Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: DulzGraham - 14.07.2015 19:00:23

Otsikko: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: DulzGraham - 14.07.2015 19:00:23
Author: Duzku
Ikäraja: max. k-11
Genre: slice of life
Hahmot: Lily Evans, Remus Lupin, James Potter, Sirius Musta, Tom Valedro, Charlie Weasley, Minerva McGarmiwa
Varoitukset: lapseen kohdistuvaa väkivaltaa
Spurttiraapale III #9 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.0)

A/N: Päätin kirjoittaa raapalekokoelman monenmakuisia lapsuusmuistoja ikähaarukalta 3-10, en aikoihin jos koskaan ole kirjoittanut mitään lapsen näkökulmasta, joten himotti suuresti kokeilla. Raapaleet ovat itsenäisiä ja erittäin erillään luettavia, joten siitä vain, valitse luettelosta kakara! :D

Summary: Myrskysoittopelejä, eksynyttä kalinaa, naurunhelinää, kysyviä kolahduksia, kummaa kilinää, kotoisia sointuja, tyyntynyttä

TUULIKELLOJA

Lily (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg779892#msg779892)
Remus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg779894#msg779894)
James (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg779985#msg779985)
Sirius (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg780113#msg780113)
Tom (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg780736#msg780736)
Charlie (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg780744#msg780744)
Minerva (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40549.msg781639#msg781639)
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 2/7
Kirjoitti: DulzGraham - 14.07.2015 19:05:44
Myrskysoittopelejä
150
”Et saa! En huoli sinua!”

”Äiti on sanonut, että kaikki pitää ottaa leikkiin.”

”Sinua ei pidä – kaikki vaan pelkää, kun teet niitä... niitä... juttuja, Sergei sanoi, että ei halua leikkiä sinun kanssa!”

”Ei sanonut!”

”Sanoi varmasti, se sanoi sinua iljettäväksi otukseksi.”

”Mustasukkainen hirviö!”

”Sinä olet hirviö, ei normaalit tee tommoisia!”

”Olet vaan rakastunut siihen, et tykkää kun se tykkää minusta enemmän, kaakki!”

”Paskakasa!”

”Sinusta ei tykkää kukaan!”

”Hirviö! Kummajainen!”

”Petunia, Lily!!? Mikä tämä huuto on, kenen suu pestään?”

”Petunian! Se sanoo taas hirviöksi!”

”Se on, äiti, se kiusaa!”

”Petunia, lopeta. Viimeinen kerta, kun sanot siskoasi hirviöksi.”

”Se on saatanan kamala akka, sitä pelkää kaikki! Kuulitko, mitä se teki Paolalle – iiiiiiiiiaaah!!”

”Lily!! Petunia! Lily, et sinä saa –!”

”Se oli sen oma vika, äiti, en minä tarkoittanut..!”

”Petunia? Kulta...”

”Se oli vahinko! En tarkoittanut!”

”Lily, katso mitä teit siskollesi! Miten tämä korjataan..? Pyydä anteeksi!”

”Minä en halunnut tehdä niin, se oli vahinkoooh!”
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 2/7
Kirjoitti: DulzGraham - 14.07.2015 19:08:23
Eksynyttä kalinaa
250
Oli tukahduttavaa maata pimeässä sängyssä, pelätä mörköjä. Huoneessa ei ollut kelloa, ei peilejä, vain kaksi pehmolelua, joista toinen liikutti heikosti toista siipeä ja toinen oli yhtä kuin kuollut.

Umpeen laudattu ikkuna. Etteivät tule hakemaan omiaan.

Remus pelkäsi, hän pelkäsi äitiä, isää, susia, pimeää metsänlaitaa laudanraoissa, pelkäsi itkeä, olla yksin.

Hän tahtoi takaisin sen lääkärisedän, joka ei ollut huutanut. Sen, joka oli pyytänyt piirtämään sen mitä hän pelkäsi eniten, ja kertonut, että hän oli vieläkin Remus. Hän ei ollut muuttunut hirviöksi – susi ei ollut hirviö. Susikin pelkäsi. Se oli kiltti, mutta se ei osannut olla kiltti samalla tavalla kuin ihmiset.

Hän oli istunut keittiönpöydän ääressä ja pitänyt käsiä pään päällä niin kuin isä, Remus oli kurkkinut ja nähnyt isän istuvan aivan samalla tavalla. Seinän takana äiti oli kirkunut, kun lääkäri oli sanonut, kuten oli luvannut sanoa, että Remuksen saattaisi olla parempi laumassa.

”Isi, pitääkö minun jättää teidät?”

