Vainajat pysyvät vaiti, S

[Saappaaton]

Nimi: Vainajat pysyvät vaiti
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: S
Genre: Kevyen angstista draamaa
Vastuuvapaus: Hahmot, jolla leikin, ovat Rowlingin omaisuutta. En saa tästä mitään taloudellista hyötyä.

A/N: Keräilen tällä matami Rosmertan ja aloitan FF100:n sanalla 096. Sota (oma valinta).


Vainajat pysyvät vaiti

Sota oli ohi.

Tuskin kukaan tunsi voittaneensa, oli vain niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. Niitä, joiden oli siivottava sotku ja jatkettava elämää. Jokainen oli hävinnyt sodassa jotakin.

Rosmerta seisoi pubinsa ovella vain katsellen tyhjiä pöytiä. Muistellen niitä, jotka olivat siellä juoneet lasillisen kerran tai ehkä useammin, mutta eivät enää tekisi niin. Niitä kaikki kasvoja, joita hänen tulisi ikävä.

Sota oli ohi.

Sanat kaikuivat hänen mielessään, mutta eivät suostuneet painumaan ymmärrykseen. Hitaasti askeleet veivät kohti baaritiskiä, korkojen kolahdus puulattiaa vasten rikkoi liian kovana ympärillä vellovan tyhjän, turran hiljaisuuden. Kunnes jälleen tuli hiljaista.

Niin monta hyvää ja pahaa oli menetetty.

Rosmerta kumartui tiskin yli tapaillen itselleen lasisen pullon. Hän nosti sen näkyviin ja hymähti. Vermuttia. Kelpasi siinä kuin mikä tahansa muukin. Nainen nappasi itselleen vielä lasin ja istahti baarijakkaralle. Pullo päästi hiljaisen popsahduksen auetessaan, viini taas solisi lasiin kuin mikä tahansa pullosta kaadettu neste. Se ei kuulostanut mitenkään erilaiselta.

Nainen sulki silmänsä ja antoi voimakkaan mausteisen tuoksun hivellä aistejaan. Ensimmäinen siemaus tuntui omalla tavallaan rikkovan hiljaisuuden makujen rynnäköidessä hänen kielensä päällä. Jos hän ei olisi tiennyt, mitä joi, hän ei olisi luultavasti osannut eritellä sen makuja niin selkeästi.

Sokeri, koiruoho, se väkevä viina, millä viiniin haettiin terää. Hetken verran Rosmerta oli varma maistavansa kaiken erikseen ja yhdessä.

Sota oli ohi ja jokainen kaipasi siihen tuskaan helpotusta.

”Albus”, nainen sanoi hiljaa ja kohotti lasinsa katsellen sen sisällön pettävän tummaa punaa. ”Ja Tom. Te… Olitte molemmat niin mahtavia. Ja niin ylimielisiä ja itsekkäitä. Tämä on teille.”

Äänettömät kyyneleet raidoittivat naisen kasvot, kun hän kohotti lasinsa maljansa päätteeksi ja maistoi jälleen väkevän viinin suussaan. Hän joi jokaiselle, yhdessä ja erikseen, jokaiselle kaatuneelle ja menetetylle. Jokaiselle hyvälle ja pahalle, kunnes oli niin väsynyt, ettei jaksanut nostaa lasiaan ja vermuttipullosta oli jäljellä enää puolisentoista senttiä.

Rosmertan pää oli painunut vasten baaritiskiä ja kädet hivelivät puisen pinnan kulumia. Ehkä oli viimein aika hioa ja lakata ne uudelleen tai hankkia kokonaan uudet pöydät. Ehkä oli aika poistaa menneisyyden jättämät jäljet ja aloittaa alusta, kuten niin moni muukin joutui tekemään.

Sota oli ohi ja vainajat pysyivät vaiti.

[Winga]

Olipa tämä haikea. Harvemmin tulee luettua juuri tällaisia palasia, jotka sijoittuu heti sodan jälkeen siihen, että arkeen pitäisi jotenkin palata, ja oli mukava, että tämmöisen olit kirjoittanut.

Tässä oli kauhean hyviä sanavalintoja. Koko toinen kappale oli jotain parasta ajatusta siitä, millaista sodan jälkeen on, ainakin mun mielestä.

Rosmerta-parka. Ja kaikki muutkin, jotka tuon sodan jälkeen joutuivat kasaamaan itsensä. Rosmerta ymmärrettävästi juo ihmisten muistoille, ja toivottavasti tuon jälkeen jossain kohtaa oikeasti sisäistää, että sota todella on ohi, vaikka se on vaatinut niin paljon tuttuja.

