Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 08.04.2011 00:07:44
-
Nimi: København -syndrooma
Kirjoittaja: Vyra
Beta: Myrsis <3
Fandom: Hetalia
Genre: AU, draama, seikkailu, romance
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: DenNor, SuFin & PruHun / Norja(Lukas), Suomi(Tino), Islanti(Eirikur), Tanska(Mathias) ja Ruotsi(Berwald)
Summary:
"Kävisitkö kauppaa kanssani, Norgeni?"
"Minulla ei ole mitään sinulle..."
Varoitukset: Spoilaus-vaara! kielenkäyttöä, liikaa alkoholia, murha/itsemurha yritystä, vihjailua ja sellaista
Disclaimer: Hetalia ei edelleenkään ole minun.
A/N: Moi~
Eli... tämä on nyt sitten vähän kuin testi^^ Tahdon tietää osaanko kirjoittaa korkeampia ikärajoja...
Lyhyesti tämän fikin idean historia: Luin pari erittäin hyvää viikinki-AU:ta englanniksi ja sitten vain sain päähäni, että tahdon tehdä oman myös! Samalla syntyi ajatus yrittää jotain erilaista... Eli päästin sisäisen fanityttöni hiukan vapaammalle ja katotaan tuhoaako se nyt sitten kaiken vai ei xD
Tästä tarinasta tulee kyllä vähän klisee, mut ei kai se haittaa? Eihän? Ja tuskin tästä edes niin hurja tulee, kun ajattelin mut katotaan (mulla on huimat kaksi lukua valmiina! Yleensä mul on vain prologi ^^'')
Mut lopetan hyödyttömän höpisemisen ja kerron enää vain pari selventävää seikkaa:
Tässä fikissä käytetään ihmisnimiä eli Ruotsi ja Suomi ovat Berwald ja Tino, Norjan ja Islannin nimet ovat Hima-saman nimiehdotuksista eli Norja on Lukas ja Islanti Eirikur (mulle tulee aina Janne Katajan ääni mieleen kun sanon tuon nimen...xD) Tanskan suhteen en pitänyt yhdestäkään ehdotuksesta eli käytän hänestä "fani-nimeä" Mathias.
Lukas on iältään melkein kahdeksantoista, Tino puolivuotta nuorempi ja Eirikur noin viisitoista.
Tästä alkujutusta uhkaa oikeasti tulla pidempi kuin ekasta luvusta, joten eiköhän aloiteta (nyt tuli sellainen olo, että oon tekemässä jonkun hirveän mokan... mut menköön^^' jos kukaan ei pidä niin en sitten jatka tätä, joten jättäkää kommenttia jos tahdotte nähdä loput, okay?)
*****
1. Osa: Oslo-syndrooma
Klops.
Kirves heilahti vakaasti, vaikka sitä pitelevä nuorukainen alkoi jo väsyä työhönsä. Hänen oli kuitenkin jatkettava loppuun asti, kun oli kerta aloittanutkin.
Klops.
Vaaleat hiukset heilahtivat hetkeksi pojan kasvoille, mutta jäänsiniset silmät eivät kuitenkaan herpaantuneet halosta, johon hän oli kirveellänsä tähdännyt.
Klops, klops…
Polttovalmiiden halkojen pino kasvoi tasaisesti kaikessa hiljaisuudessa. Norjalaisella nuorukaisella ei ollut mitään halua tai edes aikaakaan alkaa pysähtyä juttelemaan itsekseen tai ihan vain ihastelemaan metsämaisemaa sekä kaunista kesäaurinkoa. Hän ehtisi tehdä sitä myöhemmin… Sitten kun hänellä olisi taskussaan sen verran rahaa, että saisi ostettua seuraavan päivän ruuan veljilleen.
”Lukas”, vanhemman naisen ääni kutsui ja puita pilkkonut nuorukainen antoi kohotettujen käsiensä laskea kirveen takaisin maahan ennen kuin vilkaisi taakseen.
”Niin?” hän kysyi ja mökistään ulos kävellyt nainen hymyili, vaikka tiesikin hyvin ettei saisi hymyynsä mitään vastausta. Vanhin kolmesta orpoveljeksestä oli aina ollut kaikkein totisin, aivan eri maata kuin keskimmäinen heistä.
”Se on jo hyvä nyt”, nainen sanoi tarkoittaen polttopuita, ”en tarvitse enempää tällä kertaa. Voit tulla tekemään loput sitten vaikka ylihuomenna?” Nuorukainen nyökkäsi totisena ja laski kirveen siististi valmista pinoa vasten. Ripeästi hän kokosi valmiit halot hieman siistimmäksi kasaksi, otti vastaan muutamat kolikot sekä pienen ruokakorin, jonka nainen hänelle lahjoitti. Se meni aina näin. Lukas auttoi siinä, missä pystyi ja kykeni ja ihmiset antoivat hänelle vastineeksi hieman rahaa, ruokaa tai jotain muuta tärkeää, jota ilman veljekset eivät selviäisi.
Sillä Lukas ja hänen kaksi veljeään, pirteä ja iloluontoinen Tino sekä nuorimmainen, joka tunnettiin Eirikurina tai usein lempinimellä Is hänen hopeansävyisten hiusten vuoksi, olivat jääneet orvoiksi joitain vuosia sitten erään onnettomuuden jälkeen. Lukas oli nopeasti saanut huomata, ettei heidän pienellä kylällään ollut varaa elättää kolmea lasta, jotka eivät vielä kyenneet aikuistentöihin, joten hän oli päättänyt tehdä sen verran kuin kykeni. Nyt hän oli jo melkein kahdeksantoista ja jokseenkin tyytyväinen elämäänsä. Hänellä ja veljillä oli vaatteet päällään, ruokaa sen verran ettei nälkä tappanut, lämmintä talvisin sekä kaikkea tarvittavaa. Ehkä heidän vaatteensa olivat hiukan risaiset ja ruoka siitä huonoimmasta päästä, mutta he pärjäsivät… Eikö niin?
Elämäänsä miettien Lukas kulki tuttua metsäpolkua, joka johti hänen kotiinsa. Pieneen taloon, jonka hänen isänsä oli rakentanut kauan sitten ja jättänyt sitten hänelle. Lukas ei vain enää kyennyt edes muistamaan sitä miestä, joka oli kuollut jo kauan sitten. Se mies, jota nuorukainen oli myöhemmin oppinut kutsumaan isäkseen, oli vain hänen äitinsä uusi aviomies, joka oli myös samalla tuonut Tinon mukanaan perheeseen. Veljeksistä siis vain Lukas ja Eirikur olivat verisukua toisilleen, mutta Tino oli heille kuitenkin aivan yhtä rakas.
”Lukas!” joku huusi ja nuorukainen kuuli muutaman juoksuaskeleen. Pian tuttu suomalainen ilmestyi metsästä hymy kasvoillaan. Tino ei oikeastaan edes ollut kokonaan suomalainen, hänen isänsä oli ollut norjalainen kuten kaikki tässä kylässä, mutta hänen äitinsä oli tullut kaukaa idästä ja poika oli perinyt ulkonäkönsä sekä paljon luonteestaan häneltä.
”Hei, Tino”, Lukas vastasi ja odotti hetken, että hänen velipuolensa käveli hänen vierelleen.
”Hei”, suomalainen vastasi iloisesti ja he jatkoivat matkaa kahdestaan, ”vanha muori päästi minut tänään aikaisemmin. Olen kuulemma edistynyt todella nopeasti viime aikoina ja hän on ylpeä minusta.” Tino sanoi sen täysin ilman ylpeää äänensävyä. Hän oli ainoa Lukaksen tuntema ihminen, joka todella pystyi kehumaan itseään tai puhumaan saavutuksistaan aivan kuin niissä ei olisi mitään sen ihmeellisempää.
”Hienoa”, Lukas vastasi ja sai sillä pienellä kehulla seuralaisensa hymyilemään vieläkin enemmän, ”onko Is kotona vai…?”
”Kotiin minä hänet jätin”, Tino vastasi, ”muori ei oikein pidä siitä, että muut ovat kuuntelemassa hänen opetuksiaan ja Is sanoi keräävänsä marjoja ruualle.” Lukas nyökkäsi. Hän tiesi jo hyvin, että salaperäinen muori ei juuri välittänyt ihmisistä. Tino oli siinäkin asiassa taas poikkeus ja hän oli päässyt jo pian veljesten vanhempien kuoleman jälkeen muorin oppilaaksi. Hänestä tulisi parantaja ja Lukas oli tyytyväinen, että edes hänen toiselle veljelleen olisi siis hyvä tulevaisuus edessä.
”Iseeeey!” Tino tervehti riehakkaasti nuorinta velipuoltaan, kun he saapuivat pienelle talolleen, ”pitkästä aikaa.” Eirikur katsoi häntä hieman epäillen ja irvisti yhdelle monista lempinimistään.
”Me näimme viimeksi aamulla, Tino, se oli vain kuusi tuntia sitten”, hopeahiuksinen poika vastasi totisena, ”mutta mukava nähdä sinuakin silti…. vaikka voisit vaihteeksi käyttää oikeaa nimeäni.” Suomalainen nyökkäsi, ohitti moitteet olankohautuksella ja alkoi nopeasti selittää nuoremmalle veljelleen, kuinka oli tänään oppinut taas lisää siitä mitkä kasvit auttoivat mihinkin vaivaan. Lukas kuunteli puhetta puolella korvalla samalla kuin purki palkaksi saamansa korin sisällön pöydälle. Leipää ja hiukan kuivattua kalaa, se riittäisi hyvin tälle illalle. Seuraavana aamuna hän voisi sitten mennä käymään kylällä ja käyttää saamansa kolikot. Ehkä myös metsä soisi heille tuoretta lihaa…
”Mitä mietit?” Eirikur kysyi vakavana ja Lukas tajusi samassa huokaisseensa vahingossa ääneen. Onneksi Tino ei sentään ollut kuullut sitä. Suomalainen oli niin herkkä kaikille huonoille uutisille, joten vanhin veli odotti hetken kunnes tämä oli lähtenyt ulos hakemaan vettä kaivolta. Sitten hän käänsi jäänsinisten silmiensä katseen nuorimman veljensä violetin sävyisiin silmiin.
”Minul… meillä…”, Lukas aloitti tietämättä, miten oikein sanoisi ajatuksensa ääneen. Totuus kun oli se, että hän ei tiennyt enää pystyisivätkö he kolme elämään näin. Ihmisillä alkoi olla yhä vähemmän töitä hänelle eikä Eirikur ollut tarpeeksi vanha vielä… He kuitenkin tarvitsivat ruokaa, vaatteita ja sellaista aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Vanhat kanatkin olivat kaikki kuolleet edellisen kylmän talven aikana.
