Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Slytherin cat - 27.06.2014 21:27:24

Otsikko: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-11] 1.6.15, luku 11.
Kirjoitti: Slytherin cat - 27.06.2014 21:27:24

title: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse
author: Slytherin cat (Ja pari kivaa apuria~)
Beta: Hmm… Kai se sitten on Rrausku, aka. kuuran_kukka. :3 Ei se nyt ihan beta ole, mutta melkein…
fandom: Axis Powers: Hetalia
genre: humor, drama, horror, angst, romance, fluffy, laidasta laitaan! (<-- tuo tuossa se pelottavin osuus on.)
raiting: k-11
pairings: USUK tai FrUK, (Toinen jää yksipuoliseksi.) RoChu. (Ehkä myös muita, katsotaan mitä ficci tuo tullessaan.)
(EHKÄ: GerIta. Tämä riippuu siitä, haluatteko sen mukaan.) Äänestystä käyntiin! ;D
warnings: Ranska. (Eli vihjailua sun muuta, you know.) Ja kiroilua, ei mitenkään paljon, mutta välillä.
disclaimer: Kaikki minkä tunnistat kuuluvan hetaliaan, on Hidekaz Himaruyan! Juoni taas on minun.
A/N: Tämä on varmaan suurin kirjoitus-operaationi ikinä… Monia lukuja ja niin poispäin. Ja ei hajuakaan, mistä tuon otsikon repäisin.
Ehkä noin kolme ensimmäistä lukua ovat vain kerrontaa, ettö juoni lähtisi kunnolla liikkeelle. Toisin sanoen, teksti parantuu pikku hiljaa. (Paitsi että välissä on pari pilaantunutta lukua..)

Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse

Traileri

Kun eräänä aivan tavallisena päivänä kolahtaa kymmenen pahaa-aavistamattoman valtion postilaatikkoihin kirjeet…

”Se koski pikku-Iggyä, joku oli nähnyt- Mon dieu, Iggyseni, varo vähän!”
”En tarkoittanut sitä kirjettä.”

…kutsut, joita ei voi olla noudattamatta. Urhea (tai vähemmän urhea) joukko lähtee oitis matkaan…

”Epäilemättä keskelle jotain samperin metikköä.”

…kohti autiota kartanoa. Harmi vaan, että se osoittautuu ansaksi.
Näin alkaa seikkailu, jossa vaaroilta ei vältytä…

”Pöö.”
”Siinäpä vasta suuri sankari.”

…kuten ei myöskään pelolta…

”Mitä? Onko Kiinalle tapahtunut jotain?”
”Minähän en riskeeraa ulkonäköäni.”
”Olisipa fratello täällä..”

”Saksaa! SaksaSaksa Doitsuu~? Veeeeeh! MISSÄ TE OLETTE? Minä en näe mitään! Olen sokeutunut! Apuaaaah, Saksaaaah…”

…tai romantiikalta.
Jokainen voi oppia uutta tunteistaan.

”En ole rakkaasi.”

Kaikilla on kuitenkin yhteinen tavoite: päästä ulos tästä kirotusta talosta!

”Lukossa. Ja näitä aitoja ei niin vain ylitetä.”

”Oletko kunnossa?”
”…En tahtoisi myöntää mitään, ainakaan sinulle…”
”…”
”En kestä tätä… Minä… en halua elää… En tässä tilassa.”
”Älä nyt! Mieti maasi asukkaita, heidän parastaan…”
”Ei minulla mitään asukkaita ole.”

Kuinka tämä ryhmä selviytyy? Kuka onkaan kaiken takana?

”Ei hätää, sankari huolehtii!”

”Baskeri, patonki ja ruusuja…”

”Eh… Miksi katsotte minua noin?”

Sen saat selville lukemalla tämän:

Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse

”Typerä aristokraatti!”

Saapuu 5.7.2014! Tervetuloa mukaan salaperäisen kartanon uumeniin!

”Olen teitä 3980 vuotta vanhempi!”

Tämä ei ole huumori-ficci! Tai siis… Ei ole.
Ainakaan kokonaan.

A/N: Agh.. Aika surkea traileri. Tai no, minä olen melko itsekriittinen kirjoittaja, joten toivottavasti edes joku alkaisi tätä lukea.
Jos niin hyvin käy, nähkäämme ensi kuussa 1. luvun parissa. B)

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13, ficin traileri]
Kirjoitti: Kuolotar - 29.06.2014 17:37:33

Trailereista on sinänsä aina vaikea antaa paljon palautetta kun niissä vain pääsee näkemään ensisilmäyksen ficistä eikä näe juonesta kamalasti mitään. Mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta, se että päädytään lukkojen taakse on aina jännitävää ja jotenkin vain niin kiinnostavaa koska hahmot joutuvat ensinnäkin sietämään toisiaan enemmän tekemään yhteistyötä ja ratkomaan  vielä se arvoitus että miksi olen täällä.  Nimi sai minun mielenkiintoni ja nostatti kyllä hymynhuulilleni :D. Vaikuttaa mielenkintoiselta jään seurailemaan miten tässä käy.

Kuolotar

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 5.7.14 luku 1.
Kirjoitti: Slytherin cat - 05.07.2014 12:16:31

Kuolotar: Kiitos paljon kommentistasi! Traileriin en oikeastaan kommentteja odottanutkaan, mutta oli silti mukavaa huomata sellainen. ^^

A/N: Kun olin kirjoittanut noin kolme lukua tätä tekstiä, huomasin, että on olemassa toinen melko samanlainen ficci. (En muista nimeä.) Yritin sitten muokata tätä erilaisemmaksi, mutta silti yhtäläisyyksiä huomaa... No, se toinen ficci loppui kesken, joten tuskimpa se niin paljoa haittaa.


Luku 1. Korvat lepattaen kohti uusia seikkailuja!

Lämmin puheen sorina oli täyttänyt tyylikkäästi ruskean sävyillä sisustetun salin. Mahonkisen, pitkän pöydän äärelle kokoontuneet valtiot käyttivät tapaamisen suomaa tilaisuutta hyväkseen ja vaihtoivat vilkkaasti kuulumisiaan. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut reilusti aikaa. Oli kuitenkin myös muutamia, jotka vain istuivat hiljaa paikoillaan.
   Auringon kultainen valo heijastui ikkunan kautta papereihin, joita yksi näistä hiljaisemmista hypisteli käsissään. Hänen katseensa sinkoili ärtyneesti rannekellon ja muiden henkilöiden välillä. Kokouksen olisi jo pitänyt alkaa. Saksa rykäisi, yrittäen saada muiden huomion itselleen.
   Mitään ei tapahtunut, ja mies nousi seisomaan.
   ”Katseet tänne!” Saksa sanoi kohottaen äänensä niin voimakkaaksi, että se ylettyi muun hölinän yli. Saksa huomasi onnekseen miten puhe hiljalleen vaimeni, kun usea utelias silmäpari kääntyi häntä kohti. Hän istahti takaisin tuolilleen.
   ”Näin. Siirtykäämme suoraan asiaan. Kuten jo aiemmin viestissäni mainitsin, olen saanut erikoisen kirjeen-”
   ”Ja sitten Liet sano niinku, et mä en saiskaan maalata sen autoa vaaleanpunaiseks, siis niinku mikä totaalisen kauhee pettymys!”
   ”Puola!” Saksa ärähti, keskeyttäen tämän hieman tyttömäisemmän valtion selityksen ja saaden tältä huvittuneen irvistyksen.
   ”Kuten olin sanomassa, sain erikoisen kirjeen-”
   ”Niin minäkin!” Kuului Ranskan ilmoitus. Saksa kohotti kysyvästi kulmiaan.
   ”Se koski pikku-Iggyä, joku oli nähnyt- Mon dieu, Iggyseni, varo vähän! Hosumalla noin voit vahingoittaa minun kauniita kasvojani!” Ranska torjui Englannin iskun jostain repäisemällään patongilla. Saksa huokaisi, mutta päätti vain odottaa kahden valtion kinaamisen loppua puuttumatta siihen.
   ”…Nyt kun olette viimein rauhoittuneet, pyydän, ettei minua enää keskeytetä. Kirjeessä, jonka sain, minua pyydetään kävelemään-”
   ”Epäilemättä keskelle jotain samperin metikköä”, Romano mutisi.
   ”-läheisessä metsässä olevaa suorinta hiekkatietä pitkin eteenpäin, kunnes saavun suuren harmaakivisen talon luokse”, Saksa jatkoi tällä kertaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
   ”Minähän sanoin.”
   ”Kirjeessä lukee, että siellä tarvitaan apua. Lähettäjää, tarkempaa osoitetta, tai muita tietoja ei mainita.”
   ”Kuka nyt keskellä metsää asuu?” Unkari kysyi hämmentyneenä.
   ”Tuskinpa kukaan. Tai jos joku, niin luultavasti Itävalt- ai, se onkin täällä. Jos en nyt näkisi tuota rumaa naamaa, uskoisin, että tuo olisi lähtenyt haahuilemaan metsään ja eksynyt. Se olisi niin tyypillistä, ei tuon typeryksen suuntavaistosta ole mihinkään…” Preussi sanoi leveä, kiusoitteleva virne naamallaan. Pian mies olikin sukeltanut nokkelasti pöydän alle, tuntiessaan korviensa alkavan lepattaa Unkarin paistinpannun aiheuttaman ilmavirran voimasta.
   Englanti, joka istui nyt kasvot piilotettuina lehden taakse, nosti kätensä ylös, ikään kuin viittaukseen.
   ”Onko sinulla jotain aiheeseen liittyvää?” Saksa kysyi epäilevästi, ja Englanti kohotti kasvonsa lehden takaa esiin, ilme happamana.
   ”Tietenkin. Minulle on nimittäin tullut samankaltainen kirje. Pidin sitä kuitenkin vain pilana, ja nyt ainakin pidän… Tuskinpa niitä on monta lähetetty, jos kyse on aidosta… Tai mistäpä minä sen tietäisin…” Loput Englannin lauseesta muuttui kiukkuiseksi mutinaksi.
   ”Nyt kun ajattelen”, Ranska sanoi, ”niin olen saanut myös toisen kirjeen. Jotain tuollaista siinä luki, mutten riskeeraa ulkonäköäni”, mies lopetti lauseensa kohottaen viinipikarin juhlallisesti ilmaan. Mistäköhän senkin oli saanut.
   ”Pelkuri”, Englanti sihahti. Ranska kohotti toista kulmaansa.
   ”Tämä muuttaa asiat erikoisemmiksi. Onko täällä vielä muita, jotka ovat saaneet kirjeen?” Saksa kysyi, nostaen kätensä viittaukseen ja tuntien samalla itsensä jostain syystä hölmöksi.
   Englanti ja Ranska kohottivat kätensä uudestaan, samalla kun muitakin käsiä löysi tiensä joukkoon. Saksa katsoi kahta hänen kummallakin puolellaan istuvaa ystäväänsä hämmästyneenä, kun kumpikin heistä kohotti kätensä; Italia ilahtuneena ja Japani hieman merkillinen ilme kasvoillaan.
   Myös Kiina nosti kätensä, mutta kavahtaen hieman, kun saman teki Venäjä, tyypillinen aurinkohymy kasvoillaan. Amerikka viittasi innokkaasti, tosin hieman ärtyneenä siitä, ettei ollut tällä kertaa kokouksen johtajana. Myös Itävalta kohotti kätensä, ja lopulta myös pöydän alta tiensä pois löytänyt Preussi.
   Nyt salia vallitsi hiljaisuus, valtioitten tarkkaillessa toisiaan. Kätensä oli nostanut kymmenen henkilöä.
   ”Luulen, että meidän pitäisi tehdä asialle jotain”, sanoi Saksa rikkoen samalla hiljaisuuden.
   ”Jospa lähtisimme sinne talolle, ja vain yksinkertaisesti katsoisimme mistä on kyse-aru”, Kiina ehdotti.
   ”Se voi olla pilaa”, Englanti muistutti.
   ”No, niin juuri! Juuri siksi sanoinkin, että käydään katsomassa!” Kiina ärähti.
   ”Tämä koko juttu epäilyttää minua. Se voi olla ansa, valtioita kun olemme…” Itävalta kertoi asiallisesti mielipiteensä. Ja tästä alkoikin pitkä vuoropuhelu.
   ”Tai sitten joku tarvitsee oikeasti apua.”
   ”Eiköhän lähdetä katsomaan…”
   ”Mitäs, jos paikka onkin täynnä kauniita naisia, jotka-”
   ”Ranska!”
   ”Pöh, sinulta puuttuu mielikuvitus, Angleterre-kultaseni…”
   ”No, ei totta tosiaan puutu! Pidä turpasi tukossa, kiitos.”
   ”Mihin se paistinpannu nyt meni?”
   ”Eeeeen tiedä…”
   ”PREUSSI!”
   ”Minulla on nälkä.”
   ”Tomaatteja?”
   ”Kiitos, mutta ei kiitos. En syö mitään, olen dieetillä.”
   ”Kuka tuon sanoi?”
   ”Hei, tehdään nyt jotain!”
   ”Olen samaa mieltä Kiinan kanssa. Asia ratkeaa vain selvittämällä. Tosin myös Itävalta puhuu asiaa”, Japani sanoi jäykästi.
   ”Totta. Mitä, jos menemme tutkimaan asiaa, kuitenkin varoen, sekä isolla ryhmällä. Jos pysymme tiiviisti yhdessä, en usko, että meillä on vaaraa.” Saksan kommentti sai vastauksekseen suurimmalta osalta hyväksyvää muminaa.
   ”Ketkä meistä sitten lähtevät?” kysyi veljensä vieressä istuva Islanti. Jälleen heidän ympärilleen laskeutui hiljaisuus.
   ”Luulenpa”, aloitti tällä kertaa Venäjä, ”että matkaan lähtevät ne, jotka saivat kirjeen.”

   Kaikki kirjeen saajat saatiin suostumaan matkaan, joten pian monen kirjava joukko talsi reput selässään pitkin hiekkaista metsäpolkua. Ilma oli raikas ja viileä, osittain kirkas ja osittain synkkä. Metsän hieman kostea sammaleen haju leijaili heidän ympärillään, ja tuulen suhina sekä sen aiheuttama kahina oksissa kuului selkeästi.
   ”Odottakaa!”, voihkaisi jonon hännillä laahustava Itävalta. Ainoa vastaus, jonka hän sai, oli selvästi Preussille tunnistettava pilkkanauru. Saksa, joka määrätietoisesti harppoi eteenpäin ja johti joukkoa, kuuli vain hänen takanaan kävelevän Italian hilpeän hyräilyn, eikä siis ymmärtänyt hidastaa tahtiaan. Samaan aikaan taaempana jonoa, Kiina oli joutunut pilkan kohteeksi.
   ”Älä viitsi-aru!” huokaisi Kiina.
   ”Mutta, kun tämä pandareppu on jotain niin outoa! Olet kuules ehkä vähän lapsellinen, mutta ei hätää, sankari kävelee takanasi, mikään ei tee sinulle pahaa!” Amerikka hymähti.
   ”Pöö”, murahti Englanti Amerikan takana, ja viimeksi mainittu hypähti kiljaisten päin Kiinaa, joka taas törmäsi Venäjään, joka ei (onneksi) ollut tuosta moksiskaan.
   ”Siinäpä vasta sankari”, Englanti totesi asialliseen sävyyn.
   ”Äläs nyt”, hihitti Ranska Englannin takana. ”Älä kiusaa pienempiäsi!”
   ”Miksi muka. Onko Amerikalla siihen yksinoikeus?”
   ”Olen teitä 3980 vuotta vanhempi!” kiljaisi Kiina edestä.
   ”Eli on”, Amerikka hymyili.
   ”Hei, tuolla on talo!” kuului Saksan huuto. Muut kääntyivät katsomaan, ja tosiaan, edessä häämötti suuri rakennus. ”Luulen, että olemme perillä.”

   Valtiot pysähtyivät suuren mustan metalliportin eteen, joka oli koristeltu englantilaistyylisillä, koristeellisilla koukeroilla. Portti oli avoin, kuin kutsu tyrmäävän kauniiseen, mutta hieman villiintyneeseen puutarhaan. Ruusupensaat reunustivat kivilaattaisia viileitä polkuja, sekä lohkeillutta, mutta yhä toimivaa pyöreäreunaista suihkulähdettä. Tumma nurmikko kaipasi leikkausta, ja muutama rikkaruoho pilkisti sieltä täältä esiin. Puutarha oli valtava ja sisälsi monia puita, joita ei selvästi myöskään ollut hoidettu pitkiin aikoihin.
   Ja talo. Se oli suuri ja kartanotyylinen, harmaata kiveä ja puista ovea reunustivat villiintyneet ruusut. Osa ikkunoista oli rikki, mistään ei hohtanut valoa. Mutta mikään ei pilannut tätä viileää kauneutta ja salaperäisyyttä, joita paikka sisälsi, päinvastoin.
   Tämä paikka oli uhkaava. Ja selvästi autio.

   ”Mitä tämä on olevinaan?” henkäisi Englanti, joka ensimmäisenä sai sanoja ulos suustaan.
   ”Paras kai sitten… vain tutkia paikkoja”, Saksa sanoi epäröiden, mutta voimakkaasti. ”Sisään!”
   Valtiot kävivät vuorotellen porteista puutarhaan, ja Saksa oli jo talon terassilla, kun Itävalta viimeisenä astui pihalle.
   ”Näin. Luulen, että meidän kannattaa jakautua ryhmiin, sillä kukaan ei lähde yksin mihinkään! Minä, Italia ja Japani olemme yhdessä. Ranska, Englanti, ja Amerikka ovat ryhmä… Ja Itävalta ja Preussi, anteeksi, sekä Kiina ja Venä-” Saksa keskeytti lauseensa järkyttyneenä. Salaman nopeasti hän oli juossut portaat alas ja avonaisille porteille. Paitsi, että portit eivät enää olleet avonaiset.
   Saksa ryskytti portteja, tuloksetta. ”Lukossa”, hän voihkaisi.
   Järkyttynyttä hiljaisuutta kesti hetken, kaikkien etsiessä ulospääsyä katseellaan. Aita oli vankka ja korkea, sen raoista ei mahtunut ulos ja sen yläpinta oli täytetty korkeilla piikeillä. Lisäksi se varmasti kiersi koko paikan, ja näytti sille, että se oli upotettu maahan. Alikaan ei siis voisi kaivautua.
   ”Palatkaamme suunnitelmaan… Tutkitaan paikkoja. Nyt on pakko”, Saksa sanoi vastentahtoisesti, mutta määräävään sävyyn. Preussi ja Itävalta katselivat toisiaan inhoten, mutta lähtivät lopulta tutkimaan pihaa. Venäjä hymyili ja tarjosi kättään Kiinalle, joka perääntyi ahdistuneena kauemmas. Englanti näytti voivan pahoin. Siitä huolimatta talokin täytyisi tutkia, ja sen he tosiaan tekisivät!

Kolme ryhmää neljästä astuivat epäileväisin askelin sisään koristelluista ovista. Preussi ja Itävalta pärjäisivät kyllä kahdestaan pihalla. Amerikka, joka viimeisenä astui sisälle (kummituspelkoinen kun oli), varomatta pamautti oven suin päin kiinni. Valtava pölypilvi pöllähti yhä hiljaisemmaksi muuttuvan joukon päälle, ja jonka seasta alkoi tosin pian kuulua pientä köhimistä.
   Italia hoippui lähes kiinteän pölypilven seassa mitään näkemättä, haparoiden käsillään ympäristöään. Seinää ei kuitenkaan tullut vastaan, toisin kuin joillain toisilla voimakkaasta tömähtelystä päätellen. Lattia narahteli, mutta kukaan ei nähnyt sitä pölyltä, jota olisi voinut vaikka veitsellä leikata. Rusehtavan harmaata massaa kaikkialla; silmissä, korvissa, keuhkoissa ja pahanmakuisena mössönä kielellä.
   ”Hemmetin jenkki!” kuului Arthurille tunnistettava karjaisu. Kuin vastaukseksi jostain päin eteistä kantautui Amerikan ulvahdus ja ryminää.
   Pölyä tuli aina vain lisää, sitä pöllysi esineistä ja lattiasta, joita vasten valtiot tömähtelivät. Viimein asian ymmärsi Saksa, joka kajautti kuuluvalla äänellä:
   ”Seis! Älkää liikkuko!” Tottahan selkeää käskyä ymmärrettiin totella.
   Pölyn vähitellen hälvettyä, ja Italian viimein löydettyä jonkin esineen mihin tukeutua, myös tömähtely ja yskiminen lakkasivat. Vaan pölyn tilalle astui syvä pimeys, joka ei paljoa helpottanut. Eteisessä ei ollut ikkunoita, ovesta tullut valo oli hävinnyt sen sulkeutuessa.
   Italia rutisti pelokkaana sitä esinettä, mihin oli vähän aikaa sitten paniikissa tarrannut. Taas kaikki oli hiljaista ja näkökenttä oli musta; kuin avaruus ilman aurinkojaan, mustan taivaan kirkkaita valotäpliä. Niitä ilman tuskin koskaan värejä olisi nähty. Tämä esine, jonka Italia oli löytänyt käsiinsä, oli ainoa todiste ympärillä avautuvasta maailmasta. Hänen ainoa taivaankappaleensa keskellä mustaa tyhjiötä.
   Veneziano siirsi varoen jalkaansa hieman sivulle, kuin peläten muun maailman todella kadonneen. Kauhukseen hän tunsi voimakkaan ilmavirran, hänen jalkansa upotessa tyhjyyteen. Samassa jokin tarrasi hänen olkapäähänsä.
   Veneziano kiljaisi järkyttyneenä jotain omalla kielellään.
   ”Saksaa! SaksaSaksa Doitsuu~? Veeeeeh! MISSÄ TE OLETTE? Minä en näe mitään! Olen sokeutunut! Apuaaaah, Saksaaaah…” Käsi hänen olkapäällään tiukensi otettaan, kiskaisten hänet ylös, takaisin tukevalle (tai vähemmän tukevalle, kiinteälle kumminkin…) lattialle.
   ”Olen tässä. Et ole sokea”, kuului Saksan vahva ääni hänen viereltään.
   ”Doitsu? Sinäkö se olitkin, joka minut nosti! Minä luulin että mörkö…”
   ”Päästä nyt jo irti minusta. Äläkä liiku, ettet putoa.”
   ”Roger!”
   ”Voisiko joku avata oven?” Hetken kuului hiljaista kompurointia. Pimeään ilmestyi ohut, mutta alati laajeneva valokaistale, Japanin toteuttaessa pyynnön. Kun ovi oli kunnolla auki, uskaltautuivat valtiot kohottamaan päätänsä ja tutkailemaan tilannetta.
   Italia rutisti kiellosta huolimatta yhä Saksan takkia. He seisoivat huoneen nurkassa, pienen peilipöydän vieressä, jota päällystävä liina oli pölyinen ja kellastunut. Läheltä lattiasta oli pudonnut muutama lankku. Heidän lähettyvillään sijaitsevalla somalla pöytään sopivalla tuolilla istui Venäjä, joka hymyili tyynesti kuin teekutsuilla istuskelisi. Englanti oli rojahtanut valtavan kirjapinon päälle, jonka alta pilkisti muutamia epämääräisiä raajoja, oletettavasti Amerikalle kuuluvia. Kyseinen valtio oli törmännyt kirjahyllyyn. Ranska istui mahdollisimman elegantisti vaatenaulakon ja kaapin välissä, lähellään oven viereen polvistunut Japani. Kiinaa ei sen sijaan näkynyt missään.
   ”Missä Kiina on?” Japani nousi ylös lattialta ja kysyi kysymyksensä melko tasaisella äänellä, josta kuitenkin kuulsi selvä huoli. Muutkin kompuroivat ylös ja pudistelivat pölyjä vaatteistaan, samalla katsellen huolestuneina ympärilleen (tosin Amerikkaa lukuun ottamatta, hän oli yhä litistyksissä kirjojen alla.)
   ”Ei kai hän ole hortoillut syvemmälle taloon”, Ranska kysäisi, tosin vain toivoen asian olevan niin. Keneltäkään ei ollut jäänyt huomaamatta pölyyn piirtyneet askeleet, jotka veivät kartanon uumeniin.
   Ja näitten askelten vieressä oli myös toiset joista kumpikaan ei palannut takaisin.

A/N: Tätä ensimmäistä lukua oli mukavaa kirjoittaa. :)
   Tosiaan, kertokaa minulle:
-USUK vaiko FrUK?
-Haluatteko mukaan GerItaa tai PrusAus:ia? Tai kenties muita parituksia näillä hahmoilla?

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 5.7.14 luku 1.
Kirjoitti: Questacia - 05.07.2014 20:09:43

Oi, uusi, pitkä Hetalia -ficci! Mahtavaa~! Mä löysin tän fandomin niin myöhässä etten ennen oo saanu olla mukana missään ficissä "alusta asti" :D

Mutta niin, kai mun tästä ficistäkin pitäisi jotain sanoa. Oikein jännitävää~ Taannoin olen muuten muistaakseni lukenut sen samankaltaisen ficin minkä mainitsit, tosin en muista siitä mitään ja tosiaan keskeneräinenhän se oli.

Tämän nimi on ihana. Olisin jokatapauksessa lukenut tämän, koska Hetalia, mutta tämä kyllä heti herätti mielenkiinnon. Myös traileri ja eka luku saivat oottamaan jatkoa!

Ja sitten se varsinainen syy miksi alunperin kommentoin xd elikkä olisi aivan mahtavaa, jos tässä olisi FrUK. Suomeksi siitä joo kirjotetaan ihan kiitettävästi, mutta kansainvälisellä tasolla USUK jyrää liikaa. Ei sillä, tykkään kyllä molemmista. Ja sitten jos olisi mitenkään mahdollista, niin joku bromancen tapainen olisi ihanaa Brittien ja Jenkkien välillä :3 mun headcanonissa kun Englanti kasvatti USAn ja näin USA näkee hänet isoveljenä/isänä tai jotain :D

Niin ja myös PruAus olis aika bueno ::)

Nojaa, mikäköhän tässäkin kommentissa oli ideana :D Mutta siis jään seurailemaan, ehkä jopa kommentoin välillä. Mitään järkevää/hyödyllistä/rakentavaa on kuitenkin iiihan turha multa odottaa :D

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 5.7.14 luku 1.
Kirjoitti: Kuolotar - 05.07.2014 21:19:27

Minulla oli jotenkin ajatus että tämä porukka saapuu vuorotellen jotenkin mystisesti houkuteltuna kartanoon, mutta se että he marssivat kaikki yhtenä ryhmänä oli loistavaa sillä minulle tämä vaihtoehto tuli jotenkin aivan puuntakaa. Myös se että asia otettiin käsittelyyn kokouksessa oli yllättävää mutta samalla miellyttävää sillä nyt ainakin joku tietää että he ovat menneet sinne taloon, niin ja tästä kokoon panosta täytyy kyllä sanoa etten usko että ihan ongelmitta selvitään tuolta talosta, hirmuisella mielenkiinnolla jään odottelemaan mitä juoni tuo tullessaan ja mitä tämä talo pitää sisällään. Uhkaava ja autio talo tekee tästä vieläkin mielenkiintoisempaa.

Juu komppaan Questacia noissa parituksissa, minustakin olisi ihanaa lukea  PruAus ja FrUk ;D

Jatkoa jään odottelemaan

Kuolotar

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 9.7.14, luku 2.
Kirjoitti: Slytherin cat - 09.07.2014 19:33:21

Questacia: Jee, tervetuloa seuraamaan ficciäni! Kiitos! Oikeastaan, minäkin löysin hetalian vasta noin puolisen vuotta sitten. Miksiköhän kaikki kehuu nimeä? :D Itsestäni kun se vaan tuntuu jostain pohjamudista repäistyltä. Ja päätin vähän aikaa sitten, että paritankin Preussin eräälle toiselle henkilölle (huomaatte kyllä joskus) joten PruAus taitaakin jäädä tulematta. :/ Ja kaikki kommentit käy, kunhan vaan kommentoi!
Kuolotar: Kiitos. ^^ Hmm... Pitää kai harkita tätä FrUK:ta. Sitä minä kirjoitan helposti ja jopa vahingossa, mutta kun Englanti näyttää silti pitävän enemmän Amerikasta!? Hahmot ovat itsepäisiä. Noh, Ranska ainakin tekee kaikkensa. (Kolmiodraama ;__;)

Luku 2. Tuntemattomat askeleet

Preussi marssi rivakkaa tahtia pensaitten välissä kulkevaa ahdasta laattapolkua pitkin. Hän ei vilkaissutkaan kohti takanansa kulkevaa Itävaltaa, jolla oli jälleen ongelmia pysyä perässä.
   ”Odota… odota Preussi! Seis, yritä nyt kerrankin käyttäytyä…” Itävalta mutisi kiukkuisesti. Preussi virnisti jälleen.
   ”Vanhuusko se selkääsi painaa? Ke-sesesese! Minähän en jarruta, eivät mahtavat henkilöt odottele muita! Liikkuisit itse nopeammin.” Preussi kiristi tahtia kiusallaan, ja kääntyi talon nurkan taakse. Itävalta tuhahti ärtyneenä, mutta otti sitten muutaman juoksuaskeleen ja tarttui albiinomiehen takkiin.
   ”Tämä on myös sinun oman turvallisuutesi takia”, hän sanoi totisena. Preussi kohotti kulmiaan.
   ”Luuletko, että pystyt voittamaan minut, itse mahtavan Preussin tappelussa?”
   ”Tarkoitin tätä paikkaa… Kuten olen jo maininnut, tämä voi olla vaarallista.” Preussi irvisti, mutta vaikutti kuitenkin uskovan toisen sanat ja hidasti viimein kävelyään. Muutama minuutti kului hiljaisuudessa, kahden valtion katsellessa ympäristöään; kaunista mutta rappeutunutta, kuten jo ensivaikutelma oli kertonut.
   ”Ei täällä ole mitään. Typerä Länsi… Meni lähettämään minut näin epämahtavaan paikkaan…” Preussi nurisi laahustaessaan nyt nurmikolla, kädet mustien farkkujensa taskuissa.
   ”Minusta täällä on todella kaunista. Tähän tunnelmaan voisi sopia vaikkapa pianomusiikki…”
   ”Mennään sisälle”, Preussi päätti, tarttui toisen hihaan väkivaltaisesti ja alkoi raahata tätä samaa reittiä, kuin mistä he olivat tulleetkin.

