Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: supersaana - 02.06.2008 04:27:21
-
Title : Vihaan. Rakastan.
Author : Superi
Genre : Angst, Deathfic
Pairing : tavallaan F/G
Rating : K-11
Disclaimer : Rowling omistaa Potter-universumin, minä vain pidän hauskaa, enkä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta – en, vaikka kuinka haluaisin.
Warnings : insesti
Summary : ”Toin sinulle kukkia”, poika laski kimpun hautakummulle, hautajaisista oli vain muutama viikko. Viikkojen kuluessa hän oli käynyt haudalla joka päivä ja tuonut uusia, aina erilaisia kukkia heti edellisten lakastuttua.”Kallathan olivat lemppareitasi, eikö?”
A/N : Purin omaa pahaa oloani, enkä tosiaan sitten betauttanu tätä, koska tähän aikaan ton kirjotin (ja on sitten sen mukaista laatua), enkä jaksanu odottaa. ::) Jos on risuja tai ruusuja, ni luen niitä mielelläni :D
A/N2 : Noniin, nyt on (omasta mielestäni) parempi versio tässä^^' Kommentteja saa vieläkin pistää tulemaan, jos siltä tuntuu!
**
Pisamanaamainen pitkä ja hoikka poika käveli hautausmaalla leiskuvan punaiset hiukset tuulessa hulmuten. Hän pysähtyi suuren, valkoisen hautakiven eteen ja katseli sitä hetken. Hän laski kätensä sen päälle ja juoksutti kättään sen karhealla pinnalla.
”Toin sinulle kukkia”, poika laski kimpun hautakummulle, hautajaisista oli vain muutama viikko. Viikkojen kuluessa hän oli käynyt haudalla joka päivä ja tuonut uusia, aina erilaisia kukkia heti edellisten lakastuttua.”Kallathan olivat lemppareitasi, eikö?” Hän hymähti itselleen ja kysymykselleen, eihän toinen voisi vastata hänelle. Ei enää, ei ikinä.
”Äiti leipoi tänään kurpitsapiirakkaa. Hän leikkasi sinullekkin palan ja asetti sen paikallesi. Ei me sanottu, ettet sinä tule syömään. Ei haluttu, että äiti alkaisi taas itkeä. Ei meillä enää muuta tehdäkkään.”
Pojan käsi liikkui pitkin hautakiven kullattuja kirjaimia. Hän katseli nimeä, luki sen yhä uudelleen. Hän ei vieläkään uskonut, että siellä, mullan alla todella makasi hänen veljensä, hänen rakkaansa.
”Miksi sinun piti mennä? En pärjää ilman sinua.” Poika seisoi hetken paikallaan ja puristi kätensä nyrkkiin yrittäen estää niitä täristemästä. Hän painoi kasvonsa maata kohti ja hiljalleen hänen vartalonsa alkoi nytkähdellä pidätellystä itkusta. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin hänen pisamaisia kasvojaan. ”En pärjää ilman sinua”, hänen äänensä murtui ja hän antoi itkulle periksi.
Hän romahti polvilleen haudan viereen kykenemättä enää hillitä itseään. Viikkoja patoutunut suru, turhautuneisuus, ymmärtämättömyys ja viha alkoivat vähitellen purkautua.
”Miksi sinun piti mennä? Sinä lupasit olla kanssani aina. Sinä lupasit!” poika löi nyrkillä maahan ja kohotti sitten kasvonsa kylmää hautakiveä kohti. ”Sinä lupasit”, hän kuiskasi sille, mutta kivi ei vastannut. Hän pyyhki vuotavan nenänsä hihaansa.
”Miten sinä luulet, että minun pitäisi hoitaa kauppaa? Miten sinä luulet, että pystyn siihen? Yksin, ilman sinua”, pojan kyyneleiset silmät leiskuivat surullisen vihaisina ja hänen kurkkuaan kuristi niin, että hän luuli ettei kohta pystyisi hengittämään. Silti sanat vain tulivat, ne valuivat hänen suustaan kuin itsestään.
”Vihaan sinua! Vihaan sinua, koska lähdit! En voi enää koskaan herätä kuorsaukseesi. Sinä jätit minut yksin”. Itku sai pojan äänen vapisemaan. Hän hengitti syvään rauhoittuakseen. ”En ikinä saanut todella näyttää, kuinka paljon sinusta välitän”.
