2.
P U T O A V A N  T A I V A A N  O D O T T A J A

      


Jossain, missä katujen ja mustien lyhtypylväiden ikuinen kuohu loppuu, kohoaa auringonlävistäviä 
vuorenhuippuja ja helmeileviä lehtimetsiä, joihin ihmismielet eksyisivät auttamattomasti. Siellä kaiken 
laidalla lainehtii merenkulkijoidenkin karttaamattomia meriä, joita kohti todisteena ja suuntaa näyttävänä 
kompassina laskee pieniä hopeavirtoja, kuin suonia viemässä sydämeen. 
     Usein Lune haluaa hakata nyrkeillään tuota kaiken pohjalla olevaa ankaraa asfalttia, ja pudota 
halkeamien läpi vihreinä avautuvien lehvien odottavaan syliin; antaa köynnösten ottaa lennosta kiinni.
Tämä maailma ei käy hänelle järkeen. Sen kodit, sen puutarhat, sen kukoistavat paikat ovat pelkkiä 
hetkellisiä kangastuksia sementtisen autiomaan varrella. Hän tuntee todellisen meren, vuorten ja erämaan 
kutsun itkevässä hengessään. Kaikki heikkenee hitaasti varjoiksi, ja Lontoon tomuiset kivikahleet 
sinetöivät hänet jäämään sinne, yksin ja epätietoisena. Jokin kutsuu häntä aina. Kaiku tulee maan alta, läpi 
aamuyön taivaan aikaisten usvien. Hänen ullakkohuoneen uniaan täyttää vieras musiikki lohduttoman 
etäisenä: siinä kuuluivat tuulikellot, korkeat värähtelyt ja uljaat kuorot. 


                                                              *



Kellotornin huipulla Lune on kaukana pimeästä. Korkealla. Helppo hengittää. Vai onko hän sittenkin vain
lähempänä onttona odottavaa taivasta, joka tuntuu roikkuvan matalalla, valmiina saalistamaan 
korkeuksien tavoittelijat kuin muinainen hämähäkinverkko? 
     Vaiennut kellotaulu tuijottaa pyöreänä ja tuomitsevana. Kunhan vain se ei alkaisi yhtäkkiä piristä, Lune
ajattelee, ja ajaa minua hulluksi. Se on niin mukava paikka. Vapauttavinta on päästä jonnekin korkealle, 
missä ei ole hukuttavia ruuhkia, ja maailman kiireen ajojahtia voi tarkkailla rauhassa joutumatta itse 
osallistumaan. Myöhemmin, valon vähetessä hän istuu telineen reunalla repusta kaivettu tuulen 
puhaltelema ruutuviltti harteillaan, heiluttelee onnettomana maihareitaan tyhjän päällä ja antaa illan 
vihmoa sointujaan ympärillään. Hunajaa tihkuva alkusyksyn aurinko rätisee kaukaa – se on jo aikoja sitten 
ohittanut lakipisteensä ja kelluu vielä läntisessä taivaanrannassa, missä katonharjat ja savupiiput piirtyvät 
taivasta vasten ja päivän väistyminen takoo pilviä kupariksi. Sydämessä käy autioksi. Älä mene 
Wisteriakartanoon. Istuskele tuulisessa pysähtyneen kellon tornissa ja syö ranskalaista nougat’a viinirypäleiden ja 
jäähtyneiden pasteijoiden kera.
     Odotellessaan viallisen kaupungin huipulla yhtä uutta yötä Lune pakottaa pois nousevat kyyneleet.
Juuri nyt hän on korkealla kellotornissa, mutta edellisaamuna hän oli vetänyt jalkansa pienen lontoolais-
keittiön ikkunalaudalle ja antanut posliiniteekupista kohoavan höyryn helliä pehmeänä kasvojaan. 
Yleensä kesälomalla siihen aikaan hän oli jo hypännyt romuluisen pyöränsä selkään tai lähtenyt koluamaan 
kujia, tai sitten hän istui yhdessä silkan nostalgian pystyssä pitämässä tomuikkunaisessa kahvilassa – kuka 
ei ollut koukussa niihin halpoihin kanavoileipiin? – tarkkailemassa saapuvia asiakkaita ja lueskelemassa 
sanomalehden Kadonneet ja Löytyneet ihmiset -palstaa tiettyjä nimiä metsästäen. Odottaen. 
     Ajat olivat muuttuneet. Bensa-asema jäänyt taakse Liverpooliin. Istuminen ja odottaminen tapahtui 
nyt punaisen vinyylituolin sijasta rapistuvan pikku omakotitalon ikkunalaudalla. Silloin kun aurinko
paistoi Lontooseen, valo oli aavemainen. Lune siemaili lootusasennossa Demaine-tädin erikoisreseptillä 
valmistettua juomaa, joka sekoitettiin vadelmanlehdestä, hunajasta, salviasta ja mintusta. Se sai heikoim-
mankin tuntemaan itsensä vahvaksi ja korjasi särkyneet sydämet, mutta lisäksi se myös lämmitti sisältä 
kuin jonkinlainen nestemäinen rakkaus.
     Ei kuitenkaan tuona sirpaleisena aamupäivänä. Ontto tunne koversi Lunen sisuksia, kummallinen 
paha aavistus tulevasta. Se oli löytänyt hänet sieltä saintpaulioiden ja ruukkukaktusten viereltä ikkuna-
laudalta East Endistä, Lontoosta, Iso-Britanniasta, Maa-planeetalta, Linnunradan galaksin säihkeestä 
luotaamattoman avaruuden sylistä, ja Lune käski mielessään aavistuksen painua hiiteen. 
     Hän kulautti teen loppuun ja sylki pois pohjalle uponneet porot katsellen päivän valkenemista. 
