Awww, tämä oli tosi söpö! Ihanan fluffinen ja romanttinen, tästä oikein huokuu sellainen ensirakkauden tuoma hempeä huuma. Hienovarainen kuvailu sopi tunnelmaan tosi hyvin! Kaikkea ei tartte kertoa niin suoraan ja yksityiskohtaisesti, aina välillä toimii sekin että kohtaus katkeaa ja lukija saa kuvitella (halutessaan) loput.

Tummine hiuksineen ja pähkinänruskeine silmineen Rey muistutti ketä tahansa havralaista, eikä silti heistä ketään. Hän oli täydellinen, aina suorasta nenästä pitkiin varpaisiinsa asti. Ja hän oli Darrenin oma.

Äwww, kyllä on Darren selvästikin niin rakastunut :3 Tykkään myös tässä käytetystä rakenteesta, miten eka kuvaillaan Reyn ulkomuotoa erittäin kehuvasti, ja sitten todetaan, että hän on Darrenin oma ♥

Kiitos tästä suloisesta tarinasta :3 Mukava lukea katulapsistasi perusverseä vanhempina!

Kommenttiarpajaisten kautta päädyin tänne minäkin, ja ihanaa että päädyinkin <3

Tässä oli niin paljon tunnelmaa pakattuna lyhyeen tekstiin. Olit ihanasti kuvaillut sitä, mitä Ginny ajattelee ja miten Luna kuuntelee. Jotenkin niin Ginnymäinen ajatus, että hän käy treffeillä vaan siksi, että on jotain, mistä kertoa Lunalle. Se taas oli hyvin Lunamaista, että hän olikin se, joka kysyy noin vain suoraan, tekee aloitteen pelkäämättä sitä, että tekee toisen epämukavaksi. Toki tässä kohtaa voi olla se, että Luna jo tiesi, ettei Ginny ehdotuksesta hätkähtäisi.

Alkutiedoissa sanoit kappaleen olevan puhkikulunut, mutta ihanaa että löysit tavan, jolla lähestyä tätä ja mielestäni tää otsikko oli just täydellinen näille kahdelle, erityisesti Lunalle.

Kiitos tästä illan piristyksestä <3

Tämä oli tosi mielenkiintoinen ficci ja todella hyvin kirjoitettu. Kirjoissahan Kutkan "petosta" käsitellään lähinnä 13-vuotiaan Ronin näkökulmasta, joten oli tosi mielenkiintoista lukea, miten aikuinen Ron suhtautuu asiaan. Ron vaikutti tässä kypsyneeltä, hän pystyi paitsi ymmärtämään sen, miten sairasta oli että aikuinen mies nukkui nuoren pojan vieressä ja esitti tämän lemmikkiä, mutta myös ymmärtämään, miten traaginen elämä ja loppu Piskuilanilla lopulta oli. Tuntui hyvältä Ronin puolesta, että tämä oli jo hiljalleen alkanut ajatella Kutkaa ja Piskuilania erillisinä henkilöinä, siitä ajatuksesta olisi varmasti apua. Ymmärrän myös Ronin päätöksen olla puhumatta tästä kenellekään. Vaikka ystävät ja perhe ymmärtäisivät, Ronin pohdinnat tuntuvat tulleen jo päätökseensä eikä asia puhumalla enää muuttuisi.

Lopussa oli surullinen muistutus siitä, että Peterillä ei enää ollut ketään, joka häntä enää muistelisi. Siksi tuntui kauniilta ja hyvältä ajatukselta, että edes Ronin ajatukset joskus käväisivät tässä miehessä. Kiitos tästä, tämä oli hyvin mieleenpainuva ficci!

Tajusin tätä lukiessani ettei mulla ole ikinä edes tullut mieleen miettiä miltä Ronista on tuntunut kun hänen lemmikkirottansa olikin ihminen. Nyt jälkeenpäin vähän ihmettelen että miten sitä ei oo koskaan tosiaan tullut ajatelleeksi vaikka olihan se varmasti Ronille tosi iso juttu.

