maailman mahtavimman pimeyden velhon!” Joukossa alettiin supista ja Albuksesta alkoi tuntua siltä, että nyt muutama oppilaista osoitti häntä ja hihkui joukon keskeltä. Hän kiusaantui melkoisesti, sillä Hugo oli asettanut hänet kovin epämiellyttävään tilanteeseen. ”Potterin poika ilmielävänä! Näettekö yhdennäköisyyden?”
”Herre gud! Han är Harry Potters son!” joku tytöistä huudahti ja osoitti Albusta.
Albus katsoi vaivaantuneena Rosea, joka puolestaan mulkoili Hugoa paheksuvasti. Hugo kohautti harteitaan viattomasti ja kurottautui heihin päin:
”Ja minä kun luulin, että he olisivat innoissaan nähdessään Ruaahin!”

Nyt Rose näytti siltä kuin hän menettäisi pian järkensä. ”Näytitkö sinä heille RUAAHIN?”
”Näytin, näytin!” Hugo huudahti. ”Mutta Albus innostaa heitä selvästi enemmän.”
Albus oli kiusaantunut moisesta huomiosta, sillä kukaan ei tavallisesti enää kiinnittänyt häneen sellaista huomiota heidän koulussaan. Nähtävästi eri maissa asustaville hän oli kuin jostain sadusta heräännyt hahmo, jonka he nyt näkivät ensimmäistä kertaa todellisuudessa. Albus ravisteli päätään unohtaakseen sellaiset ajatukset, sillä hän ei todellakaan halunnut miettiä sitä.
”Tule, Al, mennään”, Rose tiuskaisi ja harppoi väkijoukon ohitse Suurta portaikkoa alas. Deneb loikki hänen peräänsä virnuillen samalla Albukselle.
Albus oli aikeissa tehdä samoin, mutta yrittäessään livahtaa tungoksen ohitse alas portaita hän ei voinut olla huomaamatta yhden tytön kädessä olevaa lehteä, jonka etusivulla oli suuri teksti – teksti, joka sai yhä uudestaan ja uudestaan Albuksen karvat koholle: Hän-joka-jääköön-nimeämättä nousee kuolleista!
Albus henkäisi äänekkäästi. Hänen silmänsä olivat nauliintuneet tuohon tekstiin ja kun hän saavutti tuon jonon hännillä olevan innostuneen tytön, joka ilmeisesti oli huomannut Albuksen lähestyvän häntä, Albus kosketti lehteä ja kysyi:
”Saanko minä katsoa tätä?”
Tyttö katsoi häntä hetken takaisin sanomatta sanaakaan, mutta kaivoi sitten kaapunsa taskusta sulkakynän ja ojensi sen Albukselle. Albus katsoi sitä mykistyneenä ja yritti vaivata aivojaan ymmärtääkseen mitä tyttö oikein tahtoi.
Deneb oli nähnyt tilanteen ja ilmestyi nyt Albuksen taakse. ”Hän tahtoo, että sinä kirjoitat hänelle nimikirjoituksen.”

Albus vilkaisi tyttöä pikaisesti ja ravisti päätään. ”Ei, ei! En minä halua nimikirjoitusta kirjoittaa, vaan minä haluaisin vilkaista tuota lehteä – ”
Mutta tyttö mutisi jotain eri kielellä ja heristi sulkakynää hänen silmiensä edessä. Silloin Albus älysi sen.
”Sinä siis annat sen, jos kirjoitan nimikirjoituksen?” Albus kysyi.
Tyttö vastasi hänelle taas jollain tuntemattomalla kielellä, mutta Albus oli jo napannut sulkakynän ja kastoi sen tytön musteessa ja kaiversi nimensä tämän kirjankanteen. Vastalahjaksi hän ojensi lehden ja alkoi ihastella Albuksen nimikirjaimia väkijoukon tuuppiessa ihmettelemään lähemmäs heitä. Albus päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja säntäsi pois Suuresta portaikosta suoraan Suureen saliin, jossa Rose ja Scorpius odottivat heitä.
”Al, mikä sinulla siinä on?” Rose ihmetteli istuessaan Scorpiusta vastapäätä yhdessä tupapöydissä.
Mutta Albuksen ei tarvinnut käyttää siihen edes sanoja, kun hän läiskäisi lehden heidän kaikkien nähtäväksi pöytään ja sanoi ärtyneesti:
”He tekivät tämän! He kertoivat sen nyt kaikille!”
Rose silmäili Saivartelijaa, jonka Albus oli pöydälle heittänyt. Myös Scorpius ja Deneb olivat kurottautuneet katsomaan etusivua hämillään, mutta kaikista eniten hämmästystä osoitti Rose.
”Mutta – keitä sinä tarkoitat?”
”He kuulivat, mitä me puhuimme vessassa, Rose!” Albus huudahti raivoissaan. ”Lorcan ja Lysander ovat painaneet näkemämme suoraan Saivartelijan etusivulle!”

Heistä kukaan ei edes vilkaissutkaan lehden sisältöä kun Suuren salin ovet olivat nyt avautuneet uudestaan ja ovensuussa seisoivat juuri parahiksi saapuneet Lorcan ja Lysander. Eikä Albus ehtinyt edes nousta pystyyn, kun Rose oli jo sännännyt heidän luokse, lyönyt Lysanderia päähän lujaa ja huutanut kurkkuaan myöten heille.
Albus katsoi näkyä rohkelikkojen tupapöydästä käsin ja hänestä tuntui lähinnä siltä kuin hän olisi voinut kätellä Rosea ja samalla potea sääliä Lorcania ja Lysanderia kohtaan. Hänen korvissaan soi taustalla Rosen kimeä ääni, kun Albus kääntyi hämmentyneenä takaisin muihin pöydässä istuviin rentoutuen.
"Ehkä sinua ei tuolla tarvita", Deneb sanoi nyökäten oville päin. "Meinaan vain, että jos he ikinä toipuvat tuosta mitä tuolla nyt tapahtuu, he muistavat kyllä saivarrelleensa ja pahasti."

***
« Viimeksi muokattu: 08.10.2008 19:55:43 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

Cappi

  • Vieras
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 8.10!
« Vastaus #9 : 09.10.2008 20:03:59 »
UPEA!  :D Todella hyvä, ihana! Yksi parhaista mitä olen lukenut, jatka samaan tahtiin.  ;)

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 8.10!
« Vastaus #10 : 12.10.2008 10:28:05 »
Kiitoksia, Cappi!

Jatkoa tulee tänään myöhemmin kun saan lisättyä. :)
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 8.10!
« Vastaus #11 : 13.10.2008 00:05:26 »
Tosiaankin myöhemmin kun olen jo käytännössä katsoen seuraavan päivän puolella. :D Tässä tämä nyt kuitenkin on!

6.luku – James kiusankappaleena

Mainittakoon, että James Sirius Potter ei kuuna päivänä ollut tuntenut pienintäkään omantunnonpistosta missään muodossakaan. Hänellä oli taito häivyttää se aina silloin, kun tiedossa oli jokin laiton kepponen tai jos hän saattoi jonkun toisen ihmisen pulaan. James ei liialti halunnut hukata elämäänsä tunteiluun – pelkkä ajatus sai hänet voimaan pahoin. Hän oli ylimalkaan sitä mieltä, että jokainen päivä oli sopiva ärsyttää ihmisiä jollakin tapaa, ja sen taidon hän osasi paremmin kuin kukaan toinen. James tunnettiin kaikkialla minne hän menikin vastuuntunnottomana ihmisenä.
Sinä päivänä James oli ärsyttänyt moniakin ihmisiä, mutta päivän kohokohta oli kun hän tapasi Albuksen Rohkelikkotornin portaissa ilmeisesti odottelemassa juuri häntä. James ei voinut olla virnistämättä nähdessään veljensä nyrpeää ilmettä lähestyessään häntä portaissa.
”Okei, veli”, James sanoi tyynnytellen ja nojasi seinää vasten rennosti. ”Kenet minun pitää nyt kirota?”
Albus näytti kiukkuiselta. ”Ei kyse ole nyt kenestäkään toisesta”, hän puuskahti voimattomasti ja katsoi sitten Jamesta, joka tiesi vallan mainiosti kenestä oli sitten kyse, ”vaan sinusta.” James naurahti, sillä hän oli arvannut aivan oikein. Miksi se ei yllättänyt häntä?
”Mitä minusta?” James kysyi ja piti leveää virnettä naamallaan tietäen, että se sai Albuksen yhä kiukkuisemmaksi.
”Sitä vain, että sinun ideasi meni puihin! Me jäimme kiinni”, Albus selitti kiivaasti.
Okei, auts. Se sattui Jamesiin todella paljon; hänen ideansa eivät olleet koskaan menneet puihin. Hän menetti yli puolet virneestään.
”Mitä sinä puhut?”
Nyt Albuksen naamalla puolestaan kohosi hyvin samantapainen virne. ”Joo, professori McGarmiwa oli saanut käsiinsä näkymättömyysviittani.”
Hyvä, James ajatteli rauhottuen. ALBUKSEN viitan, ei siis hänen. Tilanne oli vielä korjattavissa, mikäli Albus oli yhtään osannut höynäyttää McGarmiwaa samalla tavalla kuin hän itse.

”Otit siis syyt niskoillesi?” James kysyi toiveikkaasti. ”Hyvitän tämän sinulle kyllä, pikkuveli. Saat lainata Kelmien karttaa viikon ajan – ”
”Viikko ei riittäisi tyynnyttämään minua!” Albus huudahti nyt äkisti ja nousi seisomaan Jamesin nenän eteen. ”Sinä olit yhtä lailla mukana kuin mekin! Se oli sinun ideasi, James! Ota nyt helvetti kerrankin vastuu!”
”Älä hikeenny!” James tyynnytteli. ”Hyvä on, kuukauden ajan Kelmien kartta on sinun, minä lupaan – ”
”Sinä jäit kiinni myös, koska Deneb antoi sinut ilmi. Ja onneksi antoikin, minä en pysty tajuamaan, miksi sinä olet noin pelkuri kun olet jäämässä kiipeliin”, Albus sylkäisi suustaan ja kiipesi portaat ylös, vaikka kääntyikin parin askelman jälkeen katsomaan takaisin Jamesia. ”Mutta Kelmien kartta käy oikein hyvin. Voisin siitä nähdä missä sinä aina menet ja tulla kuristamaan sinut.”
Niine sanoineen Albus käänsi lopullisesti selkänsä Jamesille, joka puolestaan katsoi veljensä menoa ylös ja varoi tuntemasta taaskaan syyllisyyden tunnetta sisimmässään. Se oli joka kerta vain vaikeampaa, mutta lopulta James pääsi siitä eroon ajattelemalla, että se oli vain Albus. Kuinka monesti he olivatkaan riidelleet kotona, Tylypahkassa, missä vain. Ja silti Albus oli antanut hänelle aina anteeksi.
James pudisteli päätään hetken ja päätti unohtaa saman tien koko jutun. Hän asteli ylös Rohkelikkotorniin kuitenkin toivoen, että Albus ei istuisi oleskeluhuoneessa. Ja lausuessaan muotokuvalle salasanan James astui aukosta sisään ja katsoi oitis oleskeluhuoneeseen, jossa Albusta ei näkynyt, ainoastaan punaisiin pelikaapuihin pukeutuneita rohkelikkoja.

”James!” yksi heistä huudahti ja harppoi hänen luokseen. ”Missä hitossa olet ollut?”
”Siellä sun täällä”, James vastasi laiskasti. ”Mutta olen nähtävästi unohtanut joukkueemme harjoitukset, niinhän?”
Hänen edessään seisova Ryan yritti näyttää kärsivälliseltä, mutta onnistui siinä erittäin huonosti. James tiesi, että häntä ärsytti suunnattomasti hänen ainainen myöhästelynsä, sillä se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta. Ryan oli kuitenkin hänen yksi parhaista ystävistään, joten hän kai oli jo tottunut siihen vaikka kapteeni olikin.
”No, oikeastaan”, Ryan aloitti vilkaisten joukkueetaan, ”virallisesti harjoituksia ei tänään ole, mutta koska kenttä on täysin vapaa, me keräsimme kaikki likoon ja päätimme etsiä enää sinut käsiimme.”
James hurrasi syvällä mielessään. Hän oli siis välttänyt yhden konfliktin täpärästi.
”Olet siis vihdoinkin varmistanut joukkueemme mestaruuden?” James kysyi kulmat koholla.
Ryan nyökkäsi ja näytti nyt säteilevältä. ”Tänä vuonna sinä rukoilet minua lopettamaan.”
”Tai sitten sinä saat rukoilla minua lopettamaan”, James sanoi vienosti. ”Tänä vuonna me voitamme.”
”Luihuinen voi olla melko vastus”, Ryan mutisi. ”Se on aina voittanut meidät.”
”Mitä sitten?” James kysyi levitellen käsiään. ”Harjoittelemme kovemmin kuin koskaan eikä se ole enää niin suuri este kuin ennen.”
”James, Lily pelaa Luihuisessa etsijää”, Ryan muistutti harmistuen. ”Sinä olet meidän etsijämme. Minusta tuntuu, että siitä tulee kaaos.”

Ja vaikka James jatkoikin hulvatonta virnuiluaan, hän tiesi sen vallan hyvin eikä voinut syvällä sisimmässään kuin harmistua. Hänellä ei olisi minkäänlaista halua taistella voitosta oman siskonsa kanssa, vaikka he eivät mitään hengenheimolaisia olleetkaan.
”Eikö meidän siinä tapauksessa pitäisi mennä harjoittelemaan?” James kysyi levitellen käsiään. ”Että me vihdoin voittaisimme ne pahuksen luihuiset!”
Ryan hymyili huvittuneesti. ”Tottahan toki. Eiköhän mennä?”
James kipaisi hakemaan omat huispausvälineensä poikien makuusalista ja vaihtoi ne ripeästi ylleen. Seuraavan minuutin aikana hän viiletti jo alas Rohkelikkotornin portaita luuta kainalossaan ja harjoituskaapu liehuen. Hän ei voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä kulkiessaan Rohkelikon pelikaapu päällä Tylypahkan läpi, jossa moni rohkelikko taputti hänelle ja toivotti onnea seuraavaa kautta varten. Ja onnea, jos jotain, he tarvitsivat.
Ja kun James vihdoin saapui Rohkelikon pukuhuoneeseen huispauskentän laidalle, Ryan oli esittämässä muulle joukkueelle harjoitussuunnitelmaa. James veti etsijänhanskansa käsiinsä ja lampsi muitta mutkitta kentälle.
Lämmin tuuli pyyhkäisi Jamesin tumman tukan taakse ja sai hänet melkein nauramaan. Hän oli odottanut sitä niin helvetin kauan – pahus, niin kauan! Hän oli kaivannut sitä koko kesäloman, se oli ainut asia, joka sai Jamesin niin aidosti onnelliseksi. Ei edes kukaan tyttö olisi ikimaailmassa voinut viedä sitä asiaa hänen mielestään pois, miltä tuntui lentää satojen metrien korkeuksissa ja tuntea tuuli kasvoillaan. Se oli yksi niistä harvoista asioista, joista James todella välitti.

”Sinä jäit paitsi meidän sotasuunnitelmastamme”, hänen vierelleen pyyhältänyt David sanoi.
James hymyili hänelle. ”Sinä puolestasi unohdat, että minä olen Rohkelikon lahjakkuus.”
”Niinkö?” David ihmetteli virnistäen. ”Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt aikoja sitten taata, että Rohkelikko voittaa Luihuisen.”
Se oli jo toinen kolaus sinä päivänä Jamesin omalletunnolle – jos sellaista edes oli olemassakaan.
”Ihan kuin minä yksin täällä pelaisin”, James tuhahti ja heitti jalkansa luudan ylitse. Sitten hän potkaisi jaloillaan vauhtia nurmikkoa vasten ja lensi tiehensä pieneksi muuttuvan Davidin luota.
James kiepahti pari kertaa luudallaan ilmassa ja sai kuin saikin monta pientä hurrausta katsomon seasta. Sinne oli – kuten tavallista – kertynyt muutama rohkelikko seuraamaan heidän harjoituksiaan, sillä jopa Jameskin oli saanut vuosien aikana faneja, jotka kannustivat heitä harjoituksissa, peleissä ja koulun käytävilläkin.
Ryan oli lentänyt Jamesin viereen. ”Joko aloitetaan?” hän kysyi ja vinkkasi, että he lentäisivät maahan. James seurasi merkkiä ja laskeutui pian hiukset sekaisin maantasalle joukkueensa eteen.
”Niin kuin hyvin tiedätte”, Ryan aloitti nojaten luutaansa vasten, ”Cecilia ja John eivät enää käy Tylypahkaa ja Edward sai pelikiellon. Se tarkoittaa sitä, että me olemme todella pahassa pulassa.”
”Emmehän ole”, David mutisi vastaan. ”Senkus pidetään koelennot ja valitaan parhaimmat.”
”Mutta se vie mahdottomasti aikaa joukkueeltamme”, eräs Jamesin joukkueesta intti vastaan. ”Niitä pitäisi kouluttaa ihan tavattoman paljon, ja sitten meillä ei ole toivoakaan voittaa mestaruutta.”

”Keillä sinä sitten meinasit korvata heidät? Helvetti, meiltä puuttuu kolme pelaajaa!” Ryan tiuskaisi happamasti.
”Ei meidän välttämättä tarvitse käyttää heihin niin paljon aikaa”, James puuttui keskusteluun järkeilevästi. ”Laitetaan pelaajia sellaisille paikoille, jossa meillä on vähän kokeneempaa taustatukea. Yksi voisi olla maalivanteilla.”
”Mutta – ” Ryan katsoi nyt Jamesia hämmentyneenä, mutta James nyökkäsi hänelle. ”Tarkoitat siis, että minun on aika siirtyä kentälle?”
James nyökkäili yhä kiivaammin. ”Me pidämme huolen, että kaatoa ei tule, niinhän? Meillä on koko Tylypahkan parhaimmat lyöjät ja minäkin voin välillä – ”
”Hei!” Ryan aloitti varoittavasti ja heristi etusormeaan Jamesin nenän edessä. ”Sinä olet meidän etsijä – en anna sinun pelata mitään muuta paikkaa!”
”Mutta kyllähän Scorpiuskin toimi puolustajana viime vuonna, vaikka jahtaaja onkin, etkö toiminutkin, Scorpius?” James kysyi ja kääntyi muiden puoleen. Hän koetti etsiä katseellaan platinanvaaleatukkaista poikaa, joka Jamesin muistella oli lähes aina osallistunut joukkueen päätöksentekoihin.
Ja sitten hänen katseensa lennähti katsomoon, jossa Scorpius ilmeisesti piti seuraa tyttöystävälleen, joka kikatti kovaan ääneen nähtävästi jollekin Scorpiuksen jutulle. James virnisti pahaaenteilevästi.
”Hoi, hurmuri!” James huudahti katsomon suuntaan, jolloin tytön kikatus loppui välittömästi ja he molemmat kääntyivät katsomaan häntä. James huitaisi kädellään. ”Tänne sieltä, jos huispaus ja yhteiset kylpyillat kiinnostaa!”
”Kylpyillat?” eräs arka rohkelikkopoika, Fay, kysyi vaimealla äänellä joukkueen keskeltä. James katsoi häntä ja vinkkasi silmäänsä niin, että Fay näytti nyt säikähtäneeltä.

Scorpius pussasi tyttöä poskelle, jolloin koko joukkue kiusasi häntä huutamalla yhteen ääneen ”IIIYYYY” Scorpiuksen tullessa punaisena takaisin kentälle luuta toisessa kädessään.
”Me tässä puhuimme sinun etuoikeudesta olla piilopuolustaja viime vuonna, muistatkos?” James uteli ja vilkuili vuoron Ryania nyt-kuulet-kunniasi-ilmeellä.
”Joo”, Scorpius vastasi empien. ”Mutta se nyt johtui ainoastaan siitä, että olin niin mahdottoman lahjakas lähes jokaisella paikalla, missä ikinä pelaankin.”
James mulkaisi häntä murhaavasti, jolloin Ryan löi kätensä yhteen silkasta ilosta. ”Kuulitko?” Ryan kysyi Jamesilta. ”Asia on loppuunkäsitelty. Me hankimme nyt ne uudet pelaajat ja koulutamme niistä hyviä – ”
”MITÄ?” Scorpius karjahti uskomatta korviaan, jolloin Ryan näytti siltä kuin meinaisi menettää järkensä. Hän ei sietänyt niskurointia, jota erityisesti James ja Scorpius harrastivat hyvin paljon. ”Emme helvetissä voi ottaa uusia pelaajia tänä vuonna!”
Ryanin iloinen ilme oli muuttunut irvistykseksi. ”Onko sinulla kenties parempaakaan ideaa? Ja ei, tyttöystäväsi ei kelpaa, vaikka palvoisitkin häntä kuinka paljon tahansa.”
”Hän on luihuinen”, James kuiskasi Ryanille.
”Sitä suuremmalla syyllä”, Ryan mutisi suupielistään. ”Sitä paitsi tämä voisi toimiakin! Rohkelikossa on monia, jotka ovat melko hyviä huispauksessa. Minä seurasin paria viime vuonna, jotka tulivat koelentoihin ja – ”
”Kuulostaa tosi tylsältä”, Scorpius sanoi laiskasti tyrmäten Ryanin ehdotuksen kokonaan. Olisi voinut luulla heidän Jamesin kanssa olevan Rohkelikon kapteeneita eikä Ryanin. ”Minulla on sinun ideaan verrattuna oikea kuningasajatus.”
”No VIHDOINKIN!” James puuskaisi. ”Anna jo kuulua ennen kuin Ryan oikeasti repii pelihousunsa. Ei pahalla, mutta sinä näytät siltä kuin aikoisit tehdä niin”, hän lisäsi kun Ryan oli mulkaissut häntä.

