Nimi: Parempi kuin kukaan muu koskaan
Kirjoittaja: Uniprinsessa (aiemmin nimellä Juliet03, jos joku sattuu muistamaan)
Ikäraja: S
Hahmot: Bellatrix, Voldemort, Mustan suku
Varoitukset: ei kai mitään muuta varoitettavaa kuin misogyniset kuolonsyöjät
Haaste: FF100 aiheella Bellatrix Lestrange, sanana 001. Alku
Vastuuvapaus: En omista mittään.

Yhteenveto: Nuori Bellatrix osallistuu päivälliselle sukunsa ja lordi Voldemortin kanssa. Hänen on käsketty pysyä hiljaa, mutta päivällispöydän puheenaiheet tekevät sen vaikeaksi.

A/N: Arvoin pitkään että laitanko Godrickin notkoon vai tänne, mutta laitoin nyt sitten kuitenkin tänne. Vaikka periaatteessa ei ole angstia tai horroria niin on silti aiheeltaan aika synkkä. Jos joku valvoja kokee tarvetta niin saa siirtää. Lisää Bellatrix-aiheisia tekstejäni löytyy täältä


Parempi kuin kukaan muu koskaan

Orion Musta tuijotti veljentytärtään tiukasti.
”Ja muistakin, että sinun tehtäväsi on istua hiljaa ja kuunnella. Et puutu mihinkään keskusteluun ellei sinua puhutella, onko selvä?”

”Kyllä on”, 19-vuotias Bellatrix Musta sanoi hampaitaan kiristellen. Hänen setänsä oli sanonut saman asian sinä päivänä jo ainakin kymmenen kertaa. Bellatrix ei yleensä ollut nöyristelevää tyyppiä, mutta tämän tilanteen vakavuuden hänkin ymmärsi ja oli valmis tottelemaan setänsä ohjeita. Bellatrix oli pitkän kiistan tuloksena saanut Orionilta luvan osallistua päivälliselle muiden aikuisten sukulaistensa ja Pimeyden Lordin seurassa. Hän oli jo pitkään halunnut tavata miehen, jonka pauloihin koko puhdasverinen velhomaailma tuntui yhtäkkiä joutuneen, mutta toistaiseksi hän ei ollut saanut siihen lupaa. Hänen setänsä olivat perustelleet päätöstä sillä, että hän oli ollut liian nuori, mutta nyt he olivat vihdoin antaneet periksi.

”Ymmärräthän sinä, että jos et osaa käyttäytyä niin koko perheemme on vaarassa. Minä ja sisaresi saatamme joutua kärsimään, jos sinä teet jotain väärää”, tyttärensä vierellä seisova Druella Musta jatkoi. Bellatrix vakuutteli jälleen, että ymmärsi asian. Onneksi hänen molemmat nuoremmat sisarensa olivat parhaillaan turvallisesti Tylypahkassa, joten ainakaan välittömässä vaarassa he eivät olleet.

Orion ja Walburga Mustan talo oli sisustettu viimeisen päälle Pimeyden Lordin tulon kunniaksi. Kotitontut kantoivat saliin ruokaa kaikkein hienoimmilla suvun vaakunalla varustetuilla tarjoiluastioilla, ja koko pöytä astioineen ja kukka-asetelmineen lähes hohti katosta roikkuvien kristallikruunujen alla. Ruokasalin verhot oli avattu niin, että himmeä ilta-aurinko pääsi valaisemaan suurta huonetta. Bellatrix oli pukeutunut upeimpaan juhlakaapuunsa, ja koko muukin suku oli pukeutunut parhaimpiinsa.

Talon suurin katastrofin aines eli 10-vuotias Sirius Musta oli paimennettu veljineen yläkerran makuuhuoneeseensa, johon Oljo oli passitettu heitä vahtimaan. Walburga seisoi vähän väliä portaiden alapäässä ja heristeli korviaan mahdollisten äänten varalta. Jotenkin ihmeen kaupalla mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Bellatrix – sekä todennäköisesti monet muutkin sukulaiset - mietti pystyisikö Sirius todella pysymään hiljaa koko illan.

