Nimi: Kaipaat talvea ja talven pimeää
Kirjoittaja: Tulejo
Ikäraja: K11
Genre: Draama, hitunen angstia (tähän alkuun tuntuu tulevan aika synkkä sävy kylläkin), perhefluffya
Varoitukset: Muutamista kuolemista tullaan puhumaan. Ikäraja on K11 varmaan ainoastaan niiden takia, koska en tiedä, kuinka paljon käsittelen niitä. Myöhemmin mahollisesti enemmänkin.
A/N: Räntsäke joskus esitti mulle toiveen, että kirjottasin jotain Kaamoksen lapsuudesta. Noh, se sitten päätti antaa ittensä ulos tällasena. En vielä yhtään tiedä, kuinka pitkä tulee. Aattelin tässä käsitellä noin kymmenen vuotta (eli 6-vuotiaasta 16-vuotiaaseen), jos vain saan pidettyä tarpeeks tiiviini ja selkeänä. Osallistun tällä Kolmensadan kerhoon (aiheena Kaamos ja Aslak). Tuttu Kaamos on siis jo aika monesta jutusta, mm. tästä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42962.0) (K18), tästä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42984.0) (K18) ja tästä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42333.0) (K11). Huhhuh, näitten tarina kyllä vaan paisuu ja paisuu ihan älyttömiin mittoihin D: Ja otsikko on napattu Antti Railiolta. Sopi niin täydellisesti Kaamokseen.
Ja pienenä huomautuksena vielä tähän väliin, käytännössä tää on Kaamoksen näkökulmasta, vaikka hän-kertojaa onkin käytetty. Toki irtonaisiakin juttuja tulee, mutta sen takia semmonen ehkä vähän lapsekaskin vaikutelma. Ja pamauttelen aina kaksi ficlettiä kerralla, koska alle 500 sanaa on kuitenkin niin lyhyt. Kolmensadan kerhosta olen napannut sanalistan myös käyttöön ja sitä mä tässä nyt käytän apunani. Eli jokaiseen ficlettiin liittyy joku sana. Ja hei, en myöskään tyyliin ikinä kirjota imperfektissä, joten vaikka editoinkin kaiken vielä vähintään kertaalleen kirjottamisen jälkeen, toivon hartaasti, että ilmotatte, jos tulee aikamuotovirheitä. Kiitos ja kummarrus, olkaapa hyvä, Kaamos suoraan Inarin kaamoksesta!
Kaipaat talvea ja talven pimeää
1.
453 sanaa
talvi
Kaamos istui keinussa, mietti, mietti. Mitä hän voisi tehdä? Viimeiset pari kuukautta Inarissa ennen aikuisikää. Eihän poika sitä tajunnut, mutta tiesi vanhempien käytöksestä, että joku oli nyt toisin. Kyllä hän nyt sen tiesi, että seuraavana syksynä alkaisi esikoulu, sitten pitäisi olla ahkerana siellä, mutta ei hän tiennyt, ettei sieltä saa parin kuukauden kesälomia. Isä ja äiti olivat riidelleet jotain, passittivat 5-vuotaan poikansa ulos. Niinpä tummahiuksinen poika keinui, haaveili Etelän serkuista, jotka saapuisivat vasta parin viikon päästä.
Tietyllä tapaa Kaamos oli kateellinen Helsingissä asuville serkkupojille. Joka talvi he höpöttivät edellisen kesän Linnanmäen retkistä, eläintarhasta, kuumista jäätelökesistä. Sellaisista, joita Inariin tai Rovaniemelle ei olisi voinut kuvitellakaan. Onneksi isä oli luvannut, että seuraavana kesänä he lähtisivät käymään Tampereella ja poika pääsisi huvipuistoon.
Ukki tuli pihalle, antoi tummatukkaiselle pojalle vauhtia ja alkoi selittämään saameksi jotain. Kaamos puri huultaan, jottei olisi sanonut, ettei ymmärrä saamea vieläkään kunnolla. Hän yritti, yritti tosissaan, mutta kenelläkään ei ollut aikaa opettaa ja eihän poika osannut edes lukea vielä.
“Älä huoli, kyllä sinä vielä joku päivä opit”, isoisä lohdutti lopulta suomeksi. Kaamos hymyili varovaisesti. Eihän ukki ollut vihainen? Harmaahapsinen mies kuitenkin vain hymyili leveää, lämmintä hymyään pysäyttäessään vauhdin ja kaapatessaan Kaamoksen lämpimään syliinsä.