Isä ei ollut vastannut. Remus luuli isän nukkuvan, mutta huomasi, että isä tärisi. ”Isi, onko sinulla kylmä? Laitanko teetä?”

Se oli kirvoittanut pienen naurun.

”Minä laitan teetä”, Remus oli päättänyt. Ehkä isäkin pelkäsi mitä tapahtuisi seuraavaksi, silloin heitä oli kaksi, ja koska äiti huusi, oli Remuksen tehtävä laittaa teetä.

Kun hän oli kurottanut teepakettia hyllyltä, oli haavaa vaatteiden alla hiukan vihlaissut. Sitä ei ollut lupa näyttää.

Jälkiä kivisti. Oli täysikuu tuloillaan, ja Remus pelkäsi ja vihasi sutta, joka ei osannut olla satuttamatta ja oli vienyt häneltä isän ja äidin… Ne sanoivat, että rakastivat, mutta Remus tiesi paremmin. ...Niille hän oli kuollut, oli enää susilapsi.
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 2/7
Kirjoitti: DulzGraham - 15.07.2015 17:42:17
Naurunhelinää
300
”Huomenna majaan katto!”

”Joo!”

James vilkutti villisti kun Adrian kompuroi juoksuaskelin vähän hämärältä tuoksuvaan syysiltaan, niiden perheen siisti pyörillä kulkeva talo oli puolentoista kilometrin päässä pienen alruunapellon laidassa. Ne asuivat siinä, ja niillä oli kaksi ruskeaa hevosta, joilla Adrian osasi ratsastaa ja hän ei.

”Iskä, miksi Adrianin perhe on täällä, vaikka ne ei osaa taikoa?”

Iskä seisoi kädet taskussa kotityöpaita päällään kuistilla Jamesin vieressä. ”He ovat romaneja. He elävät kiertelemällä pitkin poikin maita ja mantuja.”

”Romaaneja?”

Iskä nauroi, James tuuppasi sitä kylkeen. Se kertoi, että romanit olivat tulleet Manner-Euroopasta, niillä oli oma kulttuuri ja äidinkieli. ”Siksi Adrian puhuu eri tavalla. Mutta nyt, pikkuvelho, on aika mennä iltapalalle, pesulle ja nukkumaan.”

Iltapalalla James tunki suunsa täyteen kurpitsapiirakkaa. ”Fei äifi, ifgä –”

”Suu tyhjäksi, Jamie-kulta.”

”– Voiko Adrian ja ne tulla meille illalliselle?”

Äiti vilkaisi iskää, sitten iskä vain nauroi. ”Osaatkohan olla tarpeeksi nätisti, etkä järjestä mitään konnuuksia?”

”Minä olen jo iso, ja siitä on jo kaksi viikkoa kun se jättipullataikina yritti syödä minut!”

”Uskotaan, uskotaan, iso poju – ehkä me äiskän kanssa voitaisiinkin leipoa pullaa, kunhan menet äkkiä nukkumaan...”

Jostain syystä iskä sai äidin patalapusta takaraivoon, mutta sellaisia ne aina olivat. James hihitti. Hänestä tulisi varmasti ihan samanlainen kuin isästä sitten joskus, ja hän menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, joka pöllyttäisi hänen hiuksiaan aina kun hän tekisi jotain tyhmää, ja sitten leipoisi maailman parasta rusinapullaa.

Seuraavana iltana he istuivat kaikki yhden pöydän ääressä, James, Adrian, isät ja äidit. James ja äiti olivat taikoneet päivällä paperilyhtyjä.

”Asutte kauniissa kylässä”, kehaisi Adrianin äiti kehuttuaan ruokaa. ”Jos joskus sattuisimme asettumaan, tahtoisimme jäädä tällaiseen paikkaan. Ihmiset ovat joskus kummallisia, mutta kilttejä ja hyväksyviä!”

”Mikä se on se talo tuolla parin pihan päässä, sitä ei edes näy niiden kaikkien pihlajien alta?”

”Puutarhoissakin on nättejä, outoja kasveja.”

James ja iskä ja äiti hymyilivät salaperäisesti toisilleen. Heilläpä oli pieni maaginen salaisuus.
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 3/7 15.7.
Kirjoitti: DulzGraham - 16.07.2015 16:09:59
Kysyviä kolahduksia
150
Kurja kakara, syötetään se mörölle!

Kaduilla satoi, oli märkää ja kylmä. Siriusta katsottiin pahasti mustan viitan ja hopeisen käärmesoljen takia, mutta hän mulkoili niitä pahasti, ettäs saivat, lopettaisivat, eivät tienneet. Mitään.

