Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Genre: Draama, (sort of) alternative universe, angst, deathfic
Fandom: Hobitti
Ikäraja: K-11
Hahmot: Enimmäkseen Kili ja Fili, Thorin Tammikilpi ja muut.
Vastuunvapautus: Kaikki kunnia J. R. R. Tolkienille
Summary: Neljä vuodenaikaa, neljä maailmaa, neljä sinua ja neljä minua. Ja sitten oli vielä se yksi.
A/N: Tämä viisi osaa sisältävä saaga osallistuu Saaga (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=26087.msg527235#msg527235)- sekä Vuodenaika (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=34226.msg671216#msg671216)-haasteeseen - sinne suuret kiitokset!
V I I S I K E R T A A M I N Ä J A S I N Ä
K e v ä t ( j a v a i n m e k a k s i a u r i n g o n a l l a )
Kevät oli Kilin lempivuodenaika, aina nuoresta pojasta lähtien. Kääpiö ei voinut olla vastustamatta kukkaan puhkeavien niittyjen ja tuoreiden lehtien tuoksua, saatikka kevätpurojen sulosointuista tanssia. Pitenevät päivät, lämpimämpi aurinko ja takaisin vedeksi sulava lumi synnytti Kilin sisällä suuren määrän toivoa, jota ei edes sumuisimmat päivät voinut vaientaa. Toivoa tulevasta, toivoa hauskasta ja toivoa rakkaudesta.
Eräänä keväisenä aamuna herätessään Filin vaimeaan kuorsaukseen, huomasi Kili sänkynsä vierellä paketin. Hänen onnistui hillitä äärimmäinen kiinnostuksensa veljensä heräämiseen asti, sillä harmaassa paperissa luki Kilin lisäksi Fili. Kilille ominaiseen tapaan kärsivällisyyttä ei riittänyt kuitenkaan pitkäksi aikaa, nimittäin pian Fili heräsi haiseviin kääpiönjalkoihin naamansa edessä. Tämä aiheutti hetken painituokion, joka päättyi Thorinin vahvoihin sanoihin.
”Lopettakaa kinastelu ja avatkaa lahjanne”, sanoi Thorin. Taistelu pysähtyi kuin seinään. Fili ihmetteli, mitä hänen enonsa oikein tarkoitti sanalla ”lahja”. Ei hän tiennyt mitään mistään lahjasta, eikä nyt edes ollut kummankaan kääpiöpojan syntymäpäivä. Ihmetys päättyi Kilin tietäväiseen virneeseen.
”Olisit voinut edes mainita!” Fili huudahti muka suuttuneena, mutta ei jaksanut sen pidempään välittää veljensä kepposista, nimittäin Thorin oli nostanut kaksikon väliin harmaaseen paperiin käärityn paketin, joka ei ollut paljon kyynärää pidempi. Kili hyökkäsi paketin kimppuun kuin nääntynyt korppi hyökkää lihanpalan kimppuun. Silmän räpäyksessä paperi oli heitetty pois.
Huoneen valtasi hiljaisuus. Veljekset tuijottivat pää kallellaan kapistuksia, joita he olivat nähneet vain suursalin valtaisissa juhlissa niiden kääpiöiden kourissa, jotka loivat ilmoille toinen toistaan kauniimpia lauluja. Kaikki kolme katsoivat noita kahta viulua, Fili ja Kili hämmästynein, ja Thorin hymyilevin silmin. Kääpiöpoikien eno kertoi ostaneensa ne läheisestä kylästä muutamaa päivää aikaisemmin täysin ajattelematta, mitä niillä tekisi. Sitten edellisenä iltana hän oli päättänyt antaa ne siskonpojilleen yllätyksenä.
”Mutta Thorin-eno, emmehän me edes osaa soittaa näitä kapistuksia”, sanoi Kili hivenen pettyneenä. Hän oli odottanut jotain hauskempaa.
”Viuluja”, korjasi Fili oikein ylpeänä tiedoistaan. Hän otti toisen soittimista ja asetti jousen viulun kielille. Varovasti Fili liikutti kättään päästäen ilmoille mitä kauheimman äänen. Kippurassa nauraneen Kilin mielestä ääni kuulosti siltä, kuin sikaa olisi tapettu. Kevyt puna nousi Filin vielä karvattomille kasvoille.