“Tulehan pikkuinen. Muori keittää sinulla kuumaa kaakaota. Äläkä huoli, vanhempasi ovat jo lakanneet riitelemästä. Lapsellista touhua vain sellainen on, jos ajavat sen takia pienen lapsensa ulos”, ukki hymähti ja kantoi Kaamoksen sisälle.
Loppuiltansa Kaamos vietti takkatulen ääressä vilttiin kietoutuneena. Muorin ääni soljui mukavasti hänen lukiessaan satuja pojalle. Kaamos tuijotti tuleen hypnotisoituneena, hän oli aina sekä pelännyt että rakastanut sitä, puiden rätinää, hohkaavaa kuumuutta. Isä aina naureskeli pojan innolle olla mukana sytyttämässä saunaa tai takkaa. Sanoi vitsillä, että hänen pojastaan kuoriutuisi vielä joku päivä pyromaani, jollei hän hieman rajoittaisi tämän kontaktia tuleen. Aikuiset nauroivat, Kaamos ei ymmärtänyt mitään. Ei hän uskaltanut kysyäkään, mikä on pyromaani. Pelkäsi sen olevan jotain loukkaavaa.
Kaamos vaipui unenomaiseen tilaan. Hän tajusi ympärillä tapahtuvat asiat jollakin tasolla, mutta hän näki vain takan. Muorin ääni tuli enää jostain kaukaa, kohta hän jo lopetti tajutessaan, ettei tummahiuksinen enkeli enää kuuntele. Hopeahiuksinen nainen painoi huulensa pojan päälakeen ja lähti sitten jättäen hänet yksin.
Kaamos rakasti tällaisia hetkiä. Sai olla rauhassa, vain tuijottaa, olla ajattelematta mitään. Kukaan ei viitsinyt häiritä, joten poika ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, kun hänet kutsuttiin iltapalalle. Juotavaksi hän sai glögiä, syötäväksi leivän jälkeen joulutortun ja piparia. Kaamos oli sitä mieltä, että joulun yksi parhaista asioista oli ruoka. Häneltä ei kielletty sitä, vaikka hän kuinka paljon olisi syönyt. Ei sillä, että poika kovin suuriruokainen olisi ollut.
Iltapalan jälkeen oli ukin vuoro lukea iltasatu. Hänen äänensä vaivutti nopeasti Kaamoksen hyvin kaivattuun uneen. Vasta ukin tultua ulos huoneesta pojan vanhemmat uskalsivat alkaa taas riidellä. Tällä kertaa hyvin hiljaisilla äänillä, koska eivät halunneet herättää joulusta uneksivaa Kaamosta.
2.
478 sanaa
haikara
Inarin talo oli jouluaattona tupaten täynnä ihmisiä. Oli isovanhemmat, oli tätiä, enoa, setää, serkkua, pikkuserkkua. Kaamoksesta tuntui, että hänen koko sukunsa oli saapunut paikalle. Tällä hetkellä kaikki rupattelivat omissa ryhmissään. Illallinen oli syöty hetki sitten, nyt lapset vain odottivat pukkia. Kaamoksen 12-vuotias Migál-serkku oli kauheasti yrittänyt väittää aikaisemmin, että ei pukkia ole olemassa. Ukki oli tokaissut siihen väliin, että Etelän hömpötyksiä nuo tuollaiset puheet. Tietysti pukki oli olemassa!
Kaamos istui ikkunalaudalla, joten hän huomasi ensimmäisenä pihaan ajavat porot, jotka vetivät rekeä perässään. Kyllä lapsille yhtä valhetta syötettiin: pukin porot muka osaisivat lentää ja pukki laskeutuisi savupiipusta. Kaamos kiljaisi riemuissaan ja juoksi ovelle vastaan. Äitinsäkään ei ehtinyt saamaan poikaa kiinni, vaikka kuinka yritti perässä pysyä. Sekunneissa ulko-ovi oli auki, ja tummahiuksinen poika pistävässä pakkasilmassa — ilman kenkiä, pipoa, lapasia, takkia tai mitään muutakaan ulkovaatetta.
“Kaamos, takaisin!” äiti ärähti, mutta kutsuttu oli jo halaamassa pukkia. Valkopartainen mies nauroi hyväntahtoista nauruaan ja kaappasi pojan syliin halaukseen. Pukilla oli mukanaan tonttu, joka otti lahjasäkin reen kyydistä ja kantoi sisälle, kun pukin sylissä Kaamos nautti olostaan. Äiti katsoi ovesta vihaisena tottelematonta poikaa, kun muori taas toi lämpimän viltin ja naureskeli lapsenlapsensa tempaukselle.