Ei sitä saa enää pieksemälläkään puhtaaksi, se on syntynyt roskasakkiin.

Sirius piti jästeistä paljon enemmän kuin perheestään, kertaa satatuhatta. Perhe oli pahin. Isä löi, äiti rääkyi, Regulus oli niin saatanan hyvä ja paras ja vitut!

Opeta miten kurasakille ja niiden rakastajille lopulta käy. Ei se hyödytä, mutta pysyypä hetken taas aloillaan.

Päässä tuntui siltä kuin äiti olisi kiskonut puolet hiuksista matkaansa. Hänet oli taas laitettu tärisemään raivosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, elämästä ja loukkaantuneisuudesta, koskaan ei auttanut työntää ovea vastaan, isä oli aina vahvempi, ja sitten hän sai kidutuskirousta ja remmillä selkään, kun ei ollut kunnioittanut, kun oli sanonut väärin, räiskännyt, ollut olemassa.

Sirius viipyi kuppilan nurkkaan änkeytyneenä niin kauan kuin uskalsi, ahmi silmät kimaltaen hyppeleviä lapsia, nauravia aikuisia. Beatles-musiikki kajahteli.
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 4/7 16.7.
Kirjoitti: MyMameIs - 17.07.2015 15:38:06
Tykkään tästä fikistä, vaikka sivun avatessani epäilinkin. Saanen udella, yhdistyvätkö nämä tarinat sitten jossain vaiheessa?
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 4/7 16.7.
Kirjoitti: DulzGraham - 20.07.2015 21:50:40
MyMameIs: Kiitos kommentista, kiva kuulla! Hetki meni jatkon saamisessa, multa kun vietiin kone viikonlopuksi. Eivät yhdisty muuten kuin canonissa, tämä on vain sarja lapsuusraapaleita :>
Kummaa kilinää
150
Neiti sovitteli öljylyhdyn hyllylle. ”Onhan sentään liian julmaa pitää lasta pimeässä.”

Johtajattaren kylmä katse ei kohdannut Tomia. Ovi painui kiinni.

Komerossa käväisi hyytävä viima, lamppu väpähti sammuksiin. Tom mittaili pimeyttä kengänkärkiensä edessä. Hän piti äänettömyydestä ja pimeydestä, omasta rauhasta.

Hän oli huomauttanut, ettei kaupungin ilotulituksen katsominen maksanut kenellekään. Hän oli saanut komerokomennuksen. Toiset taapersivat ohueen hankeen. Toiset näkivät värikkäät kipinät taivaalla, hän näki silmät auki samaa kuin silmät kiinni.

Ei se mitään. Hänellä oli oma ilotulituksensa, juuri niin yksinkertainen ja kaunis kuin hän tahtoi.

Tom kohotti kätensä, joista vielä kasvaisi isot, voimakkaat.

Taianomaisen lumoavat kipinät sinkosivat ylös koskettaen kattoa, täyttivät komeron, näyttivät nurkissa mopin, ämpärit: satoivat hänen ympärilleen – sinipunaiset, vihreät, kultaiset; kruununjalokivet. Innostus kutitti: valopisarat laskeutuivat hartioille, kämmenille, hiuksiin, hiipuivat jättäen lohdullista pimeää.

Neiti ja Johtajatar rankaisivat häntä pelosta. Eivät ymmärtäneet, mikä oli sammuttanut lyhdyn ylähyllyltä (”Veto se ei ole ollut! Eikä säiliö ole tyhjä!”) ja polttanut lattiaan pieniä reikiä.
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 5/7 20.7.
Kirjoitti: DulzGraham - 20.07.2015 22:21:57
Kotoisia sointuja
300
”Bill.”

Charlien jalat heiluivat pöydän alla, ne eivät läheskään osuneet lattiaan. Billin jalat vieressä melkein osuivat.

”Bill.”

Charlie työnsi pään pöydän alle.

”Bill, Bill, Bill, Bill.”

Billin käsi kiskaisi hänet paidankauluksesta takaisin. ”Syö. Äiti ei tykkää jos et syö.”

”Ei nälätä.”

Charlie heilutteli jalkoja, ja potkaisi pöytää, kun Bill ei vastannut.

”Bill.”

Bill teki jotain jännän näköistä. Charlie yritti kurkkia, mutta Bill kääntyi penkillä selin. Ei sitten, typerys.

Percy oli vasta vauva, se vain huusi, ja äiti yritti nukuttaa sitä, ei siitäkään ollut kaveriksi. Charlie huokaisi, tutki leipäviipaleen alapuolta.

”Hei, leipä pöydälle”, Bill käski.