”En tiedä, miten sallittua tämä itse asiassa on…” Scorpius aloitti, mutta nähdessään muiden kärsimättömät ilmeet hän päätti jatkaa: ”Ajattelin, että miksemme yksinkertaisesti osta muutamaa hyvää tyyppiä joukkueeseemme?”
Hetken he olivat kaikki hiljaa ja miettivät asiaa. James oli vähällä jo innostua koko ideasta, mutta sitten hänen mielessään kävi professori McGarmiwan toruva ilme, joka sanoi että säännöissä se on kiellettyä. Mutta kun hän tarkkaan mietti, heidän ei tarvitsisi kuin saada yksi hyvä tiimiin ja mestaruus oli lähempänä kuin koskaan ennen…
”Oletko varma, ettei se ole sääntökirjoissa kiellettyä?” Ryan kysyi epävarmasti hetken päästä.
”Mitä kultaisessa sääntökirjassa ei mainita, ei myöskään kielletä!” James huudahti iloisesti ja läimi käsiään yhteen. ”Ja minä totisesti toivon, Scorpius, että sinulla on jokin oikein loistava pelaaja mielessäsi!”
”Voit olla varma siitä”, Scorpius sanoi ja hymyili salaperäisesti. ”Eiköhän lähdetä pelaamaan!”
”Sinun komennuksestasi, Ryan”, James sanoi Ryanille ja kumarsi pikaisesti.
Ryan vihelsi pilliinsä ja huusi minkä keuhkoistaan sai irti: ”Harjoitukset alkakoon!”
James kiiruhti avaamaan Ryanin pallokokoelman, jossa hänen oma rakas sieppinsä odotti häntä siivet värähtämättäkään, jolloin James otti sen hyppysiinsä. Hän tutki sitä hetken, totesi mielessään sen olevan juuri samanlainen kuin viime vuonnakin ilman yhtään naarmua ja ojensi sen sitten ilmaan. Sieppi avasi varovasti siipensä ja vain hetkeä myöhemmin se liihotti kentän yläpuolella jossain maalirenkaiden lähettyvillä. James tarttui luutaansa, viskasi toisen jalan sen yli ja kiisi kultaisen ja siivekkään pikkupallon perään.

James oli kaivannut sitä tunnetta liian pitkään; hän oli melkein unohtanut, miltä tuntui lentää sadan jalan korkuudella ja nähdä auringon alla kultaisena kimaltava sieppi, joka oli aina yhtä ihana näky mitä huispaukseen tuli.
Myönnettäköön, että se oli pieni valhe: James ei ollut edes melkein unohtanut sitä tunnetta. Hän syöksyi siepin perään eikä voinut olla miettimättä, miten tylsää elämä saattaisi olla jos ei ikinä kokisi sellaista tunnetta kuin hän saattoi tuntea joka kerta noustessaan luudan selkään. Se oli ehkä maailman paras tunne hänen mielestään. Ja James oli harmissaan siitä, ettei suurin osa saanut kokea sitä ehkä koskaan.
James syöksyi alaspäin nähdessään joukkueen vetäytyvän hetken päästä kasaan juttelemaan. Hän huokaisi syvään, sillä vain muutama minuutti sitten he olivat nousseet ilmoihin.
”Mitä nyt taas?” hän kysyi kärsimättömästi.
”Me tarvitaan joku suunnitelma”, Ryan sanoi oitis. ”Jokin taktiikka, jota harjoitella. Onko kenellekään ehdotuksia?”
Juuri siitä James piti eniten Ryanista ja juuri sen takia hänestä varmaan oli tullutkin Rohkelikon kapteeni. Hän otti muiden mielipiteet huomioon päätöstä tehdessään eikä tahtonut määrätä asioita itse oman päänsä mukaan. James ei voinut muuta kuin ihailla sitä, sillä hän itse olisi saattanut olla hyvinkin paljon erilainen.
”Me tarvitsemme ensin pelaajia, on mahdotonta kehitellä mitään ilman sopivaa kokoonpanoa…” Mutta Fiona Milsonin puhe hukkui jonnekin kauas kun James kääntyi ympäri luudallaan kuullessaan epäilyttävää ääntä selkänsä takaa ja jonkun huudon samalta suunnalta. Hän kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka suurikokoinen ryhmy kiisi valtavalla voimalla heitä kohti. James nappasi vierestään salamannopeasti mailan joukkueen toiselta lyöjältä ja osui juuri täpärästi heihin syöksyvään ryhmyyn. James oli ohjannut ryhmyn toiseen suuntaan, jolloin hänen silmänsä laajenivat säikähdyksestä, kun ryhmy paiskautui suoraan Rohkelikon katsomoon puisten lautojen lentäessä sikin sokin katsomoa. Eikä James voinut olla näkemättä, kuinka eräs katsomossa istuva tyttö oli juuri hävinnyt jonnekin lautojen ja savupilven sekaan.

James käänsi luutansa pikimmiten ja lensi katsomoon nähdäkseen, miten tytön oli käynyt. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin rimpuillakseen ulos, sillä hän tunsi käsiensä vapisevan pelkästä pelosta. Jos tytölle oli käynyt jotain, miten James sen selittäisi entistä vihaisemmalle professori McGarmiwalle? James tiesi enemmän kuin hyvin, ettei ryhmyn kanssa ollut leikkimistä, hän tiesi monia, jotka olivat menettäneet luitaan tuon ikävän pallon takia.
James lensi katsomon laidalle ja hyppäsi luutansa selästä pölypilvien sekaan. Hän varoi astumasta syviin aukkoihin, jonka ryhmy oli aiheuttanut katsomoon ja etsi katseellaan mitä tahansa liikkuvaa. Lopulta hänen katseensa osui tyttöön, joka onnekseen oli onnistunut juuri ja juuri väistämään ryhmyn. James riensi hänen luokseen kiireesti.
”Oletko okei?” hän kysyi nopeasti ja kävi katseellaan tytön läpi.
Tyttö hengitti kiivaasti ja makasi katsomossa nelinkontin. Hänen koulukirjansa olivat lentäneet lyhyen matkan päähän, jolloin James mietti hetken mielessään olisiko ollut suotavaa hakea kirjat hänelle vai ei. Hän kuitenkin päätti seisoa paikallaan, jos tyttö sattuisi vaikka pyörtymään tai jotakin sen tapaista… James olisi voinut hypätä juuri sinä hetkenä yhteen ryhmyn tekemään aukkoon.
Tyttö ei sanonut mitään, vaan käänsi kasvonsa Jamesiin eikä hän näyttänyt järin iloiselta tai anteeksiantavalta niin kuin moni muu tylypahkalainen olisi saattanut olla. Se ei kuitenkaan ollut ainut asia, minkä vuoksi James hermostui niin kovasti, vaan hänet teki entistä hermostuneemmaksi nuo tytön kuvankauniit kasvot, hänen pitkät, vaaleanruskeat hiukset, joihin oli sekoitettu hieman hunajanväriä, ja vihreät Albuksen kaltaiset silmät. James oli aikeissa auttaa tyttöä pystyyn, mutta samalla hän oli itsekin vähällä horjahtaa katsomosta alas.

”Olen todella pahoillani”, James vaikersi ja katseli kun tyttö sanaakaan sanomatta nosti kirjansa kainaloon ja näytti hapanta naamaa. Se sai hänen hermonsa herpaantumaan. ”Jos vain ikinä voin hyvittää tämän… En katsos tarkoittanut – näithän sinä, miten se lensi meitä päin – ”
”Ihan sama, anna jo olla”, tyttö mutisi ja kumartui etsimään viimeistä kirjaansa.
James ei voinut silti antaa olla. ”Voin auttaa sinua etsimisessä tai ostaa uuden, jos haluat – ”
Tyttö käännähti Jamesiin ja näytti kuolemanvakavalta. ”Minä sanoin, että anna olla.” Sen sanottuaan hän jatkoi etsintöjään aivan kuin Jamesia ei olisikaan.
”Kyllä minulla on varaa ostaa sinulle uusia”, James tokaisi luovuttamatta. Hän oli tottunut tällaisiin tilanteisiin, tuo tyttö luovuttaisi vastustelun keskustelun myötä.
Mutta tyttö ei vastannut, vaan etääntyi Jamesista.
”Okei, haluat siis olla vaikea – hyvä on”, James mutisi hänen peräänsä eikä voinut olla seuraamatta tätä. ”Minä olen todella pahoillani. Esitän nöyrimmät anteeksipyyntöni mitä Tylypahkassa on koskaan minun suustani kuultu. Minun ei ollut ihan totta tarkoitus tapattaa sinua, tiedäthän?”
Siinä vaiheessa tyttö kääntyi rivakasti häneen päin, jolloin James melkein säikähti.
”Tiesitkö sinä, että olet todella… todella… ärsyttävä?” hän kysyi pisteliäästi. ”Minä piristyn huomattavasti tuon äskeisen jälkeen, jos palaat takaisin huispauskentälle ja jätät minut rauhaan.”

James kohotti kulmiaan. ”Ahaa, nyt minä tajuan. Sinä haluat vain nöyryyttää minua. Tiedän aikeesi, juokset minua pakoon, jotta minä puolestani juoksisin perääsi paapattaen alvariinsa typeriä anteeksipyyntöjä ja kun vihdoin olet saanut pussitettua minut, sinä ehkä sitten saatat jopa ihastua minuun.”
”Okei”, tyttö tuhahti. ”Minä en todellakaan tunne sinua eikä minulla ole aikomustakaan tutustua sinuun. Kiinnostus tipahti nollaan juuri sillä hetkellä kun sinä läiskäisit ryhmyn päin näköäni. Herra Ylimielinen, se jos mikä tappaa kiinnostuksen, ja luulin että olisit tiennyt sen.”
”Mutta näköjään sinä vaivaudut jo puhumaan minulle”, James vastasi ja hymyili sitten. ”Ja olisihan sinun pitänyt tietää, ettei huispausareena ole paras paikka läksyjen teolle. Vaikka rehellisesti sanottuna minä en juuri läksyistä oikein perusta.”
Nyt tyttö jopa nauroi. ”Uskomatonta, mutta sinä olet niin oikeassa, kuka lienetkin. Osoittautui vääräksi päätökseksi tulla tänne tekemään läksyt enkä aio tehdä sitä toisten.”
James kurtisti kulmiaan. ”Öh, sinunhan olisi pitänyt tietää, ettei huispauskenttä ole mikään koulumme rauhallisimmista alueista, vai mitä?”
”Olisiko?” tyttö kysyi kummastuneena ja jatkoi sitten matkaansa katsomoa alaspäin.
James katsoi hänen menoaan ja olisi voinut lyödä itseään kahdestakin syystä. Vaikka tyttö näyttikin olevan hyvin välinpitämätön hänen tekoaan kohtaan, James katui sitä syvästi ja olisi tahtonut olla tytölle muutakin kuin ylimielinen suupaltti. Myös heidän käyvän pienen keskustelun jälkeen James tiesi, miksei hän ollut nähnyt tyttöä vaikka olikin yrittänyt väittää mielessään itselleen, että tyttö oli tehnyt kesäloman aikana muodonmuutoksen eikä siis muistuttanut ketään tylypahkalaista. Hän tiesi kuka tuo tyttö oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Ja James tiesi myös vallan hyvin, mitä hän itse oli aiheuttanut.

***

”Hei, Albus. Olisiko sinulla hetki aikaa?”
Albus kääntyi yllättyneenä katsomaan puhujaa kohti, joka seisoi suoraan hänen toisella puolellaan Suuressa salissa. Hänen vieressään istuva Rose vilkaisi pikaisesti Chloea ja poistui sitten pöydästä luoden merkitsevän katseen Albukseen. Albus hymyili hänelle vienosti ja katsoi, kuinka Chloe istuutui hänen viereensä ja heilautti mustaa tukkaansa niin, että hänen mantelintuoksuinen shampoonsa olisi voinut tainnuttaa Albuksen.
”Tietysti”, Albus sopersi ja tapaili hymyä. ”Onko sinulla jotain asiaa?”
Chloe hymyili ujosti. ”Minä vain mietin, että moni ekaluokkalaisista on tullut sanomaan minulle haluavansa liittyä mukaan sinun kaksintaistelukerhoosi. He tietävät, että minä tunnen sinut ja minun totta puhuakseni käy heitä sääliksi, joten onko heidän liian myöhäistä liittyä kerhoon enää?”
Se ei ollut aivan sitä, mitä Albus oli odottanut, mutta pian hän sai äänensä takaisin ja tokaisi:
”Joo, siis – he kaikki ovat tervetulleita. Meillä tulee varmasti olemaan hauskaa.”
Chloen hymy leveni. ”Jos siitä on jotain vaivaa, niin minä voin tulla sinun kolleegaksesi tai jotain. Äläkä katso minua noin, minä olisin lähes yhtä hyvä kuin sinä!”
Albus ei voinut olla nauramatta. ”Joo, ilman muuta. En minä pistä pahakseni, jos sinä tulet sinne. Siellä on oikeasti joskus aika mukavaakin.”
”Minä uskon sinua”, Chloe vastasi. ”Ehkäpä sinä voisit opettaa minuakin siinä samalla. Tiedäthän, minä en oikein koskaan oppinut karkotaseet-loitsua niin hyvin professori Millerin opetuksessa.” Hän loi Albukseen hyvin flirttailevan hymyn.

”Joo… Se olisi loistavaa – tarkoitan, että voin siis opettaa sinua – tai siis, teitä kaikkia tietenkin – erityisesti oppilaita…” Albus olisi voinut purra kielensä poikki, mutta nähdessään Chloen nauravan hän saattoi rentoutua.
”Oikeastiko? Saanko minä ihan oikeasti tulla?” Chloe kysyi ihmeissään. ”Oletko varma?”
”Hmm, mietitäänpä… Yhdellä ehdolla: jos teet minun viikon läksyni”, Albus heitti takaisin virnuillen.
Chloen ilme lannistui hänen silmiensä edessä, jolloin Albus olisi voinut perua juuri äskeiset sanansa. Juuri se asia oli hänestä hyvin inhottavaa. Normaalisti hän oli hyvin suorasanainen ystäviensä ja tuttaviensa seurassa, mutta aina nähdessään Chloen hän meni täysin sekaisin ja hikosi koulupukunsa märäksi.
”Minä vain vitsailin”, Albus kiiruhti lisäämään.
”Eli minä saan tulla?” Chloe ihmetteli ilme kirkastuen.
”Totta kai”, Albus vastasi iloisena, mutta ei voinut olla miettimättä mitä professori Miller sanoisi, jos hän saisi tietää heidän aikeensa. Hän piti ehdottomasti tärkeänä opettaa oppilaille hyödyllisiä taitoja mieluummin kuin seurustella kerhossa jonkun tytön kanssa. Mutta Albus puolustautui noilta ajatuksilta ainoastaan sillä perusteella, että professori Miller ei ollut ehkä eläissään opettanut Chloe Adamsia eikä voinut siis ymmärtää, kuinka upea tyttö olikaan kyseessä.
Chloe hipaisi Albuksen rystystä ohimennen ja Albus oli kohottamassa toista kättään koskettaakseen takaisin, mutta aivan kuin se olisi ollut suunniteltua, Jamesin ääni kajahti Suuressa salissa:

”Al! Al!”
Chloe vetäisi kätensä pikaisesti pois ja kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen Jamesin ryntäävän rohkelikkojen tupapöytään kasvot punoittaen ja näyttäen siltä, että hän oli juossut koko matkan huispauskentältä koululle.
Albus olisi voinut kirota Jamesin saman tien kun Chloe nousi pöydän äärestä. ”Jutellaan myöhemmin lisää.”
”Ei sinun tarvitse mennä – ”
”Ei se mitään, Al. Minulla on läksyjä”, Chloe sanoi ja vilkutti hänelle pikaisesti poistuessaan Suuresta salista.
Albus lysähti takaisin penkille ja nojasi masentuneena käsiinsä. James ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan.
”Sinä ihan oikeasti rakastat minua kun kuulet mitä minulla on kerrottavana!”
”Niinkö? Siihen vaaditaan todella paljon.”
”Odotas kun kuulet.”
”No anna kuulua jo. Itse asiassa, mikään ei voisi olla juuri nyt parempi uutinen kuin se, että professori McGarmiwa olisi läiskinyt sinua takamuksillesi”, Albus naljaisi, jolloin Jamesin ilme venähti miettiväksi.
”Miksi sinä saat sen kuulostamaan niin kaksimieliseltä…” hän ihmetteli ääneen.

”KERRO JO!”
”Hyvä on, hyvä on! Et usko kenet minä juuri äsken tapasin!” James hihkaisi ja ravisti käsiään kuin linnunpoikanen, joka harjoitteli lentämistä.
Albus painoi päänsä pöytää vasten. ”James, ole kiltti ja mene asiaan.” Hänen äänensä kaikui pöytää vasten.
”Griffinien tyttären!” James henkäisi kuin pahimman luokan juoruämmä. ”Ilmielävänä! Ja ajattele, minä olin tapattaa hänet kun näin hänet ensimmäistä kertaa!”
”Kerro vaihteeksi jotain uutta”, Albus murahti, mutta nosti sitten päänsä. ”Oletko sinä aivan varma, että tapasit juuri hänet?”
”Idioottivarma! Olisin valmis antamaan vaikka sukukalleuteni, ellei se olisi ollut hän! Tai ei kun odotas.” James katsoi miettivänä lumottua kattoa kohti ja hieroi etusormellaan leukaansa. Sitten hän nyökkäsi. ”Joo, voisin antaa.”
”No, mikä hänen nimensä on?” Albus uteli.
James katsoi veljeään hölmistyneenä. ”Nimikö? Mihin minä sitä tarvitsen?”
”James, et voi olla tosissasi!”
”Luuletko, että hän olisi kertonut siinä tilanteessa minulle nimensä kun jopa puhelinnumeron saaminen tuntui siinä vaiheessa maailman kahdeksannelta ihmeeltä!”
”Antoiko hän sinulle puhelinnumeronsa?” Albus hämmästyi.

”No olisikin antanut!” James kivahti ja madalsi ääntään. ”Al, minun on pakko saada tutustua siihen tyttöön. Olisitpa nähnyt hänen kasvonsa…”
Albus pyöräytti silmiään. ”Tyttöparka on varmasti masentunut! Usko minua, hän ei todellakaan tarvitse sinua elämäänsä. Sanon tämän niin kuin veli veljelle.”
James näytti harmistuneelta. ”Niin minäkin ensin ajattelin. Mutta mitä enemmän hän välttelee minua, sitä enemmän hän kiinnostaa minua.”

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 13.10!
« Vastaus #12 : 09.02.2009 19:28:23 »
Päätin sitten lisäillä tänne seuraaviakin lukuja.  :D Olen sitkeä. Näitä ihan ensimmäisiä lukuja olen väsännyt sitten joku vuosi sitten ja olen julkaissut niitä muualla, että kun pääsen uusimpiin lukuihin, niin huomaatte varmasti kehityksen. ^^ Kommentit edelleen kovin toivottuja!


7.luku - Karkki vai kepponen?

Kurpitsajuhla pidettiin aina Halloweenina. Tylypahkalaisille oli tiedossa, että Halloweenina oli tapana pistää päällensä jotain pelottavaa ja mahdollisimman hirvittävää. Kaikki oppilaat olivat odottaneet sitä innolla, jopa Albus, joka oli tilannut enonsa pilailukaupasta tarvikkeita kyseistä iltaa varten. He kaikki odottivat iltaan asti tietämättä ollenkaan mitä se ilta toisi mukanaan.
” – pääsy on kielletty. En voi missään tapauksessa päästää teitä sisään.”
”Me haluamme nähdä kuinka hän voi! Onko siinä jotain pahaa?”
”Minä kehoitan teitä poistumaan heti paikalla!”
”Päästäkää meidät helvetti soikoon!”
”Minä en – ”
”Minä olen hänen VELJENSÄ!”
Niin. Kun kyse on Tylypahkasta, sinun pitäisi miettiä aina kaksi kertaa kumman vaihtoehdon valitset: karkin vai kepposen?

Kuusi tuntia aikaisemmin…
Taikakaudenhistorian tunnilla Albus istui paikallaan ja suuntasi katseensa aina silloin tällöin kelloon. Hänen mielessään ei takonut kuin kaksi asiaa: kaksintaistelukerho ja Halloween. Hän oli varsin tietoinen siitä, että ennen noita kahta, hänen täytyi käydä McGarmiwan viimeisessä jälki-istunnossa, jonka he olivat sopineet alkavan heti viimeisen tunnin jälkeen.
Albus harmistui ajatellessaan jälki-istuntoa. Se muistutti joka kerta siitä, miten hän oli menettänyt näkymättömyysviittansa, joka oli tällä hetkellä ties missä lojumassa. Hän olisi ilomielin tahtonut käydä hakemassa sen mukaansa, mutta ilman toista näkymättömyysviittaa se oli lähes mahdotonta. Eikä hän sitä paitsi edes tiennyt missä se mahtoi enää olla.
Albus raapusti Binnsin muistiinpanoja luokassa vallitsevassa hiljaisuudessa. Hän kuuli, kuinka vieressä istuva Deneb lennätti sulkakynäänsä pergamenttia pitkin niin, että olisi voinut luulla sen olevan nopeuskilpailu. Myös professori Binns kiinnostui asiasta kovasti häilyessään heidän molempien pulpettien päällä.
”Herra Musta, mitä sinä kirjoitat?” hän lopulta kysyi.
”Muistiinpanoja”, Deneb vastasi automaattisesti katse yhä pergamentissa.
Professori Binns leijaili Denebin viereen ja antoi katseensa harhailla pergamentilla.
”10 pistettä Luihuiselta! Tunneilla EI kirjoiteta kirjeitä!” Binns vihdoin huudahti raivoisasti ja nappasi Denebin pergamentin repien sen riekaleiksi hänen silmiensä eteen.
”Mutta se olisi ollut rakkauskirje – ”
”D, kenelle sinä TÄLLÄ KERTAA sitä kirjoitit?” Rose kysyi väsyneesti; he kaikki tiesivät, että Denebillä oli tapana kirjoittaa jokaiselle rakkauskirje jos hänellä oli tarpeeksi tylsää. Kukaan ei sitä paitsi ottanut sitä tosissaan, sillä jokaisesta kirjeestä löytyi Denebin omaa härskiä huumoria, jota ei yksinkertaisesti voinut ottaa todesta.