Hetkessä maistui häivähdys hänen huulirasvansa kurpitsan, kanelin ja marraskuun aromia, vaikka oli 
elokuun alku – kesäloman viimeinen päivä. Päivä ennen lähtöä. 
     ”Tule alas sieltä, Kharmeline, naapurit paheksuvat, jos näkevät.” Demaine-täti oli saapunut keittiöön 
ja tuonut mukanaan kukkien häivähdyksen; hän hymyili ja istuutui pöytään. Sydämenmuotoisia kasvoja 
raamittivat lyhyet mustan ja violetinkirjavat hiukset, jotka olivat sekaisin. Indigonsinisistä silmistä säteili 
kätketty huoli. ”Ruusupensaat tekevät kuolemaa”, Demaine sanoi hiljaisella äänellä ja lisäsi huulipunaa 
lusikasta peilaillen. ”Olen yrittänyt kaikkea, mutta mikään ei näytä auttavan.” Lune tunsi hänen 
tarkkailunsa vetäessään itselleen tuolin. ”Älä yritä teeskennellä, etten tiedä. Sinä putosit yöllä sängystäsi. 
Tämä oli jo neljäs kerta viime aikoina.”
     Lune hätkähti. Hän ei muistanut pudonneensa.
    ”Taasko ne unet yrittävät käydä päälle?” täti kysyi. ”Minähän olen hankkinut sinulle niitä kirjoja, jos 
vain suostuisit vilkaisemaan –” Hän kurottautui pöydän yli hipaisemaan Lunen villihköä tukkaa, mutta 
Lune painoi hänen kätensä hellästi pöydälle.
     ”Kaikki hyvin.” Tädin unioppaista tuskin löytyisi vastauksia hänen pulmiinsa. ”Entä sinä? Olet 
vaikuttanut jotenkin piinatulta viime päivät. Lukittaudut työhuoneeseen tuntikausiksi, hyvä jos muistat 
käydä enää puutarhassa.”
     Demainen raskaasti maskaroidut ripset värähtivät alaspäin. Hiljaisuus kiertyi heidän ympärilleen 
salatuista asioista raskaana. Edes sellaista ääntä kuin kahvinkeittimen porinaa ei kuulunut, sillä kuten 
Demaine oli kerran sanonut, ”se keitti viimeiset kahvinsa silloin, kun Dewin oli vielä täällä.” 
Nykypäivänä täti ei enää juonut kahvia.  
     ”Olen vähän huolissani. Kaikki tulee muuttumaan.”
     Demaine puhui tietysti Worcesterin Wisteriakartanosta, joskin hiukan ylidramaattiseen sävyyn. Jotkut 
sanovat, että sinne menevät kaikki varakkaat. Toisten mukaan taas hylkiöt ja täydellisen systeemin häiriöoppilaat. 
Salaliittoteoria väittää valtavien oppilasmäärien katoavan alueella tulematta enää koskaan takaisin.
     Lunen ilme ei värähtänytkään. Hän rustasi liki neuroottiseen tahtiin numeroita sudokuun pulu-
parvien räpistellessä ulkona kadun yli, vastaleikatun nurmen tuoksuessa tuulessa. 
     ”Sinäkin pelkäät, etkö pelkääkin?” Tädin kirkas katse tutki Lunen teräväpiirteisiä, myrskyisiä
kasvoja tarkkaillen reaktiota, jonka hän piilotti naamionsa alle. 
     ”Älä yliajattele, kaikki tulee sujumaan ongelmitta.” Hän raapusti numeron 10. 
     ”Niin minäkin haluan uskoa. Ymmärrän, ettei se ole aina sinun vikasi, mutta kiltti, yritä tällä kertaa 
olla hankkiutumatta epäsuosioon. Se kartano Worcesterissa ei ole mikään halpa paikka, mutta olen
järjestänyt asiat rehtorin kanssa. Jos sinut potkaistaan ulos...”
     ”Ei tällä kertaa.”  
     ”Hyvä.” Tädin silmät kimalsivat, vaikka kivinen ilme pysyi. Demaine ikävöi häntä jo nyt, tai ehkä hän 
pelkäsi hiljaisuuden huutoa sisällään sitten, kun talo tyhjenisi ja sekä Dewin että Lune olisivat menneet. 
Saattoi vain rukoilla, että hänen valokuviin taltioitu lapsuutensa riittäisi pitämään Demainen omat aaveet 
poissa siihen asti, kunnes kesä koittaisi jälleen.     
     Oppilaat kartanossa eivät tulisi olemaan kuten ne, joihin Lune oli tottunut julkisessa koulussa. 
Hienostuneempaa vuosikertaa, oli naapuri kommentoinut eräänä kesäiltana yli korkean drinkkinsä. Lune 
tiesi, että he kykenivät lukemaan yksilön menneisyyden hänen puhetapaansa perustuen. 
     Tee oli juotu. Ulko-ovi kolahti sen merkiksi, että täti oli lähdössä töihin. Lune kiiruhti viemään 
hänelle hänen ametistinvärisen hattunsa. 
     ”Älä unohda pakata yölyhtyäsi, Kharmeline!” Demaine huusi kuplavolkkarilta ennen kuin pamautti 
armeijanvihreän oven kiinni ja kaasutti pihakatua pois. Samana yönä hän makasi elottomana.

                                                                 *



Kello tulee puoli yhdeksän Lontoon yllä. Hämärän vihertävä huntu laskeutuu nopeasti katoille, ja 
liikenteen melu ohenee etäiseksi kohinaksi. Kaupunki säkenöi sumussa, tyyni vesi lepää mustana ja 
lannistumaton maailmanpyörä loistaa kaukaisuudesta. Korkealla paikallaan Lune ahtaa eväänsä takaisin 
reppuun ja kammoaa pimeyttä, joka on saapumassa. Repun pohjalta löytyy vielä kivettyneitä 
hedelmätoffeita, niitä väitetysti mansikan ja persikanaromisia, jotka maistuvat ihan punajuurelta. 