Charlie pisti leivän pöydälle. Risti kädet syliinsä ja keikkui sivulta toiselle. Kello näytti, että kaikki olivat kotona, paitsi isä, joka oli kotitöissä. Isä maalasi kanakoppia varmaan. Äiti ei ollut tykännyt hyvää, että isä tekisi sen taas vasta huomenna.

Kello oli jännä. Siinä luki muutakin, kuten hengenvaarassa, ja töissä, ja Tylypahkassa, ja tihutöissä, nukkumassa ja eksyksissä. Isän viisari oli joskus eksyksissä, vaikka isä oli ihan tallessa. Silloin äiti aina keitti teetä, ja kertoi käyvänsä etsimässä isän, vaikka isä oli sohvalla tai aika monesti vessassa. Tai ronklaamassa jästiromuja.

”Hei, heti takaisin. Syö se leipä”, Bill käski. Charlie kiskoi itsensä jupisten takaisin penkille.

”Lopeta kiukuttelu”, Bill komensi.

Charlie pisti turvan kiinni. Niin kuin Bill aina käski tehdä.

Ulkona pimeni. Yläkerrassa Percy rauhoittui.

Hetken päästä Bill älähti. ”Cha –”

Bill purskahti nauruun. Charlie levitti hymyään, ja katsoi Billiä kysyvästi pää kallellaan.

”Charlie...”

Charlie kallisti mukiaan. Leipäviipale oli nätisti sullottuna kuppiin, mössööntyi maitoon ja oli aika varmasti siinä kunnossa, ettei Bill pistäisi häntä syömään sitä. Bill kuulosti tukehtuvan. Charlie oli aika ylpeä itseensä.

”Billlll… Bill, Bill, Bill –”

”Charlie.” Bill muka-vakavana leikkasi rallatuksen. ”Se leipä pitää silti syödä. Et ole syönyt tänään mitään.”

”Ei ole nälkä!”

”Cha… Ei pärjää syömättä. Ei kasva koskaan isoksi.”

Sitten he pörröttivät kilpaa toistensa hiuksia, kikattivat ja virnuilivat.
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 6/7 20.7.
Kirjoitti: DulzGraham - 30.07.2015 22:48:54
A/N: Vihdoin ja viimein sain tämän sinetöityä! Kiitokset lukijoille, kommentoida saa vaikka maailmanlopun alla. Lapset ovat ihme, se minunkin täytyy myöntää, vaikken omia elämään tarvitsisikaan. Tämä viimeinen on enemmän vanhempien näkökulmasta kerrottua, kertokaa jos olisitte tahtoneet siinäkin olevan lapsenomaisempaa menoa, tämä houkutti, sillä lasten hallitsematon sauvaton taikuus on kiehtonut aiheena jo pidemmän aikaa. Kiitos!
Tyyntynyttä
200
Pikkuinen tyttö makasi ruohikossa, apilantuoksu nenässään, ilta-auringon pehmeänkultainen hehku kastanjanruskeissa hiuksissaan, poltetunkeltaisella leningillään, ruskettuneilla käsivarsillaan. Pitkä päivä oli jättänyt jälkeensä raukeaa tyytyväisyyttä.

Kaksi hymyilevää vanhempaa kurkki toistensa ohitse verannan oviaukosta, kuisti oli korkea, tallilyhtyä ulkomuodoltaan muistuttavan kolmikerroksisen päärakennuksen kyljessä.

”Lapset ovat ihme, eivätkö vain?” mies viittasi ylpeänä tytön ympärillä sateenkaaren väreissä kiiltelevään pihanurmeen. ”Minerva on yhdenlainen luonnonlahjakkuus.”

”Kerroinko tämänaamuisesta?”

Mies heitti en tiedä arvaanko jo, mutta kerro toki pois -vivahteisen silmäyksen kädet ristissä Minervaa katselevaan vaimoonsa.

”Hän ei pitänyt mekosta, se oli alun alkujaan lemmikinsininen. Raivokohtauksen jälkeen se oli muuttunut keltaiseksi. Kuulemma paljon ”fiktumpi” väri.”

”Kunpa taikuus olisi aina samanlaista kuin lapsena.”

”Älä toivo, mitä siitäkin tulisi, kun kaiken maailman pahat ihmiset saisivat juosta muuttamassa valtakunnanlippuja merirosvolipuiksi, tai ryöväämässä vanhojen ihmisten rahakätköjä tyynyliinoista?”

”Totta. Mutta olisihan aika uskomatonta voida ruokkia kokonaisia kyliä tahdonvoimalla.”