”Albukselle”, Deneb vastasi viattomasti ja katsoi murheellisesti pergamenttisilppua pöydällään.
”Professori, todella mielenkiintoista, eikö?” Rose hämmästeli sarkastisella äänellä. ”Historia herättää Denebissä lempeitä mietteitä.”
”Todella mielenkiintoista oikeastaan”, professori Binns sanoi mietiskellen. ”Viisi pistettä Luihuiselle.”
Deneb katsahti Albukseen ja pyöräytti silmiään kuiskaten: ”Hän on niin outo.”
Albus nyökkäsi pikaisesti ja siirsi katseensa takaisin kelloon. Hän tahtoi olla muistuttamatta itselleen, että professori McGarmiwan jälki-istunto oli vielä edessä, mutta silti hän tahtoi jo niin kovasti päästä sieltä pois. Hän raapusti viimeiset muistiinpanonsa ja kiersi mustepullon korkin kiinni.
”Oletko sinä lähdössä jonnekin, herra Potter?” Binns kysyi.
”Kyllä, professori”, Albus mutisi pakkaillessaan kirjoja takaisin laukkuun. Heillä olisi ollut vielä kymmenen minuuttia tuntia jäljellä, mutta Albuksen oli pakko päästä sieltä pois. Hän ei pystynyt ajattelemaan selkeästi juuri mitään sillä hetkellä. ”Minulla on tapaaminen professori McGarmiwan kanssa.”
Deneb nosti päänsä ja viittoi Albusta auttamaan myös hänet pulasta.
”Minun täytyy nyt mennä.”
Deneb huitoi häntä kääntymään takaisin, mutta Albus ei maininnut syystä Denebin tulevan mukaan, sillä hän tahtoi olla hetken yksin ennen kuin he menisivät jälki-istuntoon. Hän oli sekaisin lähes kaikesta siihen asti tapahtuneesta, että se oli ainut tilaisuus selvittää ajatuksiaan hetken rauhassa ilman muiden hälinää ympärillään. Ja Albus tiesi täsmälleen mitä juuri sillä hetkellä eniten kaipasi.

Ja eikä aikaakaan, kun Albus oli jo kiivennyt tähtitorniin ja katseli hetken Tylypahkan tiluksia tuulen leikitellessä hänen mustien hiussortuvien kanssa. Hän antoi katseensa kiertää pihamailla, jopa sekunneiksi hänen katseensa pysähtyi valkoiseen hautaan, hautaan, joka näytti kauneimmalta kuin yksikään toinen maanpäällä…
Ja silloin Albus muisti sen. Hän muisti vuosien takaisen muotokuvan rehtori Rhialdorin kansliassa… Hän oli tuolloin miettinyt, kuka tuo hahmo oli, miksi hänen nimensä oli kuulostanut niin tutulta… Olihan Albus tietysti käynyt Rhialdorin kansliassa monia kertoja ensimmäisen vuotensa jälkeenkin, mutta siitä lähtien kun hän oli kuullut muotokuvan puhuvan, se ei ollut sanonut enää sanaakaan Albuksen käynneillä ja Albus saattoi korkeintaan nähdä sen vaihtavan asentoaan muotokuvakehyksien sisällä.
Hän tiesi, että Dumbledore oli entinen Tylypahkan rehtori ja hänen ruumiinsa oli haudattuna juuri tuohon kyseiseen hautaan, jota Albus sillä hetkellä katsoi suu rakosellaan.
Albus ravisti päätään ajatuksiltansa ja vilkaisi kelloaan. Hänellä oli vielä hetki aikaa siirtyä tähtitornista professori McGarmiwan luokkaan jälki-istuntoon. Hän siirsi katseensa pois pihamailta ja palasi takaisin Suureen portaikkoon, jossa Albus – kirjaimellisesti – törmäsi Jamesiin, jonka ympärillä tuntui olevan tungosta oppilaista.
”Ai helvetti! Katso vähän mihin – ” James käänsi kasvonsa Albukseen tiputtaen erilaisia tavaroita ympäriinsä. ”Ai, se olitkin sinä.” Albus katsoi, kuinka James vetäisi sauvansa takaisin taskuun, jolloin James huomasi tämän. ”Sauvakäsi on nähtävästi yhä kunnossa, hyvä niin. No, mitä sinä haluat?”
Albus mulkaisi kysyvästi Jamesin ympärillä hääräileviä oppilaita, jotka poimivat tavarat ikään kuin hänen puolestaan lattialta.
”Oletko sinä ostanut nuo kaikki Weasleyn Welhowitseistä?” Albus kysyi katse yhä lattian tavaroissa.
James vilkaisi jalkojensa juureen. ”Joo, George-eno laski melkein kaikki tuotteet puoleenhintaan. Ja sitä paitsi nuo kaikki ovat tarpeen.”
”Ennen kuin aiot suunnitella mitään tätä iltaa varten, meidän on käytävä suorittamassa meidän viimeinen jälki-istuntomme”, Albus sanoi topakasti ja siirsi katseensa takaisin Jamesiin. ”Kai sinä muistit sen?”

James viittilöi oppilaita lopettamaan hänen jalkojensa edessä kyräilyn. Albukselle se toi lähinnä mieleen kuin oppilaat olisivat jonkinlaisia palvelijoita, mutta hänen ei ollut vaikea arvata, että he olivat vain osa Jamesin suurta ihailijalaumaa.
”Jälki-istunto?” James kysyi hitaasti, jolloin Albus nyökkäsi. ”Mutta mehän kävimme siellä eilen.”
Albus nyökkäsi.
”Ja toissapäivänä?” James kysyi kulmiaan rypistäen.
”Mhm.”
”Ja sitä edellisenä?”
”Niin.”
”Viikon jokaisena päivänä?”
”Täsmälleen.”
”Joka ikinen pahuksen päivä tässä kuussa!” James huudahti närkästyneenä ja oli huitaista kädellään yhtä ihailijaansa päähän. ”Mitä se kääkkä meistä enää haluaa? Mehän olemme melkein nuolleet hänen varpaan välinsä!”
”Älä sotke minua tähän”, Albus sanoi kiireesti. ”Minä en ikimaailmassa tekisi niin.”
”Etkö?” James kysyi hämmästyneenä. ”Edes parista kultasäkistä?”
”James!”
James virnisti leveästi. ”Okei, okei. Mene sinä, tulen heti perässä.”
”Sinun on parempi siivota tuo pian”, Albus mutisi ja vilkaisi takaisin heidän jalkojensa juureen. Hän huomasi monien asujen alta melko suuren avonaisen säkin, joka oli täynnä kultaa. Albus vilkaisi sen jälkeen Jamesta, jonka hymy vain leveni ja tämä vilkutti hänelle merkiksi häipyä. Albus kohautti harteitaan ja saapui pian professori McGarmiwan luokkaan.

”Professori?”
McGarmiwa kohotti katseensa ja nykäisi silmälasinsa nenänpäältään silmien eteen.
”Herra Potter”, hän tokaisi ja nousi seisomaan. ”Entä missä James mahtaa olla?”
Albus lennätti katseensa etummaisiin pulpetteihin, jossa Deneb jo valmiiksi istui Scorpius toisella puolellaan.
”Hän tulee pian perässä”, Albus vastasi hieroen päälakeaan. ”Se Halloween-tuotteiden alennusmyynti nähkääs – ”
”Taivaantähden, Potter, saat tästä lähtien minun luvallani tainnuttaa hänet kun joku myy alennushintaan keppostelutavaraa”, professori McGarmiwa mutisi ja pyöräytti silmiään. ”Sillä välin kun odottelemme Jamesia, istu ystäviesi seuraan.”
Albus totteli ja raahautui Denebin ja Scorpiuksen väliin istumaan. Hän tuijotteli seiniä, naputti sormiaan pulpetin kantta vasten, raapi niskaansa ja hengitti hiljaa, kunnes vihdoin hetken päästä James astui luokkahuoneeseen hengästyneenä.
”Pahoitteluni myöhästymisestä”, James huikkasi McGarmiwalle ja lampsi muiden joukkoon.
”Istu alas, James”, professori McGarmiwa sanoi värittömällä äänellä ja sulki jonkun kansionsa kiinni painaen sen syvälle pöytälaatikoidensa uumeniin. Kesti kuitenkin vielä tovi ennen kuin hän alkoi puhua. ”No niin, nyt kun te kaikki olette – vihdoin ja viimein – saapuneet luokkatilaan ja olette valmiita suorittamaan toivottavasti”, McGarmiwan katse nauliintui Jamesiin, ”viimeisen jälki-istuntonne – niin, Potter?”
”Kuinka kauan?” Albus kysyi oitis.

Professori McGarmiwan ilmekään ei värähtänyt. ”Siitä hetkestä lähtien tasan siihen hetkeen kun minä käsken teidän lopettaa. Koeta olla hieman kärsivällisempi, herra Potter.”
Albuksen olisi tehnyt mieli kysyä, miten ihmeessä se oli mahdollista, mutta hän päätti pysyä vaiti ja katsoa murheellisena Scorpiukseen, joka puolestaan hymyili surullisesti takaisin.
Denebistä ei olisi voinut sanoa samaa. Heti kun professori McGarmiwa oli pistänyt heidät luuttuamaan Suurta portaikkoa ja varmistanut omakätisesti, ettei heillä ollut käytössä sauvojaan, Deneb oli aloittanut hulvattoman virnuilun.
”Mitä nyt?” Albus kysyi kun Deneb oli jo viidettä kertaa katsonut häntä merkittävästi.
”Luihuisten oleskeluhuoneessa liikkuu huhu”, Deneb aloitti virnuillen, ”että sinulla ja Chloella on tänään tapaaminen.”
”Mitä sinä siitäkin muka mitään tiedät?” Albus murahti ja moppaili jo samaa lattianeliötä ties kuinka monetta kertaa.
”Paljonkin”, Deneb vastasi. ”Mikäli yhtään osaan teidän kahden ilmeitä lukea. Oletko sinä pihkassa Adamsiin?”
Nyt Albus tunsi Scorpiuksen ja Jamesinkin tuijotuksen selässään ja toivoi, että Deneb olisi voinut puhua vähän hiljempaa. Hänen niskansa hikosi.
”En tietenkään ole”, Albus kuiskasi pikaisesti. ”Me olemme vain ystäviä.”

”Ja lässynlässyn, joo”, Deneb jaaritteli. Albus joutui toteamaan, että Denebin ylipuhuminen oli selvästi mahdotonta.
”Minä en aio sanoa sinulle enää ikinä mitään”, Albus sanoi edelleen luututen samaa kohtaa kivilattiasta. ”Sinä et usko minua, vaan ennemmin huhuja, jotka eivät ole sitä paitsi totta.”
Tälle Deneb suorastaan nauroi. ”Vai ei ole! Miksi te sitten olette tapailleet siellä sinun kaksintaistelukerhossasi?”
”Ovatko Albus ja Chloe tapailleet kaksintaistelukerhossa?” Scorpius uteli ihmetellen. ”Tosi härskiä, Al.”
”Emme!” Albus huudahti, mutta ei voinut sille mitään, että lievä puna kohosi hänen kasvoilleen ja poltteli poskipäitään epämiellyttävästi. Samalla hän mulkoili Denebiä murhaavasti.
”Näin kavereiden kesken, Al”, Deneb sanoi ja madalsi ääntään: ”Chloe on oikeasti ihan mukiin menevä kimuli – ”
Scorpius remahti nauruun. ”Varo vaan, Al! Sinulla taitaa olla kilpailija.”
”Mutta kun me ei tapailla Chloen kanssa”, Albus intti toivottomana.
”Kuules. Älä minusta huoli, kamu”, Deneb sanoi. ”Chloe on puoleensavetävä, mutta ei todellakaan minun tyyppiäni.”
”Kun taas sinun sydämesi sykkii ainoastaan Susan Timmsille”, James naljaisi ja tökkäsi Denebiä kylkeen mopilla.
”Tietenkin”, Deneb tokaisi leveästi hymyillen. ”Minä en niinkään välitä haaremista, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
Mutta ennen kuin James ehti sanoa jotain nasevaa siihen väliin, Albus oli puolestaan avannut suunsa:
”Paitsi että Jamesin jahtauksen kohteena on tällä kertaa se tyttö, jonka vanhemmat murhattiin.”
”MITÄ?”
Mutta James ei näyttänyt siltä kuin häntä koko juttu edes vaivaisi. ”Hän on todella upea. Minä olen jutellut hänen kanssaan – ”
” – ja he tapasivat kun James meinasi tappaa hänet”, Albus lopetti. ”Oikea naistenmies.”

Albus huomasi Jamesin ilmeen hieman nykivän, sillä hänen nöyryytyksensä ei ollut koskaan kuulunut hänen elämäänsä yhteenkään päivään. Kun jokainen oli vuorollaan saanut kokea piinapenkissä olemisen, James käänsi pahaaenteilevän katseensa viimeiseen:
”No, Scorpius? Vieläkö kissa kehrää sinulle?”
Scorpius nyökkäsi vaivaantuneena. ”Me päätimme olla nyt virallisesti yhdessä.”
Albus ei sanonut sanaakaan. Hän tiesi, että Scorpiuksella ja eräällä blondilla luihuistytöllä oli ollut jo kauan jotain säpinää, mutta rehellisesti sanottuna hän itse oli sitä mieltä, että se tyttö ei oikeasti ollut vakavissaan, jos edes Scorpiuskaan. He olivat toistensa kanssa vain siksi, että molemmat olivat hyvännäköisiä, mutta sitä Albus ei kyennyt sanomaan kenellekään.
”Vau, katsokaa!” Deneb huudahti äkisti, jolloin Scorpius ja James havahtuivat keskustelustaan ja Albus moppailustaan.
”Mitä?” he kysyivät kun Deneb pysyi vaiti.
”Me olemme siivonneet jo Suuren Portaikon!”
”Mahtavaa!” James kiljahti ja heitti moppinsa pitkin lattiaa. ”Hyvää Halloweenia, professori McGarmiwa!” hän huikkasi ohimennen kun he näkivät McGarmiwan laskeutumassa portaita pitkin ja tuijottaen kulmat kurtussa Jamesin loikkimista jonnekin kauas näkymättömiin.

***

Ja hieman illemmalla Albus ja Chloe tulivat Suuresta salista pois jutellen ja nauraen niin, että koko tyhjä Eteishalli kaikui heidän äänistään.
”Minulla oli mukavaa”, Chloe sanoi heidän pysähtyessä marmoriportaissa, ”jälleen.”
”Eikä minulla ole enää niin yksitoikkoista kun sinä olet tuolla minun kanssani”, Albus sanoi ja viittilöi Suureen saliin päin.
”Voi, siellä on älyttömän hauskaa!” Chloe sanoi silmät säkenöiden. ”Ja nuorimmat oppilaat ovat hyvin ihania. Minusta on ihanaa olla teidän kanssanne siellä.”
He jatkoivat matkaansa takaisin marmoriportaiden yläpäähän, jossa he pysähtyivät uudemman kerran. Albus vaivaantui siitä entistä enemmän, sillä hänellä oli tunne, että hänen pitäisi sanoa jotain.
”Miten sinä jaksat nähdä niin paljon vaivaa?” Chloe puolestaan kysyi ennen kuin Albus ehti keksiä puhuttavaa.
”Miten niin?”
”No, koska sinä kulutat vapaa-aikaasi heidän opettamiseen”, Chloe selvensi. ”Minä ihailen sitä.”
”Minusta on vain mukavaa opettaa heille asioita, joista minä pidän”, Albus selitti. ”Minä en olisi ikinä uskonut aloittaessani kaksintaistelukerhoa ensimmäistä kertaa, että jonain päivänä minä itse toimisin opettajana. Tuohon aikaan vielä professori Miller oli meidän opettajamme, hän oli todella taitava.”
Chloe hymyili Albukselle sitä tuttua hentoa hymyä. Hän pudisti päätään se hymy kasvoillaan ja jatkoi kävelyään. Albus seurasi häntä.
”Karkki vai kepponen?” hän lopulta kysyi viekkaalla äänellä.
”Öh, mitä?” Albus sopersi.
Chloe naurahti. ”Kumman valitsisit?”

”No”, Albus aloitti. ”Minusta on tullut melko turta kepposille, sillä James järjestää niitä kaiken aikaa kotona, mutta karkki on vähän pyydetty. Paitsi että minulla ei ole sellaista juuri nyt.” Ja kun Albus tavoitti Chloen viekkaan katseen, hän kysyi: ”Et kai sinä kysynyt oikeasti tuota minulta?”
”No siinä tapauksessa minun olisi saatava jotain karkin vastineeksi”, Chloe vastasi ja katsoi hymyillen Albukseen.
”Siis – siis – ai mitä?” Albus takelteli. Hän olisi voinut purra kielensä poikki.
Chloe nauroi enemmän. ”Juuri tuon takia sinä olet niin hauska. Olet niin pihalla kaikesta.”
Albus ei rehellisesti sanottuna osannut päättää ottaisiko sen kohteliaisuutena vai hienovaraisena vinkkinä. Silti hän tyytyi vain hymyilemään, kunnes he olivat kävelleet juuri sopivasti Rohkelikkotornin eteen.
”Minun täytyy varmaan – ” Albus aloitti ja viittilöi torniin.
”Totta kai”, Chloe vastasi hiljaa. ”Nähdään sitten Suuressa salissa.”
Ehtimättä lainkaan kuin avata suunsa Chloe oli jo tipotiessään ja Albus seisoi Rohkelikkotornin alapäässä katsoen siihen suuntaan, minne tuo tyttö oli kadonnut. Hetken päästä Albus kuitenkin vetäytyi ylös torniin ja saapui rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, joka oli lievästi sanottuna täyttynyt suuresta rohkelikkolaumasta. Heidän seastaan Albus etsi Hugon ja Scorpiuksen, jotka sonnustelivat Hugon naamion parissa.

”Lakkaa liikkumasta, Hugo!” Scorpius kivahti riuhtoessaan naamaria tämän päähän.
”Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt ottaa se naamari, joka mahtui kaupassa minun päähäni”, Hugo puhisi naamarin takaa vaimealla äänellä. ”Tämä on todella hiostava.”
”Jos ahmit pääsi täyteen saman verran kirjoja ja tietoa kuin siskosi, niin sinuna aloittaisin dieetin”, Scorpius murahti ja sai kun saikin lopulta naamarin kiskottua Hugon päähän. ”Mutta ei naamarikaan peitä sinun ylisuurta päätäsi.”
”Oletpa sinä positiivisella tuulella”, Albus tokaisi liittyessään heidän seuraansa.
”Sinuna kantaisin enemmän huolta tuosta”, Scorpius sanoi ja nyökkäsi Hugoon, joka huitoi käsillään eteensä. ”Huomasin juuri, että silmäaukkopuoli joutuikin takaraivoon. Sori, Hugo, meidän on aloitettava alusta.”
Hugo päästi epätoivoisen äänähdyksen kun Scorpius hyökkäsi hänen naamarinsa kimppuun jälleen. Albus katsoi heidän puuhian hetken, kunnes he olivat vihdoin saaneet naamion oikein päin ja Hugon tavallisesti iloiset kasvot olivat muuttuneet luurangonpääksi. Albus irvisti hänelle.
”Rose saa sydärin kun näkee sinut”, Albus sanoi huvittuneella äänellä.
”Hän sai jo tänään hepulin kun James oli asettanut korpinkynsien oleskeluhuoneen oveen kauniin muotokuvan – tai niin moni korpinkynsiläinen ainakin luuli”, Hugo selitti ja oikoi samalla naamariaan. ”Mutta hetken päästä muotokuvaan ilmestyi suuri ruma pää, joka kiljui kovalla äänellä niin että katsoja säikähti oikein kunnolla. Rose ei ole puhunut tuntiin Jamesille.”
”Eikä luultavasti puhu koko iltana”, James julisti saapuessaan poikeinmakuusalista oleskeluhuoneeseen. ”Minä pidän tämän illan karmivasta keppostelusta huolen.”
Albus pyöräytti silmiään. ”Uneksi sinä vain. Joko me mennään?”
”Joo”, Scorpius vastasi ja harppoi muiden rohkelikkojen ohitse muotokuva-aukon luo. ”Muut odottavat meitä marmoriportaiden yläpäässä.”

