Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Lasikuula - 17.12.2011 19:18:30
-
Kirjoittaja: Lasikuula
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst, drama
Varoitukset: Kerrotaan kiusatun elämästä ja siitä, kuinka pohjalle ihminen todella voidaan ajaa. Perustuu tosi tapahtumiin.
A/N: Tämän tytön tarina on kytenyt mielessäni jo kauan ja nyt päätin toteuttaa sen. Perustuu tosi tapahtumiin, minä vain muokkaan niitä tarinaan sopivaksi ja mahdollisesti myös lähtö ja lopputilanteita. Sijoittuu vuodesta 1977 eteenpäin olevaan aikaan. Osallistuu Originaali 10 -haasteeseen.
//alku kulkee hitaasti, mutta loppupuolella taas hypitään enemmälti, joten yritetään pysyä perässä :)
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 184
I
Minä olin ihan tavallinen tyttö. Minulla oli perhe, isä, äiti, pikkusisko ja -veli. Minulla oli katto pään päällä, pieni sänky ja tyyny, jossa oli vaaleanpunainen lakana. Minulla oli vaatteita. Minun ei siis olisi koskaan pitänyt olla erilainen, olinhan kuitenkin samanlainen. Minulla oli suuret ruskeasangalliset pullonpohjalasit, siniset silmät ja hieman vino nenä, sellainen söpö nenä, sekä ruskea olkapäille ulottuva tukka. Tärkein aarteeni oli kuitenkin pikkuruinen helmikoru ranteessani.
Aloitin koulun kuuden vanhana, sillä täytin vasta syyskuussa seitsemän. Minulle oli ostettu serkuilta kymmenellä markalla käytetty reppu. Se oli vihreä ja roikkui, pohjassa oli paljon pikkuisia kulumia. Minä tanssin portaat ylös äidin kädestä pitäen, kävelimme vihreäksi maalatun aulan lävitse. Äidillä oli korkeaksi tupeeratut, ruskeat hiukset, huulipunaa ja toispuoleinen hymy. Meitä vastaan tuli pitkä ja laiha nainen, hän hymyili hieman vinoilla hampaillaan meille ja kysyi keitä me oltiin. Äiti kertoi, että Hirvosiahan me, että minä olisin tulossa ensimmäiselle. Nainen ohjasi meidät luokkaan ja minä istuin etupulpettiin. Äitejä ja isiä, paljon lapsia, poikia ja tyttöjä, oli jo luokka täynnä. Enhän ollut viimeinen?
”Tervetuloa aloittamaan ensimmäistä luokkaa”, laiha nainen ilmoitti luokan edessä. Hän oli Ritva, sen minäkin muistaisin.
-
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 114
II
Äiti oli lähtenyt tunti sitten, sillä oli töitä. Minä olin halannut häntä ja suikannut pienen pusun poskelle ja kertonut, että tulee ikävä. Sitten olin katsellut ympärilleni koulun pihalla. Vanha puinen lautakeinu vaikutti kutsuvalta, kuten myös puinen liukumäki. Katselin hieman lisää ympärilleni. En tuntenut ketään, eikä kukaan minua. Jos juttelisin vaikka jollekulle? En kuitenkaan uskaltanut, vaikka tunnistinkin verkatakkiin pukeutuneen saparopäisen tytön yhdeksi luokkalaisistani. Hän oli istunut minun takanani, hänellä oli kaunis ääni.
Menin istumaan keinuun. Se oli pehmeää puuta, ehkä hieman lahokin. Sivelin sen pintaa, sitten ketjua. Hassua, miten rautaketju saattoi olla noin kylmä. Kello soi. Vilkaisin oville ja hymyilin. Kolmas tunti alkaisi! Olin niin innoissani, että pudotin maahan helmikoruni, mutten huomannut sitä.
-
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 189
III
Oli ruoka-aika. Keittiössä oleva täti ojensi minulle hernekeitto lautasen. Minä taiteilin sen varovaisesti pöytään, en halunnut yhdenkään vihreän mössöläikän joutuvan lattialle. Hain mukillisen maitoa ja istuuduin paikalleni. Olin hieman ujo, enkä uskaltanut istua kenenkään viereen. Kaikilla muilla oli jo ystävä, minulla ei. Saisinkohan minä ystäviä? Laskin katseeni lautaseen ja lusikoin hieman keittoa suuhuni. Se oli pahaa, mutta minun pitäisi syödä se. Äiti sanoi, ettei ruokaa saanut jättää lautaselle. Kotona en saanut paljoa ruokaa, korkeintaan kolmesti päivässä, neljästi, jos kävin varastamassa kovettuneen leivänkannikan komerosta.
”Voinko tulla tähän?” vaaleahiuksinen, valkeaposkinen ja mekkoon puettu tyttö kysyi varovaisesti ja katseli edessäni olevaa vapaata paikkaa.
”Joo!” sanoin iloisena. Tyttö katsoi minua hassusti ja minä katsoin takaisin.
”Sinä pudotit ruokaa syliisi”, tyttö sanoi ja laittoi lautasen eteeni. Katsoin syliini. Voi ei! Äiti suuttuisi. Parhaimmat vaatteeni olivat yltä päältä vihreässä mössössä.
”Oi!” henkäisin.
”Tuossa”, tyttö ojensi paperinpalasen minulle. Otin sen ja yritin hinkata tahraa pois.
”Voi!” henkäisin taas, nyt pelästyneenä. Koruni, se oli poissa.
”Ei se niin paha ole”, tyttö rauhoitteli.
”Ei kun... Minun koruni! Se on kateissa”, sain sanottua, kun kyyneleet kihosivat silmiini.
”Mennään etsimään sitä?” tyttö ehdotti.
”Pitää syödä ensin”, huomautin.
”Sen jälkeen?”
-
Ooh, tässä on kiinnostava aihe ja heti jäi kiinnostamaan miten tarina tulee jatkumaan ja päättymään. :o Kirjoitustyyli on ok, mutta tästä tekisi ehkä elävämmän jos olisi vähän enemmän kuvailua. Ja kuvailulla tarkoitan nyt sitä, että vaikkapa joitakin värejä kuvaillessa vois ottaa mielikuvituksellisempia esimerkkejä - sitruunankeltainen, mintunvihreä, mahonginruskea tms. Ymmärrän kuitenkin myös jos se ei sovi sun tyyliisi kirjoittaa, kaikillahan on omat tapansa. :''') Olisi kumminkin myös kiinnostavaa kuulla enemmän päähenkilöstä, toistaiseksi hän on jäänyt melko etäiseksi hahmoksi jonka ajatuksista ja taustasta lukija tietää hyvin vähän.