Kotitonttu oli juuri laskenut viimeisen paistiastian pöytään, kun ruokasalin takasta kuului paljon puhuva humahdus. Tutut vihreät liekit leimahtivat, kun takkaan ilmestyi hopeaviittainen, tummapiirteinen pitkä mies, joka pudisteli tottuneesti noet pois vaatteistaan ja astui takasta ulos.

”Hyvää päivää, herra Musta”, mies sanoi viileän kohteliaasti talon isännälle, joka kumarsi ja sanoi selkeällä äänellä:
”Hyvää päivää ja tervetuloa kotiimme, Herrani.”

Bellatrix seisoi huoneen perällä äitinsä vieressä, kuten häntä oli ohjeistettu. Hän yritti parhaansa mukaan nähdä muiden sukulaistensa yli takan edessä seisovan miehen. Häntä kiinnosti kovasti, mikä miehessä muka oli niin erikoista. Ensi näkemältä hän näytti melko tavalliselta. Jotkut varmasti pitivät häntä keskivertoa komeampana mustine hiuksineen ja arvokkaine piirteineen, mutta Bellatrixia hänen ulkonäkönsä ei hetkauttanut.

Vielä hetken ajan muutamat suvun miehet vaihtoivat hiljaisia sanoja herransa kanssa. Bellatrix oli niin kaukana, ettei saanut selvää heidän puheestaan, mutta luultavasti he kertoivat tämänhetkisten tehtäviensä edistymisestä. Kun he lopulta kävivät pöytään, Bellatrix näki sivusilmällään Walburgan yhä vilkuilevan hermostuneen näköisenä yläkerran portaikkoon päin.

Päivällisen aikana Bellatrix istui hiljaa ja kuunteli, kun miehet puhuivat. Se tuotti hänelle välillä suuriakin vaikeuksia, sillä hän oli tottunut sanomaan rohkeasti oman näkemyksensä asiasta kuin asiasta. Nyt hän kuitenkin keskittyi ruokaansa ja seurasi samalla keskustelua kiinnostuneena. Enimmäkseen keskustelu koostui Pimeyden Lordin vaativista kysymyksistä liittyen kunkin senhetkisiin tekemisiin ja ministeriössä sekä muualla velhomaailmassa tapahtuviin asioihin. Miehet eivät meinanneet malttaa omaa suunvuoroaankaan odottaa, kun olivat niin innostuneita kertomaan kuinka monta jästiä heistä kukin oli viimeisen viikon aikana tappanut. Pimeyden Lordi näytti nauttivan saamastaan huomiosta suuresti.

Bellatrix vilkaisi välillä vieressään istuvaa Druellaa, joka näytti jännittyneeltä ja ahdistuneelta. Hänellä oli näkyviä vaikeuksia saada ruokaansa niellyksi, ja Bellatrixia turhautti jälleen kerran äitinsä selkärangattomuus. Nainen näytti pelkäävän koko ajan joutuvansa itse Lordi Voldemortin huomion kohteeksi. He molemmat tiesivät kuitenkin, että mies tuskin kiinnittäisi huomiotaan heihin, sillä koska Cygnus oli Azkabanissa heillä ei ollut perheessään miestä. Bellatrix tajusi, ettei muistanut koskaan nähneensä Pimeyden Lordin palveluksessa yhtäkään naista. Jostain syystä tämä alkoi ärsyttää häntä. Oliko miehellä jotain naisia vastaan vai eikö velhomaailmassa todella ollut tarpeeksi rohkeita naisia liittymään kuolonsyöjien riveihin?

Kuin lukien Bellatrixin ajatukset Voldemort alkoi juuri puhua pöytäseurueelle:
”Alecto Carrow kävi veljensä kanssa puheillani viime viikolla. Amikus on suorittanut minulle hyvin mallikkaasti useita tehtäviä, ja ilmeisesti hänen siskonsakin on osoittanut halua liittyä palvelukseeni.”

Huoneessa kuului muutamia hörähdyksiä. Bellatrix oli yllättynyt tästä uutisesta. Vaikka he olivat Alecton kanssa olleet ystäviä kouluajoista asti, Alecto ei ollut koskaan puhunut aikomuksestaan liittyä kuolonsyöjiin.

”Mitä sanoitte hänelle, Herrani?” Pollux Musta, Orionin isä ja Bellatrixin isoisä, kysyi kovaäänisesti.