     Kylmyyden vuoksi tädin teatteritakki on parasta napittaa leukaan – he eivät käy enää teatterissa, 
eivätkä kävisikään – ja tunkea ylikokoisten, kuluneiden farkkujen lahkeet sukanvarsiin. Kellolasi on
vankka selkää vasten. Pysäytetty hammasrattainen koneisto hänen takanaan ei tikitä, pitkät koristeelliset 
viisarit eivät uurra naarmuja aikaan. Mutta paikka korkeuksissa tarjoaa suojan yön kulkijoilta, jotka 
tähtien syttyessä astuivat esiin maailmankaikkeuden railoista.  
     Vilttikäärön sisään kietoutuneena hän katselee kellotornia ympäröivän maiseman hidasta 
tummumista. Taivas on tyhjillään, katusoittajat lopettaneet. Ilman kertoma tarina nukahtamisesta 
rauhoittaa häntä, kosmoksen eksynyttä kulkukissaa, jolle maailmankaikkeus näyttäytyy niin parantumat-
toman ja katkeran säröisenä. Siinä missä kaikki kävelevät hiljaisessa seesteisyydessä, Lune kulkee 
rikkonaisen lasin peltoja. Missä toiset kuulevat lempeän kesätuulen, hän kuulee viallisen olemassaolon 
huminan ja sirinän. Nyt, kuluvan hetken ajan, kaikki on oikein. Tähdet paikoillaan. Harhat levossa. 


                                                                        *

                                                104 vuotta ennen Lunen syntymää

                                                                        *

   


Kuluneen vuoden aikana jokainen mies Varýshrain Wineartyn Jumalvartiosta on kuollut.
     Ymmärrettävän surumielisyytensä keskellä tämä lyö jopa hänet itsensä ällikällä. On todella kulunut 
vasta vuosi siitä, kun hän on ottanut vallan painavan hopeadiadeemin kantaakseen. Tämä aiheuttaa kalvavan 
epäilyksen siitä, etteivät kuolinsyyt liity villikukkavaltaistuimen vaaroihin, vaan hänen oman olemassaolonsa 
sivuvaikutuksiin. Terälehtien tuoksun ympäröimänä, kuljettaessaan katsettaan yli käsinojien päivänkultaamien 
lehvien, rehottavien villiruusuköynnösten ja tuoksuvien metsäkukkien Varýsh muistelee heidän nimiään.  
     Mitä muuta nämä ovat, kuin hautakukkia itsellenikin?
     Vihollisten viekkaat juonet kiemurtelevat alati valtaistuimen alta, ja hänen hyvän aikeensa juurruttavat hänet 
istumaan siinä, jäätymässä vähä vähältä. Se on terra dominin piina, pidellä hallussaan valtaa muutokseen. 
Se on hänen selkäänsä kahlehdittu ankkuri raahattavaksi ja kulmille painettu hopeainen diadeemi, velvollisuus käyttää 
kyseistä valtaa, sattuu kehen sattuu. Kyllä hän siihen pystyisi, pidettäänhän Varýshin kaltaisia tähdensiemeniä 
viimeisinä elossa kulkevina lohikäärmeinä. Mikä typerä tarina. He ovat vain ihmisiä liian pitkän elämän pyörässä. 
     Samana yönä, kun sateen rautaverho iskeytyy vasten parkus-shaalin nahkaa ja metsämaa höyryää multaisissa 
aromeissa, Varýsh metsästää langenneen kuun valoa. Kuita on yhteensä kolme; valtava Sadonkorjaajan Sirppi, sekä 
viistosti oikealla sen alapuolella kaksi pienempää, himmeämpää siskoa nimeltä Unettomat Kaksoset, tunnettu myös Argalakin 
Lyhtyinä. Hän samoaa puidenrankojen ja sammalharjanteiden varjoissa päässään yksi ajatus: täytyy puhua jollekin. 
Hartioita painavat huolet kasvattavat aina vain painoaan. On myös dilemma nimeltä Valkyrian ja eläminen murehtien siitä, 
mikä hänen seuraava liikkeensä mahtaa olla. Kauas pohjoiseen on lähiaikoina noussut pimeän varjon muotoinen katedraalimainen
linna – todennäköisesti keskeneräinen kaninkoloulottuvuus. Se on ensimmäinen kerta, kun hänestä on kuultu sitten hullujen 
Wangardén-juoniensa. Aave on palannut kehrääjien maailmaan. Sitä ei aina muista sellaisissa paikoissa, kuten yösateisessa 
metsässä, kun oksat riippuvat valkeista kukista raskaina, pisaroiden putoillessa terälehdistä. 
     Risu napsahtaa saappaan alla. Varýsh säpsähtää. Toiveissa ei ole törmätä unikaunaan tai yöperhosmieheen sinä yönä. 
Hän huokaisee; hohtavasilmäinen peura pistää päänsä esiin punaisia marjoja riippuvan pensaan takaa. Höyryä kohoaa 
sieraimista, sitten se painaa sarvekkaan päänsä alas ja vilahtaa metsän kätköihin. Se pakenee etäämpänä kulkevaa 
metsästysporukkaa, joiden lyhdyt väikkyvät oransseina runkojen lomasta. Varýsh suunnistaa askelista kauemmas, syvälle 
metsän sydämeen ja jatkaa kuutamon etsintäänsä. Valo on varma keino paikantaa juttutuokiota odotteleva aloríalainen, 
mutta ei metsästysvalo. Varýshin kansa ei pahemmin näyttäydy kaupungeissa – heidän läsnäolonsa herättäisi liikaa 
huomiota. Hän äkkääkin ajallaan etsimänsä loisteen etäämpänä metsässä. Samasta suunnasta soi veden liplatus. 