   Sisällä talossa yrittivät muut järjestää asioitaan.
   ”Meidän täytyy talon tutkimisen lisäksi etsiä Kiina. Pysymme samoissa ryhmissä, mitä jo päätimmekin. Ja te myös pysytte niissä, nyt kun vaikuttaa siltä, että talossa on joku muukin, kenties vaarallinen henkilö!” Saksa kuulutti. ”Venäjä, nyt kun olet yksin, mene Preussin ja Itävallan seuraksi, he ovat kahdestaan vailla tätä uutta uutista…”
   ”Mutta, minä haluaisin-”
   ”Itse asiassa, ei kannata kulkea yksin noinkaan pitkää matkaa. Tulet meidän kanssamme”, Saksa keskeytti Venäjän. Italia hätkähti.
   ”Eikö joku voisi saattaa Venäjän, sitten se ei olisi yksin?” hän ehdotti.
   ”Saattaja joutuisi palaamaan yksin”, Saksa vastasi.
   ”Jos saattajia olisi kaksi?”
   ”Turhan vaivalloista”, sanoi Venäjä. ”Tulen teidän kanssanne, eihän siitä mitään haittaa ole, da~?”
   ”Mutta… miksi? Ei millään pahalla tietenkään”, Italia yritti vielä. Olihan tuo toinen valtio niin iso ja pelottava. Venäjä katsoi Italiaa kohti hymy yhä kasvoillaan, mutta nyt hieman koleampana versiona.
   ”Koska minä haluan.”

   Ovi pamahti selälleen, ja valtiot kääntyivät säikähtäneinä katsomaan. Kaksi hahmoa astui sisään… sulkien oven perässään. Jälleen kaikki oli mustaa.
   ”Ketkä tulivat?” Japani kysyi.
   ”Se olen minä, itse mahtava Preussi! Mahtava minä! Ja myönnettäköön, että mukanani saapui tuo typerä ja erittäin epämahtava aristokraatti”, Preussi huikkasi. ”Miksi täällä on näin pimeää? Laittakaa valot päälle.”
   ”Sinä itse suljit oven…” Saksa mutisi veljelleen. Hän tunsi, kuinka Italian kädet puristuivat jälleen vapisevina hänen takkiinsa. Samassa kuului rätinää ja poksuntaa, kun huone alkoi välkkyä keltaisessa valossa. Koristeellinen pöytälamppu räpsähti päälle.
   ”Mit- miten… Miten-” Italia alkoi änkyttää peloissaan. Muittenkin katseet pälyilivät hetken hermostuneina ympärilleen, kunnes pysähtyivät yhä lampun vieressä istuvaan Venäjään. Ivan taas katseli muita hämillään.
   ”Eh… Miksi katsotte minua noin? Tämähän oli ihan helppoa. Katsokaas nyt, piti vain painaa tästä valonkatkaisijasta…”
   ”Huomio! Meidän ei pitäisi viivytellä näin! Kiina voi olla suuressa vaarassa!” Saksa keskeytti. Preussi ja Itävalta kääntyivät hämmästyneinä häntä kohti.
   ”Mitä? Onko Kiinalle tapahtunut jotain?”
 
 Kiinan etsintä vaikutti yllättävän helpolta. Ryhmät olivat viimein astuneet eteisestä avautuvalle käytävälle ja seuranneet jälkiä pölyisellä lattialla. Pettyneinä valtiot kuitenkin joutuivat pian toteamaan, että tämä olikin vaikuttanut turhan helpolta. Paikan pölyisyys nimittäin oli hiljalleen vaihtunut siisteihin ja kiiltäviin, tosin yhä hieman vanhahtaviin pintoihin.
   Englanti nojasi seinän kuluneenvihreään, yksityiskohtaiseen tapettiin ja tuijotti suurta muotokuvaa, joka sattui häntä vastapäätä olemaan ja joka esitti melkoisen rumaa, koristeelliseen mekkoon pukeutunutta naista.
   Tässä sitä taas oltiin. Ongelmia ongelmien perään. Olisi vain pitänyt jäädä pois koko jutusta… Nyt kun he luultavimmin joutuisivat jakautumaan ryhmiinsä, hän joutuisi Ranskan ja Amerikan seuraan. Mikä painajainen. Olikin pitänyt mennä kaivamaan sekin maanvaiva sieltä kirjojen alta esiin… Ja tosiaan:
   ”Jakautukaa ryhmiinne ja valitkaa ovi. Huutakaa jos tarvitsette apua”, Saksa opasti kasvot vakavina. Englanti huokaisi raskaasti, mutta hakeutui kuitenkin kahden muun ryhmäläisensä joukkoon.

   Amerikka asteli aivan käytävän päässä sijaitsevan oven luokse, Ranskan ja Englannin seuratessa melko vaiteliaina perässä. Se oli samanlainen kuin muutkin käytävän ovet; Tummaa, hieman kulunutta puuta mustan metallisen kahvan kera. Englannin oli vaikeaa ymmärtää, mitä niin erityistä Amerikka siinäkin ovessa näki. No, kaipa se oli jokin Amerikkamainen piirre, jota muut eivät kyenneet ymmärtämään.
   ”Näin! Tämä ovi on perfect! Juuri sopiva sankarille!” Amerikka kohotti kätensä mahtailevasti kohti ovea, naama leveässä virneessä. Englanti nyökkäsi epäilevästi, ja Ranska näytti olevan aivan omissa maailmoissaan. Tämä saisi siis luvan kelvata. Ovi avautui pienen ryskytyksen jälkeen vaimealla narinalla.
   ”Noh, kukas haluaa mennä ensimmäisenä?” kysyi Amerikka virnistäen viattomasti.
   ”Etkös sinä ollut meistä se suuri ja rohkea sankari?” Englanti kysyi halveksivasti. Amerikka naksautti kieltään hermostuneena, mutta astui sitten sisään. Englanti tuli heti perässä, joka osoittautui oitis virheeksi; Amerikka loikkasi yllättävän kimakan kiljaisun saattelemana takaperin takaisin ulos, kompuroiden suoraan vanhempaa valtiota kohti. Englanti säikähti ja henkäisi terävästi, nähdessään toisen kaatuvan kohti häntä. Hänen kehonsa kuitenkin onnistui aiheuttamaan jonkin reaktion, ja pian Amerikka löysikin itsensä Englannin sylistä. Hetken kolmikon välillä vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, joka kuitenkin rikkoutui Ranskan puhjetessa hohotukseen, ja Englannin tönäistessä raivoissaan ja häpeissään Amerikan takaisin siihen huoneeseen, mistä oli tullutkin.
   Kun koko kolmikko oli saatu ahdetuksi huoneeseen, näkivät myös Englanti ja Ranska, mikä oli saanut tämän ”suuren sankarin” kiljumaan. Heidän edessään avautui toinen käytävä; seinät samaa tapettia kuin edelliselläkin käytävällä, eli sameanvihertävät ja yksityiskohtaiset. Lukuisia ovia, täysin samanlaisia, kuin edellisessäkin käytävässä. Muutama muotokuva seinillä. Mikä tästä kuitenkin teki pelottavan ja erilaisen, oli paksu metalliketju, joka kiersi ympäri käytävää lattiasta kattoon, katosta lattiaan ja seinille. Amerikka näytti selvästi ahdistuneelta seuratessaan ketjua katseellaan.
   ”Hei, ei tuo sinua syö…” huomautti Englanti, joka oli tarkkaillut toisen käytöstä.
   ”Angleterre-rakkaani, lopetapas nyt tuo törkeä käytös. Non, non, tuo ei vastaa herrasmiehen käytöstä lainkaan!” Ranska heilutteli sormeaan moittivasti noin viiden sentin päässä Englannin kasvoista.
   ”Lopeta sinä tuo sössötys!” Englanti vastasi kipakasti. ”Jatketaan matkaa.”

”Tätä tietä!” innostuneelta kuulostava Venäjä melkein hyppelehti pitkin kartanon käytäviä, perässään kiroileva Preussi ja läähättävä Itävalta.
   ”Minä olisin halunnut päättää reitin! Ja arvaa mitä, se reitti olisi ollut paljon mahtavampi!” Preussi huusi hengästyneenä. Juuri uutta ovea raottanut Venäjä kääntyi kohti albiinoa.
   ”Niin varmasti”, hän vastasi hymyillen ja katosi oven taakse. Preussi juoksi suuremman valtion kiinni, pamauttaen samalla oven Itävallan kasvoille.
   ”Typerys!” Itävalta sihahti ja hieroi otsaansa. ”Mihin teillä edes on kiire?”
   ”Kiina on vaarassa”, muistutti Preussi. ”Pääsikös se unohtumaan papalta?” Itävalta oli vastaamassa jotain, kiukkuinen ilme kasvoillaan, mutta jähmettyi sitten paikoilleen.
   ”Mikä tuli?” Preussi irvisti, juosten yhä, katsoen taakseen kohti paikoillaan tuijottavaa miestä. Pian hän törmäsikin Venäjän selkään ja kupsahti rähmälleen kiiltävän valkoisille laatoille. Niin, mille laatoille? Preussi kohotti hämmästyneenä katseensa. Edessään hän näki suuren, korkean ja uskomattoman pitkän käytävän. Se hohti kirkkaana ja vaaleana, valtavia käytävän valaisevia ikkunoita koristivat verenpunaiset ruusut. Venäjä hymyili ehkä tavallista aidommin, tutkiessaan vaaleasta marmorista valmistettuja pylväitä ja valkoisten seinien siroa kultaista koristelua. Hän asetti kätensä viereisensä pylvään kiiltävälle pinnalle ja alkoi sitten kiertää sitä.
   ”Miten iso tämä talo oikein on?” Itävalta henkäisi, äänessään häivä lumoutuneisuutta. Preussi nousi vakavana ylös lattialta.
   ”Aivan järjettömän suuri. Valtava.” Preussi vastasi, ”Eikä siinä ole mitään hyvää.”
   Venäjä hymähti hänen takanaan.

   Viimeisen ryhmän, Saksan, Italian ja Japanin, matka ei ollut kovin pitkällä. Heti heidän ovensa takaa oli paljastunut sammaleenvihreällä sametilla päällystetyt portaat. Ne eivät olleet kovin leveät, mutta jyrkät kylläkin. Sama vihreä tapetti kuin käytävälläkin peitti seiniä. Nyt ryhmä oli kuitenkin jo portaitten yläpäässä.
   Italia oli puristanut kätensä kahden hänen eri puolillaan seisovan ystävänsä käsiin. Häntä pelotti, vaikka heidän ympärillään oleva huone ei erityisemmin siihen antanut syytä. Se oli pieni ja hämyisä vailla ikkunoita. Valoa toivat vain kaksi vanhaa ja hieman pölyistä jalkalamppua huoneen nurkissa. Kolme muhkeaa, beigeä nojatuolia oli asetettu pienen pöydän ympärille. Kengät upposivat pehmeään vihreään mattoon. Seinillä, ympäri huonetta oli yhteensä viisi ovea, kun mukaan laski sen, josta he olivat juuri saapuneet ja joka johti portaisiin.
   Italia rutisti yhä kovempaa, kun Japani kokeili varovaisesti yhtä ovista. Valokaistale, peräisin suuresta ikkunasta, lipui heidän ohitseen.
    ”Ve~ Tämä näyttää makuuhuoneelta!” Italia huudahti hämmästyneenä, ja sai Saksalta vastaukseksi sihahduksen: ”hiljaa!” Italia oli kuitenkin kadottanut kaiken pelkonsa ja hyppelehti seuraavalle ovelle.
   ”Tämäkin on, hei! Ja tämä! Ja tämäkin, uskomatonta!” Italia kurkisti jokaiseen huoneeseen.
   ”Kaiketi vierashuoneita. Hyvä, voimme yöpyä niissä, jos emme pääse ulos”, Saksa hymyili innostuneelle italialaiselle, ilmeisesti unohtaneena äskeisen käskynsä hiljaisuudesta.
   ”Pieniä, mutta valoisia ja siistejä”, Japani totesi yhden huoneen ovelta.
   ”Pistetään huoneitten sijainti muistiin. Meidän täytyy nyt jatkaa etsintöjä.”

Kaikkialla haisi laholta puulta. Tapettia ei ollut, vain lautoja. Lattia narisi, seinien raoista läheltä kattoa puhalsi viima. Ainoat harvat valonsäteet tulivat noista samaisista raoista. Tämä käytävä oli viileä ja pimeä. Ja mutkitteleva. Ja pitkä. Eteenpäin pääsi vain käsikopelolla, jos ei halunnut törmätä seiniin. Lattia vaikutti epätasaiselta.
   Ja miten hemmetissä täältä löytää pois? Kiina ärähti itsekseen ja jatkoi matkaansa. Minne hän oikein oli mennytkään hortoilemaan! Tässä käytävässä oli niin lukuisia haarojakin… Nyt olisi niin mukavaa löytää joku muu… Huutaminen tällaisessa paikassa ei kuitenkaan tuntunut järkevältä vaihtoehdolta. Jaloissa tuntuva väsymyskin alkoi painaa.
   Silkkihiuksinen mies laskeutui pimeässä varoen viileälle lattialle ja voihkaisi kivun tuntuessa polvessaan. Hän oli kai pudonnut jonnekin eteisessä. Kiina alkoi raaputtaa lahoa puuta ajankulukseen, työntääkseen ajatuksensa muualle, kuin omaan huonoon tilaansa. Hän saikin käsiinsä pitkiä siivuja, joista kävi selväksi, ettei tätä käytävää oltu huollettu pitkiin aikoihin. Niin kuin sitä ei huomaisi jo muutenkin. Jossain tuoksui jäätelölle. Outoa.
   Missä hän oikein oli? Kiina huokaisi ja painoi päänsä polviinsa. Ehkä positiivisesti ajattelu auttaisi. Niin, Tämä käytävä ja Kiinan ajatukset olivat aivan liian Yang. Yiniä lisää siis. Täytyisihän elämä pitää tasapainossa, oli asiat miten oli.
   ”Minulla on takki päällä. En palele”, Kiina yritti. ”Minä en ole vaarassa… ainakaan välittömässä.”
   Se ajatus, mitä kaikkein voimakkaimmin mies oli yrittänyt pitää poissa, iskostui kuitenkin pian takaisin hänen mieleensä, ja sai ihon nousemaan kananlihalle.
   Askeleet.
   Askeleet, joitten ääni kantautui yhä voimakkaampana hänen takaansa, askeleet, joitten ääntä Kiina oli jo tunnin ajan yrittänyt saada pois mielestään. Syy, miksi hän oli lähtenyt hapuilemaan yhä kauemmas ja kauemmas. Pakoon.
   Ne vain jatkuvat, kovempana, selkeämpänä. Milloin ne saisivat hänet kiinni, ei pienintäkään tietoa. Hemmetti.

A/N: Moi taas. :D Tuo yksi kohta tuolla oli sitten puhdasta Englannin isoveljenvaistoa... Tai sitten en tiedä, millä parituksella kirjoittaa...''

Lista biiseistä jota kuuntelin tätä kirjoittaessani, kun en meinannut saada riittävästi inspiraatiota:
-Kuroshitsujin Agnin ja prinssi Sooman hahmolaulu; Futari No Harmony Duet… <3 Sillä saattaa olla hieman vaikutusta kohtiin, jossa Amerikan ryhmä valitsee oven ja astuu sisään, ja jossa Venäjä, Itävalta ja Preussi tutkivat käytäviä. (No aika paljonkin… Minä jopa kirjoitin musiikin tahtiin. :d) Itse huomaan musiikin tuoneen kohtiin hieman kapinallisuutta ja loistoa.
-Hetalian Ukrainan ja Valko-Venäjän hahmolaulu; Carrots and sticks. Kohdassa, jossa samainen kolmikko tutkii paikkoja. Tätä kuuntelin vain parin lauseen ajan, kunnes vaihdoin… Toi mukaan agressiivisuutta.
-T.A.T.U:n All the things she said. Sama kohta, kuin edellisessä, lisäksi Preussin, Itävallan ja Venäjän kohdassa. Toi tunnelmaan hieman ankeutta, surua ja silti loistoa ja innostuneisuutta. :3 Sama myös Saksalla, Italialla ja Japanilla.

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 9.7.14, luku 2.
Kirjoitti: Vyra - 15.07.2014 22:20:05

Onpa hienoa, että tämä suomalainen hetalia fandomi alkaa nousta taas~ Go, go!

Kuten taisit itsekin sanoa jossain vaiheessa, tällainen samantyyppinen fikki on munkin muistin mukaan olemassa keskeneräisenä. Myös englanniksi löytyy useampi teksti hieman tämänkaltaisesti, mikä luultavasti johtuu HetaOnista. Se on poikinut aika kasan fikkejä, amv:tä ja fanarttia ja näköjään on vaikuttanut aika paljon fandomiin kokonaisuudessaan (mä en oikeastaan tiedä ite siitä muuta kuin juonen pääpiirteittäin. Mä ite tykkään sellaisesta tarinasta, missä kaikki on kivaa ja elämä iloista, joten hetaoni hieman pelotti mua...) Kuitenkin, kyse ei ole siitä kuinka monta samantyyppistä fikkiä on olemassa, vaan siitä kuinka kirjoittaja tekee sen omanlaisekseen. Eli anna mennä vaan rohkeasti ja tunge mukaan niin paljon itseäsi kuin vaan uskallat =D

Tässä näyttää olevan aika paljon hahmoja ja parituksia mukana, ja se voi luoda haasteita tarinan edetessä (mä ainakin olen aina pulassa, jos porukka kasvaa, mutta se voi kyllä johtua ihan mustakin). Tällä hetkellä tämä näyttää kuitenkin sujuvan hyvin. Jännityksellä jään odottamaan, mitä jatkossa tapahtuu.

Lainaus

”Tuskinpa kukaan. Tai jos joku, niin luultavasti Itävalt- ai, se onkin täällä. Jos en nyt näkisi tuota rumaa naamaa, uskoisin, että tuo olisi lähtenyt haahuilemaan metsään ja eksynyt. Se olisi niin tyypillistä, ei tuon typeryksen suuntavaistosta ole mihinkään…”

Äläs nyt, seuraavan viiden vuoden ennusteen mukaan Itävallasta tulee Euroopan metsäisin maa. Tottakai se eksyy sinne =D Ja meistä tulee toiseksi metsäisin maa, koska me voitetaan Ruotsi joka on nyt ykkösenä, jei!

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 9.7.14, luku 2.
Kirjoitti: Menolly - 17.07.2014 11:57:46

Koska oon ilkeä, enkä ole jaksanut kommentoida kun Vyran ficceihin niin nyt kommentoin tähän!
Mielenkiintoinen idea, mä en muista onneksi edes lukeneeni mitään tuollaista joten mitkään samankaltaisuudet ei häiritse. (Mulla ei myöskään oo mitään hajua HetaOnista tms. Kuulostaa pelottavalta)

PruAus. Mun lukemat on aina ollut HunAus tai PruHun, mutt kai tuokin on kiva ^^ FrUk vai USUK, niin ehdottomasti FrUK. Koska mä en vaan osaa ajetella USUKia (jaa miten tuo taivutetaan)
Jatkoa?

Menolly

PS. Tää kommenti  ei sit näemmä koskenut tota itse tarinaa juuri mitenkään... *Hakkaa päätään seinään* Hups :'D

Otsikko: Vs: APH: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 21.7.14, luku 3.
Kirjoitti: Slytherin cat - 21.07.2014 14:19:55

Vyra: Kiitoos!! Itse en tiedä mitään Hetaonista... En oikeastaan myöskään lue mitään englanniksi (paitsi sarjakuvia) koska kielitaitoni on melko surkea...

Menolly: Sanoinkin jossain vaiheessa, että olenkin löytänyt Preussille uuden parin. (Minulla on pakkomielle parituksiin... Oikeastaan vain Japani taitaa jäädä ilman paria tässä tekstissä, jos GerItaa ei siis tule.) Ja joo, kiitos kommentista. Jatkoa:

Luku 3. Tylsää, mutta välttämätöntä

”Amerikkaan on ohjelmoitu vain eräs yksinkertainen lause; ’Huuda ”I’m the HERO”, syö, juokse ja hypi.’”
   Ranska puhkesi jälleen hohotukseen ja tarttui kettinkien väleistä kiipeilevää Englantia olkapäästä. ”Olet sinä niin taitava sanoissasi, pakko myöntää, mon cher-”
   ”En ole rakkaasi”, huomautti Englanti Ranskan lauseen keskelle.
   ”-vaikkakin vain sarkasmissa”, Ranska lopetti. Amerikka kääntyi kesken riehumisensa kohti Englantia.
   ”Oliko tuo muuten tarkoitettu loukkaukseksi?” hän kysyi. Englanti kohautti olkiaan. Hyvä kai se vain oli, että amerikkalainen oli päässyt pelostaan. Hetkinen…
   ”Amerikka, sinä et voi kävellä-”
   Kuului tömähdys, ja Amerikka hoippui taaksepäin.
   ”-oven läpi. Sillä lailla.”
   Ranska, joka oli ottanut asemansa joukon johtajana, kun he viimein olivat päässeet räpiköimään ketjumeren läpi, päätti nyt, että hänestä on kirjoitettu ficissä aivan liian vähän, ja että nyt on hänen ajatuksiensa vuoro:
   Häntä ajatus talosta, ja tuntemattomasta henkilöstä ei pelottanut. Näin kaunis paikka ei voinut saada kylmiä väreitä kulkemaan pitkin selkää, ei, vaikka he todella olisivat kuoleman vaarassa. Ei näin kaunis ja romanttinen. Sitä paitsi täällä oli Englanti. Hänen kanssaan, hänen vieressään ja nyt.
   Kun Ranska katseli kettinkejä heidän ympärillään, tunsi niitten veren kanssa yhtäläisen ruosteisen hajun ja tunsi jalkojensa uppoavan tyhjään synkkyyteen, hän saattoi kokea paikan vain ahdistavaksi. Ei pelottavaksi. Etummaisena kävelijän kohtalo oli se, ettei lattiaa näkynyt tummilta varjoilta, eikä kukaan ollut varmistamassa hänen askeleitaan tuntemattomaan. Mutta hän saattoi vain hengähtää välillä syvään, puhaltaa ahdistuksen pois sisältään ja jatkaa sitten matkaansa. Näin tästä selvittäisiin, vaikkapa kaunis hymy huulilla.
   Lattian narina, hänen takanaan kulkevien henkilöitten askeleet, hengitys ja ne vähäiset sanat, mitkä heidän huuliltaan purkautuivat, eivät riittäneet peittämään tämän käytävän hiljaisuutta. Siihen Ranska päätti luoda omanlaisensa ratkaisun; hän aloitti hyräilyn. Ja vaikkei edellä mainittu valtio sitä kyennytkään huomaamaan, erään tietyn britin ilme valahti laulun alettua huomattavasti. Hiljaisena Englanti sentään pysyi, kunnes…
   ”Ranska! Nyt, hiljaa!” Vanhempi valtio vaikeni havaitessaan toisen äänessä häivän säikkymistä.
   ”Niin, Angleterr-”
   ”Shhh!” Koko kolmikko hiljentyi paikoilleen kuuntelemaan, jopa Amerikka, joka oikeastaan oli pysähtynyt jo vähän aiemmin, järkyttynyt ilme kasvoillaan.
   Hiljalleen myös Ranska huomasi sen, ensin vaimean kolinan, jonka hän sitten havaitsi nousevan. Koko käytävä kaikui askelten äänistä, nopeasta kopseesta vasten puuta. Välillä vaimeampana, välillä voimakkaana, kuin heidän vieressään laukkaisi monikoipinen olento. Ja niitä oli monta.
   Englanti pälyili vauhkona ympärilleen, metsästäen äänten lähdettä. Katse kiersi samaa vihreää tapettia, viipyi hieman kauempana olevissa ketjuissa, pyyhki lattiaa ja kattoa ja tutki pölyiset nurkat. Niin tekivät askeltenkin äänet, eräät niistä voimistuen nyt sellaiseksi ryminäksi, joka sai sahanpurua varisemaan katosta heidän päälleen.
   ”Lähdetään!” parkaisi Amerikka ja tarttui tovereitaan hihoista, tai toisen tapauksessa hiuksista, kiskoen nämä sitten juoksuun kohti sitä suuntaa mistä he olivat tulleetkin. Yli sammaleenvihreän maton, jolle ketjut heittivät uhkaavat varjonsa, muutaman rosoisen muotokuvan ohitse. Englanti kompuroi ketjuissa, mutta huomasi samalla helpotuksekseen, miten katosta kantautunut ryminä alkoi hiljalleen loittonemaan, samalla, kun jenkki oli runnonut väkivalloin ystävänsä läpi ketjujen.
   ”Täällä on varmasti tapahtunut jotain karseaa”, Amerikka huohotti ovea vasten.

   ”Päästä minut alas, idiootti!” Itävalta puuskahti ärtyneenä eteisaulaa kohti juoksevan albiinovaltion reppuselästä ja väisti rikkinäistä kattolamppua. He olivat lähteneet takaisin siihen suuntaan, kaiken alkupisteeseen, kun ne äänet olivat alkaneet. Ne mystiset askeleet.
   ”Mistä saamarista me tultiin tänne?” Preussi huohotti vastaukseksi, ohittaen samalla pitkää rivillistä pieniä tauluja. Lattia narisi kiireisten askelten alla, varmasti kahta voimakkaampana nyt, kun Itävaltakin oli kyydissä.
   ”Käänny oikealle, se oli kolmas ovi, muistaakseni. Ja päästä minut”, Itävalta rimpuili vielä hieman vastaan Preussin otetta hänen jalkojensa ympärillä, mutta lopetti sitten. Hänen oli pakko myöntää, että toinen oli selvästi vahvempi. Reppuselkään Itävalta oli päätynyt, kun oli taas jäänyt jälkeen. Venäjä taas oli kadonnut täysin omille teilleen. Se ei kahta muuta sen suuremmin haitannut, ellei sitten siltä kannalta, että joku muu saattaisi saada sydänkohtauksen, jos jonkun synkeän nurkan takaa pölähtäisi esiin Venäjä.
   Preussi hyppelehti alas varjoihin muutaman portaan verran, juoksi vielä lyhyen pätkän samettisen vihreällä päällystettyä käytävää ja pamautti raskaan, mahonkisen oven yllättävän kevyesti auki. Siinä he sitten olivatkin. Ensimmäisen käytävän tummalla, kiiltävällä, lievästi pölyisellä parketilla. Eivätkä he olleet ainoita; myös Saksan, Italian ja Japanin ryhmä, sekä Amerikan, Englannin ja Ranskan ryhmä olivat paikalla. Itävalta tunsi muitten (paitsi Italian, joka sopotti jotain monijalkaisista aaveista) syvät, hiljaiset katseet itsessään ja hypähti kiusaantuneena alas Preussin löyhentyneestä otteesta, eteisen seinitä kaikuvan kolahduksen saattelemana. Erityisesti Saksan ja Ranskan katseet näyttivät kummallisilta ja saivat punan kohoamaan kohteena olevan valtion kasvoille.
   ”Tämä ei todellakaan ole sitä, miltä näyttää…” Itävalta sopersi, ilme moittivaksi väännettynä.
   ”Eikö?” hymähti Ranska, joka nojasi samaan kohtaan, mihin Englanti aiemmin.
   ”En minä sitä…” Saksa kuulosti hämmentyneen kiusaantuneelta.
   ”Häh?” yllättyi Preussi, kääntyen kohti Itävaltaa.
   ”Vaan”, Saksa sanoi voimakkaasti, ”Ihmettelen, että minne te olette Venäjän hukanneet.”

   Askeleet seurasivat häntä. Kääntyipä mihin tahansa, kuuli pian taas sen voimakkaan kopinan ja lattian narinan. Vielä äsken sitä oli kuulunut enemmänkin, kaikki pimeys hänen yläpuolellaan oli kaikunut askelten töminästä ja saanut viileät tuulahdukset kiertelemään hänen nilkoissaan. Mutta nuo yhdet tietyt askeleet. Ne saisivat hänet pian kiinni. Mitä pahaa hän oikeastaan edes oli tehnyt? Ei mitään!
   Kiina tunnusteli täydessä pimeydessä reittiä kylmenneillä sormillaan ja otti taas askeleen sivulle käytävän haarautuessa. Käytävä oli ahdas, sillä kohmeiset seinät hipoivat hänen olkapäitään. Hän yritti liikkua varoen, ettei se, mikä häntä sitten seurasikin, kuulisi häntä niin helpolla. Lattialankut tosin pitivät sen verran kuuluvaa natinaa, että tämä pieni ja hätääntynyt toive ei päässyt täyttymään.
   Paras vaihtoehto tuntui olevan luovuttaminen hiljaa liikkumisessa ja pistää vauhtia jalkoihin. Tosin säkkipimeässä sekin oli hankalaa. Käytävä haarautui jälleen, ja Kiina valitsi suuntansa sen enempiä miettimättä. Askeleet olivat huolestuttavan lähellä, ja päässä soivat varoituskellot.
   Sitten hän pysähtyi.
   Kiina kopeloi ympäristöään, paniikki maistui karvaana kielellä. Vain kylmää, homehtunutta ja karheaa puuta. Ja ehdottoman kiinteää.
   Hän oli umpikujassa.
   Silloin Kiina tunsi kylmän viiman seassa lämpimän tuulahduksen. Kuin toisen hengityksen niskassa. Askeleet olivat lakanneet. Hänen päässään naksahti ja terävä henkäys purkautui raskaana keuhkojen pohjalta. Kiina alkoi paniikissa hakata seiniä ympärillään, toivoen jonkun niistä pettävän. Varoituskellojen kumina hänen päässään voimistui ja sumensi aivot, pelkkää pimeyttä nähneissä silmissä välkkyi vaaran väri: punainen, kuin liikennevaloissa.
   Seinät eivät pettäneet, joten ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän vain yksi asia: jos ei seinät, niin sitten olento hänen takanaan.
   Kiina heilahti ympäri ja iski nyrkkinsä siihen suuntaan, missä oletti tuon olennon seisovan. Käsi humahti kuitenkin tyhjään. Kiina hätkähti. Aaveko häntä ahdisteli? Hän suuntasi nyrkkinsä uudestaan, mutta jokin keskeytti lyönnin. Kylmä, suuri käsi oli puristunut hänen ranteensa ympärille.