”Sanoin, että jos hän todistaa arvonsa minulle, voisin harkita asiaa”, Voldemort jatkoi samaan viileään sävyyn, jolla hän oli puhunut koko ajan. Muut miehet pöydän ympärillä vilkuilivat toisiaan.

”Mutta eikö teidän kannattaisi ennemmin etsiä lisää puhdasverisiä miehiä palvelukseenne? Eivät naiset pysty samaan kuin me”, Alphard Musta, Orionin ja Cygnuksen veli, sanoi ja muut mutisivat myöntävästi. Bellatrixia alkoi suututtaa yhä enemmän. Miten nuo juuri äsken herransa edessä polvillaan palvelunhalusta kiemurrelleet moukat kehtasivat puhua tuohon sävyyn? Bellatrix päätti, että hänen hiljaisuutensa olisi ohi.

”Minä hoitaisin teistä kenen tahansa tehtävät huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään teistä itsetyytyväisistä nilviöistä”, hän sanoi kuuluvalla, uhmakkaalla äänellä ja koko sali hiljeni.

Druella katsoi tyttäreensä kauhistuneena ja Bellatrixista näytti siltä, että hän saattaisi kohta pyörtyä järkytyksestä. Orionin otsassa pullistui pikkuhiljaa suoni ja Alphard, Pollux ja muut tuijottivat nuorta naista kuin olisivat unohtaneet hänen edes olevan paikalla. Ainoa huoneessa olija, jonka kasvoilla ei näkynyt tippaakaan järkytystä, oli lordi Voldemort itse.

Mies, jonka silmät Bellatrix nyt erotti tummanruskeiksi, katsoi häntä huoneen poikki tutkivasti suoraan silmiin. Hän tuijotti takaisin rävähtämättä. Hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen mies sanoi:
”Sinunlaisesi naiset ovat harvassa.”

Äänensävy oli taas se sama viileän välinpitämätön, toteava tapa jolla mies oli puhunut koko illan. Bellatrix kuitenkin ymmärsi, ettei mies puhunut pilkallisesti. Hän oli jopa huomaavinaan miehen silmissä hiukan huvittuneisuutta.

”Minä todistan sinulle olevani parempi kuin Alecto Carrow tai kukaan muukaan voisi koskaan olla”, Bellatrix jatkoi yhä vain rohkeammin. Sillä hetkellä, tuntiessaan selittämättömän voimantunteen humahtavan lävitseen Pimeyden Lordin katseen alla, hän tiesi ilman epäilyksen häivääkään, että niin hän todellakin tekisi.

Waulish: Hauska että tämä valikoi luettavaksi juuri otsikon perusteella Ja hyvät ensivibat siitä sait! Ei sillä että mä pystyisin näistä hahmoista tuolla otsikolla mitään muunlaista kirjoittamaankaan.

Mukava kuulla, että pidit tämän tunnelmasta ja löysit siitä levollisuuttakin :3 Toisen vatsan kommentoiminen voi tosiaan helpostikin muuttaa tunnelman aika ikäväksi, mutta Otabek onneksi tietää, että Yuri ei ole tosissaan, kunhan vain leikittelee ja vitsailee omalla tyylillään (mihin Otabek sitten vastaa itselleen luontevalla tavalla) :3 Olisi Yurikin ilmaissut asiansa toisella tavalla, jos kyseessä ei olisi ollut pelkkä hyväntahtoinen leikki.

Kaksikon suhde vaikuttaa mukavan lämminhenkiseltä ja läheiseltä - sellaiselta, että molemmat ovat samalla aaltopituudella ja hupsuttelullekin on aina sijaa, kun se kumpuaa rakkaudesta.

Tää on just sitä, millaiseksi Otabekin ja Yurin suhteen kuvittelen, joten olen selvästikin onnistunut kuvaamaan sitä juuri oikealla tavalla! ♥ Jes

Kiitokset ihanasta kommentistasi! Kun luin sen nyt uudestaan niin hymyhän niin tehdessä taas nousi kasvoille


Maissinaksu: Hehee, hyvä kuulla että tämä oli mainiota viihdettä Vesijohtoveden laadusta olisin voinut päätyä ihan hyvin lukemaan ilmankin, että asialla on mitään kytköksiä itse ficiin, koska mä nyt vaan oon semmonen XD Harhaudun aina sivupoluille.