”Sinä aiot siis… lähteä?” Eirikur kysyi kuiskaavalla äänellä ja Lukas nyökkäsi. Suuret laivat saapuisivat pian ja aina oli joku joka etsi väkeä merille. Viime vuonna hän oli ollut vielä liian nuori… nytkin hänen saattaisi olla silti vaikeaa löytää töitä hennon olemuksensa vuoksi, mutta varmasti joku palkkaisi hänetkin. Sitten Tino ja Eirikur voisivat elää palkka-rahalla talven yli. Lukas ei pitänyt ajatuksesta, mutta se olisi ainoa keino.
”Minun täytyy”, Lukas vastasi totisena ja halkaisi palkaksi saamansa leivän kolmeen osaan.
”Minulla on paha tunne siitä”, Eirikur totesi, ”emmekö voisi vain lähteä yhdessä? Kuulin kulkijamiehiltä, että täältä pohjoiseen on iso rannikkokaupunki ja siellä olisi töitä kaikille ja…” Lukas nosti kätensä pysäyttääkseen veljensä puheen.
”Sinne on aivan liian pitkä matka ja pelkkiin puheisiin ei kannata uskoa”, hän selitti, ”toiseksi… missä välissä sinä olet kulkijamiehille puhunut?” Eirikur vastasi veljelleen mitäänsanomattomalla katseella.
”Kylässä”, hän lopulta vastasi ja yritti kiertää asian, mutta Lukaksen katse oli hänenkin totisuuttaan voimakkaampi, ”no… minä tahdoin vain nähdä, mitä he tekevät… ja minulla oli tylsää.” Lukas tuijotti häntä vielä hetken ja hymähti sitten hiljaa kumartuessaan taputtamaan pikkuveljensä hiuksia.
”Vai niin”, nuorukainen totesi, ”muistaakseni olen sanonut, että et mene sinne yksin, mutta minkä minä tylsistyneelle pikkuveljelleni voin.” Eirikur hymyili hiukan, vaikka hänen ajatuksensa olivat taas eksyneet Lukaksen odottavaan lähtöön.
”Onko …?” hän aloitti taas, mutta Lukas hyssytteli häntä vaikenemaan.
”Ei mietitä nyt sitä enää”, vanhempi sanoi ja työnsi yhden leivänpaloista veljelleen, ”pakko, mikä pakko. Mutta vuoden merillä olon jälkeen meillä on varaa elää taas seuraava vuosi. Ja Tinohan voi aloittaa sitten ne parannushommat muutaman vuoden jälkeen.” Eirikur nyökkäsi, muttei kuitenkaan aloittanut syömistä.
”Sinä tiedät, että hän vihaa sitä kun kutsut hänen töitään parannushommiksi…”, hopeahiuksinen nuorukainen mutisi yrittäen noudattaa veljensä pyyntöä olla ajattelematta sitä vaikeampaa asiaa enää.
”No, lopetan nykyisen käytön sitten kun hän keksii sille jonkin paremman nimen”, Lukas vastasi kohauttaen olkiaan, ”hän taitaa vieläkin ahertaa sen kimpussa…” Eirikur nyökkäsi.
”Kyllä, hän miettii sitä vieläkin”, nuorukainen myönsi edelleen totisena, ”hän ei osaa päättää ’henkiruumisparantajan’ ja ’supershamaanin’ väliltä.” Lukas katsoi veljeään pitkään, mutta sitten hänen pokkansa petti ja hän ratkesi nauramaan.
”…supershamaani…?” hän kysyi ja yritti pidätellä nauruaan, jottei aivan menettäisi mainettaan totisena ihmisenä.
”No, jotain sellaista se oli…”, Eirikur vastasi ja naurahti hänkin. Tino päätti juuri sillä hetkellä astua sisälle, kun veljekset yrittivät kumpikin saada tutun vakavuutensa takaisin. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi heitä kumpaakin pitkään epäillen.
”Ja mistähän te olitte puhumassa?” vaalea suomalainen lopulta kysyi, kun Lukas tai Eirikur eivät kumpikaan vastanneet.
”Sinun nimeämistaidoistasi”, Eirikur myönsi suoraan ja sai Tinolta huokaisun sekä silmien pyöräytyksen.
”Ei niissä ole mitään vikaa… Oikeasti!” Tino sanoi, mutta Lukas vain kohautti toista kulmaansa ja Eirikur käänsi katseensa seinään ja yritti olla hymyilemättä liian paljoa.
”Ei vai?” Lukas kysyi hiljaa ja hetken he kaksi vain tuijottivat toisiaan kunnes Tinonkin huulet lopulta kääntyivät hymyyn.
”Ei”, hän vastasi ytimekkäästi, ”te olette vain kateellisia…” Tino puhui vakavasti aivan kuten veljekset hetki sitten, mutta hänen hymynsä kertoi hänen enemmänkin vitsailevan kuin olevan tosissaan. Hänen luonteellaan ei muutenkaan paljoa suututtu ihmisille ja hän tunsi velipuolensa jo tarpeeksi hyvin.
”Oli miten oli”, Lukas tokaisi hetken päästä vaihtaen keskustelun aihetta taas, ”minun täytyy mennä huomenna kauppiaan luokse, tuletteko te kaksi mukaan vai jäätte tänne?” Lukas melkein näki kuinka innostus valtasi Tinon mielen. Suomalainen yksinkertaisesti rakasti kaikkea, mikä vei hänet lähemmäs muita ihmisiä. Kauppiaat, torikokoontumiset, ihan vain kylänraitilla kävely… kaikki kelpasi hänelle.
”Minä tulen!” Tino huudahti aivan kuten Lukas olikin arvellut. Hän nakkasi toisen jäljelle jäänneistä leivänpaloista velipuolelleen, joka rauhoittuikin hieman, istui alas pöydän ääreen ja alkoi järsiä illallisleipäänsä miettivä ilme kasvoillaan.
”Minä jotenkin tiesin…”, Lukas mutisi ja kääntyi sitten pikkuveljensä puoleen, ”Eirikur?” Hopeahiuksinen nuorukainen näytti miettivän hetken, mutta kallisti sitten päätään hiukan ja nyökkäsi.
”Minä tulen myös”, hän vastasi ja vilkaisi sitten yhä leipäänsä pureskelevaa Tinoa, ”…vahtimaan, että Tino ei katoa mihinkään…” Lukas nyökkäsi ja virnisti hiukan, mutta suomalaiselta itseltään näytti menevän huomautus kokonaan ohitse. Hän nosti katsettaan vasta, kun veljekset olivat tuijottaneet häntä jo hetken.
”Mitä?” Tino kysyi, ”sanoitteko te jotain…?” Eirikur ja Lukas vilkaisivat toisiaan.
”Ymmärräthän”, Eirikur lopulta totesi, ”hän todella tarvitsee jonkun katsomaan peräänsä…” Lukas nyökkäsi totisena.
”Aivan. Olet oikeassa”, hän vastasi vakavalla sävyllä, ”ehkä… meidän täytyy….” Lukas kumartui veljensä puoleen ja kuiskasi loput sanoistaan tälle niin, ettei Tino kuullut. Suomalainen katsoi heitä nyt yhä enemmän epäilevästi.
”Mitä te…?” hän yritti kysyä, mutta veljekset jatkoivat keskenään kuiskuttelua kunnes Eirikur nyökkäsi vakavana ja vilkaisi velipuoltaan.
”Kyllä, meidän on tehtävä se…”, hän totesi ja astahti askeleen lähemmäs Tinoa, mikä sai tämän melkein pomppaamaan ylös tuoliltaan.
”Mi-mitä nyt…”
”Niin”, Lukas myönsi ja katsoi Tinoa ensin vakavasti, mutta päästi sitten pienen virnistyksen huulilleen, ”meidän täytyy tosiaankin löytää hänelle tyttöystävä.” Suomalainen oli hetken aivan hiljaa, mutta sitten hän huokaisi.
”En minä niin toivoton ole”, hän mutisi, ”te tässä enemmän seuraa kaipaisitte… Synkistelette vain keskenänne.” Eirikur kallisti päätään kysyvästi.
”Mitä vikaa on synkistelyssä?” hän kysyi ja Tino pyöräytti silmiään ennen kuin jatko keskeytynyttä päivällistään.
”Miksi minä edes yritän puhua teille”, hän mutisi itsekseen. Lukas istahti viimein alas hänen vierelleen ja taputti velipuoltaan kevyesti olalle.
”Koska sinä rakastat meitä”, hän vastasi. Tino hymähti ja nyökkäsi vastaukseksi.
A/N: Niin klisee... niin klisee... voi voi...
Myönnän, tässä osassa ei tapahtunut oikeastaan mitään ^^'' Mutta Tanska saapuu seuraavassa!
København on muuten Kööpenhamiina tanskaksi, jos joku sitä mietti. Ja kyllä, mulla oli joku idea näitä lukuja sun muita nimetessä... vielä kun muistais sen...^^'
Nyt painan "lähetä" -nappia ja painun nukkumaan ennen kuin perun tämän koko jutun... Öitä~
-
Ho ho hoo! Mitä täältä löytyykään!
Nyt heräsi kyllä mielenkiinto aivan täysin. Hieman korkeampi ikäraja, Islanti, Suomi ja Norja veljeksinä, sekä aikakausi ovat kutkuttava yhdistelmä. Eirikur on todella tyylikäs nimi, tykästyin siihen heti. Tosin sen rinnalla Lukas ja Mathias ovat aika tavallisia. Mitä nyt on tullut itselle noita fanien kehittelemiä nimiä vastaan, Loki on ollut sellainen joka kolahti Tanskalle melko hyvin. Se tosin johtunee heidän melko yhteensopivasta luonteestaan... Se tuntuu kuitenkin samalla vähän liian lyhyeltä nimeltä Tanskalle. Heh, yritä nyt sitten ymmärtää tästäkin, että mikä on hyvä ja mikä ei. ^^'' Mutta ei siitä sen enempää...
Pidän erityisesti tyylistäsi, jolla kirjoitat vakavia tekstejä. Niissä edetään maltillisesti, jolloin pääsee mukaan joka hetkeen. Se luo myös samalla sitä tunnelmaa, joka kietoo sisäänsä heti ensimmäisten virkkeiden jälkeen. Välillä tulee noita hupaisampia kohtia, joissa pystyy vetämään henkeä ja ehkäpä naurahtamaan pienesti. Tässä mm. tuo Tinon nimeämistaidon iänikuinen hehkutus on jotenkin ihanan nostalgista. Tosin ottaen huomioon aikakauden sana 'super' vähän kalskahtaa korvaan. Ehkä vähän turhan modernin kuuloinen, lainasana kun on... Mutta on kuitenkin todella cool, että Tino on shamaanin opissa. Luo vähän sävyä häneen.