”Tai lentää valtavilla perhosilla!”

”Minä ainakin lahjoittaisin ensimmäisenä kaikille hyvää mieltä.”

”Mutta onko se taikuutta, hyvä mieheni? Vai onko se omintakeista kaikille lapsille?”

”Älä nyt pilaa tätä, kuvittele, jos saisit toivomalla poistettua murheen.”

”Kuvittelen. Entä kun olisit surullinen? Ilkeällä päällä?”

”En olisi. Olisin aina onnellinen, kuin lapsi!”

”Tiedätkö mitä, höpöliini. Olet ihan hassu ja rakas.”

”Tiedänhän minä sen, kerroit sen viimeksi äsken.”

”No, kertaus on opintojen äiti.”
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: Kaatosade - 14.08.2015 20:44:07
Tosi harvoin tulee luettua pikkulasten näkökulmasta, tämä sarja oli piristävää vaihtelua ja nämä musta toimivat nimenomaan raapalemittaisina hyvin.

Erityisesti iski Lilyn pätkä huonoine sisarussuhteineen sekä visioineen siitä millaista on kasvaa taikuutta pelkäävien seurassa, sekä Remuksen fiilikset tuoreesta ihmissuteudesta. Ja Tomin pätkä, josta tuli hyvin läpi se "minäpäs olen parempi kuin te, ette tiedäkään" -ajattelu.

Viimeisestä tuli mieleen, että olipas tosiaan kivaa jos vaatteiden väriä voisi spontaanisti vaihtaa ja että merirosvolippu itsenäisyyspäivän pippaloissa olisi ihan piristävä. ;D <3 (Sattuisi vaan ehkä liiankin hyvin nykymenoon...)

Kiitoksia näistä. <3
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: DragonHeart58 - 15.08.2015 17:10:19
Ooh, nää oli aivan ihania! :3

Tykkäsin näistä kaikista oikein kovasti, eniten taisin tykätä Remuksen, Charlien ja Tomin raapaleista. Osasit minusta kirjoittaa tosi kivasti ja hyvin lapsen näkökulmasta, ja se on oikeasti vaikeaa. Olit myös keksinyt jokaiselle raapaleelle omat nimet, missä on myös haastetta kerrakseen - ja ne kaikki oli minusta tosi ihania :3 Ja toi otsikko... tosi kiva ja kaunis, sopii minusta tähän oikein hyvin. :)

Tapasi kirjoittaa on minusta tosi mukavaa luettavaa, tykästyin siihen oikein kovasti. Ja minusta jokaisessa raapaleessa oli kyseisen raapaleen henkilölle sopiva tunnelma, sellainen joka tuntui soveltuvan juuri kyseiselle hahmolle, pisteet siitäkin :)

Laitanpa tähän lempparikohtia vielä:

”Isi, onko sinulla kylmä? Laitanko teetä?”
Tässä multa karkasi sellainen awwws - ääniefekti. Ihana pikku Remus :3

Charlie kallisti mukiaan. Leipäviipale oli nätisti sullottuna kuppiin, mössööntyi maitoon ja oli aika varmasti siinä kunnossa, ettei Bill pistäisi häntä syömään sitä.
Charlie...  ;D ;D ;D

Isän viisari oli joskus eksyksissä, vaikka isä oli ihan tallessa.
Toi pätkä oli minusta söpösti sanottu :3

Taianomaisen lumoavat kipinät sinkosivat ylös koskettaen kattoa, täyttivät komeron, näyttivät nurkissa mopin, ämpärit: satoivat hänen ympärilleen – sinipunaiset, vihreät, kultaiset; kruununjalokivet. Innostus kutitti: valopisarat laskeutuivat hartioille, kämmenille, hiuksiin, hiipuivat jättäen lohdullista pimeää.
Tämä oli minusta jollain tavalla lohdullinen, että vaikka Tom ei nyt nähnykään niitä ilotulituksia, niin hänelläpä oli omansa. :)

Kaiken kaikkiaan nämä olivat söpöjä ja suloisia pätkiä, joita oli ihana ja mukava lukea :)

Kiitos hirmuisesti näistä ihanuuksista!

-DragonHeart58
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 2/7
Kirjoitti: pringles - 27.09.2015 17:57:15
”Minä olen jo iso, ja siitä on jo kaksi viikkoa kun se jättipullataikina yritti syödä minut!”