Kaamoksen karkaamisesta huolimatta ilta sujui kauniisti. Lapset lauloivat pukille, milloin saameksi ja milloin suomeksi, ja pukki jakoi lahjat. Etelän serkkujen lahjoista osa kuulemma odotti kotona, koska olisivat vieneet turhaa tilaa autossa sitten kotimatkalla. Kaamos ei turhia jaaritteluja jaksanut kuunnella, alkaoi aukomaan vain paketteja, kun äiti siihen antoi luvan. Pehmeät paketit olivat tylsimpiä, aina vain lisää ja lisää villaa. Se kutitti, Kaamos ei pitänyt villasukista, -paidoista, -housuista tai mistään muustakaan villaisesta. Silti äiti aina pakotti laittamaan sen pipon, joka saa päänahan kutiamaan. Mieluummin poika pitäisi pehmeää poropipoaan, mutta se ei kuulemma käynyt päinsä Pohjolan sydäntalvena.
Kovista paketeista ilmestyi kirjoja — Kaamos piti sitä hassuna, eihän hän osannut edes lukea vielä! — ja osasta leluja. Yhdestä paketista paljastui autojen parkkitalo, juuri sellainen, josta poika oli haaveillutkin. Kolme kirjekuorta oli eksynyt joukkoon, kahdessa niistä oli rahaa. Kolmannesta kirjekuoresta paljastui kummallinen hieman valokuvalta näyttävä kuva sekä paperilappu, jossa oli jotain tekstiä. Kaamos käänteli kuvaa käsissään. Miten päin sen pitäisi edes mennä? Lappuun hän ei jaksanut edes kiinnittää huomiota, ei hän siitä mitään olisi tajunnut. Muori tuli auttamaan, käänsi kuvan oikein päin ja luki lapun.
“’Hei, tuleva isoveljeni Kaamos! Olen pikkusiskosi, nimeä minulla ei vielä ole. Liityn osaksi perhettäsi viiden kuukauden kuluttua. Odotan jo innolla sinuun tutustumista. Kuvassa olen minä, äitimme vatsassa.’ Sinä saat pikkusiskon”, muori kertoi hymyillen.
Kaamos vilkaisi vanhempiaan, jotka seisoivat vierekkäin käsikädessä hymyillen.
“Eivätkö vauvat tulekaan haikarin tuomana?” hän ihmetteli kaikelle viattomuudellaan. Migál-serkku purskahti ilkeän kuuloiseen nauruun.
“Idiootti! Eivät tietenkään. Oletko nyt täysin tyhmä?” hän kailotti huoneen toiselta puolelta. Kaamos ei pitänyt sanoista, käänsi katseensa kuvaan, piilotti kivun. Eivät pojat itke, haukkuvat muuten homoksi! Kaamos ei tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta vanhempien sukupolvien ilmeiden perusteella se oli hirvittävä sana.
“Älä kuuntele Migália. Hän on vain kateellinen”, muori lohdutti kietoen kätensä Kaamoksen ympärille.
Räntsäke, jee ja täältä tulee taas lisää! Noh, joo, toi on totta... Vielä en niitten kahen kohtaloa ole päättänyt, vaikka ne nyt onkin aivan ihania vielä Kaamoksen ollessa pikkunen. Kiitos kommentista! <3
A/N: Jännäksi menee, jännäksi menee... Meinasi itellä tulla jälleen itku editoidessa. Huhhuh, miten tää onkin niin raskasta? Tai no okei, oon tottunu kirjottaa aika pitkälti semmosta hyvän mielen slashia, joten aikamoinen ero kyllä. Osat 5 & 6 !
5.
492
kuusikymmentäyhdeksän
Muori soitti ambulanssin. Laski minuutit. Kuusikymmentäyhdeksän minuuttia kesti ambulanssin tulla talolle, vaikka se tuli koko matkan valot päällä ja pillit huutaen. Ulkona oleva kaksikko ei tiennyt mitään siitä, säikähtivät kumpikin puna-valkoisen ambulanssin kaartaessa pihaan, liukuvan hieman jäätä pitkin. Ukki vilkaisi Kaamosta, joka oli jäykistynyt paikalleen. Hän vain tuijotti huuli väpättäen.
Kuusikymmentäyhdeksän minuuttia, joiden aikana ehdimme jo luulla Lindan kuolleen.