Äh. Tää oli ihanan haikea, ihanan tunnelmallinen palanen tästä hetkestä. Kiitos tästä!

[Odo]

Olipa mukavaa löytää Rosmertasta ficci sodan jälkeen. Tai ylipäätään hahmosta, koska itse tykkään Rosmertasta. Sodan jälkeisten ficcien lukeminen kuuluu myös minun suosikkeihini ja tässä oli kivasti toistettu sitä ajatusta, että sota on ohi. Sen saattaa sanoa tai ajatella, mutta ymmärtäminen on toinen juttu - ja olit tuonut sen hyvin esille.

Rosmerta ja Kolme luudanvartta on paketti, jossa molemmat täydentävät toisiaan. Baari on siitä mielenkiintoinen, miten paljon siellä käy noitia ja velhoja ehkä juomassa sen yhden tai sitten useamman. Aspa työssä olleena musta on hienoa lukea ficcejä, joissa kuvataan sitä, miten asiakkaat saattavat jäädä mieleen heikosti tai enemmänkin. Rosmertan tapauksessa oli varmasti paljon vakioasiakkaita, jotka jäivät mieleen ja kuten sanoit: niitä saattaisi tulla jopa ikävä. On realistista, että asiakkaita ei ole, kun sodasta on vielä niin lyhyt aika. Tai ainakin mulle jäi sellainen fiilis, että loppumisesta ei olisi kauan.

Juominen ficeissä on yleensä aihe, mihin suhtaudun varauksella. Monesti siinä liioitellaan, mutta olit pysynyt tämän kanssa mukavan asiallisella linjalla, vaikka Vermutia menikin ihan reilulla kädellä.

”Ja Tom. Te… Olitte molemmat niin mahtavia. Ja niin ylimielisiä ja itsekkäitä. Tämä on teille.”

Mua jäi hieman vaivaamaan se, että tässä käytettiin nimivalintaa Tom. Rosmerta ei ole koskaan tuntenut Voldemortia Tomina, eikä kovin moni edes tiedä Voldemortin oikeaa nimeä. Ehkä se on kuullut sen Dumbledorelta tai ainakin se tuntuu ainoalta loogiselta selitykseltä tälle.

Pullo päästi hiljaisen popsahduksen auetessaan, viini taas solisi lasiin kuin mikä tahansa pullosta kaadettu neste. Se ei kuulostanut mitenkään erilaiselta.

Popsahdus oli kanssa juttu, joka särähti hieman silmään. Poksahdus on ihan tuttu juttu, mutta popsahdukseen en ole törmännyt. Ellei tämä sitten ole typo? En tosin usko, että tämä tosin virhekään varsinaisesti on.

Se, että tässä käytiin läpiä molempia puolia oli musta hyvä. Kokonaisuutta sodan jälkeisestä maailmasta vähän kaikkien osalta menemättä yksilöintiin, että jotain muistettaisiin enemmän kuin toista. Ehkä joitain muisteltiin tärkeämpinä, mutta pidin siitä ettei sitä ole tuotu esille tai korostettu ketään erityistä.

Hiljaisuudella oli tuotu kivaa tunnelmaa ja varmastihan baarissa onkin hiljaista - kuten missä tahansa muuallakin - kun paikalla ei ole ketään. Korkokenkien kopse ja pullosta kuulunut ääni oli kivoja äänellisiä yksityiskohtia. Samoin jo yllä olevassa lainauksessa se, että neste oli samanlaista kuin kaikki muutkin nesteet. Muita yksityiskohtia, jotka painuivat mieleen oli tarkasti kuvatut makuelämykset ja se, miten jotkut maut tunnistaa paremmin kun ne tietää.

Lopetuksesta kuitenkin tykkäsin kaikkein eniten. Se, miten pöytien vaihtaminenkin saattaisi olla askel uuteen alkuun. Elämän jatkamiseen. Vainajien vaiti pysyminen nivoi tän yhteen otsikon kanssa, vaikka aluksi mietin miten se tähän sopii. Se oli oikeastaan aika hieno lopetus, eikä jäänyt irralliseksi. Alun hiljaisuus ja lopun vaiti sopivat myös hyvin yhteen. En sitten tiedä, oliko se tarkoituksellista vai ei.