Paras kohta ikinä:-)
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: Räntsäke - 01.09.2016 19:57:34
No niin, vihdoin pääsin tätä kommentoimaan, eilen en ihan ennättänyt kun piti jo lähteä nukkuspuulle. : )

1. Jee, hauska Lily-Petunia-kiista. : D Ihanaa, että Lilykin jopa antoi tässä samalla mitalla takaisin, kun yleensä hänet aina kuvataan vaan enkelitytöksi, joka on kaiken ilkeilyn uhri muttei kosta koskaan. Oli lisäksi tosi virkistävää lukea pätkä pelkästään dialogia. : >
2. Vooi että, Remus on niin sääliä herättävä hahmo kyllä. : / Tuli kieltämättä ikävä olo hänen puolestaan. Mua vähän yllätti vanhempien ikävä suhtautuminen, vaikka ihan realistinenhan se on näin järjellä ajatellen. Siis kun ensishokki ja näin, ja asioitahan ei voi hyväksyä ennen kuin niitä on ensin itsekseen tarpeeksi punninnut.
3. Aaw, lapsi-James. :3 Ja sit sillä oli vielä romani-kaveri. Oikein hauska pieni pätkä, pääsivät velhotkin kohtaamaan jästien kulttuurin moninaisuutta.
4. Sirius! Jee, angsti-Siriusta on aina niin kiva lukea. Perhe on pahin, todellakin, ja näinkin täyspäinen kaveri sieltä kasvoi. Niin tunnekylmästä ja julmasta ympäristöstä kun on toinen ponnistanut, että…
5. Hmmm, aika jännä. Tomissa juuri se on tosi mielenkiintoista, että se osasi tosiaan jonkin verran hallita voimiaan jo ennen Tylypahkaa. Ja siellä se järjesti sitten itse itselleen ilotulituksen.
6. Voi että, Bill ja Charlie! Söpöjä pieniä poikia ruokapöydässä, eikä äiti ehdi paimentaa, koska Percyä pitää nukuttaa. Vähän kyllä ihmettelin tuota, miten Charlie osaa lukea niitä kellotaulun sanoja, kun hän kuitenkin on tässä tekstissä niin kamalan pieni vielä. Mut juu, suloinen pätkä joka tapauksessa.
7. Aaaws, niin suloinen! Unelmia, fluffya ja Minervan vanhemmat! Tosi ihana lopetus tälle, ja kielikin oli paikka paikoin vähän vanhaa, mikä sopi hyvin, kun aika kauas menneisyyteenhän tämä sijoittuu. ^^

Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: Nyyhti - 01.09.2016 23:35:46
Lasten näkökulmasta ficcejä! Eikä!! Ja tähän jos mihin sopivat raapalemuotoiset tekstit: eiväthän lapset jaksa keskittyä kauempaa (:D) ja kun kyseessä on kuitenkin tavallaan muistoja, tuskin ne tämän pidempiä olisivat.

Tuo ensimmäinen ei jostain syystä minuun niin kovin iskenyt, vaikka tykkäsinkin ideasta ja tapahtumien kulusta. Jostain syystä kuitenkin dialogimuodossa lukeminen tökki (vaikka siis tykkäsin myös nimenomaan siitä ideasta, että kyseessä oli pelkkä dialogi! :D) ja tapahtumat jäivät jotenkin etäisiksi.

Remuksen raapale oli aiiiiiivan ihana, tai ei, ei oikeastaan se raapale, vaan Remus <3 Voi elämä mikä pikkupikku Remus joka keittää teetä ja äääääh, teki mieli mennä halaamaan tuollaista ihanaa pientä poikaa!  :-*

Jamesin raapale oli aivan ihanan kepeä varsinkin heti Remuksen pätkän jälkeen luettuna. Siinä tuli niin selkeästi esiin nimenomaan se kontrasti siitä, kuinka erilaisista oloista nuo kaksi tulevat. Ja James oli kyllä niin tunnistettava itsensä ettei mitään rajaa! Naureskelin pullakohtaukselle kovasti :D Ja monelle muullekin jutulle tuossa tekstissä! Lisäksi tuo ihan koko jutun aloitus oli tosi nerokas, siitä pääsi heti mukaan lasten maailmaan.

Siriuksen teksti taas sitten ei ollut ihan niin paljon minun juttuni, mutta pidin siitä suhteessa kokonaisuuteen. Sirius ja James ovat kuitenkin tulleet niin samanlaisiksi, että oli kiva lukea heidän menneisyytensä kontrastista, ja Sirius hahmona oli tuossa tekstissä tosi hieno! Hän vaikutti paljon vanhemmalta kuin nämä muut, mutta toisaalta se voi hyvin johtua myös siitä, millaisen kasvatuksen hän oli saanut.