Ja niin Scorpius johdatti heidät kyseenomaiselle paikalle tuota pikaan, jossa Rose, Louis, Lily, Roxanne ja Deneb odottivat heitä. Kun Albus saapui paikalle, hän huomasi Denebin vaivanloisen kaavun nykimisen ja hiusten näpräämisen. Kravatti roikkui löysänä hänen kaulansa ympärillä ja valkoinen kauluspaita oli napitettu väärin.
”Miltä minä näytän?” hän kysyi kiireesti.
Rose käännähti katsomaan häntä. ”Voi Taivas”, hän kuiskasi ja solmi Denebin kravaatin ja oikaisi napit oikein. Sitten hän käänsi katseensa Albukseen. ”Tehdään jotain tuolle sinun tukallesi.” Ja vain sauvan heilautuksella Albuksen hiukset olivat muuttaneet rajusti tyyliä. Albus kosketti käsillään niitä ja tunsi, kuinka ne olivat laitettu siististi geelillä keskeltä pystyyn.
”Vau, kiitos, Rose”, Albus sanoi.
”Pitäisikö minunkin pistää jotain tukkaan?” Hän kosketti varovasti mustaa takkuista hiuspehkoa, joka näytti siivottomalta.
”Susan pitää sinusta varmasti tuollaisena”, Albus tokaisi hänelle.
Deneb jupisi jotain mistä Albus ei saanut selvää. Sitten Albus käänsi katseensa muihin ja etenkin Lilyyn, joka näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
”Mitä sinä mietit?” Albus kysyi häneltä varovasti.
Lily katsoi veljensä silmiin. ”Äitiä ja isää. Minä – ”
”Voi hellanlettas”, James huudahti melko kovaan ääneen. ”Lilylla on ikävä äitiä.”
”Eikä ole!” Lily kivahti takaisin Jamesille.
”James, anna olla”, Albus varoitti mutta hän ei itse asiassa edes odottanut Jamesin antavan olla.
”Lily on itkenyt siitä asti äidin perään kun Griffinit kuolivat”, James naljaisi. ”’Heille voi sattua jotain!’ Jessus, Lil! He ovat meidän vanhempiamme!”

Albus kaivoi sauvan taskustaan ja osoitti sillä veljeään. ”Nyt pää kiinni, James!”
Mutta James ainoastaan virnuili. ”Et sinä uskaltaisi tehdä minulle mitään, pikku-Al.”
Albus tiukensi otettaan sauvansa ympärillä ja läheni Jamesia. Hänen sisällään kiehui raivo kun hän ajattelikaan sillä hetkellä veljeään. Hän tiesi, että James oli hyvin omahyväinen tyyppi, mutta joskus hän yksinkertaisesti vihasi sitä puolta veljessään.
”Lopettakaa!” Rose parahti kauhuissaan, jolloin Albus vetäisi oitis sauvansa pois.
”Painu helvettiin, James”, Albus sylkäisi suustaan ja mulkoili veljeään.
Jamesin virne oli häipynyt kasvoilta, mutta silti hän naurahti halveksuen ja talsi rennosti pois heidän seurastaan. Tällöin Albus kääntyi Lilyyn päin, joka katsoi vain murhaavasti Jamesin perään.
”Haluatko sinä kertoa jotakin minulle?” Albus yritti kysyä, mutta nyt hänen siskonsa näytti enemmänkin vastahakoiselta.
”Ei, en… Kaikki on hyvin”, hän vakuutteli ja loi Albukselle pienen hymyn todistamaan asiaa.
”Lähdetään”, Louis mutisi heille lopulta, jolloin he kaikki alkoivat vetäytyä marmoriportaita pitkin Suureen saliin.
Ennen kuin kukaan ehti levittäytyä oman tupansa istumapaikoille, Albus vetäisi Denebiä hihasta ja kuiskasi hänen korvaansa:
”Pidä sinä huoli Lilystä.”

Deneb katsoi häntä vakavana ja nyökkäsi lopulta. Sitten hän irrottautui Albuksen otteesta, asteli Lilyn luokse ja sanoi tälle jotain. Albus katsoi, kuinka he yhdessä kävelivät Luihuisen tupapöytään ja näki Denebin ottavan Lilyä kädestä kiinni ja katsoen taakseen jäänyttä Albusta, joka nyökkäsi hyväksyttävästi.
Scorpius ja Hugo olivat jo asettuneet Rohkelikon tupapöytään, jonne Albus vihdoin saapui myös. Hugo oli nostanut kammottavan naamarinsa otsalleen ja tuijotteli puolestaan muiden oppilaiden asuja. Ja Albus huomasi silloin, että suurin osa oppilaista oli pukeutunut pelottavalla tavalla ja jopa Suuri sali oli somistettu kammottavammaksi kuin ikinä. Suuren salin ovella oppilaita oli vastaanottamassa kaksi luurankoa, lepakoita lenteli ympäri salia ja tupapöytiin oli asetettu vihaisennäköisiä kurpitsoja sekä kurpitsalyhtyjä. Pöytien päällä oli tummat liinat ja metallisia haarakynttelikköjä hopeisten aterimien kanssa.
”James keksii tänään jotain”, Scorpius tokaisi Albuksen liittyessä heidän seuraansa.
”Se nyt ei ollut kovin uutta”, Albus vastasi kyllästyneesti. ”Jos minä oikeasti näen häntä enää tänä iltana – ”
”James oli ääliö”, Hugo sanoi keskeyttäen hänet. ”Hän ei olisi saanut sanoa sillä tavalla.”
”James ei ole koskaan välittänyt muiden tunteista tai mitä suustaan möläyttää”, Albus tokaisi happamasti.

Hän kohtasi Hugon katseen, joka näytti siltä kuin häntä itse asiassa säälittäisi Lily. Albus käänsi pikaisesti katseensa hänestä Suuren salin eteen, jonne rehtori Rhialdor opettajineen oli kerääntynyt. Saliin laskeutui pikimmiten hiljaisuus, kunnes Rhialdor pystyi aloittamaan:
”Hyvää iltaa kaikille. En halua vaivata teitä kauan tylsillä puheillani, joten sanon asiani varsin nopeasti ja päästän teidät viettämään varsin hirvittävää Halloweenia.
”Muistuttaisin kuitenkin vielä, että Tylyahoon teillä kaikilla on luvaton pääsy. Minä en rehellisesti sanottuna usko, että kukaan teistä lähtisi edes yrittämään pääsyä sinne, mutta mainitsen asiasta siltä varalta että tänä iltana jotain sattuisi.”
Albus vilkaisi Rohkelikkopöytään päin ja etsi katseellaan Jamesia ainoastaan nähdäkseen hänen ilmeensä. Mutta Jamesia ei näkynyt koko tupapöydässä eikä liioin koko salissakaan, jolloin Albus hämmentyi hivenen.
”Pikemmittä puheitta minä päästän teidät nautiskelemaan keittiöväen ruuasta ja toivotan kaikille hyvää Halloweenia!” Rhialdor sanoi ja kumarsi pienesti taivuttaen päätään lattiaa kohden.
Aplodien jälkeen tupapöydät täyttyivät ruuasta eikä aikaakaan kun Deneb ja Rose olivat ilmestyneet rohkelikkojen pöytään. Albus tarttui omaan pikariinsa, joka oli täyttynyt juuri kurpitsamehusta, ja huomasi kauhukseen siinä kelluvan kaksi silmää.
”Ne eivät ole oikeita, Al”, Rose huomautti nähdessään hänen irrottavan huulensa pikarista. ”Ooh, tuossa kattilassa on paahdettua paprikakeittoa! Ojennatko sen minulle?”
Albus ojensi pienen noidankattilan Roselle, joka puolestaan kauhaisi metallikauhalla keittoa syvään hopealautaseensa. Albus kurotti itse keskelle suurta hopealautasta, joka oli täynnä kanan koipia, joita Deneb ja Scorpius parhaillaan ahtoivat suuhunsa.

”Onko kukaan nähnyt Jamesia vähään aikaan?” Albus uteli ja tähysti aina välillä ympärilleen.
”Hän hävihi honnehin nähymäddömiin”, Hugo mutisi suu täynnä ruokaa.
”Minä aion lähteä varjostamaan häntä”, Deneb ilmoitti. ”Haluan nähdä mitä James keksii – toimiiko hän muuten yksin?”
”Kukaan ei tiedä”, Rose vastasi siihen. ”Kukaan ei muutenkaan ota selvää hänen järjenkulustaan.”
Tämän jälkeen Deneb nousi pöydästä pyyhkimättä suunympärystään, joka oli tahriintunut kurpitsapiiraasta.
”Minne sinä menet?” Albus kysyi tältä.
”Ottamaan Jamesista selvää”, Deneb sanoi katse kiinni Suuren salin ovissa, jonne James oli yllättäen ilmaantunut. ”Minä en halua olla tänään se, joka on pilailunkohteena. Haluan tietää mitä hän aikoo.”
”Mutta Deneb!” Rose huudahti pojan perään, joka juoksi jo kaukana. ”Pysy kaukana hänestä, ellet tahdo että sinulle sattuu OIKEASTI jotain ikävää!” Mutta Deneb oli jo liian kaukana kuullakseen sitä ja oli tyypillistä, ettei hän olisi muutenkaan kuunnellut.
Kääntäessään katseensa pois Denebistä Albuksen silmät nauliintuivat luihuisten pöydässä istuvaan Chloeen, joka ei tuntunut huomaavankaan häntä.
”Sopiiko, että minä käyn tuolla?” Albus kysyi viittoen epämääräisesti jonnekin Chloeen päin ja odottamatta lainkaan vastausta hän loikkasi pystyyn ja suunnisti Luihuisen tupapöytään.
”Hei”, Albus huikkasi saapuessaan aivan Chloen taakse.
Chloe käänsi päänsä Albukseen. ”Ai, hei.” Hän näytti hieman erilaiselta kuin ennen, sillä hänen ilmeensä ei ollut niin säteilevä kuin viimeksi vain hetki sitten heidän jutellessaan.
”Tuletko hetkeksi pyörähtelemään tuonne eteen? Professori Lipetit on järjestänyt sinne musiikkia ja minulla on tylsää”, Albus selitti ja viittilöi Suuren salin eteen.
Chloe vilkaisi muita luihuisystäviään, jotka mulkaisivat toisiaan viestien Albukselle hyvin selvästi, ettei häntä ehkä oltu toivottu heidän seuraansa.
”Voin minä tulla”, Chloe kuitenkin vastasi hieman kireästi ja nousi pöydästä ylös.

Albus johdatti hänet muiden sekaan Suuren salin tanssilattialle ja pysähtyi sitten kun he olivat löytäneet yhden tyhjän kohdan. Albus empi hetken katsoessaan Chloeen, mutta tarttui tätä sitten rohkeasti yhdellä kädellä kädestä ja toisella alaselästä.
”Oliko sinunkin lasissa silmämunia?” Albus kysyi hetken päästä kun huomasi Chloen harhailevan katseen. Tuon kysymyksen jälkeen hän tunsi itsensä tyhmäksi, kun Chloe käänsi katseensa ja pudisti päätään.
”Ei”, hän sanoi vaitonaisesti.
”Okei”, Albus vastasi varovasti. ”Mitähän James aikoo tänään? Näin tänään kun hän kantoi paljon kaikkea tavaraa Suuressa portaikossa – ”
”James on hyvännäköinen”, Chloe möläytti kesken Albuksen puheen.
Albuksen mahassa muljahti ikävästi ja hän oli kompastua omiin jalkoihinsa. Mitä Chloe oli juuri sanonut?
”Hän – mitä sinä sanoit?”
Chloe katsoi Albusta häijysti eikä ryhtynyt lainkaan peittelemään sitä. ”Hän ainakin uskaltaa näyttää jos hän on kiinnostunut.”
Albus pyöräytti Chloen niin, että hänen pitkät mustat hiuksensa hipaisivat lattiaa. ”Mistä sinä puhut? Onko James yrittänyt sinua – ”
”Voi Taivas!” Chloe puuskahti ja pyöräytti silmiään ärtyneesti. ”Sinä olet niin mies!”
Ja Chloe oli niin nainen kuin olla ja saattoi – ainakin Albuksen mielestä. Tytöt eivät voineet koskaan sanoa asioita suoraan, vaan he kiertelivät ja vihjailivat niin että mies joutui itse tekemään omat johtopäätöksensä. Ja jos ne olivat vääriä, mies saisi valtavat torut.

”Sinun olisi syytä selittää minulle”, Albus sanoi matalalla äänellä tanssittaen Chloea kivilattiaa pitkin. ”Haluan tietää mistä nyt on kyse. Sinä olet niin omituinen ja ilkeä – ”
Chloe naurahti happamasti. ”ILKEÄ?” hän parahti. ”Minä luulin, että meidän välillämme olisi jotain – jotain erikoista! Minä luulin, kunnes kuulin Mustalta ettei sinun mielestäsi meillä olekaan mitään! Kuinka sinä – ”
”Chloe…” Albus kuiskasi epätoivoisena, mutta Chloe riuhtaisi itsensä irti hänen otteesta ja pyyhälsi Suuren salin poikki ovia kohti. Albus olisi juossut perään, mutta hän tunsi monien silmäparien tuijottavan häntä.
Albus kulki haparoiden eteenpäin takaisin Rohkelikkopöytään. Hän mietti mieli sekavana Chloen äskeisiä sanoja: Minä luulin, että meidän välillämme olisi jotain erikoista… Mitä ihmettä se tarkoitti? Oliko heidän välillään ollut sittenkin jotain muuta kuin ystävyyttä? Albus oli pyörällä päästään. Hän ei tahtonut uskoa sitä millään, hän oli luullut että Chloe vain pilaili hymyillessään Albukselle niin…
Ja oliko Chloe maininnut juuri äsken Denebin? Albus ei pystynyt ajattelemaan kunnolla, sillä hetken päästä istahtaessa takaisin Rohkelikkopöytään kaikki muut hänen ystävänsä olivat kadonneet siitä paitsi haikeannäköinen Rose, joka tuijotteli tanssilattialle huokaillen.

”Minne hän lähti?” hän kysyi hiljaa, muttei kääntänyt katsettaan.
”En tiedä”, Albus vastasi totuudenmukaisesti ja hieroi päätään niin, että geeli rapistui pois hiuksista. Sitten hän käännähti katsomaan Rosen katseen suuntaan, eikä ollut kovin vaikeaa arvata minne hän katsoi. Tanssilattialla pyörähtelivät Scorpius ja hänen uusi heilansa.
”Miksi sinä heitä katsot?” Albus kysyi hetken päästä ja käänsi katseensa takaisin Roseen.
Rose katsoi nyt sormiaan. ”He näyttävät niin… onnellisilta.” Hän hymähti pienesti ikään kuin uskotellakseen Albukselle, että häntä asia ei olisi haitannut. Mutta Albus tiesi, että todellisuudessa Rosea se asia haittasi todella paljon. Hän tiesi kuinka ihastunut Rose oli hänen parhaaseen kaveriinsa, hän oli ollut jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Rose ei sitä itse tietenkään myöntänyt, sillä hän ei ollut sitä tyyppiä, että joku poika voisi saada hänet tuntemaan olonsa niin surulliseksi, mutta niin Albus kuin kuka tahansa muukin jolla oli silmät tiesi, että Rose välitti tavalla tai toisella Scorpiuksesta. Puolestaan Scorpius ei nähnyt sitä, sillä hänen maailmansa oli liian erilainen kuin Rosen. Scorpiuksella on oma huvielämänsä, jossa hän ei ehdi ajatella mitään järkevästi, ja Rosella oma kouluelämä joka on suoritettava kunniakkaasti.
”Jos se sinua yhtään lohduttaa, niin minäkään en pidä Scorpiuksen uudesta tyttökaverista”, Albus mutisi ja yritti hymyillä, jotta Rose piristyisi.
Rose hymähti uudestaan, mutta nyt hymyili kuitenkin. Hän ei ehtinyt vastata Albukselle mitään kun Deneb ryntäsi Suureen saliin pomppien riemusta.
”Arvatkaa mitä!” hän kiljui ja loikki Rohkelikkopöydän viereen.
”No? Professori McGarmiwa teki itsemurhan?” Albus kysyi toiveikkaasti, jolloin Rose potkaisi häntä pöydän alla.
”Ei sinne päinkään!” Deneb sanoi melkein nauraen. ”Minä tein löydön!”
Albus vaihtoi Rosen kanssa katseita.
”Oikeasti! Tähtitorniin oli piilotettu paljon rahaa! Joku tollo on jättänyt kokonaisen pussukan sinne!” Deneb riemuitsi.
Albuksesta tuntui, ettei maailmassa voinut olla tylsempää ilonaihetta. ”Joten? Se on joku typerä kepponen.”

”Ja se on kuitenkin vain rahaa”, Rose mutisi pyöräyttäen silmiään.
”No sori, jos kaikkien vanhemmat eivät ole umpirikkaita”, Deneb sanoi puolustelevasti. ”Minä ainakin lähden keräämään ne omaan taskuun! Aina ilmainen raha kelpaa.”
Ja niin Deneb häipyi saman tien paikalta niin kuin viime kerrallakin. Albus huudahti hänen peräänsä vielä kun tämä kuuli:
”D, ei kullan takia kannata tulla koko koulun naurunaiheeksi!”
”Minusta kannattaa!” Deneb huusi kaukaa takaisin.
”No, missä kultaa, siellä Deneb”, Rose huokaisi ja veti katseensa tiukasti käsiinsä kun Scorpius liittyi heidän seuraansa.
”Minä olen ihan poikki”, Scorpius puuhkaisi ja röhnötti tupapöytää vasten, jolloin Rose ei voinut olla katsomatta häntä halveksuen. ”Jalkani eivät kanna minua enää. Ja ainiin, Al. Sarah kertoi, että luihuisilla on jotkut bileet kolmannessa kerroksessa ja Lily on siellä.”
"Lily?” Albus hämmästyi. ”Mitä Lily tekee siellä?”
Scorpius kurtisti kulmiaan. ”No, hän on luihuinen?”
”Niin, mutta – Deneb lupasi pitää häntä silmällä!” Albus sihahti ja nousi oitis pystyyn pöydästä.
”Minne sinä menet?” Rose kysyi.
”Minä menen hakemaan hänet pois sieltä tietysti!” Albus tiuskaisi ja harppoi pois Suuresta salista suoraan kolmanteen kerrokseen, ja tiesi vallan hyvin missä kyseenomaiset kekkerit olivat. Hän tiesi sen salakäytävän hyvin Jamesin Kelmien kartan vuoksi, joten hänen ei tarvinnut kuin painaa yhden kivihirviön vasenta korvaa niin oviaukko avaantui suoraan suureen huoneistoon, jossa musiikki oli niin kovalla, että Albuksen oli vaikea erottaa jopa omia ajatuksiaan.
Albus harhaili muiden oppilaiden seassa ja mitä edemmäs hän huonetta kulki, sitä useammin hän törmäsi oppilaisiin, jolla oli kädessään jotain muutakin kuin kurpitsamehua. Albus ärtyi hieman ajatellessaan mihin seuraan Lily oli ajautunut.

Mutta nähdessään pikkusiskonsa Albuksen mahanpohjassa jylläävä tunne lakkasi, kun hän huomasi ettei Lily käyttäytynyt samalla tavalla kuin nuo toiset. Hän seisoi yksin väen keskellä käsivarret kiedottuina rintaasa vasten. Albus hapuili hänen kättään, kunnes sai siitä otteen.
”Al! Ihanaa nähdä sinua!” Lily parahti ja raahautui lähemmäs. ”Minä olen odottanut että joku tulisi pelastamaan minut täältä. Minulla on ollut kauhean huono ilta, haluan vain päästä nukkumaan…”
”Me voimme lähteä vaikka heti”, Albus sanoi ja veti Lilya mukaansa. ”Minä voin saattaa sinut.”
Hän tarttui lujasti Lilyn kädestä kiinni ja veti häntä mukanaan väenpaljouden läpi oviaukkoa kohti. Hän yritti sulkea korvansa kovalta musiikilta, joka särki hänen päätänsä ja tuhosi kuuloaistia. He ahtautuivat pian oviaukosta ulos ja jättivät musiikin jytkeen paksun kivimuurin sisään, kunnes musiikkia ei kuullut enää lainkaan.
”Kuka sinut tuonne oikein johdatti? Lily, sinä tiedät, ettei sinun olisi hyvä olla tuollaisissa – ”
”Tiedän, tiedän! Olen niin kauhean nuori ja plaaplaaplaa”, Lily jaaritteli. ”Aiotko sinä saattaa minut vai et?”
Albus olisi tahtonut sanoa hänelle vielä pari sanaa, mutta päätti unohtaa sen nähdessään Lilyn väsyneen ilmeen. Hän hymyili ja nyökkäsi sitten.
He kävelivät Suurta portaikkoa pitkin alas rappusia, kunnes Lily pysähtyi toisen kerroksen kohdalla ja kääntyi Albuksen suuntaan sanoen:
”Voinko käydä pikaisesti tyttöjen vessassa? Tahdon pestä kasvoni ennen kuin menen nukkumaan.”
”No jos nopeasti sitten”, Albus sanoi ja seurasi Lilyä tyttöjen vessaan. ”Eikö tämä muuten ole se, missä Myrtti oleskelee?”
”On”, Lily sanoi ja asteli pesualtaiden luokse nykien punaista tukkaansa hetken peilin edessä. ”Nähtävästi hän on löytänyt taas uusia tavaroita, tuossa on vaikka mitä rojua. Ja mitä hän tekee tälläkin?” Lily osoitti lattialla lepäävää metallista työkalua.
”Myrtti on huhujen mukaan omituinen”, Albus tokaisi ja kannusti sitten Lilyä pesemään kasvonsa.

