SuklaaKissa: Kiitos paljon! Ihanaa että tykkäsit ja on tosi kiva saada palautetta nii jaksaa jatkaa kirjoittamista (:
Luku 3: Ystävä vai vihollinen?
Laituri 9 ja kolme neljännestä oli täynnä nuoria velhoja ja noitia vanhempineen. Tylypahkan pikajuna oli lähdössä muutaman minuutin päästä ja suurin osa oppilaista hyvästeli vielä perheitään laiturilla. Jotkut olivat jo junassa nostelemassa matka-arkkujaan tavarahyllylle, jotta varmasti saisivat hyvän paikan junasta. Bellatrix Musta istui yksin häkissä kujertelevan uuden sarvipöllönsä kanssa tyhjässä junavaunussa katsellen tulevia koulutovereitaan katkerana. Hän näki äitinsä ja siskonsa seisomassa suuren asemakellon alapuolella. Rouva Musta oli kumartunut puhumaan leveästi hymyilevälle Andromedalle. Huomatessaan Bellan katseen Andromeda virnisti ilkeästi ja irrottautui äitinsä halauksesta.
"Äiti, käyn hyvästelemässä Bellan!" hän kuuli pikkusiskonsa huudahtavan. Andromeda juoksi sen junavaunun luo, missä Bella istui. Edelleen hymyillen Andromeda viittoi Bellaa raottamaan vaunun ikkunaa. Bella huokaisi kiukkuisena, mutta raotti ikkunaa.
"Bella, olen todella iloinen, että pääset jo nyt Tylypahkaan, mutta sinä et ole osoittanut olevasi iloinen minun puolestani. Ensi vuonna minäkin tulen Tylypahkaan. Eikö ole ihanaa?"
"Minä en iloitse puolestasi vaikka sinusta tulisi taikaministeri, rakas Andromeda", Bella sähisi ääni tihkuen katkeruutta."Sinä varastit äidin huomion päivänä, jona minä lähden Tylypahkaan, et sinä. En ihmettelisi vaikka olisit jotenkin onnistunut huijaamaan että osaat taikoa, sillä sinähän olet surkki!"
"Älä ole naurettava, sisko. Näit aamulla itse miten sain pöydän leijumaan!"
"Joku muu olisi voi-", loput sanoista katosivat junan pillin kimakkaan ääneen. Andromeda kohautti olkapäitään ja käänsi selkänsä siskolleen. Viimeisetkin laiturilla seisseet oppilaat kiiruhtivat junaan huudellen viimehetken hyvästejä perheilleen. Andromeda hypähteli muun perheensä luo vilkaisematta enää taakseen. Rouva Musta rutisti nuorempia tyttäriään olkapäistä ja heilautti sitten kerran kättään Bellan junavaunun suuntaan. Bella ei kuitenkaan saanut tilaisuutta vilkuttaa takaisin, sillä rouva Musta oli jo hymyssä suin keskittynyt Andromedaan.
Pettyneenä Bella laski kätensä ja käänsi katseensa tyhjään junavaunuun. Muutamat oppilaat olivat raottaneet vaunun ovea, mutta Bellan tyly katse oli karkottanut heidät. Nyt kuitenkin ovelta kuului asiallinen koputus. Bella tuijotti ovea hiljaa, valmiina torjumaan kaikki sisälle yrittävät. Vaunun ovi avautui ja paljasti takaansa vaaleahiuksisen, ylpeäkasvoisen pojan.
"Saanko tulla?" poika kysyi välittämättä Bellan torjuvasta ilmeestä. "Muut vaunut olivat täynnä".
Bella ei osannut muuta kuin nyökätä. Hän ei uskaltanut kieltäytyä, sillä poika näytti häntä vähintään kaksi vuotta vanhemmalta. Poika astui sisälle vaunuun, veti matka-arkkunsa sisään ja sulki vaunun oven sanomatta enää sanaakaan.
Juna oli ollut liikkeellä jo tunnin ja Bellaa alkoi häiritä uuden tuttavuuden tutkiva katse joka aina muutaman minuutin välein käväisi hänessä. Bella ei ollut suunitellut tekevänsä aloitetta, mutta alkoi hiljalleen kyllästyä hiljaisuuteen. Hän käänsi katseensa ikkunasta vieraaseen poikaan.
"Kuka sinä olet?" Bella töksäytti ja joutui heti taistelemaan punastumista vastaan kohdatessaan pojan ylpeän katseen.
"Minä", poika vastasi naurahtaen. Bella mulkaisi poikaa ärtyneenä ja käänsi katseensa pois.