Kaamos seurasi tarkasti, kun ensihoitajat ottivat paarit auton perästä ja juoksivat sisälle. Muori näytti olevan ovella vastassa, ohjeisti oikeaan paikkaan. Kesti liian kauan — niin ainakin Kaamoksesta tuntui — että äiti tuotiin ulos. Vain pieni valo valaisi häntä, kimmelsi hien peittämällä otsalta. Kaamos halusi juosta, halusi varmistaa äitinsä olevan hengissä. Jalat eivät totelleet. Ukkikin piti tiukasti kiinni hartiasta. Isä seurasi hoitajia ambulanssiin, samoin lääkäri. Muori näytti huikkaavan muutaman sanan. Sitten auto olikin poissa, korviahalkovine äänineen ja päätäsärkevine valoineen.
Kaamos halusi sisälle heti paikalle. Hän säntäsi juoksuun, ukki huusi perään, luuli pojan juoksevan autotielle. Helpotuksen huokaus karkasi miehen huulilta tajuttuaan pojan juosseen vain ensin muorin syliin ja siitä sisälle.
Kaamos sulkeutui huoneeseensa. Istuutui ovea vasten, jottei kukaan pääsisi sisälle ainakaan yhtä helposti. Ovea koputettiin, mutta poika ei sanonut mitään tai huusi ei. Ei edes itse enää muistanut, kun lopulta konttasi sänkyynsä ja nukahti poski kyynelten kastelemalla tyynyllä.
Muori kävi kurkkaamassa huoneeseen. Kaamos tuhisi rauhallisesti, ei enää mitään hätää.
“Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä Helvettiä? Laskin minuutit. Kuusikymmentäyhdeksän. Sinä aikana Lindan sydän ehti pysähtyä kerran. En edes tiedä, viedäänkö hänet Rovaniemelle, Ivaloon vai minne. Voisin kyllä melkein veikata Rovaniemeä, jolleivat he sitten lähde Norjan puolelle. Varmaan Rovaniemi, koska se on heidän kotikuntansakin. Mitä voimme tehdä Kaamoksen kanssa? Emme voi mennä edes nukkumaan ennen kuin saamme tietää, että selvisikö Linda hengissä sairaalaan saakka. Hyvänen aika, mitä minä voin tehdä?” muori kyseli.
“Linda selviää, hän on vielä nuori ja vahva nainen. Voimme vain odottaa uutisia ja valvoa Kaamoksen unta”, ukki tyynnytteli. Vanha kaukoputkitelevisio käynnistyi.
Kaamos havahtui oven aukeamiseen. Muori oli mustissa, todellisuus iski tajuntaan. Poika tajusi, että äiti oli kuollut. Mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai sanoa, hän hädin tuskin pystyi ajattelemaan.
Huuto makuuhuoneesta havahdutti horrokseen vaipuneet isovanhemmat. Miespuolinen säntäsi huoneeseen, Kaamos kieri lakanoissa, oli sotkenut itsensä niihin täysin. Pojan silmät rävähtivät auki, hetken hän vain tuijotti ukkia, mutta sulki sitten silmänsä, asettui aloilleen. Ikä tuntui painavan normaalia raskaampaa taakkaa miehen harteille.
“Poika näki vain painajaisia”, hän rauhoitteli muoria suljettuaa ovensa. Vilkaisu kelloon kertoi, että kohta Kaamoksen vanhemmat olisivat varmasti jo sairaalassa.
Samalla hetkellä lankapuhelin pärähti soimaan. Ukki kirosi saameksi, säikähti ääntä kovin. Meni vastaamaan tietämättä, mitä odottaa. Rávlen tuttu ääni kertoi, että Linda selviää. Ei ollut vielä tietoa, jäisikö hänelle vammoja sydämenpysähdyksestä ja toisesta, joka tapahtui ambulanssissa. Lapsi oli menetetty, se oli varmaa, mutta Linda oli vakaassa kunnossa. Jollei mitään tapahtuisi, hän tulisi selviämään hyvin. Koskaan ei voinut tietää traumoista, mutta Rávlen jo rauhoittunut ääni rauhoitti myös isäukon. Hän kertoi vaimolleen puhelun sisällön, päättivät yhdessä, että kertovat vasta aamulla Kaamokselle. Antoi pojan nyt nukkua.
6.
491
indigo
Sairaalassa tuoksui desifiointiaine, Kaamos tarrasi lujasti kiinni ukkinsa käteen. Poika katseli silmät suurina ympärillä juoksentelevia työntekijöitä ja käytävän varrella olevilla penkeillä nyyhkyttäviä omaisia. Hän ei ollu ikinä aikaisemmin käynyt sairaalassa, joten kaikki oli uutta ja outoa.