Veljesten arki on kyllä jotenkin todella arkimaista, hyvällä tavalla. Heillä on omat huolensa, mutta silti heistä käy selvästi ilmi, että heillä on hyvin tiivis yhteiselo. Jotenkin tykkäsin kovasti tuosta "Tinolle on hankittava tyttöystävä" keskustelusta. Norja on vakava isoveli, joka huolehtii nuoremmista veljistään kaikin keinoin. Islanti taas teini-iän pyörteissä oleva nuori, joka tuntee olonsa tylsäksi jos joutuu vain istuskelemaan kotona tai metsässä. Mutta hän ei ole kuitenkaan mikään murkku, ainakaan vielä... ^^'' Kai sitä pitää anoa jatkoa tähän. Kuinka pitkäksi tätä muuten suunnittelit?
-
Oijoijoi~ lisää Nordics-matskua sinulta, ja vielä viikinkiajalta.. ! <3
Tässä ei ollut mitään mistä en olisi pitänyt. Ja kyllä, olen oikeasti tätä mieltä. Minusta on mahtavaa että uskallat välillä kokeilla rajojasi, ja varsinkin tuo murha/itsemurha yritys keräsi pisteet kotiin kiinnostavuudellaan.. Ainoa mikä jäi tässä nyt mietityttämään oli se, että jätätköhän tämänkin fikin kesken. Mutta vaikka jättäisitkin, on se kuitenkin parempi että julkaiset näitä nyt täällä meidän iloksemme kuin et julkaisisi ollenkaan : )
Joten, jatkajatka! Haluan nähdä loput ♥
-
Ihana idea!!! Meillä on ollut just koulussa juttua kansanrunoudesta (ah~) ja jäin sitten tunnilla haaveilemaan Eddan vuoksi viikinkiajoista... Ai että, kyllä aiheen valitsit! :) Me likey <3 Minä haluan jatkoa tälle ficille ehdottomasti! Kiinnostus heräsi kyllä, ja jää häiritsemään tosi pahasti jos et jatka (ja mä kattoisin sua kans tosi pahasti XP). We want more (me want more!!)!!! :D Minäkin haluan nähdä loput (näin Muuttista lainatakseni.) <3
-
Sinu: Kiitos^^ Itekin vähän mietin noiden nimien kanssa... Sigurd olisi ehkä ollut hienompi Norjalle, mutta jotenkin minä olen jo niin tottunut ajattelemaan, että hän on Lukas ^^''
Pituudesta en vielä tiedä.... mutta useampi luku kuitenkin...
Muuttis: Kiitoksia~ njoo... onhan mulla jäännyt noita joitain kesken... mutta toisaalta en osaa kirjoittaa jos en saa kommenttia välillä ( nytkin selkeni kummasti pari seikkaa, vaikka kukaan ei edes maininnut niistä, kumma mieli mulla^^'')
Vinzup: aww...kiitos~ mä tässä just vaan harmittelen, kun mulla olis sellainen kiva kirja jossa on viikinkitarinoita ja runoja koottuna, mutta... sehän on tietenkin Suomessa ja minä en >.<
Ja tässä olisi sitten seuraava osa, jossa jopa tapahtuu jotain ^^''
Toinen osa: Norge -syndrooma
”Hyvää päivää, mitä ja kuinka paljon saisi olla?” pienen kyläpuodin kauppias ehti kysyä ennen kuin huomioi liikkeeseensä astuneen nuorukaisen henkilöllisyyden, ”ai, Lukas… Miten veljesi voivat?”
”Hyvin, kiitos”, Lukas vastasi yksinkertaisesti. Hän tiesi hyvin, että kauppiaat eivät olleet koskaan aivan niin iloisia nähdessään hänet. Eihän hänellä edes ollut paljoa rahaa koskaan… Yleensä ei ollenkaan, joten hän oli kaikkea muuta kuin unelma-asiakas.
”Hyvä juttu…”, kauppias mutisi ja hieraisi sitten niskaansa vaivaantuneena. Kaupassa ei ollut ketään muita heidän lisäkseen, mutta päivä olikin jo pitkällä ja ihmiset tehneet päivän työnsä. Lukas oli käynyt jo parin muun kyläläisen luona ja onnistunut hankkimaan melkein kaiken tarvitsemansa. Hiukan lankaa ompelemiseen, uudet tulukset, jotain vihanneksia… enää hän kaipaisi vähän lihaa. Yleensä Lukas metsästi itse, mutta viime aikoina saalis oli ollut erittäin vähäistä eikä metsä tahtonut antaa vähäänsä veljeksille, joten Lukaksen täytyi vain käyttää loput kolikkonsa lihaan. Tai, jos kauppias nyt tahtoisi myydä sitä hänelle.
****
Sillä välin, kun Lukas teki viimeisiä ostoksia, Eirikur ja Tino kävelivät pitkin hiljenevää kylätietä. Päivä oli kulunut hitaasti ja normaalisti. Tino oli jutellut monien eri ihmisten kanssa, Lukas hoitanut omia menojaan ja Eirikur vain seurailut vaiti velipuoltansa. Suomalainen tuntui olevan aivan omassa elementissään keskustellessaan muiden kanssa milloin mistäkin aiheesta. Ehkä siksi vanha parantaja muori olikin valinnut juuri hänet seuraajakseen, koska Tino tahtoi auttaa ja ymmärtää muita.
Mutta nyt, kun aurinko alkoi jo hitaasti kadota taivaanrantaan, ihmiset olivat lähteneet kaikki koteihinsa tai minne sitten menivätkään yöksi. Vain kaksi nuorukaista jäivät keskenään odottamaan vanhinta veljeään, joka tuntui jääneen viimeiseen kauppaan pysyvästi. Tinoa se ei näyttänyt haittaavaan, hän vain katseli kevyt hymy huulillaan kuinka auringon viimeiset säteet valaisivat taivaan kauniin punertavan sävyin, mutta Eirikur alkoi olla jo levoton. Jokin vaivasi hänen mieltään ja, vaikka hän ei tiennyt mikä, hän tahtoi jo lähteä takaisin kotiin.
”Kaunis päivä”, Tino totesi ääneen ja Eirikur mutisi jotain, mikä toivottavasti kuulosti edes hiukan myöntävältä. Ilmeisesti se kuitenkin oli tarpeeksi hyvä yritys suomalaiselle, koska hän ei huokaisut tai alkanut jälleen kerran voivotella nuoremman velipuolensa sosiaalisten taitojen puutetta. He kävelivät vielä hetken, kunnes saapuivat kylän viimeisten talojen liepeille. Yleensä heillä oli tapana tavata toisensa täällä lopuksi, mutta Lukasta ei näkynyt vielä. Tino nojautui vasten matalaa kiviaitaa ja Eirikur istahti hetken harkittuaan hänen vierelleen. Lukas ei varmaankaan olisi valmis vielä hetkeen, vaikka hopeahiuksinen nuorukainen toivoi, että hän tulisi pian. Levoton olo ei ottanut millään kadotakseen.
”Eirikur…”, Tino aloitti ja tuijotti samalla mietteliäänä jonnekin taivaanrantaan. Jos hän olisi katsonut hiukan vasemmalle, hän olisi nähnyt meren, joka avautui vapaana melkein heti kylän edustalta. Oikealla taas alkoi metsä ja pieni kapea tie, jota pitkin veljeksetkin kävelivät kotiinsa. Heidän isänsä oli jostain syystä päättänyt rakentaa talonsa hieman syrjään muista ja Eirukurille ja Lukakselle tämä sopi hyvin. Tino vain olisi ehkä kaivannut hieman enemmän seuraa, mutta hänkin oli kuitenkin tyytyväinen.
”Niin?” Eirikur kysyi tahtomatta puhua sen enempää. Hän alkoi lähes huomaamattaan hypistellä harmaan pellavapaitansa risalle käyneitä hihoja ja naputella hiekkamaata nahkatossujensa kärjillä.
”Onko sinulla sellainen olo, että jotain tapahtuu pian?” Tino kysyi totisella äänellä ja Eirikur vilkaisi häntä nopeasti. Suomalainen ei tehnyt samanlaisia hermostuneita eleitä niin kuin hän ja oli muutenkin rauhallisen oloinen.
”Itse asiassa on”, Eirikur myönsi suoraan, ”toivon, että Lukas tulisi pian…” Tino nyökkäsi ja jatkoi taivaan tuijottamista tummansinisillä silmillään.
”Minä myös”, hän vastasi ja naurahti sitten hiljaa, ”hän varmaan tappelee sen kauppiaan kanssa siitä, miten vanhaa lihaa hänelle saa myydä.” Ehkä se johtui Tinon naurahduksesta tai sitten vain siitä että suomalainenkin tunnusti olevansa hermostunut jostain, mutta Eirikur tunsi rauhoittuvansa hieman ja hän hymähti.
”Niin”, hopeahiuksinen totesi, ”ja sitten hän yrittää saada vielä lisää alennusta, koska se liha pitäisi kuitenkin heittää pois.” Tino nyökkäsi ja käänsi katseensa viimein velipuoleensa.
”Tai, koska mehän vain autamme kun viemme vanhan lihan pois”, hän jatkoi, ”meidän pitäisi saada se ilmaiseksi!” Eirikur virnisti hiukan ja kuvitteli vakavailmeisen veljensä vaatimassa lihaa itselleen. Kuvitelma kyllä jotenkin sopi erinomaisesti Lukakseen.
”Ei… Kauppiaan pitäisi maksaa meille”, Eirikur totesi ja sai Tinon nyt naurahtamaan kunnolla ääneen.
”Tietenkin!” hän huudahti ja nauroi auringon värittämälle taivaalle, jolle ensimmäiset iltatähdet olivat jo haaleina ilmestyneet, ”se on meidän Lukas…” Yleensä Eirikur yritti pitää totisuutensa viimeiseen asti, mutta kuten yleensä, Tinon nauru oli aivan liian tarttuvaa ja pian he kaksi naureskelivat kumpikin ehdotellen samalla keinoja joilla heidän isoveljensä saattaisi yrittää saada lihaa hieman halvemmalla.
”Ei saisi nauraa köyhälle…”, Tino lopulta sanoi toistaen vanhan sananlaskun ja naureskellen samalla, ”mutta jostain meidänkin on hupi saatava. Mielellään ilmaiseksi.” Eirikur oli lysähtänyt polviaan vasten ja hän yritti parhaillaan näyttää siltä, että ei olisi juuri nauranut henkeään ulos.