   ”Odottakaas.” Saksa kaivoi maastonvihreästä repustaan esiin lyijykynän ja muistivihon. ”Japani, voisitko kirjoittaa…?” Japani myöntyi ja tarttui kirjoitusvälineisiin.
   ”Itävalta, Preussi? Te tutkitte pihaa. Näkyikö mitään?” Saksa kysyi, Japanin raapustaessa jotain keskittyneenä ylös. ”Ja myöhemmin te kuljitte ensimmäisestä, oikeanpuoleisesta ovesta Venäjän kanssa?”
   ”Ei mitään”, Preussi totesi heti, ”samanlaista kuin muuallakin.”
   ”Sisällä oli paljon käytäviä… Yksi niistä oli todella upea…” Itävalta raportoi, yrittäen pitää äänensä vakaana.
   ”Amerikka, Englanti ja Ranska. Tehän kuljitte käytävän perimmäisestä ovesta? Mitä näitte?”
   ”Vain toinen käytävä… Täynnä ketjuja”, Englanti sanoi melankolisella äänellä. Hän ei ollut lainkaan mielissään Saksan päättämästä ryhmäjaosta.
   ”Piristykäähän”, Ranska virnisti ja sai Englannilta kiukkuisen katseen.
   ”Minä, Italia ja Japani tutkimme ne ovet, jotka jäivät jäljelle... Ensimmäinen ovi vasemmalla, makuuhuoneet. Toinen ja kolmas ovi vasemmalla, wc:t ja kylpyhuone. Loput kaksi vievät jonnekin käytäviin, joita emme ehtineet tarkistamaan…” Saksa katseli kahden raskaan, puisen oven suuntaan. ”Toivotaan, että löydämme jostain keittiön… Ja ennen kaikkea, molemmat kadonneet.”
   ”Muutama mahtava salakäytävä uloskaan ei olisi pahitteeksi”, Preussi hymyili vinosti.
   ”Miksi niitten pitäisi muka olla mahtavia, idiootti?” Itävalta kysyi kärttyisästi, puristaen kädet puuskaan. Hän ymmärsi Englantia tällä hetkellä todella hyvin…
   ”Ainahan se on parempi! Mahtavat henkilöt tarvitsevat mahtavat salakäytävät! Niissä on mahtavat kullatut seinät! Ja niissä kuljetaan mahtavasti, mahtavilla kärryillä, joita vetävät mahtavat hevoset! Ja sitä paitsi, haluatko itse kontata epämahtavassa, mutaisessa ja pimeässä käytävässä? Tosin, ehkä se sopisikin sinulle paremmin…”

   Toisaalla, rakennuksen kadonneissa pohjakerroksissa, oli Kiina jähmettynyt paikoilleen. Hän oli loukussa. Hänen ranteestaan pidettiin kiinni… Kiina yritti varovasti nykiä kättään irti, valmiina puolustautumaan. Hän kuitenkin lopetti huomatessaan, ettei mitään tapahtunut. Ote pysyi vahvasti kiinni.
   ”Yao…” Kiina hätkähti kuullessaan ihmisnimensä, mutta jäi odottamaan, kuuluisiko lauseelle jatkoa. Kaikki kuitenkin peittyi yhä pimeyteen ja viiman puhallukseen. Vastausta ei pienen odotuksenkaan jälkeen näyttänyt tulevan.
   ”Mitä? Mistä tiedät nimeni? Ja, kuka… kuka olet edes-aru…” Kiina kysyi edelleen varoen, tunnustellen tilannetta. Hetken kesti viileää, jännittynyttä hiljaisuutta. Sitten ilmoille helähti lyhyt pehmeä naurahdus.
   ”Totta kai minä tiedän nimesi, Yao”, sanoi henkilö pehmeästi, mutta silti viileästi, ”ja kyllä sinä minut tunnet… Ihmettelen, jos olen väärässä…”
   ”Venäjä?”
   

A\N: Näin ensimmäisenä kiitos pikkuveljelleni, jolta lainasin lauseita Englannille. Oli vaan pakko, se kun keksii niin hienoja kuvauksia Amerikalle…
   Tämän luvun lopusta tykkään itse aika paljon. :3

   Hmm… Näyttää sille, että luvut sen kuin lyhenevät…
   Pääsenkin seuraavassa luvussa toivottavasti taas vähän rennompaan meininkiin. Huonejakoa, reppujen purkamista sun muuta. Ehkä.

Hahah!! Pakko vielä lisätä tänne tämän mahtavan ”betani” tämän luvun kommentista pieni osa:

”Lattiaa pyyhkivästä ja pölyisiä nurkkia tutkivasta katseesta minulle tulee mielikuva yltäpäältä pölyinen silmämuna kierimässä lattialla ...?''
Bongasin yhden kirjoitusvirheen! Missäs se nyt olikaan.. himskatti, nyt en löydä sitä... NO MIKSEN MINÄ NYT LÖYDÄ SITÄ..!!!!!!?? Ägägägä... no, ehkä se oli kummituskirjoitusvirhe, tai sitten silmässäni oli kirjoitusvirhe tai jotain. Joka tapauksessa vain yksi kirjain, jos sitä nyt oli. Minä reilu en jaksa etsiä...”

Kiitos, Rrausku. Minulla on hauskaa kun luen sinun kommenttejasi. :DD

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 21.7.14, luku 3.
Kirjoitti: Kuolotar - 24.07.2014 14:26:28

No niin ... en ikinä osaa aloittaa näitä kommentteja

Kiina on kadoksissa, muut taas ovat jakautuneet ryhmiin ja yrittävät löytää toisensa, toivottavasti eivät hukkaa toisiaan. Tässä on noussut jo kyllä monta kysymystä kuten kuka kumma kutsut on lähettänyt ja eritoten miksi?  Nyt saatiin selville miksi Kiina lähti harhailemaan ja katosi niin mystisesti, tosin isoon vieraaseen taloon on varmasti helppo eksyä tai sitten vaikeaa riipuu varmasti aika paljon henkilön persoonallisuudesta. Kiinan ajattelu enemmästä positiivisuudesta oli suloinen ja aivan ihana =)

Kiina yksin ansassa, ja Venäjä on kadonnut. Muille alkaa varmasti nousta jo pieni epävarmuus kun henkilöt katoilevat yksikerrallaan, tää on oikeasti tosi jännittävää kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lainaus käyttäjältä: Slytherin cat - 09.07.2014 19:33:21

   ”Minulla on takki päällä. En palele”, Kiina yritti. ”Minä en ole vaarassa… ainakaan välittömässä.”
 

Suloinen kohta ^_^

[

Lainaus käyttäjältä: Slytherin cat - 21.07.2014 14:19:55

”Päästä minut alas, idiootti!” Itävalta puuskahti ärtyneenä eteisaulaa kohti juoksevan albiinovaltion reppuselästä ja väisti rikkinäistä kattolamppua. He olivat lähteneet takaisin siihen suuntaan, kaiken alkupisteeseen, kun ne äänet olivat alkaneet. Ne mystiset askeleet.
   ”Mistä saamarista me tultiin tänne?” Preussi huohotti vastaukseksi, ohittaen samalla pitkää rivillistä pieniä tauluja. Lattia narisi kiireisten askelten alla, varmasti kahta voimakkaampana nyt, kun Itävaltakin oli kyydissä.
   ”Käänny oikealle, se oli kolmas ovi, muistaakseni. Ja päästä minut”, Itävalta rimpuili vielä hieman vastaan Preussin otetta hänen jalkojensa ympärillä, mutta lopetti sitten. Hänen oli pakko myöntää, että toinen oli selvästi vahvempi. Reppuselkään Itävalta oli päätynyt, kun oli taas jäänyt jälkeen. Venäjä taas oli kadonnut täysin omille teilleen.

Sulonen reppuselkäily=) awww

Lainaus käyttäjältä: Slytherin cat - 21.07.2014 14:19:55

”Totta kai minä tiedän nimesi, Yao”, sanoi henkilö pehmeästi, mutta silti viileästi, ”ja kyllä sinä minut tunnet… Ihmettelen, jos olen väärässä…”
   ”Venäjä?”

Ei saa jättää näin jännään kohtaan!!!

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 21.7.14, luku 3.
Kirjoitti: Slytherin cat - 30.07.2014 18:37:20

Kuolotar: Kiitos! :D Ilahduin tosi paljon kommentistasi! Niin, kohta nähdään, miten käy..

Luku 4. Epäreilua jakoa

Kiina yritti lävistää pimeyden uteliaalla katseellaan, nähdäkseen, oliko hänen arvauksensa oikeassa. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan onnistuneet lähettämään minkään näköisiä laser-säteitä, joten tällä tavoin se ei onnistunut.
   ”Ivan?” hän kysyi, käyttäen tällä kertaa valtion ihmisnimeä, kuten toinenkin oli tehnyt.
   ”Minä”, kuului pirteä vastaus. Kiina ei tiennyt, pitäisikö hänen huokaista nyt helpotuksesta, vaiko perääntyä hitaasti taaksepäin. Tosin viimeinen vaihtoehto ei ollut mahdollinen. Olihan jo todistettu, ettei sen seinän läpi pääse. Niinpä hän päätyi jonkinlaiseen kompromissiin.
   ”Mitä sinä täällä teet-aru?” Kiina huomasi vasta sanojensa jälkeen puhuneensa ehkä hieman liian töykeään sävyyn.
   ”Etsin sinua…” Venäjä kuulosti nyt lievästi loukkaantuneelta. Kiina hypisteli pandareppuaan hermostuneena. Hän yritti kohdistaa katsettaan toisen silmiin, (mikä oli edelleenkin mahdotonta.)
   ”…Ai. Anteeksi-aru…” Kiina kuuli, kuinka Venäjä naurahti jälleen.
   ”Ei se mitään. Ja, Kiina…” Venäjä lausui toisen valtion nimen hieman kysyvään sävyyn. Kiina katsoi toista kysyvästi. (Mikä ei muuten edelleenkään toiminut, mutta Venäjä näytti ymmärtävän silti.) ”Voitaisiinko jo lähteä täältä? Minulla on kylmä.”
   Paksulla takilla ja kaulahuivilla? Kiina hymähti ajatuksissaan. ”Mennään. Jos osaat ulos täältä labyrintistä… aru.”
   ”Usko pois, kyllä minä osaan!”

   Muitten ilmeet olisivat varmasti olleet ikuistamisen arvoiset, kun kaksi kadonnutta valtiota saapui yllättäen heidän seuraansa. Mutta ne sitten kuitenkin jäivät ikuistamatta, sillä Japani oli ainoa, jolla oli kamera mukana, eikä häntä kiinnostanut tilanteesta kuvia ottaa.
   
   Preussi käveli muutaman askeleen verran taaempana pikkuveljeään, pitkin auringon kultaamaa kivilaattapolkua. Ilta tuoksui raikkaalle ja hyvälle, kuten kesäisin yleensäkin.
   He olivat lähteneet tarkistamaan, olisiko portti yhä lukossa. Mihinpä se siitä olisi muuttunut, ajatteli Preussi katsellen pihan rönsyileviä ruusupensaita. Jokin niissä kiehtoi tähän aikaan… Punainen oli kaunis väri, laskeva aurinko ja kevyt hämärä saivat terälehdet hehkumaan kultaisina, kuin vanhan sadun lumotussa puutarhassa, josta hän oli lapsena kuullut. Hänen lapsuudestansa olikin kulunut pitkä aika…
   Preussi vilkaisi nopeasti Saksaa ja astui sitten lähemmäs tien reunaa, lähemmäs ruusupensaita. Hän hengitti ruusuntuoksuista ilmaa ja ojensi kätensä koskettamaan ruusun pintaa. Se tuntui samettisemmalta ja hauraammalta, kuin ruusut päiväsaikaan. Preussi siveli etusormellaan varovaisesti terälehtiä ja ruusun siroa vartta.
   ”Preussi! Minne jäit?” Saksan huuto kuului koristeellisilta porteilta. Albiino havahtui mietteistään ja kiskaisi kätensä nopeasti pois pensaikosta. Samalla hän tunsi, kuinka yksi ruusun piikeistä vetäisi viillon hänen sormeensa. Preussi irvisti kivusta, kääntyen kohti veljeään, joka katseli häntä kummastuneena.
   ”En minä mitään… Tarkistitko jo portin?” Preussi vaihtoi aihetta. Saksa vilkaisi vielä pikaisesti Preussia ja ruusuja, mutta nyökkäsi sitten.
   ”Lukossa yhä”, hän sanoi raskaasti. ”Jäämme sitten tänne yöksi.” Preussi kääntyi takaisin kartanon ovea kohti ja alkoi viivytellen kävellä sisään.
   Auringon viimeiset säteet loistivat vielä katon harjanteen takaa. Ne saivat miehen siristelemään silmiään ja kääntämään katseensa muualle. Vaan kääntäessään katseensa, huomasi Preussi vakavan veljensä pysähtyneen samaisten kukkien vierelle, missä hän itse oli vielä hetki sitten ihastellut illan kauneutta.
   ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.” Preussi hymyili vinosti ja nosti haavoittuneen kätensä kohti auringonlaskua. Punaiset pisarat valuivat pitkin hänen ihoaan ja kiertelivät ranteen ympärillä.
   ”Punainen on kaunis väri. Se sointuu mahtavasti silmiini.”
   Saksa nosti katseensa kuullessaan toisen äänen. Hänen tielle pysähtynyt veljensä naurahti ja jatkoi sitten matkaansa. Ehkä hänenkin pitäisi…

    Aula portaitten yläpäässä oli kyllä turhan ahdas näinkin isolle joukolle. Mutta huonejakoa ei vielä ollut päätetty, ja kaikkien täytyisi olla paikalla kuulemassa se. Japani oli joutunut Italian ja Englannin kanssa alistumaan portaisiin, Ranska, Preussi ja Amerikka olivat ehtineet valtaamaan nojatuolit, ja muut olivat levittäytyneet kuka mihinkin. Saksa kiersi vielä nopeasti jokaisen makuuhuoneen läpi, muitten rupatellessa päivän tapahtumista. Kierroksensa tehtyään, hän oli avaamassa suutaan sanoakseen jotain, mutta Ranska oli nopeampi.
   ”Ensimmäiseen huoneeseen mahtuu kolme henkilöä, toiseen neljä, kolmanteen kaksi ja viimeiseen yksi”, hän puhua papatti nopeasti valloittamaltaan nojatuolilta. Kahdella muulla nojatuolilla istuvat henkilöt virnuilivat leveästi hämmästyneelle yleisölle.
   ”Mistä sinä sen tie-”
   ”Ei välitetä siitä nyt”, Ranska keskeytti sukkelasti Saksan kysymyksen. Pidempi mies hämyisässä nurkassaan näytti uskovan, että tästä asiasta ei kannattanut udella ja päätyi sanomaan jotain muuta. Kukaan ei näyttänyt huomaavan Itävaltaa, joka hivuttautui hitaasti nojatuolin takaa yhden hengen huoneen oven eteen.
   ”No… Minusta näyttää siltä, ettette oikein viihdy jakamissani ryhmissä…” Saksa loi Englantia ja veljeään kohti katseet, joitten oli kai tarkoitus näyttää pahoittelevilta. ”Joten annan teille vapauden päättää paikkanne itse.” Kymmenpäisestä joukosta kuului nyt helpottuneita huokaisuja, ja tyytyväistä muminaa.
   ”Minulla on mahtava idea!” Preussi nosti etusormensa kohti tummaa kattoa. Ranska käännähti ilahtuneena ystäväänsä kohti.
   ”Kerro, mon ami, sinun ideasi ovat aina hyviä!”
   ”Minä ehdotan… Ei, minä päätän, että käynnistämme pienen juoksukisan…” Preussi kurottautui eteenpäin nojatuolissaan, ”Kaikki, juoskaa siihen huoneeseen, sille sängylle, jossa haluatte yöpyä! Ensimmäiset saavat parhaat paikat!” Huoneen valtasi hiljaisuus. Yhä nurkassa seisova Saksa nosti kätensä silmilleen.
   ”Mitä te vielä odotatte? Parhaat paikat menevät! Hep!” Vasta tämä lause sai porukkaan liikettä.

   Itävalta, joka oli valmiiksi siirtynyt yhdenhengenhuoneen eteen, livahti nopeasti sisälle ja istahti pehmeälle, mutta ikävästi narisevalle sängylle. Hän saisi nauttia omasta rauhastaan… Huone oli muutenkin viihtyisä, vaikkakin pieni. Vikapuoleksi voisi oikeastaan laskea vain lievän turvattomuuden, sekä ikkunattomuuden. Onneksi kirkas pöytälamppu toi riittävästi valoa.

   Saksa onnistui tarttumaan Italiasta ja raahaamaan tämän yhteen huoneista. Oikeastaan lähimpään. Mitä nyt muulla väliä… Tämä kiekurapäinen valtio kun näytti kaipaavan henkilöä, joka katsoisi hieman perään.
   Huone, johon he olivat juuri astuneet, osoittautui suurimmaksi. Valkoisilla seinillä oli jopa kaksi ikkunaa. Lisäksi niitä koristi muutama kaunis taulu. Huoneesta löytyi myös kaksi pienenpää, sekä yksi isompikin pöytä. Nurkassa seisovalle jykevälle vaatekaapillekin saattaisi tulla käyttöä.
   Pian heidän seuraansa löysi onnellisesti tiensä myös Japani, sekä iloisesti virnistävä Preussi.
   ”Mitä sinä täällä teet? Luulin, että menisit samaan huoneeseen Ranskan kanssa”, Saksa kysyi veljeltään hieman närkästyneenä.
   ”En mahtunut sinne. Katsos, kun ensin sinne meni Amerikka, sitten Englanti, joka ei huomannut Amerikkaa, ja lopuksi hihkuva Ranska… Asunhan minä muutenkin kanssasi. Ja pidän enemmän tästä vaaleasta sisustuksesta, kuin siitä vihreästä ja tummasta”, Preussi luetteli käsillään elehtien ja heittäytyi sitten reunimmaiselle vuoteelle.

    Kahdenhengenhuoneen asukkaat eivät olleet tyytyväisiä jakoon. Tai ainakaan eräs pitkähiuksinen kiinalaismies ei ollut. Hän istui sängyllään keinuen kevyesti, katsellen vaaleaa, kirkkaankeltaista tapettia, jonka sävyt vaihtelivat läikittäin hieman tummempaan. Viereisellä sängyllä taas istui Venäjä, joka tarkkaili Kiinaa hymyillen vahamaisesti.
   ”Jako olisi voinut mennä paremminkin-aru”, Kiina murjotti huonetoverilleen, jonka hymyyn eksyi oitis viileä vivahde. Pienempi valtio ei tästä näyttänyt välittävän, tai sitten hän ei huomannut.
   ”Loppujen lopuksi vain Itävalta ja Preussi pääsivät muuttamaan...” Kiina siirsi hiuksensa pois kasvoiltaan ilme mietteliäänä. ”Luulin, että Japani tulisi seurakseni… Mutta ei tietenkään-aru! Hänellähän on akselivallat”, Kiina valitti ja katsahti Venäjää, jonka hymy näytti toisen valtion jokaisen sanan kohdalla valahtavan alemmas.
   ”Minusta tämä on hyvä jako… Tai oli.” Venäjä huokaisi ja kokosi hymynsä takaisin. ”Minä en siis kelpaa seuraksesi, da?” Kiina kohautti olkiaan ja siirsi katseensa takaisin tapettiin. Venäjä odotti hetken, mutta huomatessaan ettei vastausta tullut, hän jatkoi puheluaan yksin.
   ”Minä luulin, että olisit ystäväni, Kiina. Tai, että ainakin vähän välittäisit minusta… Minusta siellä homeisissa talon perustuksissa oli oikein mukavaa sinun kanssasi.” Kiina keinui yhä paikoillaan, kuunnellen samalla toisen sanoja. Hän pisti merkille sen, miten Venäjä ei kutsunut häntä ihmisnimellä, kuten kyseisellä valtiolla oli yleensä hänen kohdallaan tapana tehdä.
   ”Tykkäätkö pandoista?” Venäjä kysyi, kun toinen ei vieläkään avannut suutaan. Kiina huokaisi turhautuneena nuoremman valtion yritykselle aloittaa keskustelu. Jos häntä ei huvittanut puhua, niin sitten ei huvittanut! Oliko se edes ihmekään? Hän oli viettänyt juuri monta tuntia lattian alla, pimeässä ja kylmässä. Ja nyt hän joutui nukkumaan samassa huoneessa sen henkilön kanssa, jota hän oli pelännyt ja paennut niin, että oli suoranainen ihme, ettei hän saanut kohtausta…
   ”Tykkään”, hän kuitenkin vastasi, hieroen särkevää otsaansa silmät kiinni puristettuina. Ajatukset näyttivät pitävän harhailusta… Mutta hetkinen… Askeleethan olivat seuranneet häntä lähes koko ajan, mutta Venäjä oli ollut ensin Itävallan ja Preussin kanssa?
   ”Niin minäkin”, Venäjä ilmoitti nopeasti. Harmikseen hän sai huomata, että toinen jäi taas tuppisuuksi. Ja hetken päästä tuo samainen tuppisuu poistui huoneesta, jättäen hänet yksin. Tai, no ei aivan yksin. Kiinalaisen pandareppu oli myös täällä, siinä aivan hänen vieressään.
   Voisihan tässä ajankuluksi vaikkapa tutkia Kiinan tavarat…

   Englanti istui lähes mustalla sängyllään sykkyrällä, kädet päänsä päällä. Hänen kasvonsa oli painettu syliin, mutta jos tarkasti kuunteli, saattoi erottaa pitkän litanian englanninkielisiä kirosanoja.
   ”Miten saatoinkin olla näin tyhmä…” kuului pienellä äänellä, ”…miten en huomannut, ketä täällä oli…”
   ”Sanoitko jotain, mon cher?” kysäisi Ranska britin vasemmalta puolelta, nojautuen hymyillen tätä kohti. Amerikka, Englannin toisella puolella, näytti keskittyvän pelikonsoliinsa.
   Englanti kohotti tuskaiset kasvonsa kohti Ranskaa. Tuijoteltuaan tovin, hän nosti reppunsa eteensä ja alkoi kaivella sen sisältöä. Ranska katseli ällistyneenä, miten valtio kiskoi esiin kaiket mahdolliset teenkeittovälineet, sytytti jopa tulen. Siihen. Sängylle.
   Kautta valkosipulipatongin, ja hengitysraikastimen! Englanti keittää teetä sängyllä!
   ”Meinaatkos jäädä siihen asumaan?” Ranska kysäisi hämmästyneenä, mutta häivä ivaa äänessään. ”Sehän sopii vallan mainiosti! Jos vielä ottaisit minut kämppäkaveriksesi…” Englanti kohotti kulmiaan (niitä kaikkia) Ranskan vihjailuille, mutta oli niin keskittynyt työhönsä, ettei sanonut sanaakaan, rähjäämisestä puhumattakaan.
   Muutaman pitkän minuutin jälkeen Englanti nousi ylös teekuppi kädessään. Hän käveli huoneen ainoalle ikkunalle, josta katseli hetken pihaa hörppien teetään. Sitten viimein, kulautettuaan alas viimeisenkin pisaran, hän kääntyi kohti kahta huonetoveriaan ja levitti kasvoilleen teeskennellyn mairean hymyn.
   ”Welcome to the hell."


A/N: Mitäs tästä voisi sanoa... No jos en keksi, mitään, parempi jättää sanomatta. Ensiluvussa sitten pengotaan Kiinan tavarat läpi. :3
   Sitten… Koska Bad touch-triosta puuttuu Espanja, tätä virnuilevaa kolmikkoa on päätynyt täyttämään Amerikka. Eihän se nyt sama asia ole, mutta ei voi mitään… Ja pitääkö minun nyt sitten niitä käännöksiä laittaa… ^^ Jeessööör!!
-Mon ami = ystäväni
-Mon cher = rakkaani
-Welcome to the hell = tervetuloa helvettiin

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 30.7.14, luku 4.
Kirjoitti: Slytherin cat - 16.08.2014 18:01:08

Ääk, mitä mitä?? Olenko unohtanut laittaa uusia lukuja!? Se tilanne korjaantuu nyt!
Tämä luku onkin muuten yksi lemppareistani.

Luku 5. Askelten arvoitus, sekä liikaa vuoropuhelua

”Saksa! Saksa! Minulla on nälkä ja minua pelottaa tämä paikka!”

   Italian pitkä valitus oli huolettanut Saksaa, mutta hän oli myös poiminut siitä oleellisia asioita. Mies suuntasi katseensa keskittyneenä ulos kartanon suuresta ikkunasta, yhä vain tummenevalle taivaalle. Saksa kurtisti kulmiaan. Hän kääntyi kohti sänkyään, kohti siihen nukahtanutta italialaista.
   Vaikka he olivatkin tutkineet kartanon, se ei silti ollut turvallinen.
   Preussi nojasi saman ikkunan reunaan, josta Saksa oli hetki sitten katsellut ulos. Hän oli selin muihin ja pysyi ihmeellisen hiljaisena. Hänkin katseli taivaalle. Ei Saksa oikeastaan nähnyt, mihin toinen oli katseensa suunnannut, mutta oletti tämän katsovan taivaalle.
   Japani purki laukustaan paraikaa lehmäherätyskellon toiselle pienistä ruskeista pöydistä. Hän näytti olevan omissa maailmoissaan. Sen Saksa päätteli esimerkiksi siitä, että Japani oli juuri asettanut herätyskellon päälle muistivihon, johon oli kiinnitetty kynä ja jonka painon takia herätyskello pärähti soimaan. Mustahiuksinen valtio ähkäisi ja painoi sen nopeasti sammuksiin. Italia Saksan sängyllä tuhahti pienesti, mutta jatkoi uniaan.
   ”Preussi, Japani... Annan teille käskyn”, Saksa ilmoitti yllättäen, ja nämä kaksi valtiota kääntyivät heti katsomaan häntä.
   ”Anna tulla. Älä vitkastele!” Preussi sanoi suu heti virneessä. Saksa jatkoi:
   ”Määrään teidät ensimmäiseen vartiovuoroon. Menette aulaan ja vahditte kaikkia ovia, kunnes vuoro vaihtuu.” Japani laski muistivihon kynineen pöydälle, kääntyi sitten takaisin Saksaan päin ja oli selvästi sanomaisillaan jotain. Preussilla oli kuitenkin samat aikeet, eikä Japani saanut puheenvuoroa.
   ”Meidät?” Preussi kysyi riemukasta ivaa äänessään. ”Kuvitteletko sinä, että mahtava Preussi tarvitsee apua ovien vahtimisessa? Älä luulekaan! Minun vahtivuoroni on vain minun, mahtavan itseni vahtivuoro!” Valtio katsahti dramaattisesti Japaniin ja harppoi sitten sänkyjen ohi ovelle. Matkalla Saksa tarttui hänen hihaansa kiinni, mutta toinen irrotti otteen rivakalla kädenheilautuksella. Ennen kuin muut ehtivät enempää estellä, Preussi oli jo poistunut ja paiskannut oven kiinni perässään. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
   ”Ajattelin... No, ei sen väliä”, Saksa sanoi huokaisten lauseen pääteeksi. Hänen katseensa oli suunnattu jonnekin eteenpäin, vaikkakin näytti, ettei hän nähnyt mitään. Varmempaa olisi ollut, jos vahtijoita olisi enemmän kuin yksi. Italia ei herännyt vieläkään, tuhisi vain unisesti.
   Toivottavasti Preussi pärjäsi. Tosin ei Saksa sitä kovin paljon epäillytkään.
   ”Tuota... Minulla on oikeastaan asiaa Kiinalle. Voisinko siis käydä hänen huoneessaan?” Japani kysyi hieman ujosti Saksan takaa. Saksa havahtui mietteistään, kohensi ryhtiään ja katsoi Japanilaista.
   ”Voit”, hän vastasi.
   ”Arigato”, Japani kiitti, ”Mutta, minä taidan siivota ensin nämä pois...” Japani ryhtyi keräämään joitain purkamisessa levinneitä tavaroitaan pois lattialta.