Sade on tauonnut.  
     Aloríalainen löytyy sieltä, missä ohuet hopeaputoukset kuiskailevat lammen litteitä kiviä vasten. Tähdet tuijottavat 
kuvajaistaan 
veden peilipinnasta. Nainen seisoo lammen keskellä ja vesi ulottuu häntä polviin. Tuuli puhaltelee verkkaisesti pölyisen 
harakankellon sävyisiin vaatteisiin tanssittaen kankaita kuin virvatulen liekkiä. 
     “Mea zikta”, Varýsh tervehtii pyhää sisarta. 
     Hänen kasvonsa ovat kiltin, tavallisen tytön, mutta mikään muu näyssä ei ole tavanomaista; ei hänen pitkä 
kullanpunertavana punoutuva tukkansa tai hopeakaloja ruokkivat kätensä. Alkulähteen hohde säteilee helmiäismäisenä 
lammen peilistä ja saa vesipisarat lumpeilla ja hänen vaatteillaan säihkymään timantteina. Hänen ihonsa on vailla 
taistelunkovettamien alrhadanilaissoturien lommoja ja juomuja, tapaan, jota halveksuttaisiin kenellä tahansa Alorí Castaligtin 
tai Marédyaniksen ulkopuolisella.
     Varýsh kumartaa päätään, tuolloin nuorempana pitkät hiukset kasvoille valuen. 
      “Kiitos kun saavuit alas tulikärpäskaupungista tapaamaan minua, Celhaide. Pyydän anteeksi
kállomálaista säätä…” 
     “Sää ei ole velkaa anteeksipyyntöä, cota. Se on Äiti Maan tahto.” Aloríalainen astuu lähemmäs unenomaisen hitaasti. 
Hiuksiin on takertunut joutsenensulka lentomatkan jäljiltä. “Tiedän, miksi etsit meitä nyt valtaannoususi aikaan. Et tyydy 
neuvoihin Sanan Piiriltä, joka sinulle on annettu, vaan heiltä, jotka ovat lähimpänä omiasi. L’o Istresia…”
     Varýsh on sanomaisillaan jotakin, mutta hänen suunsa jähmettyy raolleen. Kallion takaa nousee kurkistamaan jättiläismäinen 
joutsenen pää. Keltainen nokka avautuu ja päästää ravisuttavan, puhdistavan nuotin, joka leikkaa sateista yötä kuin hopeamiekka. 
Varýshia vilustaa. Mieleen tulvii etäisiä muistoja. Siitä on kauan, kun hän on kuullut sen äänen.
     “Celhaide”, Varýsh kuiskaa joutsenratsastajalle. “On kulunut hädin tuskin vuosi, ja jo nyt kaikki ritarini ovat kuolleet.”
     “Metallikukat lakastuvat nopeasti, vaikka näyttävätkin ehkä ikuisilta. Joka ikinen Lännen Hiljaisista Susistako?”  
     “Ei, ei jokainen veljeskunnasta, ainoastaan Jumalvartion sotilaat.”
     Celhaide kohoaa metsälammen vedestä ja jää seisomaan paljain jaloin kivelle kädet yhteenliitettyinä helmojensa päällä.
     “Alrhadanilaisten maailma on maalattu väkivallalla”, hän sanoo, äänensävy muuttumattomana. “Akaasinkutojat, lähteenpunojat, 
valonkehrääjät – kauniista nimityksistä huolimatta näiden maallisten sotureiden elämät ovat pelkkä kipinä häipymässä 
tähdensiementen ikuiseen iltaan, aivan kuten minunkin verrattuna sinuun. Tulet näkemään terälehtiemme putoavan, näivettyvän 
yksi kerrallaan ja kohtaamaan polkusi yksin.” Celhaide kallistaa päätään. “Tähdensiementen ikääntyminen on hidastunutta samalla 
kun me aloríalaiset, aivan kuten alrhadanilaiset ja varhoirilaiset lepattelemme vain hetken verran jumalankallollamme ja -sydämellämme.” 
     “Kuuntele, tämä liittyy luultavasti minuun itseeni… minulla on tietty… Pahoitteluni, en ollut koskaan kummoinen sanaseppo… 
tietty vaikutus ympäristööni.”
     Yölintu laulaa vettä pisaroivan tuomen oksistossa ja Celhaide hymyilee.
     “Sinulla ei ole vaikutusta. Se on vain väistämätön asioiden kurssi, jonka näet tapahtuvan ympärilläsi.” 
     “Tarkoitat, että kaikki ne miehet olivat tuomittuja kaatumaan valtakaudellani, palveluksessani?” Varýsh hillitsee vaivoin 
kiihtymyksensä. “Tuon huonoa onnea, ei sitä käy kieltäminen.”
     “Hyvää onnea joillekin, kuvittelisin. Niille, joita vastaan heidät eräänä päivänä käskisit. On totta, että tilanteesi on… monimutkainen. 
Ei ole ketään laistasi, Varýshrain taur Winearty… Tähdensiemeniä saattaa olla kolme, mutta tulet aina matkaamaan yksin. Se on 
sinulle annettu osa.”
     “Kuka sen minulle antoi?” Varýsh kähähtää nyt. “Kuka kirosi minut tällaiseksi?”
     “Vastausta siihen ei löytyne edes Valkean Auringon Neuvoston hallusta. Tiedä tämä, Varýsh. Et ole kirous. Olet tasapaino.” 
Celhaide vilkaisee tuulen puhaltelemia lehtiä heitä kruunaavilla oksilla, joiden verkosta öinen valo sirottuu.. Kolme kuuta tekevät 
Kállomán pitkistä pimeydenjaksoista kirkkaanlaisia, ja ne täyttävät taivaat yöperhosilla; parveittain erikokoisia yksilöitä syöksyy 
nytkin havisevin siivin ohi tähtien, suurimmat lentokoneen kokoiset yksilöt varjostaen ylitse kiitäessään kuun ja langettaen kolmeksi 
murtuneita yökkösvarjoja Varýshin ylle.  