”Olet oikeassa, mutta…” hän aloitti, mutta Tino ei koskaan saanut kuulla mitä hänen velipuolensa olisi tahtonut sanoa.
Yksi kaukainen kirkaisu, hälytyshuuto joka katkesi aivan liian nopeasti ja lamaantunut hiljaisuus, joka tarvittiin jotta ihmiset tajusivat mitä juuri oli tapahtunut. Sekä Tino että Eirikur vaikenivat hätkähtäen ja käänsivät katseensa kylän suuntaan.
”Viikinkejä! Viikingit tul…”, tämäkin huuto katkesi aivan liian pian, mutta tilalle tuli paljon uusia. Tino käännähti katsomaan velipuoltaan ja hänen silmänsä olivat laajentuneet pelosta.
”Viikinkejä…”, hän lähes kuiskasi. He kumpikin tiesivät hyvin, mitä se sana tarkoitti, vaikka heidän pieni kylänsä oli saanut olla rauhassa hyökkäyksiltä jo vuosia. Mutta joku jossain oli sitten päättänyt rikkoa sen rauhallisuuden.
”Lukas…”, Eirikur kuiskasi takaisin ja otti vaistomaisesti askeleen eteenpäin. Tinon käsi tarttui hänen paidan hihaansa.
”Älä. Siellä on liian vaarallista”, suomalainen yritti estellä, mutta Eirikur vain puri huultaan ja nykäisi helposti itsensä vapaaksi.
”Mutta Lukas… Hän on vielä tuolla”, hän selitti hätäisesti. Tino ei miettinyt kauaa, vain yhden sekunnin, hän tiesi hyvin, että järkevintä olisi tehdä, kuten kaikki muutkin tekivät eli paeta metsään. Mutta huoli veljestä oli liian vahva… ja kauppahan oli ihan lähellä. He vain juoksisivat sinne, ottaisivat Lukaksen mukaansa ja lähtisivät sitten pakoon. Ei järkevää mutta…
”Nopeasti”, Tino lähes sihahti eikä kumpikaan heistä jäänyt enää odottamaan. Eirikur oli nopeampi juoksemaan kuin suomalainen ja huoli sekä pelko vain lisäsi hänen vauhtiaan. Tino huomasi pian kauhukseen jäävänsä jälkeen ja hän yritti huutaa hopeahiuksisen nuorukaisen perään.
”Eirikur! Odot…” hän huusi ja väisti naista joka juoksi hänen ohitseen pieni lapsi sylissään. Tino ei edes ehtinyt huomioida häntä. Huudot kylästä olivat lisääntyneet ja jostain alkoi jo nousta savunhajua. Suomalainen ei ollut varma johtuiko se siitä, että viikingit olivat tuikanneet jonkun taloista tuleen vai olivatko kyläläiset tehneet sen itse, mutta kaiken sekasorron keskellä millään ei ollut enää väliä.
”Hei, poika…!” joku pakenijoista huusi suomalaisen perään, mutta Tino ei välittänyt siitä. Hän yritti pitää katseensa velipuolensa hopeaisissa hiuksissa ja etsiä Lukaksen tuttua hahmoa samalla.
”Lukas! Eirikur!” Tino huusi jaksamatta välittää siitä, että saisi ehkä näin huomiota niiltäkin, joilta ei sitä halunnut. Mutta toisaalta, koko kylä oli täyttynyt huudoista ja melusta joten kukaan tuskin edes kuuli suomalaisen ääntä. Päivän rauhallisuus oli vaihtunut niin nopeasti pelkäksi sekasorroksi.
Tino juoksi yhden talon kulman ympäri ja lähes törmäsi Eirikuriin, joka oli jähmettynyt seisomaan keskelle tietä.
”Is…”, suomalainen aloitti juoksemisen jäljiltä huohottaen, mutta vaikeni sitten tajuttuaan, miksi Eirikur pysyi aivan hiljaa paikallaan ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Tino tarttui hänen käteensä ja perääntyi vaistomaisesti puoliaskelta taaksepäin ihan vain siksi, että heidän edessään seisova mies oli kaikkea muuta kuin ystävällisen oloinen. Tummansiniset vaatteet sekä turkispäärmätty viitta ehkä tekivät hänestä tärkeän henkilön näköisen, mutta tuima ilme ja miekkaa pitelevä käsi antoivat eri vaikutelman.
”Tino…”, Eirikur kuiskasi käheästi tuijottaen yhä viikinkimiestä ja hän puristi velipuolensa kättä tiukasti. Tino perääntyi vielä toisenkin askeleen, kun viikinki loi häneen tuiman katseen.
Hän ei ollut koskaan tavannut niin pelottavaa miestä. Aivan kuin tämä pystyisi näkemään kaikki suomalaisnuorukaisen ajatukset ja salaisuudet vain yhdellä sinistensilmien vilkaisulla. Viikingin pituus ja kasvojen ilmeettömyys vain lisäsivät vaikutelmaan ja Tino oli jo sen yhden katseen jälkeen enemmänkin kuin vain valmis lähtemään karkuun.
”Berwald!” uusi vieras ääni huudahti jostain kahden nuorukaisen takaa, ”tämä on tylsää… Aivan liian pieni paikka meille.” Berwaldiksi kutsuttu viikinki vastasi jotain, mutta Tino ja Eirikur eivät kumpikaan kuunnelleet häntä. Toinen viikinkimieskään ei näyttänyt välittävän sen enempää. Hän vain harppoi lähemmäs pidelleen kirvestään olallaan aivan kuin se ei painaisi mitään.
”Hetkinen… Mitäs sinä olet löytänyt?” hän kysyi huomattuaan kaksi nuorukaista, ”Ber, Ber… Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, että me emme voi ottaa lemmikkejä mukaan? Vaikka ovathan nuo suloisia.”
”’n m’nä…”, ensimmäinen viikinki mumisi, mutta toinen ohitti hänet taas ilman sen suurempia seremonioita. Hän asteli vielä lähemmäs ja kumartui hiukan alemmas. Eirikur huomasi tuijottavansa suoraan viikingin hailakansinisiin silmiin. Miehen vaaleat hiukset olivat sekaisin ja hänen muutenkin punaisessa tunikassa näkyi muutama tummempi roiske, mutta silti hän hymyili jostain syystä. Eirikur vastasi hänen katseensa ja yritti näyttää siltä, ettei pelkäisi, vaikka mielessään hän ehti jo kirota itsensä ja typeryytensä. Olisi pitänyt vain ottaa Tino mukaan ja juosta metsään turvaan… Ei, hänen olisi pitänyt estää Lukasta tulemasta kylään juuri tänään…
Kiireiset mietteet katkesivat, kun mies yhtäkkiä ojensi vapaan kätensä ja tarrasi hopeahiuksista nuorukaista paidankauluksesta. Eirikur hätkähti ja yritti väistää kosketusta, mutta heti hänen takanaan olivat Tino ja toinen viikingeistä, joten hän ei päässyt pakenemaan.
”Hmm… Katsotaanpa sinua tarkemmin…”, punaiseen pukeutunut viikinki sanoi ja virnisti, ”minulla tosiaan on tylsää. Ehkä voit auttaa, pikkuinen.”
****
Lukas ja äkäiseksi käynyt kauppias väittelivät vieläkin lihan hinnasta. Lukas oli suorastaan yllättynyt siitä, miten ärhäkästi mies piti kiinni jopa vanhoista tuotteista, joita kukaan ei kuitenkaan ostaisi, mutta nuorukainen ei antanut huijata itseään joten hän päätyi kinaamaan kauppiaan kanssa. Mies oli ehkä tuntenut jotain sääliä orpoa ja köyhää Lukasta kohtaan, mutta ne tunteet olivat aikoja sitten luultavammin kadonneet johonkin. Mutta Lukas ei välittänyt, hänen oli saatava ruokaa veljilleen vaikka väkisin jos ei muuten.
Koska heidän väittelynsä alkoi käydä äänekkäämmäksi ja koska kauppa oli varustettu paksuilla seinillä, sekä kauppias että Lukas eivät kuulleet sitä varoitushuutoa, joka herätti suurimman osan muusta kylästä. Eivätkä pienet sameat ikkunat näyttäneet sisällä olijoille, kuinka ihmiset pakenivat hädissään. Oikeastaan Lukas tajusi asioiden olevan vialla vasta kun kaupan ovi potkaistiin voimalla auki yhden viikingin toimesta. Se ei ollut mitenkään mukava tapa huomata asioita.
”Kuka hel…?!” kauppias ehti huudahtaa ennen kuin tajusi, ettei sisälle tunkeutuja ollut kukaan hänen tuntemansa. Eikä viikingin mukanaan kantama kirves kertonut mistään ystävällisestä tarkoitusperästä.
Lukas vetäytyi vaistonvaraisesti piiloon seinustaa vasten, kun viikinkimies ärähti jotain jollain kielellä, jota norjalainen ei ymmärtänyt, ja hyökkäsi kaupan omistajaa kohti. Ilmeisesti tunkeutuja ei ollut edes huomannut laihaa nuorukaista, joka oli sen muutaman kuluneen sekunnin aikana unohtanut kaikki aikeensa saada ruokaa veljilleen. Hänellä oli yhtäkkiä paljo suurempia huolia.
Kauppias oli tarpeeksi viisas paetakseen sen sijaan, että yrittäisi taistella vuosia merillä seilannutta viikinkisoturia vastaan. Hän perääntyi ensin nopeasti sisemmäs taloonsa ja Lukas kuuli kuinka hän otti jalat nopeasti alleen, yritti luultavasti paeta takaovesta. Nuorukaisen onni näytti myös jatkuvan sillä viikinki päätti rynnätä suin päin pakenijan perään eikä jäädä katsomaan, jos paikalla olisi sattunut olemaan vielä joku muukin. Mutta Lukas ei edes ajatellut sitä, hänen mielessään oli vain yksi asia.
Eirikur… Tino…
Hänen veljensä olivat vaarassa. Lukaksella ei ollut mitään käsitystä, mitä oli tapahtunut, mutta kaupan rikkoutuneen oven läpi hän kuuli kauhistuneita huutoja.
Eirikur… Tino… Eirikur… Tino… Eirikur… Tino
Lukas nousi ylös piilostaan ja haparoi hetken, ennen kuin hänen mielensä järjestelmällisempi ja kylmempi puoli otti vallan hänen ruumistaan. Veljiensä nimiä mielessään toistaen hän poimi hyllyllä lojuneen veitsen käteensä ja hiipi ulos varoen puunsäleitä sekä mahdollisia odottavia viikinkejä. Hänen tuurinsa toimi vieläkin tai sitten kauppaan rynnännyt viikinki oli vain erittäin oma-aloitteinen, sillä Lukas ei törmännyt kehenkään. Ei hyökkääjiin eikä kyläläisiin. Jossain mielensä perukoilla norjalainen mietti, olivatko kaikki jo kuolleet, mutta hänen kylmä rauhallisuutensa peitti kaikki nämä ajatukset pois.