Kiina askelsi ylä-aulan pehmeällä matolla kohti Itävallan huonetta. Hänen täytyisi puhua jollekin muulle kuin Venäjälle… Mieluiten juuri Itävallalle. Missä vaiheessa Venäjä oli mahtanut lähteä heidän seurastaan? Ja jos ne yhdet askeleet oli aiheuttanut Venäjä, niin entä ne tuskaiset minuutit, jolloin kaikki hänen yllään oli kaikunut selvästä askelten töminästä?
   ”Kiina. Mitä sinä täällä teet?” Kiina hätkähti ja kääntyi kohti nurkkausta, josta ääni oli kuulunut. Yllätyksekseen hän huomasi Preussin. Mies istui nojatuolilla ja pelasi yksikseen korttia tummanruskean, koristeellisen pöydän ääressä.
   ”Et saisi liikkua yksin tähän aikaan. Olet jo kerran kadonnut, etkä varmastikaan halua tuottaa enempää päänsärkyä muille… etenkään minun mahtavalle päälleni.”
  ”Mitä itse teet täällä?” Kiina kysäisi kipakasti, ohittaen albiinon kiellot.
  ”Minut määrättiin vartioimaan. Mutta, kuules nyt, sinun kyllä täytyisi mennä takaisin!”
   ”Sinäkin olet yksin-aru!”
   ”Minä olenkin minä! Kyllä mahtavat henkilöt pärjäävät!” Preussi virnisti leveästi kiinalaiselle ja taputti nojatuolia vieressään. ”Tuletko pelaamaan?”
   Kiina näytti Preussille kieltä ja lähti jälleen hipsimään eteenpäin. Hän tiesi kyllä, että voisi yhtälailla puhua tästä myös albiinon kanssa, mutta hän tosiaankin tarvitsi rauhallisempaa seuraa nyt.
   Pian hän saavutti tummanruskean oven ja kolkutti voimakkaasti, mutta lyhyesti. Hetken odotuksen jälkeen silmälasipäinen mies raotti ovea varuillaan.
   ”Ah, Kiina. Käy sisään”, Itävalta viittasi toista valtiota astumaan peremmälle pieneen huoneeseen. Kiina katseli huoneen tummanruskeaa sisustusta ja asettui nojaamaan seinään.
   ”Sinulla kävi hyvä onni huoneesi kanssa-aru”, Kiina mumisi. Itävalta nyökkäsi.
   ”Totta puhuen olin valmistautunut… Istu toki alas.” Kiina vilkaisi huoneen ainoaa tuolia ja pudisti päätään.
   ”Istu sinä. Niin, minä sain huonetoverikseni Venäjän…”
   ”Olen pahoillani”, Itävalta huokaisi ja istui kirjoituspöydän ääressä sijaitsevalle tuolille.
   ”Älä suotta-aru. Ei se sinun vikasi ole.”
   ”No, aiheesta toiseen. Onko sinulla jokin syy vierailuun huoneessani?”
   ”Kyllä on. Juuri hän nimittäin, Venäjä. Kuinka pitkään hän oli seurassanne, kun etsitte minua-aru?” Kiina katsoi ahdistuneena Itävallan violetteja silmiä, ja toinen valtio kohotti ryhtiään paikoillaan.
   ”En oikein tiedä… Aika tuntui kuluvan hitaasti, enkä tarkkaillut kelloa. Mutta hän taisi kadota siinä vaiheessa, kun se sietämätön kopina alkoi”, hän vastasi pohdiskelevaan sävyyn.
   ”Kopina..? Tarkoitatko kenties askeleita?” Kiina kysyi silmät suurina. Olivatko muutkin kuulleet?
   ”Kyllä. Sinäkin siis huomasit, meidän muitten tavoin?”
   ”Niin-aru! Mutta tämä on outoa! Minä nimittäin pakenin yksiä askeleita koko aikani siellä alhaalla, joitten aiheuttajaksi paljastuikin Venäjä. Mutta kun…”
   ”Niin?”
   ”Mutta kun… Ne jahtasivat minua jo sitä ennen, kuin kerroit Venäjän lähteneen”, Kiina sanoi entistäkin ahdistuneempana. Itävalta kurtisti kulmiaan ja kääntyi katselemaan tyhjyyteen. Silloin oveen koputettiin.
   ”Minä avaan-aru!” Kiina luikahti seinän viereltä kiskaisemaan oven enempiä varomatta auki, Itävallan älähtäessä säikähtäneenä. Syytä tähän ei kuitenkaan ollut, kun oven takaa paljastui toinen Aasian valtio.
   ”Japani?” Kiina astui syrjään päästäen tämän sisään ja sulki oven. Itävalta vilkaisi Japania kysyvästi.
   ”Anteeksi, että keskeytin keskustelunne, mutta kun satuin kuulemaan mistä puhutte… Siis, minun ei ollut tarkoitus salakuunnella!” Kiku nosti hätääntyneenä ja nolona katseensa Kiinaan. ”Minä vain satuin kulkemaan ohi… Ei, kun siis… Minä taisin oikeastaan etsiä sinua, Kiina… Anteeksi…”
   ”Ei se mitään-aru. Mutta mitä asiaa sinulla oli liittyen tähän?” Kiina asettui takaisin paikoilleen ja kääntyi katselemaan pienempää valtiota. Japani istui hiljaisena sängylle kokoamaan ajatuksiaan. Pienen hetken jälkeen hän avasi suunsa ja puhui rauhalliseen sävyyn:
   ”En usko että tämän askel-jutun takana on mitään erityisen hämärää.” Japani piti taas lyhyen tauon, jonka aikana Kiina näpräsi levottomana hihaansa. ”Kun ottaa huomion sen, miten moni tässä rakennuksessa on, asian saa selitettyä helposti.”
   ”Jatka!” Kiina hoputti.
   ”Puheistasi päätellen oletan, että lähdit pakenemaan kuulemiasi askeleita”, Japani totteli, osoittaen sanansa Kiinalle. Itävalta näytti ajattelevan jotain muuta, eikä reagoinut toisten puheeseen eleelläkään.
   ”Sellainen juokseminen kaikuu hyvin näin suuressa rakennuksessa.” Nyt Kiinankin ilmeestä pystyi päättelemään, että tämä oli oivaltanut jotain.
   ”Ja siis… Joku teistä säikähti kaikua ja lähti myös juoksemaan-aru?”
   ”Niin oletan. Kaiku tietenkin voimistui siitä entisestään ja sai muutkin säikkymään. Kun äänet olivat pahimmillaan, luultavasti kaikki kymmenen juoksivat”, Japani totesi pieni hymy huulillaan, ”Uskon, että myös ne askeleet, jotka sinua jahtasivat, olivat vain kaiku jonkun muun askelista.” Kiina huokaisi ja lysähti Japanin viereen sängylle.
   ”Niin tietty… Tietty… Aru.”

Venäjä istui polvillaan Kiinan sängyllä, samaisen valtion pandareppu sylissään. Ei tämä ehkä olisi kovin kauniisti tehty, mutta kun Kiina ei suostunut puhumaan… Ja oli vielä jättänyt hänet yksin ja loukannut! Venäjä katsahti ovelle päin, mutta hänestä tuntui, ettei toinen ihan heti palaisi. Ja mitä se sitä paitsi olisi oikeastaan haitannut? Hänhän aikoi vain vähän tutkia. Ihan vain koston vuoksi… Ja olihan se kyllä vähän kiinnostavaakin.
   Syvällä sisimmässään Venäjä tunsi tekevänsä jotain kiellettyä.
   Suuri valtio hypisteli repun pandakorvia käsissään, pohtien kannattaisiko teko. Lopulta hän työnsi kätensä sisälle ja alkoi nostella tavaroita yksi toisensa jälkeen ulos. Ensimmäisenä repusta paljastui pienehkö makuupussi. Venäjä laski sen viereensä valkoiselle päiväpeitolle ja hymähti; Kiina oli varautunut kaikkeen. Makuupussin alle oli pakattu muun muassa jotain kiinalaisia välipaloja, iso joukko pandapehmoleluja, T-paita, ensiaputarvikkeita, pieni musta pistooli (made in China), köysi, juomapullo ja syömäpuikot.
   Tavarat kasaantuivat pieneksi keoksi makuupussin päälle kun Venäjä lappoi ne siihen. Aivan kuin etsien jotain, Venäjä kaivoi edelleen kiinalaisen reppua. Pian hän löysikin etsimänsä. Venäjä kaapi repun pohjalta valkoisen kirjekuoren. Pitäen sitä käsissään, hän hymyili synkästi.

”Mitä te kaksi otitte mukaan?”
   Englanti ja Ranska lopettivat hetki sitten alkaneen kinansa ja kääntyivät kohti pelaamisensa lopettanutta Amerikkaa.
   ”Englannilla ainakin on teenkeittovälineet”, Ranska hymähti ja viittasi yhä levällään lojuvia tavaroita sängyn sammaleenvihreällä peitteellä. ”Mitä itselläsi?”
   ”Mmh, katsotaan. Hampurilaisia, coca-colaa, donitseja, suklaata, säilykepihviä, supersankari-sarjakuvia, sekä Steyr AUG, itävaltalainen sotilaskivääri. Bull-pup rakenne mahdollistaa pitkän piipun ja hyvän tarkkuuden aseen pysyessä kompaktina. 1.5 kertaa suurentava kiikari-”
   ”Okay, okay! Stop!”
   ”Mitä? Miksi?”
   ”Siksi, koska ei jaksa kiinnostaa.”
   ”Okei. Ranska, mitä sinä pakkasit?” Amerikka asetti lasinsa paremmin ja kääntyi kohti kiharakutrista valtiota. Englanti tuhahti.
   ”Luultavasti baskeri, patonki ja ruusuja. Viiniä, hajuvettä, sekä Eiffel-torni”, britti ehdotti ivallisesti.
   ”Ja hammasharja”, Ranska lisäsi.

”Kiina... Anteeksi siitä huonejaosta.” Kiina kääntyi Japanin suuntaan ja kohtasi ruskeitten silmien pahoittelevan katseen. Vastaukseksi hän katsoi Japania tuimasti. Yhtäkkiä mies kuitenkin nousi sängyltä ja taputti Japania selkään. Nyt kun ajatteli, hän oli vain ollut huonolla tuulella ja kai hän ainakin yhden yön kestäisi Venäjän seurassa.
    Jonkin ajan päästä hän jo palasikin kohti hänen ja Venäjän huonetta. Japanikin palasi omaan huoneeseensa. Edelleen vahtivuorossa oleva Preussi vilkuili kahta itävaltiota nojatuolinsa selkänojan takaa. Hänen punaiset silmänsä olivat kieltämättä mahtavan näköiset öisessä kartanossa, mutta myös aivan älyttömän pelottavat.
   Tämän seurauksena omalle ovelleen päässyt kiinalainen avasi oven nopeasti yhtään empimättä. Hän loikkasi sisään ja sulki oven perässään.

Venäjä lappoi tavaroita takaisin Kiinan pandareppuun. Järjestyksestä hän ei tuntunut välittävän ja repun suuaukosta pursuilikin tavaroita; pandapehmolelujen korvia ja jalkoja, sekä yksinäinen syömäpuikko. Venäjä kiristi nyörit suuaukon ympäriltä, joka sai tavarat pyrkimään ulos repusta entistä enemmän. Hän käänsi vielä läpän suuaukon peitteeksi ja kiinnitti siinä roikkuvan lenkin nappiin. Reppu näytti nyt todella erilaiselta: muhkuraisemmalta ja vähemmän pandalta, kuin ennen tämän suuren valtion käsittelyä.
   Venäjä tarkkaili epäröiden kättensä jälkeä, mutta hymyili kuitenkin kaulahuivinsa takaa ainaista hymyään. Hän oli takavarikoinut muutamia tarpeettomia tavaroita, kuten pistoolin. Mihin sitä tarvittiin? Ei sotaa tarvita, ollaan mieluummin ystäviä.
   Venäjä kurottautui kohti Kiinan sänkyä ja joutui nousemaan hieman omaltaan, että sai laitettua repun sille. Juuri kun hän oli saanut repun Kiinan sängylle, ovi avautui, ja itse Kiina astui sisään. Tämä laittoi oven kiinni ja hengähti syvään. Venäjä istahti nopeasti takaisin sängylleen.
   ”Hei, Yao”, hän tervehti hymyillen viattomasti. Kiina kääntyi häntä kohti.
   ”Hei, Ivan. On jo aika myöhä, joten ajattelin mennä nukkumaa-” Kiinan lause loppui kesken, kun hän huomasi sängyllään olevan reppunsa.
   ”Mitä-aru! Mitä repulleni on tapahtunut?” hän huusi ja oli heti tutkimassa möykkyistä ja venynyttä reppuaan. Venäjä viereisellä sängyllä seurasi Kiinan reaktiota, ehkä hitunen huolta violettien silmien pinnassa kiiltäen.
   ”Sinäkö se olit-aru?” Kiinan ääni oli voimakas ja aivan selvästi kiukkuinen. Hän seisoi sänkynsä vieressä ja oli nostanut pandarepun syliinsä kuin itkevän lapsen. Hän katsoi Venäjää vihaisesti.
   ”Entä sitten..? M-Miksi olet niin vihainen?” Venäjä katsoi Kiinaa kysyvästi, mutta hänen katseensa painui vähitellen alas huoneen vaaleaan lautalattiaan.
   ”Ei näin saa tehdä! Panda-rukka...” Tästä alkoi Kiinan meuhkaaminen pandareppu kädessään.
    ”Minä luulin, että pääsen vihdoin nukkumaan rauhassa omaan sänkyyni-aru! Mutta mitä vielä! Etkö ymmärrä, miten pitkä ja raskas tämä päivä on ollut minulle?” Kiina heilutti käsiään villisti puheensa tahdissa, eikä Venäjä voinut olla ajattelematta, että päivä oli taatusti ollut pitkä ja raskas myös toisen käsien mukana heiluvalle panda-repulle.
   ”Taidat jäädä huomenna ilman keksejä, joita otin mukaani! Et saa mitään! Ellet sitten ottanutkin jo niitä, typerys…”
   ”En ottanut”, Venäjä vannoi, katse synkkänä Kiinassa.
   ”Entä sitten tämä reppu! Se on rikki-aru! Näitä saa vain Kiinasta! Saat arestia! Arestia! Kerron tästä pomollesi!”
   ”Kiina...”
   ”Kuka tämän syndrooman on järjestänyt? Vihaan sitä, joka lähetti ne kirjeet! Ja nyt sinäkin! Ilman tätäkin olisin jo ollut tarpeeksi huonolla tuulella, nyt olen ainakin! MINÄ OLEN VIHAINEN!” Kiina huitaisi repullaan ilmaa, tai niin hän luuli, mutta osuikin Venäjän yöpöydällä olevaan, toiseen huonetta valaisevista pöytälampuista, joka tippui kolahtaen lattialle ja sammui.
   Kiina hiljeni. Kovia kokenut pandareppu roikkui hänen kädessään kuin muhkurainen siivousrätti. Toisen pöytälampun valo ylsi vain Kiinan sängylle ja haaleni melkein olemattomaksi Venäjän sängyn kohdalla, joten Venäjä jäi hämärään.
   ”Tuli pimeää...” Venäjä sanoi hieman hämmästyneenä. Äänen läpi kuulsi myös hieman haikeutta. Kiina seisoi vielä hetken paikoillaan, kunnes laski repun käsistään sängylle, kiersi sen ja käveli Venäjän viereen. Hän kumartui nostamaan sammuneen lampun Venäjän jaloista, asetti sen takaisin pöydälle ja sytytti uudestaan.
   ”Anteeksi, Kiina... Enkö saakin anteeksi, olenhan ystäväsi, eikö?” Venäjä kysyi valon valaistessa taas hänetkin. Hänen hymynsä oli kadonnut pimeän mukana.
   Kiina ei vastannut. Hän ei katsonutkaan Venäjään päin ja oli vaitonainen siirtäessään runnellun reppunsa pois tieltä ja heittäytyessään sängylleen makaamaan. Kyljelleen, selin Venäjään.
   Kiina sulki silmänsä ja yritti saada unen päästä kiinni. Aamulla kaikki näyttäisi varmasti paremmalta.
    Venäjä katsoi vielä hetken toista. Ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä idea… Kiina oli huutanut hänelle, ja huutanut hänelle lisää. Ivan huokaisi hiljaa, kurottautui sulkemaan ensin oman lamppunsa, ja yritti sitten sulkea myös toisen lampun, Kiinan pöydällä sijaitsevan. Nyt kuitenkin vuorostaan hänen ranteeseensa tartuttiin, ja ruskeat silmät välähtivät hänen suuntaansa.
   ”Osaan itsekin.” Venäjä siirtyi vihaisen mutinan kuullessaan nopeasti takaisin paikoilleen ja asettui sitten makuulleen. Valot räpsähtivät pois. Huoneen seinillä tanssivat varjot sulautuivat toisiin varjoihin, entistä tummempiin.
   ”Hyvää yötä, Yao.”
   Vastausta oli turha odottaa.

A/N: Tämä suuren määrän vuoropuhelua sisältävä luku on kirjoitettu kahden miehen (eikumitä?) voimin! Osan olen kirjoittanut itse, osan taas kirjoitti, ghöh, kaverini, ApinaGingerMikälieGinny. ^^ Kirjoitustyylissä on poikkeavuuksia, joten saatatte ehkä tunnistaa… Tosin olen tekstiä muokannut, korjaillut, leikkaillut ja sekoittanut niin, ettei se ole varma. Tämä muuten saattoi olla pisin luku tähän mennessä, ja tulette varmaan jatkossakin Ginnyn kirjoituksia täällä lukemaan. :D
Seuraavan luvun nimi on Illasta aamuun, ja tästä pystyykin päättelemään ajankulun äkillisen muutoksen. Minä ajattelin nimittäin, että päivät eivät voi kestää näin pitkään...

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 16.8.14, luku 5.
Kirjoitti: Slytherin cat - 23.08.2014 14:08:20

A/N: Kursivoitu teksti on mennyttä aikaa. :3 Ei tosin kovin kaukaista, tässä tapauksessa.

Luku 6. Illasta aamuun

   ”Angleterre… Jos et saa nukuttua, voit tulla minun viereeni! Hon hon hon…”
   ”Hiljaa. Yritän nukkua.”
   ”Käy viereeni, armahain~”
   ”Hiljaa. Yritän nukkua.”
   ”Hei, molemmat hiljaa! Sankari tarvitsee kauneus-unensa!”
   ”No, niin totta tosiaan tarvitsee…”
   ”Englanti, olet julma…”
   ”Hiljaa. Yritän nukkua.”

Ensimmäinen päivä kartanossa oli nyt vaihtunut toiseen. Iltainen synkkyys oli hieman väistynyt aamuauringon tieltä. Kaikki olisi varmasti tänään kauniimpaa.
   Parasta ollakin. Eräs Britti puristi tyynyään särkevän päänsä ympärille. Hän oli vasta herännyt, todella rasittavan yön jälkeen; hänen naapurinsa ei nimittäin ollut lainkaan halukas nukkumaan. ”Angleterre sitä, Angleterre tätä.” Pitikö vielä kutsua Ranskankielellä? Tällainen ärtymys ei taatusti tekisi hyvää ”herrasmies-imagolle.”
   Englanti kierähti raivostuneena selälleen, vain törmätäkseen johonkin pehmeään.
   …Siis mihin? Englanti käänsi päätään kauhistuneena. Hänen vieressäänhän ei pitäisi olla mitään, eihän? Vaan sille kyllä tosiaankin näytti. Tämä mystinen esine ynähti unisesti ja kohotti sitten vaaleaa päätään.
   ”Englanti… Noinko kovasti haluat vierelleni?” Ranska levitti kasvoilleen hymyn ja kiersi nopeasti kätensä toisen vyötäisille.

   ”WHAT THE BLOODY HELL ARE YOU DOING, YOU-!”

Japani kääntyi kulmat kurtulla kohti kartanon ovea. Olikohan hän juuri kuullut huutoa? Vaimeaa se tosin oli, mutta huutoa yhtä kaikki. Valtio pohdiskeli asiaa käsi leuallaan; pitäisikö tarkistaa tilanne, vaiko vaan seurata Saksaa? Elämä tosiaan on täynnä arvoituksia.
   ”Japani, mihin jäit?” Saksa huusi portilta. Japani kääntyi taas ympäri. Tosiaan, niin vaikeaa.
   ”Olen todella pahoillani”, mies huikkasi ja kääntyi jälleen takaisin kohti kartanoa. Tärkeintä olisi varmasti turvallisuus.
   ”Minne sinä menet?” Japani nousi portaat päättäväisesti ylös, välittämättä huudoista takanaan. ”Japani! Älä ole typerä!”
   Saksa katseli kummeksuen loittonevaa hahmoa. Voisihan sitä nyt edes kertoa, minne oli matkalla! Ja oli kyllä kummallista, miten kaikki ne henkilöt, jotka hänen kanssaan tulivat tarkistamaan lukon, jäivät jonnekin taakse tuijottelemaan. Saksa huokaisi, pudistellen päätään. Turhaan hän kai tätä murehti. Syytä huoleen ei olisi, Preussi odotti Italian kanssa sisällä.

   Preussi ja Italia juoksivat ylös aulan portaita. Englannin katkenneesta huudosta ei voinut erehtyä. Ajatus oli inhottava, mutta sille ei mahtanut mitään. Jotain pahaa oli varmasti tapahtunut. Nuoremman valtion silmistä ryöppysivät kyyneleet vaaleansiniselle armeija-asulle. Miksei Saksa voinut olla hänen kanssaan? Kenkien pohjat hakkasivat muutenkin kuluneita portaita, kunnes valtiot avasivat aulan oven.
   ”O-odottakaa!” Preussi jarrutti kuullessaan Japanin henkäisyn takanaan, ja Italia hölkkäsi autuaasti päin ovea. ”Tulen mukaanne!” Japani kipitti portaat ylös heidän perässään.
   ”Englanti!” Italia kiljaisi ja loikkasi kohti ovea, alkaen sitten takoa tätä nyrkeillään. Preussi ärähti jotain ja astui toisen valtion viereen.
   ”Rauhoitu! Ei ole yhtään mahtavaa huutaa noin!” Italia niiskahti ja lopetti riehumisen, mutta kyyneleet valuivat silti vielä siroina pisaroina poskille. Sitten huoneen oven takaa kuului kolinaa.
   ”Mitä? Onko asiaa sankarille? Ei hätää! Apua on tulossa.” Kolmikko tuijotti jähmettyneenä oven avannutta Amerikkaa. Ja etenkin näkymää taustalla. Englanti räpiköi raivostuneena ja yritti repiä Ranskan sormia suunsa edestä. Ranska taas oli näköjään onnistunut kadottamaan vaatteensa johonkin.
   ”Uhm… Tuota… Amerikka. Minä luulen, että Englanti tarvitsee enemmän apuasi, kuin me…” Japani huomautti varovaisesti ja viittasi kohti kahta rähinöivää valtiota. Amerikka kääntyi hämillään katsomaan toisen osoittamaan suuntaan, samalla kun Preussi oli vetänyt esiin mustakansisen päiväkirjan ja alkanut kirjoittaa kynä sauhuten.
   ”Ai… Englanti…” Amerikka mumisi. Kaikki pirteys näytti hävinneen tämän valtion äänestä.
   ”En suosittelisi!” Preussi kohotti katseensa kirjoituksestaan, ”En usko että on terveellistä kuunnella sellaista kiroilutulvaa.”
   ”Auttakaa minua nyt!” rääkyi Englanti, joka oli onnistunut kiskomaan käden huuliltaan. ”Amerikka! Olet minulle henkesi velkaa! Pelastin sinut kirjojen alta!”

   Kiina oli noussut ylös sängyltään siinä silmänräpäyksessä, kun oli herännyt. Nyt hän istui lattialla ja penkoi reppuaan. Aurinko lämmitti huonetta mukavasti ja sai kellertävän tapetin heijastumaan kotoisasti esineisiin.
   Löydettyään etsimänsä, Kiina sulki repun huolellisesti, nousi ylös ja avasi sitten suunsa lyhyeen huokaukseen.
   ”Ivan”, hän kutsui nukkuvaa venäläistä nimeltä. Kiinan yllätykseksi mies avasikin silmänsä heti.
   ”Niin, Yao?”
   ”Otitko mukaan syötävää?” Kiina kääntyi poispäin venäläisestä, tietämättä oikeastaan edes miksi.
   ”…Otin”, valtio kohotti kysyvästi katseensa Kiinaan.
   ”Ai. Ei mitään sitten-aru…” Kiina pyyhkäisi hermostuneena olkapäätään ja kumartui jälleen reppunsa puoleen. ”Ajattelin vaan, että voisit saada jotain minulta… Vaikka sitten niitä keksejä. Hyvitykseksi eilisestä, tai jotain-aru…” Venäläisen ilme kirkastui hieman ja hänen hymynsä leveni.
   ”Ei se mitään. Se eilinen.”
   ”Olet tainnut joutua antamaan minulle anteeksi täällä talossa jo kaksi kertaa-aru”, Kiina kuulosti hieman helpottuneelta siitä, ettei toinen kantanut kaunaa. Venäjän tapauksessa turhat, mieleen jääneet vihat saattaisivat koitua kohtaloksi.
   Ivan kohottautui istumaan sängylle. Hän katseli hymyillen lattialla istuvaa kiinalaista. Oli hyvä, että toinen ymmärsi mikä olisi parhaaksi muille, ja ihan hänelle itsellekin. Ei hän jaksaisi vihoitella nyt.
   Jossain Venäjän mielen perukoilla kaikui pieni ääni, joka kertoi, että todellisuudessa asioitten kuuluisi olla päinvastoin. Ivanin kuuluisi pyytää anteeksi repun tonkimista ja aiemmin säikyttelyä, eikä suinkaan Kiinan. Ei ollut oikein työntää vikoja muitten niskoille. Etenkään itse uhrien.
   Ivan, hämillään tuon uuden äänen ilmestymisestä, sulki silmänsä, mutta hymyili Kiinalle entistäkin leveämmin.

   ”Saksa! Seis!” Pitkä valtio pysähtyi kesken kävelynsä ja kääntyi äänen suuntaan. Ruskeahiuksinen nainen aitojen ulkopuolella juoksi kohti portteja. ”Olette siis kunnossa!” nainen huudahti ja heilutti kättään tervehdykseksi, ”Olettehan?”
   ”Unkari”, Saksa hämmästyi. ”Kyllä, kaikki ovat kunnossa.” Unkari huokaisi ja nojasi porttiin.
   ”Kun teitä ei kuulunut takaisin, me huolestuimme kamalasti… Minä päätin aamulla lähteä tarkistamaan tilanteen.”
   ”Päästettiinkö sinut tosiaan lähtemään yksin?” Saksa kysyi, kävellen takaisin portille. Unkari virnisti pirullisesti.
   ”Ei. Mutta mitä väliä sillä nyt oikeastaan on…”
   ”Ymmärrän. Sinä taatusti pärjäät yksinkin”, Saksa myönsi vilkuillen paistinpannua, jota nainen piteli iskuvalmiina tiukasti kädessään.
   ”Mmh... Mitä muuten teette vielä siellä? Mikä on tilanne?”
   ”Tässä kävi nyt näin, että… Portit menivät lukkoon. Tämä oli ansa”, Saksa kertoi asian väsyneeseen sävyyn ja peitti kasvonsa hetkeksi kädellään, pää painuksissa. Unkari puuskahti ärtyneenä.
   ”Kai teillä on aseita? Voitte rikkoa lukot.”
   ”Lukkoja ei näy. Porttia pitelee jokin mekanismi.”
   ”-malauta, typerä perunapää! Riko se mekanismi!” Saksa hämmästyi kauempaa kuuluvaa huutoa. Aamuauringon varjostamat kuuset kehyksinään, Etelä-Italia, Romano talsi metsäpolulla raskaasti hengittäen heitä kohti.
  ”Kuten sanoin, minua ei tahdottu päästää yksin”, Unkari totesi pyöräytten silmiään. Saksa tuijotti Romanoa ilmeettömänä.
   ”Oliko hän vapaaehtoinen?” hän kysyi lopulta.
   ”Ihme kyllä, oli.”
   ”Minä en luota sinuun, perunasäkki!” Romano karjui, ”Tapan sinut, jos veljelleni tapahtuu jotain! Ja varsinkin, jos se on sinun syytäsi!” Lausetta seurasi pitkä litania mitä mielikuvituksellisempia kirosanoja. Saksan ilmeettömät kasvot alkoivat pian saada ärtyneempiä sävyjä.
   ”…mutta hän ei oikein tainnut nauttia kävelymatkasta.”

Italia istahti Amerikan sängylle ja kuivasi kyyneleitään. Mitään hätää ei ollut. Englanti ei huutanut enää, ja Ranska oli rauhoittunut. Hymy oli jo melkein kivunnut takaisin valtion kasvoille, kunnes tämän mieleen putkahti kuva Saksasta. Jos Japani oli täällä, oliko Saksa sitten yksin? Hymy valahti nopeasti takaisin alas, ja muutama kyynel valui taas poskille.
   ”Italia?” Japani kumartui varovaisesti jälleen nyyhkivän valtion viereen. ”Mikä hätänä?”
   ”Japani…” Italia kääntyi syyttävästi katsomaan lyhyemmän valtion ruskeita, huolestuneita silmiä.  Toinen hätkähti hieman katseen tuimuutta.
   ”Jätitkö sinä Doitsun yksin?”
   ”Minä… Anteeksi. Se ei ollut tarkoitukseni, en ajatellut..!” Japani kuulosti nyt hieman hätääntyneeltä, ja Italian kädet puristuivat vihreään peitteeseen.
   ”Sinä teit niin! E-etkö muista mitä Kiinalle tapahtui? Sa-Saksa voi olla vaarassa!” Italia änkytti yhtä aikaa sekä surullisena, että vihaisena. Japani kumarsi lyhyesti ja mumisi olevansa todella pahoillaan.
   ”Lähdetään heti katsomaan.”
   Japani ja Italia juoksivat alas samat portaat mistä olivat saapuneetkin, sekä ulos kartanon yhä avonaisesta ovesta, väistellen reikiä lattiassa. Italia juoksi edellä, joka oli Japanista melko yllättävää. Yleensä tämä valtio oli laiska ja hengästynyt, kun oli kyse juoksemisesta, tai ylipäätänsä liikunnasta.

Saksa seisoi yksin portin vieressä, sen lukitulla puolella tietenkin. Unkari oli raahannut Romanon tutkimaan aitaa myös kauempaa (mies jostain syystä näytti taipuvan helpommin naisten tahtoon), jos siihen olisi vaikka ilmaantunut aukkoja. Olihan se todella epätodennäköistä, mutta kannatti silti tarkistaa. Koskaan ei voinut olla täysin varma tällaisista kummituskartanoista, joissa lattia pettää alta ja portit sulkevat itse itsensä.
   Saksa nosti kätensä ja kosketti mustaa porttia. sitten hän siirsi kätensä leualleen ja mietti. Voisivatkohan he rikkoa porttia millään keinolla, kuten nainen oli ehdottanut?
   Saksa heräsi mietteistään, kun hän kuuli takaansa pari juoksuaskelta, ja joku tarttui kiinni hänen hihastaan. Hän nytkähti hieman ja irvisti, kun hihaa vedettiin alaspäin. Normaalisti mies olisi kääntynyt rivakasti ympäri valmiina puolustautumaan ties miltä jättiläishämähäkiltä tai elävältä luurangolta, mikä hänen kimpussaan ikinä olikaan, mutta tällä kertaa hän päätti kuitenkin jättää sen väliin. Tämä ei nimittäin kuulostanut miltään hirviöltä, vaan enemmänkin valittavalta italialaiselta.
   Saksa kääntyi varovasti ympäri ja veti vapaalla kädellään pohjoisemman Italian sotilaspuvun selkämyksestä, että tämä irrottaisi otteensa hänen hihastaan. Italialainen kuitenkin vain valitti mutisten jotain italiaksi. Samalla hän pyyhki silmiään ja vuotavaa nenäänsä saksalaisen paitaan.
   Saksa huokaisi ja laski kätensä. Mitä Italia edes teki täällä? No, sitä hän kyllä kysyisi Japanilta, joka juoksi huohottaen heidän luokseen. Japani pysähtyi vähän matkan päähän ja katseli hetken kaksikkoa, yrittäen samalla tasata hengitystään.
   ”Japani. Missä o-” Saksa yritti kysyä, mutta hänen edessään oleva Italia puhui jo hänen päälleen.
   ”Saksa! Olet kunnossa... Veeh...” italialainen hymyili ja Saksa tajusi tulleensa halatuksi.
   ”Englannilla... Oli pieniä ongelmia”, Japani ilmoitti välistä.
   ”Mitä ongelmia?” vihdoin puheenvuoron saanut Saksa kysyi kurtistaen hieman kulmiaan.
   ”Em... Ranska”, Japani vastasi ja katsoi Saksaa merkitsevästi.
   ”Ahaa... Ymmärrän”, Saksa sanoi yrittäen taas irrottaa Italiaa itsestään. ”Teidän täytyy kuunnella, minulla on hyviä uutisia-”
   ”Englanti totisesti oli pulassa”, sama italialainen puhui jälleen Saksan päälle. Hän päästi irti Saksan paidasta ja astui hieman taaksepäin. Pölötys jatkui taas, tosin nyt lisänään heiluvat kädet. Lievästi ärtynyt Saksa aikoi huutaa hiljentääkseen Italian, mutta peruutti aikeensa, koska ei halunnut tämän alkavan taas itkeä.
   ”...Ranska hyökkäsi hänen päälleen ja Englanti rimpuili, muttei päässyt pois, mutta sitten tuli sankari...” Saksa päätti olla välittämättä italialaisesta ja hivuttautui portin luota Japanin luokse, kertomaan tälle Unkarista ja Romanosta.