”Pahus”, Lily tiuskaisi pyörittäessään hanaa sormillaan ilman, että siitä tippui pisaraakaan vettä. Hän kokeili seuraavaa ja sitä seuraavaa ilman tulosta. ”Näistä mikään ei toimi.”
”Lähdetään, Lily, ei sinun ole pakko pestä kasvojasi”, Albus yritti, mutta Lily pudisti päätään.
”Minun on pakko pestä”, hän sanoi periksiantamattomasti. ”Tämä on ollut minulle liian huono ilta enkä minä halua olla näissä tällingeissä enää.”
”Eli jos sinä peset ne pois, niin peset tavallaan huonon iltasi pois?” Albus järkeili.
”Täsmälleen”, Lily sanoi samaan aikaan ihmeissään ja levottomasti. ”Sinä ajattelet melkein kuin tyttö.”
”Kunpa ajattelisinkin…” Albus mutisi niin, ettei Lily kuullut ja jatkoi: ”Lil, sillä ei ole todellisuudessa merkitystä pesetkö ripsarin pois vai et! Tärkeintä on, että pääset nyt lepäämään, eikö niin?”
Mutta Lily ei selvästikään kuunnellut häntä, sillä hän vilkuili ympärilleen etsiessään katseellaan jotain millä saisi ruuvattua hanat kuntoon.
”Hei, missä se työkalu oli, jota minä äsken osoitin?” Lily kysyi ja antoi katseensa harhailla ympäri vessaa. Sitten hän löysi sen ja harppoi sitä kohti, jolloin Albus sanoi kiireesti:
”Me voimme etsiä toisenkin vessan! Mikä ihmeen pakko sinun on – mihin sinä sitä tarvitset? Älä ota sitä, lähdetään – ”
Lilyn koskettaessa työkalua hän käännähti punaiset hiukset liehuen katsomaan Albusta taakseen ja valmiina huutamaan jotain, mutta Albus ei saanut tietää mitä, sillä pian tyttö oli pyyhkiintynyt pois siltä paikalta, jossa hän vielä hetki sitten seisoi.

***

Albus ryntäsi käytäviä pitkin etsien ainoastaan yhtä henkilöä, jota hän itse asiassa ei olisi varsinaisesti tahtonut nähdä juuri sinä iltana, ellei hänen olisi ollut pakko. Ja nyt Albuksen oli pakko etsiä käsiinsä James, jonka vastuulla oli ollut koko Halloweenin keppostelu. Albuksella ei ollut mennyt kauan järkeilyyn, miten hän oli nähnyt vielä samaisena päivänä Jamesilla täyden kultasäkin, jonka perään Deneb oli sinä iltana mitä luultavimmin mennyt, ja jos Murjottavan Myrtin vessassa ollut työkalu oli porttiavain, niin silloin oli myös kultasäkki. Ja silloin myös ainoastaan James tiesi, minne Lily oli tarkalleen joutunut.
”En minä tiedä mistään työkalusta mitään”, James sanoi viattomasti kun Albus oli vihdoin tavoittanut hänet. ”Voin myöntää, että rahasäkki oli minun ja se oli porttiavain kiellettyyn metsään, mutta hei haloo? Työkalu – onpa tylsää.”
”James, Lily on koskettanut sitä”, Albus kuiskasi huolestuneena. ”Lily kosketti sitä kun minä odotin hänen pesevän kasvonsa, ja nyt hän on poissa!”
Jamesin ilme horjui. ”Mitä? Etkö sinä katsonut mihin porttiavain johtaa?”
”Voiko niin muka tehdä?” Albus hämmästeli, sillä hän ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta.
”Tietysti voi”, James tokaisi rivakasti ja hän oli muuttunut vakavaksi. ”Siihen on oma loitsunsa, mutta tärkeintä nyt on, että otamme selvää missä Lily on. Muistetaan kuitenkin, että hän saattaa olla myös tässä ihan lähellä, se on voinut olla kepponen. Minä lähden etsimään häntä pihalta, käy sinä katsomassa porttiavain.”
”Mutta mistä minä tiedän, mikä se loitsu on?” Albus kysyi Jamesilta.
”Se on portuspaikannos. Porttiavain meni menojaan Lilyn mukana, mutta yleensä jos on samassa paikassa missä porttiavain oli, se toimii”, James huikkasi hänelle lähtiessään harppojaan Suuren portaikon portaita alas. ”Etsi minut käsiisi, jos jotain käy ilmi!”

Albus ei hukannut hetkeäkään. Rynnätessään portaat ylös toiseen kerrokseen hän yritti jankuttaa taukoamatta mielessään, että Lily oli kunnossa jossain aivan lähettyvillä niin kuin James oli sanonut. Hän saattoi juuri sillä hetkellä etsiä parhaillaan toista vessaa, jossa voisi pestä kasvonsa. Mutta silti Albus ei pystynyt olemaan tarkistamatta Lilyn olinpaikkaa.
Hän kiiruhti Murjottavan Myrtin vessaan, etsi nopeasti sopivan paikan lausua loitsunsa ja kaivoi taskustaan sauvan esiin sanoen:
”Portuspaikannos!”
Tuntui kuin vanha videofilmikuva pyörisi Albuksen päässä; hänen verkkokalvolleen oli ilmestynyt kuva vanhasta hökkelistä, joka sijaitsi pienen kylän lähettyvillä ja näytti sellaiselta paikalta, mihin ei haluaisi eksyä pimeän aikaan. Mutta Albus itse asiassa tiesi mikä tuo paikka oli, hän tiesi mikä kylä oli kyseessä. Hökkeli oli Tylyahossa sijaitseva Rääkyvä Röttelö, eikä Albus voinut olla harmistumatta muistaessaan ainoan pääsyn Rääkyvään Röttelöön: tällipajun reitti.
Oli kaksi syytä olla huolissaan siitä. Siksi, että Tylyahossa oli viimeaikoina tapahtunut outoja ja siksi, että Albus oli kuullut Rääkyvän Röttelön kummituksista. Lily olisi pulassa joka tapauksessa, sillä hänellä tuskin oli aavistustakaan missä hän sillä hetkellä oli. Ja lyhin tie sinne oli tällipajun salakäytävä, eikä Albuksella ollut harmainta haisuakaan miten hän löytäisi salakäytävän, sillä puu oli mitä luultavasti istutettu sen päälle.

Albus päätti siitä huolimatta yrittää. Hän säntäsi Tylypahkan käytävien halki kohti tammisia ovia, joista vähän väliä tuuppasi sisään nuoria pareja, jotka olivat ilmeisesti käyneet kuutamokävelyllä ulkona. Albus olisi voinut olla kateellinen heille, ellei hänellä olisi ollut niin kova kiire ja huoli Lilyn luokse.
Siinä vaiheessa, kun Albus oli jo syöksynyt ulos tammisista ovista, hän muisti että James olisi ehkä tahtonut kuulla asiasta. Siitä huolimatta hän ei lakannut juoksemasta, sillä he eivät todellakaan voittaisi sillä aikaa eivätkä ainakaan professori McGarmiwan sympatiaa jäädessään kiinni. Hän ei yksinkertaisesti tahtonut Jamesille lisää ongelmia, sillä hänellä jos kellä niitä oli tarpeeksi.
Albus pysähtyi hieman kauemmas tällipajua, joka piehtaroi vähän väliä oksillaan ja sivalsi tuon tuostakin ilmaa. Sillä hetkellä hän olisi vain saattanut toivoa, että hänellä olisi yhä näkymättömyysviitta mukanaan. Hän kirosi mielessään professori McGarmiwaa.
Seistessään siinä Albus kuitenkin tajusi, ettei hän ollut ikinä ennen mennyt askeltakaan lähemmäs tällipajua. Niin kaukaa ei pystynyt juurikaan näkemään pientä salaista käytävää, jota Albus ei edes liioin uskonut olevan enää olemassa. Mutta nyt katsoessaan mäkeä alas tällipajun luokse hän ihmetteli, miksi he eivät silloin kerran Jamesin kanssa katsoneet paljon lähempää.
Albus kopaisi kaavun taskujaan; sauva oli onneksi tallessa. Albus lähestyi kovin vastahakoisesti tällipajua, hän oli kaivamaisillaan sauvaansa taskusta, jotta pystyisi jollain tapaa suojelemaan selustaansa. Hän ei ollut ollenkaan varma, toimisiko mikään loitsu pahemmin tällipajuun, mutta sauva toi silti Albukselle itsevarmuutta. Ja lähestyessään yhä lähemmäs tällipajua niin, että se olisi voinut melkein jo ylettyä häneen, Albus pystyi nyt näkemään sen puunrungon tyven ja sen laajan onkalon, jonne ei näyttänyt olevan pääsyä tällipajujen oksien huitoessa aukon suulla edestakaisin. Hänen teki totta vie mieli kääntyä takaisinpäin ja unohtaa koko juttu ja uskotella itselleen, että Lily ei tarvinnut häntä, mutta silti hänen jalkansa eivät tehneet elettäkään merkiksi juosta. Albus kaivoi sauvansa lopullisesti taskustaan, kohotti sen tällipajun juuria kohti, oli lausumassa loitsun, kunnes –

Tumma suuri hahmo loikkasi jostain läheltä ja ampaisi suoraan oksia väistellen rungon tyveen koskettaen siinä olevaa kyhmyä. Puun oksat lakkasivat välittömästi piehtaroimasta ilmaa vasten; siitä oli tullut kuin tavallinen puu. Albus olisi kiittänyt tuota hahmoa tai halunnut edes tietää, kuka tai mikä oli asialla, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hahmo oli syöksynyt onkaloon. Albus päätti tehdä samoin kuitenkin varmistaen samalla, ettei Tällipaju sittenkään hyökkäisi hänen kimppuunsa, mutta nähdessään ettei sillä ollut aikomustakaan tehdä niin Albus rynnisti itsekin pimeään onkaloon.
Albus huomasi harmikseen, että tunneli oli todella matala; hän joutui liikkumaan sitä pitkin kaksinkerroin. Hänen kenkänsä liukastelivat tunnelin alkupään mudassa ja Albus päätti hetken päästä sytyttää oman sauvansa siltä varalta, että näkisi eteenpäin.
Saatuaan valoa tunneliin Albus ei voinut olla katsomatta mutaisia kengänkärkiään ja mutaan painautuneita toisiakin jälkiä. Ne olivat painautuneet juuri äsken siihen, ne olivat valtavat… Albus seurasi niitä katseellaan edemmäs ja huomasi, että ne jatkuivat vielä kauas tunnelia. Sen hän kuitenkin sai tietää jäljistä, ettei kyseessä ollut ihminen, vaan valtavan kokoinen koira tai pahempaa: susi.
Se sai Albuksen liikkumaan rivakammin tunnelissa. Enää hän ei saattanut kuulla Tylypahkan ääniä, vaan oman tiheän hengityksensä ajatellessaan, oliko Lily jo nähnyt sen otuksen vai olisiko hän jo paennut Rääkyvästä Röttelöstä.

Kulkiessaan tomuista tunnelia eteenpäin Albus oli kuulevinaan epämiellyttävän rapsahduksen jostain lähettyviltä. Albus kohotti äkisti sauvaansa ja tarkasteli valonsa avulla sekä eteen että taaksensa, muttei hän erottanut minkäänlaista liikettä. Todetessaan mielessään, että Albus oli vainoharhainen, hän jatkoi kävelyään syvemmälle tunneliin.
Ja kun hetken Albus oli kuulostellut mahdollisia ääniä tunnelista, hänen sydämensä vääntyi kauhusta nurin kun joku hetken päästä ulvahti kovaa.
”Lily”, Albus kuiskasi pelon hyökyessä sisällään. Hän ryntäsi nyt eteenpäin sinne, mistä ääni oli kuulunut ja toivoi, että Lily olisi kunnossa joka tapauksessa.
Mutta kun toisen kerran jossain läheltä kuului rapsahdus, Albus pysähtyi äkisti ja tunsi, kuinka hänen pulssinsa kiihtyi jossain kaulan tienoilla. Joku seurasi häntä. Albus piteli tunnelin seinämyksestä kiinni henkeään pidättäen. Joku oli tarkkaillut häntä koko ajan, mutta ei ollut tullut kertaakaan näkyviin.
Albus asteli rivakkaammin eteenpäin välittämättä ollenkaan enää seuraavista äänistä. Hän ajatteli vain tiiviisti Lilyä ja sitä, että hän olisi kohta jo perillä, sillä tunneli alkoi nousta ja himmeä kuunkajo tulvi pienestä aukosta hämärään. Hän tajusi, että oli saapunut Rääkyvään Röttelöön ja sen yhteen sotkuiseen huoneeseen.
”Lily!” Albus huudahti ja tunki sauvansa valoa jokaiseen pimeään kolkkaan. Ei vastausta mistään suunnalta.
Albus kipitti eteisen rappeutuneita portaita ylös porrastasanteelle. Hän ei ehtinyt kuin kohottaa katseensa kun hän huomasi törmäävänsä johonkin ja kaatui selälleen lattialle ja sauva lensi jonnekin näkymättömiin valon vaipuessa hitaasti himmeämmäksi. Albus makasi hetken liikkumattomana kuin odottaen jotakin ja sitten –
”Al?” Lilyn tuttu ääni kuiskasi säikähtäneenä.
”Lily?” Albus henkäisi ja nousi puoliksi pystyyn. ”Oletko se sinä?”

Hänen eteensä syttyi sauvankärjen valo ja Albus huomasi puhujan todellakin olevan Lily. Mutta nähdessään siskonsa kasvot Albus oli varma, että Lily oli nähnyt jotain mitä hän ei ollut.
Albus nousi nyt kokonaan pystyyn ja tarttui Lilyä hennosti olkapäistä vetäen hänet omaa kehoaan vasten.
”Sinä OLET kunnossa”, hän huokaisi helpottuneena.
Mutta Lily pyristeli hänen otteestaan irti ja tarttui tämän käteen koettaen vetää heitä molempia rappusia alas.
”Al, meidän on mentävä – täällä jossain on valtava peto!” Lily sopersi ja yritti vetää Albusta rappusiin.
”Näitkö sinä sen?” Albus kysyi jo hieman kauhistuen.
Lily nyökkäsi hengästyneenä. ”Minä olin piiloutunut yhteen noista huoneista. Näin sen ovenrakosesta, se häipyi jonnekin piiloon – meidän täytyy juosta, Al!”
Albuksen ollessa täysin samaa mieltä, hän nappasi sauvansa lattialta ja sitten he juoksivat minkä jaloistaan pääsivät takaisin tunneliin, josta Albus oli vain hetki sitten kavunnut. Albus asteli Lilyn perässä tunnelissa ja katsoi aina vähän väliä taakseen siltä varalta, jos peto ilmestyisi näkyviin. Se pysyi kuitenkin loitolla eikä tunnelissa kuulunut muita kuin Lilyn ja Albuksen kiivas hengitys.
”Se oli porttiavain, niinhän?” Lily kysyi hetken päästä kun he olivat kävelleet suunnilleen puoleen väliin tunnelia.
”Niin se oli”, Albus vastasi tukahtuneella äänellä, sillä hänen selkäänsä alkoi koskea yhä enemmän mitä pidempään he joutuivat kävelemään kyyryssä.
”No, miten sinä sitten löysit minut?” Lily hämmästeli.
”James auttoi minua hieman”, Albus vastasi.
”Mutta hetkinen”, Lily mutisi ja hidasti vauhtiaan katsoakseen takanatulevaa Albusta. ”Onko tämä se tällipajun reitti?”
Albus nyökkäsi hänelle.
”Mutta miten sinä pääsit tänne? Ja miten me aiomme päästä ulos?” Lily kysyi ihmeissään.
”Älä huoli”, Albus tyynnytteli ja tyrkkäsi Lilyä selkään jatkaakseen kävelyä. ”Tällipajun rungossa on eräs kyhmy, jota painamalla se rauhoittuu. Me pääsemme täältä elävinä ulos, uskoisin.”

He olivat kulkeneet tunnelissa niin kauan, että Albus melkein luuli, etteivät he ikinä pääsisi sieltä pois, kunnes onkalon suuaukko alkoi pian tulla näkyviin ja kirkas täysikuunkajo valaisi jo hieman reittiä. Hän tunsi kuinka Lily liikahti helpotuksesta, mutta Albuksen kauhukseen hän kuuli takanaan omituisen rapsahduksen.
Hän käänsi sauvan kärkensä osoittamaan taakseen ja huomasi heitä lähestyvän valtavan, tumman hahmon, joka tullessaan valon kajoon muistutti aivan ylikasvanutta sutta. Ja ennen kuin Albus ehti sanoa mitään, myös Lily oli huomannut sen.
”Al… mitä me teemme?” hän kuiskasi kauhuissaan.
Albus osoitti sauvallaan sutta, joka lähestyi heitä samaan tahtiin mitä Albus ja Lily askelsivat takaperin kohti tunnelin suuaukkoa.
”Lily, kuuntele minua oikein tarkkaan”, Albus ohjeisti katse edelleen sudessa. ”Ryömi ulos ja kosketa välittömästi tällipajussa olevaa kyhmyä – se on melkein heti suuaukon kohdalla.”
”Mutta mitä sinä teet?” Lily kysyi pelokkaasti.
Albus viittoi Lilyä menemään. ”Mene! Minä tulen perässä!”
Hieman empien Lily ryömi tunnelin suulle purren huultaan ja katosi sitten kokonaan ulkoilmaan. Albus oli jäänyt kasvotusten suden kanssa, joka lähestyi lähestymistään häntä. Albus otti askeleen taaksepäin ja tunsi kenkänsä liukuvan mutaa vasten. Hän koetti saada sauvattomalla kädellään tukea tunnelin seinästä, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tunsi otteensa hervottomaksi.
Vasta sitten, kun Albus kuuli kovan kiljaisun ulkoa ja tajusi, ettei tällipaju ollut rauhoittunut oksiensa kanssa, hän ahtautui ylös suuaukolle sauvakäsi koholla suteen. Hänen katseensa oli niin keskittynyt tarkkailemaan suden jokaista liikettä, että päästyään puoliksi suuaukolle, yksi valtava oksa lennätti Albuksen kokonaan pois tunnelista heittäen hänet suoraan muutaman metrin päähän kyhmystä.
Albuksen silmissä sumeni eikä se johtunut ainoastaan siitä, että hän oli hukannut lasinsa, vaan siitä että hän oli saanut aikamoisen tällin vasten kehoaan. Ja ihan kuin se ei olisi ollut jo tarpeeksi, Albus tajusi myös hänen sauvansa lentäneen jonnekin näkymättömiin.

Kuului toinen kiljahdus, joka sekin kuului Lilylle. Albus olisi voinut jäädä makaamaan maahan silkasta kivusta, mutta kuullessaan Lilyn olevan pulassa hän puoliksi ryömi ja konttasi eteenpäin näkemättä edes kunnolla eteensä.
Seuraavaksi oli kuitenkin Albuksen vuoro karjua. Yksi oksista oli murskaantunut juuri hänen vasemman jalkansa päälle ja kivun vihloessa koko ruumista Albus kurotteli viimeisillä voimillaan käsillään eteenpäin ja tarttui sormenpäillään jostain kiinteästä, jotka osoittautuivat hänen silmälasikseen. Hän kohotti ne silmiensä eteen ja huomasi niiden olevan oikean linssin kohdalta rikki, mutta silti Albus näki niillä paremmin kuin hetki sitten ilman niitä.
Nyt hän pystyi myös näkemään Lilyn, joka makasi tajuttomana parin metrin päästä Albuksesta. Albus olisi ryöminyt hänen luokseen, mutta hänellä oli tarpeeksi kiirettä väistellessään runnovia oksia, jotka vain kiivastuivat yhä enemmän aistiessaan jonkun olevan liikkeessä lähettyvillään.
Albus vilkaisi uudemman kerran Lilyä, mikä osoittautui virheeksi, sillä uusi oksa sivalsi nyt hänen selkänsä niin, että Albus olisi voinut vaikka vannoa sen menneen poikki. Hän karjui kivusta, särystä ja raivosta. Hän olisi tahtonut ryömiä Lilyn viereen ja viedä heidät molemmat pois sieltä, mutta hänen kipunsa viilsi koko ruumista päästä varpaisiin eikä yksikään hänen ruumiinosistaan suostunut tottelemaan enää. Ja kun hän vasemman silmänsä linssistä näki, kuinka tällipaju valmistautui uuteen kuolettavaan iskuunsa, valkoinen valojuova sinkosi maassa makaavien Albuksen ja Lilyn ohitse suoraan tällipajun kyhmyyn puun jähmettyessä oksiaan myöten niin, että mikään paikka puussa ei värähtänytkään.
Kääntyessään viimeisillä voimillaan loitsijan puoleen Albus huomasi olleensa oikeassa arvauksessaan. Heidän edessään kauempana seisoi säikähtäneennäköinen James, jonka sauvakäsi osoitti vieläkin tällipajua. Albus hymyili hänelle vaivalloisesti ja sulki sitten silmänsä kivusta ja huusi niin että sattui.

***

Sairaalasiipi.
Minä olen hänen VELJENSÄ!”
James seisoi sairaalasiiven oven luona ja mulkoili heidän kaikkien edessä seisovaa matami Pomfreytä.
”Minä toin heidät tänne juuri äsken! Minun on nähtävä ovatko he kunnossa!” James intti ja yritti päästä matami Pomfreyn ohitse.
”Eivät tietenkään ole kunnossa sen jälkeen, mitä tällipaju heille teki!” matami Pomfrey kivahti. ”He tarvitsevat nyt ennen kaikkea lepoa, eikä kaikenmaailman hössötystä ja villitystä!”

”Minä haluan nähdä heidät!” James karjui ja hakkasi sairaalasiiven ovea.
”James…” Rose tyynnytteli ja veti Jamesin kauemmas. ”James, mennään muualle. Me näemme heidät varmasti huomenna – ”
”Rosie, sinä et nähnyt, millaisessa kunnossa he olivat kun minä heidät löysin”, James sanoi kääntyen Rosen puoleen. ”Tällipaju oli murskannut heidät! Ja tuo ei päästä meitä sisään!” Hän osoitti matami Pomfreytä.
”Minä saan heidät kuntoon kyllä, herra Potter!” matami Pomfrey tiuskaisi hänelle. ”Mutta minä tarvitsen siihen rauhan enkä kymmentä teiniä hääräämään tiellä!” Sen sanottuaan hän painui ovesta sisään ja iski sen suoraan Jamesin nenää vasten.