Saap, kiitos tästä hienosta ficistä! Mukavaa lukea sinulta angstisempaa ficciä, senkin fluffaaja. Onnistuit hyvin tässäkin genressä, mutta enpä asiaa kyllä missään vaiheessa epäillytkään. Tämä sai kunnian olla vuoden ensimmäinen kommentoitu fic! (Ja kirjoita ihmeessä lisää Rosmertasta, siinä hahmossa on niin paljon mahdollisuuksia.)

[FractaAnima]

Moi taas.

Oon ehkä tosi väsynyt ja siksi tunteellinen, mutta voi itku:

oli vain niitä, jotka olivat jääneet jälkeen

todellakin. Sodassa ei lopulta voita kukaan. Tämä on jotenkin tosi pysäyttävä huomio.

Tai oikeastaan, koko fic on todella pysäyttävä ja kun se on kirjoitettu niinkin sivullisen näkökulmasta kuin Rosmerta, se antaa paremman kuvan kuin moni muu samasta aiheesta kirjoitettu fic. Pitää mennä kauas, että näkee lähelle ja sitä rataa. Tämä on todella surullinen. Todella koskettava ja tarkennettuna todella riipivä.

Tykkään siitä, että Rosmerta on omalla tavallaan puolueeton, lähes objektiivinen ja se lisää sitä sodan kokonaiskuvaa; jokainen häviää, huolimatta siitä, mitä päätöksiä on elämässään tehnyt. Tunnelma on väsynyt, kuten sodan jälkeen, uudelleenrakentaessa on. Ja eihän tässä vielä olla sille tielle lähdettykään, tehdään vielä surutyötä ja vasta sitten kun siitä on päästy voi ajatella, että ehkä on vihdoin Rosmertankin aika aloittaa alusta, hioa pöydät ja niin edelleen. Tämä oli hieno jo alkaessaan ja lipuessaan eteenpäin, mutta lopetus teki tästä äärettömän upean. Ihan siis wau piti tokaista ja no, täällä minä vähän liikutun. Vähän vain, köh köh.

Lopetus ja siinä samassa otsikko ovat aivan mielettömän upeita. Niin lopullista, niin totta ja niin... no sen kanssa on vain opeteltava elämään. Se tyhjyys, mikä jää sodan päättyessä häilyy tässä kyllä vahvasti. Tyhjentävää, mutta täydellistä sellaista. Olet taas kerran ylittänyt itsesi, Saaps. Tämä on ihan mieletön. Olen myyty. Ihan totta, huh huh.

- Frac

[Lyra]

*Hiljainen hetki




*

Se ei kuulostanut mitenkään erilaiselta.

Nostan nyt aluksi tämän esille. Koska karu totuushan on, että ihmiset muuttuu sodassa, mutta ne pienet asiat heidän ympärillään eivät. Olit saanut sen ihanasti esille.

oli vain niitä, jotka olivat jääneet jälkeen

todellakin. Sodassa ei lopulta voita kukaan. Tämä on jotenkin tosi pysäyttävä huomio.

Tai oikeastaan, koko fic on todella pysäyttävä ja kun se on kirjoitettu niinkin sivullisen näkökulmasta kuin Rosmerta, se antaa paremman kuvan kuin moni muu samasta aiheesta kirjoitettu fic. Pitää mennä kauas, että näkee lähelle ja sitä rataa. Tämä on todella surullinen. Todella koskettava ja tarkennettuna todella riipivä.

Tykkään siitä, että Rosmerta on omalla tavallaan puolueeton, lähes objektiivinen ja se lisää sitä sodan kokonaiskuvaa; jokainen häviää, huolimatta siitä, mitä päätöksiä on elämässään tehnyt. Tunnelma on väsynyt, kuten sodan jälkeen, uudelleenrakentaessa on. Ja eihän tässä vielä olla sille tielle lähdettykään, tehdään vielä surutyötä ja vasta sitten kun siitä on päästy voi ajatella, että ehkä on vihdoin Rosmertankin aika aloittaa alusta, hioa pöydät ja niin edelleen. Tämä oli hieno jo alkaessaan ja lipuessaan eteenpäin, mutta lopetus teki tästä äärettömän upean. Ihan siis wau piti tokaista ja no, täällä minä vähän liikutun. Vähän vain, köh köh.

No menin ja lainasin melkein koko Fractan viestin, mutta Frac oli nyt niin oikean asian jäljillä, että. En varmaan sais rakastaa tällaista tekstiä, joka on kuitenkin kirjoitettu niin surullisesta asiata, mutta. En mä tiiä. Se nyt vaan on jotakin sellasta mitä ei osaa selittää. Raskaat asiat iskee kai aina lujiten itteensä.