Täytyy sanoa, että täällä on jonkin verran yhdyssanavirheitä. Jo otsikossa: pullon pohjatyttö kirjoitetaan mielestäni ihan kokonaan yhteen, ellei tässä otsikossa nyt ole joku juju? :--)
Minulla suuret ruskea sangalliset pullonpohja lasit
Kirjoittaisin että: Minulla oli suuret, ruskeasangalliset pullonpohjalasit
saparopäisen tytön yhdeksi luokka laisistani
luokkalaisistani
varastamassa kovettuneen leivän kannikan
leivänkannikan (tai mä kirjoittaisin noin, en oo ihan täysin satavarma?)
Tekstissä ei kuitenkaan ole moittimisen sijaa. Kiinnostuksella odotan mitä jatkossa ehkä tulee tapahtumaan. :>
-
Iitta: Oij, ihanan pitkä kommentti sinulla :) Ja tämän mittaiset tekstit ovat minulle täysin uusia kirjoittaa, joten vinkkisi ovat enemmän kuin tarpeeksi tervetulleita! Elävöittämis vinkki pikkusanoilla, kuten juuri nuo sitruunankeltainen ym. olivat ihanat ja yritinkin hyödyntää seuraavissa pätkissä hieman erikoisempaa kieltä. Toivottavasti en heittänyt ihan överiksi :) Alussa hahmo on etäinen ja ujo pikkuinen, jonka ajatusmaailma kasvaa sen itse kasvaessa, eli toivon, että sama välittyy tekstissä. Eli aluksi ajatukset ovat pinnallisia ja sitten ne ns. syventyvät, jos ymmärrät, mitä meinaan. Ah, nuo yhdyssanavirheet <3 Vihaan niitä! Yhdyssanat ovat minulle SUURI ongelma, olisipa jokin keino tietää kaikki yhdyssanat tai jotain :D Kiitos kommentista!!
Pidemmittä puheitta seuraavat osat:
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 111
IV
Lusikoimme vihreän aineen pois lautasiltamme mahdollisimman nopeasti. Koru oli minulle tärkeä ja ellen löytäisi sitä, olisin pulassa! Veimme astiat keittiöön, minä kiitin ruuastakin, ei se niin pahaa loppujen lopuksi ollut ollutkaan. Pieni piparintuoksuinen keittäjä hymyili, kun me kiiruhdimme pois.
”Olen Marja”, vaaleahiuksinen kertoi nimensä ulkona.
”Minä olen Martta”, minä kerroin vuorostani omani. Kuljimme ulos aurinkoon ja suoraan keinuille.
Tutkimme koko alueen, keinun alta ja päältä, ketjusta ja hiekkalaatikosta, mutta en silti nähnyt koruani. Se oli poissa. Marja katseli minua säälien. En kaivannut sääliä! Minun silmiäni kirveli, olin oikea nyhverö, kuten isä aina sanoisi. Pelotti. Istuin maahan ja painoin pään pikkuruisiin polviini. Lempeän punainen paitani sai kyynelsateen ylleen jättäen jälkeensä himmeneviä lätäköitä.
-
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 119
V
Marja katseli vierestä, kuinka minä itkin. Minä olin kurja unohtelija, kadottaja. Kaikki, mitä rakastin, katosi. Ensin äidin kultasormus, isän penni ja sitten minun rakas helmikoruni. Ei Marja kyennyt ymmärtänyt, että se pikkuruinen helmikoru oli minulle tärkein asia koko maailmassa. Oikeasti Marja etsi yhä minun koruani, en vain nähnyt sitä. Tyttö käveli ympäriinsä, niin, että hiekka rahisi kenkien alla. Se katsoi keinun alle ja kaivoi hiekasta. Sitten Marja ojensi minulle jotain.
”Minä löysin sen”, pulppuava ääni kertoi minulle. Kohotin innostuneena katseeni, mutta koru oli aivan väärä.
”Ei se ole tuo”, inahdan. Marja ojentama koru on yönmusta ja letitetty rannekorua. Se on tehty langasta, ei helmistä.
”Minä annan sen sinulle”, Marja ojensi sen minulle, eikä luovuttanut, ennen kuin otin sen.
-
Genre: Drama
Ikäraja: K-7 (viittauksia väkivaltaan)
Sanamäärä: 165
VI
Minä juoksin taas. Kannoin pikkusiskoa sylissä ja kiskoin perässä veljeä vapaalla kädelläni. Isä oli taas juonut liikaa ja se hakkasi äitiä. Aina puristaessani silmät kiinni, näin rikkinäisen lasipullon. Näin sen sahalaitaisen reunan ja näin äidin heittäytymässä eteen, jotta me päästäisiin pois. Äiti rakasti meitä ja minä tiesin sen. Minäkin rakastin sitä... sekä isää, mutta en tänään. Ritiläovi tuntui raskaalta työntäessäni sitä auki. Kultainen aurinko hymyili meille, se sentään jaksoi olla aina ystävällinen. Minä vein sisarukseni leikkikentälle, istutin keinuihin ja heijasin heille vauhtia.
”Lisää!” pikkusisko, Lilja intoili, ei se vielä ymmärtänyt. Se oli minua neljä vuotta nuorempi, kolme vuotias. Viljo, minun veli, oli viisivuotias. Me oltiin kahden vuoden välein synnytty kaikki.
”Minulle myös”, Viljo pyysi surullisella äänellä. Se tajuaa jo, ettei ole hyvä juttu juosta ulos kerrostalon ovesta.
Minä annoin kyyneleiden valua samalla, kun he katsoivat taivaan lintuja. Keinu kuljetti heidät yhä korkeammalle ja korkeammalle. En ollut heikko heidän nähden, olin heikko silloin, kun kukaan ei katso särkynyttä lasta. Lasta, joka pakotettiin kasvamaan aikuiseksi liian nopeasti.
-
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 144
VII
”Marja hei, tule meidän kanssa hiekkalaatikolle!” meidän luokan kilttityttö Satu pyysi. Sillä oli tuhkanvärinen tuulenpesätukka. Sillä oli markkoja vaikka muille jakaa ja omat hiekkalelut. Minä tein korkeat kakut aina omin käsin! Tai sitten veli auttoi, ihan hieman vain. Usein se kuitenkin vain kiikkui. Marja katsoi minua. Me oltiin parhaimmat kaverit, tai minä pidin Marjaa parhaimpana kaverinani. Se hymyili kuitenkin Sadulle innoissaan ja katseli minua.