      “On kenties eräs asia, jonka voit tehdä suojellaksesi rakkaitasi… voit yrittää soittaa taivaan kupolia.” Valo kiinteytyy 
Celhaiden katseessa. “Rukoile kovasti, ja joku saattaa kuulla sen sadepisaroiden ropinan katossaan. Kaiken kaikkiaan olet 
tähdensiemen. Korkean vartijan toiveet saattavat käydä toteen.” 
     Varýsh seisoo litteällä kivellä ja huokaisi. Hän on rukoillut. Kenties ei tarpeeksi. Uuden Jumalvartionsa tähden hänen täytyy 
yrittää uutterammin. Se on heidän arvoistaan, niiden vahvaksi taottujen ja lojaalien veljien susimaisten kypäränvisiiriensä takana, 
jotka on tehty suojelemaan terra dominiaan. Miehet, joita hän on pyytänyt tehtävään tulevat veljeskunnan tietystä pataljoonasta 
– sellaisesta, jolla on horjumattomien vigari arkessa -miekankäyttelijöiden maine, mutta jotka ovat pidettyjä myös henkilöinä. 
Todellinen harvinaisuus vigaar arkessin joukossa.
     Yö on kasvamassa kylmemmäksi ja siinä soi korpikellon kukkien ääni. Celhaide kutsuu joutsentaan. Ohikiitävässä hetkessä hän lentää 
pois valtavien valkoisten siipien kyydissä. Kuunvalo paistaa höyhenten läpi ja sulissa kimmeltävät vesihelmet loittonevat vasten loputonta, 
yökkösiä lepattelevaa mustetaivasta. 
     Hänen kauneutensa poistuminen jättää metsän jälleen koleaksi, ja Varýsh hytisee verentahrimassa viitassaan ja nahkassaan. 
Kuinka epäaloríalaiselta tähdensiemen voikaan näyttää, hän tuhahtaa itsekseen; olen ollut poissa kotoa liian kauan. 
Saattaisin palata vain ruumiina, kun sieluni on jättänyt Alrhadanin saleihin, sillä muistan yhä elohopean maun perheillallisen kuuviinissä. 
Paluumatkallaan tähtiviitan sirottamaa polkua, korpikellojen vaimeassa helähtelyssä Varýsh päättää ostaa uuden takin.  
Hän tekeekin niin hieman ennen tärkeää päivää.  

                                                                                             *


Edessä seisovat uuden Jumalvartion miehet ovat enimmäkseen nuoria, eivätkä kykene peittämään hermostuneisuuttaan 
koulutuksestaan huolimatta. Siinä Arkin salissa pataljoona kohtaa viimein terra dominin, jota on koko treenaamisensa 
ajan valmistautunut puolustamaan. Kuullut tarinoita, muttei koskaan tavannut. 
     Mies, jonka puolesta he ovat valmiita kuolemaan.   
     Ukkonen jyrisee korkeiden kaari-ikkunoiden ulkopuolella. Varýsh antaa katseensa vaeltaa päästä varpaisiin haarniskoitujen 
sotilaiden suoraselkäisissä riveissä. Tuhat rinnalle painettua miekkaa. He ovat hänen hopeiset shakkinappulansa, hänen 
ihmiskilpensä niitä vastaan, jotka juonivat murhaavansa maailmanvaltiaan villikukkia rehottavalle valtaistuimelleen. Ja 
kuitenkin useimmat näistä alrhadanilaisen soturihierarkian eliittisotureista ovat hänen silmissään vain poikia. Yhäkin, 
kaksissakymmenissään, kolmissakymmenissään. Jopa keski-ikäiset ja vanhemmat. Metallilaattasormet puristuvat 
miekankahvalle tiukemmin, kun Varýshin katse pyyhkäisee ohi. Vastustavatko he halua vilkuilla toisiinsa?   
     Sade humisee, kopsahtelee toisinaan jalokivien muodossa kehrin vahvistettuihin rakenteisiin, ja Varýshin kurkkua kuristaa. 
Nämä eivät ole primitiivisiä hirviöitä, joista hän on kuullut; todellisia myyttien Hautakävelijöitä, joita hän on nähnyt edellisten 
kukistuneiden ritariensa joukossa ja joiksi niin monet vigaar arkess lopulta päätyvät. Yhdeksi metallin kanssa. Nämä miehet 
ovat sarkofaginsa ulkopuolella, yhä julmaksi tunnetun koulimisensa jälkeenkin, sydäntä särkevän inhimillisiä. Ehkä oli olemassa 
syynsä päätökselleni valita valkoviittoihin pukeutuneet sinisten merestä. 
     Kattolyhtyjen kehrätyt tulet leimuavat patsaanomaisten soturien säihkyväksi kiillotetusta panssarista. He pukeutuvat metallia 
pisaroiviin haarniskoihin, he kantavat harteillaan norsunluun ja hopean viittoja, mutta kunniaa ei lankeaisi yhden yhdelle arkkiritarille. 
Mikä hyvänsä kansallinen tai henkilökohtainen uhka tulisikaan, ei väliä iällä tai sukupuolella, sen he hoitelisivat, jotta tavalliset 
alrhadanilaiset soturihierarkiassa alempana saisivat säilyä moraalisääntöjensä sisällä ja kantaa arkkiritareilta evättyä kunniaa. 
Minkä vuoksi minä heitä säälin? Varýsh pohtii valtaistuimensa varjosta. Tämä on heidän unelmansa. Mutta luostarit 
jättävät joitain totuuksia kertomatta. 