Oijoi, tykkäsin paljon Tomin raapaleesta! Hän on oikeastaan ainoa näistä, josta on kirjoissa kerrottu lapsena, ellei Lilyä lasketa, ja ehkä juuri siksi hän oli todella hyvin oma itsensä tässä raapaleessa. Toki tässä päästiin myös hänen päänsä sisään, ja hienosti päästiinkin! Tuli jälleen sellainen pieni ymmärryksenpoikanen sitä kohtaan, minkä takia Tomista tuli Voldemort.

Charlien pätkä oli minusta ehdottomasti paras näistä! <3 Johtuu varmaan myös siitä, että kerta kaikkiaan rakastan Weasleyn lapsista kirjoitettuja juttuja :D Ihan kuulin, kuinka pikkuinen Charlie-poikanen toistelee vain "Bill Bill Bill Bill Bill" ja näin hänen heiluttelevan niitä jalkojaan, siis voi että <3 Bill oli myös mahtava, niin iso poika jo, kun piti pikkuveljestään sillä lailla huolta! Ja oijoijoi nuo kaikki pohdinnat kellosta ja siitä mistä isä löytyy (mitenkäs Arthur nyt sinne vessaan eksyy hahahah <3) olivat kerta kaikkiaan mahtavia! Bill Bill Bill Bill Bill oijoi! Tekstistä huomasi myös, että Billkin oli vielä aika nuori, koska aikuisilla olisi luultavasti mennyt vain hermot (tosin niin näköjään joskus Billilläkin, kun Charlie kerran pisti turvan kiinni niin kuin Bill aina käski tehdä voi apua<3) ja hän vain yritti pitää pokkaa ja käskeä veljeä syömään leipänsä :D Ääää tämä oli niin suloinen!!

Ja sitten Minerva! Siinä oli jännä tapaus! Vähän kauhistuin, positiivisella tavalla, kun näin hänet tuolla listassa. Minerva lapsena, huhuhuh. Tavallaan oli siis ihan kiva, ettei tarvinnut järkyttyä liikaa joutuessaan Minerva-muksun pään sisään vaan tämä oli hänen vanhempiensa näkökulmasta, koska siinä sait pidettyä myös itse hahmon ihan itsenään, vanhemmat kun kuitenkin suhtautuivat häneen vähän eri tavalla kuin lapsi oletettavasti suhtautui vaikka siihen mekon väriin. Mutta olisin kyllä silti ehkä toivonut ihan Minervan omaa näkökulmaa :D
Otsikko: Vs: Tuulikelloja | k-11 | maagisia lapsuusmuistoja, 7/7 raapaletta
Kirjoitti: Sokerisiipi - 30.09.2016 00:01:56
No, nyt löytyi ehdoton suosikkeihin menevä raapalekokoelma <3 Lapsinäkökulma osaa olla hankala, mutta tässä olit onnistunut jokaisessa aivan nappiin, ja vaikka pidin enemmän joistakin kuin muista, ei minulla ole tästä mitään pahaa sanottavaa. Kovin kaunis kokonaisuus nimiä myöten ja pidin siitä, miten kaikkiin (paitsi viimeiseen?) liittyi jollain tavalla ääni/musiikki. Vaikka nämä eivät muodostaneetkaan yhtenäistä tarinaa, näitä sitoi yhteen muukin kuin se, että nämä ovat itse kunkin lapsuusmuistoja.

Lilyn ja Petunian keskinäinen eripura ei tullut yllätyksenä ja ajattelenkin, että heidän suhteensa on ollut aina vaikea. Lilyn noitataipumukset on kiila siskosten välillä, josta ei pääse eroon. Pidin myös siitä, ettei Lilykään onnistunut olemaan mitenkään kiltti, täydellinen enkeli, niin kuin monissa ficeissä (ja kirjoissa) ällöttävästi esitetään. Kun sisko provosoi, siihen luonnollisesti reagoi. Jäi epäselväksi, mitä Petunialle oikein tapahtui, mutta noh, she had it coming. Ravisteli kyllä lujasti nuo kursivoidut kirosanat. Tuntui pahalta, että Petunia käytti siskostaan tuollaisia sanoja ja ilmauksia. Olit kivasti saanut dialogiin lapsille sopivan puhetavan, tuo painokas tapa puhua huutomerkkeineen ja etenkin lopun ruikuttava "se oli vahinkoooh" toi hymyn huulille. Voi lapset.