”Mennäänkö?” se kysyi. Isä sanoisi sitä tyhmäksi, jos olisi kuullut.
”Se pyysi vain sinua”, minä huomautin.
”Kyllä sinäkin voit tulla”, Marja sanoi ihmetellen. Siten se ajatteli.
”Mene vain”, minä käskin sitä.
Yksin oleminen tuntui yksinäiselle. Ei ollut ketään, kenen kanssa jutella, eikä kukaan leikkinyt heppoja minun kanssani. Keinut oli varattu isoille oppilaille ja tuolit vielä isommille. En tuntenut ketään, vain Marjan ja nyt Marja teki hiekkakakkuja Satun kanssa. Minä menin istumaan luokkahuoneeseen ja piirsin auringon vihkon kanteen.
-
Nyt oli jo paljon luontevampaa lukea kun tässä oli noita ihanasti kuvailevia pikkusanoja. x3 Ja lisäksi tarinassa päästiin eteenpäin, ihan uuteen ulottuvuuteen... Enpä osannut aavistaa, että Martan taustassa olisi noin rankkoja asioita. :c Tää on karulla ja ihanalla tavalla tosi todenmukainen tarina, tuollaistahan pikkutyttöjen elämä on. Mulla on vähän paha tunne siitä, että Satu tuli pistämään kapuloita rattaisiin Marjan ja Martan ystävyyden suhteen... :( Sadusta tosiaan tuli vähän pahisvaikutelma, mutta tykkäsin ihan hirveesti sen kuvauksesta tossa VII:ssä:
Sillä oli tuhkan värinen tuulenpesä tukka.
Tossa tosin on yhdyssanavirheitä, tuhkanvärinen ja tuulenpesätukka, mutta muita yhdyssanavirheitä en tekstistä löytänytkään! :---) Ne on kieltämättä ongelmallisia tapauksia joskus mulle itsellenikin.
Minun silmiäni kirveli, olin oikea nyhverö, kuten isä aina sanoisi.
Tää oli tosi surullinen kohta ja sai mut ymmärtämään, ettei isä välttämättä ole sellainen isä kuin pitäisi... Nyt mietityttää että mitä isän alkoholismin taustalla on, jos sitä koskaan tullaan tietämään, ja miten asiaan suhtaudutaan kultaisella 70-luvulla. : O
Ton VII:n lopetus oli ilmeettömällä ja yksinkertaisella tavalla ihan tajuttoman hieno ja surullinen. Tää on tosi mielenkiintoinen tarina, odotan tosiaan innolla jatkoa. Ja ihanaa, että päivittelet näitä tällaisessa "isommassa kasassa", että saa lukea kerralla enemmän. ;>
-
Iitta: Hienoa, että kehitystä näkyy jo näinkin pienellä panostuksella :) Alussa yritinkin luoda vaikutelmaa, jossa puhutaan idyllisestä pikkuperheestä, jolla on muutama lapsi, ns. kulissiksi. Mutta vähitellen yritän alkaa repiä näitä kulisseja alas, selvittämään lukijalle, missä oikeasti ja todella mennään. Satun voi tosiaan lukea tän tarinan pahikseksi näin alkuun, ilman sitä kaikki olisi ehkä ollut toisin :)
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 142
VIII
Seuraavana päivänä Marja oli taas minun kanssani, kuten aina ennenkin. Piirsin tunnilla auringolle hymynaaman.
Välitunnilla istuimme hiekkalaatikolla ja näytin Marjalle, kuinka hiekkakakut tehtiin ilman rahassa kylpevien sankoja. Marja nauroi tasankolinnakkeelleni. Kysyin, että mikä on ja hän väitti sen näyttävän aivan pyramidille. En tiennyt mikä se oli, mutta päätin, että siitä tehtäisiin iso sellainen. Rakensimme tasankolinnakkeestani jättimäisen pyramidin.
Silmäilin pihan toisessa laidassa liikkuvia lapsia. Satu leikki pusuhippaa meidän luokan kukkaruukku poikien kanssa. Niillä oli ruskeat housut, hedelmäkarkkien väriset paidat ja hyvin käytetyt äänihuulet. Kun tyttö saatiin kiinni, tuli koko porukka huutaen sen ympärille. Minä inhosin sitä peliä. Pussata sai vain, jos rakastaa, niin minulle oli opetettu. Äiti sanoi, että se rakastaa isiä. Minäkin rakastan isää.
Satu tulee taas meitä kohti.
”Marja, tule pelaamaan!” se pyytää. Minä tasoitan kultaisen pyramidimme kylkeä, enkä vilkaisekaan tuulentyttöön. Marja pyytää anteeksi ja lupaa olla ensi välitunnilla minun kanssani.
-
Genre: Angst
Ikäraja: K7
Sanamäärä: 119
IX
Minä en koskaan enää ollut Marjan kanssa. Juttelimme aamuisin ja hän kertoi päivästään, mutta vähitellen hän vietti yhä enemmän aikaa Satun kanssa ja vähän vähemmän minun. Ranteessani on yhä se musta rannekoru, jonka hän antoi. Minä muistan, kuinka rintaa puristi se yksinäisyys, kuinka Marjan ja Sadun katseleminen satutti. Olin kuin tuuli vailla puita. Minä humisin omaa yksinäisyyttäni. Kolme vuotta olin ei kukaan! Olin ujo pullonpohjatyttö, joka tutki maailmaa ruskeasankaisten lasiensa lävitse. Minä itkin itseni iltaisin uneen, päivisin piilouduin luokan nurkkaan. Auringot muuttuivat käärmeiksi. Minä piirsin tuskani paperiin. Piirsin ehjän perheen, hymyilevän isän, mustelmattoman äidin ja itseni ehjässä mekossa. Viljon ja Liljan nauramaan isän reppuselkään ja äidin syliin. Neljännellä lopetin itkemisen. Olin liian turta siihen. Jatkoin elämääni suuressa sumussa kulkien.
-
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 155
X
Talutin taskurahoja tienatakseni naapurin koiraa. Kotimme oli vaihtunut puhtaanvalkeasta omakotitalosta. Asuimme nykyisin keskustassa, ahtaassa yksiössä, jossa viisihenkinen, kasvava perheemme asui. Isä kävi nyt töissä ja tuli nälkäisenä kotiin joka ilta. Nälkäisenä ja janoisena... varsinkin janoisena. Rekku, nuori kultaturkkinen pystykorva, asteli suittuna märänharmaalla katukivetyksellä. Siniharmaat pikkukivet liukuivat jalkojeni alla, kun kuljin porttikongin lävitse ja ovelle. Koputin ja annoin oven avauduttua koiran sen omistajalle.