***

Sairaalasiiven lepohuoneessa.
”Oliko James siellä?” Albus kysyi oitis kun matami Pomfrey saapui sisään.
”Taivaan vallat, herättikö hän sinut?” tämä kysyi kiukkuisena.
”Minä olin hereillä”, Albus tokaisi. ”Mutta minusta James voi ihan hyvin tulla, jos – ”
”Hän ei tule tänne tänään”, matami Pomfrey kivahti. ”Sillä välin kun minä käyn hakemassa sinulle kipulääkettä, sinä olet painanut pääsi jo tyynyyn ja pysyt vaiti.”
Albus katsoi hoitajan menoa toiseen huoneeseen ja huokaisi syvään. Sitten hän käänsi toivottomana katseensa viereiseen petiin, jossa Lily makasi raukeannäköisenä. Hän ei ollut aukaissut silmiään siitä lähtien kun James oli heidät löytänyt ja tuonut Tylypahkaan.
Sitten Albus muisti suden. Mitä sekin oli heistä tahtonut? Miten sellainen oli päässyt Tylypahkan pihamaille? Miksi se oli seurannut heitä? Albus olisi voinut iskeä kätensä silkasta raivosta pedin kulmaan, ellei se olisi tuottanut entistä enemmän tuskaa.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 9.2!
« Vastaus #13 : 03.03.2009 12:42:28 »
8.luku – Kohtaamisia

”Al, ihanaa nähdä sinua!” Rose henkäisi sairaalasiivessä ja tarttui kiinni Albuksen kaulan ympäriltä niin, että tämä oli kuristua.
”Rosie, minä en saa henkeä!” Albus puhisi.
”Ei haittaa!” Rose huudahti iloisesti, mutta päästi silti irti serkustaan. Hän tuijotti hetken Albusta hyväntuulisena ja huitasi sitten epämääräisesti ovelle päin. ”Me olimme kaikki niin kamalan huolissamme. James kertoi, että te ette näyttäneet kovin hyville – jopa James oli huolestunut kaiken aikaa!”
”Oho”, Albus hymähti huvittuneesti. ”No, se oli uutta.”
Mutta Rose ei näyttänyt lainkaan siltä kuin hän kuuntelisi. ”Tänä aamuna James oli lyödä ryhmyn yhtä katsojaa päin katsomossa, ja hetkeä myöhemmin hän oli jo sopimassa treffejä.”

”TAASKO?” Albus voihkaisi. Hän muisti yhä – tällipajun moukaroinnista huolimatta – kuinka James oli yksi päivä yrittänyt hurmata Griffinien tyttären, jonka kallon hän oli ensin melkein onnistunut murskaamaan. Siitä oli nähtävästi kehittymässä tapa Jamesille.
”No, joka tapauksessa niin kävi”, Rose selosti. ”Mutta voi James-raukkaa! Ensiksi hän joutui kärsimään sinun takiasi ja sitten hänen – hän sai pakit! Minä ihan oikeasti säälin häntä – ”
”Rose, et voi olla tosissasi”, Albus tokaisi ja pyöräytti silmiään sairaalasiiven kattoa kohti painaen päänsä takaisin tyynyyn. ”James tuskin kärsii yhtään jonkun mokoman tytön takia. Puhumattakaan MINUN! Jos James ikipäivänä näyttää pienintäkään tunteikasta merkkiä minua kohden, minä vannon että menen McGarmiwan kanssa naimisiin ja – ”
”No, sinuna en tekisi sitä”, Rose sanoi hymyillen salaperäisesti. ”Chloe on ollut koko päivän ihan älyttömän huolissaan sinusta. Hän oli käynyt katsomassa sinua, mutta olit silloin vielä nukkumassa. Hän kuitenkin jätti tuon sinulle.” Rose nyökkäsi Albuksen yöpöydälle, jossa oli pieni sydänrasia ja sen sisällä erilaisia makeisia Hunajaherttuasta. Albus otti rasian käteensä ja haistoi sitä; se tuoksui yhtä imelältä kuin hän oli aavistellutkin. Hän tyrkkäsi rasian takaisin ja kääntyi Roseen.

”Ethän sinä varmasti tuonut sitä?” Albus varmisti lopulta ja kohotti kulmiaan epäilevästi.
”En”, vastasi Rose. ”Mutta Deneb söi siitä pari suklaamelliä. Olisin estänyt, mutta silloin sinä olisit herännyt ja – ”
”Onko Deneb kunnossa?” Albus kysyi oitis, sillä hän muisti juuri, että tämä oli myös eksynyt Jamesin ansan johdosta.
Rose hymyili hyväntahtoisesti. ”Hän voi hyvin paitsi pitää mykkäkoulua Jamesille, mikä ei ollut kovin yllättävää.” Albus nyökkäsi virnuillen. ”Mutta et ikinä arvaa! Tylyaho on avattu jälleen – meillä on ensimmäinen vierailu tänään!”
”Rose, kiltti”, Albus huokaisi. ”Onko sinun mahdotonta olla puhumatta Tylyaho-retkistä? Minua pelkkä ajatus jo masentaa kun joudun olemaan täällä – ”
”Ei, ei, ei”, Rose keskeytti hänet ja otti Albusta käsistä kiinni. ”Sinä tulet meidän mukaamme, Al.”

”Mutta…” Albus sopersi. ”Mutta minun selkäni on murtunut ja minä – minä – ” Albus oli keskeyttänyt puheensa, sillä tunnustellessaan selkäänsä se ei enää tuntunut lainkaan niin kipeältä kuin vuorokausi sitten. Albus nousi nyt kunnolla vuoteellaan pystyyn ja tajusi, ettei hänen selkäänsä koskenut itse asiassa lainkaan.
”Huomaatko?” Rose kysyi ja katsoi mitä-minä-sanoin – ilmeellä. ”Matami Pomfrey osaa hommansa ja – hei, Deneb on kai tulossa tänne.” Rose kuunteli toisella korvallaan sairaalasiiven oven suuntaan. He pysyivät hetken vaiti, jotta voisivat kuulla mahdolliset kantautuvat äänet eikä aikaakaan kun oven takaa kuului Denebin ja Scorpiuksen äänet.
”TADAA!” Deneb huudahti ja rämäytti oven auki, jolloin Albus ja Rose joutuivat hyssyttelemään heitä ja viittomaan heidän vieressään makaavaa Lilyä.
”Dääm, sori”, Scorpius kuiskasi ja hiippaili Albuksen pedille. ”Miten menee? Onko paikat vetreänä?”
”Voit vain uskoa!” Albus hihkaisi ja taivutteli lihaksiaan eri puolilta kehoaan. ”Matami Pomfrey on tehnyt liiankin hyvää työtä.”

”Sinun sietäisi olla onnellinen”, Scorpius vastasi ja tyrkkäsi Albusta rystysillään käsivarteen. ”Tänään me nimittäin lähdemme Tylyahoon ja juhlimme sinun hyvinvointiasi!”
Rose läväytti Scorpiusta korville. ”Ei Albus tahdo tuollaisen jälkeen juhlia! Albus kaipaa rauhallista illanviettoa Kolmessa Luudanvarressa, etkö niin, Al?”
Albus oli osannut odottaa sitä. Rose ja Scorpius molemmat katsoivat häneen hyvin vetoavasti, että Albus ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tahtonut ajautua eripuriin kummankaan kanssa, vaikka toinen vaihtoehto kuulostikin huomattavasti paremmalta.
”Mitä sinä ehdotat, Scorpius?” Albus kysyi häneltä.
”Tuliviskiä ja huispausta”, tämä vastasi virnuillen. ”Mennään illalla Sianpäähän katsomaan huispauspeliä, Kanada vastaan Bulgaria. Mitäs sanot?”
Nyt Albus puolestaan kääntyi Roseen. ”Kuulostaako se huonolta idealta? Minä nimittäin tahdon sinut mukaan.”
”Me olemme alaikäisiä”, Rose sihahti hampaidensa välistä ja mulkaisi murhaavasti Scorpiusta. ”Me emme todellakaan juo tuliviskiä tai minä – ”

”Hyvä on, hyvä on”, Scorpius jaaritteli kiusoittelevasti ja katsahti Roseen. ”Minä ostan sinulle kermakaljan, että pysyt vaiti tärkeän pelin aikana. Mieti nyt Albusta; Adams lemppasi hänet ja hän sai vielä kunnolla silmään tällipajulta. Albus tarvitsee jotain mikä turruttaa hänen kipunsa.”
”Albus voi jo ihan hyvin, hänellä ei ole kipuja – ”
”Mutta mitkään maailman lääkkeet eivät tehoa naissuruihin!” Scorpius julisti lujemmalla äänellä. ”Paitsi tuliviski. Tuliviski ja huispaus. Siinä kaikki mitä hän tarvitsee tänä iltana.”
Rose huokaisi syvään ja katsahti heihin, kun Albus, Deneb ja Scorpius loivat kasvoilleen maailman tekaistuimmat hymyt. Rose ei voinut kuin nauraa.
”Hyvä on!” hän sanoi säteillen. ”Mutta ilman näkymättömyysviittaa meidän täytyy käyttää Sianpään reittiä.”
”Totta kai”, Albus tokaisi oitis ja loikkasi sängyltään saman tien. ”Odottakaa, minä käyn hakemassa sauvan ja voimme sitten lähteä tuota pikaa – ” Hän keskeytti puheensa huomatessaan muiden vaihtavan vakavia silmäyksiä kukin toisiinsa. Albus pysähtyi niille sijoilleen. ”Mitä nyt?”

Rose katsahti Denebiin ja Scorpiukseen, jotka eivät kyenneet katsomaan Albusta silmiin. Albus yritti silti riistää katseellaan Roselta vastauksia, jolloin hetken päästä tämä huokaisi jälleen ja sanoi:
”Tuota… Sinun sauvasi, Al… Kun James löysi sinut tällipajun luota ja pelasti teidät… Hän tavallaan – no, hän löysi sinun sauvasi maasta… palasina.”
Albus katsahti Denebiin ja Scorpiukseen, jotka katsoivat häntä vakavana takaisin. Hän oli ensin miettinyt miten Rose voisi pilailla sellaisella asialla, mutta jos se oli totta – jos se oikeasti oli totta – niin Albus oli menettänyt sauvan, joka oli palvellut häntä moitteettomasti lähes kuusi vuotta.
”Ei se mitään”, Albus sanoi ontolla äänellä, vaikkei tarkoittanutkaan sitä. ”Sehän – sehän oli vain sauva.”
Rose nyökkäsi surullisesti, mutta Deneb sanoi jo hieman pirteämmällä äänellä: ”No mutta! Nythän sinä voit ostaa uuden Tylyahosta.”

Mutta ennen kuin Albus ehti vastata siihen myöntävästi, muuan toinenkin henkilö oli astunut sairaalasiipeen hyvin äkkiarvaamatta ja hiljaisena. He kaikki kuulivat lopulta hänen vaimeat askeleensa kivilattiaa vasten ja kääntyivät katsomaan kun James asteli sairaalasiiven poikki ja saapui vihdoin Albuksen vuoteen luo muiden joukkoon.
”Moi, veli”, James sanoi vaisusti.
”Moi”, Albus vastasi ja huomasi sivusilmällä Rosen kuiskaavan jotain pojille, mikä selvisikin lähes heti.
”Me lähdemme kutsumaan muut koolle”, Rose sanoi ja hätisteli Denebiä sekä Scorpiusta ulos sairaalasiivestä. ”Tulemme pian takaisin kunhan olemme ensin löytäneet Hugon ja Roxannen jostain. Ja Albus, kannattaa laittaa jotain lämmintä päälle; siellä sataa kamalasti vettä. Nähdään kohta!”

Albus ei ehtinyt edes huikata heille kun Rose oli jo painanut sairaalasiiven oven kiinni perässään ja jättänyt Albuksen ja Jamesin – lukuunottamatta Lilyä – kahdestaan. He pysyivät hetken vaiti Jamesin noustessa istumaan Albuksen vuoteen jalkopäähän ja tarkkailemaan sairaalasiipeä lattiasta kattoon.

”Minä muistan kun minä olin ensimmäistä kertaa täällä yötä”, James aloitti äänellä, joka olisi voinut olla jonkun toisen. Se kuulosti niin kauhean aikuismaiselta ja niin vakavalta, että ellei Albus olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut luulla sen olevan joku toinen. ”Meillä oli ollut ensimmäinen huispauspeli ja me hävisimme sen.”

Albus ei käsittänyt miksi James kertoi sen hänelle; hänhän oli nähnyt sen kaiken omin silmin katsomosta. James oli ollut silloin toisella asteella ja Albus ensimmäisellä. Albus oli ihaillut veljeään suunnattomasti, hän oli ihaillut oikeastaan aina. James oli niin kamalan taitava kaikessa eikä hänen ollut vaikea myöskään tavoittaa ihailua muulta maailmalta. Albus oli kadehtinut sitä aina siihen päivään asti.

”Sieppi oli melkein minun käsissäni – se hipaisi keskimmäistä sormeani”, James sanoi hiljaa eikä katsonut Albusta. ”Ja sitten minä menetin tasapainoni ja tipuin.” Albus huomasi hänen pudistavan päätään katkerasti naurahtaen. ”Ei helvetti, minä tipuin ja jouduin tänne. Minä en rehellisesti sanottuna välittänyt paskaakaan paljonko peli päättyi, kipu oli niin sietämätön.” Hän pudisti uudemman kerran päätään. ”Mutta joukkueeni välitti häviöstä enemmän kuin kukaan olisi voinut. Kukaan heistä ei tullut katsomaan miten minun oli käynyt eikä kukaan edes vaivautunut kiittämään, että olin yrittänyt.”
James katsoi sairaalasiiven ikkunaan päin, josta saattoi nähdä huispauskentälle päin, jossa luihuiset nyt harjottelivat. Albus katsoi sinne suuntaan myös sanomatta sanaakaan.
”Mitä yritän sanoa, on että…” James sopersi ja katsoi käsiinsä. ”Kiitos, että pelastit Lilyn.”

Vasta silloin Albus sai puhekykynsä takaisin:
Kiitos, että pelastit Lilyn?” hän kähisi. ”James, sinä pelastit meidät! Minähän vain hain Lilyn sieltä – ”
”Ei, se olit sinä!” James sanoi vastaan. ”Sinä välitit siitä mitä Lilylle kuuluu, hait hänet sieltä luihuisten luota ja – Luoja, minä olen paska isoveli!”

Albus ei sanonut sanaakaan vaan katsoi Jamesia, jonka kasvot olivat vääristyneet vihasta. Albus ei ollut ikinä nähnyt häntä sellaisena, ei ikinä. James oli aina ollut heistä se välinpitämättömämpi ja huolettomampi, joka ei ikimaailmassa puhuisi Lilystä ja Albuksesta sillä tavalla. Albus muisti vielä selvästi mielessään ajan, jolloin James oli kehitellyt heidän takapihalleen kepposia, joihin kaikkiin he olivat Lilyn kanssa langenneet kerta toisensa jälkeen.

”James, et sinä voinut tietää”, Albus sanoi tovin päästä yrittäen saada veljensä lopettamaan itsensä syyttelyn. ”Tiesit vasta kun minä kerroin sinulle. Ja sen jälkeen tulit ja pelastit meidät. Ja minä tulen luultavasti olemaan aina kiitollinen sinulle siitä mitä teit eilen illalla.”
”Ei viitsitä herkistellä”, James sanoi purren hampaitaan yhteen. ”Me kuulostamme todella typeriltä.”
Albus ei voinut olla virnistämättä; entinen James oli ehkä sittenkin palannut.
”No, sinähän sen aloitit”, Albus vastasi ja suoristi nyt selkärankansa noustessaan istualteen muistaessaan yhden tärkeän asian. ”James, älä mene vielä.”
James oli näyttänyt siltä kuin tahtoisi häipyä sanaakaan sanomatta, mutta kuullessaan veljensä äänensävyn muuttuneen hän jäikin istumaan Albuksen vuoteen jalkopäähän.

”Eilen illalla”, Albus aloitti ja yritti kaivella muistiaan koko tapahtumasarjasta, ”kun minä ja Lily tulimme tällipajusta… Näitkö sinä tällipajun luona valtavankokoista sutta?”
James katsoi hetken Albusta, jolloin tämä luuli väistämättäkin että James sanoisi ne sanat, jotka hän halusi kuulla, mutta sitten hän pudistikin päätään ja tokaisi:
”Minä näin vain teidät siellä.”
”Mutta – ” Albus aloitti epävarmasti. ”Tällipajun sisällä, James! Katsoitko edes sinne päinkään?”
James nousi nyt vuoteelta pystyyn takaisin lattialle ja asteli Albuksen viereen.
”Siellä ei ollut ketään muita kuin me”, hän kuiskasi vakavalla äänellä ja katsoi pähkinänruskeilla silmillä Albuksen silmiin.
Albus ei voinut olla harmistumatta. Hän oli ollut niin varma siitä, että siellä oli ollut jokin otus, joka oli seurannut heitä. Miksi se oli johdattanut Albuksen tällipajun sisään, miksi se oli näyttänyt hänelle kyhmyn? Jos Rääkyvä Röttelö olikin sen kotipesä, miksi se halusi Albuksen sinne? Ja miksi se oli seurannut häntä ja Lilyä suuaukon luokse, miksei se ollut hyökännyt vaikka sillä oli ollut monta tilaisuutta?

”Minä nyt lähden, pikkuveli”, James tokaisi ja hymyili vaisusti. ”Sinun kannattaisi unohtaa tuollaiset sudet ja muut. Tällipaju on ollut kautta aikojen hyvä muistin muuntelija, jos tiedät mitä tarkoitan.”
Albus nyökkäsi hymyillen. ”Joo, no me näemme luultavasti Tylyahossa.”
”Varmasti”, James huikkasi mennessään ovelle poistuakseen. ”Etsi minut käsiisi niin tarjoan parit kermakaljat!” Hän väläytti hyvin jamesmaisen hymyn vielä ennen kuin astui lopullisesti ovesta ulos. Albus huiskaisi kädellään hänelle ja painoi sitten päänsä tyynyyn huokaisten.

James ei voinut olla millään oikeassa. Hän oli nähnyt suden ennen kuin tällipaju oli edes turmellut heitä. Susi oli ilmestynyt hänelle jo ennen tällipajun sisäänmenoa. Ilman sutta Albus ei olisi ikinä päässyt Rääkyvään Röttelöön, joten sen täytyi olla olemassa, se ei voinut olla hänen mielikuvitustaan.
Ja silloin Albuksen mietteet vahvisti eräs uusi ääni sairaalasiivessä:
”Minä näin sen myös.”
Albus käännähti äkisti katsomaan viereisessä pedissä makaavaa Lilyä, jonka silmät olivat nyt auki ja ne tuijottivat kattoa kohti. Albus katsoi häntä hetken, kunnes käänsi lopulta omankin katseensa kattoa kohti tietäen mielessään, että se oli ollut sittenkin todellista.

***

Ja kun Rose oli vihdoin löytänyt Hugon ja Roxannen tekemästä jotain ensiviikon Tylyaho-suunnitelmia keskenään, he raahautuivat kaikki yhdessä sairaalasiipeen Albuksen luokse. Hän puolestaan oli jo innoissaan vaihtanut sairaalapyjaman omiin kuteisiinsa ja odotti muita vuoteensa vieressä letkeästi nojaillen siihen.
”Sinä näytät omituiselle”, Hugo mumisi Albuksen korvaan kun he olivat kävelemässä sairaalasiiven portaita alas.
”Miten niin?” Albus ihmetteli ja astui jälleen kerran vahingossa Denebin kantapäälle tämän kulkiessa hänen edellä rappusissa.
Hugo kohautti harteitaan. ”Sinä näytät niin pahuksen iloiselta, kai. Ottaen huomioon, että Lily makaa sairaalasiivessä taju kankaalla.”
Siihen Albus ei ehtinyt sanoa mitään – vaikka hän olisikin tahtonut –, sillä Roxanne ehti ensin:
”Ei Lily ole taju kankaalla, Hugo.”

Albus loi häneen kiitollisen hymyn ja sai takaisin Roxannen säteilevän katseen. Albus oli ollut aina sitä mieltä, että vaikka Roxanne olikin hänen serkkunsa, hän oli todella hyvännäköinen. Hänen tummat, sileät hiuksensa, ruskehtava kuulas ihonväri, tummat silmänsä, ruusunpunaiset huulet ja kauniit silmäripset… Albuksesta ei ollut ihme, miksi usea tylypahkalainen poika kuolasi hänen peräänsä.

”Aijaa?” Hugo vastasi närkästyneesti. ”Niin, eihän tällipaju kuin vain hakannut hänet muutaman kerran, mutta sehän onkin melko pientä.”
Albus pyöräytti silmiään kohti kattoa kun he saapuivat Suureen portaikkoon ja lähtivät niitä pitkin laskeutumaan alaspäin. ”Hugo, anna jo olla, jooko? Lily tulee pian kuntoon.”
”Eli se siitä suojelevasta isoveljestä, niinkö?”
Siinä vaiheessa Albus ei voinut olla ärsyyntymättä. Hän käännähti äkisti takanaan lampsivaan Hugoon ja osoitti tätä etusormellaan. ”Hetken kaikki oli täydellistä, ja sinä pilasit sen.”
Hugon ilme venähti hieman anteeksipyytävästi, jolloin Roxanne läppäisi tätä käsivarteen ja sihahti:
”Ole nyt kerrankin vaiti!”