Komppaan Wallea levollisen tunnelman luonnin kanssa. :3 Arkinen höttöily on niin kivaa sekä lukea että kirjoittaa. Otsikkokin hymyilytti ja kertoi, että tuskinpa sieltä mitään naamairveisen vakavaa sisältöä ole tulossa. 😄

Hihii, kiitos ♥ Arkihöttöily on parasta! Hyvä myös että sinäkin sait otsikosta oikeanlaiset vibat! Mut kuten todettu, en mä sillä mitään vakavaa olis saanutkaan aikaiseksi. Joskus hahmojakin höpsöttää, ja tylsyyttä on hyvä tappaa olemalla vähän pöljä. Onneksi Otabekilla riittää tarpeeksi ymmärrystä Yurille ja tämän päähänpistoille

Kiitos sinullekin ihanasta kommentista! Se sai taas hymyilemään ♥

Nimi: Elossa olemisen taito
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Sirius

A/N: No niin, lopulta saan aikaan kirjoittaa parista, joka on pyörinyt mielessä pienen ikuisuuden. Tämä siis sijoittuu viidennen kirjan aikoihin, ja osia tulee olemaan viidestä kymmeneen, riippuu nyt vähän, miten tämä lopulta rakentuu. Jotenkin se, miten nämä kaksi inhoavat toisiaan niin perusteellisen syvästi, on aina ruokkinut mielikuvitusta siitä, mitä sen kaiken vihan takana on ja miksi muuksi se voisi muuttua. Ja näin ensimmäisen osan kirjoitettuani tajusin, että onhan Siriuksella ihan suomeksikin käännetty sukunimi, mutta meni jo. Johtunee siitä, että on tullut luettua sen verran englanninkielistä tavaraa, että Black ja Snape tulee luontevammin kuin Musta ja Kalkaros


1. Häpeä


Kalmanhanaukio näyttää lokakuun lopussa ankeammalta kuin vielä milloinkaan. Severus ajattelee päämajaa ja saa sen ilmestymään eteensä numeroiden 11 ja 13 väliin. Looginen osa Severuksen aivoista kamppailee edelleen ymmärtääkseen, miten talot voivat noin vain antaa tilaa valtavalle Blackin suvun rakennelmalle, joka ei ole talo pienimmästä päästä. Onko talon olemattomuus pelkkää harhaa? Siirtyvätkö talot oikeasti? Taikuus on kiehtovaa, hyödyllistä ja ihmeellistäkin, mutta tiettyä epäloogisuutta siinä on. Ehkä siinä piilee selitys, miksi taikajuomat ovat aina kiehtoneet Severusta taikuuden haaroista eniten. Niissä on järkeä, sellaisia syiden ja seurauksien suhteita, jotka avautuvat, jos osaa käyttää aivojaan.

Olipa päämajan mystisen ilmestymisen taustalla millaista taikuutta hyvänsä, hänen on pakko astua sisään. Sitä hän nimenomaan mieluiten välttäisi, mutta elämä on sarja kärsimyksiä. Niin hänen onnetonta elämää elänyt äitinsä opetti jo silloin, kun hän oli lapsi. Myöhempi elämä on vahvistanut äidin viisauden, eikä sen suurempaa kärsimystä olekaan kuin Blackin tapaaminen.

Miksi hän ei voi antaa Lupinin sudenmyrkkyjuomaa jollekin kiltalaiselle, joka ei vihaa Blackia sydänjuuriaan myöten? Miksei hän voi iskeä sitä Dumbledoren kouraan ja luottaa killan johtajan hoitavan homman? Mutta tietenkään Severus ei tee niin, koska hän on Dumledoren uskollinen lähettiläs, joka juoksee sinne, minne Dumledoren sormi osoittaa. Jos rehtori käskisi hänen tanssia alasti kasvihuoneen takana keskiyön pimeinä tunteina, hän luultavasti tekisi niin. Itseinho on ottamaisillaan hänet valtaansa, mutta inho saa paremman kohteen, kun Black ilmestyy eteisaulan toiseen päähän.

