Ficin nimi: Jokainen jälkeesi
Kirjoittaja(t): Sindarin lapsi
Fandom: Star Wars, The Force Awakens
Tyylilaji/Genre: Seikkailu/Draama/Romance
Ikäraja:K11
Lukuja: 5/6
Tiviistys: Kertomus jedien viimeisistä hetkistä ennen Force Awakensia.
Paritus/Päähenkilöt: Kylo Ren, OCeet: Yin, Hyle ,Odin
Vastuunvapaus: Maailma ja Kylo Ren kuuluvat luojileen, leikittelen vain niilä, toki omistan omat hahmoni. En saa rahallista korvausta.
A/N: Ajattelin siis kokeilla tälläistä ficciä, uuden Star Warsin jälkimainingeissa. Mietin ficin aihetta, mutta sitten ajattelin katsoa aikaa hieman ennen elokuvan aikaa. Alussa kerrottiin että Luke on nyt ainoa jedi, joten päätin valita aiheeksi kohtauksen, jossa Ren metsästää viimeisiä jedejä. Keksin tähän omiakin hahmoja, katsotaan miten toimii :) Tosiaan ideana ei ollut tehdä tästä jatko-ficciä, mutta päädyinkin lopulta siihen. Luvut ovat lyhyitä, antakaa anteeksi :P
Jokainen jälkeesi
1
// Yin on jedi-koulutuksessa lahjakkaasti edennyt tyttö. Ensimmäisen ritarikunnan kaapattua valtaansa galaksit, lähtee Kylo Ren tappamaan loput jedit. Hän hyökkää sytyttämällä palamaan Yinin kodin //
Portaitten alla taistelin itseni kanssa. Tuli huusi yläpuolellani, jalkani sandaaleissa mustina noesta. Punaista, tulta, kaikkialla. Silmäni lasittuneina tuijottamaan savuun, alakerran särjettyihin ikkunoihin. Kuumuus roikkui limaisena verhona päälläni. Toinen puoli minusta makasi vasten tumman ruskeaa puuta, kyyneleet silmissä, odottamassa rautasaappaitten tuloa alakertaan, punaisen valomiekan välähdystä tulen keskellä. Toinen oli jo poissa. Toinen oli notkeasti livahtanut ulos romahtavasta ovi-aukosta, juossut läpi pihan, jättänyt särkyvät lasit ja kuumuden taakseen. Olin repinyt itseni kahtia. Se kova Yin oli juossut ulos, se joka pärjää. Jättänyt toisen pehmentymään, mädäntymään kuin vahapatsaan kuumuuteen. Jollei musta hirviö ehtisi ensin.
Ja minä juoksin. Juoksin ohi kaivon, joka näinä armon vuosina oli niin kukkuroillaan vettä, että pinta jäätyi reunan tasalle. Juoksin ohi pienen peltomme, jossa jätti maissia oltiin kasvatettu jo ennen syntymääni. Nyt ne vilahtavat kyynelehtivien silmäkulmieni ohi valkoisten vaippojen peittäminä. Tuska raapi sydäntäni, juoksin metsään. Metsään, ohi mustien puun runkojen, esteinä, kaltereina minun ja pelastuksen välissä. Upottaen mustuneet sandaalit kiven koloihin, sammaleisiin, vasta sataneen lumen päälle. Pakokauhun tykyttävä tunne soliskuopassa, hiki mustien hiuksien juuresta. Jokainen askel oli kauempana. Mustat puut eleettöminä putkina. Oksien sivallukset tuntuivat ennen ruoskilta poskilta, nyt enää kärpäsen hentoisilta jaloilta. Kiire. Ole kuin tuuli.
Sillä joku käveli raskailla askeleillaan alas rappuja. Joku siveli palavaa kaidetta mustilla hanskoillaan, taivutti päätään oven raossa. Sillä jonkun sihisevä viitta jätti lumeen viiruja.
Sillä punainen, särisevä kuolema heräsi eloon sen kädessä.
Ja se oli tulossa.