Myöhemmin kartanoon jumiutuneet valtiot olivat istuneet pitkän pöydän ympärille. He olivat löytäneet keittiön, ruokailuhuoneen ja olohuoneen melko nopeasti. Pikaisen siivouksen jälkeen he jopa uskalsivat käyttää niitä. Kaikki olivat myös tuoneet mukaan jonkin verran syötävää, joista pieni osa oli tuotu ruokailuhuoneeseen. Niinpä he viimein pääsivät syömään aamupalaa. Tai nyt jo pikemminkin lounasta.
   ”Pastaa~ Toin pastaa!” Italia höpötti iloisesti.
   ”Englanti, katso nyt! Edessäsi on teekuppi! Joisit tai söisit nyt edes vähän… Mieluiten molemmat vaihtoehdot…” Ranska maanitteli vieressään istuvaa, pahoinvoivan-näköistä Englantia.
   ”En halua… Minulla on hieman huono olo”, Englanti mumisi. Aamuiset tapahtumat eivät olleet vieläkään hävinneet hänen ajatuksistaan. Olihan Amerikka sentään lopulta onneksi auttanut…
   ”Syö nyt, se auttaa!”
   ”No, jos ihan välttämättä haluat, että oksennan päällesi…”
   ”Huomio!” Saksa oli nostanut katseensa lautasesta muihin valtioihin. ”Tapasin aamulla Unkarin ja Romanon.” Huoneen täytti oitis hämmästyneet huudahdukset ja mutina.
   ”Unkarin..?” Preussi toisti harvinaisen ontosti.
   ”Hiljaa! Selitin heille tilanteen, ja he yrittävät tehdä parhaansa auttaakseen meitä. He myöskin ehdottivat, että portin lukkomekanismin voisi rikkoa aseilla.” Amerikka hihkaisi kuullessaan viimeisimmän lauseen.
   ”Olisipa fratello täällä…” Italia huokaisi, ”…minun kanssani. Me voisimme tehdä pastaa yhdessä.”
   ”Yritätkö kirota hänelle huonoa onnea?” kysäisi Preussi viattomasti, tai niin viattomasti, kuin tämä valtio vain kykeni.
   ”En!” Italia voihkaisi.

   Samana iltana Amerikka seisoi kiväärinsä kanssa rakennuksen pihalla. Taivas oli jo hieman hämärtynyt ja aurinko laski talon takaa, kuten edellisenäkin iltana. Suurvalta ei vaan jäänyt ihastelemaan ympäröivää kauneutta, kuten saksalaiset veljekset. Tuskinpa tällä valtiolla siihen mielenkiintoa riittäisikään.
   Amerikka oli päättänyt, ettei aikoisi kestää toista samanlaista yötä. Englanti vielä menisi, hän sentään pysyi paikoillaan ja oli hiljaa. Ranska sen sijaan oli jotain aivan muuta.
   Mies murahti vaimeasti, nostaessaan aseen eteensä. Hänen olkansa tuki aseen vartta ja kädet pitelivät sitä paikoilleen, toisen sormet kiertyneenä liipasimen ympärille. Amerikka laski kasvonsa alemmas, jotta näki tähdätä. Ase suunnattiin tarkasti kohti kohdetta. Ampumisessa Amerikka oli vanha tekijä; tämän täytyisi hoitua helposti.
   Liipasin painui alas, kovan pamauksen säestämänä. Sen jälkeen kuului metallinen kolahdus, joka kaikui rakennuksen seinistä hetken. Amerikka kohotti katseensa aseen takaa. Luoti oli selvästi osunut kohteeseensa, jonka todisti pieni kolhu metallissa. Mutta portti näytti muuten vahingoittumattomalta.
   Valtio irvisti ja latasi aseen uudestaan.
   Pam. Pam. Pam, ja päälle metallista kolinaa. Sekä rasahdus ja narinaa, kun yksi talon ikkunoista aukesi.
   ”Amerikka! Mitä helvettiä sinä teet?” Englanti ärähti.
   ”Yritän rikkoa tätä mekanismia”, Alfred vastasi, jopa lähes yhtä ärtyneesti. Miksei se voinut hajota!
   ”Voisitko olla vähän hiljaisempi? Jotkut yrittävät saada nukuttua.”
   ”Et sinä saisi nukuttua kuitenkaan”, kuului toisesta ikkunasta, josta Japani oli työntänyt päänsä.
   ”Häh?” Englanti kääntyi nyt toisen valtion puoleen.
   ”Luulen, että Ranska pitää sinut hereillä…” Arthur mutristi hieman huuliaan. Kikun äänensävy oli vakava ja pahoitteleva, mutta silti siitä kuulsi häivä piilotettua innostuneisuutta. Englantilainen ei myöskään voinut olla huomaamatta, miten Japanin kädet näpersivät pientä kameraa. Hän itse puristi sormensa kylmään ikkunalautaan, nojautuessaan enemmän ulos.
   ”...Jatka sinä vaan sittenkin, Amerikka. En halua jäädä tänne. Ja ehkä saan anottua itselleni vartiovuoron täksi illaksi…”
  Pian kaikuvat pamaukset taas täyttivät ilman.

   ”Doitsu…” Italia loikoili sängyllään ja katseli Saksaa surullisena. ”Saksa, minua pelottaa.” Juuri puhuteltu valtio kääntyi hitaasti katselemaan toista. Ehkei hän koskaan voisi samaistua italialaiseen, mutta hän silti ymmärsi tätä nyt. Pihalta kuuluvat laukaukset tuntuivat kiertyvän kartanon rakenteisiin ja kantautuvan siitä aavemaisesti huoneisiin.
   Japani suoristi selkänsä ja sulki ikkunan. Pieni hymy viipyi tämän huulilla, kun hän istahti sängylleen ja alkoi kiillottaa kameransa linssiä.
   Saksa katseli Japania mietteliäänä. Oli aina niin vaikeaa ymmärtää mitä kyseisen miehen päässä liikkui. Nytkin Aasian valtio vain hymyili siinä, vaikka se oli tälle kovin harvinaista. Lisäksi täytyi ottaa huomioon se, että iloisimmat valtiot, kuten Italia ja Amerikka, näyttivät hukanneen hymynsä kokonaan.
   Japani yritti turhaan saada kasvojaan ilmeettömiksi. Hän tiesi, että oli kenties jopa hieman julmaa hymyillä nyt, ja tällaiselle syylle… Silti hän vain hymyili, silti hän tunsi pirullisesti nauttivansa olostaan tässä kartanossa.


A/N: Mitä… Yhden päivän kulumiseen viisi lukua? Ja toinen päivä vaan vilahtaa ohi. Pitäisiköhän vähän muuttaa tätä ajankulkua… No, ensimmäinen päivä oli tärkeä, toinen epätärkeä, eiku siis...
   Niin, ja Romano ja Unkari palasivat! En meinannut aluksi tajuta, että muutkin valtiot voivat tulla kartanolle. Tähän ficciin on tulossa muitakin parituksia, siis… *huoh* Tuota Amerikan ampumiskohtaa kirjoittaessa täytyi myöntää, että minun ilmakiväärillä ampumisen harjoittelusta oli hyötyä. :’D En olisi muuten tajunnut yhtään…
   Ja tässä luvussa oli taas sen erään ApinaGustus-GingerGinnyn, joka ei keksi itselleen nimeä, joten kutsun Ginnyksi, kirjoitusta tuossa välissä. Alkaen siitä kohdasta, jossa Roma ja Eliza olivat lähteneet tutkimaan aitaa, loppuen sitten, kun tuo kohtauskin loppuu.

käännöksiä:
Angleterre = Englanti
What the bloody hell are you doing, you- = (hmm, vaikea suomentaa. :/) Tiivistetysti: Mitä helvettiä sinä teet, sinä-
Fratello = Veli
Doitsu = Saksa

Olisi muuten kiva, jos kommentoisitte. Siten saisin tietää, että lukeeko tätä edes kukaan...

Um.. Ei näköjään lue... :/ No jaa, kaipa minä jatkan silti, omaksi ilokseni.

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 23.8.14, luku 6.
Kirjoitti: Slytherin cat - 01.09.2014 18:51:12

Lyhyt luku tällä kertaa.

Luku 7. Kolme päivää, kolme pirua

Unkari istui portin ulkopuolella ja tähysti rakennusta. Koko aamuna ulkona ei ollut näkynyt ketään, ja valtio harkitsikin takaisin kotiinsa palaamista. Aurinko paistoi hänen takaansa, heijastuen myös talon ikkunoista ja estäen ikävästi näkyvyyden sisälle. Sekin vakoilukeino oli siis pois käytöstä. Lisäksi aurinko sai naisen pitkät ruskeat hiukset polttamaan niskaa ja selkää.
   Metallista heijastuva valonväläys sai kuitenkin naisen perumaan äskeiset ajatuksensa. Kartanon ovi avautui, ja vaaleaan t-paitaan pukeutunut mies astui ulos. Tämä kiepahti ympäri, sulki oven ja lähti sitten hölkkäämään kohti portteja. Unkari siristi silmiään ja nousi ylös hiekkatieltä. Tuon pärstän hän tunnistaisi taatusti monien kilometrien päästä. Ja vaikka satelliitin kautta avaruudesta tuhatpäisestä ihmisjoukosta. Punaisista silmistä ja valkoisista hiuksista ei voinut erehtyä.
   ”Preussi”, Unkari sihahti hampaittensa välistä ja kohensi ryhtiään. Myös albiino näytti huomanneen toisen valtion ja pysähtyi vähän matkan päähän. Punaiset silmät tarkastivat porttien takana seisovan naisen päästä varpaisiin, ja etenkin katsoivat tarkasti, että kummatkin kädet olisivat tyhjät.
   ”Älä huoli, paistinpannu ei mahdu näistä raoista”, Unkari naurahti pilkalliseen sävyyn. Vasta tämän jälkeen Preussi ilmeisesti totesi matkan jatkamisen turvalliseksi, ja tämä lähti hitaasti kävelemään portteja kohden.
   ”Sinä...” Preussi mumisi. Unkarin mielestä mies kuulosti kummallisen väsyneeltä, mutta eihän hän voinutkaan tietää, että tämä oli ottanut vastuulleen kaikki aamuyön vartiovuorot.
   ”Siis, Unkari”, mies lisäsi nopeasti ja pysähtyi sitten noin metrin etäisyydelle toisesta. Unkari katseli hiljaisena, miten Preussi tarttui porttiin ja rymisteli sitä hetken. ”Ei aukea”, tämä totesi vakavana ja kohotti taas katseensa Unkariin, joka vain vaivoin sai estettyä itseään läimäyttämästä käsiään kasvoilleen.
   ”Näköjään”, Unkari hymähti samalla äänensävyllä, millä Preussikin oli puhunut äsken: teeskennellyn kohteliaalla ja kireällä. ”Ei sinulle muuten tullut mieleen, että minä olisin kokeillut sitä jo, kun olen täällä selvästi pidempään ollut, kuin sinä?” nainen kysyi toinen kulma koholla.
   ”Häh?” Preussi nojasi porttiin kulmat kurtulla, ”Minä kyllä luulin, että olisin ollut täällä talossa kauemmin kuin sinä…”
   ”Tarkoitin nyt tänään tätä porttia, typerys.” Preussi vaikeni täysin, joka hämmensi Unkaria. Mies vain nojasi Amerikan ampumisien jäljiltä kolhuiseen porttiin kädet farkkujen taskuissa ja katse lasittuneena suunnattuna taivaalle. Missä oli se virnuileva idiootti, entinen, mutta turhankin eläväinen valtio?
   ”Preussi? Oletko kunnossa?” Unkari törkkäsi portin metalliputkien välistä miehen olkapäätä, ja sai toisen ynähtämään jotain.
   ”Olen. Tietty. Mahtavat henkilöt ovat aina kunnossa”, Preussi kallisti hieman päätään nähdäkseen toisen.
   ”Et vaikuta siltä”, Unkari tuhahti ja asetti kätensä puuskaan.
   ”Minua vain vähän väsyttää…” albiino vajosi selkä kylmää metallia vasten laahautuen maahan istumaan. Unkari katseli toista hetken ja päätti sitten itsekin asettua takaisin hiekalle, kylki porttiin nojaten. Tuuli humisi kuusien latvustossa, ja muutama muurahainen käveli tien vartta, väistellen kiviä edessään. Ilma oli muuttumassa aurinkoisen lämpimästä melkoisen viileäksi, joka näytti häiritsevän kevyesti pukeutunutta Preussia. Tämä yritti lämmittää käsivarsiaan kämmenillään hieromalla, vaikka järkevintä olisi taatusti ollut vain palata takaisin sisälle, kuten Unkari pisti merkille.
   ”Preussi?” nainen ei saanut vastausta toiselta, joka näytti nyt nuokkuvan paikoillaan. ”Preussi! Maa kutsuu!” Unkari kohotti toista kulmaansa ja nosti varovaisesti kätensä jälleen portin koloista sen toiselle puolelle. Hän tökkäsi kevyesti miehen selkää, suunnilleen lapaluitten kohdalta. Paidan kangas painui lyttyyn oikeastaan aika hauskasti, mutta itse kohteena oleva henkilö ei reagoinut mitenkään. Unkari tökkäsi miestä toisenkin kerran, muttei vieläkään onnistunut herättämään tätä. Niinpä hän päätti parhaaksi, tai oikeastaan hauskimmaksi vaihtoehdoksi jatkaa tökkimistä kunnes tämä heräisi. Mikäs siinä, ei hänellä ollut kiirettä mihinkään.

Saksa nojasi jälleen huoneensa ikkunalautaan ja katseli pihan tapahtumia. Preussi oli päättänyt lähteä tarkistamaan yksin lukkoa, ja Saksa oli antanut siihen luvan sillä ehdolla, että hän jäisi tarkkailemaan veljeään ikkunan kautta.
   Unkarikin oli näemmä hereillä. Nainen puhui parhaillaan Preussin kanssa. Vaikkei tilanne näyttänytkään erityisen agressiiviselta, oli Saksa silti iloinen, että kahden valtion välissä oli vahvat kalterit.
   Saksa kääntyi takaisin huonetta kohden. Nyt kun hänen veljensä ei ollut yksin, hänen ei tarvitsisi enää tarkkailla tilannetta. Tuskinpa Unkari niin julma olisi, että jos jotain tapahtuisi, tämä jättäisi Preussin vaaraan.

”Kiina?”
   Valtio nosti katseensa kirjasta kuullessaan nimensä. ”Japani”, hän vastasi, katsellen oviaukossa seisovaa valtiota. Japani astui peremmälle huoneeseen ja katseli hetken ympärilleen. Kiina oli selvästi tehnyt parhaansa tehdäkseen olonsa mukavaksi tässä huoneessa, joka olikin tarpeen. He joutuivat nimittäin viettämään niistä melko ison osan ajastaan, kun mihinkään ei saanut mennä ilman ryhmäänsä, eli Kiinan tapauksessa Venäjää. Ellei sitten onnistunut varmistamaan, ettei kukaan jäisi yksin.
   Kiina oli koonnut sängylleen tyynyjä ja peittoja jonkinlaiseksi pesäksi, jonka sisälle tämä oli levitellyt tavaroitaan. Muutenkin huoneen sisustus oli muuttunut melko… pandamaiseksi. Venäjä istui vaiteliaana ikkunalaudalla ja katseli maisemia. Tässä huoneessa ne olivat lähinnä metsää, sekä vesistöjä.
   ”Ajattelin, että voisitko tulla seurakseni katolle? Sieltä näkee luultavasti hyvin sijaintimme”, Japani katseli toiveikkaana, pää hieman kallellaan vanhempaa valtiota. Kiina nousi ylös tyynypesästään ja hymyili.
   ”Kuulostaa hyvältä-aru.”
   ”Eeh..? Entäs minä?” Venäjä oli kääntynyt katselemaan kahta Aasian valtiota, ehkä hieman loukkaantuneen oloisena. Kiinan hymy laimentui hieman, ja Japanin asento jäykkeni.
   ”Sinä voit tulla mukaan, jos haluat…” Kiina ehdotti varovaisesti, vilkaisten samalla Japania pahoittelevan kysyvästi. Vastaukseksi Kiinan katseeseen, Japani nyökkäsi pikaisesti. Venäjä näytti pohtivan asiaa.
   ”Minä tulen”, hän päätti hymyillen.

Kiina nojasi leveään, noesta mustuneeseen savupiippuun, jonka toisella puolella seisoi Venäjä. Japani istui hänen vieressään katon harjalla räpsimässä kuvia ympäristöstä. Kiina siirsi itsekin katseensa alla levittäytyvään maisemaan, joka todella näytti olevan pelkkää metsää ja vettä. Kuuset huojuivat tuulessa, joka tuntui myös katolla voimakkaana. Eilisenä päivänä löydetty varasto aitojen nurkkauksessa takapihalla, ja kummallisen muotoinen syreenipensas näkyivät katolta hyvin.
   ”Japani, sinä näytät sille, että sinulla on jotain asiaakin. Puhu vaan, en pure. Luultavasti-aru”, Kiina rikkoi hetken kestäneen hiljaisuuden. Toinen valtio oli tosiaan kuvaamisensa välissä vilkuillut häntä ja aukonut suutaan, kuin kala kuivalla maalla. Japani punastui hieman, mutta päätti kuitenkin puhua.
   ”Ei mitään tärkeää. Mutta haluaisin tietää, mitä pidätte tästä paikasta?” Kiina kohotti kulmiaan toisen kysymykselle.
   ”Kuka nyt täällä viihtyisi?” hän kysyi ja istui alas, kuullakseen paremmin toisen puheen.
   ”Minä viihdyn täällä oikeastaan ihan hyvin.” Nyt Kiina kääntyi katsomaan kohti äsken puhunutta Venäjää, joka yhä hymyili aurinkoisesti, ja jonka hiukset tuuli oli pöllyttänyt silmille.
   ”Sinä oletkin…” Kiina aloitti, mutta sulki sitten säikähtäneenä suunsa.
   ”Mikä minä olen?” Venäjän hymy näytti levenevän entisestään, mutta tämän ääni oli huomattavasti viileämpi. Kiina näpräsi hermostuneena ylipitkää hihaansa.
   ”Sinä olet… sinä.”
   ”Vai niin… Tiedätkö mitä Kiina?” Venäjä oli kääntänyt katseensa taas taivaanrantaan, ja tämän kaulahuivi hulmusi tuulen mukana.
   ”Niin-aru?”
   ”Minusta sinä valehtelet minulle nyt. Ethän sinä aikonut sanoa noin, da?” Venäjän ääni kylmeni jokaisen sanan myötä. Nyt Kiina katsoi toista ylimielisesti.
   ”Voi, kyllä vaan minusta sinä olet sinä.” Venäjän hymy katosi, ja salaman nopeasti tilalle vaihtui viha.
   ”Tiedät hyvin, etten tarkoittanut-”
   ”Riita poikki!” Japani korotti äänensä yllättävän kovaksi. ”En kutsunut teitä tänne tappelemaan!” Kiina ja Venäjä sulkivat molemmat suunsa ja kääntyivät hämmentyneinä Japania kohden. Oli jo melkein ehtinyt unohtua, että tuokin valtio oli läsnä.
   ”Ja, Kiina… Oikeastaan…minustakin täällä on ihan kivaa”, Japani katsoi pahoittelevasti Kiinan suuntaan, jonka suu loksahti oitis auki.
   ”Kuulkaas nyt, te kaksi-aru! Miksi ihmeessä tämä on teistä kivaa? Olisiko teillä yhtä hauskaa vankilassa? Tämä on nimittäin melkein sama asia!” Kiina viittasi kädellään kohti kumpaakin toveriaan. Hän kuitenkin joutui tyytymään vain kahteen lähes identtiseen hymyyn.

Valtiot olivat kokoontuneet talon olohuoneeseen ja levittäytyneet kuka mihinkin. Nopeimmat olivat jälleen vallanneet nojatuolit ja sohvat, muut joko seisoivat tai istuivat muualla, kuten Itävalta pianon viereen vedetyllä jakkaralla.
   ”On selvää, että olemme täysin ansassa”, Saksa kuulutti yhdestä nojatuolista, takan vierestä. ”Amerikka, sinähän kokeilit ampua portit hajalle?”
   ”Ei toiminut”, Amerikka mutristi huuliaan.
   ”Niin. Tästä emme siis voi selvitä vain raa’alla voimalla, vaan meidän on käytettävä älyämme.”
   ”Lyödään viisaat päämme yhteen!” Italia huudahti iloisesti Saksan nojatuolin selkänojan takaa. Preussi otti virnuillen neuvosta oitis vaarin ja kopautti otsansa Ranskan päähän, kuin yrittäisi rikkoa kananmunan.
   ”Auh! Varo kultaisia kiharoitani…” Ranska moitti, mutta hymyili kuitenkin hampaat säihkyen.
   ”Ne on enemmänkin keltaisia kikkaroita”, mumisi Englanti teekuppinsa takaa. Ranska oli kuin ei olisi kuullutkaan britin kommenttia. Saksa taas hieroi ohimoitaan ärtyneenä.
   ”Meidän täytyy tehdä suunnitelma”, hän ilmoitti voipuneella äänellä, ”mutta minä en sitten tiedä millainen.”
   ”Olisi hyvä saada selville, kuka tämän jutun takana on”, Japani kertoi mielipiteensä rauhallisesti, kuten yleensäkin.
   ”Etsitään johtolankoja!” Englanti vaikutti yhtäkkiä innostuneelta, vetäessään jostain esiin Sherlock Holmes-kirjan. ”Katsokaa tätä, tässä-”
   ”Ääh, ei taas noita Holmes-juttuja!” Amerikka valitti, ”The hero will come and save!” Englanti vastasi jotain kipakasti takaisin, ja siitä alkoikin äänekäs englanninkielinen kärhämä. Tai ”amerikankielinen”, kuten eräs jenkki ilmoitti mahtipontisesti.
   ”Minusta tuntuu vähän siltä, että tällä menolla me saamme olla täällä pitkään”, Itävalta huokaisi.


A/N: Kirjotin tämän luvun alun Englannissa. Ja kyllä, minua väsytti. Siitä siis johtuu Preussin väsymys.
Nyt (vasta) alkaa tuntua sille, että näin montaa päähenkilöä on vaikeaa pyörittää samassa tarinassa. Aina joku tuntuu jäävän vähemmälle huomiolle, kuin muut. Joku taas esiintyy tekstissä enemmän. Vaikka oikeastaan minulla on tälle tarinalle ihan varsinainenkin, yksi päähenkilö… Sitä en kuitenkaan paljasta, enkä myöskään sitä, mihin tämä ficci oikeastaan lopputulokseltaan tähtää. ;)
   Ja koittakaas miettiä, mihin luvun otsikko viittaa! (Jos kukaan lukee tätä!)
   Ensikerralla kunnon FrUK-pläjäys. :P

Suomennoksia:
-The hero will come and save! = Sankari tulee ja pelastaa!

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 1.9.14, luku 7.
Kirjoitti: Slytherin cat - 14.09.2014 20:34:29

Luku 8. Hiljaisuutta, Angleterre…

Englanti istui aulan nojatuolissa lukemassa lehteä, jonka nimi on terveellisempää jättää mainitsematta. Kello oli jo ties mitä yöllä, mutta mies ei aikonut vaihtaa vartiovuoroaan kellekään vielä vähään aikaan. Vasta sitten, kun eräs tietty Ranskalainen olisi nukahtanut, johon tosin saattoi kulua vielä runsaastikin aikaa.
   Valtio kohotti katseensa lehden takaa kohti huoneensa ovea, mutta laski sen pian takaisin tekstiin. Kyllä vaan, avaimenreiästä näkyi yhä yksi kappale sinisiä silmiä, hänen suuntaansa kohdistettuna. Eikö tuo ikinä väsyisi? Arthur tuhahti ylimielisesti ja hörppäsi hieman teetä kupistaan.
   ”Arthur!” Jälleen Britti nosti vastentahtoisesti katseensa avaimenreikään.
   ”Mitä?” tämä vastasi väsyneesti. Ovi raottui, ja ranskalainen hivuttautui ulos käytävälle. Englanti katseli sivusilmällä, miten toinen käveli hitaasti hänen taakseen ja asettui sitten nojaamaan hänen tuolinsa selkänojaan.
   ”Öinen kartano on kaunis paikka-”
   ”Jos asiasi ei ole tuota tärkeämpi, voit saman tien painua takaisin huoneeseesi.”
   ”Sinä keskeytit minut! Niin, öinen kartano on kaunis paikka-”
   ”Kuultiin jo.”
   ”…Angleterre. Minä puhun nyt.”
   ”Huomaan, ikävä kyllä.”
   ”Öinen kartano on kaunis paikka… ja todella romanttinen…” Ranska nojasi alas, ja tämän kasvot olivat nyt samalla tasolla britin kasvojen kanssa. Englanti sulki ärtyneenä silmänsä. Kauankohan toinen vielä aikoisi toistaa samaa lausetta?
   ”Eikö täällä olekin tylsää istua yksin?” Englantilainen kohotti kulmiaan. Vai muka yksin…
   ”Tule kanssani kävelylle”, Ranskan ääni kuiskasi hänen korvansa viereltä, todella Ranskamaisena. Nyt Englanti avasi silmänsä kauhistuneena.
   ”Kävelylle sinun kanssasi? Et ole tosissasi!”
   ”Voi, olen kyllä! Usko pois, Angleterre, suon sinulle tämän kunnian”, Ranska sanoi iloisesti, tulkittuaan väärin Englannin äänensävyn. ”Mennäänpäs sitten…”
   Pian Englanti olikin havainnut tulleensa raahatuksi aulan portaat alas.

   Amerikka nousi istumaan sängylleen. Hän työnsi peittonsa syrjään ja laski jalkansa kylmälle lattialle. Hän tunnusteli pöytää vieressään, kunnes löysi lasinsa. Silmälasit asetettuna nenälleen, huone selkeni huomattavasti.
   Englanti ja Ranska olivat tosiaan lähteneet kumpainenkin. Lähteneet ja jättäneet hänet sinne yksin. Ei siinä mitään, kyllähän sankari pärjäisi hyvin yksinkin. Mutta ajatus taustalla oli häiritsevä. Eikö kumpikaan tosiaan välittänyt hänestä, hänen turvallisuudestaan?
   Amerikka nousi sängyltään ja asteli huoneen poikki yhä raollaan olevalle ovelle. Eivätkö he tosiaan välittäneet edes sen vertaa, että olisivat laittaneet oven kiinni? Mies laski kätensä kahvalle sulkeakseen oven, mutta muutti kesken liikkeen mielensä.

   ”Angleterre, kuuntele…”
   ”Mitäköhän kuunneltavaa täällä on?”
   ”Hiljaisuus! Kuuntele tätä hiljaisuutta. Ei kaupungin ääniä, ei puhetta, ei mitään.”
   ”Minä kyllä kuulen puhetta. Aivan vierestäni.”
   ”Shh! Kuuntele!” Ranska tarttui Englannin olkapäähän, pysäyttääkseen tämän askeleet. ”Kuoleman hiljaista…” tämä kuiskasi teatraalisesti, ”vain eräs asia rikkoo tämän rauhan… Vain meidän kahden lämmin hengitys viileässä pimeydessä-”
   ”Ja sinun loputon pölpötyksesi?” Englanti asetti kätensä puuskaan ja yritti näyttää mahdollisimman tylsistyneeltä. Ranska huokaisi pettyneesti.
   ”Olet niin… arkinen. Totinen.”
   ”Sittenpähän olen.”
   Ranska mutristi huuliaan ja kohdisti katseensa suoraan englantilaisen sotkuiseen hiuspehkoon, kuin yrittäisi lukea tämän ajatukset. Hän ei kuitenkaan yrittänyt. Hän halusi, että Englanti kertoisi ne vapaaehtoisesti.
   ”Edes kerran voisit vain unohtaa kaiken muun... minun kanssani. Kaiken muun, kuin sinut ja minut.” Englanti kuunteli toisen sanat hiljaisena, ja ravisti sitten inhoavana päätään. Tuo sai ihon kananlihalle… Ja mitä tuohon sanoisi? Mitä toinen edes yritti?
   ”Voit olla varma, että sinua en helposti unohda. Tulet painajaisiinikin…” hän lopulta ärähti vaivautuneesti, ravisti toisen käden olaltaan ja jatkoi kävelyään talon pimeissä käytävissä. Ranska hymähti ja jatkoi myös kävelyään.
   ”Niin vai? Kuva kauniista kasvoistani on piirtynyt sädekalvoillesi ainiaaksi? Olen minäkin sinua ajatellut... Joten mitä vikaa tässä on..?” Ranska asetti askeleensa samaan tahtiin britin kanssa.
   ”Mitä vikaa missä? Tarkoitatko itseäsi, sanojasi, ajatuksiasi, vaiko tätä kävelyretkeä?” Englanti tuhahti. ”Toisaalta väliäkö sillä, niissä kaikissa on vikaa. Olet läpimätä tyyppi.”
   ”Ei... Angleterre... Et kai sinä nyt noin ajattele?” Ranska kysyi. ”Tarkoitan tietenkin meitä...”  Valtio näki, miten Englanti kavahti muutaman askeleen taaksepäin. Tilanne vaikutti jokseenkin epätoivoiselta, mutta Ranska ei siitä välittänyt.
  ”Meitä?” Englanti toisti epäuskoisena.
   ”Meitä”, Ranska hymyili. Britti läimäytti kiukkuisena kätensä punottavalle otsalleen. Hän haukkoi hetken henkeä, yrittäen olla huutamatta toiselle.
  ”Ei mitään meitä. Kävele vaiti. Ole hiljaa. Kuunnellaan vaikka sitten sitä hiljaisuutta.”

