Alaotsikko: Mitä meistä tuli?-haaste, Romance/Fluffy
Nimi: Oliver Woodin suurin saavutus
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Romace, Fluffy
Ikäsuositus: K11
Vastuunvapautus: Rowling omistaa kaiken Potter-kirjoista lainatun.
A/N: Osallistuu Mitä meistä tuli?-haasteeseen hahmolla Oliver Wood.
Pieni Claudia Hill laski luudanvartensa maahan. Tuuli tuiversi tytön mustia kiharoita, kun hän tarttui rohkeasti läheisen puun alaoksiin ja alkoi kiivetä. Pitkälle Claudia ei kuitenkaan ehtinyt ennen kuin kuuli takaansa yskähdyksen.
”Kröhöm.”
Claudia kääntyi katsomaan silmät pyöreinä miestä, joka seisoi hänen takanaan ja piteli kädessään Claudian luutaa.
”Mahtaakohan tämä olla neidin?”
Tyttö hyppäsi alas puusta, nyökkäsi ja otti luudan mieheltä vieläkään sanomatta sanaakaan. Mies hymyili hänelle rohkaisevasti, ja Claudia aikoi kiittää häntä, kun takaa kuului huuto.
”Claudia? Claudia! Sinä lupasit pysyä niityllä sen luutasi kanssa, sinä lupasit! Mitä äiti on opettanut sinulle lupausten pitämisestä?”
Caludiaa ja hänen salaperäistä seuralaistaan kohti juoksi tanakka, mustahiuksinen nainen. Naisen kulmat olivat kurtussa, ja heidän luokseen päästyään hän nappasi tytärtään tiukasti käsivarresta.
”Odotapa kun isä kuulee tästä, sinä et saa lentää luudalla ainakaan kahteen viikkoon, käsitätkö sinä ollenkaan mitä olisi voinut sattua jos ei herra – anteeksi, mikä teidän nimenne on?” Claudian äiti kääntyi nyt hymyilemään lihaksikkaalle, noin kolmikymmenvuotiaalle miehelle.
”Wood, rouva. Oliver Wood”, mies vastasi ja hymyili valloittavasti.
”Hauska tavata”, rouva hymyili ja kätteli Oliveria. ”Mutta – mahdanko minä tuntea teidät jostakin? Olette hyvin tutun näköinen.”
”En usko, mutta minun on nyt mentävä. Hyvää päivänjatkoa”, Oliver sanoi ja kääntyi poispäin posket lievästi punehtuneina.
Oikeasti Oliver tiesi erittäin hyvin mistä nainen oli tunnistanut hänet. Hän oli Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta valmistuttuaan liittynyt Rapakon Palloseuraan ja pelannut joukkueessa useamman vuoden. Oliver oli hyvä pitäjä, ja hänen nimensä oli komeillut torjuntatilastojen kärjessä.
Hän oli kiertänyt ympäri Britanniaa joukkueensa kanssa, pelannut ja juhlinut, mutta jossain vaiheessa hänestä oli ruvennut tuntumaan, että jotain puuttui. Vaikka hänen elämänsä oli täynnä naurua ja voittoja, hänen sisällään tuntui tyhjältä.
Eräs ilta Lontoon keskustassa oli muuttanut Oliverin elämän suunnan. Hän oli törmännyt vanhaan tuttuunsa Alicia Spinnetiin. Tyttö oli rynnännyt Oliverin luo tummat hiukset heiluen ja innostunut puna poskillaan ihmisten joukosta, ja Oliver oli heti nähnyt, että tämä tyttö oli erilainen. Täynnä valoa ja energiaa. Pikku aurinko.
Alicia oli pelannut Henkipään Harpyijoissa. Ginny Weasley oli joukkueen kapteeni, mutta Alicia oli hänen oikea kätensä ja hoiti joukkueen hommia sellaisella innolla, että välillä Oliver mietti, mistä tyttö hankki voimansa.
Alicia ja Oliver muuttivat yhteen seurusteltuaan vajaat puoli vuotta. He asuivat aivan Lontoon suurimman huispauskentän vieressä, ja kävivät peleissä useita kertoja viikossa. Kummankin huispausura kukoisti, ja he olivat pari, jonka kasvot tunnistettiin huispauslehtien kansista.
Puolen vuoden yhteiselon jälkeen Oliver alkoi kuitenkin miettiä elämänsä suuntaa. Hän oli menestynyt huispaaja, ja hänellä oli kaunis tyttöystävä. Ainut ongelma olikin se, ettei Oliver itse tuntenut enää itseään onnelliseksi.
Pian Aliciakin alkoi huomata eron Oliverin käytöksessä. Ennen mies oli ollut adrealiinia ja energiaa täynnä, nyt hän käyttäytyi kuin huispaus olisi samanlaista pakkopullaa kuin papereiden arkistointi. Siitä huolimatta Oliver teki parhaansa peleissä ja muutenkin elämässään. Ulkokuori piti. Sisäpuoli oli tyhjä. Tylypahkassa vallinnut voitonhimo oli kulunut loppuun.