”Hyvää työtä”, minua kehuttiin. Hymyilin ujosti, en vieläkään osannut puhua ihmisille. Vanhemmille oli kyllä helpompi puhua. Rönsyäväpartainen mies kaiveli lompakkonsa syvyyksiä ja ojensi sitten minulle viisi markkaa. Sen ruosteenpunertava pinta oli sileä, kaunis. Siihen oli kaiverrettu laivan kuva ja viitonen. Kiitin hymyillen ja kävelin kotiin. Yritin piilottaa rahan taskunpohjalle.
Isä istui pikkuruisen keittiösyvennyksen perällä. Allaan hänellä oli kuusenvihreä puujakkara. Vasemmassa kädessään hänellä oli oluttuoppi ja oikeassa haarukka. Pitkät viikset olivat voikuorrutteiset. Nielaisin. Oven kolahdus jäi kaikumaan onttona esimakuna huoneeseen. Välissämme oli yksi oveton oviaukko. Äiti ei ollut pelastamassa, eikä minun tarvitsisi pelastaa pienempiäni.
-
Tämä tarina on karulla tavalla kaunis ja koskettava. Kirjoitustyylisi tekee siitä kauniin, itse tarina karun ja koskettavan. Teksti on helppoa lueskeltavaa, mutta kuitenkin siihen sisältyy joitain sellaisia mausteita, jotka koukuttavat lukijan. Ainakin minut! Tässä on myös ripaus elämää, todellisuutta. Sellaiset kertomukset kiehtovat minua.
Viimeisimmässä luvussa esiintyy pieni mutta...
Talutin taskurahoja tienatakseni naapurin koiraa.
Joko olen tyhmä tai sitten tässä lauseessa piilee painovirhe paholainen. Eli mitäs tämä lause tarkoittaa?
Muuten hyvä näin, jatka samaan malliin. :)
-
Crownless: Aij, kiitos ihanasta kommentistasi :D Se saa minut uskomaan, että tällä tarinalla voi olla oikeasti jotain kosketusta :) Aloin itse miettiä tuota lainaamaasi lausetta. Itse saan ideasta kiinni helposti ja kun luin tätä kaverillenikin, niin hänkin sai. Sitten mietin sitä vaihtoehtoa, että olisinko laittanut sinne jotain murretta? En tiedä vieläkään vastausta :) Mutta kyseinen lause meinaa siis sitä, että päähenkilö/kertoja ulkoilutti naapurin koiria saadakseen itselleen hieman käyttörahaa :D
Genre: Drama
Ikäraja: S
Sanamäärä: 175
XI
Sydämeni yritti tulla ulos rinnastani. Se läpätti, kuin avuton linnunpoika, sen pyrkiessä ensikertaa ulos pesästään. Voikuorrutteiset viikset värähtivät ja tunsin kyyneleiden polttavan tietään ulos silmistäni. Isä katsoi minua pahantahtoisesti. En ollut hänen tyttärensä, olin hänen palvelijansa.
”Mitä sinulla on minulle?” mies kysyi. Tänään hän ei ollut minun isäni. Hän ei nostanut minua harteilleen hymyillen viikset väpättäen. Tänään hän oli monsteri, kylmä ja juopunut. Minun käteni puristui minun rahani ympärille suojellen. Toivoin voivani levittää enkelin siivet suojakseni, mutta en voinut. Saatoin vain rukoilla, ettei hän ottaisi vyötään naulakosta ja iskisi sitä kehooni. Jälleen. Uudestaan.
”Mitä sinulla on minulle? Kiittämätön lapsi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä minun selkäni takana puuhaat!” isäni ääni alkoi kohota ja minä luovutin. Otin kolikon taskustani ja laskin sen pöydälle isän viereen. Peruutin ja pelkäsin, jälleen, ainiaan.
”Eikö enempää?” isälle mikään ei riitä, minun isoni on hänelle pieni.
”Ei”, kuiskasin. Isä ei vastannut enää mitään, pakenin. Juoksin oviaukosta kamarin puolelle, asunnon ainoaan toiseen huoneeseen. Menin pedatun siskonpedin ylitse ikkunalaudalle, istuin sille ja tuijotin hautausmaalle.
Olisiko helpompaa, jos olisin tuolla? Haudattu.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: K-7
Sanamäärä: 100
XII
Uusi oppilas tuli luokallemme. Poika. Ajattelin, että josko hän voisi olla ystäväni, kun kukaan muu ei ollut. Istuin takapulpetissani, perällä, piilossa katseilta. Se paikka vain oli vakiintunut minulle, eikä kukaan enää välittänyt. Jos joku istui paikalleni, nenästä pidettiin kiinni ja kättä heiluteltiin hajun hälventämiseksi. Haisunäätä! he huusivat. Anteeksi, että isäni poltti sisällä, anteeksi, että hän istui kerrankin vierelläni ja jutteli mukavia.
Tuo poika, siilitukkainen, ruskeasilmäinen ja farkkutakkiin pukeutunut. Hän ei välittänyt tavoista, vaan tuli suoraan minun luokseni. Ajattelin, että kerrankin joku tulee vapaaehtoisesti, hei, ehkä hän on kiva.
”Pois minun paikaltani!” Toiveeni murskattiin kengänpohjan alle viiltäen ja repien. En uskaltanut sanoa mitään, en uskaltanut puolustautua. Tunsin jokaisen tuijotuksen kehossani, tunsin itseni niin alastomaksi.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: K-7
Sanamäärä: 100
XIII
Se päivä muutti kaiken. Uusi poika, Elias, nauroi jokaiselle pikku erheelleni, istui minun paikallani. Opettaja kehotti minua istumaan etupulpetissa, niissä, joiden kanteen ei kirjailtu mitään, joissa ei surtu. Vihasin kiduttajaani, Eliasta, ensihetkistä asti. Hymy Eliaksen huulilla ei kuollut, vaikka opettaja määräsi häntä vaikenemaan, se ei kuollut, vaikka olin kuin ei mitään. Sanat eivät satuta, ajattelin. Satuttivat ne!
Sanat upposivat minuun, turruttivat ja syöksivät minut pohjalle. Yritin saada sanat pois mielestäni, mutta en kyennyt siihen. Kirjoitin niitä ylös vihkojeni kanteen, sisuksiin ja tein niistä todelliset. Yhtenä päivänä en enää tiennyt mitkä niistä olivat minun ajatuksiani ja mitkä Eliaksen.