Hyvä Odin, Thor, Eir… Kuka tahansa, Lukas siltikin lähes huusi mielessään, älkää antako Tinolle ja Eirikurille tapahtua mitään…
Pidellen veistään valmiiksi kädessään Lukas puoliksi juoksi ja puoliksi hiipi nopeasti hylättyjen talojen seinustoja pitkin. Hän luikahti varoen yhden nurkan ympäri ainoana ajatuksena mielessään, että hänen oli pakko löytää veljensä. Joskus myöhemmin Lukas olisi ehkä ihmetellyt itseään. Sitä miten hän sulki kaiken muun ulos eikä ajatellut mitään muuta, vaikka hän hyvin kuuli kuinka joku menetti henkensä viereisellä kadulla. Lukas ei kuunnellut, hän ei välittänyt, hän tahtoi vain löytää rakkaat veljensä elossa ja turvassa.
Baldur… anna heidän olla niin viisaita, että he pakenivat…
”Lukas! Eirikur!” Lukas jähmettyi hetkeksi paikalleen tunnistaessaan äänen. Tino. Se siitä toiveesta, että he olisivat paenneet. Nuorukaisen ote veitsen kahvasta tiukkeni ilman että hän edes huomasi ja hän kiirehti askeliaan velipuolensa ääntä kohti.
Ensimmäinen asia, jonka Lukas tajusi, oli että Eirikur ja Tino olivat elossa.
Seuraavaksi hän näki vaaleahiuksisen viikingin, joka virnistäen tarttui kiinni Eirikurin kauluksesta ja sanoi tälle jotain.
Eirikur!
Lukas ei ajatellut enää. Hän ei edes välittänyt siitä, että hän oli hento nuorukainen, jolla oli vain tavallinen veitsi turvanaan kirvestä kantavaa viikinkiä vastaan.
”Päästä irti hänestä!” Lukas huusi juostessaan viimeiset metrit Ja tönäistessään viikinkimiehen irti Eirikurista. Viikinki ei näyttänyt juurikaan järkkyvän norjalaisen heikosta hyökkäyksestä, mutta hän kuitenkin päästi otteensa irti Eirikurista, joka kompuroi polvilleen.
”Lukas!” Tino kuului huutavan, mutta norjalainen oli jo kiinnittänyt huomionsa villihiuksiseen viikinkiin, joka oli aikonut tehdä jotain pahaa hänen pikkuveljelleen.
”Oi! Kukas sinä sitten olet?” viikinki kysyi, katseli hetken arvioiden hurjistunutta nuorukaista, jonka veistä pitelevä käsi oli alkanut täristä aavistuksen, ja sitten hän nauroi, ”katos, täällähän on ihan oikeita sotureita… Tästä taitaa sittenkin tulla hauskaa.”
”Pysy kauempana”, Lukas sihahti ja perääntyi askeleen, kun viikinki heilautti kirveensä alas olaltaan.
”Pakota minut”, mies vastasi ja virnisti vilkaistessaan maassa istuvaa Eirikuria ja tämän edessä seisovaa Lukasta, ”taidatte olla sukua… veljekset?” Lukas ei vastannut.
”M’th’as, m’idän tä’tyy m’nnä”, toinen paikalla olevista viikingeistä, jota Lukas ei ollut edes huomioinut aikaisemmin, sanoi yhtäkkiä. Mathias mutristi huuliaan hiukan aivan kuin mies olisi kieltänyt häneltä jälkiruuan.
”Joo, joo Berwald”, hän kuitenkin mutisi ja kohotti sitten aseensa valmiiksi, ”harmi… minun täytyy sitten vain tappaa nämä nopeasti.”
Lukas ei ollut taistelija. Hän ei ollut edes mitenkään hyvä metsästäjä eikä kukaan ollut koskaan opettanut häntä puolustautumaan. Kuitenkin, kun punaiseen pukeutunut viikinki astui eteenpäin ja vei kirveen taakseen iskeäkseen sillä, jokin vaisto Lukaksen mielessä alkoi toimia ja hän syöksyi miehen käsivarsien alitse ja potkaisi tätä polveen. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä kunnolla, mutta se oli tarpeeksi jotta Mathias ei osunut ensimmäisellä iskullaan. Lukas käytti tilaisuuden hyväkseen ja tarrasi toisella kädellään viikingin käteen samalla kun yritti iskeä veitsensä tämän kurkkuun.
”Hyvä yritys…”, Mathias sanoi ja alkoi taas nauraa sillä tavalla, jota Lukas oli jo alkanut vihata, ”mutta ei ihan tarpeeksi minua vastaan.” Viikinki tiputti kirveensä käsistään ja tarrasi sen sijaan norjalaisen veistä pitelevään käteen vääntäen sitä niin kauan, että Lukaksen oli viimein pakko päästää otteensa ainoasta aseestaan. Siltikin hän jatkoi kaikin keinoin. Puri, potki ja kynsi niin kauan, että Mathiaksen oli lopulta pakko kaataa hänet maahan. Jostain havaintokykynsä rajoilta Lukas huomioi, että toinen viikingeistä piteli Tinoa ja Eirikuria paikallaan.
”Sinähän olet oikea… paholainen…” Mathias mutisi, kun Lukas yritti siltikin vahingoittaa häntä vaikka hän jo istui nuorukaisen päällä pitäen tätä maassa. Mathias nappasi norjalaisen kummankin ranteen yhteen käteensä ja työnsi ne sitten tämän pään taakse maata vasten samalla kun kumartui lähemmäs. Hän katsoi pitkään jäänsinisen kylmiä silmiä, jotka näyttivät yrittävän murhata hänet katseellaan. Vaaleat hiukset olivat jo tahriintuneet heidän tappelunsa jäljiltä, mutta hento vartalo jaksoi kuitenkin taistella vastaan hänen allaan.
Mathias piti katseensa vieläkin nuorukaisen silmissä etsiessään puukkonsa vyöstään vapaalla kädellään. Sitten hän virnisti jälleen kerran ja iski silmäänsä.
”Onneksi olkoon”, hän sanoi Lukakselle, ”olen kiinnostunut sinusta.” Sitten Mathias iski nopeasti puukkonsa perän nuorukaisen ohimoon. Muutaman ohikiitävän sekunnin ajan hän melkein jo luuli, ettei norjalainen siltikään antaisi periksi, mutta sitten jäänsiniset silmät kääntyivät ympäri ja lihakset valahtivat rennoiksi. Mathias nousi ylös varoen vahingoittamasta uutta aarrettaan sen enempää.
”…Minusta tuntuu, että tästä löydöstä voi olla vielä paljon iloa…”, hän mutisi ja vilkaisi sitten viikinkitoveriaan ja kahta muuta nuorukaista. Berwald ei tietenkään näyttänyt mitään tunteita ulospäin. Hän vain piteli kiinni suomalaisesta, joka tuijotti tajutonta velipuoltaan järkyttyneenä. Eirikur oli vieläkin maassa ja myös hän näytti kauhistuneelta. Mathias silmäili heitä hetken ja kohautti sitten olkiaan.
”Hoida sinä heidät, Berwald”, hän käski ja kumartui sitten nopeasti kaappaamaan tajuttomaksi lyömänsä norjalaisen olalleen, ”aika palata laivalle!”
A/N: Ah, se oli (yksipuolista) rakkautta ensi-iskulla :'D
Ja varmaan huomasitte jo, että kirjoitin Ruotsin puheet tuolleen "su-san kielellä" (yritän tehdä siitä kuitenkin sen verran selkeää, että ymmärrys säilyy ^^) Tuo tappelu oli vähän hankala kirjoittaa... en oikein hallitse niitä, mutta onneksi Tanska osaa uhota yksinään niin ei tarvinnut tehdä mitään väkinäistä sanahelinää tuohon xD
Eli Mathias ja Berwald ovat nyt messissä... seuraavassa osassa sitten luvassa erittäin vihainen norjalainen ja... jotain...
-
JATKOA! JESSS!
Kyllä, repesin Berwaldille. Miksi? Kuvittelin hänet ekaks sinisessä pörröisessä viitassa, muhkeassa parrassa ja typerän näköisessä kypärässä. ...*köh* se siitä sitten.
Ääääh kiire kommata! Tarvis lähtee menee... No pikakommenttina sitte:
MAHTAVA! Jäin kyl ihan täysin koukkuun. Lisäälisäälisää... :D
-Vini kiittää :D
-
Mä voisin ihkuttaa tätä ihan sairaan paljon just nyt, mutta koska olen antanut jo aika hyvät (ja perusteelliset! ) betakommentit, mun ei välttämättä tarvitse enempää kommentoida ensimmäistä osaa.
Mut mä rakastan tätäkin ja siis aht ää kakkosluku oli tosi lutuinen. Tykkäsin tosi paljon kohdasta jossa Islanti ja Suomi keskustelivat. Ja siitä miten Norjan toive haihtui savuna ilmaan. Ja sitiä miten ruotsin aksentti. Kiitos<3
Joo, ei mulla nyt muuta, kun tää keskustelu tuottaa kiireitä.
Kiitos.
<3:llä
~Myrsis~ joka ei viitsi ylistää.
-
Vinzzuppi: Kiitos~ lisää tulee ihan just....
Myrsis: Kiitos ^^ (meidän keskustelut --> kummallakaan ei oo enää aikaa kirjottaa tai kommata >.<)
Eli uusi osa. Olkaa hyvä~
Kolmas osa: Danmark -syndrooma
Lukas heräsi tuskaisen hitaasti pimeydestään vain huomatakseen, ettei valveilla olo ollut sen parempi. Hänen päähänsä koski eikä hän uskaltanut avata silmiään. Maailma tuntui myös keinuvan oudosti ja pienen hetken norjalainen oli jo antautumassa takaisin tajuttomuuteen, mutta sitten hän kuuli vieraan äänen jostain läheltään.
”Olet siis heräämässä, kaunokainen”, mies kuului sanovan, ”hyvä juttu… Luulin jo lyöneeni sinua liian kovaa.”
Lyöneensä minua… Mitä tapahtui?