Kiina pyöritti silkkisenmustia hiuksiaan sormensa ympärille, kasvot mietteliäästi rypistettyinä. Hän oli käpertynyt peitoista ja tyynyistä rakennettuun pesäänsä kerälle, kuin kissa. Yö ei ollut vielä pitkällä, ja valtio tiesi myös Venäjän olevan hereillä. Kiina taivutti kaulansa hankalaan asentoon, nähdäkseen toisen valtion. Tämä tuijotti lasittunein katsein seinää, liikahtamatta lainkaan.
   ”Venäjä?” Kiina kutsui toista, joka kallisti oitis päätään hänen suuntaansa. ”Minua vaivaa eräs asia.”
   ”Kerro pois.”
   ”Kuinka pitkään sinä seurasit minua siellä pohjarakennuksissa? Tai siis… Jo ennen kuin sinä olit lähtenyt Itävallan ja Preussin seurasta, askeleet seurasivat minua-aru”, Kiina kääntyi vatsalleen ja kohdisti nyt kunnolla ruskeitten silmiensä katseen Venäjään. Tämä vastasi katseeseen hämmentyneenä.
   ”Mm… Kun olin lähtenyt heidän luotaan, lähdin suoraan eteisen kautta alas. Oletin että olit tippunut, etkö ollutkin?” Venäjä laskeutui myös vatsalleen, nojaten käsiinsä. Kiina nyökkäsi lyhyesti.
   ”Niin-aru. Kun en nähnyt eteeni. Mutta… Mikset kertonut muille epäilyistäsi?” mies kurtisti kulmiaan.
   ”Siksi… Eh… Minä vain halusin olla se, joka löytää sinut”, Venäjä sanoi jokseenkin vaivautuneena ja jatkoi nopeasti: ”Niin, en seurannut sinua siis aiemmin. Sen täytyi olla joku muu.”
   ”Kuka? Kaikki muut olivat ryhmissään-aru.”
   ”…En minä tiedä. Jospa joku ryhmä vain käveli yläpuolellasi olevissa käytävissä?” vaalea valtio todella näytti hämmentyneeltä, eikä edes hymyillyt. Sen sijaan tämän suu oli hämmästyneenä raollaan. Kiina hengähti ja siirsi hiuksiaan korvansa taakse. Hän sammutti yöpöytänsä kellertävää valoa luovan lampun.
   ”Voi olla-aru. Menen nyt nukkumaan”, Kiina kierähti takaisin kyljelleen, käpertyi kasaan ja sulki silmänsä. Toisen valtion kasvoille palasi jälleen hymy. Tämä kurottautui hieman lähemmäs aasialaista ja laski päänsä tyynypesän reunalle, saaden Kiinan raottamaan hieman toista silmäänsä.
   ”Eh… Ivan. Se ei ole sinun tyynysi…”
   ”Tiedän~”
   ”Menisitkö sitten omalle paikallesi-aru?”
   ”En tahdo.” Kiina avasi toisenkin silmänsä epätoivoisena ja kääntyi selälleen. Nyt venäläisen kasvot tuijottivat väärinpäin, suoraan hänen kasvojensa yläpuolella. Mitenköhän tämä edes tuohon oli onnistunut? Oli näköjään kummallisesti taipunut osittain omalta sängyltään hänen sängylleen.
   ”Mutta… Eikö tuo asento ole epämukava?” Kiina yritti vielä.
   ”Ei se ole… Mutta sinä kuulostat ihan siltä, että yrität häätää minut tästä pois. Haittaako tämä sinua?” venäläinen kallisti päätään kysyvästi sivulle ja tökki yhtä Kiinan pandapehmoista.
   ”…En estä sinua, mutta tämä on, tuota…” Kiina keskeytti lauseensa. ’Ahdistavaa’, hän oli aikonut sanoa, mutta se ei kuulostanut kovin turvalliselta. Venäjä katseli häntä silmät lapsekkaasti ammollaan.
   ”Mitä?”
   ”Ei mitään. Ole siinä vaan-aru”, Kiina myöntyi, sillä hän ei halunnut taas käynnistää tappelua. Niitä oli jo ollut aivan liikaa.

Englanti pyörähti paikoillaan ja käveli seinän vierelle. Hän tarkasteli hetken vihreää, tässä kohdin käytävää hieman repeillyttä tapettia. Tarpeeksi katseltuaan, hän asettui nojaamaan siihen.
   Hän ja Ranska olivat jo kävelleet melko pitkälle, ja käytävät olivat alkaneet muuttua epäsiistimmiksi. Lamput olivat rikki ja pölyssä, tapetti oli sotkuisen risaista ja matto kulunut. Olisi paras pitää tauko. Tai ehkä jopa kääntyä takaisin.
   Pysähtynyt ranskalainen katsoi toisen valtion matkaa seinän vierelle. Tämän käännyttyä nojaamaan seinään, hän yritti kohdistaa katseensa tämän silmiin. Toisen vihreät silmät (jotka muuten sointuivat hyvin takana olevaan tapettiin) kuitenkin katselivat jostain syystä aivan päinvastaiseen suuntaan. Ranska päätti luovuttaa ja käveli hitaasti britin viereen. Hän ojensi kätensä kohti vihreää tapettia ja seurasi sormellaan sen kuvioita.
   ”Silmiesi sävy sopii yhteen tämän tapetin kanssa...” Ranska kääntyi uudestaan Englantia kohti. Englanti murahti vastaukseksi jotain epäselvää, eikä kääntänyt katsettaan toista kohden. Ei edes silloin, kun päätti sanoa jotain ymmärrettävääkin:
   ”Pitäisikö meidän palata takaisin?” Ranska näytti hiukan harmistunutta naamaa, britin kysymyksen johdosta, mutta jatkoi silti rauhassa kuvioiden piirtämistä tapettiin. Hänen piirtämänsä kulkivat nyt ohi alkuperäisten viivojen, koska katse pysyi edelleen englantilaisessa. Ranskan piirtämät kuviot näyttivät kulkevan tätä samaa valtiota kohti, johon tämä oli nyt kiinnittänyt huomionsa.
   "Ei... Ethän halua jättää toista yksin tähän hämärään? Se tuntuisi näet yksinäiseltä. Eikä minua vielä väsytä”, Ranska selitti ja sai Englannin tuhahtamaan. Eikös hän ollut sanonut meidän pitäisi palata, eikä minun pitäisi palata?
   ”Mutta… Katso nyt tätä”, Englanti viittoili heidän karua, synkkää ympäristöään, ”Eikö tämä tunnu sinusta mitenkään… uhkaavalta?”
   ”Ahahah... Älä sitten välitä ympäristöstä”, Ranska nauroi ja tuijotti nyt Englantia entistäkin läpitunkevammalla katseella. Muistikohan hän itse enää lainkaan heitä ympäröivää maailmaa?
   Pölyinen lattia narahteli, kun Englanti vaihtoi painoa jalalla ja kääntyi viimein ranskalaista kohden.
   ”Ei oikeastaan… Siis ei tämä ympäristö… Tai, no kyllä sekin, mutta… Minulla on outo tunne”, Englanti mumisi hieman ahdistuneena. Tuo oli totta. Hänestä tosiaan oli alkanut tuntua hieman inhottavalta ja ahdistavalta. Kummalliset viileät pyörteet kiertelivät hänen nilkoissaan ja keuhkoja puristi tukalasti. Hänellä oli muutenkin ollut aina kyky aistia omituisia asioita, ja jos tämä ei ollut sellainen, niin mikä sitten?
   ”Kerro lisää siitä tunteesta. Onko se häirinnyt sinua ehkä jo kauankin?" Ranska hymyili, näyttäen saaneen Englannin oudosta tunteesta hieman väärän kuvan. Britti katsoi tätä kummeksuen.
   ”No siis… Keuhkoja puristaa… Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, um… Tuntuu sille, että jotain tapahtuu pian”, tämä vastasi, yrittäen parhaansa mukaan kuvailla pelonsekaista ahdistustaan toiselle. Ranskalainen vain hymyili siinä vieressä, eikä tunnistanut jäistä ahdistusta joka oli Englantilaisen vallannut.
   ”Suosittelen”, Ranska heilautti nyt kätensä kämmen ylöspäin englantilaisen eteen, ”tarttumaan tähän, ja jättämään lopun minun huolekseni.” Englanti tuijotti hölmistyneenä vuorostaan toisen avointa kämmentä. Mitä ihmettä mies yritti? Kimppailmiinnyttää heidät takaisin huoneeseensa?
   Sitä hän ei kuitenkaan kerennyt kauan pohtimaan, kun noin kolme kerrosta heidän yläpuolellaan, kuului valtava räsähdys.
   

A/N: Kerron teille vitsin.

Mikä on äänekkyyden huippu?
-Tanska ja Norja (joka ei ole saanut kahvia) laulamassa karaokea peltikatolla, peltikengät jalassa.

Nam. <3 =w=’’
Mutta nyt heti kerrotte minulle, mitä Tanska on tehnyt, että Norja on suostunut tuohon!?? D:
No joo, itse ficciin. Tästä luvusta lähes kaikki kunnia Ginnyllejollaeivieläkäänolenimeä ja henkilölle, joka ei tahdo nimeään julki. Minä vain olen koonnut tekstinpätkiä kasaan ja kirjoittanut pari kohtaa…

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 14.9.14, luku 8. FICCI TAUOLLA!
Kirjoitti: Lyndsay - 13.12.2014 21:49:50

No niin. Yritetäänpä nyt vihdoinkin saada jotain kommentoitua tänne.
Oon lukenut nää luvut nyt kaksi kertaa läpi, ja molemmilla kerroilla mulla on ollu yhtä hauskaa.

Lainaus

Tämä ei ole huumori-ficci! Tai siis… Ei ole.
Ainakaan kokonaan.

Nooh... Onnistuit kyllä olemaan aika hauska<333

Lainaus

Englanti käänsi päätään kauhistuneena. Hänen vieressäänhän ei pitäisi olla mitään, eihän? Vaan sille kyllä tosiaankin näytti. Tämä mystinen esine ynähti unisesti ja kohotti sitten vaaleaa päätään.
   ”Englanti… Noinko kovasti haluat vierelleni?” Ranska levitti kasvoilleen hymyn ja kiersi nopeasti kätensä toisen vyötäisille.

   ”WHAT THE BLOODY HELL ARE YOU DOING, YOU-!”

Tässä kohassa nauroin ääneen ja kovaa, FrUk on vaan mulle joskus liikaa :-----D

Lainaus

Kolmikko tuijotti jähmettyneenä oven avannutta Amerikkaa. Ja etenkin näkymää taustalla. Englanti räpiköi raivostuneena ja yritti repiä Ranskan sormia suunsa edestä. Ranska taas oli näköjään onnistunut kadottamaan vaatteensa johonkin.
   ”Uhm… Tuota… Amerikka. Minä luulen, että Englanti tarvitsee enemmän apuasi, kuin me…” Japani huomautti varovaisesti ja viittasi kohti kahta rähinöivää valtiota. Amerikka kääntyi hämillään katsomaan toisen osoittamaan suuntaan, samalla kun Preussi oli vetänyt esiin mustakansisen päiväkirjan ja alkanut kirjoittaa kynä sauhuten.
   ”Ai… Englanti…” Amerikka mumisi

Toinen samanmoinen. Muutenkin luku 6 oli mun mieleen.

Jään innolla oottamaan seuraavia lukuja, kiitoskiitoskiitos että linkkasit tämän mulle! Ja juu... En ole kauhean hyvä etsimään tekstistä huonoja juttuja, varsinkin jos pidän tarinasta jo ihan liikaa. Eli mun suunnalta rakentava kommentointi jää aika pieneen osaan.
Ja uskon sun tunnistavan mut vaikkapa nimimerkista ;) Jos ei välähtänyt voin kyllä selventää.

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 14.9.14, luku 8. FICCI TAUOLLA!
Kirjoitti: Slytherin cat - 24.04.2015 20:15:45

Kiitos Lyn! (Hahaa, lyhensinpäs nimesi!) Joo, tunnistan minä sinut. :D Jännää, että olen onnistunut kirjoittamaan huumoria tuollaisiin kohtiin, joista en itse edes erityisemmin pidä. (En tyksi FrUKista.)

A/N:
Tämä ficci on todellakin ollut tauolla. Ja kauan. Tämä johtuu siitä, että menetin inspikseni aivan täydellisesti! Mitä siis olen tehnyt tauon aikana? Kirjoittanut lyhyitä shootteja ja harjoitellut, yrittäen näin metsästää inspiraatiotani. Huoh. Olen kuitenkin onnistunut kirjoittamaan neljä lukua lisää- ei. Minä en ole kirjoittanut niistä melkein mitään! ;_; Sen tekivät kaverini, joitten kanssa minun oli alunperinkin tarkoitus jakaa ficci. Nooh, olen minä niistä osan ihan itsekin kirjaillut, toivottavasti kelpaavat.

Nyt voisin laittaa tähän tiivistelmän viimeisimmistä tapahtumista, koska ne taatusti ovat unohtuneet...

Muutama päivä vankilaksi osoittuneessa kartanossa on vietetty. Muut nukkuvat huoneissaan, mutta Ranska päätti viedä vahtivuorossa olevan britin yölliselle kävelylle kartanoon... Retki sujuu suhteellisen hyvissä merkeissä (Kinastelua lukuunottamatta) kunnes Englanti tuntee oudon tunteen sisällään. Seuraavassa hetkessä yläkerroksista kuuluu valtava räsähdys. Miten se on mahdollista, kun muut nukkuvat huoneissaan?
Vai nukkuvatko?
Yksin jäänyt, hieman katkera yhdysvaltalainen nimittäin huomasi raollaan olevan oven, ja näin hyvän mahdollisuuden lievään kostoon...

Luku 9. Se oli sinun vikasi.

Rysähdys sai ranskalaisen perääntymään töksähtävästi taaksepäin. Mitä oli tapahtunut? Kuka tai mikä kehtasi pilata tunnelman, jota hän oli yrittänyt luoda? Ranska tunsi pienen vihan ja ärtymyksen sisällään, ja päätti purkaa sen vieressään olevaan henkilöön.

    ”Mikä se oli? Mitä tapahtui?” Ranska ärähti yhtäkkiä ja tarrasi käsillään englantilaisen molemmista hihoista, kuin äskeinen olisi ollut tämän syytä. Englannin silmät laajenivat hetkeksi säikähdyksestä, mutta palautuivat nopeasti ennalleen.
   ”En tiedä. Sanoinhan, että tuntui oudolta…” Englanti vilkaisi Ranskaa ja kiskoi kätensä irti toisen otteesta. Tätäkö hän oli odottanut? Tuota rysähdystä? Hehän olivat kahdestaan liikkeellä, joten miten tuo oli voinut kuulua? Englanti painautui yhä hieman säikähtäneenä tiiviimmin vasten seinää. Ranskalainen kavahti kauemmas englantilaisesta ja vastasi karkealla äänellä:
   ”Oh, la vie. Kai meidän sitten pitäisi palata.”

   Englanti nyökkäsi ääneti ja lähti harppomaan rivakasti tulosuuntaan. Hän oletti, että ranskalainen oli ymmärtänyt myös lähteä liikkeelle, joten ajatteli kysyä mihin suuntaan heidän tulisi jatkaa. Itse hän ei ollut huomannut sitä tarkkailla.
   Toivottavasti toinen oli tehnyt sen...
   ”Ranska, mistä me tulimme?” Englanti kysyi hätäisesti, kääntymättä edes ympäri.
   ”Minunko se pitäisi tietää?” ranskalaisen voivotteleva ääni kuului takaa. Äänen omaava valtio oli hieman hidas liikkeissään, tai ainakin hän seisoi vielä samassa paikassa kuin vielä äskenkin, hievahtamatta minnekään. ”Emme kai me ole eksyneet?” sama ääni lisäsi.
  Heti tämän kuultuaan Englanti oli loikannut raivosta kihisten toisen valtion vierelle, ja kaapannut kiinni tämän melkein pimeässä kimaltelevista kiharoista.
   ”Siihenkö aiot jäädä seisoskelemaan, senkin paskiainen!” valtio alkoi raahata toista pitkin risaisia, pimeitä käytäviä. ”Vaikka oletkin niin ääliö, ettet katsonut mistä tulimme, pakko meidän on edes yrittää palata!” hän rähisi, jättäen kätevästi mainitsematta sen, miten ei itsekään ollut katsonut reittiä. Ranskan kurkusta kantautui jonkinlaista kihinää ja valtion silmät siristyivät kivusta.
   ”Oh, Englanti käy kuumana, vaikka täällä on niin viileää”, Ranska sai ilmaistua. Toinen valtio tuhahti ja päästi irti tämän hiuksista.
   ”Kaipaan iltateetäni”, hän mumisi, ravistaen päätään pienesti. ”Vauhtia, frog.” Ranska tyytyi hölkkäämään kiltisti Englannin vieressä, ja valtiot katosivat pimeän mutkan taakse.

   Englanti hidasti kävelytahtia hiljalleen, kunnes pysähtyi nojaamaan ikkunalautaan, hengittäen hieman tavallista voimakkaammin. Yö hohkasi kylmän lasin takaa, ja tähdet tuikkivat kirkkaina synkässä sinessä, osoittaen yön olevan jo pitkällä.
   Tähän aikaan yöstä kuuluisi olla nukkumassa.
   Englanti haukotteli, nojaten ikkunalautaan entistäkin raskaammin. Jos he eivät olisi eksyksissä tässä talossa, hän voisi olla nyt kodissaan, omassa sängyssään… tai edes tämän kartanon huoneessaan nukkumassa!
   Sen sijaan hän oli täällä jossain, ei pienintäkään tietoa missä. Voisihan hän asettua pitkälleen ikkunalaudalle tai lattialle, mutta turvallisuus olisi paras siirtää etualalle.
   Myös Ranska oli hiljentänyt vauhtiaan ja pysähtynyt, kääntyneenä hieman poispäin englantilaisesta, kohti vastakkaista seinää. Hän oli nojannut päätään hieman taaksepäin ja tuijotti nyt turhautuneena kohti katonrajaa. Väsymys painoi jo hänenkin silmiään kiinni, mutta ranskalainen pakotti ne pysymään auki.
   Hän oli johdattanut heidät tänne, eksyksiin, ja Ranska tiesi, että hänen kuuluisi myös johdattaa heidät takaisin. Se vaan tuntui jotenkin laimealta...
   ”Tule, Angleterre. Emme me tähän voi jäädä vain seisoskelemaan”, Ranska sanoi vaimealla, matalalla äänellä. Se kuului silti selkeästi vasten hiljaisuutta. Englanti kallisti hieman päätään sivulle ja nyökkäsi.
   ”Tietenkään emme”, hän mumisi unisena. Britti oli juuri kääntymässä ympäri kuluneella matolla, kun heidän yläpuolellansa sijaitsevasta käytävästä kuului toinen rysäys. Samankaltainen kuin edellinenkin, eli ääntä voisi kuvailla kaatuvalla hyllyllä, täytettynä posliiniastioilla. Nyt vain paljon voimakkaampana ja lähempänä heitä, kuin viimeksi.
   Pienet, kylmät väreet kulkivat pitkin Ranskan selkää. Hän lähti hiljaa kävelemään eteenpäin ja Ilma tuntui kankealta, kuin aika olisi pysähtynyt. Hänen takanaan myös Englanti lähti jälleen liikkeelle, kasvot kalvenneen ilmeettöminä. Väsymys saisi nyt väistyä taka-alalle.

   Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa kuuluisi tehdä? Juosta niin kovaa, kuin vaan jaloista lähtisi, vaiko pitää pää kylmänä ja pohtia mahdollisuuksia?
   Englanti kiihdytti askeleitaan toisen valtion vierelle. Jos jotain tapahtuisi, hän ei haluaisi olla se, joka salaa kaapataan takaapäin. Mikä tuota mekkalaa sitten pitikin, sen ei pitäisi tehdä sitä. Ei siellä edes pitäisi olla mitään!


   Jokainen askel oli vaikea, jalat olisivat halunneet pysähtyä siihen paikkaan. Kuitenkin matka jatkui vähitellen, vaikka jokainen sekunti tuntui minuutilta. Ranskalainen piti huolta, ettei vahingossakaan katsonut taakseen.
   Aivan, kuin jotain olisi kierrellyt kahden valtion takana. Jotain mitä ei pitäisi olla, eikä ehkä ollutkaan, sitä Englanti ei halunnut edes tietää. Pimeyttä valui alas pitkin portaita, aina vain lisää ja lisää, yrittäen hukuttaa kaiken alleen. Jalkoja ei näkynyt enää mustalta, ei vihreää, kulunutta mattoa. Tai sitten synkkyys oli vain britin silmissä.

   Jokin lähestyi puhallellen niskaan viileitä henkäyksiä, kutitellen näkymättömissä olevia kantapäitä. Mutta mikä se sitten olikin, jos edes oli, ei Englanti yrittänytkään miettiä. Ei kääntynyt katsomaan, eikä myöskään kävellyt nopeampaa.
   Juuri pimeys taisi olla se, joka työnsi heitä eteenpäin. He olivat kuin robotteja, ja pimeys piteli kauko-ohjainta. Vai olivatko? Ja oliko se tosiaan pimeys, joka heitä eniten pelotti? Ranskalla oli epäilynsä, ja siitä hänen päähänsä pälkähtikin idea. Hän pakotti silmänsä liikkumaan sivulle, jotta näkisi vieressään kävelevän Englannin. Pimeyden seasta Ranska erotti juuri ja juuri osan britin hiuksista ja kasvoista. Hän hivutti kättään hieman brittiä kohti, ja tavoiteltuaan hetken sormillaan, sai napattua tämän kädestä. Englanti hätkähti, kai säikähdyksissään, mutta rauhoittui huomatessaan, kuka hänen kädestään piteli. Vaikka kyseessä olikin Ranska, tällaisella hetkellä se ei tuntunut kovinkaan pahalta.

   Ranska hymähti pienesti, kaikesta pelosta huolimatta, ja päättikin samalla kerätä äänensä takaisin.
   ”Angleterre. Näin tästä päästään nopeammin”, hän sanoi ja pyrähti yhtäkkiä juoksuun, tietenkin vetäen toisen mukaansa. Pimeys tuntui nyt vain työntävän häntä voimakkaammin, mutta Ranska ei halunnut ajatella sitä. Hän vain juoksisi jonnekin eteenpäin, kunnes löytäisi oven, tai käytävä päättyisi. Jälkimmäinen ajatus ei liiemmin houkuttanut…

   Britin ei auttanut muuta, kuin roikkua toisen mukana. Oikeastaan tämä tuntuikin ihan järkevältä ajatukselta, mitä nyt tässä tilassa onnistui ajattelemaan. Pimeys tuntui jäävän jälkeen, mutta toisaalta puskevan vasten hänen kasvojaan kartanon öisissä käytävissä. Edessä ei näkynyt mitään, eikä myöskään lattiassa, mutta silti Englanti painoi katseensa mieluiten alas.
   Pääsisivätpä he pian pois.

   Heidän kenkänsä kopisivat vasten käytävän lattiaa. Ranska katsoi eteenpäin ja oli erottavinaan pienen pilkahduksen valoa. Hän epäili hieman nähneensä oikein, mutta lähemmäksi tultaessa valo alkoi tosiaan laajentua. Nyt hän erotti jo kivet lattiasta, sekä omat kätensä, joista toinen veti edelleen Englantia perässään. Käytävän pää tuntui levenevän sitä mukaan kuin valokin lisääntyi. Englanti henkäisi syvään, valon täyttäessä äskeisen pimeyden. Se teki tosiaan ihmeitä. Eikä olo enää ollut niin ahdistunut, kuin vielä hetki sitten.
   Englanti puristi kätensä tiukemmin toisen käden ympärille ja kiskoi siitä, rauhoittaakseen hieman juoksun tahtia.

   Ranska hiljensi ja juoksi vielä noin viisi metriä, ennen kuin pyörähti sulavasti ympäri ja pysähtyi seisomaan Englannin eteen. Hänen selkänsä takana käytävä muuttui valoisammaksi, kun taas Englannin selän taakse oli jäänyt se pimeä käytävä, josta he olivat tulleet. Ranska piti yhä kiinni toisen valtion kädestä.
   ”Selvisimmehän me sieltä”, hän sanoi hymyillen jollain tapaa lempeästi.

   Valkeaa ja kultaa taustallaan säteillen, ruusujen kehystämänä kauniilla käytävällä seisovasta Ranskasta tuli lähinnä mieleen enkeli kutriensa kera.
   Ja kaikkea muuta. Tuo oli enkelistä kaukana.
   Jonkinlainen vino virne kipusi myös englantilaisen kasvoille, tämän katsellessa toista valtiota.
    ”Niin. Herrasmiehenä minun täytyisi kai nyt kiittää sinua kohteliaasti, kun johdatit meidät tänne, mutta koska tämä oli kuitenkin alun perin sinun vikasi…” Englanti sai myös viimein äänensä toimimaan.
   ”Mutta Angleterre, mitä sinä enää sitä mietit, kenen vika tämä oli. Nyt olet turvassa. Tällä-” Ranska käännähti taas ympäri. ”-kauniin valkoisella käytävällä. Valossa. Minun kanssani.” Ranska kääntyi takaisin ja nappasi vapaalla, oikealla kädellään kiinni Englannin vapaasta vasemmasta kädestä. Se Englannin käsi taisikin olla erityisen kiinnostava, koska ranskalainen jäi katselemaan sitä sen sijaan, että olisi taas yrittänyt saada katsekontaktia brittiin.
   ”…”
   Olisi varmasti ollut hyvä tilaisuus töytäistä Ranska lattialle, mutta Englanti ei tehnyt niin.
   ”En minä sitä mietikään. Ei siinä ole mitään mietittävää.”
   ”C’est vrai, mon amour”, ranskalaisen suusta kuului, ja hän nojautui hieman lähemmäksi brittiä päästäen irti tämän käsistä. Hän kietoi kätensä Englannin selän taakse ja halasi tätä hieman. Hänen otteensa ei ollut kovin luja mutta eipä Englanti juuri rimpuillutkaan hänen otteessaan. Sen sijaan tämä oli jähmettynyt paikoilleen.

   Englanti rutisti silmät hetkeksi kiinni ja avasi ne sitten uudelleen. Hänestä tuntui sille, kuin hänen aivoistaan olisi juuri pudonnut pohja, vieden oikeastaan loputkin mennessään. Hämmentyneenä tilanteesta, hieman kömpelösti hän taputti Ranskan selkää. Myös Ranska taputti Englantia selkään pienesti ja vetäytyi sitten kauemmas toisesta.
   ”Eiköhän palata takaisin. Tosin meidän täytyy vielä löytää tie. Hmm…” Ranska nosti kätensä leualleen ja katseli mietteliäänä valkoista käytävää. ”Katsotaan, minne jalkamme tällä kertaa meidät vievät, eikö?” hän kysyi Englannilta, katsahtaen pikaisesti tämän ilmettä. Englanti tuijotti Ranskaa hämillään vielä hetken, mutta ravisti sitten päätään.
   ”Niin kai. Minulla ei ole parempaakaan ideaa…” hän mumisi ja asteli Ranskan ohitse, kohti käytävän toista päätä. Kesken matkan hän kuitenkin pysähtyi, peruutti muutaman askeleen takaisin Ranskan vierelle ja tarttui tämän käteen.
   ”Mennään sitten.”


Yllättävän nopeasti kaksikko onnistui löytämään takaisin huoneeseensa. Se ei ollut edes kovin kaukana, vain muutama käännös. Muutaman epäilyttävämmän oven pystyi helposti jättämään pois laskuista.
   Englanti irrotti otteensa toisen kädestä, juuri ennen astumistaan huoneeseen. Kummallista, olivatko he jättäneet oven auki? Tai Ranskahan sen oli jättänyt, ei hän. No ei sillä väliä nyt, ja britti tyytyi vain mulkaisemaan ranskalaista kiukkuisesti.

   Huoneessa oli lämpimämpää, rypistyneet peitot tuoksuivat unelta. Englantia tosiaan väsytti, ja pehmeä, ehkä tosin hieman nariseva, vuode näytti erityisen houkuttelevalta. Olisi ollut täydellistä sukeltaa takaisin vällyjen sekaan. Hänen täytyisi vain ensin pyytää joku toinen vartiovuoroon.
   Hitto, nyt hän oli kyllä muuten laiminlyönyt tehtävänsä pahasti… Ranskan vika sekin.
   ”Mene vaan jo nukkumaan”, britti mutisi äsken mainitulle valtiolle, joka näytti katselevan vuodettaan yhtä unelmoivana, kuin brittikin. (Tosin Ranskan tuntien ei voinut olla varma, mistä tämä uneksi.) Ranskalainen vastasi jotain omalla kielellään, mutta Arthur ei jäänyt kuuntelemaan, vaan kääntyi takaisin aulan puolelle. Hän katseli hetken ympärilleen. Itävalta ei hänen muistaaksensa ollut vartiovuorossa aiemmin, joten hänet voisi herättää nyt.

~*~

Yläaulan nurkassa, nojatuolin ja jalkalampun takana, kyyristeli tumma hahmo. Kasvojen huvittunut virne erottui kuluneenkeltaisessa valossa. Amerikka painoi kätensä suunsa peitoksi, ettei alkaisi hihittää. Sehän voisi paljastaa hänet, joka ei tosiaankaan ollut toivottua. Siis, ei ainakaan vielä.
   Jostain erottui Itävallalle tunnistettavaa, hieman unista muminaa. Se toivotti hyvät yöt Englannille, jonka askeleet taas siirtyivät raskaina erään huoneen ovelle. Hetken britin varjo piirtyi lattiaan, oven raosta loistanut valokeila taustanaan, mutta narinan säestyksellä valo kapeni kapenemistaan, kunnes hävisi kokonaan.
   Nojatuoli hänen edessään rypistyi, Itävallan asettuessa vartiopaikalleen. Olisi parempi olla liikkumatta, mikäli nyt tahtoi pysyä huomaamattomana.

~*~

   Brittiläinen haukotteli pitkään ja työnsi oven perässään kiinni. Hän ei vilkaissutkaan huonetovereitaan, vaan laahusti suoraan peittonsa alle. Viimeinkin. Tyytyväisenä hän sulki silmänsä.

   Miksihän joskus on niin vaikea nukahtaa? Makaat valveilla minuutteja ja tunteja, jahtaat unenpäätä. Se on nopeampi kuin sinä, se kiemurtelee aina vain kauemmas. Kun kerrankin meinaat onnistua, kuuluu jokin raivostuttava kolahdus ja silmät räpsähtävät jälleen auki.
   Juuri niin Englannille oli käynyt. Taas hän tuijotti huoneen kattoa, eikä se katto edes ollut siitä kauneimmasta päästä. Muutama hämähäkinseitti siellä täällä, ja maali oli rapissut joistain kohdista alas, paljastaen lahonneen puupinnan.
   Luomet painoivat kiinni, mutta ei. Ei unta. Mies yskäisi ärtyneenä ja päätti kääntää katseensa muualle. Ja miksei vaikka saman tien ajatuksiakin, katto kun ei edelleenkään ollut se kaikkein kiinnostavin pohdinnan aihe.
   
