Title: Vedit mut pimeydestä
Author: nullpunktz
Raiting: S
Genre: Angst, death
Disclaimer: Omistan itse itseni, mutta en ystävääni.
Summary:
I hold your letter
in my frozen hand
The last line was long
as long as it burns
my look carries on
With every word an other feeling dies
I'm left here in the dark
No memories of you
I close my eyes
It's killing me
Tokio Hotel - Love Is Dead
Warnings: Itsemurhaa käsittelevä aihe.
A/N: Purr, kommentoida saa toki. Jonkun aikaa sitten kirjoitettu novelli, omista tunteistani. Toivottavasti joku tykkää. 8) Ikärajasta en ollu ihan varma, joten korjatkaa toki, jos olin väärässä. :'''3
Requiescat in pace~
Angstipätkät vol. 1
--
Sä olit mun valo. Sä vedit mut pimeyden halki, mut et enää. Mä kysyn itteltäni vieläkin, että miksi. Jos mä en olisi kertonut sulle, kuinka paljon mä sua rakastan, tätä kaikkea ei ehkä olis koskaan tapahtunut. Mä kelaan asioita läpi liian usein.
Niin usein että mä en voi unohtaa.
Kuuma veri valui mun käsillä. Mä huusin sun nimeäsi, mutta sä et vastannut. Sä vaan hymyilit, kun tiesit että olin siinä. Kun mä yritin auttaa sua, sä vaan pudistit päätäsi. Mä itkin, enkä halunnut uskoa, että se oli totta. Mun vaatteilla oli pala elämää. Kallista nestettä, joka kimalsi kirkuvanpunaisena sairaalan kelmeässä valaistuksessa.
Mä muistan kuinka sun sydämes sykki. Bum. Bum. Bum. Välillä se hidastu, mutta sitten taas palautu normaaliksi. Mä tuijotin sun kasvojas, kun mut revittiin susta irti.
Elvytyskielto.
Miks ihmeessä? Sut oltais voitu pelastaa, mutta ei. Sä teit päätöksen, jolla sä varmistit, ettet enää joudu kestämään sitä epätoivoa, jonka sä mun kanssa ollessa koit. Ja sillon, kun sä oli elossa, mä olin onnellinen. Mutta sä et. Mä en voinut riistää sulta sun onnellisuuttas. Joten, mä vaan katsoin suoraa viivaa.
Mun tyttöni.
Kyllä mä muistan. Mutta entä ne kaikki lupaukset? Sä ja mä, forever? En mä näe sua enää.
Mä valehtelen, että mä muistan kaiken. Kyllä, mä muistan tismalleen kaiken sun kuolemastas. Mutta mä en muista sun kasvojasi. Sun piirteet on haalistunu ajan myötä, enkä mä enää jaksa muistaa.
Mä en omista yhtään kuvaa susta, en yhtään mitään. Koska se sattuis. Mutta sun huonees on edelleen ennallaan. Yli vuoden jälkeenkin. Mä kävin siellä sun kuolemas jälkeen. Mä muistan sun tuoksus, mutta en muuta.
Sun sängyllä on päiväkirja, joka on auki. Se päivä, joka sinetöi meidän kohtalon.
'Mä ja Tiina, forever.
Mikään ei tuu erottamaan meitä,
ei edes kuolema.'
Kukaan ei ymmärtänyt, että mä tarvitsin sua, yhtä paljon kuin mä tarvitsen happea hengittääkseni. Meidät revittiin erilleen.
Ja mä jäin tuijottaan tyhjää huonetta. Etkö sä tajua kuinka paljon se sattuu? Edelleen?
Miksi?
Jos ja jos.
Mä tuijotin sun lattiaa, joka oli verestä vielä märkä. Vielä muutama tunti sitten, sä olit istunut tässä sängyllä, ja tehnyt päätöksen. Mä tuijotin sun tavaroitasi. Mä itkin, koska en mä muutakaan voinut tehdä.
Kun mä kerroin äitille, että sä olet kuollut, se sanoi: "Hyvä juttu, vai mitä?"
Sanat jotka satutti mua enemmän kuin mikään muu.
Mut miksi itsemurha?
Mikä sai sut vuodattamaan veres lattialle, ja kulkemaan kohti kuilua, joka ammotti tyhjänä, koska sulla ei ollut enää tunteita.
Paitsi mua kohtaan. Sä rakastit mua silloin enemmän kuin mitään muuta.
Niin paljon että sä riistit henkes mun vuokseni.
Mä muistan sen kirjeen, jonka mä sain postissa, sun kuolemas jälkeen. Sä olit kirjottanu sen. Kaikki muut sanat oli turhia, paitsi viimeset lauseet.
'Sä ja mä, forever, vai mitä?
Kun sä saat tän, mä olen jo rikkonut sulle tekemäni lupauksen.'
Ja sen kirjeen takapuolelle oli liimattu kuva, meistä. Yllättäen otettu kuva, missä sä hymyilit pienesti ja mä nauroin, kädet sun ympärilläs.
Mä en halunnut pitää sitä. Mä poltin sen.
Mä en edes tullut sun hautajaisiis. Mä en halunnut tietää mihin sut haudattiin. Silti, joka vuosi, mä vien kynttilän läheiselle hautasmaalle, ja toivon että sä olisit vielä täällä.
Ehkä silloin mä en olisi niin rikki. Ja niin tyhjä.
Jos mä voisin kirjoittaa sulle kirjeen, siinä lukisi näin:
'Jiille.
Sä olit mun elämäni rakkaus. Enkä mä koskaan unohda sua. Mulla on tyttöystävä.
Sä varmaan tykkäisit siitä. Se on mukava, ihan niinkun säkin. Mä halusin sanoa,
että mä pärjään nykyisin hyvin. Mä oon vähentänyt itsetuhoisuutta. Enkä mä ole
niiden kahden kerran jälkeen enää yrittänyt tappaa itteäni.
Mä luulen että sä olisit musta ylpeä.'