Elias, minä haluan tappaa sinut.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: K-7
Sanamäärä: 100
XIV
Tukin korviani sormillani. Sattui, itketti ja pelotti. Rintani nyki kouristuksen omaisesti. En voinut mitään. Äiti kiljui isälle, raivosi, kuinka hänen juomisensa ajoi meidät perikatoon. Heidän huutonsa ujuttautui soljuvan vedenlailla korvakäytävään, kertoi, ettei mikään ole oikein. Puristin sormeni syvemmälle, niin, että sormenpäät muuttuivat punaisiksi ja korviin sattui. Lilja itkee siskonpedin nurkassa, ikkunan vieressä. Katsoin hänen kyyneljuovaisia poskiaan, katsoin hänen punaisia silmiään. Minä luovutin pelolle, luovutin itkulle ja juoksin.
En juossut Liljan luo. Juoksin äidin kiljumisen ja isän kohotetun käden väliin. Ensimmäistä kertaa nousin isäni alkoholihuuruja vastaan. Kasvoihini rysähti karheaa ja kovaa, pitelemätöntä. Lensin äitiä päin, tunsin maton nukan korvani juuressa. Kaikki kaikui. Askeleet, rusahdus, minä.
-
Oi vitsi, tähän on tullut jatkoa, just kun pari päivää sitten mietin että suunnittelitko kirjoittavasi tätä vielä. :---) Tykkäsin kovasti uusista raapaleista ja pakko sanoa, että sulla on todella vaikuttava tapa kuvata ihmisiä. Tuo Eliaksen kuvauskin; tavallaan niin yksinkertainen, mutta samalla jotenkin niin hieno. Miten paljon kirjoitat yksityiskohtia jne., ihailen sitä.
Tuossa XI:ssä viimeinen kappale vähän mietityttää mua. Siis tämä:
Olisiko helpompaa, jos olisin tuolla, enkä täällä? Haudattu.
Jokin siinä on vähän tökerön kuuloista ehkä. : o Siinä ei välttämättä edes tarvitse tuota "enkä täällä"-lausahdusta. Virke kuulostaisi varmaan ihan hyvältä pelkästään "Olisiko helpompaa, jos olisin tuolla?". Mutta tietysti tämä on vain ehdotus. :---)
Todellakin koskettavaa tekstiä, taas kerran. Oot taitava herättämään tunteita - erityisesti toi XIII:n lopetus sai mut säpsähtämään. Se tuli niin äkkiseltään, niin tyynen raivoisasti, että hui! Myöskin XIV:n loppu oli kamala ja uskomattoman hieno. ; __ ; Tätä sarjaa on todella kiinnostava lukea, kiitos taas päivityksistä!
-
Vau. Vau miten upeaa, karua, koukuttavaa, riipivää, surullista, ahdistavaa ja silti kaunista tekstiä.
Kuvaat tosi hienosti maailmaa pienen tytön kuvakulmasta! Hän ei ole liian lapsellinen, muttei katso sellaistenkaan silmien läpi, jotka ovat katselleet viisitoista vuotta maailman menoa. Hän selvästi nuori tyttö, mutta fiksu, ei mikään ääliö, selvästi lapsi. Teksti saa hänet tuntumaan tosi, tosi ihmeellisen aidolta, sydäntäpuristavan aidolta.
Äiti rakasti meitä ja minä tiesin sen. Minäkin rakastin sitä... sekä isää, mutta en tänään.
Ja tämä! Kuinka hän kaikesta huolimatta rakastaa isäänsä, tavalla jolla vain lapsi voi rakastaa. Ja sitten tuo loppulisäys: mutta en tänään. Viimeistään tässä kohdassa olin niin myyty, että unohdin muun maailman ja vain ahmin tekstin itseeni. Kamalaa, kamalan upeaa. Olet tosi taitava kirjoittaja, ja osaat eläytyä päähenkilöösi ihan mielettömän hyvin.
Tuo päähenkilösi on aivan järkyttävän todellinen muutenkin. Hän ajatuksensa ovat raadollisia ja pelottavia, todentuntuisia. Ne ovat oikeita, kaikessa hirveässä kauneudessaan (esim. Elias, minä haluan tappaa sinut.) ja jotenkin niin häpeämättömiä. Minun käy aivan tajuttoman paljon sääliksi tätä pientä Pullonpohjatyttöä!
Ja älyttömän kaunis nimi tällä koko jutulla muuten, aivan ihana. Siis tuo Pullonpohjatyttö. Se kuvaa häntä jotenkin niin upeasti, pullonpohjasilmälasit ja siellä pohjalla, alla, kaikkien tallottavana. Aivan järjettömän upeaa piilotettua merkitystä ja tuollaista, oh nam!
Mutta joka tapauksessa, jään ehdottomasti seuraamaan tätä pientä, surullista tarinaa. ♥
-
Iitta: Voi, olen todella pahoillani, ettei jatkoa tullut hetkeen :D Tämä ei tosiaankaan ole vaipumassa unholaan, on ollut vain koulukiireitä ja kirjoitusinto käväisi ficcien puolella jonkin aikaa. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja yritän pitää tämän aktiivisena :D Ja mainitsemastasi kohdasta: poistin sen lopun, koska se tosiaan kuulosti, ainakin ääneen luettuna, paljon järkevämmältä :D Kiitos huomautuksesta ja mukava, että jaksat seurata tätä :)
Crywell: Oij, ihana kun olen kyennyt samaistumaan noin paljon hahmoon! Kehut ovat kuin musiikkia, ja hyvää sellaista, korville ja punastelen täällä varmasti todella paljon :D Olen teksteissäni yrittänyt kuvata juuri sitä ajatusmaailmaa, mikä hahmolla itsellään on, sitä yhtään kaunistelematta. Ehkä joku, joka kiusaa ja lukee tämän, tajuaa, että se harmiton sanaleikki voi oikeasti satuttaa tai ehkä se yksi tönäisy päivässä rikkoa muutakin, kuin vain ihon. Nimestä: sen kanssa minulla ei ollut ongelmaa. Suuret silmälasit, kiusattu, ja juuri kuten sanoit, kaiken pohjalla! Olit sisäistänyt nimestä juuri ne asiat, jotka minullekin siitä tuli silloin aikoinaan mieleen, kun tämän aloitin :D Kiitokset ihanasta kommentista!