"Olen Lucius Malfoy, muru", poika sanoi hetken päästä hymyillen vinosti. "Kerro sinä vuorostasi nimesi".
"Bella"
"Pelkkä Bella vain?"
"Bellatrix Musta".
"Ah, vanhaa sukua. Ja mitä luultavimmin sukua minulle".
"Niin kai..."
Bella ei ollut erityisen tyytyväinen keskustelun tulokseen, sillä nyt poika tarkkaili häntä entistä tarkemmin, joten hän keskittyi taas katselemaan ikkunasta sateista Englantia.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen käytävältä kuului ääniä.
"Eväitä lapsosille!" huuteli vieras naisääni. "Suklaasammakoita, jokamaunrakeita sekä uutuutena lakritsisauvoja!"
He kuulivat kärryjen lähestyvää ääntä ja Bella tunsi vatsassaan ikävää tyhjyyttä. Hän ei ollut ottanut mitään eväitä ja aamiaisesta oli jo monta tuntia. Kun kärry oli jo aivan heidän vaununsa kohdalla, Lucius nousi ylös, asteli rauhallisesti vaunun ovelle ja liu'utti sen auki.
"Minulle pussi suklaasammakoita, yksi lakritsisauva ja kurpitsaleivos. Ja pullo kurpitsamehua", Lucius sanoi ja kaivoi taskustaan muutaman kolikon. Hän ojensi ne myyjättärelle ja palasi istumapaikalleen. Bella ponkaisi äkkiä ylös istuimeltaan ja lähes loikkasi nälkäisenä vaunun ovelle. Myyntikärry oli jo kerennyt ohittaa heidän ovensa, mutta Bellan onnistui pysäyttää jatkuvasti huuteleva myyjätär.
"Oh, mitä saisi olla, lapsi-kulta?" myyjätär kysyi herttaisesti hymyillen.
"Yksi kurpitsaleivos ja yksi lakritsisauva", Bella pyysi. Hän ojensi nopeasti myyjättärelle kolikot, nappasi ostoksensa ja kiiruhti takaisin vaunuun. Syvään huokaisten hän istahti paikalleen Luciusta vastapäätä. Lucius oli jo lähes syönyt kurpitsaleivoksensa ja kaivoi valkoisesta pussista yhden suklaasammakon. Ihaillen Bella katsoi suklaasammakon ensimmäistä ja viimeistä loikkaa, joka päättyi suoraan Luciuksen odottavaan käteen. Tyytyväisenä itseensä Lucius haukkasi palan sammakosta ja vilkaisi Bellan ilmettä huvittuneena.
"Etkö ole ennen suklaasammakkoa nähnyt? Näytät jästiltä joka näkee lentävän auton..." Lucius uteli.
"Tottakai olen nähnyt! Itse näytät jästiltä", Bella huudahti kiukkuisena. Todellisuudessa hän todella näki suklaasammakon ensimmäistä kertaa, sillä hänen äitinsä ei ollut liiemmin ostellut lapsilleen herkkuja, eikä ylipäätään minkäänlaisia lahjoja, syntymäpäivien ja joulun käytännöllisiä lahjoja lukuunottamatta. Viime jouluna hän oli saanut sukkia..
"En tarkoittanut loukata..." Lucius vastasi tyynesti.
Bella alkoi jo hermostua pojan ylpeään käytökseen ja toivoi heidän saapuvan pian Tylypahkaan. Kuin vastauksena hänen toiveeseensa hän näki junan ikkunasta kaukana siintävän kivilinnan.
"Tylypahka..." hän henkäisi äänettömästi. Lucius oli myös huomannut saman ja avasi jo matka-arkkuaan. Hän kaivoi sieltä mustan kaavun ja veti sen päälleen. Bella huomasi kaapuun kiinnitetyn rintamerkin, jossa komeili luihuisen hopeinen käärme vihreällä pohjalla.
Mahtavaa, hän ajatteli. Tuo mäntti on tulevassa tuvassani!
Bella kaivoi myös kaapunsa matka-arkusta ja veti sen päälleen. Kaapu tuoksui vielä uudelta, sillä hän ei ollut pitänyt sitä kertaakaan päällään, sovitusta lukuunottamatta. Hän sulki matka-arkkunsa ja istui takaisin paikalleen. Tylypahkan siluetti näkyi selvästi hämärtyvässä illassa ikkunat loistaen kutsuvaa valoa. Bellan täytti suloinen odotuksen tunne.