Sota oli ohi ja jokainen kaipasi siihen tuskaan helpotusta.

*Hiljainen hetki*

Kiitos Saappaaton.

[Frederica]

Tämä on tosi pysäyttävä. Tässä on hauras ja samaan aikaan karu tunnelma, jossa tuo sodan jäljet näkyvät ja tuntuvat. Todella vaikuttava teksti.

Tuo ajatus siitä, ettei sodassa ole voittajia on hieno. Rosmertaan ja koko Kolmeen luudanvarteen tiivistyy hienosti sodan jälkeensä jättämät menetykset. Rosmerta on varmasti vuosien aikana oppinut tuntemaan niin kyläläisiä kuin koululaisia, sodan kummaltakin puolelta, ja nyt tutut kasvot ovat poissa. Kuvaat tosi hienosti menetystä ja sitä kolkkoutta ja tyhjyyttä minkä se jättää jälkeensä. On myös hienoa, että Rosmerta nostaa lasinsa kummallekin puolelle, koska loppujen lopuksi, hän näkee kummankin puolen menetykset, kummassakin sodassa. Nuo makujen kuvaukset toivat tähän hyvää rosoisuutta ja elävyyttä, sellaista ajatusta, että niin maailma ei pysähdy sodan loppuu, eivätkä maut väljähdä, vaan asiat menevät eteenpäin, niin kuin lopussa Rosmerta toteaa, että hänen ja muiden on tehtävä. Lopetus punoo kaiken yhteen ja jättää jälkeensä tunteen, että tulevaisuudessa on luvassa jotain muuta, ehkä jonkinlainen mielenrauha, mutta että siihen on vielä matkaa. Pöytiä hiomalla Rosmerta vasta lähtee etenemään pois surusta, tai tällainen tunne minulle tuli.

Tämä oli vaikuttava ja pysäyttävä ja tosi hieno, kiitos tästä. <3

[Hazyel]

Tää on ollut mun lukulistalla jo pitkään joten jospa nyt kun kaipaan jotain sopivaa kännykkäkommentoitavaa! Tää ainakin vaikuttaa sopivan lyhyeltä sellaiseen. Lisäksi sekä tän otsikko että päähenkilö ovat kutsuneet mua jo tosi pitkään! Rosmertasta on vähän ficcejä eikä canonissakaan ole kerrottu hänestä juuri mitään, joten on kiva kuulla millaiseksi sä olet hänet mieltänyt.

Voisin kompata Wingaa: olipa tämä haikea! Jotenkin mulle ei edes tullut kovin surullinen fiilis, vaikka surullinenhan tämä aihe onkin, vain sellainen... No, haikea. Eikä se oo ollenkaan paha juttu vaan oikeastaan musta on aika taitavaa, että oot osannut näinkin rankasta aiheesta kirjoittaa tällä tavalla.

Tykkäsin paljon myöskin siitä miten oot koko ajan kuljettanut mukana tuota sota oli ohi fraasia, tulee sellainen olo, että ehkä Rosmertankin pitää vähän toistella sitä itselleen, kertoa aina uudelleen, että se on nyt ohi, elämä jatkuu. Ja vaikken kauheasti välitäkään alkoholin juonnin kuvailusta teksteissä, tässä se toimi, etenkin kun kyseessä ei ollut mikään räkäkännäily sen olotilan vuoksi tai muukaan vastaava. Tässä oli mun mielestä hienosti tuotu esiin sitä tavallaan pimeämpää puolta miksi joku voi haluta juoda. Ja sitä miten se ei ehkä ole mukavaa, mutta jostain syystä niin vain on pakko tehdä.

Tykkäsin tästä pätkästä tosi paljon ja tää oli äärettömän kaunis, kiitos hirveästi! <3

[Nyyhti]

Ai että. Oon aina pitänyt heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvista ficeistä, koska kirjat loppuvat niin jee-fiilikseen, että tämäntapaiset tasapainottavat kivasti sitä tunnelmaa. Koska ei sodan jälkeen nyt voi vain olla iloinen. Mutta muut ovat tosi hyvin sanoneet jo sen, kuinka olet tuonut sitä tunnelmaa esiin, joten en jaksa sitä toistella.