Kipu päässä ei laantunut eikä maailman keinuminenkaan tuntunut loppuvan, kuitenkin Lukakseen muut aistit alkoivat heräillä. Hän kuuli vaimeita askelia puuta vasten, miesten ääniä joita hän ei ymmärtänyt, ja hän tunsi karhean turkiksen poskeaan vasten sekä haistoi suolaisen meri-ilman…
Hetkinen… Missä minä olen?
Lukas avasi silmänsä ja ponnahti istumaan petillä, missä hän oli maannut. Tai ainakin hän yritti sitä. Noustessaan hänen päänsä alkoi kapinoida äkkinäisiä liikkeitä vastaan ja hetkeksi kirkkaat pisteet valtasivat norjalaisen näkökentän ja hän melkein huojahti takaisin selälleen. Jostain ilmestyi vahva käsivarsi tukemaan häntä.
”Varovasti, varovasti…”, ääni kuiskasi. Norja kääntyi miestä kohti ja hetken hämmentyneen järkytyksen jälkeen hän huomasi tunnistavansa tämän. Siitä virneestä hän ei olisi koskaan erehtynyt.
”Sinä!” Lukas ärähti ja heilautti nyrkkinsä kohti miehen ärsyttävää hymyä. Ikävä kyllä isku ei koskaan osunut, sillä nuorukaisen nyrkki pysähtyi äkisti vain paria senttiä ennen viikingin kasvoja. Lukas irvisti ja katsoi rannettaan, jonka ympärille lukittu kahle sitoi hänet kiinni.
”Niin, minä. Voit kutsua Mathiakseksi”, viikinki nauroi eikä päästänyt käsivarttaan nuorukaisen ympäriltä, ”ja mikäs sinun nimesi on, kaunokaiseni?” Lukas tuijotti häntä hetken ja kiemurteli sitten kauemmas, niin kauas kuin hänen kahleensa vain antoi myöten.
”Vapauta minut”, hän käski, mutta sai jälleen kerran naurua vastaukseksi.
”En taida… Voit vaikka yrittää karata”, Mathias totesi ja hivuttautui taas lähemmäs norjalaista, ”vaikka tuskin tahdot karata mereen, mutta aina täytyy pelata varman päälle.” Lukas tuijotti viikinkimiestä niin jäätävästi kuin vain pystyi. Kahle etsi häntä perääntymästä enää kauemmas ja huone oli muutenkin hyvin pieni. Selvästi tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle, sillä tila alkoi jo nyt tuntua ahtaalta.
Mathias hymyili vieläkin, kun hän istahti alas Lukaksen eteen ja tarttui toisella kädellään tämän leuasta.
”Minä kysyin nimeäsi…”, hän kuiskasi. Norjalainen puri huulensa yhteen ja yritti kääntää kasvonsa poispäin, mutta viikingin ote oli liian luja. Hetken he kaksi kävivät äänetöntä tuijotuskilpailua joka päättyi vasta kun Mathias hymähti, päästi otteensa norjalaisesta ja sipaisi sen sijaan tämän vaaleita hiuksia.
”Pidän tyylistäsi”, hän totesi ja kosketti sormillaan nuorukaisen poskea, ”uskon, että sinulla on antaa minulle vielä monia yllätyksiä. Mutta ilmeisesti minun on vain sitten keksittävä sinulle uusi nimi kunnes tajuat, että on kaikkien paras tehdä vain niin kuin minä käsken.” Lukas vastasi hänelle vain hiljaisella tuijotuksella, mutta Mathias silitti hänen kasvojaan vielä hetken ennen kuin vetäytyi aavistuksen taaksepäin tarkastellakseen norjalaista tarkemmin. Lukas oli iloinen, että hän perääntyi, vaikka vieläkin parempi olisi tietenkin ollut jos viikinki olisi mennyt ja hypännyt mereen.
”Sinä tarvitset jonkin hienon nimen… erilaisen, sellaisen jota ei ole kenelläkään muulla”, Mathias selitti itsekseen innostuneella sävyllä eikä Lukas juurikaan kuunnellut häntä, ”älä huoli, minä keksin jonkun joka sopii sinulle täydellisesti!” Lukas oli jo keskittänyt huomionsa muualle. Hänen päähänsä koski vielä, mutta kipu alkoi hälvetä hiukan, ja ainakin se kertoi hänelle erittäin selvästi että hän oli elossa. Jostain syystä ärsyttävä viikinki ei siis ollut tappanutkaan häntä vaan raahannut mukaansa. Mies oli puhunut merestä, se ainakin selitti sen miksi maailma ei vieläkään lopettanut tasaista keinumista.
Mathias kuului mutisevan nimivaihtoehtoja puoliääneen, mutta Lukas keskittyi tarkastelemaan ympäristöään. Hän oli jonkinlaisessa pienessä huoneessa tai pikemminkin teltassa, jonka puiset tukirakenteet olivat sen verran matalat, että Lukaksen olisi pitänyt seistä kumarassa, jos olisi tahtonut nousta ylös. Kalusteita ei tietenkään ollut juurikaan, oikeastaan ei yhtään, jos ei laskettu yksinkertaista petiä, jolta Lukas oli herännyt. Teltassa oli myös yksi kapea halkio, joka teki ikkunan virkaa ja antoi valoa.
Ympärilleen katsellessaan Lukas myös nykäisi kahlettaan uudemman kerran. Se ei antanut periksi sen enempää ja harmikseen norjalainen joutui toteamaan olevansa todellakin vangittu. Ehkä vain yhdestä ranteesta, mutta kuitenkin.
”Nyt minä keksin sen!” viikinkimies huudahti riemastuneena ja hymyili taas norjalaiselle, ”sinä olet Norge. Olet aivan yhtä kaunis kuin se maa, mistä löysin sinut, joten voin aivan hyvin nimetä sinut sen mukaan.”
Löytänyt? Sinä kaappasit minut! Norja huusi mielessään, mutta pysyi kuitenkin vaiti antaen vain jäisen katseensa kertoa tunteensa, minä vihaan sinua… Sinä hyökkäsit minun velj… Ajatus iski kuin kylmä jäinen aalto Lukakseen mieleen. Hänen veljensä… Missä he olivat? Lukaksen muistot olivat vielä hämäriä, mutta hän muisti kuinka nyt hänen edessään istuva viikinki oli pidellyt kiinni Eirikurista, Tino oli huutanut ja…
”Olisit nyt vähän iloisemman näköinen”, Mathias totesi onnellisen tietämättömänä norjalaisen synkistä ajatuksista, ”olet sentään ainoa selviytyjä eikä kuka tahansa pääse nauttimaan minun suosiostani.”
Ainoa… Ainoa selviytyjä…?
”M’thi’s!” joku kutsui ulkoa, ”t’rvits’mme s’unn’n.”
”Joo, Berwald, olen jo tulossa”, Mathias huusi takaisin ja loi vielä yhden ärsyttävistä hymyistään Lukakselle, ”odota täällä rauhassa, rakas Norgeni, tulen takaisin niin pian kuin pääsen.” Viikinki nosti teltan reunaa ja katosi paikalta niin nopeasti, ettei Lukaksen mieli ehtinyt edes käsitellä uusia tietoja.
Eirikur… Tino… Minun rakkaat veljeni… Kuolleet, poissa?
Lukas ei ollut varma, kuinka kauan hän istui siinä hiljaa paikallaan ja tuijotti kahlittua rannettaan tyhjän lasittunein silmin. Millään ei ollut enää väliä, ei edes sillä että hänen vapautensa oli viety. Jos Tino ja Eirikur olivat… poissa, ei Lukas enää tiennyt miten elää. Hitaasti hänen mielensä pakeni jälleen kylmään tyyneyteen, kuten silloin kun kaikki tämä oli alkanut ja viikingit hyökänneet.
”Pitäköön Odin heille juhlia Valhallassa…”, Lukas kuiskasi eikä hänen silmissään näkynyt yhtäkään kyyneltä, vaikka hänen sisällään suru raastoi kaiken auki ja rikki, ”Tino. Eirikur.” Lukas kuunteli, kuinka viikingit puhuivat keskenään. Miehet, jotka olivat murhanneet hänen veljensä, nauroivat jollekin aivan kuin kaikki olisi hyvin. Norjalainen siveli kahlettaan ja antoi sormiensa koskettaa rautaisia silmukoita tutkien ja etsien. Ketju oli kestävä ja ehkä myös tarpeeksi pitkä… Lukas kompuroi lähemmäs seinää, jonne kahleen toinen pää oli kiinnitetty. Hän kiersi rauhallisesti ketjun kaulansa ympärille ja nykäisi kevyesti kokeillen, kyllä se oli tarpeeksi pitkä hänen tarkoitukseensa.
”Anteeksi, veljeni”, hän kuiskasi nostaessaan raudan taas pois kaulaltaan ja asettuessaan paikalleen odottamaan viikinkiä, ”minä kostan teidän puolestanne…. ja tulen sitten sinne niin pian kuin ehdin.”
****
”Is…Is…?” Tino kutsui kuiskaten ja nuorempi tunsi kuinka hänen velipuolensa käsi kosketti hänen kättään ensin varoen.
”Tino?” hän vastasi ja tunsi kuinka etsivät sormet kiertyivät nyt kunnolla hänen kätensä ympärille.
”Oletko kunnossa?” Tino kysyi ja Eirikur ehti nyökätä ennen kuin tajusi, ettei suomalainen näkisi hänen elettään kuitenkaan siinä pimeydessä johon heidät oli jätetty.
”Olen. Sinä?” hän sanoi.
”Aivan kunnossa…”, Tino vastasi, ”missä me olemme?” Eirikur sulki silmänsä uudelleen ja keskittyi vain velipuolensa turvallisen tuttuun läsnäoloon.
”En tiedä”, hän myönsi, ”mutta… Lukas?” Tino oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Näin vain, kun se viikinki vei hänet…”, suomalainen sanoi, ”toivon… uskon… hänen on pakko olla kunnossa…” Eirikur oli hiljaa eikä Tinokaan enää sanonut sanaakaan. He vain odottivat kahdestaan, mitä tulisi tapahtumaan.
****
”Selvä, Norgeni, nyt olen taas vapaa keskittymään vain sinuun”, Mathias ilmoitti kömpiessään takaisin telttaan. Lukas oli asettunut istumaan niin, että hänellä olisi mahdollisimman paljon rautaketjua käsissään. Ehkä Mathias huomasi, että hän oli vaihtanut paikkaansa tai ehkä hän näki muutoksen norjalaisen olemuksessa, mutta hän ei kuitenkaan reagoinut mitenkään. Hymy pysyi edelleen viikingin kasvoilla, kun hän istahti jälleen kerran Lukaksen eteen ja katseli tätä hetken miettien.