”Minulla on ikävä sinua. Haluan sinut takaisin”, poika kiersi kätensä ympärilleen, ”Haluan kertoa sinulle, että rakastan sinua. Haluan sen asunnon Viistokujalta, kuten lupasit. Saisimme olla kahden, vain sinä ja minä”, poika kohotti kasvonsa taivasta kohti ja puristi kätensä tiukemmin ympärilleen. ”Tule takaisin, Fred”, hän kuiskasi ja antoi kyyneltulvan pyyhkiä ylitseen.
Meni hetki: minuutti, ehkä kymmenen. Poika istui rakkaansa haudalla lasittuneet silmät kultakirjaimilla tavattuun nimeen suunnattuna. Hänen hengityksensä oli tasainen. Kyyneleet olivat kuivuneet, taas hetkeksi.
”George”, joku tarttui hänen olkapäästään, ”Lähdetään”
-
Miten ihmeessä kukaan ei ole kommentoinut tätä? :o
Minun mielestäni tää oli kaunis ja surullinen. Olen jo pari kertaa tämän lukenut ja ajattelin nyt sitten kommentoida :)
Tätä on mukava lukea, vaikka sitten uudestaan.
Mua jäi kyllä häiritsemään kuka Georgea tarttu olkapäästä? Mut se on semmonen pikkuseikka :D
Kiitosta tästä, tosi hyvä on juu :)
-
Viuhpiipori: Hitsit :o En oo huomannu, että joku olis kommentoinu tätä, anteeksi siis! :-[ Mutta niin, kiitos KOVASTI kommentista! Jännä, että sanot noin, vaikken ole tekstiä vielä parannellutkaan (tämän kommentin jälkeen siis tulee aika lailla korjailtu teksti ton alkuperäisen tilalle)^^
Mä ajattelen, että Arthur on tuo lopun olkapäähän tarttuja-hemmo. :D
Kiitos vielä! :)
-Superi
-
Tää oli jotenkin yhtäaikaa kaunis ja surullinen. :'(
Ja muuten, mulle tuli sellanen olo, et se Georgen olkapäästä tarttuja oli Fred...
Jotenkin silleen et se Fred ois noussu kuolleista ja sitten tarttunu sitä olkapäästä...
Mut mä taidan lukea liikaa kummitusjuttuja, eihän ihmiset voi nousta kuolleista..
No mut kuitenkin, taidan lopettaa tähän, koska kukaan ei varmaan saa selvää mitä
mä tähän nyt kirjotan. ;D
Eli kiitos ihanasta ficistä!
-
Kiitos kommentista Iituliini! :) Eihän kuolleista koskaan tiedä, vaikka nousisivatkin joku päivä/yö ylös haudoistaan ;D
Kiitti sullekkin, Jekaterina!^^ Kommentti se on lyhytkin, eikö? :) Ja niin, oon ihan samaa mieltä tosta. Kaikki parhaat (no, suuri osa parhaista) tapettiin. :-[
-Superi
-
buaah, kukahan henkilö sieltä nyt tuli?
pidin tästä ficistä, vaikka se olikin surumielinen ja koskettava. tää oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tykkäsin tuosta, kun toiselle puhutaan haudan taakse ja äiti leikkaa toiselle palan kakkua aivan kuin kaikki olisi taas ennen. se on surullista ja kamalaa, mutta tykkään siitä kirjoituksissa.
jäi kyllä vähän kaivelemaan, että kukas sinne taakse nyt ilmestyi. mietin, että olisiko Fred noussut haudan takaa viemään pojan kotiin, rauhoittumaan ja unohtamaan. hmm. mutta hyvä lopetus kuitenkin ;)
-
Eeyore, ajattelen itse, että se ketä Georgen olkaan tarttui olisi Arthur. ;D Kiitos mielipiteestäsi ja kommentistasi! On aina mukava kun joku sellaista jaksaa pistää, piristää kummasti^^
-Superi
-
*pyyhkii liikutuksen kyyneleitä*
tää oli aivan ihana ja niin ihanan surullinen ja ihanan kaunis.. sanoinko jo että tämä oli ihana? :D
rakentava, mitä se on? 8) :-*
-
Aww, kiitos isosti Pansylvia! Kommenttisi piristi kummasti :D
-Superi
-
Minusta tämä oli todella kaunis, vaikkakin surullisella tavalla. Georgen suru kaksoisveljensä kuolemasta on todella.. käsinkosketeltavaa ja tuo kiukunpurkaus lopussa kuvastaa minusta todella hyvin hänen tunteitaan.