”Sinä”, Black sihahtaa niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
Blackin äiti jatkaa nukkumistaan muotokuvaa peittävän verhon takana. Kerrankin hänestä on jotain hyötyä. Blackin äiti on ainoa, joka saa poikansa pitämään suun kiinni. Severus on kateellinen Walburga Blackille.

Severus viittaa keittiön suuntaan ja odottaa, että Black lähtee kulkemaan edeltä. Hän ei käännä vapaaehtoisesti selkäänsä Blackille eikä tämän sauvalle. On hänelläkin sentään jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Sitä paitsi hän on venyttänyt onneaan vanhan vihollisensa kanssa koko syksyn. Vihjaus siellä, toinen täällä. Jonakin päivänä Black räjähtää kuin yliteholla käyvä painekattila. Odotus läikähtää hänessä ja yllättää hänet itsensäkin. Toisaalta viihde on näinä päivinä vähissä, ja olisi ehkä hauskaa pitkästä aikaa rääkätä ääliötä muutenkin kuin sanallisesti. Olisi virkistävää iskeä edes muutama kunnon kirous vanhojen aikojen muistoksi. Hän on sitä paitsi melko varma, ettei hän ole kironnut Blackia läheskään tarpeeksi usein, jotta he olisivat tasoissa. Black ansaitsee kaiken ja vähän enemmänkin.

Keittiö on talon huoneista ehkä siistein. Luultavasti siitä on kiittäminen Molly Weasleytä, joka ymmärrettävästi ei halua tehdä ruokaa hämähäkinseittien ja vuosikymmenten pölykerroksen keskellä. Jostakin syystä Molly vaikuttaa aina olevan se, joka joutuu kokkaamaan. Severus tekisi itse ruokaa mielellään. Se on aina tuonut hänen mieleensä taikajuomien keittämisen. Tässä talossa hän ei kuitenkaan raastaisi edes porkkanaa.

”Mitä asiaa?” Black äyskähtää heti, kun ovi sulkeutuu heidän perässään.
”Oletko ihan oikeasti noin yksinkertainen? Minä olen tuonut neljän kuukauden ajan saman liemen juuri ennen täysikuuta, ja sinä kysyt tuota joka kerta.”
”Anna se tänne sitten.”
”Jonkun olisi aika opettaa sinulle tapoja.”

Black puristaa käsiä nyrkkiin niin, että rystyset vaalenevat. Hänen sauvakätensä nytkähtää miltei tahdottoman oloisesti.
”Tapoihin ei kuulu kirota vierasta”, Severus jatkaa. ”Mutta ehkä sinä kuvittelet olevasi sellaisten pikkuseikkojen kuin kohteliaisuuden yläpuolella. Olethan sinä kuitenkin kunniallisesta perhees…”
”Turpa kiinni.”

Severus tuntee hymyn nykivän suupieliään. Black on niin helppo ja läpinäkyvä. Pari sanaa saa hänet menettämään malttinsa ja vähäisenkin järkensä. Olisipa hän ymmärtänyt jo koulussa, miten helppo Blackia on käsitellä. Niin itsevarmaa kuin Black aina esittikin, hänellä oli jälkikäteen ajatellen jo silloin joukko epävarmuuksia, joihin iskemisen hän teki naurettavan helpoksi. Nyt lojuttuaan 12 vuotta vankilassa hänellä on heikkoja kohtia enemmänkin. Myös itsevarmuuden kuori on kokenut niin monta kolausta, että sen riisumiseen ei tarvita näinä päivinä paljoa. Ja Severus tuntee vihollisensa. Hän tietää, miten heidät riisutaan aseista tai käännetään omat aseet heitä itseään vastaan.

Severus vetää kiirehtimättä pienen kristallipullon kaapunsa taskusta.
”Tule hakemaan.”

Black kävelee lähemmäs niin hitaasti, että jokainen askel näyttää vaativan erillistä päätöstä tai tahdonvoiman ponnistusta. Severuskin pitäisi mielellään etäisyyttä, mutta toisaalta Blackille lähestyminen on vielä vaikeampaa, ja juuri vaikeaksi hän haluaa Blackin elämän tehdä. Joskus, kun he ovat tarpeeksi lähellä toisiaan, Severus näkee inhon lisäksi myös aavistuksen häpeää tavassa, jolla Black välttää hänen katsettaan ja seisoo jäykkänä kuin routaiseen maahan isketty rautakanki.