Kun Hyle tuijotti ruumiita, hänen kurkkunsa paloi. Palo jatkui alas ruokatorveen, käpertyi sydämen ympärille. Ihastuttava Alen, kaunis nainen, jonka vartalo oli vaikkakin palaneena, sähköltä haisevana suojeli silti pientä lasta, jonka pullottavat silmät ja auki jäänyt suu saivat Hylen katsomaan muualle. Kun Odin ja muut vastarinnan apujoukot raahasivat käsi yhä pystyssä, naama mustaksi hiiltyneenä, pahasti palanutta Jiqietä, miestä jonka käsi puristi olematonta kättä, tai valmistautui lyömään, huomasi Hyle muitten katseet. Ne katselivat Hyleä tavalla jota tiesivät tämän inhoavan. Säälivästi. Ruskeat hiukset levähtivät naamalle kun hän kääntyi kohti hiljaa sotilailleen puhuvaa Odinia. Hän tiesi mitä tämä sanoisi. Että Yin ei selvinnyt. Että ehkä hänen ruumiinsa paloi niin pahasti, ettei sitä voi löytää.
Mutta pimeyden keskellä, jossa ainoaa valoa loi talon hiiltyvät perustukset, hän tiesi. Hän tiesi sen heti kun he lähtivät. Hän tiesi että ei olisi myöhäistä. Vielä. Joten hän juoksi. Hän juoksi kuin nainen vähän ennen häntä, hän juoksi nyt ohi ihmisten. Kädet satuttivat. Ensin ne koittivat pysäyttää kysyäkseen, sitten koittivat saada hänet kaatumaan tai edes pysähtymään. Huudot kaikuivat jälkeensä .Mutta hän juoksi. Sininen, tärisevä hehku antoi hänelle kädessä rohkeutta. Hän juoksi metsään. Hän hakisi Yinin takaisin.
Läpi yön minä juoksin. Olin kuin tuuli. Minulla oli niin kylmä, mutta samalla kuuma. Pakkanen sai iskeä nilkkoihini aina kun upotin sandaalini lumeen. Kuumuus oli melkein pahempaa. Otsa hikoili ja kainaloihin ja polvitaipeisiin jäi märät nirhaumat. Jalkoja särki niin paljon, etten enää edes tuntenut niitä. Niskaan sattui. Käännyin katsomaan taakseni, vainoharhaisuus repi psyykkeeni riekaleiksi. Ja silloin se vilahti. Tummanpunainen, jonka sisässä särisi puhtaanvalkoinen energia. Valomiekka. Pelko jysähti nyrkkinä mahaani, otin tukea mustasta rungosta. Huokailin, haukoin henkeä ja samalla laskeuduin alas puun runkoa. Tömähdin vaaleaan maahan, pelko ja vainoharhaisuus nousivat ennennäkemättömille tasoille, pyörrytti. Hakkasin päätäni vasten takana olevaa mustaa puuta, purin kynsinauhojani käsieni täristessä holtittomasti. Sormenpäät olivat saman väriset kuin marjat, marjat joita Hylen kanssa olin syönyt välivuodenaikana kauan sitten. Sormet olivat olleet saman väriset silloinkin. Hiljaisuus, metsä pidätti henkeään. Käännyin katsomaan taakseni. Sihinää. Rautasaappaitten kevyt askellus narskuvassa lumessa. Pääni kääntyi kivuliaasti takaisin, minäni halkesi jälleen. Toinen pyysi armoa. Toinen aneli Yiniä jäämään. Piiloutumaan puun juurelle, olemaan paikoillaan vaikka mustan hirviön varjo taipuisi ylle, leikkimään kiveä vaikka jalat silvottaisiin irti. Koska saattoi olla mahdollisuus. Pienen pieni, mutta niin suuri että sitä voisi kutsua toivoksi. Että se menisi ohi. Että musta varjo menisi ohi. Ja juoksisin kotiin. Tai mitä siitä olisi jäljellä. Juoksisin sinne, Hylen luokse, tämän syliin. Toinen minä tiesi paremmin. Toinen arvasi ettei niin tulisi käymään. Toinen nousisi, vetäisi valomiekan omasta vyöstään, valomiekan, joka oli niin oranssi, ettei edes keväällä lypsettävät kurpitsat olleet niin oransseja, ja juoksisi. Ja taistelisi.