Voi pientä Remusta. Olit upeasti tavoittanut sen hajanaisen, synkän ja tulevaa pelkäävän tunnelman tähän. Remus ei oikein tiedä, mitä on meneillään, ei ymmärrä vanhempiensa surua ja sulkeutunutta olemusta. Tässä raapaleessa oli jotain kovin pimeää. Kuin valot olisivat kirjaimellisesti sammuneet ja Lupinien perhe joutuu kompuroimaan pimeässä löytääkseen taas tavan jatkaa arkea, mutta jotenkin niin riipaisevaa, että Remus huomaa vanhemmissaan negatiivisen muutoksen, etteivät nämä enää kohtele/suhtaudu häneen samalla tavalla vaan ajattelee, ettei vanhemmat enää rakasta häntä ihmissuteutensa takia. Tämä raapale oli täynnä viattomuutta ja lapsenpelkoa, oih <3

Jamesin osuudesta pidin vähiten, en oikein edes tiedä miksi. Se oli vain jotenkin niin perus? Onnellinen James onnellisten vanhempiensa kanssa, niin niin. Tässä oli vähiten tarttumapintaa itselle.

Oih, Sirius ja sen lapsuus. Voin aivan hyvin kuvitella, että se oli juuri tuollaista, vaikeaa, turhauttavaa ja kivuliasta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja välillä on pakko päästä pois. Siriuksen viha on kuumaa sorttia, sopii hyvin hahmoon.

Lainaus
ja sitten hän sai kidutuskirousta ja remmillä selkään, kun ei ollut kunnioittanut, kun oli sanonut väärin, räiskännyt, ollut olemassa.

Tuo "olla olemassa" oli jotenkin niin pysäyttävä ja traaginen. Voi Sirius. Kukaan ei ansaitse tuollaista, vähiten hän <3 Viimeinen lause yli ylivoimainen suosikki kaikkien raapaleiden lopetuksesta. En tiedä, miksi pidän siitä niin kovasti. Beatles-musiikin kajahtelu saa aikaan niin nostalgisen fiiliksen, uh, aivan ihana ♥︎

Tomista kertova raapale oli myös hahmolle niin ominainen ja helppo kuvitella. Pidin, ettei tässä korostettu sitä orastavaa pahaa niin kuin monissa muissa Voldemortin lapsuudesta kertovissa teksteissä vaan kuvattiin Tom todellakin lapsena, joka on elänyt ja kasvanut kurjissa olosuhteissa. Silti hänestä tuli jotenkin kylmä fiilis, poju vaan chillailee pimeässä komerossa kuin ei mitään :D tulee mieleen kauhuelokuvien hiljaiset, synkeän psykoottiset lapset. Niin sitä pitää, Tom. Kipinäilotulitus oli kyllä varsin kaunis ja lohdullinen. Siellä hiljakseen Tomin voimat ja kyvyt kasvavat, vaikka hän ei ole edes saanut opetusta vielä. Huhhei, mikä lapsi.

Charliesta ja Billistä kertova rapsu oli ylivoimainen suosikki! Niin hirveän söpö, etten kestä, koska veljekset ovat ainainen heikkouteni ja kun ne vielä ovat noin söpöjä niin äwww. Kupsahdan :D Ihana Bill, joka vahtii ja komentaa pikkuveljeä, kun vanhemmat eivät ole paikalla. Niin hyvin on omaksunut perheen vanhimman lapsen roolin, ai että! Ja Charlie, levoton lapsiraukka joutuu istumaan pöydässä, kun ei ole nälkä. Samaistun! Ja tuo kello, joka on kovin kiehtova ja sympaattinen taikaesine. Itsekin mietin, että miten kummassa Charlie osaa jo lukea, vai tietääkö hän vain, mitä kukin sana tarkoittaa ja missä ne sijaitsevat? Ehkä enemmän jälkimmäistä, hän kuitenkin vaikuttaa olevan vielä hyvin pieni. Ja aww, miten Charlien temppu saa Billinkin lopulta nauramaan ja lopettamaan pomottelun, jotta voidaan olla yhdessä ilkikurisia ja nauravaisia söpöliinejä, iip <3

Minerva lapsena. Se on kyllä jotain, mitä en osaa edes kuvitella, mutta ihanaa, että olit valinnut tähän myös hänet. Tuntuu ihan luonnolliselta, kun Tomkin on mukana. Kivasti korostui lapsuudenaikainen taikuus, joka saa maagisia tapahtumia aikaan. Ensimmäinen kappale oli kaunis ja helppo kuvitella ja toisilleen juttelevat vanhemmat. En osaa tästä sanoa enempää, mutta pidin kovasti. Hyvä, että Minervakin on saanut joskus olla lapsi ja tehdä lapsijuttuja!

Tiivistettynä: aivan ihania, osuvia ja tunnelmallisia raapaleita. Kiitän!!