He seisovat käsivarren mitan päässä toisistaan. Severus ojentaa pulloa ja pitää kiinni siitä vielä silloinkin, kun Black yrittää ottaa sen.
”Jos Lupinilla olisi ollut tätä parikymmentä vuotta sitten, olisitko yrittänyt tappaa minut omin käsin?”
Siinä se taas on. Häpeän välähdys, jota ei kätketä tarpeeksi nopeasti. Se on vahvempi kuin vielä milloinkaan. Severus nauttii joka sekunnista ennen kuin Black saa ilmeensä taas kuriin.

He erkanevat saman tien, kun Severus irrottaa otteensa pullosta. Black peruuttaa liemen kanssa kunnes törmää vastakkaiseen seinään. Severus naurahtaa hiljaa ja laskee kätensä sauvalleen vain nähdäkseen, mitä tapahtuu. Ilmeisesti häpeä vaikuttaa vielä sen verran, ettei Black ymmärrä tarttua omaansa.
”Oliko sinulla muuta? Jos ei, voit varmaan raahata niljakkaan olemuksesi helvettiin täältä.”
Puhekyky selvästi on ennallaan. Toisaalta, mikäpä Blackin hiljentäisi.

”Totta kai. En pidättele sinua enempää. Sinulla on varmasti paljon tekemistä”, Severus myöntelee ja nyökkää kohti pöydällä seisovaa tuliviskipulloa.
”Se, että minä olen jumissa täällä, ei ole millään tavalla minun vikani, ja sinä tiedät sen.”
”Tiedänkö? Oletko nyt ihan varma? Koska ennenkään kiellot ja määräykset ovat koskettaneet sirius Blackia, miestä, joka on sekä laiton animaagi että vankikarkuri?”

Sanat uppoavat maaliinsa täydellisesti. Blackin sauva osoittaa häntä ja sylkee valosuihkuja, jotka kimpoilevat hänen omasta kilpiloitsustaan ympäri keittiötä. Osa osuu vahinkoa tekemättä kiviseiniin. Jotkut pirstovat astioita avonaisilta hyllyiltä ja kaatavat raskaita tuoleja ruokapöydän ympäriltä. Black on hyvä, mutta raivo saa hänet jälleen kerran hätiköimään. Puolustuksessa on aukkoja, jotka Severuksen on helppo paikantaa ja hyödyntää. Pian ensimmäinen loitsu osuu, heti perään toinen. Hetkessä Black makaa estomanauksen jähmettämänä keskellä lasinsirpaleita. Yksi niistä on viiltänyt pintahaavan hänen poskeensa. Veritahrat ja sirpaleet saavat keittiön muistuttamaan pahemmankin kahakan näyttämöä.

”Koska sinä opit, että äkkipikaisuus ja harkinnan puute viitoittavat tiesi ennenaikaiseen hautaan?”
Black irvistää, mutta estomanauksen teho ei ole hiipunut vielä niin paljon, että hän pystyisi puhumaan, onneksi.
”Mitähän Dumbledore ajattelisi, jos tietäisi, että jouduin hyökkäyksen kohteeksi killan päämajassa?  Saattaisi vaikka todeta, ettei sinulle voi vastaisuudessakaan uskoa minkäänlaista vastuuta.”
Black yrittää epätoivoisesti liikkua. Severus tuhahtaa ja antaa taian raueta.
”Sinä teet tuon täysin tarkoituksellisesti”, Black syyttää noustessaan sirpaleiden seasta.
”nytkö sinä sen vasta tajusit?”
”Miksi?”

Ensimmäistä kertaa heidän keskustelunsa aikana Severus tuntee joutuvansa puolustuskannalle. Se ei ole miellyttävä tunne. Jotta tuntisin eläväni, olisi rehellinen vastaus, jota hän ei ehdottomasti aio antaa.
”Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Onpahan sinullakin jotain miettimistä.”
Hän kääntyy poistuakseen, mutta Black syöksyy hänen ohitseen ja tukkii tien ovelle.
”Mikä sinua vaivaa?”
Severus tuntee halua potkaista Blackia, mutta sille tasolle hän ei vajoa. Se taso on varattu yksinomaan Blackin kaltaisille typeryksille, jotka kiihtyvät hetkessä ja tekevät mitä tahansa, mikä mieleen ensimmäisenä juolahtaa. Hän osaa optimoida iskunsa.