Halusin jäädä leikkimään kiveä, jäädä roikkumaan pienen toivon köyteen, mutta repeydyin taas. Ponnistin maasta, nousin pohkeitteni varassa ja juoksin koivillani muutamia metrejä. Kunnes mustuus löi päälleni. Valtava viitta, valtava mies, jonka kasvoja peitti rujo maski. Hänen mustuutensa sai uuden synkän värin kun punainen valomiekka ilmestyi mahtipontisesti leikaten mustista kuusista latvat sihisten maahan. Pelko ei riittänyt kuvaamaan tätä. Leijuin pois. Leijuin jedi koulun kolmannelle asteelle, päivään jolloin meille näytettiin kuvia pahoista sitheistä. Ne oli mustat, pari viimeistä sivua kirjan takana. Lukossa. Opettaja antoi avaimen, avasi viimeiset sivut ja osoitti yksitellen heitä. Ja kertoi. Miten he väänsivät mielen murtuneeksi tuhkaksi ja miten niiden ahnaat suut söivät lapsia. Ja sulki sivut. Ja laittoi ne lukkoon. Se oli pelottava päivä. Sinä päivänä, ja muutama kuukausi sen jälkeenkin näin painajaisia, joista heräsin hikisenä ja limaisena sänkyyni liimautuneena. Mutta se oli unta. Tämä oli totta. Niin kuin sen äänikin. Hirvittävä ääni.
”Et pelkää.” Ääni kuulosti kuonokoppaan puhutulta, mutta samalta myös siltä kuin joku olisi puhunut raastinraudan läpi. ”Olet ainut. Muut ovat kirkuneet niin kauan kunnes ääni on muuttunut pelkäksi korinaksi, mutta huutaneet silti, kun valomiekkani on tehnyt tehtäväni. Ei ole enää ketään. Sinun olisi pitänyt nähdä kuinka silvoin perheesi. Kuinka isäsi käsi nousi säälittävästi vastaan minua. Minua. Kylo Reniä.” Raivostuin tavasta, miten hän puhui isästäni. Miten vähättelevästi. Raivo syrjäytti nopeasti pelon, puristin valomiekkaani ja avasin sen. Silmiäni särki ja hädin tuskin näin valomiekan hehkun läpi. Minulla oli kuumempi kuin koskaan. Kylo Renin ilmettä oli mahdoton tulkita mutta käsi tiukensi otettaan kahvan ympärillä. Punainen hehku sekouttui oranssiin.
Isän, perheen, kaikkien muitten kuolema. Talon palaminen, helvetillinen tilanne johon olin itseni saattanut, Hylen ilme kun hän näki minut rivissä, kun sain oman valomiekkani. Kaikki se pelko ja hämäännys sekoittui hallitsettomaksi raivoksi. Hyökkäsin, taivutin kädet eteen. Ren torjui hyökkäyksen helposti, mutta horjui silti asemissaan. Ehdin henkäistä kylmää ilmaa hyörynä ulos keuhkoistani. Hän hyökkäsi valtaisalla voimalla ja pamautti valomiekkansa päin omaani sellaisella voimalla, että olin kaatua maahan. Sain kuitenkin lyötyä hyökkäyksen sivuun ja pistin itse Reniä jalkoihin. Maali saavutettiin ja voitonriemu sinkoili sisälläni. Hän karjaisi maskinsa takaa ja iski minuun vaikka olin vielä taipuneena alas. Punainen valomiekka iskeytyi sisään olkapäästäni ja porautui syvälle keuhkooni. Maailma tuntui pysähtyvän; kaaduin ensin polvilleni ja sitten kyynerpäitten varaan. Yht`äkkinen hiljaisuus oli oudon kaunista. Vain Kylo Renin maski-hengitys kumartuneena ylleni pilasi sen.