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: 100
XV
Ovi jysähti kiinni, itkin ja potkin pöydänkulmaa, sätkin. Näin hahmoja, en tarkkoja, mutten epäselviäkään. Tuossa oli kulma, tuossa toinen, pöytä rakentui silmieni eteen hitaasti, vaivalloisesti. Itken. Äiti painoi jääpussin silmäkulmaani, hymyili ja rauhoitteli hetken. Sitten hän alkoi poimia lasinsirpaleita lattialta. Liljan käsketään pysymään toisessa huoneessa, ettei tarvitse pihdeillä repiä teräviä reunoja pois paljaista jaloista.
”Anteeksi”, sanoin äidille, kun hän istui vierelleni mustanahkaisen sohvan reunalle. Se oli ollut äidin lempimuki, vedin sen kaatuessani mukaani.
”Ei se ole sinun vikasi”, äitini lohdutti. En uskonut. Jos minua ei olisi, ei isäkään joisi. Jos Liljaa ei olisi, ei isä joisi. Olisi parempi, jos äitiä ei olisi, niin isä saisi juoda! Kaikki olisi toisin, jos minua ei olisi...
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: 100
XVI
Isä palasi aamuyöstä. Hän tallasi jalkani päälle ähkiessään itsensä sänkyyn. Minä nielin itkuni ja turrutin kyynelkanavani. En mennyt kolmeen päivään kouluun, mutta en ollut kotonakaan, kuin sen, mitä pystyin. Naapurillemme sanoin matematiikan vihosta repäistyllä palalla, etten voisi ulkoiluttaa heidän koiraansa hetkeen, sillä lasini olivat rikki. Valetta, pelkoa.
Minä istuin siellä, hautausmaalla. Ihmiset tuijottivat mustaa silmäkulmaani ja minun teki mieli näyttää herjasormea, sitä keskimmäistä. Istuin pitkään hautoja kiertävällä kiviaidalla ja välillä etsin omaa hautaani, kiveä, jossa lukisi nimeni. En löytänyt sitä, en vielä.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: 100
XVII
Kun palasin kouluun, vannoin haluavani kadota heti. Elias odotti minua puiden katveessa, repi repun selästäni ja heitteli kirjat ympäriinsä nauraen.
”Onko isän pikkutyttö ollut kipeänä?” hän ilkkui ripotellessaan kirjoja minun poimittavakseni. Nostin ne sanaakaan sanomatta, ääntäkään päästämättä. En katsonut Eliasta, en muita oppilaita. Tuijotin hiekkaa jalkojeni alla ja mietin: 'mikä minussa on vikana?' Repun Elias viskasi katolle. Minä hymyilin silloin, kun peltikatto kimalsi vasten aurinkoa. Halusin pois, joten ehkä voisin lentää pois?
En välittänyt kenenkään katseista, kävelin vain tikkaille, kipusin niiden teräksistä pintaa pitkin ylös toisessa kainalossa kirjojani kantaen. Otin repun, kirjat sinne, tulin alas ja hymyilin. Silloin kohotin katseeni ja katsoin Eliasta suoraan silmiin. Tiesin, ettei se jäisi siihen, mutta minua hymyilytti.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: -
XVIII
Olet ruma!
Hampaasi ovat niin isot, että niillä voisi kaataa puun.
Haiset, kuin olisit uinut paskakaivossa.
Silmiäsi voisi käyttää veneinä ja lasejasi purjeena!
Kukaan ei kestä sinua!
Nenäsieraimeni ovat liian suuret.
Reppuni on liian halpa.
En kelpaa kenellekään.
Kukaan ei kaipaa minua.
Tulen aina olemaan yksin.
Minä. En. Ole. Mitään.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: 120
XIX
Nuolin hiekkaa tänään, nuolen sitä huomenna. Elias asetti jalkansa reittini varrelle, töni pitkin seiniä ja sylki niskaan. Opettajat ei näe, ei huomaa. Olin tikku muiden jalassa, eikä minua saanut poistettua. En poistu, vaikka revitään, haukutaan, väännetään tai käännetään. Haluan pois!
Menin tyttöjen vessaan, lukitsin valkean vessanoven ja istuin pöntölle. Meillä oli sellaiset ryhmävessat, joissa on viisi koppia ja yhteiset käsienpesualtaat. Kuulin jonkun käyvän vessassa, mutta en välittänyt. Nostin housuni vasta, kun hän oli lähtenyt ja avasin lukon. Ovi aukeni, mutta minä en liikkunut. Vessapaperia lojui lattialla märkinä köntteinä: niitä oli käytetty pytyssä, revitty ja levitelty pitkin lattioita. Valkeat, kunnossa pidetyt altaat, joiden yläpuolella on peilejä: maalattu punaisella saippualla, tukittu paperimössöllä ja kuminauhoilla. Minua vastapäätä olevassa peilissä luki yksi sana:
Kuole.
-
Huh..... Tää on tosiaan niin äärettömän voimakas tarina. Aivan kammottavan surullinen ja niin täynnä vihaa ja surua ja itseinhoa ja alistumista, todella ottaa rinnasta kun lukee näitä. En osaa todella sanoa muuta kuin että kirjoitat niin vaikuttavasti ja nää asiat jää päähän kummittelemaan. Raastavaa lukea näitä ja just siksi niin hienoa. Virheitä en löytänyt juuri mitään ja sun kirjoitustyyli on edelleenkin todella hieno.. :--)
”Anteeksi”, sanoin äidille, kun hän istui vierelleni mustanahkaisensohvan reunalle. Se oli ollut äidin lempi muki, vedin sen kaatuessani mukaani.
Tossa XV:ssä on kuitenkin noi kaksi virhettä, eli "mustanahkaisen sohvan" ja "lempimuki". Mutta muuten en tosiaan huomannut virheitä. Pakko sanoa että Elias on niin hirveä ihminen. :'< Kiitos taas päivityksistä.
-
KKsta hei!
Olet tarttunut vaativaan, vakavaan ja vaikeaan aiheeseen. Koulukiusaaminen ja toisaalta perheväkivalta ovat sellainen yhdistelmä, joka todellakin, niin kuin itse sanoit, saa ihmisen vajoamaan uskomattoman alas. Lyhyt shottimainen rakenne sopii kerrontaan, neuloo tavallaan ketjua, jossa yksi kipu muuttuu uudeksi ja taas uudeksi. Haluaisin vielä alleviivata, että teksti on tällaisenaankin hyvä, ja nämä pohdinnan aiheet, joita tähän listaan, ovat ennemminkin sellaisia, mitä itselleni tuli mieleen, kuin sellaisia, mille ehdottomasti pitäisi tehdä jotain;
Minäkertoja suhtautuu itseensä hiukan alentuvasti, niin kuin katselisi omaa olemistaan ajan ja paikan takaa, kertoisi joskus aikuisena omasta lapsuudestaan. Voisiko tätä kontrastia tuoda enemmän esiin, esimerkiksi sellaisilla huomautuksilla, jotka kertoisivat selvemmin, mitä kertoja omasta toiminnastaan ajattelee. Paheksuuko hän sitä jälkeenpäin, puolusteleeko, suhtautuuko hän omiin kokemuksiinsa viileän ulkopuolisesti, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle, toisessa elämässä. Tämä kertojan suhtautuminen riippuu tietysti ihan siitä, mihin hän tarinan edetessä päätyy, ja sen pystyy tässä vaiheessa tietämään tasan kertoja itse, ja sinä kirjoittajana.