”Sirius”, hän pakottautuu sanomaan niin pehmeästi kuin pystyy ja laskee kätensä Blackin olalle. ”Minusta kun aivan tuntuu, että sinulla niitä ongelmia on huomattavasti enemmän kuin minulla.”
”Black jähmettyy ehkä yhtä paljon sanoista kuin yllättävästä kosketuksestakin. Severus livahtaa hänen ohitseen eikä jää odottamaan temppunsa vaikutusten lakkaamista.

Hänkin tuntee Sirius Blackin vaikutukset. Veri tuntuu kiertävän tavallista voimakkaammin. Jopa synkkä Kalmanhanaukio näyttää eloisammalta kuin alle puoli tuntia takaperin. Häpeä, jonka hän näki vilahtavan Blackin katseessa, uhkaa hetken hiipiä häneenkin, mutta viime hetkellä hän saa sen torjutuksi. Sitä paitsi hän on melko varma, että Blackinkin katse oli vierailun lopuksi kirkkaampi, enemmän läsnä.

Tarina ei ehtinyt kunnolla edes alkaa kun mun jo alkoi tehdä mieli pekonia Se varmaan maistuukin ihan erityisen hyvältä teltassa nukutun yön jälkeen, retkeilyllä kun on tapana antaa paljon hyvää lisämakua ruoille. Makuupussista ei kyllä olis kiva kömpiä pois, varsinkin kun on ollut kylmä yö. Syytä ollakin herätys päällä Ja Tommylla oli luurinsa kanssa sellainen sähellys, että varmasti heräsi ja tuli lämminkin. Tuossa tilanteessa se varmaan oli vain hyvä!

Hän näki teltan sisällä liikkuvien varjojen perusteella, että Tommy oli tunkenut kätensä ulos makuupussista ja yritti sokeasti viittoen ja huitoen sammuttaa puhelintaan. Ikävä kyllä esine värisi ja liikkui tämän jalkopäässä kuin olisi elävä. Sen lasinen ruutu vaurioituisi pian, Bucky ajatteli huokaisten, sillä Tommy oli myös alkanut potkia jaloillaan kuin se muka auttaisi asiaa.

Mä näen tän mielessäni niiiiin hyvin 😂 Kunnon sitcom-meininki.

Sitten hän suuteli tämän toistaiseksi unisisi jääneet huulet virkeiksi.

Awwww ♥ Söpöö :3 Tää oli kans musta tosi kivasti ilmaistu!
(Tuolla näyttäis muuten olevan kans typo. Oletan, että pitäisi lukea "unisiksi".)

Mukavan sympaattinen ja söpö oli koko tämä ficlet muutenkin. Vaikka Buckylla onkin ollut raskas työviikko, onneksi vastapainoksi on verkkaisia aamuja hyvässä seurassa pekonileipien kera (ja sen hyvän seuran saa myös vierelleen vaikka koko aamupäiväksi :3). Tätä lukiessa tuli itsellekin hyvä mieli Mulla alkoi myös vähän herätä mielenkiinto fandomia kohtaan, yhtään en sarjaa tiedä, mut pikagoogletuksen perusteella vaikuttaa kiintoisalta (ja Disney+:stakin löytyy kätevästi).

Ah, tämä oli söpö. <3 On ollut kurja viikko, joten kaipasin päivääni fluffya ja tiesin sinulta löytyvän sitä sopivan hoodeen muodossa. Tällainen arkinen parisuhde väittely oli hurjan suloista ja kaksikon asenteet hyvin osuvia. Tykkään tällaisesta Dracosta, joka fiksautuu johonkin domestic-tyyppiseen asiaan tai toimeen, ja hauska lisä oli, kun oikeastaan tärkeintä oli vain voittaa väittely Harryn kanssa. Tuntui jopa, että Harry tiesi tämän oikein hyvin ja halusi Dracon voittavan väittelyn, jotta Dracolle tulisi hyvä mieli. :3 Olkoon, että wokkipannu jää kaapin perukoille yhden epäonnistuneen kanawokin teon jälkeen. Kiitos tästä söpöilystä!