Kylo Ren veti miekkansa lävitseni ja tuska riipi pitkiä kultaisia soiroja sisälläni. Kyyneleet kihosivat silmiini, ähkäisin ja vaikeroin kun huomasin Renin kumartuvan kohti minun valomiekkaani, minun kalleinta asiaani. Leukani raapi lunta allani kun taivutin päätäni ylös. Hän nousi, maski uhmakkaasti pystyssä. Ilmettä oli mahdoton tutkia, mutta ääni kieli rautaisesta voitonriemusta ” Kuole kuin koira. Kuin jokainen ennen sinua ja jokainen jälkeesi” Lauseet tappoivat lopun toivoni, epätoivo iskeytyi minuun kuin aallokko kaarnaveneeseen. Jokainen jälkeesi. Oliko enää ketään, joka voisi pelastaa tämän galaksin, vai oliko pahuus ottamassa kaiken syliinsä, myrkyttämään sen. Kipu loi kaiken siniseksi mutta kuulin saappaitten pehmeän, narskuvan askelluksen kauas vielä. Sumeitten silmieni läpi näin oranssin valon katoavan pitkälle metsään ja kun hän viimein sammutti valomiekkani, tuntui siltä kuin oma ruumiini olisi sammunut myös.
Kun Hyle löysi minut, hänen vihreät silmänsä olivat ainoa asia, josta halusin välittää enää. Hänen tuttu tuoksunsa ja lämpönsä johdatti minut kotiin, vaikka kaikki olikin mennyttä.
A/N Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet ja ajoittainen tökeryys, tämän on ensimmäinen ficcini :) Kertokaa toki mielipiteenne!
Nonnii, tähän on tultu. En siis yhtään ajatellut kirjoittaa jatkoficciä , mutta tarkemmin ajateltuna ei ole parempaakaan ideaa, joten päätin jatkaa. En siis todellaankaan tiedä melkein mitään Star Warsien maailmoista joten tässäkin saattaa oll apaljon virheitä, anteeksi siitä ;D Jaa tarina jatkuu siitä mishin viimeksi jäätiin. Anteeksi taas näin lyhyt teksti mutta ei voi mitään :)
2
Odin hengitti pimeään. Talon hiiltyvät rauniot hehkuivat polttavina vieressään, vaikka kaukana olikin niiden tappava kuumuus. VCX-820 pörräsi vihaisena johtajan takana ja joku hänen komentajistaan karjui Odinille sanoja, jotka tämä oli jo kuullut aikaisemminkin. Mutta hän ei voinut jättää Hyleä. Hän tiesi että poika oli tuolla jossain, etsimässä tuhoon tuomittua jedi tyttöä. Ren ei jättäisi poikaa eloon, siitä Odin oli varma. Kylmyys riepoi johtajaa suojusten raoista, aluksen moottori nostatti ilmaan pyörteitä jotka sekoittivat hiilenharmaan tukan möykyiksi kasvoille. Metsä oli hiljaa, mutta samalla se huusi kylmyyttä, pelkoa ja vihaa. Kolmet jäljet johtivat metsään, eikä yhdetkään takaisin. ”HYLEEE!!” Odin karjaisi. Kurkkua poltteli ja tämä tiesi ettei poika kuitenkaan kuulisi moottorin painavan jylinän takaa huutoa. Kun johtaja kuuli viidettä kertaa komentajan anelut lähteä jo, tämä käänsi selkänsä ja painoi raskaat askeleensa lastaussillalle. ”Odottakaa! ODIN! Auta minua!” Hylen ääni viilsi läpi kylmyyden terävän kuin ruoskan sivallus, ja Odin käännähti ympäri nopeasti, viitan pieksäessä lastaussiltaa takanaan. Hyle Celiin juoksi metsän reunasta pysähtyen Odinin eteen. Poika näytti järkyttyneeltä, vihreät silmät olivat täynnä pelkoa. Tyttö makasi hänen sylissään mustat hiukset viuhkana kasvoilla, niin pienenä ja heikkona. Hylen rinta kohoili ja hän tuijotti Odinia kasvot vääristyneen pelokkaana. Vanha johtaja säikähti nuoren jedin kauhistunutta ääntä, kun tämä ojensi käsiään kuin tarjoten tyttöä Odinille ja puuskaisi ”Auta minua! Hänen on selvittävä!” Miehelle riitti kevyt vilkaisu tyttöön ja tämä harppoi sisälle alukseen Hyle perässään. Hän käveli komentosillalle ja puhui rivakasti pilotille joka nyökkäili puheen mukana. Alus lähti murahdellen maankamaralta, jättäen metsän ja kaivon ja hiiltyvät perustukset hehkumaan pimeään.
