9
So this is where you wanted to be
And it's a goddamn shame that you're not here with me
And I can't see your face anymore
But if I could, it wouldn't look like before
Keaton Henson: Party Song
Heidän häänsä ovat kotoisat ja riemukkaat, kuten Weasleyilla on tapana, ja koreat ja liioitellut, kuten Bradburyilla on tapana. Audrey on valkoista pitsiä ja satiinia, joka korostaa hänen tummia kasvojaan. Kuin hänen vastakohtanaan seisoo Percy, kireänä kuin viulunkieli – hänen kaapunsa on mustaa silkkiä ja hänen kasvonsa norsunluuta kalpeammat.
He ovat kaunis pari, jokainen vieras kertoo sen vähintään kahdesti samalla silmää nikaten. Audrey ei tiedä itsekään miksi hänen kätensä vapisevat kun he tanssivat häävalssin. Hän ei sentään astu kenenkään varpaille, mutta ei se kaukana ole, ja Percy nojautuu kuiskaamaan hänen kaulaansa: ”Rauhoitu, rakas. Tämä on sinun päiväsi.”
”Minä olen onnellinen”, Audrey vastaa aivan hiljaisella äänellä ja silittää Percyn niskaa toisella kädellään. Hän puhuu totta – hän ei muista yhtä onnellista päivää elämästään, ellei lasketa sitä päivää, jona hän viimein sai nousta yhdessä Faylinnin kanssa punamustaan junaan, joka hinkui ilmaan sysimustaa savua. Faylinn puristi hänen kättään kun he vilkuttivat ikkunasta vanhemmilleen ja äiti upotti kasvonsa skottiruutuiseen nenäliinaan. Audrey ei itkenyt, mutta oli vaisu koko matkan, kunnes Faylinn osti hänelle suklaasammakoita ja kertoi taas kuinka oli päässyt huispausjoukkueeseen.
Audrey melkein yllättyy napatessaan hopeiselta tarjottimelta lasin kuplivaa ja huomatessaan tutun nuhjuisen miehen väkijoukossa. Mies nyökäyttää oven suuntaan ja Audrey nyökkää nopeasti. Hän pääsee ulos yllättävän kivuttomasti, vain kaksi iäkästä noitaa pysäyttävät hänet ihaillakseen hänen pitsikaulustaan.
Ilma on viilentynyt sitten aamun ja taivas on indigonsininen. Audrey värisee heti ensi askeleet ottaessaan ja hänen paljaat käsivartensa kääntyvät kananlihalle. George seisoo ison tammen juurella, nojaa kylkeään puuhun ja katselee niityn yli.
”En ajatellut, että tulisit”, Audrey sanoo hiljaa astuessaan miehen rinnalle.
”Minut kutsuttiin.”
Audrey hieroo käsivarttaan ja hörppää ison siemauksen kuohuviiniä. Hän ei tiedä mitä sanoa, hän tuntee itsensä niin ontoksi. ”Kiitos”, hän lopulta sanoo. Se sana on kiehunut hänen kuorensa alla viikkokausia. ”Kiitos ettet kertonut -”
George ei anna hänen lopettaa. ”Älä kiitä minua”, hän murahtaa äkkiä ja hänestä huokuu puhdasta vihaa. Audrey hytisee ankarammin. ”Sinä ansaitset... olla onnellinen.”
Audrey nauraa katkerasti. ”En ansaitse, mutta hän ansaitsee.”
”Percy ei ole samaa mieltä.” George vilkaisee Audreyhyn silmäkulmastaan. ”Hänen mielestään sinä ansaitset kaiken onnen tässä maailmassa.”
Audrey pudistaa kevyesti päätään. ”Siksi minä häntä rakastan”, hän kuiskaa hiljaa. ”Luoja, jos olisin yhtään vähemmän itsekäs, antaisin hänen mennä. Mutta minä rakastan häntä.”
Tammen kaarna rapisee, orava tai jokin muu pieni eläin kipittää korkeassa oksistossa. Audrey katsoo taivasta, jossa keltainen kuu tuijottaa heitä tuomitsevasti, viittä vaille täytenä juustokiekkona. Hän ojentaa lasinsa Georgelle, joka ottaa sen vastaan mitään sanomatta, ja lähtee takaisin sisään. George katselee hänen peräänsä – valkoisen, koruttoman kaavun maata viistävää helmaa ja tuulen ryöpyttämää tukkaa.
Häveten hän nostaa lasin kohti taivasta, lausuu lyhyet sanat (”terveydeksi, Fred”) ja juo kuplivan pohjaan saakka.
”Et taida olla kummoinenkaan mies, velipoika”, George sanoo ja nauraa rohisevaa naurua, joka alkaa rinnasta asti. Percy kurtistaa kulmiaan ja koettaa sulkea oven, mutta Georgen nahkakenkä livahtaa luonnottoman nopeasti rakoon. ”Älä hosu hyvä mies. Anna kun minä selitän juurta jaksaen missä morsiamesi on luuhannut muutaman kuukauden – jos olet hänen poissaoloaan ehtinyt kummastella.”
Percy valahtaa kalpeaksi ja jokin hänen kasvoissaan kertoo, ettei tämä tule yllätyksenä hänelle. He seisovat hetken aivan hiljaa kunnes Percy päästää irti ovesta ja kääntää veljelleen selkänsä.
George katuu jo eteiseen astuessaan kun hän haistaa Audreyn hajuveden ja yrttiteen ja näkee mustan salkun kenkärivistön vieressä. Percy on juuri tullut töistä, tuskin ehtinyt rusettiaan löysätä. George jää seisomaan olohuoneen kynnykselle ja hänen päässään kohisee.
”Sinäkö?” Percy kysyy vaimealla äänellä. Hän käärii kauluspaitansa hihat kyynärpäihin ja George miettii, aikooko hän lyödä pikkuveljeään turpaan. Kai minä ansaitsen sen, George ajattelee. Korjaa sitten: Kyllä minä ansaitsen sen.
Georgen ei tarvitse vastata. Percy nipistää nenänvarttaan ja kun hän vetää käden kasvoiltaan, hänen silmänsä ovat punareunaiset, vaikka yhtäkään kyyneltä ei ole vuodatettu.
”Kuinka kauan?” hän kysyy sitten raskaasti hengittäen.
”Kaksi kuukautta.” George on menettänyt viimeisenkin tipan omahyväisyyttään – nyt hän valuu puhdasta häpeää.
Percyn suu kiristyy ohueksi viivaksi. ”Ja onko se ohi nyt?”
George katselee veljeä, jolle on tahtonut tuottaa pahaa vuosikaudet – jota hän on vihannut ja kadehtinut, vihannut kaikkien niiden paskamaisten sanojen takia, kadehtinut koska Percyllä ei ole Frediä, jonka menettäminen sattuisi niin mielettömästi.
”On”, hän vastaa viimein. Hän puhuu totta.
Makuuhuoneesta kuuluu kova räksähdys.