Sen sijaan voisin kehua sitä, miten olit saanut matami Rosmertasta niin tunnistettavan hahmon, vaikka hänestä ei juurikaan mitään kerrota. Pidin siitä, kuinka hän mietti sitä, mitä joi, ja eritteli sen makua niin asiantuntevasti. Sen jälkeen hän kuitenkin totesi, että ei olisi varmaan edes tunnistanut niitä makuja, ellei olisi tiennyt niitä, ja noinkin pienellä asialla sait taas lisää luotua tunnelmaa.

Kaiken kaikkiaan tämä oli todella taitavasti kirjoitettu. Olit käyttänyt toistoa hienosti hyväksi vähän joka suhteessa, mutta sitä ei kuitenkaan ollut liikaa. Ja muuten olen oikeastaan kaikkien kommentoijien kanssa samaa mieltä lähes kaikesta Kiitos tästä, tämä oli ihana!

[Sokerisiipi]

Tämä on todella hieno teksti. Olen lukenut tämän nyt monen monta kertaa, ja vaikutun joka kerta siitä, millaisen tunnelman olet tähän saanut, miten olet käyttänyt sanoja ja miten vähällä olet saanut ilmaistua sen, mitä sota ja sen uhrit jättävät jälkeensä. Myös se, että kertojana on Rosmerta, kirjoissa hyvin sivuhenkilö, mutta jolla baarinomistajana on varmasti laaja tuttavapiiri, joka ulottuu sekä hyvien että "pahojen" puolelle. Hän osaa nähdä menetykset tasaväkisesti eikä tässä syytellä ketään. Kuten nominal tuossa edellä sanoi, Rosmerta oli hyvin tunnistettava ja hänen ajatustensa äärelle oli helppo päästä. Kaikki tuo, miten tapahtumapaikkana on pubi, jossa Rosmerta on yksin ja päättää juoda oman maljansa jokaiselle menetetylle.

Pidin kovasti tämän toisteisuudesta, juurikin tuosta, miten yritetään ymmärtää, että sota on ohi, mutta se ei tunnu siltä eikä se meinaa painua ymmärrykseen. Ollaan niin turtia siitä, miten paljon on menetetty eikä kukaan lopulta voita. Ilmaisitkin sen hienosti tässä:

Tuskin kukaan tunsi voittaneensa, oli vain niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. Niitä, joiden oli siivottava sotku ja jatkettava elämää. Jokainen oli hävinnyt sodassa jotakin.

Tykkäsin kovasti myös tästä:

Ehkä oli viimein aika hioa ja lakata ne uudelleen tai hankkia kokonaan uudet pöydät. Ehkä oli aika poistaa menneisyyden jättämät jäljet ja aloittaa alusta, kuten niin moni muukin joutui tekemään.

Jotenkin niin olennaista hahmossa, miten tärkeä tuo pubi hänelle on ja miten se toimii vertauksena hänen omalle elämälleen, että ehkä nyt on aika jatkaa taas tai aloittaa alusta, vaikka sota jättääkin jälkensä, vaikka niitä miten koittaisi jättää taakseen. Mutta tietysti ihminen toivoo ja ajattelee, että niin sen voi tehdä ja se antaa lohtua, toivoa siitä, että tulevaisuus on parempi kuin mennyt.

Tykkäsin tämän uupumuksesta, haikeudesta ja hiljaisuudesta. Todella upeaa tekstiä, kiitän!!

[Angelina]

Ohhoh, mitä löysinkään! Tosi harvoin tulee luettua ficcejä joissa käsiteltäisiin velhosodan päättymistä tähän tapaan, saati sitten vielä näin sivuhahmon näkökulmasta.

Tässä oli tosi pysähtynyt, haikean surumielinen tunnelma josta tykkäsin kovasti! Loppujen lopuksi myös pidin siitä, että Rosmerta ajatuksineen oli puolueeton, vaikka se alkuun vähän yllättikin. Fakta on kuitenkin tosiaan se, että hän on varmasti tuntenut monia sodassa kaatuneita - olivatpa he sitten olleet kummalla puolella tahansa - eikä sodan lopputulos välttämättä tosiaan tunnu lainkaan voitolta.

Jokainen tosiaan käsittelee sodan päättymistä omalla tavallaan ja musta tää oli Rosmertan osalta oikein uskottavaa, mutta samalla myös tosi hienosti kuvailtua. Mielenkiintoista lukea välillä ihan uusista hahmoista! Lukaisin ennen tätä Fractan tekstin jossa oli myös Rosmerta, joten tää oli mukava jatkumo Kohtahan se on ficcipuolella mulle ihan tuttu!