******
Hyle istui harmaalla matkustaja-penkillä kädet ristissä rinnalla. Hän tuijotti tyttöä joka makasi miehistön pienellä sairaalasängyllä. Yin mustat hiukset levittyivät kehänä hänen pienen päänsä ympärille. Silmät olivat rauhallisesti kiinni, mutta Hyle muisti miten ne olivat suorastaan pulpunneet tuskaa ja helpotusta kun tämä oli nähnyt ne metsässä. Poika painoi silmänsä kiinni. Pimeys ei suonut tuttua turvaa, vaan silmäluomille ilmestyi oransseja kuvioita, jotka muotoutuivat tuntemattomiksi ihmisiksi. Tuska riipi likaisilla kynsillään viiltoja selkärankaan saakka, pojan sydän oli riekaleina. Hyle räväytti silmänsä auki kun kuuli askeleitten kopinaa ritilälattialla. Se oli pienen pieni hoitaja robotti, joka kierteli yhden renkaansa varassa Yiniä ympäri. Se korjasi sidettä, joka oltiin jo vaihdettu seitsemän kertaa, ja joka kastui joka kerta uudelleen vereen. Robotti häipyi käytävään vain tullakseen heti takaisin tuijottaen Hyleä ja puhuvan tälle. Pojan otsa painui kurttuun, mutta tämä ymmärsi että matkaa ei olisi enää kauan. He lähestyivät kohdetta.
*****
Odin asteli ulos aluksestaan ja ei ollut yllättynyt ollenkaan, että paikka ei ollut juurikaan muuttunut sitten viimenäkemän. Harmautta jälleen. Wilhi oli valtavan kokoinen sairaala-alus, joka roikkui valtameren päällä. Meri oli syvän turkoosia ja se lainehti valtavilla aalloilla. Pohjaa ei näkynyt ja vettä jatkui tuhansina kuutiometreinä silmänkantamattomiin. Missään ei näkynyt maata. Jos meri oli valtava, niin oli oli myöskin Wilhi. Sairaala oli todellinen taidonnäyte, useita kilometrejä jokaiseen suuntaan mihin pää vain kääntyi. Aluksia laskeutui ja nousi tasaisesti. Kiitoradasta nousi soluja, joihin haavoittuneita kuskattiin kiireen vilkkaa. Kaikilla tuntui olevan kiire. Hyle kantoi Yiniä Odinin takana raskaasti hengttäen. He harppoivat sisälle.
*****
Yin Kelebran riistettiin Hylen käsistä sairaalavuoteelle, josta tajuton tyttö kiidätettiin nopeasti tummansinisten ovien läpi. Ja seuraavien ovien. Ja seuraavien. Hylen silmät seurasivat tyttöä pelosta miltei mustina kunnes ei enää nähnyt tämän perään. Poika tunsi Odinin käden olallaan ja nyökkäsi varovaisesti tätä kohti. ”En tiedä paikkaa missä tuollainen haava voitaisiin korjata jollei Wilhi. Hän on täällä parhaimmassa hoidossa.” Hyle tukeutui noihin sanoihin vaikka tiesi niiden olevan ohut jää järven pinnalla. Tuska riipi hänen sydämensä ympärille tulikuumaa rautalankaa. Jos ei Yin selviä, ei hänkään. Hyle tiesi että hänen pitäisi levätä. Päivä oli ollut pitkä, ja suuret lasi-ikkunat loivat lämmintä oranssin sävyä laskevasta auringosta ympärilleen. Mutta pelko siitä, että hän menettäisi ainoan onnen lähteensä, ilonsa, pelotti liikaa. Hän näkisi kaiketi vain painajaisia. Hyle istui graniitin harmaalle tuolille, joka sijaitsi vastapäätä sinisiä ovia. Hän painoi kasvonsa vasten käsiään ja hengitti sormien läpi. Taivutettua niskaa särki ja kengät tuntuivat raskailta jaloissa. Hän oli luvannut itselleen ettei nukkuisi, mutta pimenevät sairaalan käytävät ja aivoihin kiemurteleva tunkkainen haju tuudittivat vähitellen hänen rasittuneen mielensä painajaisten kehtoon.