     Aitoa vigari arkessa -haarniskaa ei turhaan kutsuta sarkofagiksi – sen osat peittävät kaiken lukuun 
ottamatta joitakin verkkopaidan suojaamia alueita nivelten kohdalla. Se näyttää läpitunkemattomalta, 
mutta on päällä normaalia kevyempi ja uniikisti kehoon muovautuva. Päivänkehrääjät kuvittelevat 
arkkiritarihaarniskan antavan jos jonkinlaisia mystisiä voimia, mutta Varýsh tietää huhut perättömiksi. 
Voima ja mystisyys säteilee ankarasti koulutetuista sotureista itsestään, haarniska vain antaa heille 
lisäsuojaa ja kenties hieman kestävyyttä ja vahvuutta. Haarniska myös liikkuu voinsulavasti, mutta sekin 
riippuu valmistajan taidokkuudesta. Jokainen takoo omansa. Varýsh ei tiedä itse rituaalista – ritarit 
vaikenevat aiheesta. Heidän taisteluissa tähtien lailla leimuavat miekkansa verhoutuvat vielä
suurempiin salaisuuksiin. Pikkupoika Varýshissa on aina haaveillut sellaisesta. Hän joutuu tyytymään 
heiveröiseen pistomiekkaansa. Mitä järkeä on olla terra domini, jos saa lelun näköisen aseen? 
     Tyypillinen alrhadanilainen on pitkä, solakkarakenteinen päivänkehrääjäsoturi hyvin muovautuneella 
luustorakenteella sekä ylpeästi kannetuilla arvilla ja proteeseilla. Tukka on yleensä jotakin olkamittaisen 
ja puoleen selkään ulottuvan väliltä, harvemmin lyhyempi, tosin jotkut suosivat ajella sivut sängelle, ja 
lettejä kutoutuu luontaisesti hiusten joukkoon alkulähteen käytöstä. Alkulähde myös toisinaan haalistaa 
hiusten väriä paikoitellen jo nuorena ja tekee ne vaalean tai harmaankirjaviksi. Iän kanssa suuremmiksi 
ja lihaksikkaammiksi käyvät soturit kasvattavat vanhoilla päivillään kunnioitettavan vatsan ylettömän 
musteenjuonnin seurauksena. Kenties vatsaa nopeammin muodostuu vastustuskyky syanidille. 
     Ensin puhuu ritari, jolla on hiekanvaaleana lainehtivat hiukset ja tummat kasvot täynnä haalistuneita viiltoja. 
Hänen haarniskastaan putoilevat metallipisarat pysyvät vain hetken lattian kiillotetulla
marmorilla, ennen kuin katoavat häivenenä alrhadanilaista valoa. Juurihopeaa. Virtaavaa vahvuutta, ehtymätöntä, 
huonosti jähmettyvää.  
    “Mea domini, everstiluutnantti Ylväine Arkessa, Ýggdrasista.” Vigaar arkess luopuvat sekä sukunimistään 
että pidennetyistä akaasinimistään ja ottavat kantaakseen Arkessa-termin sotilasarvonsa ja etunimensä perään. 
Suvulla ei ole väliä vigari arkessan tiellä, ainoastaan kyvyllä, jonka kuka tahansa saattaa kovalla työllä saavuttaa. 
Ylväine katsoo toisiin. ”Nämä ovat komentoni alaiset miehet Lännen Hiljaisten Susien veljeskunnasta valitsemastasi pataljoonasta.”
     Varýsh onnistuu vaivoin riistämään katseensa metallista ja kohottamaan sen miehen kasvoihin. 
    ”Suhteemme eroaa tavanomaisesta kansalaisten ja heidän terra domininsa, tai edes Verikuvernöörinsä välisestä suhteesta”, 
hän sanoo lujasti, kädet selän takana, ja puheen keskeyttävät vain hetkittäiset salamanräsähdykset Arkin messinkitorneissa. 
”Voitte kutsua minua kenraaliksi. En tule puhuttelemaan teitä korkealta istuimelta. Tulen olemaan yksi teistä taistelun pelilaudalla, 
niin kuin tekee jokainen todellinen alrhadanilaissoturi. Yhdessä muodostamme koneen, joka estää Arkkia sortumasta – 
vallan todellisilla perustuksilla ei ole mitään tekemistä niiden maanalaisten hammasrattaiden kanssa. Saatan olla voimakas, 
mutta ilman teitä minut kukistavat tämän autiomaan käärmeet ja korppikotkat, jota Neljänneksistä tasapainoisimmaksi kutsutaan.” 
Varýsh pysyy hetken vaiti ja laskelmoi sanojensa vaikutusta miehissä. ”Kuten tiedätte, minulla ei ole niin Rusticusin tapaan temppeliä 
kuin Mericityn palatsia; tulen hallitsemaan kuin Verikuvernööri, Arkin messinkitornien alta. Täällä siis tulee sijaitsemaan teidänkin kotinne.”
     ”Kiitos sanoistasi, kenraali.” Ylväine kumartaa päätään; kypärästä ulkonee teräväkärkinen, etäisen
susimainen visiiri, jonka kalterit muistuttavat hampaita. Heillä kaikilla on samanlainen. Sitten hän katsoo sotilasrivistöihin. 
”Meilläkin taitaa olla vala vannottavana.”
     ”En usko valoihin”, Varýsh sanoo ääni hiukan tavallista hiljaisempana. ”Kuka hyvänsä voi lausua sanat ja rikkoa ne. Sanoihin 
perustuva veljeys on hajoava. Tahdon tekoja. Tahdon teidän todistavan itsenne minulle.” Haluan varmistua, ettette terästä 
illallisviiniäni elohopealla. 