Teksti oli hienon kuvailevaa ja sujuvaa - minä mitään kirjoitusvirheitä löytänyt.
Olisin voinut kuvitella tuossa lopussa, että George kuvittelee Fredin haamun alitajuisesti, ja tämä johdattaa Georgen kotiin.
Kiitokset tästä!
-
Kiitti kommentista, Giladra! Noin mukavat kommentit on aina tervetulleita(: Hitsit, en keksi mitään järkevää sanottavaa^^' Oon todella otettu sun kommentista.
-Superi
-
Kommentinkerjääjistä heippa.
Havahduin vasta tänään, että on viimeinen päivä kommentoida annettuja ficcejä, joten tässäpä sitä olisi.
Eli, kävin jo aiemminkin lukemassa tämän tiedot yms, mutten vielä alkanut lukea, mutta nyt kun luin, niin tuo summary kuvaa hyvin ficin alkua, sen lohduttavan surullista sävyä, mutta loppu on kyllä hyvin täynnä vihaa ja katkeruutta. Se on ihan hyvä juttu, kun tuntuu, että kaikki ficit, mitkä olen lukenut tästä aiheesta, Fredin kuolemasta, olisivat olleet vain pelkkää surua ja itkua ja kaipuuta. Eli oikein hyvä saada jotain todenmukaisempaa vaihtelua.
Kuitenkin, vaikka tämä olikin hyvä, niin en voinut olla bongailematta virheitä.
”Äiti leipoi tänään kurpitsapiirakkaa. Hän leikkasi sinullekkin palan ja asetti sen paikallesi. Ei me sanottu, ettet sinä tule syömään. Ei haluttu, että äiti alkaisi taas itkeä. Ei meillä enää muuta tehdäkkään.”
Eli, vaikka suomeksi lausuttuna kuulostaisikin, että konsonantti kahdentuisi, ei niin ole, vaan ne olisivat sinullekin ja tehdäkin, kuten myös monissa muissa tavallisissa tämäntapaisissa sanoissa, esim. "teepä" ja "mennäkin".
Poika seisoi hetken paikallaan ja puristi kätensä nyrkkiin yrittäen estää niitä täristemästä.
Eli varmaankin ihan vain huolimattomuustypo oli tuo. (:
Hän romahti polvilleen haudan viereen kykenemättä enää hillitä itseään.
Ja tässä varmaankin ihan makuasiana, en ole nyt nimittäin täysin varma, mutta siis itse laittaisin apuverbin "kyetä" kanssa pääverbin pitkään muotoon, eli "hillitsemään". Mytta tosiaan, en mene nyt vannomaan mielipiteeni oikeellisuutta. (:
Niin ja sitten ihan viimeisestä repliikistä, siitä puuttuu jokin lopetusmerkki, siis piste, huutomerkki, tms. Mutta sekin on ihan pikkujuttu.
Tulipa aika monta nipoa typoista, mutta siis silti pidin tästä ficistä ja siitä, ettet "pilannut" tätä pituudella, tavallaan. Oli oikein hyvä, että jätit tämän ficletiksi, joka vain vähän raottaa Georgen ajatuksia ja hänen suruaan. Lisäksi oli hyvä, ettei tämä ollut pelkästään Georgen pohtimista, vaan tähän kuului myös kuvailua ja repliikkejä, vaikka replat nyt yksinpuhelua olivatkin.
Mutta niin, kiitos tästä ficistä, hyvä että pistit tämän haasteeseen mukaan, ja minä sain tätä kommentoida! (:
¤ DN ¤
-
Tiedätkö, mä haluan uskoo että se oli Fred joka sen olkapäähän tarttu. Pakko oli olla.
Mä aloin melkein itkeen tässä, Georgen paha olo oli niin hyvin kuvattu, että mä tunsin sitä samaa itekin.
Kirjotusvirheet vähän häiritsi, mutta muuten tykkäsin tosi paljon.
~teinirinsessa