”Minä todella pidän silmistäsi”, Mathias totesi yllättäen, ”ne ovat todella kauniit… vaikka voisit hymyillä vähän enemmän.” Lukas sai vaivoin pidettyä rauhallisen naamion yllään, vaikka hän olisi tahtonut vain huutaa ja pyyhkiä sen typerän virneen pois hänen veljiensä murhaajan kasvoilta.
”Mitä sinä tahdot minusta?” Lukas kysyi. Hän ei voinut hyökätä vielä. Mathias oli aivan liian kaukana eikä ketju yltäisi miehen kaulan ympäri. Norjalainen kuitenkin huomasi kätensä sivelevän levottomana kahletta.
”Sinusta? En mitään”, Mathias vastasi pirteänä, ”minä tahdon sinut. Eikö se ole aika selvää? Minä voitin ja sinä olet minun palkintoni, joten kuullut nyt minulle.” Lukas kirosi mielessään, mutta pakotti itsensä odottamaan vielä hetken… pienen hetken…
”Minä en kuulu kenellekään”, hän sanoi tiukasti ja jäänsiniset silmät tummuivat hetkeksi pidätellystä raivosta. Mathias ei näyttänyt vieläkään huomaavan, hän vain nojautui lähemmäs norjalaista.
”Voi, nyt sinä olet minun”, viikinki kuiskasi ja silitti jälleen hetken Lukaksen hiuksia, ”minä teen sinusta omani… ja sinä opit vielä rakastamaan minua.” Norjalainen pysyi vaiti ja vain hänen kiristyvä otteensa kahleesta kertoi jotain hänen sisällään myllertävästä vihasta. Mathias tuli vieläkin lähemmäs ja, kun miehen käsi eksyi norjalaisen lantiolle ja huulet lähes hipaisivat korvalehteä, Lukas iski.
Hän heitti kätensä ylös ja kietoi rautaisen kahleen viikinkimiehen kaulalle. Lukas oli kuvitellut mielessään, että hänen voimansa olisivat tarpeeksi, jotta hän saisi kostettua veljiensä kuoleman, mutta hän oli taas väärässä. Kun Lukas kiskaisi kahletta, Mathias yksinkertaisesti nojautui eteenpäin ja kaatoi heidät kummatkin selälleen niin, että norjalainen löysi jälleen kerran itsensä miehen alta eikä hänellä ollut tilaa yrittää tämän kuristamista.
”Taisin sanoa tämän jo kerran aikaisemmin, Norgeni”, Mathias kuiskasi huulet lähes kiinni Lukaksen korvassa, ”hyvä yritys… mutta ei tarpeeksi hyvä.” Norjalainen tuijotti häntä jäätävästi, kun hän nosti tyynesti kahleen pois kaulaltaan ja hymyili vangilleen.
”Äläkä yritä myöskään vahingoittaa itseäsi”, Mathias totesi rauhallisesti, mutta silti pieni ilkikurisuus äänessään, ”minä en anna koskaan minkään vahingoittaa mitään mikä kuuluu minulle, joten pidän sinua silmällä.” Tämän sanottuaan hän naurahti ja iski silmäänsä, mutta Lukas oli jo vaipunut takaisin syvälle kylmään ja tummaan mieleensä.
****
Neljä päivää.
Neljä päivää, jos Lukas oli laskenut oikein. Hän ei ollut varma, koska Mathias piti häntä aina sisällä ja norjalaisen ajantaju oli muutenkin kadonnut johonkin aivan kuten kaikki muukin. Lukas oli edelleenkin kahlittu vain toisesta ranteestaan, mutta koska viikinkimies oli itsepintaisesti päättänyt pitää nuorukaisen hengissä, ei hänellä ollut enää mahdollisuutta yrittää mitään. Silloin, kun Mathias ei ollut paikalla, hän määräsi jonkun muun vahtimaan norjalaista. Yleensä tämä joku muu oli tuimailmeinen mies, joka näytti siltä että olisi unohtanut jo aikoja sitten, miten tehdä muita kuin pelottavia ilmeitä. Hän ei myöskään puhunut, mitä nyt oli vain mutissut nimensä Lukakselle, joka ei ollut edes kuunnellut.
Norjalainen ei ajatellut mitään. Hän ei suostunut syömään eikä hän kuunnellut kun Mathias sanoi jotain, mutta hän ei myöskään väistänyt enää niitä pieniä kosketuksia ja huomioita, joita viikinki hänelle tarjosi. Mutta kylmän tuijotuksen mies kuitenkin sai, jos yritti mitään erikoisempaa. Mutta jostain syystä myös Mathias tuntui alkavan välttää Lukasta… Norjalainen huomasi jo toivovansa, että viikinki olikin saanut hänestä tarpeekseen ja päättäisi tappaa hänet. Sitten Lukas ainakin pääsisi taas veljiensä luokse.
Mutta Mathias ei tappanut häntä. Sen sijaan mies alkoi pitää hiljaisia taukoja loputtomassa puheessaan. Lyhyitä taukoja, joiden aikana hän vain eksyi tuijottamaan norjalaista, joka vain pakeni syvemmälle mieleensä. Lukas tahtoi kuolla, Mathias ei antanut hänen tehdä sitä. Mielensä pimeydessä nuorukainen yritti löytää pakokeinon.
****
”Lukas! Lukas! Lukas!” joku huusi ja Lukas kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen, ”Luuuukaaaas!” Hän seisoi sillä metsäpolulla, jota pitkin hän oli aina kävellyt kotiin sen jälkeen kun oli käynyt ensin joella. Aurinko paistoi kauniisti ja kaikki oli aivan kuin kauneimmasta unesta mitä saattoi toivoa. Tino juoksi lähemmäs velipuoltaan ja kantoi heidän pientä veljeään reppuselässä. Lukas huomasi ihmettelevänsä, oliko Eirikur ollut aina niin pieni? Hän näytti kuusivuotiaalta eikä viisitoistakesäiseltä… Mutta ei sillä ollut kai väliä.
”Hei”, Lukas tervehti veljiään ja hän hymähti, kun Tino pysähtyi hengästyneenä vähän matkan päähän ja laski Eirikurin alas. Hopeahiuksinen lapsi nauroi ensin jalkojensa koskettaessa pitkää nurmea ja hän kääntyi sitten vilkuttamaan isolle veljelleen.
”Lukas!” Eirikur huusi kirkkaalla lapsenäänellä, jota Lukas oli jo ikävöinyt, ”mikset sinä tullut meidän kanssa?” Lukas kurtisti hiukan kulmiaan ja astahti hämmentyneenä askeleen eteenpäin.
”Tullut minne? Minne te menitte?” hän kysyi ja huomasi sitten jalkojensa koskettavan vettä. Jotenkin polun nurmi ja metsän sammal oli muuttunut kevyesti pyörteleväksi vedeksi, tutu männytkin näyttivät kasvavan suoraan usvaisesta järvestä.
”Me menimme jo, mutta sinä et tullutkaan”, Tino vastasi ja hänen hymynsä kääntyi surulliseksi. Eirikur tarttui hänen käteensä.
”Mikset tullut?” hän kysyi taas, mutta nyt surullisella äänellä, ”etkö… Etkö sinä rakasta meitä enää?” Jostain syystä Lukas tunsi hätääntyvänsä, kun Eirikur sai viimeisen sanan sanottua. Hän astui toisen askeleen ja ojensi kättään pikkuveljeään kohti.
”Totta kai minä rakastan teitä”, Lukas selitti, ”miksi sinä puhut tuollaisia, Eiri…” Juuri, kun Lukaksen käsi oli tavoittamassa hopeahiuksisen lapsen, jostain ilmestyi voimakas aalto, joka erotti hänet veljistään. Lukaksen silmät rävähtivät auki ja hän yritti juosta saadakseen Tinon ja Eirikurin kiinni, mutta hän ei löytänytkään heitä enää mistään. Eikä hänen jalkansa toimineet oikein. Ne vain polkivat hyödyttöminä vettä… vettä? Lukas katsoi ympärilleen ja huomasi kaiken tutun hävinneen ja veden vallanneen viimeisenkin metsäkaistaleen. Hän kellui keskellä valtamerta eikä missään näkynyt maata, vain vettä ja heikkoa valoa, joka näytti tulevan ei mistään.
”Eirikur!” Lukas huusi ja unohti ihmetellä, miten hän pystyi kuitenkin hengittämään, ”Tino!”
”Täällä, Lukas!” Tinon ääni kuului jostain ja Lukas käänteli päätään yrittäen nähdä suomalaisen jossain, ”täällä! Me olemme täällä!” Viimein nuorukainen tajusi vilkaista alaspäin ja siellä he olivat. Tino katsoi ylös häneen ja hänen hiuksensa leijuivat aavemaisesti hänen kasvojensa ympärillä. Eirikur oli kietonut kätensä Tinon ympärille ja he kumpikin näyttivät oudon kalpeilta odottaessaan isoveljeään.
”Minä…”, Lukas aloitti ja huomasi sanojensa häviävän jonnekin sitä mukaan kun vesi velloi rauhassa hänen ympärillään, ”minä… minä en tiedä… miten…” Tino hymyili ja viittoi kädellään aivan kuin kutsuakseen häntä.
”Tule”, hän sanoi.
”Mikset jo tule?” Eirikur kysyi. Lukas katsoi veljiään, joiden kasvot alkoivat jo haalistua ja kadota.
”Minä tulen…”, hän lähes kuiskasi ja ojensi kättään heitä kohti…
Lukas päästi irti unestaan, muttei avannut silmiään koska hän tiesi ärsyttävän viikingin vain aloittavan puhumisen heti kun saisi selville, että Lukas oli hereillä. Eikä norjalainen halunnut pilata kauniin unensa jälkitunnelmaa. Hän makasi paikallaan ja yritti kaikkensa jottei pieni hymy hiipisi salaa hänen huulilleen. Hänen unensa oli ollut lahja hänen kuolleilta veljiltään ja hän tekisi niin kuin se neuvoi.
Lukas tiesi, miten hän kuolisi.
A/N: Huoh... Mun oli eka tarkoitus tehdä tästä luvusta pitempi, mut sitten se olisi ollut liian pitkä ^^'' Joten Mathiaksen mietteet ja Tinon sekä Eirikurin kohtalo jäi nyt sitten seuraavaan osaan. (juu, Lukas on nyt sitten todellakin Norge Mathiakselle... en voinut vastustaa kiusausta ^^'')
Mulla oli hieman vaikeuksia Lukaksen kanssa... Toivottavasti hän nyt pysyi edes vähän Norjan hahmossa ^^''
Ja kyllä se siitä vielä parempaan päin menee... Ehkä. Kai. Luulisin. Kommentteja?
-
Voisin minäkin jotain yrittää kirjoitella...