   Kun hän oli palannut retkeltään Ranskan kanssa, ovi oli ollut auki, ja se tosiaan häiritsi. Eikä hän ollut vartioinut, vaikka piti. Mitä, jos joku oli käynyt huoneessa? Täällä oli kaikki Englannin tavarat, mitä hän oli tuonut mukanaan! Toivottavasti mitään ei viety.
   Arthur vilkuili hermostuneena ympärilleen. Olihan myös se toinen seikka…
   ”Amerikka?” Englanti yllätti itsensä, kutsumalla hiljaa toisen nimeä. Ahdistuneena hän tunsi, miten ainoa vastaus oli hiljaisuus, hämärän huoneen Amerikanpuoleiselta laidalta. Nukkuiko hän? Hitaasti britti kallisti päätään tyynyllä, kohti suuntaa, jossa toisen piti olla. Hän kurtisti kulmiaan, jokseenkin katkeran näköisenä.
   Miksi, voi miksi sillä sängyllä ei ollut ketään?

A/N: Kiitoksia niille, jotka auttoivat tämän luvun kanssa.
Vaikka täytyy myöntää, että tävän luvun nimeksi sopisi itse sekavuus.

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 24.4.15, luku 9.
Kirjoitti: Lyndsay - 24.04.2015 22:48:05

Oh my dear god, sä jatkoit tätä ihan oikeasti! *tuuletusta*
Sä vaan jätit siihen silloin taannoin niin hitonmoisen cliffhangerin, että ei mitään rajaa ja tää on ollut yhtä tuskaa odotella jatkoa :'D Mutta nyt sitä tuli joten keskitytään siihen.
Tämä saattoi olla hivenen muita sekavampi luku, mutta ei se kamalasti lukemista häirinnyt. Ehkä jotain kohtia voisi tiivistellä sun muuta, jos jotain parannettavaa pitäisi keksiä.

Lainaus

Valkeaa ja kultaa taustallaan säteillen, ruusujen kehystämänä kauniilla käytävällä seisovasta Ranskasta tuli lähinnä mieleen enkeli kutriensa kera.

Tämä oli niin iskevä lause, rakastuin. Mutta sitten tämä käänne, että se olikin Amerikka kolistelemassa siellä, tuli kyllä ihan puskista, ne itse olisi ajatellut sen rupeavan sellaiseen. Mutta toisaalta... Ei mikään ihme sitten kun tarkemmin miettii.
Joka tapauksessa pidin ficistä ensimmäisellä lukukerralla, myös toisella ja pidän edelleen! Ja jatka ihmeessä vielä, tälle stoorille olisi ihana kuulla loppu!

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 24.4.15, luku 9.
Kirjoitti: sonja - 28.04.2015 21:05:17

Lukija ilmoittautuu!

Tää oli yks ensimmäisistä lukemistani Hetalia fikeistä. Juoni on tosi mielenkiintonen, eikä etene turhan kovaa vauhtia. Heti ekassa luvussa jäi koukkuun.
 En muuten ois uskonu, että jatkat tätä vielä. (Vaikka otsikossakin luki selvästi, että fikki on tauolla, mie kävin silti joka viikko katsoo, olisko tullut jatkoa.) Piti hetken aikaa vaan uskotella itselleen, että sitä jatkoa on oikeesti tullu!
 Tää viimmesin luku oli hyvä, ei tosin ihan lempilukuni.

Toivottavasti seuraava luku tulee vähän nopeammin. (Mahdollisimman pian!)

sonja

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 24.4.15, luku 9.
Kirjoitti: Slytherin cat - 30.04.2015 16:28:16

Lyndsay: Jee, muistan jo, miten nimesi kirjoitetaan..! Täytyy sanoa, että tuo kolistetelva Amerikka tuli itsellenikin ihan  puskista.. Tässä luvussa sitten hirveät selittelyt siitä... Jotka ei kuitenkaan toimi. kiitoksia kommentista. ^^

Sonja: Haa, lukija! Hienoa, sittenkin siis joku muukin on seuraillut tätä. : D Joo, tässä tulee uusi luku, ole hyvä. Ja kiitos kommentoinnistasi. : )

Luku 10. Oletko hereillä?

Ranskalainen ei ollut saanut unta vieläkään, eikä äänistä päätellen brittikään. Francis sipaisi kiharaisia hiuksiaan korvansa taakse ja kääntyi sängyllään kohti toista. Tämä oli kääntynyt täysin päinvastaiseen suuntaan, joten hän ei kyennyt näkemään tästä muuta, kuin sotkuisen, kultaisen tukkapehkon.
   ”Amerikka…”
   Ranska kohotti kasvonsa ilmeettömänä toisen kätensä varaan, ja kuunteli toisen hiljaisia kutsuja pimeydessä. Miksi se Amerikkaa kutsui, kun toisella puolella oli näinkin hyvännäköinen olento?
   ”Amerikka? Etkö sinä tosiaan ole siinä?” tuo kysyi, saaden jälleen vain hiljaisuuden vastaukseksi. Ranska kurtisti kulmiaan. Miten niin, ei siinä..? Voisiko se sittenkin olla niin, että…
   ”Englanti”, vuorostaan hän kutsui toisen nimeä. ”Eikö Amerikka ole sängyssään?” Hetken hiljaisuuden jälkeen peitto rahisi ja ranskalainen erotti vihreitten silmien välkähtävän kuun valossa. Jo tämän katkera ilme riitti vastaukseksi.
   He molemmat olivat pian nousseet ylös sängyistään ja katselivat nyt järkytyksen ja huolen sekaisilla ilmeillä Amerikan tyhjää paikkaa. Kuten jo oltiin todettu, tähän paikkaan ei kannattanut eksyä. Englanti rutisti silmänsä kiinni ja avasi ne pian uudestaan, horjahtaen samalla hieman paikoillaan.
   ”Teetä”, hän mumisi, hieroen nyt ohimoaan. ”Tarvitsen teetä, että voin ajatella…” Pian sängylle olikin taas levitetty kaikki mahdolliset teenkeittovälineet, teekupit ja lautaset sopivien lautasliinojen kera. ”Tahdotko sinäkin?” Arthur ehdotti, osoittaen Francista lehtikulta-reunaisella kupilla. Ranskalainen pudisti päätään, ja toinen kohautti olkiaan. ”Ei sitten.”
   Englanti hörppäsi teetään pikkusormi ojossa, laski kupin sitten viereiselle pöydälle ja kohotti katseensa syyttävästi huonetoveriinsa. ”Aloittakaamme syystä tälle ongelmalle. Sinähän jätit oven auki, lähtiessäsi huoneesta, vai mitä?” Ranska pudisti viattomana päätään, saaden britin tuijottamaan itseään entistäkin tuimemmin. ”Turha väittää vastaan.”
   ”Miten niin? Entäs jos joku tunkeutui huoneeseen!”
   ”Shh! Se voisi olla mahdollista, mutta todennäköisempää siten, että ovi olisi ollut valmiiksi auki. Eihän tunkeutuja muuten olisi tiennyt, montako henkilöä hänellä on vastassaan.”
   ”Selvä. Ehkä jätinkin, mutta se oli vahinko”, Ranska huokaisi puistellen päätään. Englannin otsa punehtui.
   ”Sehän tästä olisi puuttunutkin, jos olisit jättänyt oven tahallasi auki, kuin houkutukseksi ties mille möröille!” tämä ärähti.
   ”…Se olisi kuitenkin ollut vain Amerikka.” Tämä lause näytti aiheuttavan todellisen naksahduksen Englannin päässä.
   ”Frog!” Englanti tiuskaisi ja osoitti Ranskaa sormellaan.
   ”Angleterre!” Ranska vastasi hymyillen leveästi ja sai toisen koko kasvot punehtumaan kiukusta.
   ”Frog!” Englanti karjaisi uudestaan, nyt entistä voimakkaammin. Hän pamautti kätensä pöydälle- sille, jossa teekuppi sattui sijaitsemaan. Räsähdyksen saattelemana posliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. Englanti ei kuitenkaan pysähtynyt valittamaan eikä kiroamaan, vaan kyykistyi ja tarttui yhteen sirpaleista. Sillä hän piirsi suoran viivan lattiaan, kulkemaan huoneen poikki.
   ”Ranska! Miten sinä kehtaat sanoa noin? Sinä pysyt tästä lähtien tuolla puolella, minä tällä, eikä sinulla ole tulemista tänne!” kiukkuinen britti huusi yhteen hengenvetoon, pui hetken nyrkkiään ja kääntyi sitten selkä Ranskaa kohden. Toisen hymy valahti.
   ”Ah, mutta Englanti…”
   ”Ei mitään muttia!”
   ”Entä Amerikka? Sinä et jättänyt hänelle tilaa!” Englanti kääntyi hitaasti jälleen huonetta kohti. Hän mittaili ensin jakamiaan alueita, ja sitten hän katsoi tutkiskellen Ranskaa. Amerikkahan oli oikea maanvaiva, aivan kuten tuo toinenkin… Mutta olisiko siltikään oikein jättää tätä Ranskan uhriksi? Etenkään kun tämä ei tosiaan näyttänyt arvostavan yhdysvaltalaista. Jos tätä sitä nyt enää edes löytyisi.
   Väkisinkin britin päähän tunkeutui kuva pienestä Amerikasta, joka heistä kahdesta- Englannista ja Ranskasta- päätyi kyyneleet silmissä valitsemaan hänet. Onneksi tekikin niin, Englanti ajatteli Ranskan toteamuksen soidessa hänen päässään. Britti antoi muiston kierrellä mielessään vain hetken, jonka jälkeen hän ravisti sen pois. Silti päätös oli tarrautunut tiukasti hänen ajatuksiinsa.
   ”Hän tulee minun puolelleni.” Ranska mutristi huuliaan ja istahti sängylleen.
   ”Kai se sitten on hyvä niin. Hänen sänkynsäkin taitaa olla sillä puolella”, hän totesi. Englanti vilkaisi Amerikan sänkyä, oikeastaan aika hämillään. Hän oli unohtanut sen täysin.
   ”Mistä muusta syystä kuvittelisit, että olisin hyväksynyt hänet puolelleni?”, hän ärähti nieleskellen. Ranska kohotti kulmiaan.
   ”Ehkäpä… Sanomisieni takia?” hän ehdotti hieman varovaisemmin. Englanti tuhahti. Tottahan sekin.
   ”En ymmärrä, miten vielä äsken saatoin kulkea kanssasi käsi kädessä…”
   ”Kiitos kun muistutit.”
   ”Turpa kiinni, FROG!”

~*~

Amerikka istui yhä nojatuolin takana ja kuunteli hänen omasta huoneestaan kuuluvia ääniä. Englanti ja Ranska tappelivat. Niin, olihan se heidänkin huoneensa, mutta mikähän oli syy tuohon huutoon? Ihan oikein se tosin niille oli, kun eivät välittäneet hänestä lainkaan.
   Nyt voisi olla sopiva aika astua kuvaan. Mutta entä Itävalta, joka istui sillä tuolilla, jonka takana hän oli piilossa? Äh, tuo mitätön este ei kauaa häntä pidättelisi. Amerikka vetäisi takkinsa liepeen sivuun ja irrotti yhden luodin ammusvyöstään, joka lepäsi hänen olkapäällään. Hän koetti liikkua niin hiljaisesti kuin pystyi, ja kurkkasi sitten nojatuolin takaa kontillaan, pää lattian rajassa.
   Siristäen silmiään, hän tähtäsi ja viskasi luodin kauas tuolista. Se kolahti lattiaan, vähän matkan päähän ja vieri siitä kohti portaita. Amerikka ei oikeastaan tiennyt alkuunkaan, mitä teki, ei, hän vain toivoi, että se toimisi.
   Nojatuolista kuuluva narahdus kertoi tämän nerokkaan harhautuksen onnistuneen. Itävalta laski kirjan alas ja kurottautui tarkkailemaan sitä suuntaa, johon luoti oli viskattu. Amerikka loikkasi tuolin takaa kuin suurikokoinen kömpelö sammakko konsanaan, kohti huoneensa ovea. Ehkä silti hieman liian aikaisin... Itävalta oli vasta noin metrin päässä tuolistaan, ja koska Amerikka ei tietenkään ollut kevyt kuin oikea sammakko, ei hän mitenkään voinut olla yhtä hiljainen. Kuului melko äänekäs tömähdys tämän pudotessa lattialle.
   Ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä siihen miettimään, joten jenkki kierähti pari kertaa lattian halki, nousi seisomaan ja puikahti raollaan olevasta ovesta sisään. Hän hengähti pari kertaa nopeasti ja vei sitten sormensa suulleen, kehottaen toiset kaksi valtiota olemaan hiljaa.

   Englanti pysähtyi kesken rähjäämisensä, tuijottamaan juuri huoneeseen
saapunutta jenkkiä. Hetken hän seisoi paikoillaan täysin hiljaa,
kunnes käveli lähemmäs ja tökkäsi toista otsaan, varmistaakseen, että
tämä todella oli siinä. Ranska sen sijaan purskahti suureen, liiankin mahtavaan nauruun.
   ”Juuri kun puhuimme sinusta”, hän sähähti hampaittensa välistä. Amerikka jätti tuon miltei täysin huomiotta, lukuun ottamatta nopeaa vilkaisua tätä kohti. Hän siirsi Englannin käden tieltään, nousi ylös, suoristi vähän vaatteitaan ja alkoi kävellä huonetta ympäri, lopulta vain heittäytyäkseen istumaan britin sängylle.
   ”Oletteko nukkuneet hyvin?” hän kysyi tutkaillen kynsiään, suu vääntyneenä hieman omahyväiseen hymyyn. Englanti punastui jälleen, eikä hän oikeastaan nyt edes tiennyt miksi.
   ”Mietipä sitä, neropatti”, hän mumisi. Todellisuushan oli se, että puolet yöstä hän oli vaellellut paniikissa ympäri taloa, puolet hän oli käyttänyt Amerikan katoamisesta hätäilyyn.
   ”Miksi minun pitäisi sitä miettiä? Tiedän täsmälleen, miten hyvin te kaksi nukuitte!” Amerikka lausahti teatraalisesti.
   ”Siinä tapauksessa”, britti ärähti, ”älä sano, että olisimme nukkuneet hyvin.” Ranskakin näytti hieman hämmentyneeltä.
   ”Mistä sinä edes tiedät..?” hän kysyi venytellen.
   ”Hyvä on, hyvä on, en sano”, Amerikka vastasi britille ja kääntyi sitten kohti Ranskaa. ”Tästä”, hän yritti vetää taas jotain takkinsa alta, mutta se näytti jumittuneen pahasti johonkin langan pätkään tai muuhun. Amerikka vetäisi uudestaan ja lopulta takin alta paljastui musta möhkäle. Niin iso, että oli kummalista, että se oli edes mahtunut tuon takin alle. Lisäksi siitä törrötti ruuveja. Se oli kamera.
   ”Kamera?” tunnisti myös Ranska möhkäleen. ”Kamera!” hän huudahti uudestaan ja säntäsi Amerikan luokse, katse nauliutuneena kameraan. Näytti suurin piirtein siltä, kuin hän olisi halunnut syödä sen. Amerikkalainen hihitti ärsyttävästi ja nosti kameraa ylös, kauemmas ranskalaisen naamasta.
   ”Ota se, Angleterre, tämä on yksityisyyden loukkaus!” Ranska sähisi. Englanti painoi kätensä lanteilleen ja katseli kameraa, ranskalaisen tavoin.
   ”Mitä sinä olet kuvannut?” hän kysyi kiukkuisesti. Amerikkalainen vilkaisi häntä huvittuneena.
   ”Teitä. Etkö sinä nyt sitä tajunnut?”
   ”Tajusin kyllä! Mutta siis…” Englanti keskeytti lauseensa, kun toinen virnisti leveästi.
   ”Tiedätkös… Jos seuraa ensin kahta kaveria kartanon uumeniin, asettaa kameran kiinni seinään matkanvarrelle, ja laskeutuu sitten kerroksen alemmaksi kiväärin kanssa, voi saada aikaiseksi hauskan videon. Kellarikerroksista löytyi kivoja vanhoja lasilevyjä… Eihän ammusten tehoa voinut mitenkään olla testaamatta niihin!” Amerikka selosti yhä hymyillen pirteästi. Englannin ilme tummeni.
   ”Ja sinä siis aiheutit ne rysähdykset..?” hän kysyi hitaasti. Amerikka nyökytteli innoissaan päätään.
   ”Yes, yes! Kaikkihan kaipaavat jännitystä elämäänsä!”
   ”Minä meinasin saada sydänkohtauksen!” britti huudahti kiukuissaan. ”Ei noin saa tehdä, eikä täällä saa liikkua yksin, typerys!” Amerikka kuunteli toista hetken hiljaisena. Sitten hän kohautti olkiaan.
   ”Tietääkseni… Myöskään vartiovuorosta ei saisi poistua kesken kaiken, eikä toisia saisi jättää yksin. Vai olenko väärässä? Sankarin työ on ottaa sääntöjenrikkojat kiinni”, hän hymyili sitten, puhuen rauhallisempaan sävyyn. Englanti vilkaisi Ranskaa kiukkuisena. Tuo ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä.
   ”Se ei ole sinun asiasi”, ranskalainen hymähti ärtyneenä yhdysvaltalaiselle.
   ”Niinkö? Entäpä, jos näytän tämän videon huomenna Saksalle?” Ranska kalpeni hieman, ja Englannin ilme oli todella kummallinen. Siitä ei tosiaan heille hyvää seuraisi, eikä vihainen Saksa ollut kovinkaan mukava näky.
   
   Englanti katseli Amerikkaa, joka heilui huoneessa kameran kanssa. Hän oli huolehtinut turhaan, tuo oli vain halunnut kiusata heitä… kostaa heille. Oikeastaan sen kyllä ymmärsikin, tämä oli ollut todella vastuutonta käytöstä tuota valtiota kohtaan. Tälle olisi voinut tapahtua vaikka mitä. Ja kyllähän Englanti oli katunut ja katui yhä, vaikka Ranska tämän idean oli saanutkin ja jättänyt oven auki.
   Britti huokaisi, astuen kohti Yhdysvaltoja ja tarttuen sitten tämän olkapäähän. Hän hivuttautui vielä hieman lähemmäs, pystyäkseen puhumaan niin, että vain kyseinen amerikkalainen kuulisi.
   ”Olin todella huolissani”, hän henkäisi. Toinen oli täysin hiljentynyt, hämmentyneenä britin yhtäkkisestä asenteenmuutoksesta. ”Onneksi tulit ehjänä takaisin.”

~*~

Sänky narisi Preussin noustessa istumaan. Mokoma ruosteinen romu. Mahtavat henkilöt ansaitsisivat parempaa. No jaa, pääasia on, että Itävallan sänky narisee enemmän. Ainakin siitä päätellen, että Preussi oli herännyt tuon noustessa ylös.
   Gilbert vilkaisi viereisessä sängyssä tuhisevaa italialaista hymyillen. Oli se suloinen nukkuessaan. Tämän vieressä nukkui Saksa, ja kauimmaisena Japani, eli kukaan muu ei sitten ollut herännyt. Kuinka epäreilua.
   Niskaansa raaputtaen Preussi kallisti päätään, ja kuunteli jälleen ympäristöään.  Englannin, Ranskan ja Amerikan huoneesta kuului jotain hälyä, eli ei hän sentään ollut ainoa henkilö hereillä tässä talossa. Ja Itävalta oli arvatenkin vartiovuorossa, eli hereillä tämäkin. Ellei sitten ollut nukahtanut nojatuoliin.
   Nyt kun hereillä oltiin, voisi oikeastaan mennä häiritsemään sitä aristokraattia. Preussi nousi virnistäen ylös, hiippaili kohti ovea ja vilkaisi vielä takanaan nukkuvia valtioita. Onneksi tämä ovi ei sentään ollut siitä narisevimmasta päästä. Hetken harkinnan jälkeen Preussi lähetti irvistellen lentosuukot veljelleen ja Italialle.
   ”Nähdään joskus, kultaseni”, hän suhisi mahdollisimman tätimäisellä äänellä, ”Tiedän, että teille tulee ikävä mahtavaa minua.” Sitten hän sulki oven perässään.
    Ei ole totta, albiino hymähti mielessään, kävellessään huoneen poikki lampun kellertävässä valossa. Oliko tuo aristokraatti tosiaan unessa? Preussi istahti nojatuolin käsinojalle. Hän kumartui lähelle toisen miehen kasvoja, tutkaili tämän levollista ilmettä ja tasaista, syvää hengitystä. Kyllä se nukkui, vaikka oli vasta saapunut vartiovuoroonsa. Preussin virne leveni. Mitä mahdollisuuksia tämä avaisikaan!
   Gilbert tarttui tuon silmälaseihin ja laski niitä hieman alemmas, sieraimien kohdalle. Sitten hän siirsi niitä vielä vähän alemmas, huulille, ja työnsi vähän… Preussi vetäytyi taemmas, katselemaan ylpeänä tekoaan. Silmälasit vasten hampaita näyttivät kieltämättä aika mahtavilta.
   ”Hei vaan sinullekin, rumilus”, hän huikkasi melko hiljaa, yhä samaa tätimäistä ääntä käyttäen. ”Et saa tuliaisia!” Kättään heilauttaen hän marssi alas aulan portaita eteiseen.

Öinen taivas on aina kaunis. Valkeitten tähtien sakeassa joukossa tuikki myös yksi punainen pilkku. Kenties lentokone, Preussi arveli kävellessään paljain jaloin kostealla nurmella. Tai helikopteri. Voisivatkohan he päästä pois helikopterilla? Sitä kannattaisi ainakin ehdottaa aamulla.
   Mies huomasi saavuttaneensa heitä vankinaan pitävän aidan ja laski kätensä sen kylmälle pinnalle. Hän jatkoi matkaansa liu’uttaen kättään metallia vasten ja siitä kuuluva aavemainen kolina kaikui hiljaisessa pimeydessä. Preussi tiedosti lähestyvänsä porttia. Se oli oikeastaan muodostunut jo tavaksi näitten kahden päivän aikana, sillä noin kerran kolmessa tunnissa hän kävi tarkistamassa olivatko portit auenneet, vaikka se tuntuikin turhalta.
   Preussi siristi silmiään, portin näkyessä yhä lähempänä ja lähempänä. Näkikö hän näkyjä, vai oliko siellä joku? Joku porttien ulkopuolella? Mies päätti kiristää kävelytahtiaan.

   Vihreään huopaan kääriytynyt keho värisi yön viileydestä, vaikka olikin unessa ja hiuksiin kiinnitetyistä kukista oli pudonnut muutama terälehti. Albiino mies kumartui katselemaan naista portin toisella puolen. Tunnistettuaan nukkuvan henkilön, hänen silmänsä levisivät.
   ”Eliza?” hän kuiskasi kysyen, mutta unkarilainen ei näyttänyt heräävän. ”Eliza!” Preussi kohotti ääntään ja tyrkkäsi naista kevyesti olkapäähän. Unelias mumina riitti vastaukseksi, ja mies istahti helpottuneena maahan. Onneksi tuo ei ollut paleltunut kuoliaaksi.
   ”Preussi? Oletko se sinä?” Mies kääntyi ympäri, vilkaisemaan naista, joka oli myös avannut vihreät silmänsä.
   ”Joo, mahtava minähän se tässä”, hän hymähti.
   ”Vai että oikein mahtava. Tämäpä yllätys.”
   ”Eikä ollut!”
   ”Hyvä on, ei niin. Onko sinulla lupa olla täällä?”
   ”Ei, entäs sinulla?” Unkari katseli miestä hetken hiljaisena, vinon hymyn kivutessa kasvoille.
   ”Ei oikeastaan, mutta kukaan ei ole vahtimassa kotiani…”
   ”Minuakaan ei vahdittu. Itävalta oli nukahtanut vahtivuoroon”, Preussi myönsi. Nainen kohotti kulmiaan.
   ”Et kai tehnyt hänelle mitään?” hän kysyi, hivellen huovan alla paistinpannuaan. Preussi totesi parhaaksi jättää vastaamatta kysymykseen, joten hetken tilannetta vallitsikin hiljaisuus.
   ”Noh”, Unkari veti jalkansa koukkuun, ”Millaista elämä on siellä?”
   ”En osaa vastata kunnolla. Tähän asti tässä ei oikeastaan ole ollut mitään vikaa, muttei tämä silti ole kyllin mahtavaa minun kaltaiselleni valtiolle. Tahtoisin päästä ulos…”
   ”Kirmaamaan pitkin niittyjä ja metsiä, kuin hevonen?” Unkari virnisti Preussin katsoessa häntä huvittuneena.
   ”Vaikka sitten niin. Täällä ei paljoa kirmailla.”
   ”Puhut, kuin olisit vankilassa.”
   ”Sitä tämä muistuttaa.”
   ”No sehän on sitten tuttua sinulle.”
   ”Turpa kiinni, nainen”, Preussi irvisti. Unkarilainen mutristi huuliaan.
   ”Sulje vaan itse turpasi, tai teen sen paistinpannulla.” Taas laskeutui hiljaisuus, Preussin uskaltamatta avata enää suutaan.

~*~

Yhden huoneen kolmikko oli taas käynyt nukkumaan pienen hälyn jälkeen. Erään horjahduksen satuttua Englanti oli ainakin tehnyt Ranskalle selväksi, että tämä myös pysyisi rajan toisella puolen. Ja vaikka tämä asia oli nyt turvattu, brittiläinen kieriskeli levottomana paikallaan.
   ”Ranska”, hän ärähti lopulta.
   ”Niin, Angleterre?” kuului vastaus oitis viereisestä sängystä.
   ”Eikö Amerikka sanonutkin ampuneensa lasilevyjä kellarikerroksissa?”
   ”Niin tein!” kuului toisen puoleiselta sängyltä, jostain peittomytyn keskeltä. Englanti kohottautui nojaamaan käsiensä varaan.
   ”Minua huolestuttaa tämä asia… Minä ainakin kuulin ne räsähdykset yläkerroksista”, hän sanoi värisevällä äänellä. Ranska nielaisi.
   ”Mitä jos me vain… syytetään taas kaikua?” hän ehdotti kulmat kurtussa.
   Siltikään kukaan siinä huoneessa ei saanut unta loppuyöstä.

A/N: Näköjään tuona yönä valvottiin paljon. :D
Tässä luvussa luovuin kirjoittaja-apureitteni kanssa sekavasta kirjoitustekniikasta, ja minä kirjoitin itse lähes koko luvun. Pieni pätkä USAsta oli kuitenkin Ginnyn kirjoittama, samoin kuin myös muutama Ranskan vuorosana. (En oikein itse osaa kirjoittaa sitä hahmoa.) Kiitos hänelle siitä.

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 30.4.15, luku 10.
Kirjoitti: krizzey - 03.05.2015 20:22:19

Uijui tää on siisti! Löysin tän eilen ja lukasinkin koko jutun läpi ;D Jostain syystä rakastuin Venäjään ja Kiinaan, ne vaan oli jotenki tosi lutusia :D <3 Varsinki Venäjän ajatusmaailmaa on avattu kivasti, sillä nyt on vähän erilainen tapa ymmärtää asioita :D Toki muutkin henkilöt oli aivan ihania itsejään, mutta jotenkin nää kaksi nousi erityisesti esiin

Lainaus

Jossain Venäjän mielen perukoilla kaikui pieni ääni, joka kertoi, että todellisuudessa asioitten kuuluisi olla päinvastoin. Ivanin kuuluisi pyytää anteeksi repun tonkimista ja aiemmin säikyttelyä, eikä suinkaan Kiinan. Ei ollut oikein työntää vikoja muitten niskoille. Etenkään itse uhrien.
   Ivan, hämillään tuon uuden äänen ilmestymisestä, sulki silmänsä, mutta hymyili Kiinalle entistäkin leveämmin.

Niin, niin... <3

Yleisesti ottaen pidin tosi kovasti, tää idea on cool ja toteutus ilmeisen hieno, innolla oottelen jatkoa! Mitään häiritseviä kirjoitusvirheitä tai muitakaan ongelmallisuuksia en havainnut, helppo lukea ja pysyä kärryillä vaikka henkilöitä onkin suhteellisen paljon.

En taida nyt alkaa jokaista lukua kommentoimaan erikseen, koska koneen hajottaminen kilometrikommentin avulla ei olis uus juttu (Hups.) Mutta tosiaan pakko on nyt viimeisestä luvusta jotain sanoa, joten:

Lainaus

Gilbert tarttui tuon silmälaseihin ja laski niitä hieman alemmas, sieraimien kohdalle. Sitten hän siirsi niitä vielä vähän alemmas, huulille, ja työnsi vähän… Preussi vetäytyi taemmas, katselemaan ylpeänä tekoaan. Silmälasit vasten hampaita näyttivät kieltämättä aika mahtavilta.
   ”Hei vaan sinullekin, rumilus”, hän huikkasi melko hiljaa, yhä samaa tätimäistä ääntä käyttäen. ”Et saa tuliaisia!” Kättään heilauttaen hän marssi alas aulan portaita eteiseen.

Voi elämä... Voin niin kuvitella Gilin ylpeyden toimiensa johdosta. Ja tätimäinen ääni aiheutti lievää hysteriaa :'DD Mutta eikö Roderich huomannu mitään outoa (silmälasit hampaissa) lähtiessään Alfredin aiheuttaman äänen perään? :0

Ja voi ei koko toi Arthurin, Franciksen ja Alfredin aiheuttama sekoilu, onneks ne nyt sevisi kaikki ehjinä takaisin, eikä kukaan enää halua (kovin pahasti) nirhata muita :D

Preussi on jotenkin sulonen kun se aina käy tarkistamassa, ettei portti oo auennut, vaikka taitaa se itsekin tajuta homman olevan vähän turhaa. Tai ehkä se vaan toivoo näkevänsä ulkopuolella olevaa maailmaa.