Ja Albus tunsi suurta helpotusta kun Hugo ei sanonut koko matkan aikana mitään, kun he saapuivat vihdoin tammisille oville ja jatkoivat siitä matkaansa ulkona odottavien vaunujen luokse. He kaikki mahtuivat juuri täydellisesti yhteen vaunuun, joka lähti pian pienen odottelun jälkeen matkaan kohti Tylyahoa.

”Mitä sinulla siellä on?” Rose kysyi huomatessaan Denebin kaivavan laukkuaan kulmat rutussa.
”Se on salaista, Rosie”, Deneb vastasi katse keskittyneesti laukun uumenissa. ”Ja sinä saisit sitä paitsi sydärin jos näkisit sen.”
Rose muljautti silmiään. ”Usko pois, mikään ei voi enää yllättää minua. Näytä se.”
”Hyvä on”, Deneb myöntyi. ”Mutta sinä sitten sanoit, että – ” Deneb ei ehtinyt lopettaa lausettaan kun Scorpius oli jo tunkenut kätensä tämän laukkuun ja ottanut sieltä esiin pullon, joka oli täynnä kirkasta nestettä.
”Voi Merlin!” Rose kirkaisi ja huitoi Denebiin päin. ”Pistä se pois!”
”Mitä se oli?” Albus kysyi välittömästi kun Deneb tunki jo pulloa takaisin laukkuunsa Scorpiuksen virnistellessä hulvattomasti.
”Voi Luoja”, Rose puuhkaisi ja sulki silmänsä hieroen ohimoitaan sormenpäillään.

”Mitä?” Albus kysyi nyt kärsimättömämmin ja vilkaisi Scorpiusta kun Deneb tuntui välttelevän heitä kaikkia.
”Se oli Denebin omaa piristysjuomaansa”, Scorpius naljaisi ja tökki Denebiä kylkeen hyvin kiusoittelevasti.
”Että minä vihaan sinua, D”, Rose puuhkaisi Albuksen vierestä ja risti käsivartensa puuskaan. ”Kuinka sinä ihan oikeasti kehtaat – ”
”Saan kai minäkin vähän irrotella?” Deneb puolustautui nyt ja loi synkän katseen vastapäätä istuvaan Roseen.
”Mutta olet alaikäinen – ”
” – ja sinä et ole minun äitini!”
”Luojan kiitos, en ole! Lähettäisin rehtori Rhialdorille kirjeen, jossa sinut lähetettäisiin välittömästi kotiin!”
”Minä niin säälin sinun tulevia lapsiasi – jos edes kukaan suostuu ikinä avioitumaan kanssasi.”
”Deneb!”

Huutaja ei ollut ainoastaan Rose vaan myös Albus, joka katsoi nyt paheksuvasti Denebiä.
”Minua ärsyttää”, tämä puuskaisi ja nojautui taaksepäin istumaan.
”Ole sitten vaiti”, Albus murahti eikä vaivaantunut katsomaan läsnäolijoita vaunussa enää kertaakaan sen matkan aikana. Hän tuijotti ikkunasta ulos koko matkan ajan Tylyahoon, ja kun he viimein saapuivat kylän reunalle, Albus nappasi oman laukkunsa, heitti sen remmin päänsä yli ja astui ulos vaunusta.
Tylyaho näytti täsmälleen samalta kuin aina ennenkin siihen asti. Se ei näyttänyt ollenkaan siltä samalta paikalta missä he olivat käyneet yhdessä Jamesin, Scorpiuksen ja Denebin kanssa muutama viikko sitten salaa yöllä. Nyt se näytti kuin siellä ei olisi koskaan tapahtunutkaan mitään hirveää.

”Tylyaho näyttää aivan entiseltään”, Roxanne henkäisi ihastellessaan eteensä avautunutta näkyä. ”Vai miltä se näytti silloin kun te täällä kävitte salaa?” Hän käännähti katsomaan Albusta.
”Paljon pahemmalta”, Albus vastasi.
”Miltähän siitä tytöstä mahtaa tuntua kun hän astelee Tylyahon jalkakäytävällä?” Scorpius hämmästeli loikkiessaan vaunusta ulos. ”Onko James muuten vieläkään saanut häntä suostumaan treffeille?”
Rose pudisti päätään. ”Mutta hän sanoo, että niin kauan kun tyttö on vastahakoinen hänen suhteensa, James jaksaa yrittää. Se on kuulemma vaihtelua.”
”Vaihtelua mihin?” Hugo kysyi ihmeissään. ”Siihenkö, että hän saa kenet tahansa polvilleen jos tahtoo? No, siinä hän on oikeassa. Kerrankin JOKU, joka ei pidä häntä supersöpönä huispaustähtenä.”

”Se johtuu vain siitä, että tyttö ei tunne Jamesia”, Roxanne näpäytti. ”Hän voisi pitääkin Jamesista, mutta muut tytöt tykkäävät mieluusti juoruta. Toisinaan me osaamme olla aika ärsyttäviä.”
”Niin, minä voin uskoa sen”, Hugo mutisi ja vaihtoi katseitaan Scorpiuksen kanssa. ”No, minne päin mennään ensiksi?”
Scorpius tuijotti kelloaan. ”Hmm, huispausmatsi alkaa vasta illalla. Meillä on tässä rutkasti aikaa vaikka koluta joka ikinen Tylyahon koju lävitse.”
”Ja pelin jälkeen”, Rose aloitti korottaen ääntänsä ja otti ensimmäisen askeleen Tylyahoa päin, ”me menemme käymään Hagridilla.”
”Oletko hullu?” Deneb huudahti. ”Meillä ei ole enää Albuksen näkymättömyysviittaa – me emme saa jäädä kiinni! Professori McGarmiwa erottaa meidät, jos hän saa tietää – ”
”Hän ei saa tietää”, Rose vastasi siihen. ”Hei, olemmeko me velhoja vai emme?”
”No siitä nyt ei ole epäilystäkään”, Deneb sanoi. ”Mutta mistä lähtien SINUSTA on tullut tuollainen sääntöjenrikkoja? Voisi luulla, että olet viettänyt liikaa aikaa Jamesin kanssa.”

Rose kohautti harteitaan. ”Ehkä niinkin, mutta Hagrid ei ole nähnyt meitä pitkään aikaan ja se oli itse asiassa hänen ideansa. Minua on säälittänyt jo pitkään – ”
”Ahaa! ARVASIN!” Deneb huudahti voitonriemuisena. ”Sinä siis suostuit säälistä!”
”En!” Rose puuskahti ärtyneesti. ”Sinä et vain tiedä millaista on kun hän kertoo puhuneensa Ruaahin kanssa… Voi kamala, eihän Ruaah edes kunnolla osaa puhua!”
Se oli totta, Albus mietti mielessään. Ensimmäisellä ja toisella opintovuosillaan he olivat vielä käyneet säännöllisin väliajoin katsomassa Hagridia ja Ruuahia, mutta kolmannella asiat olivat saaneet muutoksen. Heillä kaikilla oli vähemmän aikaa nyt, kun aika piti jakaa muidenkin kanssa kuin vain heidän kolmen kesken. He eivät olleet nähneet Hagridia sitten viime vuoden kunnolla missään, vaikka tämä olikin aina silloin tällöin pyytänyt heitä käymään teekupposella luonaan.

”Myönnetään, että Hagrid on nykyisin hieman yksinäinen”, Deneb myöntyi kävellessään Rosen rinnalla, ”mutta eikö päivänvalossa olisi ollut mukavampi rupatella? Meinaan vain, että meidän tapaamiset yömyöhään tuppaavat pitkittyä.”
”Lievästi sanottuna”, Scorpius täsmensi.
”Ah, aivan niin!” Rose sanoi sarkastisella äänellä. ”No, kenellä olisi huomenna aikaa lähteä Hagridin luokse?”

Kukaan ei sanonut sanaakaan, jolloin Rose nyökkäsi omahyväisesti väläyttäen hymynsä, joka olisi voinut yhtä hyvin olla viesti heille ”mitä minä sanoin” tai jotain vastaavaa.
He saapuivat Tylyahon pääkadulle, jossa suosituimmat kaupat sijaitsivat. He suuntasivat aivan ensimmäiseksi Hunajaherttuaan, joka oli – mitä tavallisestikin – täynnä oppilaista, joiden sekaan myös Albus ahtautui ystäviensä vanavedessä. Hän itsekin kaivoi rahojaan taskusta ja valitsi Scorpiuksen rinnalla parhaimmat makeiset, punnitsi ne ja vei kassalle maksettavaksi. Käännyttyään ulko-ovelle odottamaan muita Albus huomasi ihmisjoukon seassa Chloen, joka harhaili luihuisystäviensä kanssa pitkin puotia metsästäen lempimakeisiaan. Silloin Albus muisti jotain ja tarttui saman tien Denebin ranteesta kiinni tämän valikoidessa vielä itselleen herkkuja.

”Mitä?” Deneb älähti kun he pysähtyivät loitommalle väenpaljoudesta.
”Sinä olit sanonut Chloelle, ettei meidän välillä ollut mitään!” Albus kivahti hänelle.
”Mitä?” Deneb kysyi uudemman kerran. ”Enkä sanonut.”
”Chloe kertoi minulle! Scorpius, James ja sinä tiesitte siitä, ja sinä näet Chloea luihuisten oleskeluhuoneessa joka päivä”, Albus tivasi ärtyneesti. ”Joten älä sano, ettet ole kertonut hänelle.”
”Minä en ole sanonut hänelle sanaakaan”, Deneb toisti nyt kireämmin itsekin. ”Minä saatoin mainita kuuluvasti siitä eräälle koulukaverilleni, en ajatellut että se olisi jotain vakavaa. Hän saattoi kuulla sen.” Mutta kun Albus oli aikeissa sanoa väliin jotain, Deneb päätti jatkaa: ”Ja mitä sinä siitä välität, Al? Sinähän sanoit minulle, että sinä et ole kiinnostunut hänestä.”

”Niin, mutta – ” Albus tiesi, että mitä ikinä hän olisikaan sanonut, ei olisi voinut kumota sitä tosiseikkaa, että hän todellakin oli tullut sanoneeksi niin.
”Kuule”, Deneb aloitti ja nojautui Albukseen. ”Minä olen oikeasti pahoillani, jos minun takia teidän välinne ovat huonot tällä hetkellä. Mutta minä en ikimaailmassa sotkisi tahallani teidän välejänne. Sinä olet minulle kuin veli – ”
”Joojoo, tiedän”, Albus sanoi rauhoittuen. ”Äh, minä vain… En tiedä. En minä tahdo sinua syyttää.”
”Etkä saisikaan”, Deneb sanoi nyt hieman kiusoittelevalla äänellä ja virnisti. ”Minä oikeasti kiroaisin sinut.”

Albus naurahti helpottuneesti. Hän ei tahtonut sotkea välejään Denebin kanssa jonkun tytön vuoksi, vaikka tyttö sitten olisikin Chloe Adams. Hän loi viimeisen silmäyksen tyttöön ja maleksi Hunajaherttuasta ulos Denebin perässä. Myös Scorpius ja Rose olivat odottamassa heitä putiikin ulkopuolella.

”Äh, missä James kuppaa?” Rose uteli ärtyneellä äänellä ja kurkki Albuksen olan yli nähdäkseen pääkäytävälle tarkemmin. ”Hän lupasi tulla Hunajaherttuan eteen kun näin häntä käytävällä.”
”Kannattaa pitää aina silloin tällöin mielessä, että joko James ei osaa kelloa tai sitten hän ei muuten vain tahdo olla ikinä ajoissa paikalla”, Albus tokaisi ja vilkuili nyt itsekin pääkäytävälle nähdäkseen edes Jamesin vilaukselta.
”Al, me jäämme odottamaan Hugoa, Roxannea ja Jamesia tähän”, Rose sanoi ja kääntyi nyt Albuksen puoleen. ”Sinä voit käydä Edwardin Taikakalu-liikkeestä ostamasta itsellesi uuden sauvan sillä välin.”
”Nytkö?” Albus hämmästeli ja kohotti kulmiaan.
”Niin, juuri nyt!” Rose sanoi ja työnsi Albuksen matkaan. ”Me odotamme sinua täällä!”

Albuksen ei auttanut muu kuin totella. Hän talsi muiden oppilaiden sekaan Tylyahon pääjalkakäytävälle ja tunnusteli rahapussukkaansa taskussaan. Häntä sauvan pirstoutuminen oli itse asiassa haitannut melko paljonkin, sillä se oli ollut hänen ensimmäinen sauvansa ensimmäiseltä luokalta asti. Se oli totellut Albusta mainiosti ja oikuttomasti ja sillä hän oli otellut kaksintaistelukerhossa vastustajiaan vastaan.
Albus mietti mielessään, millä tavalla hän oli valinnut ensimmäisen sauvansa. Silloin he olivat olleet Viistokujalla; hän, Lily, James, Teddy ja äiti sekä isä. Albus oli tahtonut mitä pikemmin valita oman sauvansa eräässä kuuluisassa puodissa, mutta aikuiset olivat olleet vain kiinnostuneita Jamesin koulukirjoista. Albus oli pyytänyt jopa Teddyä mukaansa, mutta hän oli kuin ihmeen kaupalla nähnyt Victoiren Viistokujalla, joten Albus jäi seisomaan Lilyn kädestä pitäen väentungoksen keskelle.

Ihan kuin se olisi estänyt Albusta menemästä sauvakauppaan. Hän muisti, miten oli tarttunut lujempaa pikkusiskonsa kädestä ja johdattanut tämän sisään puotiin, jonne Albuksen jalat olivat halajaneet viikkotolkkuja. Ja kun he astuivat sauvakauppaan, liikkeeseen tuli yhtäkkiä hiirenhiljaista eikä Albus enää kiinnittänyt lainkaan huomiota ulkonakäyvään meluun.
Ja sitten hän näki sauvansa. Hän näki sen aivan ensimmäistä kertaa lasikupolin sisällä aivan keskellä kauppaa leväten koristeellisennäköisen samettityynyn päällä. Ja koska vielä siinä vaiheessa ikää Albukselle ei merkannut yhteenkuuluvuus sauvan ja sen omistajan välillä yhtikäs mitään, hän päätti juuri sillä hetkellä mielessään, että sauva oli hänelle korvaamaton ja sopivin ikinä.

Albus virnisteli itsekseen kävellessään Edwardin liikettä kohti. Ajatella, että lapsenmieli saattoi olla siinä tilanteessa niin erehtymätön; sauva oli sopinut hänelle paremmin kuin Albus olisi voinut unelmoida. Se oli sauva, millaista kenelläkään toisella ei voinut olla; se oli kallis ja hienosti kaiverrettu, pitkä ja komea. Ja Albus oli saanut sen vain, koska pyysi sitä eikä edes tiennyt hänen ja sen yhteensopivuudesta.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät kun Edwardin liike häämötti Albuksen nenän edessä tuota pikaa. Hän vilkaisi ovessa olevan kyltin (Nyt opiskelijasauvat puoleenhintaan!) ja kävi sitten puotiin. Ei ollut vaikea arvata, että ovessa oleva kyltti oli kerännyt Edwardin kauppaan paljon tylypahkalaisia ihailemaan erilaisia sauvoja. Albus ei voinut olla huomaamatta suurta oppilasrykelmää erään lasisen kupolin ympäröimänä, jossa kaiketi oli jokin markkinoille tullut uusi ja mahtava sauva. Albus vääntäytyi väkijoukon lävitse nähdäkseen sen kunnolla.
Lasisen kupolin alla oli jälleen – kuten arvata saattoi – uusi pöyhkeilevä sauva, johon Albus saattoi ihastua heti. Hän oli nähnyt sauvoja monien kymmenien vuosien takaa, jolloin sauvat olivat olleet paljon pienempiä ja yksinkertaisia. Yksi sellainen oli Albuksen isän sauva tämän kouluajoilta, joka oli vain pieni puinen kepakko ilman mitään yksityiskohtaista hienoa lisäkettä niin kuin monissa sauvoissa tuona päivinä oli. Ne olivat paljon isompia ja koristeellisia niin kuin se samainen sauva lasikupolin sisällä.

Albus oli kaivamaisillaan rahojaan taskusta, mutta ei ehtinyt ottaa niitä esille kun jykevä käsi oli tarttunut häntä hartiasta.
”Se ei ole sinun sauvasi”, sanoi matala miehen ääni.
Albus käännähti ympäri ja kohtasi Edwardin kasvot. Albus ei ollut koskaan jutellut tuon tyypin kanssa, mutta hän oli ollut monesti Rosen mukana hänen putiikissaan, joka keskittyi pääasiassa taikasauvoihin.
”Mistä te tiedätte sen?” Albus kysyi hämmästyneenä.
”Minä tiedän milloin joku sauva ja sen havittelija eivät kuulu yhteen”, Edward jylisi harmaat tupsuhiukset vavisten kaljun päälaen ympäröimänä ja silmälasit melkein pomppien nenän päällä. ”Kenties tulit hankkimaan uutta sauvaa nyt kun vanha on alkanut temppuilla? Kokeilitko sinä entistä sauvaasi?”
Miten Albuksesta tuntuikaan siltä, että Edward oli juuri niitä tyyppejä, jotka laittoivat sanoja toisten suuhun?

”Minun sauvani oli loistava”, Albus selitti pikaisesti. ”Mutta se särkyi ja on nyt palasina ja minä – ”
”Mutta sinä valitsit sen kokeilematta sitä ensin?” Edward keskeytti voitonriemuinen katse kasvoillaan.
”Kyllä!” Albus henkäisi voimattomasti. ”Mutta se toimi minulla moitteettomasti! Se oli kelpo sauva ennen kuin se pirstoutui ja – ”
”Voi Merlin sentään! Harry Potterin poika, mihin tämä maailma on menossa! Sinä tulet minun kauppaani ja sanot, että olet ostanut sauvan kokeilematta sitä ensin? Voi hyvät hyssykät, onneksi sinä saavuit, poikaseni…” Edward kiirehti pois väentungoksesta takahuoneeseen päin, jonne Albus häntä seurasi. ”Tännepäin, tännepäin… Istu siihen!” Albus hätkähti kun Edward mylväisi niin, että takahuone raikui ja oli käännähtänyt äkisti Albukseen päin osoittaen tämän viereistä tuolia.
”Selvä”, Albus kuiskasi säikähtäneenä ja lysähti istumaan tuolin päälle.

Edward otti puiset tikkaansa esiin ja kuljetti ne yhden hyllykön eteen nousten tikkaita askel askeleelta ylöspäin.
”Tiedätkös mitä, poikaseni?” hän huudahti jonkin ajan päästä jostain hyllyjen takaa. ”Sauvasi ei pirstoutunut vahingossa, nimittäin sen oli tarkoitus pirstoutua.”
”Kuinka niin sen oli tarkoitus pirstoutua? Se oli puhdas vahinko.”
”Ei tietenkään ollut”, Edwardin ääni kajahti näkymättömistä. ”Se tahtoi pirstoutua, koska sinä et ollut sen oikea isäntä.”
Albuksesta alkoi tuntua, että Edward puhui sauvoista kuin niillä olisi tunteet. Hän ei voinut kuin pyöräyttää silmiään kohti kattoa ja mutista ”Ihan miten vain” samalla kun Edward kapusi tikkaita alas ja asteli Albuksen eteen käsi ojossa.
”Kokeilepas tätä”, hän sanoi ojentaen sauvalaatikkoa. ”Eebenpuusta tehtyä, taikasauvojen sydämessä lohikäärmeen suomua ja yksi sataviisikymmentäkaksi vuotta haudutettua feeniksin kyyneltä, sillä on näet valtava merkitys – ”
Edwardin puhe loppui kuin seinään Albuksen heilauttaessa sauvaansa niin, että lähin oleva hylly viskoi kokonaisen sauvavarastonsa lattialle.

”Anteeksi”, Albus mutisi pahoittelevasti ja asetti sauvan varovasti takaisin laatikkoon.
”Ei syytä huoleen, ei syytä huoleen! Etsinnät jatkuvat!” Edward hihkaisi ja piiloutui takaisin hyllyjen taakse.
Albus laski sen olevan kahdeskymmeneskuudes kerta kun Edward toi kerta toisensa jälkeen nyt viimeisen sauvan ennen kuin Albukselta oli loppua kärsivällisyys. Hän oli tullut lopulta siihen tulokseen, että Edward ei pystynyt antamaan hänelle ainuttakaan käyttökelpoista sauvaa, mikäli kyse oli nyt sauvan ja omistajan välisestä ”maagisesta yhteydestä” niin kuin Edward sitä tahtoi nimittää. Albus oli jo lähtemäisillään viimeisenkin taulun tipahtaessa seinältä, kunnes hyllyjen takaa ilmestyi muuan toinenkin henkilö.

”Sauvan ostaminen on aina yhtä vaikeaa kerta toisensa jälkeen”, sanoi hyllyjen takaa ilmestyvä Kelvin, jonka käsivarsille oli pinottu nyt useampia sauvalaatikkoja. Hän näytti työskentelevän Edwardille. ”Anna hänen kokeilla kristallisauvaa. Ehkä hän osaa hallita jollain tapaa sitä.”
Edward mulkaisi Kelviniä. ”Hän on vasta niin nuori! Voi taivaantähden, minä otan sen pois myynnistä; se ei ole hyväksi hänelle!”
”Miksei?” Albus kysyi oitis uteliaana.
”Kukaan ei ole tähän asti halunnut ostaa sitä”, Edward tokaisi äänen muuttuessa hieman surullisemmaksi. ”Se on herättänyt ihastusta lähes kaikissa asiakkaissani kuukauden ajan. Se on ostettu kuusi kertaa ja joka ikinen ostaja on palauttanut sen saman tien.”
”Mutta miksi?”
Edward kohautti hartioitaan. ”Milloin minkäkin syyn takia. Sauva on käyttäytynyt omituisesti heidän käsissään, vaikka se on mitä parhaimpia sauvoja ikinä. Kauhean vanha mutta komea ainakin. Sillä on sitä paitsi viisi muuta sisaruussauvaa ympäri maailmaa, sen pitäisi olla ominaisuuksiltaan todella mahtava…” Edwardin ääni hiipui jonnekin kauas, kun Albus lähestyi takaisin valkoista puista sauvaa kohti, jonka kahvaan oli upotettu kristalli. Hän saattoi vain vaivoin erottaa, kuinka lasikupolin takaa kuului pieni humahdus aivan kuin Albus olisi kuvitellut sen päänsä sisällä. Hän lähestyi sitä askel askeleelta ja tutki sitä tarkkaan muun väkijoukon siirtyessä taemmas.