Muori vilkuili huolissaan lapsenlastaan, kun he kävelivät käytävää pitkin Lindan huoneeseen. Ei hän tiennyt, mitä pitäisi odottaa. Linda oli näyttänyt kamalalta lähtiessään sairaalaan. Näyttäisikö hän nyt paremmalta vai huonommalta?
Ovessa oli numero 19. Ukki koputti oveen ja pian väsynyt mies leväytti sen auki. Kaamos pakeni isoisänsä taakse, ei halunnut nähdä sängyssä kalpeana makaavaa äitiään.
“Kaamos”, kuului silti äidin heikko ääni huoneen sisältä. Ukki hieman tuuppasi poikaa, kuin sanoen menehän jo. Isä ojensi kätensä pojalle, talutti sängyn viereen ja nosti laidalle istumaan. Petivaatteet olivat indigonsiniset, Kaamos tuijotti lakanaa, ei halunnut nähdä äitinsä kasvoja. Ojensi kuitenkin kätensä pideltäväksi, eihän hän aivan törkeä kuitenkaan halunnut olla.
Isä istuutui toiselle puolelle sänkyä, katseli sydän murtuneena vaimoaan. Vielä olisi rankin edessä; pienen sikiö hautajaiset. Pitkän tutkimisen jälkeen mies päätti järjestää omat, ei hän halunnut kuollutta lastaan sairaalan yhteishautaan. Hän halusi tytön yhteen sukuhaudoista. Linda ei olisi halunnut edes ajatella sellaisia asioita kuin hautaaminen ja hautajaiset. Lääkäri oli kuitenkin sanonut, että se oli erittäin tärkeä osa suruprosessista, että se olisi pakko tehdä.
“Missä sisko on?” Kaamos uskaltautui avaamaan suunsa. Äidin hartiat alkoivat täristä, isä säntäsi sängyn toiselle puolelle ja otta pojan syliinsä. Hän kantoi lapsen käytävän puolelle ja laski oven vieressä olevalle tuolille.
“Kaamos, poikani, sinun siskosi… Sinä tiedät, äitisi oli hyvin huonossa kunnossa. Sinun siskosi ei kestänyt sitä. Hän on enkeli nyt, katselee sinua pilvien päältä”, isä selitti vaikeana. Hänellä ei todellakaan ollut mitää tietoa, miten 6-vuotiaalle pojalle olisi voinut selittää keskenmenon. Kaamos ei ymmärtänyt, sen näki hänen kasvoiltaankin. Hämmentynyt ilme oli jämähtänyt pojan kasvoille.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän kysyi lopulta. Isä vilkaisi kummallekin sivuille ennen kuin kyykistyi poikansa eteen.
“Voi rakas, sinun siskosi on kuollut. Sinä et saa siskoa”, mies sanoi lopulta suorin sanoin. Kaamos mietti, yritti tajuta, ajatella. Hänen mielessään risteili sadoittain kysymyksiä siitä, miten vauva kuoli, miten hän pystyi kuolemaan äidin vatsassa.
Isä katseli huolissaan poikaansa, joka pysyi hiljaa. Eihän Kaamos muutenkaan ollut kovin puhelias, mutta olisi mies jotain halunnut kuulla. Kun ääntäkään ei kuulunut, hän hengitti syvään, sisään, ulos, nousi ylös ja avasi huoneen oven. Hellästi hän talutti Kaamoksen takaisin sisään, istutti sängyn laidalle jälleen. Indigonsininen valtasi jälleen tummahiuksisen pojan näkökentän, hän ei halunnut nähdä äitinsä murtunuttu sielua tämän silmistä.
Äiti makasi hiljaa sängyssään, isä vilkuili vaimoaan ja poikaansa vuorotellen ja isovanhemmat keskustelivat hiljaisella äänellä kauimmaisessa nurkassa. Nuorin leikki sormillaan, yritti istua paikoillaan, jottei kahisuttaisi lakanoita.
“Kaamoksella on varmasti nälkä jo. Meidän pitäisi lähteä. Menemme teidän luoksenne, pojalla on siellä ehkä parempi olla. Käy sinäkin, Rávle, välillä syömässä jotain”, muori huomautti parin tunnin hiljaisuuden jälkeen. Poika oli heti jaloillaan, seisoi sängyn vieressä, oli liian arka katsomaan äitiään. Isä nyökkäsi hyväksyvästi, joten isovanhemmat johdattivat pojanpoikansa ulos autolle. Tasaisen huminan käynnistyttyä Kaamos vaipui hiljalleen uniin, jotka olivat täynnä kuollutta pikkusiskoa.