Tämä ei vaikuta selviytymistarinalta. Näyttää siltä, että Martan tarina sukeltaa spiraaliin, joka vie kerros kerrokselta alemmas. Hänessä välähtää taistelijahenkeä silloin, kun hän astuu isänsä lyönnin eteen, mutta jotenkin on kamalan vaikea uskoa, että hän itse, omin avuin, löytäisi itsestään voiman kasvaa irti kiusaajistaan. Tämä asettaa oman haasteensa tuohon aikaisemmin mainitsemaani kertojatilanteeseen. Martta suuntaa kohti hautausmaata, kertooko hän tarinaansa haudan takaa?
Kuvaamasi kiusaaminen/väkivalta on tähän mennessä ollut hyvin fyysistä, sen ymmärtää, kun päähenkilö on vielä niin nuori, että juuri fyysinen väkivalta sattuu kaikkein eniten. Kun tarinan kokijalle tulee ikää, voisi olla ihan perusteltua muuttaa väkivallan luonnetta vähämmän näkyviä jälkiä jättäväksi; vaihtuisiko kiusaaja-Elias SatuMarja-jengin satuttaviin sanoihin? Tytöthän osaavat olla vihassaan ja halveksunnassaan paljon julmempia kuin pojat.
Tämä Marja-kuvio oli muutenkin mielenkiintoinen; tavallaan tässä olisi ollut Martalle pelastus, hengitystie, ja kuitenkin, vaikka Satu toimi viekoittelijana ja taustavoimana, Martta itse antoi Marjalle luvan lähteä, työnsi hänet pois luotaan. Martta ei ehkä itse näe asiaa niin, koska kokee olevansa arvoton, koska kokee, että Marja ansaitsi parempia ystäviä kuin hän, mutta juuri tässä kohtaa Martassa paljastuu huolestuttavaa itsetuhoisuutta. Hän työntää ainoan tukensa pois luotaan, voidakseen luvan kanssa vajota syvemmälle omaan kurjuteensa. Hän on antautunut kivulle, hyväksynyt sen, että häntä kuuluu kohdella huonosti. Hän hakeutuu tilanteeseen, jossa saa osakseen kurjuutta. Hän on kasvanut siihen rooliin, jota ei itse valinnut, mutta johon kuitenkin suostui. Tämä tukee entistä enemmän sitä vaihtoehtoa, että tässä ei ole kysymyksessä selviytymistarina.
Vaikka näissä viimeisissä Martta vastaakin Eliaksen kiusaan hymyllä, siitä puuttuu taistelijahenki. Martta ei ole aktiivinen toimija, vaan objekti, jolle tehdään, jolle tapahtuu. Tavallaan se on hieno, oivaltava kuvaus siitä, mitä ihmisen psyykkeelle tapahtuu noin synkässä tilanteessa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että täysin passiivinen kertoja on sama, kuin jos seuraisi perheen elämää vaikkapa ruokapöydän näkökulmasta; se toimii lyhyessä tekstissä, pidemmässä se alkaa jo vaatia hurjaa ilmaisuvoimaa. Eli siis, miten saada Marttaa lisää vääntö? Tällä hetkellä hän on niin maassa, että mikään omaehtoinen itsensä pelastaminen ei onnistu. Ehkä kuvaan astuu joku pelastava enkeli, ulkopuolinen, uusi ihminen, joka omalla tahdonvoimallaan puuttuu tilanteeseen, opettaa Martan arvostamaan itseään. Tässä on kuitenkin pieni Deus ex machinan vaara. Pystyykö Martta löytämään itsestään sen voiman, joka parantaa hänen haavansa? Hänellä on kaikki dramaturgiset edellytykset olla vain vajoava kertoja, joka menee kerros kerrokselta alaspäin, mutta samalla lukija toivoo, että hän lopulta nousisi.
Ihan tekstitekniikkaa ajatellen yhdyssanat näyttävät olevan pääasiallinen kehityskohteesi, niistä näyttävät aikaisemmat kommentoijat suurimman osan jo keräilleen. Älä kuitenkaan tee kirjoitusvirheistä liian suurta numeroa itsellesi; yhdyssanavirheet korjautuvat parhaiten kirjoittamalla, kirjoittamalla, kirjoittamalla. Jatka rohkeasti, niin hiljalleen ne häviävät tekstistäsi. Muutenkin kaikki tuollainen hienosäätö, pilkkuvirheet, viittausvirheet, on sellaista, mikä karsituu pois, kun vain jaksaa kirjoittaa eteenpäin. Ne eivät kaada tekstiä, eivät huononna sen ilmaisua, tee tarinasta lukukelvotonta. Ne karsiutuvat pois harjoituksella, joten älä ajattele niitä!
Menipä taas vähän analyysin piikkiin. No, sen siitä saa, kun ottaa randomkommentoijan kampanjasta ;D Teksti on hyvää, vahvaa. Osoitat kirjottajan rohkeutta aihevalinnallasi. Jatka!
-B
-
voih :-\
Kävi niin sääliksi tyttöä. Sitä vain toivoo että tulevaisuudessa kaikki kääntyisi hyväksi.
Kirjoitit tosi hyvin ja onnistuit hyvin vähäiseen sanamäärään sisällyttämään niin paljon kaikkea
Kiitos tästä :)
Olitko vielä jatkoa kirjoittamassa? :D
-
Mielenkiintoisia pikku pätkiä. Tätä on ollut todella hyvä lukea.
Martta on hahmona ok: hänen omituisuutensa ja samalla normaaliutensa törmäävät sulavasti toisiinsa. Sivuhahmot ovat uskottavia ja kuvailusi on aivan loistavaa. Kyllä tätä lukiessa näkee silmissään kerrostalon, ala-asteen hiekkalaatikoineen ja hautausmaankin. Jostain syystä kuvittelen päähenkilön muistuttavan Murjottavaa Myrttiä pienoiskoossa.