PS. Olen havaitsevinani PrusHunia! ::) <3

~Krizzey

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 1.6.15, luku 11.
Kirjoitti: Slytherin cat - 01.06.2015 15:06:35

Krizzey, kiitos paljon! Hienoa, että juuri Venjä ja kiina, sillä heitä minun itseni on ollut kaikkein mukavinta kirjoittaa. Lisäksi Japania, mutta hän ei vielä tässä vaiheessa ole hirveästi esiintynyt, myöhemmissä luvuissa sitten. Venäjä on minulle tärkeä hahmo, ja tahdonkin saada hänen ajatuksensa esille sellaisina, kuin miten minä itse olen hahmoon rakastunut. :')
Ja tuota siis, Preussi työnsi ne lasit Itävalta-paran suuhun vasta tämän palattua takaisin, anteeksi epäselvyys... Ja PruHunia, ehkäpä onkin. : D

Mutta siis, seuraavan luvun pariin, jonka viimein kovan etsinnän jälkeen löysin tämän koneen uumenista. (Sadas viestini finissä!!)

Luku 11. Magneetti

Aamuaurinko levitti kirkkaita säteitään vaaleansiniselle, pilvettömälle taivaalle. Osa valtioista alkoi hiljalleen herätä unestaan, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. Muutaman sekunnin päästä tuo rauha tosin rikkoutui, varmistaen sen, että loputkin valtiot heräisivät.
   Äänekäs pörinä täytti taivaan, ja tumma varjo laskeutui osan ikkunoista eteen, saaden henkilöt pompahtamaan ylös sängyistään.

   ”Saksa, Japani… Mikä se on?” Italia mumisi unisena sängystään, yrittäen nousta istumaan. Saksa oli painanut kätensä vasten ikkunaa ja vilkuili säikähtäneenä taivasta.
   ”Helikopteri”, hän totesi sitten, ”Nouse äkkiä ylös! Meidän täytyy lähteä pihalle!” Saksalainen kääntyi vilkaisemaan kohti sänkyjä. Italian uneliaasta höpötyksestä ei vieläkään näyttänyt tulevan loppua ja Japani oli jo noussut vaihtamaan vaatteitaan, mutta Preussi kaivautui syvemmälle peittoihinsa.

   ”Bruder, tämä koskee myös sinua. Ylös siitä”, Ludwig huokaisi, nostaen kätensä puuskaan.
   ”Minua väsyttää”, kuului melko tyly vastaus. Japani, joka oli nyt jo kiiruhtanut ovelle, kääntyi albiinoa kohden, laimea hymy kasvoillaan.
   ”Anteeksi, mutta eikö sinua kiinnosta Itävalta-sanin reaktio tämän herättyä… Tai siis, en syytä sinua tuosta, mutta ajattelin vain, että-” hän hätääntyi lauseen loppua kohden, mutta vakavailmeinen mies keskeytti tuon.
   ”Mitä Preussi on tehnyt?” hän kysyi, ääni kääntyen jo rasittuneeksi. Aasialainen punastui.
   ”Minähän sanoin, etten tiedä oikeasti, oliko se Preussi-san…”
   ”Jos se on jotain ikävää, niin luultavasti oli.”
   ”Tuota noin… Se on… silmälasit…”

   Kahden valtion puhellessa, keskustelun aihe oli loikannut ylös sängystään kuin vieteri ja rientänyt ovelle tarkkailemaan Itävaltalaista. Tuokin tosiaan näytti jo heräilevän, eikä varsinaisesti ilahtunut huomatessaan lasit hampaitaan vasten. Itävalta kiehahti punaiseksi raivosta ja alkoi oitis tarkkailla ympäristöään. Preussin vaaleat hiukset ovenraossa eivät valitettavasti olleet kovin huomaamattomat.
   ”Preussi!” hän ärähti, toisen virnistäessä pikaisesti.
   ”Onko laseissa kuolaa? Hyi, miten epämahtavaa!” tuo käkätti vastaukseksi. ”Toisaalta, pesua ne kaipasivatkin.”

~*~

Silkkisen punaisessa, kullalla kirjaillussa peittopesässään nukkunut kiinalainen heräsi hätkähtäen hieman levottomasta unestaan, pörinän kantautuessa huoneeseen. Ensimmäinen asia, mikä hänen silmiinsä osui, olivat venäläisen vaaleat hiukset, levinneinä samaisen miehen pään ympärille. Tuo näytti yhä pitävän hänen tyynyään omanaan. Nyt vaan tuon sänky näytti lisäksi siirtyneen mystisesti yön aikana kiinni hänen sänkyynsä. No jaa, olihan se venynyt asento näyttänytkin todella epämukavalta.

    Kuitenkin Kiina päätti perääntyä hieman kauemmas huonetoveristaan.

   Olipas muuten kummallista pörinää, mies päätyi ihmettelemään. Vaikka hänen olisi tehnyt mieli käydä etsimässä äänen lähde ja jättää venäläinen nukkumaan, hän ei tehnyt niin. Siitä koituisi vain ongelmia.
   ”Ivan”, hän kutsui, alistuneesti huokaisten. Jälleen toinen mies räväytti silmänsä heti auki, kuin ei olisi koskaan nukkunutkaan ja kohottautui ripeästi istumaan. Hän levitti hymyn kasvoilleen, kuin harvinaisen kieroutunut aurinko säteensä taivaalle.
   ”Huomenta, Yao”, hän sanoi, violettien silmien katse kohdistettuna ahdistavan tarkasti Kiinan ruskeisiin omiin.

~*~

”Amerikka! Mitä sinä oikein olet syönyt?”
   ”En mitään! Tai siis… Söin yöpalaksi hampurilaisen, mutta…”

   Erittäin aamuäreältä vaikuttava Englanti peitti kihisten korvansa. Hän tahtoi todella tietää, mitä täytteitä tuon jenkin haiseva purilainen sisälsi, kun aamulla kuului tuollainen pörinä! Kenties koko Yhdysvaltojen ilmavoimat? Tai sitten koko Yhdysvaltojen ilmavaivat.

   ”Englanti! Ei tuo ääni lähde minusta! Eivät sankarit pörise, dude, no way!”

   Ranska oli noussut sängystään ja seisoi nyt alasti ikkunan edessä, hörppimässä viiniään. Hän nojasi rennosti ikkunalautaan ja nauraa hohotti ärsyttävästi kahdelle kinaavalle valtiolle.
   ”Angleterre, tahtoisitko sittenkin nukkua minun puolellani huonetta? Sinun ei tarvitsisi kestää pörisevää sankaria”, hän ehdotti mössöttävällä äänellään. Ei ikinä, Englanti ajatteli, muttei kerennyt ilmaisemaan mielipidettään (kenties muutamalla kirosanalla höystettynä), kun Amerikka oli taas äänessä.
   ”Hey, hey hey! Juurihan sanoin, että sankarit eivät pörise!” Englanti vilkaisi vielä nopeasti äsken puhunutta, mutta kääntyi takaisin Ranskaa kohden, varoen kuitenkin visusti katsomasta tuohon idioottiin. Ääni näytti kuuluvan ikkunan takaa, lasin helinästä päätellen.
   ”Frog, katsoisitko ulos ikkunasta?”
   ”Tule tänne ja katso itse~”
   ”Enkä! Rajaa ei ylitetä! Katso nyt!” Englanti kopautti jalkaansa lattiaan, korostaakseen viimeistä sanaansa. Toinen huokaisi syvään, mutta käänsi kuitenkin kasvonsa kohti pihaa. Pian siniset silmät laajenivat hämmästyneinä.
   ”Helikopteri!”

   Amerikka ja Englanti ryntäsivät oitis huoneensa ovelle, jonne kyllä Ranskakin oli matkalla, mutta pysähtyi pian töksähtäen. Pitäisiköhän pukea jotain vaatetta? Ääh… Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa.
   ”Angleterre!” hän huudahti toisen huonetoverinsa perään. ”Miten minä pääsen ulos, kun tämä raja on edessä?”

    Noh, ainahan on ikkuna…

~*~

Italia hölkkäsi huohottaen Saksan perässä pitkin etupihan hiekkapolkua. Preussi oli jo kerennyt porteille, joiden takana Unkari oli tänäänkin. Hän näytti juttelevan kiihkeästi innostuneelta näyttävän, Saksan isoveljen kanssa. Ja hänen vierellään… Italian silmät laajenivat ja suupielet kääntyivät riemastuneeseen hymyyn. Siinä tosiaan, oikeasti seisoi Romano, mutustaen ilmeisesti aamupalaksi tarkoitettua pitsaansa. Saksa näytti aidosti hämmästyneeltä, kun Italialainen juoksi hänen ohitseen, kuin tuli jalkojen alla.
   
   ”Fratello!” italialainen kiljaisi isoveljelleen, joka kohotti laiskasti katseensa pitsansa takaa. Hän kuitenkin töytäisi aamupalansa pikaisesti unkarilaisen syliin, kun Veneziano pujotti kätensä aidan metallikaistaleitten välistä halaukseen. Nainen hymyili veljeksille vinosti mutta lempeästi ja kääntyi sitten kohti Saksaa, joka oli myös viimein saapunut heidän vierelleen.

   ”Tämä oli Preussin idea”, hän hymähti, viitaten pitsalla kohti taivasta. ”Hän pyysi minua hälyttämään apuun helikopterin. Eikö olekin harvinaisen hyvä idea häneltä?” Preussi myhäili vieressä tyytyväisenä itseensä, eikä ilmeisesti huomioinut sanaa ”harvinaisen”.
    Saksa vilkaisi kohti taivasta ja nyökkäsi sitten naiselle.
   ”Totta”, hän myönsi, nyökäten vuorostaan preussilaiselle hyväksyvästi. ”Hälytit siis helikopterin apuun. Loistavaa”, hän hymyili ja pyysi vieressä jo hetken seisonutta japanilaista tiedottamaan asian muillekin.

      Englanti ja Amerikka seisoivat keskellä nurmea, pällistelemässä hölmöinä taivaalle.
    ”Kuka siellä?” Amerikka kiljui kohti kopteria. ”Tule tänne ja näytä kasvosi!” Yllätykseksi kopteri laskeutuikin hieman alemmas, mutta kasvojen sijaan ikkunasta työntyi ulos kivääri, joka tähtäsi jonnekin päin taloa. Eräs tietty jenkki nurmikentällä meni ”lievästi” hysteeriseksi.

   Myös Saksa kurtisti nyt kulmiaan. Hän katsoi kysyvästi ensin kivääriä, ja sitten Unkaria, joka vain kohotti olkiaan, näyttämättä kovin huolestuneelta.
   ”Se on Sveitsi”, hän hymähti hieman epäselvästi. Saksa tyytyi nyökkäämään ilmeettömänä.

~*~

   ”Ranska!” Kajahti ilmoille, selvästikin helikopterin suunnalta. Huuto sai pihan henkilöt kääntymään kohti taloa.
   ”Huomenta, Sveitsi”, ikkunalaudalla istuva, yhä alaston Ranska, vastasi epävarmasti. Sveitsi mumisi jotain kiukkuista, jota kukaan tuskin kuuli. Englanti osoitti mielipiteensä hieman äänekkäämmin.
   ”Ranska! Mitä sinä luulet tekeväsi? Vaatteet päälle nyt HETI!” hän karjui kurkku suorana ja kasvot punehtuneina. Sveitsi tehosti lauseen vakuuttavuutta, ampumalla yhden tarkan laukauksen kohti ikkunan yläreunaa.
   ”Hyvä on, hyvä on!” Ranska huusi ja hypähti sisälle huoneeseen laukauksen säikäyttämänä. ”Anteeksi kauheasti. Tuo englantilainen tuolla alhaalla vaan sattui estämään ulospääsyni ovesta, joten…” valtio sanoi huulet mutrussa, osoittaen nurmella seisovaa brittiä.

   Helikopteri lensi lähemmäs kartanoa, tuon ikkunan kohdalle, jolla Ranska oli juuri istunut. Sveitsi tähyili sen istuimelta alaspäin, sisälle kartanoon, huoneeseen, jossa toinen nyt oli. Alhaalla Englanti näytti edelleen kiehuvan raivosta. Sveitsi nyökkäsi tälle ja kääntyi sitten takaisin Ranskan puoleen. Hän nosti kiväärin poskeaan vasten ja osoitti sillä valtiota. Englanti naurahti, mutta toivoi silti, ettei Sveitsi oikeasti ampuisi. Se ajatus kuulosti oikeastaan pelottavan todelliselta...

   ”Sveitsi, miksi sinä tulitkaan tänne-”
   ”Pue, tai ammun!” Sveitsi huusi, Englannin äänen yli. Muutkin alhaalla pihalla alkoivat olla levottomia.
   ”Sveitsi!” Saksa huusi. Hänkin oli juossut lähemmäs tapahtumapaikkaa katsomaan, mistä oli kyse. ”Jätä Ranska rauhaan!”
   Sveitsi laski kiväärinsä ja pudisteli pettyneenä päätään. ”Mitä?” hän huusi.
   ”Niin, miksi tulittekaan tänne tuon kopterin kanssa?” Englanti päätti ottaa puheenvuoron.
   ”Tulimme hakemaan teidät pois!”
   ”Hyvä!” Englanti huusi. Hän ei kuulostanut enää niin vihaiselta. Olihan se hyvä asia, että he pääsisivät pois. Erästä tiettyä, tai oikeastaan eräitä tiettyjä ei tarvitsisi enää sietää!

   Saksa alkoi heti häätää ihmisiä pois tieltä, jotta helikopteri pääsisi laskeutumaan maahan. Japani tuli kuitenkin hänen luokseen takaapäin ja tarttui miestä hihasta. Tämän aikeet piti pysäyttää, Japanilla oli nimittäin epäilynsä tästä suunnitelmasta, eikä hän halunnut kertoa niistä jälkeenpäin. Saksa kääntyi ympäri nähdäkseen häiriköijän.
   ”Mitä nyt, Japani?” hän kysyi.
   ”Minä vain epäilen... Epäilen tätä ideaa. Pääsisimmekö me täältä muka näin helposti? Kaikki muut yrityksemme paeta ovat epäonnistuneet ja... Minua vain huolettaa”, aasialaismies selitti huolestunut ilme kasvoillaan.
  ”Ymmärrän. Mutta meidän on kokeiltava kaikkea, eikö niin?” Saksa huokaisi ja taputti Japania olkapäälle. Japani horjahti, olihan toinen häntä paljon isompi ja vahvempi.
   ”Kyllä”, hän myönsi ja koitti hymyillä saksalaiselle. Sitten hän kääntyi ja käveli toisten tavoin pois tieltä.

   ”Sveitsi, ohjaa helikopteri tähän!” Saksa huusi.

~*~

   ”Fratello! Voi, Fratello...! Minulla on ollut kauhea ikävä!” Italia nyyhkytti halauksen lomasta.
   ”Minullakin on ollut ikävä...” Romano myönsi hiljaa Italian korvaan. Hän työnsi kuitenkin veljensä tämän jälkeen kauemmas.
   ”Mitä nuo tuolla nyt säätävät, meidänhän piti tulla hakemaan teidät pois”, Romano kurkkasi veljensä takaa kohti helikopteria, joka lensi yhä aidan toisella puolella, sekä Englantia, joka räyhäsi kauempana, kartanon pihalla. Amerikka jutteli jonkin matkan päässä Japanin kanssa.
   ”Pääsemme pois? Sehän on mahtavaa!” Italia huudahti.
   ”Mahtavaa hyvinkin”, huomautti Preussi väliin.

   Romano tuhahti ja osoitteli Saksaa ja sitten Preussia. ”Minun puolestani te perunat voisitte kyllä jäädä sinne!” hän töksäytti. Italia näytti järkyttyneeltä.
   ”Fratello, älä ole ilkeä!” Italia yritti torua veljeään, saaden Romanon vain kopauttamaan nyrkkinsä vasten hänen otsaansa.

   ”Eivätkö he olekin suloisia?” Unkari huokaisi ja katsoi italialaisia ihastuneena. Sitten hän kääntyi Preussia kohden ja virnisti, nähdessään tämän närkästyneen ilmeen. Preussi tuhahti.
   ”Et sinäkään ilahtuisi, jos sanoisin heitä söpöksi sen jälkeen, kun he olisivat haukkuneet sinua paistinpannunaiseksi, tai joksikin…” hän mutisi. Unkari hymyili entistä leveämmin, saaden miehen kohottamaan nyrkkinsä nopeasti Unkarin pään yläpuolelle.
   ”Haluatko, että minäkin lyön sinua?”
   Unkari kohotti kulmiaan. ”Et sinä uskalla”, hän huomautti, mutta Preussi löi tästä huolimatta kätensä kevyesti naisen ruskeisiin hiuksiin, välittämättä siitä, että saattaisi kärsiä tästä myöhemmin.
   
    Tai vaikka heti, niin kuin tässä tapauksessa.
   Unkari, joka ei ilmeisesti vaivautunut työntämään paistinpannuaan aidan mustien kaltereiden välistä, työnsi sen sijaan kätensä ja pamautti Preussia takaisin kaksinkertaisella voimalla. Preussi katsoi kieroon, työnsi kielensä ulos ja kaatui liioitellen polvilleen maahan.

   ”Oh, hei, Itävalta”, Unkarin iloinen ääni kuului sanovan. Preussi ponkaisi salamana ylös maasta ja palautti naamansa oitis peruslukemille. Itävalta näkyi tosiaan ilmestyneen hänen oikealle puolelleen. Tämän mahtavan valtiomme ilme oli todella näkemisen arvoinen tuolla hetkellä.
   ”Mitä sinä täällä teet, senkin ällöttävä aristokraatti?” Preussi ärähti. Puhuteltu kuitenkin vain vilkaisi häntä lasiensa takaa nopeasti ja osoitti seuraavat sanansa Unkarille.
   ”Hei. Sinä ilmeisesti rankaiset tätä kiusankappaletta oikeudenmukaisella tavalla siitä, mitä hän teki minulle viime yönä?” Itävalta, joka näköjään oli saanut lasinsa putsattua, sanoi.
   ”No mitäs tämä kiusankappale on tehnyt?” Unkari kysyi kiinnostuneena.
   ”Hän sotki lasini...” Itävalta huokaisi, näyttäen hetken surullista naamaa.
    ”Näytät aivan kilpikonnalta tuon ilmeen kanssa!” Preussi hähätti. Itävalta tuhahti loukkaantuneena, nosti lasejaan takaisin nenälleen ja kääntyi kannoillaan.

   ”Taidan olla tuolle idiootille liian sivistynyttä seuraa”, hän sanoi, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena. Itävallan lähdettyä kävelemään Preussi päätti yhtäkkiä, että tämän selästä voisikin olla käyttöä nyrkkeilysäkkinä, ja riensi lyömään sitä pari kertaa. Itävalta pelästyi, hyppäsi pari askelta eteenpäin, heilautti kömpelösti käsiään ja käveli sitten nopeasti pois.

   ”Lähtihän se”, Preussi sanoi nauraen ja palasi takaisin aidan luo, Unkarin viereen. Hän nosti kätensä otsalleen ja nojasi aidan kaltereihin. Nainen sen sijaan tuijotteli preussilaista murhaavasti aidan raoista, mutta päätti ilmeisesti, että oli rankaissut tuota jo tarpeeksi tämän aamun ajalta.

   ”Näitkö Unkari, se näytti aivan kanalta!”

   Ehkei vielä yksi isku olisi sittenkään pahitteeksi.

~*~

Englanti tähyili odottavaisena korkealla sinisellä taivaalla lentävää helikopteria. Se laskeutui koko ajan alemmas ja alemmas, lähestyen laskeutumispaikkaa. Ei enää pitkä matka, ei enää kauaa tätä odottamista... Pian he olisivat vapaita.
   ”Sveitsi, puin jo, mitä nyt? Saanko palkinnon?” Ranska kysyi närkästyneesti lässyttäen ja kurotti ulos ikkunasta, tällä kertaa vaatteet tosiaan päällä. Vaikkakin valkoisen paidan ylimmät napit olivat jääneet laittamatta kiinni.

   Sveitsi ilmeisesti suutahti ja jätti laskeutumisoperaationsa kesken. Hän lensi helikopterin taas ylös, kohti Ranskan ikkunaa.
   ”Ole vain hiljaa, Prinsessa Ruusunen, tai minä hiljennän sinut itse!” hän huusi.
   ”Sveitsi, takaisin!” Saksa ärähti alhaalta, ja Englanti puolestaan räyhäsi taas Ranskalle. Tämä ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.

   ”Olisin kyllä mieluummin ollut Prinssi Ruusune-”
   ”Hiljaa!” Sveitsi karjaisi vihaisena ja laskeutui vielä hieman lähemmäs Ranskan ikkunaa, kaivaen samalla kivääriään jalkojensa vierestä, lattialta.
   ”Hahah... kylläpäs te olette äreitä. Onko tuon helikopterin lentäminen muuten vaikeaa? Enkö minä voisi tulla sinne seuraksesi, avuksesi...? Vaikken oikeastaan osaa lentää tuota, mutta...” Ranskan ääni hiljeni kuiskaukseksi viimeisen lauseen kohdalla.
   ”Et”, Sveitsi totesi yksinkertaisesti. Hänen silmänsä näyttivät leimuavan ja kasvot olivat vääntyneet inhosta, kuin hän olisi haistanut jotain pahaa.
    ”Sinun pitää joka tapauksessa ottaa minut kyytiisi, Sveitsiseni”, Ranska hymyili. Sveitsi tajusi, että toinen oli tietysti oikeassa. Hän nyrpisti nenäänsä, mutta lensi taas hieman alemmas, lähemmäs ikkunaa.
   ”Hyvä on. Otan sinut kyytiin pian, mutta vain siksi aikaa, että saan heitettyä sinut aidan ulkopuolelle. Päästään sinusta eroon”, Sveitsi nurisi ja kuulosti melko ahdistuneelta. Ranska hymyili tälle, varmasti omasta mielestään oikein lempeästi. Sitten hän näytti kieltään Englannille, joka sylkäisi maahan.

   Helikopteri oli nyt jo melko alhaalla, mutta silti vielä melko kaukana aidan toisella puolella. Se kuitenkin lähestyi aitaa ja taloa nopeasti. Viimehetkellä, juuri kun se oli ylittämässä aitaa, tapahtui jotain. Kuului kolahdus, sitten voimakas rysähdys, ja helikopteri oli maassa. Se tapahtui melko yhtäkkiä niin, että oli vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut. Mutta siinä kone makasi, aidan vieressä, ruttaantuneena kyljellään.

   ”Sveitsi!” Unkari kiljaisi ja juoksi säikkynä aidan ympäri katsomaan, miten tuon oli käynyt. Saksa juoksi myös lähemmäs tapahtumapaikkaa, muut pihan valtiot perässään.
   Italiakin oli lähtemässä juoksuun, mutta Romano pysäytti hänet.
    ”Älä mene, sinun ei tarvitse nähdä”, hän mutisi kalpeahkona.

   Mitä oli tapahtunut? Helikopteri oli vain pudonnut maahan, tiiviisti aidan vierelle. Suunnitelma oli siis pilalla. Pakoyritys epäonnistui jälleen... Nyt jo aivan liian oudolla tavalla.

   Unkari sai hieman tokkuraisen näköisen Sveitsin ulos helikopterista, ja lähti taluttamaan tätä pois. Onneksi Sveitsi oli saanut vain melko pienen kolhun päähänsä, sekä ruhjonut jalkansa.

   Romano hakkasi nyrkeillään aitaa ja kirosi helikopteria, kartanoa, aitaa, saksalaisia ja koko maailmaa.
   ”Ei mitään hätää, Fratello!” Italia yritti rauhoitella veljeään. Tämä lopetti hakkaamisen ja kiroamisen, mutta ei silti näyttänyt tippaakaan rauhoittuneelta.
   ”Sinullahan tässä on hätä, tollo! Enkä minä pidä siitä!” hän huusi ja ravisteli Italiaa kaltereiden välistä. Italia näytti järkyttyneeltä ja yritti kyyneleet silmissä riuhtoa itseään vapaaksi.
   ”Se on kaikki tuon typerän perunan syytä!”
   ”Ei Saksa ole tehnyt mitään! Sitä paitsi kaikki on hyvin, Fratello. Aurinko paistaa, ruoho kasvaa, linnut laulavat...” Italia huudahti ja levitteli käsiään ympärilleen, kuin Romano ei olisi ennen huomannut noita asioita.
   ”Ei kiinnosta”, Romano tiuskaisi synkästi ja kääntyi kädet lanteillaan, lähteäkseen Sveitsiä taluttavan Unkarin perään. ”Eivätkä ne laula.”
   ”Fratello, minulla ei ole mitään hätää täällä. Saksa pitää minusta huolta”, Italia sanoi ja hymyili. Romano tuhahti.
   ”Olkoon sitten niin. Mutta jos...” Romano sanoi, mutta jätti toisen lauseensa kesken. Hän käänsi selkänsä veljelleen ja käveli pois. Se mitä hän oli aikonut sanoa, oli uhkaus Saksan kohtalosta, kun he pääsisivät ulos, mutta lopulta Romano ei ollut kyennyt sanomaan sitä. Mitä jos he eivät pääsisi pois, ja kuka tietää, mitä tuossa kartanossa voisi sattua? Se venäläinenkin oli siellä, koko ajan, Veneziano aivan lähettyvillään.

~*~

Japani huokaisi, mutta ei surullisesti, vaan hyväksyvästi. He siis jäisivät edelleen kartanoon. Hän pystyi olemaan jopa helpottunut siitä, ettei kukaan ollut satuttanut itseään kovin pahasti.
   ”Japani, olet aina niin rauhallinen”, oli joku joskus sanonut hänelle. No, hän oli aavistanutkin jotain tällaista, joten miksi panikoida turhaan? Hänestä tilanne oli ainakin melko selkeä. Taidan olla tuon amerikkalaisen vastakohta, Japani ajatteli.

   Amerikka oli selvästi sekaisin tapahtuneesta. Hän seisoi pudonneen helikopterin luona, aidan vieressä ja katseli sitä järkyttyneenä. Välillä hän hoki jotain sen tapaista, kuin ”Oh my god”, tai ”Holy fuck.”

   Venäjä hymyili ainaista hymyään. Hän näytti hyväksyvän tapahtuneen myös (onneksi) tyynen rauhallisesti. Hän vain otti Kiinan mukaansa, vetäen tätä toisen pitkästä hihasta, ja palasi takaisin kartanoon.

    Italia levitti toivoa selittämällä kaikille, miten kaikki oli oikeasti hyvin. Kukat kukkivat ja aurinko paistoi. Kai se oli osittain tottakin, eikä ainakaan Japanista italialainen ollut täysin väärässä.

~*~

Saksa nojasi porttiin, kasvot ilmeettöminä. Hänen vierellään olivat Italia, Japani ja Amerikka, kukin touhuten sitä, mitä sitten keksivätkin touhuta. Amerikka hiveli mietteliäänä aidan viileää pintaa, ja häntä Saksa tarkkailikin erityisen uteliaana.
   Pian jenkki nosti pistoolin taskustaan, tähdäten sillä jälleen porttia. Saksa huomasi hyvin, että aivan liian läheltä, ja johan yritys aiemmin oltiin tuhoon tuomittu. Amerikka kuitenkin vain kuljetti asettaan lähemmäs metallia, kunnes nykäisi sen äkkiä kiinni sen pintaan. Hänen ilmeensä muuttui voitonriemuiseksi. Saksa kohotti kulmiaan, eikä enää voinut hillitä uteliaisuuttaan.

   ”Mitä nyt?” hän kysäisi, kuin ohimennen. Toinen mies virnisti leveästi.
   ”Katsopas, millaisen arvoituksen sankarimme juuri selvitti”, tuo hihkaisi ja aivan yllättäen irrotti otteensa pistoolistaan. Vielä suurempi yllätys oli se, miten ase jäi kiinni aitaan, kuin liimattuna. Saksalainen kavahti suoraksi ja tuijotti asetta hämmästyneenä.
   ”Luulen, että tässä aidassa on vahva magneettikenttä”, Amerikka tärkeili. ”Välillä se näyttää vetävän metallisia esineitä voimakkaammin puoleensa, välillä lievemmin… Sitä en vielä tiedä, miksi.”
   ”Tuo kuulostaa järkevältä”, Saksa myönsi hymyillen laimeasti. ”Hyvä työtä. Tästä voi olla vielä hyötyä.”

   Amerikka nyökkäsi ylpeänä ja lähti koikkelehtimaan takaisin sisälle, muitten seuratessa rauhallisemmin perässä.

A/N: Valtava kiitos Rrauskulle, joka kirjoitti luultavasti reilusti yli puolet tästä luvusta! Minä taas lähinnä muokkailin, ja kirjoitin sitten ainakin tuon alun ja lopun. (Tosin vähän häiritseekin, kun ajattelin että Rrausku voisi kirjoittaa pikku pätkän, niin kuin töytäisyksi mulle eteenpäin, ja sitten siinä olikin puolet luvusta. Dx )
   Kyllä, Sveitsi osaa lentää helikopterilla! Taatusti osaa!

Ja tätä enempää en olekaan saanut kirjoitettua, joka valitettavasti saattaa taas tarkoittaa pidempää taukoa. ;-; Tämä haittaa itseänikin, sillä olen saanut kirjoitettua pari nättiä lukua loppupästä, mutta välistä uupuu... Ja inspis yhä hukassa. Huoh.

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-13] 1.6.15, luku 11.
Kirjoitti: kuuran_kukka - 02.06.2015 16:30:19

Moi. Olen sama tyyppi, kuin Rrausku, mutta uudella käyttäjä, koska en tykännyt vanhan nimestä ja tietty piti sählätä salasanankin johonkin unohduksiin (tai ehkä sähköpostin uumeniin)...

Olen lukenut tämän luvun jo monestikin, mutta tuo yksi lause pomppaa aina jotenkin silmään. Se on vaan huvittava : D (Ei minun kirjoittama)

>>”Englanti! Ei tuo ääni lähde minusta! Eivät sankarit pörise, dude, no way!”<<

Ei pörise. Dude, no way.

Ja Slytte, voin auttaa lukujen kirjoittamisessa taas, ihan koska vaan  :D

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-11] 1.6.15, luku 11.
Kirjoitti: Saphira - 05.05.2016 00:55:41

Vaikuttaa mielenkiintoiselta! Jos tähän tulee vielä joskus jatkoa, niin voitte olla varmoja että luen :)

Otsikko: Vs: Hetalia: Ja hän käveli laulaen lukkojen taakse [k-11] 1.6.15, luku 11.
Kirjoitti: Slytherin cat - 07.05.2016 22:40:31

Ääk, joku kävi nostamassa tämän D':



...no sanotaanpa nyt, että tottapuhuen tähän on kirjoitettu jo noin sata sivua, mutta tekstinä tää on niin vanha (mun iän huomioiden) etten usko että jatkan enää tätä.