     Sitä paitsi hän ei ole järin innostunut ajatuksesta kuulla se kauhea synkkä vala uudestaan. Vigari arkessa -vala ei 
kiillottele todellisuutta tai yritä kuulostaa suurenmoiselta. Se kertoo totuuden kaikessa raakuudessaan. Se muistuttaa vainajan 
hautakiveen kaiverrettuja viimeisiä muistosanoja. Varýsh kätkee puistatuksensa.
     ”Tarkoitukseni ei ole epäkunnioittaa, sir”, Ylväine aloittaa, ”mutta valat ja perinteet ovat tärkeitä meille. Vigari arkessan 
säännöt menevät syvälle luihin. Olemme odottaneet kauan niiden sanojen lausumista. Pyhästä tulikärpästen kaupungista tulleen 
tähdensiemen-terra dominin ja Verikuvernöörin palveleminen on suurin saavutus, johon yksikään Alrhadanin polulla voi yltää.”
    ”Saatte toki luvan”, Varýsh vastaa. ”Viimeinen asia ennen sitä. Useita on tullut ennen teitä, useat tulevat jatkamaan jalanjäljissänne, 
kun marssinne päättyy, mutta minä en unohda nimiänne. En tosin ole vielä oppinut niitä, ja kysymisessä tulee vierähtämään tovi. 
Aion silti tehdä sen – sen jälkeen, kun olen valinnut joukostanne Jumalvartioni komppanian ja heidän kapteeninsa.”
     Se tarkoittaa sataa parasta, ja siitä kolmeakymmentä Varýshin lähimmäisiksi suojelemaan häntä ja Arkkia tulevina vuosina. 
Loput pataljoonasta menee kaukaisemmille komennuksille, sekä suojelee Westar Avenia Ýggdrasin muurien ulkopuolella tavallisten 
sotilaiden ja soturien rinnalla.
     Varýsh laittaa hatun päähänsä, jota särkee diadeemin käytöstä, ja sytyttää rafikjan hopeisesta rasiasta. 
     ”Olkaa hyvät, älkää turhaan ujostelko.” Hän hengittää silmät kiinni erämaan tuoksuista savua. 
    Seuraavat kaksi tuntia ritarit kamppailevat toisiaan vastaan pareittain. Kaksi tuntia muuttuu neljäksi, eivätkä miehet väsy. 
Tähtivalon terät soivat toisiaan vasten leiskuen käytettäessä sinertävinä ja hopeaisina. Kun vigari arkessa vetää miekkansa, 
pelkästään se on salainen rituaali, joka kutsuu Äiti Sodan ja Itse Alrhadanin kulkemaan hänen rinnallaan. Myrsky raivoaa 
ulkona heidän vihansa kanssa. Miekkametallissa roihuava alkulähde heijastuu susimaisista kypäristä, se riipii kielonvalkeita 
viittoja suikaleiksi. Kypäristä liehuvat sulkakoristeet leikkautuvat lyhyiksi. He varovat kyllä satuttamasta tahallaan aseveljiään 
– toisin kuin edelliset miehet, jotka antautuivat päidenleikkuun peliin – mutta tilanteesta on leikki kaukana. Ilma salissa kuohuu 
yhtä kaaosta täynnä raudan koleaa laulua, miesten karjaisuja ja metallisaappaiden jytinää, joka tärähtelee Varýshin keuhkoissa 
saakka.
     ”Olet itsepintainen yksilö, Vinksin”, kypärän tukahduttama ääni murisee. 
     ”Naulan kantaan, Sarkany. En ikinä anna periksi!” 
     ”Seis!” Varýsh huutaa uupuneena ja kohottaa hansikoidun käden. Eräs mies on lukittu tantereeseen oman sinikultametallisen 
kilpensä alle toisen ritarin miekka kurkullaan, polvi kilven päällä. Mies nousee heti käskystä ylös ja tarjoaa Vinksiniksi kutsutulle 
soturille kättään. Toinen murisee kirouksia kypäränsä pimennosta eikä suostu tarttumaan siihen.  
     ”Olen nyt nähnyt tarpeeksi”, Varýsh ilmoittaa. ”Olen tehnyt päätökseni.” Hän ei paljasta, että on tarkkaillut ja etsinyt paljon 
muutakin kuin väkivahvaa voimankäyttöä. Sitä kaikkea ja enemmän löytyy niistä kolmestakymmenestä, jotka hän viittaa yksitellen 
luokseen salissa hajallaan vallitsevasta kaaoksesta, joka Ylväinen paimentamana alkaa muotoutua jälleen riveihin. Ne, jotka Varýsh 
valitsee, astuvat uuteen riviin hänen ja Ylväinen rivistön väliin. Kymmenen ensimmäistä jää mieleen tarkimmin.
     ”Nimeni on Haikeana”, sanoo ensimmäinen ritari riisuttuaan hikisen kypäränsä. ”Minulla ei ole
muuta sotilasarvoa kuin standardi vigari.”  
     ”Kapteeni Haikeana, sinä tulet johtamaan Jumalvartiota”, Varýsh sanoo tulitukkaiselle miehelle. 
Hän ei ole ainoastaan taistellut hyvin, mutta demonstroinut teräksisiä hermoja, rohkaissut hermos-
tuneita, hyödyntänyt aivojaan miekkansa lisäksi, jota hän heilauttaa vain jokaisena oikeana hetkenä, ja
hän jakoi muille neuvoja testin alussa. 
     ”Kyllä, kenraali.” Vastanimitetty Haikeana iskee kypärän häkeltyneenä päähänsä ja jää seisomaan Varýshin rinnalle, kun tämä 
viittoo miehiä luokseen. Nyt heitä lähestyy särmäisen ja vaikeasti-lähestyttävän oloinen ritari. 
     ”Korpraali Sycamore, kenraali”, murahtaa jäyhä harmaantuva soturi, joka on osoittanut kamppailussa terävää järkeä ja 
nopeaa reaktiokykyä kampittamalla kaksi ritaria kolmannen miekkaan. ”On kunnia tavata.” Sycamore vaikuttaa siltä, että on 
haarniskan ulkopuolellakin kuin raudasta valettu. Hänen ankara suunsa värjöttää kykenemättömänä hymyyn. 