Joskus tämänlaiset "mini-teksti sarjat" saattavat käydä tylsiksi ja itseään toistavaksi, mutta tässä ei tosiaan käy niin. Tykkään todellisuuspohjaisista teksteistä, koska niissä on aivan omanlaistaan syvyyttä. Tykästyin heti kuvailuusi, sitä ei voi olla hehkumattamatta. Ja vaikka aiheet ovat aika rankkoja, niin et todellakaan ole sortunut mihinkään jatkuvaan voivotteluun tai sellaiseen rypemiseen, jota inhoan.
Odotan jatkoa.
-
Brangwen: :o Kommenttisi on melkein juuri sellainen mitä toivoin tälle tekstille! Analysoiva ja pohtiva. On todella mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset pohtivat Martan elämästä, millaisena he tämän tarinan näkevät ja miten he olettavat käyvän. Tästä on todella pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin tätä, niin toivotaan että tämä taso säilyy teksteissä edelleen. Uskoisin, että ajatus pysyy mukana, muttei välttämättä yhtenäisyys. No, katsotaan. Kiitos paljon kommentistasi ja ihana, kun herätit minussa myös kirjoittajana kysymyksiä Martan kohtalosta :D
Maddy: Hienoa että löysit tämän! Olin kokonaan unohtanut tämän ja nyt, kun ilmoitit sen olemassa olosta, oli heti pakko käydä jatkamaan :D Jatkoa tulee ehdottomasti ja aion saattaa tämän kunnialla päätökseen, vaikka siinä menisi miten kauan. Eli SUURkiitos, kun potkit hieman persuuksille ja laitoit jatkamaan tätä!
skylar: Voii, Murjottava Myrtti on ihana hahmo omalla erikoisella ja tyttömäisen normaalilla tavallaan :D Ja ihana kuulla, ettei tämä käynyt tylsäksi! Kiitos myös sinulle, potkit myös omalta osaltasi minua eteenpäin tämän kanssa :D
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: n. 100
XX
En ollut ikinä säikähtänyt niin paljon. Juoksin kyyneleet silmiäni polttaen pyyhkimään jälkiä pois. Ei koskaan, ei ikinä enää! Pelko raatelee. Itken. Tunteideni sirpaleet putoilevat lavuaarin tukittuun koloon. En halua kuolla, en halua kuolla, en halua.
”Mitä minä sanoin!” tyttö lausuu ovelta osoittaen vessaan, minuun. Paperi kädessäni on mössöytynyt, likainen likatahra. Lavasteet taustallani kirkuvat syyllistä, opettaja huokaisee pettyneenä.
”Tulehan mukaani”, opettaja lausuu.
Virne tytön naamalla paljastaa hänet. Vain minulle. Kukaan ei ole noin iloinen nähdessään jonkun tässä tilanteessa. Vain syyllinen näyttää avoimen suoraan, etten ole hänelle mitään. Että ansaitsen sen, mitä tein, mitä en tehnytkään. Vai teinkö?
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: S
Sanamäärä: n. 100
XXI
Oikeastaan olen iloinen. Saan putsata vessaa koulun jälkeen, laittaa mopin ryömimään pitkin saippuoitua pintaa. Ei tarvitse mennä kotiin ja katsoa pulloa huulilla tai viiksiä voissa. En tiedä, en jaksa, en halua.
Vuosi hiipuu: isä juo, äiti huolehtii että saamme edes hieman ruokaa, minä puolustan äitiä. Koulussa kaikki jatkuu entiseen malliin. Kirjat, kengät ja joskus kynätkin löytyvät lätäköistä, naulakosta, roskiksesta, hiekkaämpäreistä. Päälle syljetään ja hiukset piti lyhentää purkan takia. Kesälomalla ollaan mökillä ja kaikki on hiukan paremmin.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: K7
Sanamäärä: n. 100
XVII
Ymmärrän Eliasta. Hän oli uusi ja halusi löytää paikkansa tässä maailmassa, koulussa. Hän näkee minut valttikorttina, korttipakan heikoimpana ja hyödyntää sen. Hän murskaa minut jätkänä, nousee itse kuninkaana.
Kun nokkataistelut alkavat tyttöjenkin kanssa, en enää ymmärrä. Satu... Marja! Pojat viettelevät heidät, piirtelevät kukkia ja sydämiä suullaan, kieputtavat kielenkannat laulamaan. Satu kasvattaa pitkät hiukset, muuttaa sen sähkökampaukseksi.
Koulun piha täynnä uusia lapsia, pieniä ja isompiakin kai. Siellä nurkassa on Lilja pirujen ympäröimä. Pienen pieni siskoni. Hänen laukkuaan revitään, uhmakkaasti tyttö pitää siitä kiinni. Älä päästä irti! Soperran mielessäni. Asfaltti repii jalkani liikkeelle. Liian hidasta, liian nopeaa. En haluaisi, mutta tahdon kuitenkin. Lilja älähtää jotain samalla hetkellä kun Eliaksen keho lennähtää seinää päin.
-
Genre: Drama, angst
Ikäraja: K7
Sanamäärä: n. 100
XVIII
”Ei koskaan. Ei koskaan siskoa!” silmäni lyövät liekkiä alla auringon. Ne nauravat, ne näkevät, että voimaa on. Se vain lensi, aivot nauravat. Eliaksen poski on repaleinen seinän sahalaidoista.
”Koskekaa minuun miten paljon tahdotte, mutta ette enää koskaan häneen”, sihisen. Lilja ymmärtää, se lähtee pois nopeasti. Se saa hyvän elämän. Yllättyneisyys pirujen naamalla haihtuu ja neuvoja kysytään Eliakselta. Elias tönii avustajat pois ja nauraa.
”Kuuletteko te jotain?” Hämmennyn Eliaksen puhuessa.
”Miten niin?” joku kysyy.
”Minä en kuule.”
Askeleet ohitseni. Neljä tummaa kenkäparia. Ohitse. Tuijotan eteeni. Eivätkö he kuulleet mitä sanoin? Eivätkö he nähneet... että olin tässä?
-
Voivoivoivoivoi :/ Käy niin sääliksi.. :( Ihana toi miten tyttö puolustaa siskoaan <3 Itsekin olen kynsin ja hampain puoulustanut veljeäni joka ei itse osaa puolustautua tarvittavalla tavalla.
Oli taas niin ... mikähän sopis äöö... No hyvin kirjoitat ja jotenkin onnistut kirjottamaan niin et tytön tunteet tuntee.