Oli kiinnostavaa lukea siitä miten Ron ikään kuin kamppailee tämän salaisuutensa kanssa; hän kokee ettei saisi ajatella lämpimästi Piskuilania vaikka tämä olikin hänen lapsuudessaan hänelle rakas lemmikki. Toisaalta harmittaa vähän että Ron kokee ettei voi kertoa siitä kenellekään, mutta toisaalta ehkä parempikin niin. En osaa sanoa miten ihmiset siihen reagoisi ja ymmärtäisivätkö he Ronia kun eivät kuitenkaan itse samassa tilanteessa ole koskaan olleet. Esim. just Harrylle Peter oli petturi joka aiheutti hänen vanhempiensa kuoleman ja auttoi Voldea pääsemään uudelleen valtaan eli hän tuskin pystyisi Ronia ymmärtämään kovin hyvin. Silti jotenkin sympaattista että Ron käy Peterin haudalla vuosittain; hän varmaan ajattelee nimenomaan että on Kutkan haudalla, ei Peterin, ja muistelee lemmikkiään eikä sitä ihmistä joksi se paljastui.

Loppukevennyksenä pakko sanoa että mua jotenkin nauratti tuo kun Ron mietti että Kutka oli nukkunut hänen sängyssään  Tuli vaan mieleen kun joskus jonkun kanssa oon pohtinut sitä että miksei kukaan koskaan huomannut Kelmien kartasta että joku Peter Piskuilan nukkuu Ronin vieressä joka yö kun siinähän näkyivät myös animaagit ja monijuomaliemen vaikutuksen alaisena olevat yms.

Larjus: Joo se on ihanaa huomata miten kirjoittaessa jotkut asiat jotka on vasta vähän aikaa sitten olleet täysin pimennossa itsellekin alkaa selkiytyä. Toki olen joitain juttuja etukäteen suunnitellutkin mutta osassa asioista luotan siihen että keksin kyllä jotain sitten kun sen aika tulee. Ja se on kyllä aina vaarana että jos lukee tekstiä jossa herkutellaan niin itsellekin tulee herkkuhimo  Kiitos jälleen kommentista, ne ilahduttavat mua aina suuresti.

---------------
Luku 13
Pimeitä unia

Alexia ei taaskaan näkynyt astuessani sisään koulun auditorioon. Hän oli mahtava ohjaaja, mutta yksi hänen huonoista puolistaan oli epäilemättä hänen taipumuksensa menettää ajantaju aina silloin kun hän teki jotain mistä piti, esimerkiksi suunnitteli ryhmän tapaamisia tai jutteli ystävilleen. Etsin vaistomaisesti katseellani Susania, jonka kanssa vietin yleensä luppoajan teatteriharjoituksissa. Häntäkään ei kuitenkaan näkynyt missään, mikä oli huomattavasti harvinaisempaa kuin Alexin myöhästely.

Joku heilautti minulle kättään oppilaiden joukosta selvästikin tarkoituksenaan kiinnittää huomioni. Käännyin katsomaan siihen suuntaan. Vilkuttaja oli se sama tyttö, jonka olin edellispäivänä nähnyt keskittyvän tiiviisti kirjoitustunnilla. Päätin mennä hänen luokseen, sillä Susan  ei ollut paikalla ja olin aina iloinen saadessani tutustua uusiin ihmisiin. Hän oli tietääkseni uusi koulussamme, enkä halunnut hänen kokevan oloaan yksinäiseksi ensimmäisinä päivinään.

”Hei Eleanor!” tyttö huudahti heti minun tultuani tarpeeksi lähelle.
”Ai, sinä tiedät nimeni”, sanoin hiukan hämmentyneenä, vaikkei siinä oikeastaan edes ollut mitään outoa. Minä olin suosittu puheenaihe koulumme oppilaiden keskuudessa, sillä monia sekä ihastutti että vihastutti se, miten avoimesti ja rohkeasti uskalsin olla oma itseni ja miten minua eivät muiden mielipiteet paljon hetkauttaneet. Mitähän tuokin tyttö oli minusta jo ehtinyt kuulla? No, tuskin ainakaan mitään erityisen kamalaa kun hän oli kerran ihan vartavasten seuraani hakeutunut.