*****
Hyle oli luiskahtanut sikiöasentoon halaten polviaan. Käytävä oli täyttynyt äänistä ja hälystä, joka tuntui kuin päätä oltaisiin moukaroitu vasaralla. Ohitse virtasi ihmisiä silmät kapeina huolesta, rystyset valkoisina puristaen tavaroitten sankoja, viestintälaitteitta tai toisia käsiä. Kuolema ja epätoivo sykkivät violeteista seinistä kehoihin jotka vähitellen taipuivat vuosien varrella kun eivät enää jaksaneet pidellä sairaalan vastuuta harteillaan. Mutta aina tuli uusia ja nuoria, joiden kirkkaat silmät eivät olleet vielä himmennet ja joiden selkäranka pisti esiin suorana ja terävänä. Ajatus samalla kiehtoi ja inhotti häntä. Hyle sulki silmänsä, suoristi selkänsä ja antoi ilman virrata keuhkoihin. Voima sykki hänen sormenpäissään, hän tunsi sen kutittelevan käsivarsia ja ranteita.
*****
Odin saapui nuoren jedin luokse ja antoi katseeseensa ripauksen lempeyttä huomatessaan pojan gasellin katseen. Se vilkuili jatkuvasti ympäristöään, vihreät silmät vilkuilivat vaaraa ja käsivarsien jännittyneet lihakset värähtelivät. Ruskeat hiukset olivat yön jäljiltä poikamaisesti sotkussa. Johtajan huomatessaan Hyle rentoutui silminnähden, antoi selkänsä pamahtaa seinään mutta katse muuttui astetta tummemmaksi. Odin olisi tuomassa uutisia.
”Sinä tiedät etten valehtelisi sinulle.” Odin hyväksikäytti rankasti luottamusta poikaan, oletti tämän tukeutuvan tuohon lauseeseen kuin viimeiseen oljenkorteen. Hylen silmät tarkkailivat saniaisen vihreinä, tyyninä odottaen jatkoa. Suu oli pelkkä vaalea viiva naamassa. ”Hän selviää. Valomiekka on tehnyt valtaisaa tuhoa, katkonut kylkiluita kuin tikkuja, ja nyt puhun todellakin katkomisesta, en murtumisesta. ” Miehet vaihtoivat pitkän katseen . ”Luut olivat aivan palasina hänen sisällään. Lisäksi lihakset ovat saaneet hirvittäviä vaurioita, hermostoa on hipaistu. Hänen olkapäänsä ei tule ehkä koskaan liikkumaan enää normaalisti, mutta hän selviää. Voima auttaa häntä. En ole niinkään huolissani hänen fyysisestä paranemisestaan, vaan henkisestä. Tuska on kymmeniä kertoja pahempaa siellä. Hän tarvitsee tuen.” Harmaat silmät tavoittivat vihreät, elinvoimaiset. ”Ja sinä, Hyle, olet avain siihen.” Odin nousi raskaasti, kuin hänen omia luitaan oltaisiin pirskottu, ja tiesi jättävänsä taakseen nuoren sielun ja paljon kysymyksiä.
*****
Yinin tuskassa ei ollut pakoreittiä. Mistä sitä yrittikin paeta, se palasi takaisin entistä terävämpänä, jättäen toivon rippeet palamaan takanaan. Toivo oli mennyttä. Epätoivo oli mennyttä. Oli vain tuskaa, joka kiertyi kehräksi tytön ympärille ja ikään kuin suojaten tämän koteloonsa sulki kuorensa lujaa kiinni. Oli vain tuskaa.