”Minä haluan kokeilla sitä”, Albus sanoi lopulta ja katsoi Kelvinistä Edwardiin.
Kelvin nyökkäsi, mutta Edward vilkuili heitä molempia vuoron perään epäillen. Hän näytti aivan siltä kuin ei tietäisi kieltääkö Kelviniä kaivamasta sauvaansa ja lausumasta salasanaa, jolla lasikupoli avautui.
Mutta niin kauan kun Edward kuitenkin piti suunsa kiinni myöntyneenä, ei myöskään Kelvin tehnyt elettäkään pysähtyäkseen. Hän avasi lasikupolin loitsulla, josta Albus ei saanut selvää, ja otti kristallisauvan Albuksen käsiin ojentaen.
Albus vaihtoi katseita Kelvinin kanssa, joka nyökkäsi hänelle merkiksi. Sitten hän heilautti sauvalla pienen ranneliikkeen ja lausui samalla ”siipiirdium lentiusa” niin, että lähin kirja hyllyssä lähti siististi leijailemaan ympäri putiikkia Albuksen käsiliikkeen komennossa. Albus tunsi ranteensa kohdalla erityisentuntuisen vahvan otteen, jolloin loitsun teho myös tuntui voimakkaammalta. Albus naurahti nauttien muiden oppilaiden katseesta eikä malttanut kuin pakon saattelemana asettaa kirjan takaisin hyllyyn ja lopettaa taikominen siihen paikkaan.

”Näetkös?” Kelvin kysyi Edwardilta. ”Täydellistä!”
”Mutta ota huomioon, Kelvin”, Edward aloitti, ”että monella muullakin sauva totteli kaupassa.”
”Kehnosti. Sen sydämessä on yksisarvisen häntäjouhta ja kristallikiveä. Pinta on eebenpuuta", Kelvin esitteli hymyillen säteilevästi.
”Otan sen”, Albus sanoi oitis innostuneella äänellä.
”Joudut ehkä palauttamaan sen vielä – ” Edward yritti väsyneesti.
”Otan sen”, Albus toisti nyt voimakkaammin ja nyökkäsi Kelvinille, joka aukaisi pienen tumman paketin ja asetti sauvan pehmusteen päälle.
”Ai niin, olin unohtaa.” Hän asetti oman sauvansa hetkeksi laatikon viereen ja poistui hetkeksi takaisin takahuoneeseen, jolloin Albus ja Edward jäivät kaksin.
”En saa sitä koskaan myytyä”, Edward mumisi ja katsoi hyllyihin päin.

”Mutta sinä myit sen juuri minulle”, Albus tokaisi ihan kuin Edward ei sitä jo tiedostaisi.
Mutta tämä pudisteli päätään toivottomana. ”Minä olin poistamassa sitä jo markkinoilta. Se on viallinen sauva eikä kenenkään tulisi käyttää sitä, puhumattakaan että minä saisin myydä sitä enää eteenpäin.”
Silloin Albus oli hermostua, sillä hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut kuulla Edwardin jankuttamista. Hän nappasi sauvan pois kotelostaan ja heilautti sillä yhtä kirjahyllyn kirjaa, joka jäi leijumaan paikoilleen ilmaan.
”Hyvä on, tajusin”, Edward sanoi nyt närkästyneesti. ”Olet toki ainut, joka on saanut sen toimimaan kaupassa täysin moitteettomasti… Ehkä se on hyvä sinulle, ehkä se on – ”

Albus ei viitsinyt kuunnella Edwardia enää sen enempää. Hän asetti sauvan takaisin koteloon aivan Kelvinin pöydällä makaavan sauvan viereen. Siinä samassa juuri siltä kohtaa, mistä hän piti sauvaa kiinni, kristallikivi poltteli hänen sormiensa alla, jolloin Albus pudotti äkisti sauvan paikoilleen. Kelvinin sauva piti kummallista ääntä kun sen sauvaosa tärisi pöytää vasten. Albus vilkaisi Edwardia, joka jatkoi puhettaan hänen edes kuulematta ollenkaan tämän puhetta, ja työnsi sitten pikaisesti koteloa Kelvinin sauvaa kohti.
Sauva tärisi pöytää vasten yhä enemmän. Sen kärki alkoi liikkua pikkuhiljaa kuin kompassi pientä liikettä edestakaisin pöydän pinnalla, jolloin Albus hämmästyi siitä kovasti. Hän seurasi Kelvinin sauvan kummallista liikettä, hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa –

”Löysinpäs”, Kelvin huikkasi, jolloin Albus veti kotelon kauemmas tämän sauvasta ja tärinä lakkasi saman tien. ”Otin sauvanhuoltoainetta, jotta voit hoitaa sitä aina silloin tällöin.”
”Kiitos”, Albus mutisi ja vilkaisi ohimennen Kelvinin sauvaa. Se ei liikahtanutkaan.
Kelvin taitteli paketin Edwardin pudistellessa päätänsä tiskin vieressä. Sitten Kelvin ojensi paketin Albukselle, nappasi sauvan taskuunsa lainkaan tietämättä mitä se oli hetki sitten tehnyt ja hymyillen leveästi.
”Nähdään taas!”
”Joo, nähdään”, Albus huikkasi maksaessaan sauvansa ja paineli sitten suorintatietä takaisin pääkäytävälle, ettei Edward ehtisi huutaa hänen peräänsä mitään.

Hän suuntasi takaisin Hunajaherttuan eteen, jossa heidän oli ystäviensä kanssa ollut määrä tavata heti Albuksen sauvanoston jälkeen. Hänen ystävistään ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, jolloin Albus tuli tuokion odottelun jälkeen siihen tulokseen, että oli parasta lähteä etsimään heitä.
Albus kiiruhti Kolmeen Luudanvarteen, sillä siellä hän oletti ystäviensä olevan kaikista todennäköisimmin. Kuitenkin astuessaan ovesta sisään hän joutui myöntämään olleensa väärässä, sillä paikka oli täyttynyt kaikista muista oppilaista paitsi yhdestäkään rohkelikosta. Albus oli jo kääntymäisillään, kunnes –
”Al! Mitä sinä täällä yksin seikkailet?”
Albus väänsi naamalleen mitä tekaistuimman hymynsä. ”Chloe! Sinuakin näkee.” Se oli typerästi sanottu, sillä he olivat nähneet viimeksi eilen. Albus olisi voinut purra kielensä poikki.
”Sinuapas!” Chloe tokaisi ikään kuin mitään eilistä keskustelua ei olisi koskaan käyty. ”Oletko kunnossa? Minä toin sinulle suklaata, en tiedä huomasitko – ”

”Joo, huomasin minä”, Albus tokaisi ja hymyili väkinäisesti. ”Ne olivat todella hyviä, ainakin Denebin mielestä.”
Chloe nauroi omaa tuttua nauruaan. ”Ei se haittaa, että hän söi niitä.”
Albus virnisti, mutta syvällä sisimmässään jokin poreili epämiellyttävästi hänen sisällään. Hän ei ollut odottanut sitä juuri sillä hetkellä – edes sinä päivänä –, sillä Chloe oli yleensä hyvin pitkävihainen. Vaikka toisaalta, mitäpä Albus siitä tiesi; eiväthän he olleet ikinä sitä ennen riitaantuneet. Hän oli ainoastaan kuunnellut Chloen tarinoita siitä, kuinka hän ei ollut puhunut kolmeen vuoteen isänsä kanssa, joka lähti kotoaan ja jätti hänen äitinsä yksin.
Albus olisi tahtonut sanoa jotain, mitä Chloe saattoi itse asiassa odottaakin, mutta hän ei kyennyt siihen. Mitä hän olisi sanonut? Että kaikki, mitä Chloe oli eilisiltana sanonut, oli hölynpölyä ja että hän, Albus Severus Potter, piti hänen seurastaan todella paljon? Se olisi vaatinut Albusta kertomaan tunteistaan, mikä ei käynyt hänelle niin kauan kun kyseessä oli tyttö nimeltä Chloe Adams.

Mutta Albus oli kiitollinen kun Chloe avasikin itse suunsa ja sanoi:
”Kuule, se mitä meidän välillä eilen tapahtui… En tiedä sinusta, mutta olen onnellinen, että niin tapahtui.” Albuksen sydän pomppasi kurkkuun. ”Tai siis… Ehkä on parempi, että me vain… ollaan.”
”Ollaan?” Albus toisti epäuskoisena.
Chloe punastui. ”Niin. Kauheasti kokeita tänä vuonna ja on kaikkea muutakin. Olen pahoillani, että hukkasin niin paljon sinun aikaasi.”
”Mitä sinä puhut? Älä ole pahoillasi siitä – ”
”Kyllä minä olen”, Chloe sanoi nyt varmemmalla äänellä. ”Sinunkin täytyy keskittyä kaksintaistelukerhoosi. Se nostattaa varmasti pimeyden voimilta suojautumisen arvosanaasi.”

He naurahtivat molemmat hyvin ontosti ja katsoivat sitten hetken toisiaan osaamatta sanoa juuri mitään muuta. Hetken Albus oli jo sanomaisillaan, että Chloe oli ollut eilen väärässä sanoissaan, mutta sitten Chloe viittoi ovelle päin ja tokaisi:
”Minun täytyy mennä, kaverit odottavat minua.”
”Ja minä jatkan ystävieni etsimistä”, Albus sanoi vaivaantuneesti. ”Nähdään kaksintaistelukerhossa!” Hän huikkasi vielä Chloen perään, jotta voisi edes hieman korvata sitä, ettei ollut uskaltanut päästää koko sinä aikana suustaan yhtään mitään järkevää.

***

Albus oli löytänyt ystävänsä Tylyahosta pian sen jälkeen, kun oli jutellut Chloen kanssa Kolmessa Luudanvarressa ja he olivat jääneet katsomaan iltamyöhään Scorpiuksen ja Jamesin suosiota herättävää huispausmatsia. Deneb piti visusti omasta virkisteestään kiinni, jota Rose mulkaisi aina silloin tällöin hyvin murhaavasti, mutta vasta silloin kun Deneb ei enää pysynyt omin jaloin pystyssä, Albus ja Hugo olivat joutuneet kannattelemaan häntä ottelun loppuun asti.
Kun Bulgaria oli voittanut ylivoimaisesti Kanadan ja Scorpius sekä James juhlistivat tätä valtavilla hurraahuudoilla, Deneb oli kovin halukas liittymään mukaan huutosakkiin, mutta Rose tallasi häntä aina vähän väliä varpaille kun hän edes yrittikin avata suunsa huutaakseen.
Matka Hagridin luokse sujui joka tapauksessa hyvin. Rose piti silmällä jokaikistä liikettä heidän lähellään ja varmisti, etteivät he jääneet kiinni matkan aikana hiippailusta. Deneb oli lähellä paljastaa heidät monesti, mutta koska Albus hyssytteli häntä välillä ja muistutti, että he eivät saaneet saada potkuja koulusta, tämä lupasi jokaisella kerralla olla huutamatta enää kertaakaan.

Ja kun ihmeen kaupalla he pääsivät sisälle Hagridin mökkiin, he kaikki lysähtivät takan ääreen juomaan Hagridin lempiteetä ja keskustelemaan Tylyahosta. Albus puolestaan oli vajonnut omiin mietteisiinsä sohvalle, jossa istui myös Deneb kalpeana kuin lakana hänen lukuisien oksennuksien jälkeen. Albus oli pyytänyt Scorpiukselta ja Roselta lainaan sauvaa – ja ottanut Denebin oman, sillä hän ei edes ollut tajunnut mitään – ja kokeili niistä jokaista oman uuden sauvansa lähettyvillä. Yksikään niistä ei reakoinut samalla tavalla kuin Kelvinin sauva kaupassa.

”Mitä varten sinulla on nuo sauvat?” Deneb kysyi hetken päästä ontolla äänellä viltin alta, jonka Hagrid oli hänelle ystävällisesti antanut.
Albuksella ei olisi ollut aikomustakaan kertoa kenellekään siitä oudosta sattumasta kaupassa, mutta hän oli lähes varma, ettei Deneb muistaisi siitä keskustelusta puoliakaan seuraavana päivänä.
”Jotta näen miten ne toimivat uuden sauvani lähettyvillä”, hän vastasi katse edelleen sauvoissa.
Deneb hikkasi. ”Niin mutta mitä sinä niillä yrität tehdä?” Hän tuli lähemmäs Albusta.
”Katson väriseekö niistä yksikään”, Albus kertoi ja käytti jo ties kuinka monetta kertaa sauvoja omansa lähettyvillä.
”Mitä varten?” Deneb kysyi uteliaasti ja oli nyt todella lähellä Albuksen poskea ja tuijotti hänen sylissään lepääviä sauvoja.
”Koska minulle sattui jotain kummallista siellä kaupassa tänään”, Albus vastasi, jolloin Denebin pää horjahti hänen olkapäälleen silmien painuessa kiinni ja suu apposen auki. Albus huokaisi syvään ja siirsi Denebin pään tyynylle ja asteli sitten itse Hagridin pöydän ääreen, jossa muut jo parhaillaan istuivat.

Hagrid kääntyi Albukseen päin ja hymyili tälle tuttavasti. ”Teddy otti muhun yhteyttä tänään, kysy että onko sulla kaikki hyvin.”
”Ainakin minulla on kaikki loistavasti”, Albus vastasi totuudenmukaisesti.
”Kurjaa se mitä pikku Lilylle kävi”, Hagrid valitteli riiputtaen päätään haikeana. ”Kyllä mä sanon, että katalan tempun joku tehny… Eihän James ikuna tekis tommosii.”
”Totta puhuen”, James aloitti hieman nolona, ”tein minä. Mutta se ei ollut yhtä paha.”
”Minä aivan unohdin!” Rose huudahti äkisti silmät suurina. ”Eikö kukaan teistä tiedä kuka sen saattoi tehdä?”
Albus katsoi kohtasi muiden katseet samalla kun hän itsekin kierrätti omaansa ympäri pöytää. Kukaan ei näyttänyt tietävän tekijää tai edes ketään epäilyttävää.
”Entäs toi?” Hagrid kysyi ja nyökkäsi Denebiin päin, joka puolestaan nukkui sohvalla kuin tukki.
”Ei ikinä”, James naurahti. ”Deneb itse meni lankaan.”

”Mitä hänelle kävi?” Roxanne hämmästeli kummastuneena.
”Ei mitään vakavaa”, James vastasi rennosti. ”Vaikka häntä kyllä ärsytti suunnattomasti kun hänet löydettiin.”
”Koska hän vannoi meille, ettei lankeaisi sinun temppuihisi”, Rose huomautti ja katsahti sitten teehensä.
Vasta silloin Albus tajusi vieressään istuvan Scorpiuksen, joka pyöritteli lusikkaansa teessään eikä ollut hörpännyt lasistaan vielä kertaakaan. Albus tajusi, ettei hän ollut puhunut koko sen aikana Hagridin luona ja tuijotti kaiken aikaa vain pöydällä lepääviä käsiään.
”Sinä olet ollut ihmeen hiljaa”, Albus kuiskasi hänelle niin, etteivät muut kuulleet sitä.
Scorpius korjasi asentoaan tuolissa. ”Minulla on vain vähän huono olo.” Hän tuijotti vakavana koskematonta teetänsä.
Albus ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi nyt seuraamaan muita kun Rose jo viittilöi heitä muita ylös penkeistä pälyillen kelloa vähän väliä.

”Nyt kiireesti! Kello on kohta jo kaksitoista!” hän hoputti, jolloin Albus käänsi katseensa Scorpiuksen yhä täyteen teekuppiinsa, mutisi loitsun ”haihtuus”, jolloin tee katosi kupista kuin ilmaan, ja hörppi sitten oman kuppinsa tyhjäksi.
”Ainiin joo, teiän täytyy mennä”, Hagrid mumisi ja nousi patahansikkaat kädessä seisomaan pöydän äärestä. ”Siellä on jo huisin pimeää. Sääli ny kun teillä ei ole sitä isäs näkymättömyysviittaa.”
”Kyllä me pärjätään”, Albus vakuutti ja loi pikaisen hymyn Hagridin puoleen.
”Tulkaa heti minun perässäni”, Rose huikkasi oven luota ja katsahti sitten kuorsaavaan Denebiin. ”Ja ottakaa tuo mukaanne.” Sitten hän katosi ovensuusta pimeyteen ja hänen peräänsä lähtivät seuraavaksi Hugo sekä Roxanne.
”Hei!” Albus huikkasi kun James ja Scorpius olivat livahtaa ovesta. ”Ette jätä tuota tänne minun hoiviini!” Hän osoitti Denebiä.

Mutta James ja Scorpius pinkaisivat jo ulos ovesta kuin eivät olisi kuulleet sanaakaan mitä Albus oli heille huutanut. Albus huokaisi syvään, tarttui Hagridin avustuksella Denebistä kiinni ja heitti hänen käden kaulansa ympäri.
”Mä voin tulla saattaa sua ja kantaa tota jos tahot”, Hagrid sanoi ja viittoi Albuksen kaulassa roikkuvaan Denebiin.
”Professori McGarmiwa näkisi sinut torniinsa asti”, Albus mutisi mutta virnisti sitten. ”Kyllä tämä tästä… Minä nyt menen.”
”Menkää suorintatietä makuusaleihin”, Hagrid muistutti. ”Ettei ne saa teitä kii.”
”Joo”, Albus vastasi pidätellessä Denebiä valmiina astumaan ulos. ”Nähdään taas, Hagrid!”

Hän ei edes ehtinyt kuulla Hagridin vastausta kun Albus oli syöksynyt Deneb niskassaan ulos pimeyteen ainoana valonlähteenä Tylypahkan himmeät valot. Rosesta eikä sen pahemmin muistakaan näkynyt jälkeäkään, jolloin Albus joutui yksin pimeydessä raahaamaan Denebiä kohti linnaa tietämättä ollenkaan jäisikö hän kiinni. Hän ei voinut liialti piileksiä eikä juosta, ja siitä saattoi kiittää ainoastaan Denebiä.
”Missä me ollaan?” Deneb houraili.
”Menossa Tylypahkaan”, Albus vastasi kireällä äänellä. ”Kuule, voisitkohan sinä kävellä omin jaloin?”
”Minä en jaksa”, Deneb vastasi laiskasti antaen jalkansa laahautua perässään. ”Väsyttää ihan kamalasti, ovatkohan kotitontut tehneet aamupalaksi noidankattilakakkuja?”
Albus pyöräytti silmiään. ”Nyt on vasta yö, D.”

”YÖ?” Deneb tuntui nyt hiukan kevyemmältä Albuksen kaulan ympärillä, mikä johtui luultavasti siitä, että hän oli yllättynyt kuullessaan sen ja ottanut hieman tukea omilla jaloillaan. ”Minun täytyy herättää Susan!”
”Tähän aikaan yöstä? Miksi?” Albus kysyi hämmästyneenä.
”No koska – ” Deneb näytti miettivän hetken. ”Ei kun niin, miksihän tosiaan.”
Albus ei voinut olla virnistämättä. ”Rose vetää sinua huomenna ympäri korvia.”
”Se tyttö on sekaisin”, Deneb kailotti ja oli torkahtamaisillaan uudestaan.

Albus pudisti päätään hymyillen ja raahasi Denebin nyt lähemmäs Tylypahkan pihamaita. Hän vielä katsoi jälkeensä jäänyttä Hagridin mökkiä ja sitten kiellettyä metsää. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi tarkemmin kielletyn metsän laidalle.
Siellä aivan tummien puiden lomassa Albuksen katseen tavoitti harmaat silmät, jotka hän oli nähnyt kerran aikaisemmin. Valtava susi tarkkaili heitä kauempaa ja kääntyi sitten kannoiltaan kielletyn metsän siimeksiin.
Albus käänsi katseensa pikaisesti jalkoihinsa. Hän uskotteli itselleen, että silmät olivat niin väsyneet ja pimeys tahtoi vain pelotella häntä. Silti Albus ei voinut olla tuntematta tietynlaisia vilunväristyksiä kavutessaan linnan kiviportaat tammisilleoville.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

LonaCullen

  • Vieras
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 3.3!
« Vastaus #14 : 30.03.2009 19:54:03 »
Iiiihana :) rakentavaa en keksi paljoo.. Ainii, yhdyssanavirheitä huomasin vähä mut niitäkää ei ollu varmaan ku kaks..

Jatkoa odotellen
~LLona

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Aistiharha (K-13, het) Jatkoa 3.3!
« Vastaus #15 : 22.03.2010 16:02:18 »
Tämä todella kiva. Hahmot on peroonallisia ja tarpeeksi erilaisia keskenään. Pidän erityisesti Denebistä. Minua häiritsee etten tiedä ketkä ovat Denebin vanhemmat. Se olisi kiva tietää. Juoni kulkee hyvää tahtia, ei liian nopesti eikä liian hitaasti.

Toivottavasti tulee pian jatkoa :)