”Ette ehkä osaa soittaa niitä”, Thorin aloitti ja hillitsi Kilin naurunräkätyksen kevyellä kädenheilautuksella. ”Ette osaa soittaa niitä vielä”, Durinin suvun perijä sanoi ja viittoi poikia ottamaan oman viulunsa. Fili valitsi itselleen soittimen, joka oli vaaleampaa puuta, kuin toinen. Siihen oli kaiverrettu pieniä riimuja, jotka myöhemmin osoittautuivat lyhyen laulun sanoiksi. Kilille taas jäi tummasta pähkinäpuusta valmistettu viulu, jonka sileä pinta hohti auringonvalossa kuin itse aurinko.
Heti samana aamuna Kili juoksi kevään tuomien kukkien värittämälle niitylle, istui maahan ja aloitti kiivaan harjoittelun, jota jatkui aina siitä hetkestä pitkälle loppukevääseen. Aluksi soitto oli kuin talven jälkeisillä heikoilla jäillä kävelyä, mutta mitä pidemmälle kevät kului, sitä paremmaksi Kilin soitto kävi.
Fili ei harjoitellut yhtä ahkerasti. Häntä kiinnosti enemmän vanhojen ja maailmaa nähneiden kääpiöiden tarinoiden kuuntelu ja seikkailuihin eläytyminen, tulihan hänen tietää kaikki tällaiset asiat, kun hän joku päivä hallitsisi Yksinäistä Vuorta. Lopulta Fili kuitenkin kävi kateelliseksi veljensä taidoille, ja päätti silloin tällöin liittyä veljensä seuraan tämän lähtiessä kukkaniityille soittelemaan.
Pian Fili sai huomata, kuinka taitava Kilistä oli tullut. Hän soitti viuluaan retkiltään palanneiden lintujen laulun tahtiin tietynlaisessa duetossa. Ensin Kili soitti muutaman sulosoinnun, joihin rastaat sitten vastasivat. Kili taas vastasi linnuille ja niin edelleen. Aluksi Fili tyytyi vain kuuntelemaan tuota kevään tanssiksi nimeämäänsä duettoa, mutta kevään viimeisellä viikolla aivan ennen kesän tuloa, uskalsi hänkin liittyä mukaan soittoon.
”Ethän sinä koskaan lähde siitä pois?” Kili kysyi kevään viimeisenä iltana sillä samaisella niityllä katsellen taivaalle tasaiseen tahtiin syttyviä tähtiä.
”En.” Niin vaihtui harvinaista kauniimpi kevät lämpimään kesään.
K e s ä ( j a v a i n m e k a k s i k u n i n k a i n a )
Kesä ei koskaan ollut yhtä mukava, kuin kevät. Aina oli liian kuuma, liian kuiva tai liian aurinkoinen. Suurimman osan kesäpäivistään nuori Fili vietti loikoillen varjossa jaksamatta tehdä yhtikäs mitään, jaksamatta nousta saatikka liikkua. Kesä ei muutenkaan kuulunut hänen suosikkeihinsa. Kuumuus teki kääpiön väsyneeksi, ja väsymyksen myötä tuli kärttyisyys ja ärtyneisyys. Raskas ilma painoi pojan hartioita, mutta vielä enemmän hänen luomiaan.
Kili piti kesästä, vaikkei kuitenkaan yhtä paljon kuin keväästä. Hänestä oli mukava vilvoittaa jalkojaan kahlaamoissa, kuunnella luontoa ja metsästää hyviä varjoisia lepopaikkoja mitä kummallisimmista kohteista. Yhtenä kesänä ollessaan aivan pieni, hän kiipesi valtavan tammen latvaan vain huomatakseen, että kääpiön ei kannattaisi kiivetä latvuston heikoille oksille. Pudottuaan hän mursi jalkansa. Sittemmin Kili oli ollut vähän tarkempi varjopaikoistaan.
Fili nojasi pyökkiin pää nuokahtaneena eteenpäin. Hän näki unia suurista valtakunnista ja kuninkaista ja heidän linnoistaan. Kevyt hymy karehti kääpiön kasvoilla.
Kili taas ei voinut olla ottamatta kaikkea iloa irti veljensä rauhasta. Hän hiipi pyökin taakse niin hiljaa kuin kääpiönjaloillaan pystyi, ja säikäytti veljensä hereille. Tämä kolautti päänsä pyökin runkoon lisäten syntynyttä kiukkua.