”Joo, kuulin sen ohimennen jostakin eilen lounastauolla”, tyttö sanoi pirteästi. Samassa muistin, että olin nähnyt hänet pikaisesti unessani edellisyönä. Unen loppupuoli oli varastanut huomioni niin että olin melkein ehtinyt jo unohtaa sen merenneitounen jota näin aluksi. Tuo tyttö oli vilahtanut siinä ja sanonut jotakin sen päivän kirjoitustehtävästä. Nyt muistin sen niin elävästi, sillä hänen äänensä oli ollut unessa juuri sellainen kuin se oli silläkin hetkellä. En muistanut kuulleeni hänen sanovan mitään eilen, joten jäin pohtimaan mistä alitajuntani tiesi miltä hän kuulosti. Ehkä olin tiedostamattani kuullut hänen puhuvan vaikkapa käytävällä enkä vain ollut huomioinut asiaa sen kummemmin. Se tuntui todennäköiseltä, sillä hän ei lyhyen tuttavuutemme perusteella vaikuttanut olevan kovin ujoa sorttia.

”Minä olen Hazel”, tyttö esittäytyi hymyillen.
”Hauska tavata. Oletko sinä muuttanut jostain kaukaakin?” kysyin uteliaana. Koska harrastin teatteria kiinnitin usein huomiota pieniin yksityiskohtiin ihmisten käytöksessä, kuten esimerkiksi heidän puhetapaansa tai heidän käyttämiinsä sanoihin. Tämän tytön puhetyylissä oli jotakin mistä päättelin ettei hän todennäköisesti ollut kotoisin Lontoosta. Se myös muistutti minua etäisesti jostakin, vaikken heti saanutkaan päähäni mistä.

”Minä muutin tänne Lincolnshirestä perheeni kanssa. Äitini sai täältä töitä. Hän meni opettamaan englantia erääseen lähellä olevaan kouluun, ja sen lisäksi hän pääsi mukaan johonkin kuulemma erittäin tärkeän järjestön tai muun sellaisen johtamiseen”, Hazel selitti kohauttaen olkiaan sen näköisenä ettei oikein tiennyt mikä äidin töissä oli muka niin hienoa. Hänen jutusteluaan kuunnellessani ymmärsin yhtäkkiä mistä hänen puhetapansa minua muistutti ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää. Vuosia sitten draamatunnilla olimme harjoitelleet erilaisia aksentteja. Meillä oli ollut tehtävänä kuunnella radiokanavia eri puolilta Britanniaa ja yrittää sitten imitoida kuulemaamme. Se oli yksi ikimuistoisimmista ja hauskimmista asioista joita olin koulussa koskaan tehnyt.
”Mitä sinä virnuilet?” Hazel kysyi hämmentyneenä huomattuaan ilmeeni. En halunnut kertoa hänelle matkineeni hänen puhetapaansa juuri tämän samaisen ryhmän kanssa vuosia aiemmin, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
”Oletko sinä vanhassa koulussasi osallistunut näytelmän tekoon?” kysyin seuraavaksi.
”En, meillä kyllä oli draamaryhmä mutta silloin en pitänyt sitä lainkaan kiinnostavana. Nyt kuitenkin halusin kokeilla jotakin uutta kun aloitin muutenkin täällä vähän niin kuin kokonaan uuden elämän ja opinto-ohjaaja ehdotti että tämä olisi hyvä tapa saada uusia ystäviä”, hän kertoi innostuneen oloisena. Sen kuuleminen ilahdutti minua. Oli aina mukavaa kun uudet ihmiset innostuivat teatterista – jotkut kun tuntuivat pitävän sitä nolona nörttien harrastuksena meidänkin koulussamme.

”Mitäs täällä on meneillään?” kuin tyhjästä ilmestynyt Susan kysyi hengästyneenä. ”Minä kävin kotona päiväunille eikä kello soinut. Melkein myöhästyin! Onneksi Alexkaan ei ole vielä täällä.”
Silloin hän huomasi Hazelin ja tervehti tätä kiinnostuneen oloisena. Sitten hän iski silmää minulle erittäin vihjailevaan sävyyn.

”Mitä sinä oikein ilmeilet?” tuhahdin huvittuneena vaikka tiesinkin melko varmasti mitä Susanilla oli mielessään.
”Etkö sinä ole vielä kuullut millainen maine Eleanorilla on, Hazel?” Susan jatkoi kiusoitteluaan.
”En itse asiassa ole, mutta kuulisin siitä erittäin mielelläni”, Hazel totesi lähtien mukaan Susanin leikittelyyn. Minusta tilanne alkoi jo tuntua hiukan kiusalliselta, mutta onneksi Alex porhalsi touhukkaasti paikalle juuri sillä hetkellä ja pelasti minut Susanin jutuilta.