     ”Hyvää työtä.” Varýsh nyökkää kehottaen häntä poistumaan. 
     Seuraava saapuu merkistä tilalle kuin Norrvarian asetuotannon hihnalta. 
     ”Ja kuka sinä olet? Liikut sukkelaan.” Varýsh hämmästyy, kun kypärän alta paljastuvat pisamaiset teinipojan kasvot. 
Pojanrääpäle lukee hänen huuliltaan ja viittoo käsillään lingiksi. Varýsh säikähtää: sitä kieltä hän ei osaa hyvin.
     ”Omerta, kenraali”, sanoo pojan viereen oma-aloitteisesti astunut pidempi ja atleettisempi ritari, joka riisuu hänkin kypäränsä. 
”Ja minä olen upseeri Hakan.” Hänen kasvonsa ovat suoraan vanhasta
sotilaan valokuvasta, kykenevän ja määrätietoisen nuoren miehen ilme, vakava ja keskittynyt. Hänen
ihonsa on ruskettunut ja hiusten siistien, lyhyiden tummanruskeiden laineiden kehystämä. 
     ”Hän valitsee jonkun pikkupojan?” mesoaa mies riveistä Ylväinen takaa. Varýshin katse napsahtaa valtavaan soturiin, 
jonka nimen hän tietää olevan Toru vain siksi, että hänen vieressään seisova Tikari, aivan yhtä iso, on hetki sitten luvannut 
nylkeä hänet. 
     ”Varovasti”, Varýsh jyrähtää. ”Harkitsin sinuakin, mutta saatan vielä tulla toisiin ajatuksiin.” Hän ei myönnä edes itselleen, 
että pikkupojan sitkeä olemus tuo erään toisen henkilön hänen mieleensä. 
     Toru painaa leveän kypärän peittämän päänsä ja pyytelee vaimeasti anteeksi. Raavautensa ja jättiläismäisyytensä vuoksi 
Varýsh päätyy kaikesta huolimatta valitsemaan hänet ja Tikarin. 
     Enemmän hän pitää Jumalvartion riviin liittyvistä Sarkanysta ja Vinksinistä, jotka ovat paitsi verrattomia miekankäyttelijöitä, 
myös mukavia ihmisiä – ainakin kun valintaseremonian aiheuttama kilpailuhenkisyys on hieman haihtunut ja he lakkaavat kinaamasta 
keskenään. Sarkany kyllä sanoo kaikille, jotka kuuntelevat, että on legendaarinen arkkiritari vain vanhempiensa toivomuksesta ja 
oikeastaan paremmin soveltuva kukkatarhuriksi, mutta Varýsh aistii hänessä taitavasti piilotettua, patoutunutta raivoa, joka voi 
vielä palvella Westar Avénia hyvin. Ja onhan hän selviytynyt koulutuksesta, kuten piskuinen sipulihapsinen Omertakin – jotenkin. 
     Siitä Varýsh ei ole täysin varma, pitääkö Rakuunasta: hiljaisen väkivallan taitavasta runoilijaritarista. Hänen isänsä on Kal 
Yarisista ja Rakuuna hyödyntää taistelussaan itäneljännesläisiä taistelutyylejä, mikä saa Varýshin päättämään, että 
totta kolherissa pitää. 
     Niin kokkaustaidot kuin kaulojenkatkaisun hallitseva Keitto puolestaan on yksinään melkein yhtä iso kuin Toru ja Tikari 
yhteensä, sekä tottelevainen ja yleisesti ottaen leppoisamielinen, mikä koituu hänelle onnenpotkuksi. Varýsh ei halua liikaa 
aggressiota Jumalvartioonsa. 
     Kun kaikki kolmekymmentä nimeä on puhuttu valtaistuinsalin ylhäisenä kaikuvaan ilmaan, koittaa valan lausumisen aika. 
Ensimmäinen kuu on nousemassa. Hetki, jonka saapumista Varýsh on kammoksunut. Se on hetki, jolloin heistä todella tulisi 
hänen aseitaan ja heidän elämänsä annettaisiin hänen käsiinsä. 
     Enkö muka janonnut aina valtaa? Nyt minulle on kaadettu enemmän kuin yhdellekään, jonka nimi on jäänyt historiankirjoihin. 
Eikä hän ole enää varma, kuuluuko yhden miehen kantaa sitä kaikkea. 
     Vakaat miesäänet kajahtelevat salin kattoon. 
     ”Metalli on taottu, ja pukeudun raskaaseen rukoukseeni suojatakseni itseni yöltä. Äiti Sota, anna minun seurata iäti 
sääntöjämme, ja jos epäonnistun, antakoon veli minulle rangaistukseni. Koskaan en hyväksy valtaa; vain veri kruunatkoon 
minut sädekehällään. Hyväksyn tämän velvollisuuden, jonka vain minä olen tarpeeksi vahva täyttämään. Tahraan sieluni, jotta 
toisten säilyvät puhtaina. Pelkää en surmaa taikka häpeää. Palvelen Neljännestäni ja annan elämäni terra dominini puolesta, 
sillä punaiset käteni ovat hänen aseensa, mitätön elämäni hänen uljas hyökkäyksensä. Olen vigari arkessa, pahimmista pahin, 
ja tänään otan paikkani Kállomán sotureista ylimpänä.”
     Nämä ovat ne kirotut sanat, jotka saavat Varýshin aistimaan, että se kaikki päättyy tuskaan. 

“Ehkä minä koin jonkinlaisen teini-iän heräämisen.”
“Sinäkö? Sinähän olet varmasti syntynytkin keski-ikäisenä.