”Kili!” hän huusi ja ponnahti seisomaan päätään pidellen. ”Onko sinun aina pakko?!”
Kili nauroi kippurassa, eikä hänen sanoistaan meinannut saada selvää. ”Sinä – hehehehe - olisitpa nähnyt – hahahaa – voi että!” Kääpiö nauroi, mikä ei ollenkaan auttanut tilannetta.
”Sinä olet ihan tyhmä ja ajattelematon idiootti!” Fili huusi vihan punan noustessa kasvoille. Hänen oli vaikea pidätellä itsensä paikoillaan, sillä juuri nyt hän olisi vain halunnut hyökätä veljensä kimppuun. ”Ei ihme, kun tekevät minusta kuninkaan jonain päivänä. Sinusta ei olisi siihen!” Nämä sanat keskeyttivät Kilin naurunremakan, Fili oli osunut arkaan paikkaan.
Hitaasti Kili nousi seisomaan ja pyyhki samalla vaatteistaan suurimpia likoja hitain liikkein. Hän katsoi veljeään kyyneliä pidätellen. ”Oletko tosiaan – sitä mieltä?” hän kysyi alahuulen väpättäessä.
”No olen! Sinä et koskaan mieti, mitä suustasi päästät, saatikka mitä teet. Sinä olet ihan villi, eikä villejä oteta valtaistuimille istumaan”, Fili huusi välittämättä Kilin kasvoille nousseesta ilmeestä, joka välitti vahvan kivun sanomaa.
Kili oli pitkään hiljaa. Hän vihasi olla veljensä varjossa, vaikka kesäisin halusikin viileän paikan. Filin varjo oli vaan liian tumma, liian suuri ja aivan liian raskas nuoren kääpiön jaksettavaksi. ”No minusta sinäkään et kyllä ajatellut sanojasi äsken…” Fili sanoi hiljaa.
”Mutta sinä tiedät että ne ovat totta!” Fili huusi ja käveli tömisevin askelein pois veljensä luota läheiselle purolle vilvoittamaan jalkojaan – ja päätään. Päästyään jääkylmän veden kanssa kosketuksiin, alkoi Filin päässä tapahtua. Hän ymmärsi tehneensä väärin pitkän mietinnän jälkeen. Hän tiesi, että nyt olisi vuorossa anteeksipyyntö ja toivottavasti myös anteeksianto. Ei hän oikeasti ollut sitä mieltä veljestään, vaikka hän aina välillä olikin vähän hankala. Hän rakasti veljeään, enemmän kuin mitään tässä halvatussa maailmassa. Kili merkitsi hänelle kaikkea, jos ei olisi veljeä, ei olisi Filiäkään.
Fili oli pitkään puron rannalla. Hän odotti uskallusta nöyrtyä ja mennä takaisin Kilin luo. Kääpiö heilutteli jalkojaan kylmässä vedessä oikeaa hetkeä odottaen. Pian kuitenkin hetki tuli hänen luokseen.
”Fili?” Sanoi Kilin ääni Filin takana. ”Anteeksi, että tein mitä tein. Sattuuko siihen sinun päähäsi vielä?” Kili sanoi ja astui askeleen lähemmäksi. Fili ei kuitenkaan kääntynyt, sillä nöyrtyminen oli paljon vaikeampaa, kun oli odotettu. ”Fili?”
Fili pudisti päätään. Kili otti sen lupana istua veljensä viereen ja upottaa jalkansa veljensä jalkojen viereen. ”Fili, sano jotain”, Kili sanoi kuunneltuaan tarpeeksi kauan hiljaisuutta.
”En minä tarkoittanut sitä”, Fili lopulta huokaisi. ”Sinusta voisi kyllä tulla ihan hyvä kuningas, ja tuleekin, jos minulle käy jotain”, Fili hymyili.
”Mieluummin asun sinun varjossasi, kuin haudallasi”, sanoi Kili ja laski päänsä veljensä olkapäälle. ”Ihan sama, vaikka minä olisinkin ’se kuninkaan veli’, kunhan saan pitää sinua kuninkaanani. Oikeastaan, minä pidän sinua kuninkaanani tälläkin hetkellä.”
”Oikeasti?” Fili kysyi ja käänsi päänsä katsoakseen veljeään.
”Oikeasti”, Kili vahvisti. Hän nosti jalkansa vedestä ja roiskautti Filin päälle vettä. Fili ei osannut tehdä muuta, kuin nauraa.