Dria: Kiitos kommentista! Nämä kun ei juonellisesti ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, ei juonispoileja sen kummemmin pitäisi tulla vastaan, nuo ihmissuhdespoilit onkin sitten toinen juttu. Ja katsos, mä tykkään kirjottaa pitkästi, mut raapaleet tarjoaa kivaa vaihtelua pitkään sepustukseen. Voin mä sulle joskus kirjottaa Malec-raapaleen, jos oikein kauniista pyydät : )
culliina: Kiitos kommentista, ja hihi, hienoa, että onnistuin koukuttamaan sut Santittanyyn.
Lils: Kiitos kommentista. Kiva kuulla, että pidit kirjoitustyylistä, se hieman vaihtelee erilaisten tekstien kohdalla, mutta useimmiten yritän tehdä tekstistä jollain lailla sellaista runollista. Hyvä että se sopi tähän. Pahoittelen tuota vaikeaa lauserakennetta, mutta silloin tällöin täytyy sanajärjestyksessä tahdä uhrauksia loppusointujen takia : )
*
Tytötkin särkevät tyttöjä
Santana istuu kahareisin tuolilla Brittanya vastapäätä, kääntää katseensa Brittanysta, tytöstä rikotusta, rikkonaisesta. Santanan pikkuhousut pilkottavat hameen alta, kaistale paljasta ihoa. Brittany painaa päänsä, vaalea tukka valuu silmille pilvenvärisiksi haalistuneille. Eikä Brittany katso Santanaa, ei vaikka ne katsovatkin, niistä jokainen, pojat hymyillen, tytöt poikiaan kädestä pitäen.
Brittany tahtoo tuntea Santanan käsivarret vyötäisillään, tytön tumman tukan kutittavan kasvojaan heidän suudellessaan huulipunalta maistuvia suudelmia. Brittany tahtoo kiertää kätensä Santanan kaulaan, koskettaa Santanan kasvoja, piirtää hymyn huulille, jotka eivät hymyile. Brittany tahtoo Santanan pitävän sylissään nukketyttöä, joka itkee silloinkin, kun Santana leikkii hymyilevnsä.
”Duettoa pukkaa, Brittany, Santana”, herra Shuester sanoo, Brittanyn vatsassa lepattaa vaaleanpunaisia perhosia. Ei se ole rakkautta, sanoi Santana, vain pari hassua pusua. Ei se ollut rakkautta Santanalla kai koskaan ollutkaan, vaan silti tämä oli pitänyt Brittanya kädestä, sanonut rakastavansa. Ja Brittany oli uskonut jokaisen sanan, sanat rakkaudesta, rakastaa Santanaa.
”En mä tahdo ton kanssa laulaa mistään rakkaudesta,” sanoo Santana, ja Brittanyn maailma on pirstaleina. Santana ei katso Brittanya, Brittany sinisin silmin Santanaa, ei enää koskaan. Sillä Brittany tietää nyt, kuinka helppo on elää valheessa, luulla vitivalkeaa vaalenpunaiseksi, rakkaudenväriseksi. Brittany rakastaa Santanaa kaikesta huolimatta, huolimatta Santanan nukenkasvoista, punaisista huulista, jotka eivät hymyile Brittanylle, eivät enää.
Puck viheltää nuotin vierestä, ja Brittany painaa kädet korvilleen, tahtoo itkeä. ”Kyllä kiitos, tyttörakkautta.” Vaan ei Puck vielä tiedä, ettei heistä kahdesta enää ole mitään jäljellä, vain särkyneitä sydämiä. Ei Puck vielä tiedä, että tytötkin särkevät tyttöjä.
”Mä en ole mikään lesbo”, Santana puuskahtaa kädet puuskassa. Ja Brittanylla on paha olo. ”Luulisi sun tietävän, Puckerman.”
”En mä mitään tiedä, totahan sä aina pidät kädestä”, Puck huomauttaa, työntää kätensä farkuntaskuun. Brittanyn poskilla palavat punaiset laikut, Brittany sulkee silmänsä, pidättelee sinisiä kyyneliä. Ei Brittany tahdo Santanan näkevän, miltä tuntuu särkyä.
Santana hymyilee Brittanylle. ”En pidä enää.”
Brittanyn poskelle putoaa yksinäinen kyynel.
En pidä minäkään.
*