************ 

Savua oli kaikkialla. Sitä tuprusi ovien alta, seinien raoista ja jopa sisään ikkunoista, minkä ei olisi pitänyt olla edes mahdollista. Sen kitkerä haju täytti kaikkien nenät ja suut, mutta ketään ei silti tuntunut yskittävän. Koulun hälyttimet huusivat kuin viimeistä päivää ja korvissani soi.
”Olkaa rauhallisia, oppilaat! Älkää hötkyilkö!” neiti Jenningsin huuto kaikui luokassa mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta paniikissa juokseviin ja huutaviin oppilaisiin. Minut oli vallannut karmea, lamauttava pakokauhun tunne. Siinä missä monet luokkatovereistani rynnivät ympäriinsä kuin päättömät kanat, minä ja muutama muu – Matilda mukaan lukien – olimme jähmettyneet paikoillemme kuin patsaat, kykenemättöminä minkäänlaiseen liikkeeseen. Jostakin päin kuului rytinää. Se kuulosti aivan siltä kuin joku osa rakennusta olisi juuri sortunut. Pian olisimme kaikki mennyttä.

”Miten me päästään ulos täältä?” viereeni ilmestynyt kymmenvuotias Aiden Lee kimitti. Hänen ei olisi edes pitänyt olla kanssani samalla tunnilla. Meillä ei ollut koulussa muita yhteisiä tunteja kuin teatteri, ja koska neiti Jennings oli luokan edessä sen täytyi tarkoittaa että olimme joko englannin tai luovan kirjoittamisen tunnilla.

Hetkinen. Miten oli mahdollista etten minä tiennyt millä tunnilla olin ollut kun tulipalo syttyi? Siinä ei ollut mitään järkeä. Oliko savu täyttänyt jo aivonikin niin etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin pakoa?

Tai sitten tämä oli yksinkertaisesti pelkkää painajaista. Sellaista painajaista jota olin nähnyt ennenkin.

Hyppäsin pulpetille turvaan juoksevilta oppilailta. Nyt kun olin ymmärtänyt tilanteen, pakokauhu oli tiessään. Yritin ajatella savun hälvenevän, mutta siinä metelissä en pystynyt keskittymään riittävän tarkasti enkä onnistunut siinä. Sen sijaan onnistuin kuvittelemaan itselleni niin paksut kuulosuojaimet, etten enää kuullut palohälyttimiä tai huutavien ihmisten ääniä. Oli sekin jotain. Päätin vain pysähtyä hetkeksi ja rauhoittua kunnolla ennen kuin tekisin mitään muuta. Jos ryhtyisin mihinkään vielä puoliksi paniikin vallassa saattaisin päätyä aiheuttamaan jotain ei-toivottua. Huomasin myös, että kun minä rauhoituin myös savu alkoi hiljalleen hälvetä huoneesta tuulen mukana.

Myös tämä uni, kuten näkemäni tulvapainajaisetkin, oli traumaperäinen. Ensimmäisellä luokalla, ollessani vasta kuusivuotias, silloinen kouluni oli järjestänyt paloharjoituksen johon oli pyritty savukoneiden avulla tuomaan mahdollisimman paljon realistisuutta. Meitä nuorimpia oppilaita se oli kuitenkin pelottanut niin paljon etten minä ollut ainoa joka siitä oli nähnyt painajaisia vielä pitkään tapauksen jälkeenkin. Vanhemmat olivat nostaneet siitä sellaisen metelin ettei savukoneita oltu enää käytetty sen jälkeen.

Pääni selkiydyttyä hieman muistin Matildan mahdollisen uniavaimen, jota olin aikonut tänä yönä kokeilla. Olin toivonut unessa vain jotenkin tietäväni miten uniavain toimisi. Jouduin kuitenkin kokemaan sillä saralla pettymyksen. Päähäni ei ollut ilmestynyt sivuja lukemastani maagisesta ohjekirjasta eikä muutakaan ylimääräistä tietoa. Sehän olisi ollutkin aivan liian helppoa.

Suljin silmäni ja yhtäkkisessä itseluottamuksen puuskassa hyppäsin alas pulpetilta suoraan tuulen kannateltavaksi. Hetken aikaa ehdin pelätä että putoaisin päistikkaa lattialle ja satuttaisin itseni, mutta niin ei käynyt. Sekunnin murto-osassa tunsin taas nyt jo tutuksi tulleen pyörityksen ja kuulin korviahuumaavan huminan. Ainakin tämän minä osasin jo hyvin ja itsevarmuuteni kasvoi koko ajan.