Lopulta, erään kohtalokkaan huispauspelin tapahtumat sinetöivät Oliverin huispausuran. Oliverin joukkue johti seitsemälläkymmenellä pisteellä, kun eräs ryhmy suistui reitiltään ja kolautti Oliverin pään päin maalisalkoa. Vakava aivovamma, joka oli toki korjattavissa, vei Oliverin Pyhään Mungoon toipumaan.
Sillä aikaa kun Oliver makasi sairaalavuoteessa, koko Englannin media kuohui. Oliver Wood oli tehnyt elämänsä virheen – hän ei ollut huomannut väistää yhtä ryhmyä, ja nyt Rapakon Palloseura oli liigan viimeisenä hävittyään pelin neljälläsadallayhdeksälläkymmenellä pisteellä.
Iltana, jona Oliver sai potkut Rapakon palloseurasta, sairaalassa tapahtui jotakin. Oliverin osastolle tuotiin toinen potilas. Ja siitä päivästä lähtien kaikki muu oli toissijaista.
Oliver hymyili itsekseen, käveli kivitettyä polkua Tylyraitti seiskan ovelle ja sanoi ”alohomora”. Ovi loksahti auki.
”Hei, kulta!” Oliver huuteli eteisestä ja ripusti takkinsa naulakkoon. Hänen nenäänsä leijui herkullinen pizzan tuoksu.
”Hei”, kuului vastaus olohuoneesta. ”Miten töissä meni?”
”Ihan hyvin. Vaikka voisin kyllä kertoa Ludo Bagmanille minne hän voi tunkea uuden luutamallinsa suunnitelmat. Siitä tulee katastrofi.”
”Eikö hänen pitäisi olla jo eläkkeellä? Minä pidin häntä hölmönä jo silloin kun olin seitsemäntoista. Ja siitä on vuosikausia.”
Oliver meni olohuoneeseen ja jäi katsomaan siitä aukeavaa näkyä. Hänen kihlattunsa makasi olohuoneen sohvalla pelkissä alusvaatteissa lukien huispaussanomia ja näytti syötävän hyvältä.
”Mitä siinä lehdessä on tänään?” Oliver tiedusteli ja istui sohvan jalkopäähän niin, että toinen sai jalkansa hänen syliinsä.
”Ei oikein mitään.”
”Hassu tapaus sattui kun olin tulossa töistä. Yksi nainen tunnisti minut taas. Voisi kuvitella, että niin monta vuotta sitten tapahtunut juttu olisi jo unohtunut.”
”Hah! Sitä ei kyllä unohda kukaan. Et ole ikinä näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin silloin.”
”Meinasin kuolla kauhusta. Luulin että ne toimittajat repisivät minut palasiksi.”
”Ja sitten sinä sanoit vapisevalla äänellä: ”Minä olen homo”, ja nostit leukasi pystyyn. Näytti siltä kuin olisit tiiraillut lintuja tai jotain.”
Hetken aikaa miehet nauroivat keskenään ja sitten Oliver nousi sohvalta. Hän meni polvilleen miehensä viereen ja hymyili tälle lämpimästi.
”Siitä on tänään tasan kymmenen vuotta. Muistatko?” Oliver sanoi hellästi.
”Kuinka minä voisin unohtaa päivän, jolloin elämäni suuri rakkaus myönsi viimein rakastavansa minua?”
Oliver hymyili ja katsoi tummien kulmakarvojen alla oleviin mustiin silmiin. ”Hyvää vuosipäivää, Viktor.”
”Hyvää vuosipäivää, Oliver.”
”Minä en muuten ollut puoliksikaan niin hermostunut kuin sinä kertoessani homoudestani. Meinasit laskea allesi siihen paikkaan.”
”Voi luoja sinä olet ärsyttävä! Minä sentään olen kansainvälinen supertähti! Minulla oli isompi yleisö valmiina repimään minut palasiksi.”
”Hyvä on, hyvä on. Ehkä on parempi lopettaa tappelu ja valmistautua siihen, että sinun vanhempasi repivät meidät palasiksi huomenna Bulgarian lentokentällä, kun viimein kerrot heille että olet homo. Ihan oikeasti, miten joku viitsii piilotella sitä omilta vanhemmiltaan kymmenen pitkää vuotta?”
”Etkö sinä juuri sanonut että meidän ei pitäisi tapella?”
”Ai niin. Anteeksi.”
”Minä rakastan sinua”, Viktor hymyili. ”Vaikka oletkin ärsyttävä.”
”Samoin”, Oliver hymähti ja painoi piiiiiitkän suukon Viktorin huulille. Hän oli saanut Bulgarialaisen namupalan vain ja ainoastaan itselleen. Ja se oli hänen elämänsä suurin saavutus.
