Nimi: Myöhässä, vai juuri ajallaan
Kirjoittaja: Illa
Beta: eipä ole
Tyylilaji: Adventure ja draama nyt ainakin
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Varoitukset: kiroilu, alkoholi
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte, kuuluu Rowlingille
Summary: Ovatko Tylypahkan kirjeet ikinä myöhässä?
A/N: Ensimmäinen ficci, jonka julkaisen, ja myös eka HP-ficci, jota olen kirjoittanut, joten kaikenlainen kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! ;)
Mitä tapahtuu, kun Tylypahkaan…
”Tylypahka!”
”Ohhoh, hyvä, että sanoit, en olisi itse huomannutkaan!”
”Kuulenko äänessäsi sarkasmia?”
…tulee oppilas…
Tässä olisi nyt yksi hänen unelmistaan.
…joka ei ole aivan tavallisimmasta päästä?
”Oppilas, sinäkö? Vuoden paras vitsi, Annie!”
”Vuotesi on näköjään ollut harvinaisen vitsitön.”
”Hitto, Annie, olet tosissasi!”
Luvassa on jännitystä…
”Kuka lyö vetoa Annien kuolinpäivästä?”
”Sirius Musta, tuo leikki loppuu heti alkuunsa!”
…rakkautta…
”Lähtisitkö kanssani joulutanssiaisiin, Annie?”
”Onko tässä takana muutakin kuin pelkät joulutanssiaiset?”
…vastoinkäymisiä…
”Et ole sattunut kuulemaan sellaisesta asiasta kuin opettajien ja oppilaiden väliset suhteet?”
”Olen tietysti.”
”Sittenhän tiedät, että ne ovat kiellettyjä.”
”Tässä ei ole nyt kyse oppilaan ja opettajan suhteesta.”
…ja tarpeettomia paljastuksia!
”Sisareni seurusteli isäsi kanssa Tylypahkassa.”
”Tämä ei ole tippaakaan huvittavaa, Sirius.”
Illa ylpeänä esittää…
”Missään ei ole enää mitään järkeä!”
...Myöhässä, vai juuri ajallaan?
”Joo, tämä menee varmaan täydellisen hyvin.”
Prologi
Se päivä alkoi kuten kaikki muutkin.
Annie Reed asteli postilaatikolle hakemaan aamun lehden. Hän oli vetänyt jalkoihinsa vaaleanpunaiset tohvelit, joiden käyttö oli aluksi hävettänyt häntä, mutta nykyisin ne saattoi nähdä hänen jalassaan muulloinkin kuin aamuisin.
Aamu oli kuulas, vaikka olikin yhä elokuu. Postinkantaja oli juuri käynyt, Annie olisi nähnyt hänet, jos olisi katsonut kotikatunsa päähän sen sijaan, että piti katseensa suunnattuna eteenpäin. Annie hymyili nousevalle auringolle, kesäisin hänellä oli tapana nousta yhtä aikaa sen kanssa. Kaiken kaikkiaan, Annie piti päivissä eniten juuri aamuista.
Hän pysähtyi hetkeksi ennen kuin avasi postilaatikon. Jälkeenpäin muistellessaan tätä aamua, Annie saattaisi lisätä siihen tunteen siitä, että jotain oli tapahtumassa, mutta sillä hetkellä hän oli halunnut vain nauttia hetken aamun rauhallisuudesta.
Tänä aamuna laatikossa oli muutakin kuin lehti. Aluksi Annie luuli kyseessä olevan ovelasti naamioitu mainos, jossa tarjottaisiin muka jotain henkilökohtaista etua, ja joka olisi onnistunut livahtamaan postilaatikkoon sen kyljessä olevasta suhteellisen suuresta Ei mainoksia! –kyltistä huolimatta. Annien nimi ja osoite oli kuitenkin kirjoitettu käsin ja kirje oli suljettu leimalla, jossa komeili suuri T-kirjain. Annie kohotti kulmiaan yllättyneenä. Kuka hänelle muka kirjoittaisi, varsinkaan näin hienoa kirjettä?
Annie kääntyi kannoillaan innostuneena ja harppoi takaisin sisään lainkaan huomaamatta, että päivän lehti unohtui postilaatikkoon, jonka kansi oli vieläpä jäänyt auki.
Anniella oli orastava ajatus kirjeen sisällöstä, mutta hän ei uskaltanut arvailla, sillä pettymys tulisi olemaan suuri, jos arvaus ei osuisikaan oikeaan. Hän tyrkkäsi lukulasit nenälleen, repäisi kirjeen surutta auki ja lopulta hänen käsissään komeili viesti, jota hän oli odottanut lähes koko elämänsä. Kutsu Tylypahkaan.
Annien käsi tärisi hänen lukiessaan. Kirjeen Tylypahkasta hän oli nähnyt viimeksi yhdellä sisaristaan. Tarvikeluettelon välistä luiskahti esiin pienempi paperi, jonka Annie nosti nähtäväkseen.
Hyvä neiti Reed,
pahoittelen suuresti kirjeen myöhästymistä, vaikken kaikkea kunniaa siitä voi ottaakaan. Jokainen meistä tekee joskus virheitä, eikä pöllöpostikaan ilmeisesti ole niin luotettavaa kuin yleensä uskomme. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.
Olisin erittäin ilahtunut, jos virheestä huolimatta ottaisitte myöhästyneen kutsun vastaan ja saapuisitte Tylypahkaan ensimmäinen syyskuuta muiden oppilaidemme kanssa.
Parhain terveisin, Albus Dumbledore
Annie huokaisi kuitenkin erittäin otettuna kirjeen saapumisesta. Kirje oli myöhässä, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta nyt se oli siinä hänen käsissään. Vaikka Annie oli kuluneena vuonna tullut kunnioitettavaan 74 vuoden ikään, hän ei epäröinyt hetkeäkään. Tässä olisi nyt yksi hänen unelmistaan, tarvitsisi vain ojentaa kätensä sitä kohti, niin se imaisisi mukaansa.