Ehkä ovi Matildan uneen oli avautunut minulle silloin kun otin tiimalasin käteeni. Jospa se ei vaatisikaan mitään monimutkaisia rituaaleja tai muuta vaikeaa, ajattelin toiveikkaana. Päätin vain ajatella Matildan uneen pääsyä silläkin uhalla että päätyisin taas seinien tukehduttamaksi.

Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa Matildan ajattelemisen kun tunsin ikään kuin liukenevani uuteen paikkaan. Tajusin seisovani jossakin suuressa tilassa, jossa oli melusta päätellen paljon muitakin ihmisiä. Olinko Matildan unessa? No, jos olin niin koin sillä hetkellä erittäin suurta tyydytystä siitä että kerrankin jokin oli mennyt suunnitelmieni mukaan heti ensimmäisellä kerralla.

Paitsi ettei ihan täysin ollutkaan. Nimittäin kun avasin silmäni en nähnyt yhtään mitään. Tuntui aivan siltä kuin silmieni eteen olisi laskeutunut jonkinlainen näkymätön verho jonka läpi en nähnyt mitään muuta kuin hiukan ylhäältä päin tulevaa valoa. Joku törmäsi minuun takaapäin ja horjahdin päin jotakin kovaa. Äskeisessä tulipalounessa tuntemani pakokauhu alkoi salakavalasti hiipiä takaisin pintaan kun tunnustelin kasvojani tuntematta mitään outoa. Vaikka miten yritin sulkea ja aukoa silmiäni, näköni ei palautunut. Mikä minulla oikein oli?

Tunnustelin varovasti ympäristöäni. Lattia tuntui olevan tehty jonkinlaisista laatoista ja käsiini osui useita lokerikoita joissa oli puiset ovet. Ympäriltäni kuului puheensorinaa ja ovien pamahtelua. Olinko minä jonkinlaisessa pukukopissa?

Minua pelotti hiukan vähemmän nyt kun olin hahmottanut ympäristöstäni edes jotakin. En kuitenkaan uskaltaisi liikkua minnekään ennen kuin näköaistini palautuisi – kyllähän sen olisi pakko palautua ennen pitkää. Niin ainakin totisesti toivoin.
”Miksen minä näe mitään?” mutisin itsekseni. Itselleni puhuminen auttoi välillä minua selvittelemään ajatuksiani, mutta sillä hetkellä siitäkään ei ollut hyötyä. En tiennyt mitä odotin. Ehkä sitä, että uni jotenkin vastaisi epätoivoiseen kysymykseeni. Sen sijaan siihen vastasikin nuoren pojan nenäkäs ääni.
”No olisiko vaikka siksi että tämä on sokeainkoulu? Ei täällä kuulukaan nähdä.”
 
****************

Vasta herättyäni tajusin räväyttäneeni silmäni auki unimaailman lisäksi myös todellisuudessa yrittäessäni epätoivoisesti saada näköäni takaisin. Olin suunnattoman helpottunut pystyessäni jälleen katselemaan ympärilleni huoneessani. En ollut koskaan ajatellut että sokeus voisi olla noin kamalan ahdistavaa.

En vieläkään ymmärtänyt mikä oli mennyt vikaan. Miksi olin yhtäkkiä menettänyt näköni unessa? Uni oli toki ollut Matildan, mutta vaikka hän ei nähnytkään eikö minun näköni olisi kaiken järjen mukaan kuulunut toimia tavalliseen tapaan? Aamulla päätin alkaa listata paperille asioita joita minun täytyisi mennä siihen salaperäiseen kirjastoon selvittämään, muuten olisin kohta niin syvällä kysymysten suossa etten enää ikinä pääsisi ylös. Olisi myös kysyttävä Matildalta miten sokeiden unet toimivat; mahtoiko näköaisti olla niissä mitenkään läsnä?

Olipa syy yhtäkkiseen unisokeuteeni sitten mikä tahansa, päätin etten yrittäisi mennä Matildan uneen enää ennen kuin olisin selvittänyt tämän asian. En todellakaan halunnut äskeisen kokemuksen toistuvan.