Hee, tämähän on mielenkiintoinen! Pidän siitä, miten vauhdikkaasti olet saanut tämän aloitettua. Olet kirjoittanut kaikki toimintakohtaukset todella hyvin, eikä tässä kyllä oikeastaan ole yhtään mitään muutakaan minkä takia tarina ei rullaisi sujuvasti eteenpäin - ei sillä että hetkeäkään olisin epäillyt, että olisi. ; )
Ruotsin, Tanskan, Norjan, Islannin ja Suomen olet kirjoittanut kaikki todella heidän luonteensa mukaisesti. Aivan erityistä plussaa täytyy kyllä antaa Tanskan kirjoittamisesta... luoja, siinä on kyllä yksi samperin pelottava viikinki. o_o Pitkästä aikaa saa taas lukea tekstiä, jossa ei tarvitse edes facepalmailla meidän dämlich Dänelle. Haha, tuntuu tavallaan kummalliselta lukea tällaisesta Tanskasta... :'D
Ja turhia huolehdit Norjasta, kirjoitit hänet juuri sellaiseksi kuin oletinkin!
Norjalainen huomasi jo toivovansa, että viikinki olikin saanut hänestä tarpeekseen ja päättäisi tappaa hänet. Sitten Lukas ainakin pääsisi taas veljiensä luokse.
Mutta Mathias ei tappanut häntä. Sen sijaan mies alkoi pitää hiljaisia taukoja loputtomassa puheessaan. Lyhyitä taukoja, joiden aikana hän vain eksyi tuijottamaan norjalaista, joka vain pakeni syvemmälle mieleensä. Lukas tahtoi kuolla, Mathias ei antanut hänen tehdä sitä. Mielensä pimeydessä nuorukainen yritti löytää pakokeinon.
Voiii Norja, koita kestää! :< Tuo miten Lukas sulkeutuu mielensä sisälle kun on menettänyt kaiken toivonsa elää, on jotain mitä Norja tekisi. Myös tuo hiljainen suunnittelu ja syömättömyys tuntuvat keinoilta, joita kuvittelisin Norjan täsmälleen käyttävän.
”Nyt minä keksin sen!” viikinkimies huudahti riemastuneena ja hymyili taas norjalaiselle, ”sinä olet Norge. Olet aivan yhtä kaunis kuin se maa, mistä löysin sinut, joten voin aivan hyvin nimetä sinut sen mukaan.”
Voi aaaww, mie niin arvasin tämän tulevan! xD Ihana nimenantokyky Tanskalla.
Mutta siis, jatkoa pyydän, ole niin hyvä! ; D Varsinkin nuo Mathiaksen mietteet kiinnostavat nyt erityisen paljon.... mitä mahtaa meidän viikinki ajatella kaikesta tästä?
Mie muuten suunnittelin, että kirjoittaisin tästä oikein hienon kommentin kun en sitä toista osaakaan kommentoinut ollenkaan... but oh well, en osaa kommentoida ni. Toivottavasti tämä nyt kelpaa.
Jaatkoaaa~!♥
-
.... :O mun leuka tippu just. :D IHANA!!!!!!
Lukas päästi irti unestaan, muttei avannut silmiään koska hän tiesi ärsyttävän viikingin vain aloittavan puhumisen heti kun saisi selville, että Lukas oli hereillä. Eikä norjalainen halunnut pilata kauniin unensa jälkitunnelmaa. Hän makasi paikallaan ja yritti kaikkensa jottei pieni hymy hiipisi salaa hänen huulilleen. Hänen unensa oli ollut lahja hänen kuolleilta veljiltään ja hän tekisi niin kuin se neuvoi.
Lukas tiesi, miten hän kuolisi.
Ihanaihanaihana... <3 Rakastin tätä kohtaa!
Koko luvun tunnelma oli ihana. Mathias oli vaan niin... ittensä (XD) ja mä en vaan voi asial mitään, muutku et RAKASTAN VIIKINKEJÄ. Iso kiitos täst luvust ja toivomukaa mun kommentti on hiuka parempi nyt ku mitä se oli viime luvu jälkee XDDDD
- Vini ^^
-
<3 Joo heippa betatoimistosta päivää, tänne tilattiin Myrsis&co. kommentti? Here it comes:)
”Olet siis heräämässä, kaunokainen”, mies kuului sanovan, ”hyvä juttu… Luulin jo lyöneeni sinua liian kovaa.”
Jotenkin todella suloinen repliikki, ja kun miettii, että millä äänensävyllä Tanska sen sanoo olosuhteisiin nähden, pitää hetki jo miettiä että mitä ihmettä, Norjalla nyt on vähintäänkin syy siihen. Sitten kun se vielä muistaa mistä kyse:
”Sinä!” Lukas ärähti ja heilautti nyrkkinsä kohti miehen ärsyttävää hymyä. Ikävä kyllä isku ei koskaan osunut, sillä nuorukaisen nyrkki pysähtyi äkisti vain paria senttiä ennen viikingin kasvoja. Lukas irvisti ja katsoi rannettaan, jonka ympärille lukittu kahle sitoi hänet kiinni.
”Niin, minä. Voit kutsua Mathiakseksi”
Kahle<3 Ihmettelen (JA RAKASTAN) tapaa millä Tanska ignooraa noi kaikki jutut millä Norge yrittää näyttää, että se inhoaa Mathiasta. Jännä juttu, jännä juttu.
Tanska on muuten kauhean ihana ja pelottava hahmo tässä, siis kun miettii omalle kohdalle ja Norjan mahdollisia fiiliksiä mitä se kokee kun sille kuiskaillaan ja kerrotaan asioita, jotka ei vain ole totta eikä tule olemaankaan jos se on siitä kiinni. Norja taas on oma pippurinen ja jäinen itsensä, vaikka sen ajatukset välillä antaakin ymmärtää muuta, mut kuitenkin ihan ylimahtava hahmo.
Tosi jännää että Tanska on silleen ”joo oot ainoo eloonjäänyt” muka tosi hilpeästi. Masentavaa suorastaan. Voi Norja parkaa, annas kun halaan sua<3 Ja sit toi nimenkeksiminen, sattumaa, et nimi on Norge, eiks?;) Mut tosi suloista että ees joku on tosi pirteä.
Jollen ois ollu sun betas mä olisin itkenyt siinä kohdassa kun väitettiin että Islanti ja Suomi on kuolleet. Mut ei, ei sentään, ja se oli todella hyvä. Tyksin muuten Ruotsin ”aksentista” miten se syö kaikki vokaalit. Sitä on kiva lukea vaikka se onkin ylihaastavaa välillä:D
Islanti ja Suomi ovat tosi luontevan oloisia tässä luvussa, ja sinänsä positiivisia ottaen huomioon sen et ne ei yhtään tiedä missä ne on tai oikeastaan mitään muutakaan:’D
”Voi, nyt sinä olet minun”, viikinki kuiskasi ja silitti jälleen hetken Lukaksen hiuksia, ”minä teen sinusta omani… ja sinä opit vielä rakastamaan minua.”
Ihanin kohta ikinä ihan varmasti<3 Toi itsevarmuus ja kohta ja tunnelma ja kaikki ja oi luoja ihana<3
Sitten Norjan uni. Se oli jotenkin tosi loistavasti kirjoitettu, tosi utuinen ote siihen ja se oli tosi suloinen ja hyvin kuvattu. //Jos mä lopetan kommentoinnin kun tästä ei tuu mitään järkevää ja uutta ja awesomea kun mä satun nyt tyksimään näistä kaikista mitä sä ikinä kirjoitat?
”Me menimme jo, mutta sinä et tullutkaan”, Tino vastasi ja hänen hymynsä kääntyi surulliseksi. Eirikur tarttui hänen käteensä.
”Mikset tullut?” hän kysyi taas, mutta nyt surullisella äänellä, ”etkö… Etkö sinä rakasta meitä enää?” Jostain syystä Lukas tunsi hätääntyvänsä, kun Eirikur sai viimeisen sanan sanottua. Hän astui toisen askeleen ja ojensi kättään pikkuveljeään kohti.
Mut toi oli ehkä erityisen onnistunut kohta siinä. Eirikur on taitava esittää kysymyksiä, se oli tuohon vähintään yhtä sopiva kuin ruotsi suomelle, että ei sen puoleen. Tässä meinasi nousta tippa linssiin, en oikein tiedä miksi. Taisiis totta kai tiedän että sun tekstin takia mut kuitenkin.
Ja loppu oli aivan täydellinen, piste iin päälle. Hienoa ja hyvää ja erityisen maukasta tekstiä mut mua alkaa aina ahdistaa toi puoliksi masentunut norjan puoli. Tai just tuo joka vois vaikka mennä ja tappaa itsensä, mut samalla se on todella hieno ja suorastaan kylmät väreet herättävä. Tästä Vinzup sanoikin kaiken oleellisen:3
Joo, tällaista tällä kertaa. Mut hei, mä kommentoin!
<3:llä
~Myrsis~
-
Muuttis: awww... Kiitos, toi oli ihana kommentti <3 Hyvä, että tää toimi^^ Mulla on oikeasti jotenkin hassun epävarma ja tyytyväinen olo tämän kanssa... (ja samperin pelottava viikinki nimenomaan ;D)
Vinzzuppi: Ah ha haa, kiitoksia~
Myrsis: Kiitos, kiitos, rakas beta-palleroiseni <3
En osaa vastata kommenteihin kunnolla... mutta kiitos^^ ja myös teille muille, jotka ootte lukeneet (en siis myönnä kyttääväni "klikkaus-määrää"... en en... mut kommat olis kyl kivoi....^^'') Seuraava osa olis sitten tässä. Kirjoittamisen kanssa oon jo kuudennessa osassa, mut viime viikko oli mulle niin kiireinen et en ehtinyt edes ajatella julkaisua... ^^'' (oh, ja btw "Sjøen" on meri norjaksi... Myrsis auttoi keksimään nimen ^^)
Neljäs osa: Sjøen -syndrooma
Mathias pysytteli hereillä ja teki sitä, mistä oli tullut näiden muutamien päivien aikana hänen lempiasiansa eli katseli norjalaistaan. Nyt hänen Norgensa nukkui, joten Mathias pysytteli hiljaa, jottei tämä heräisi.
Nuorukainen oli niin kaunis, suloinen, upea… Mathias ei edes tiennyt, mikä sana olisi sopinut Norgeen parhaiten, joten lopulta viikinki päätyi vain myöntämään tosiasian itselleen. Hänen norjalaisensa oli mielenkiintoinen ja hän tahtoisi saada selville loputkin nuorukaisesta, jonka kohtalo, jumalat tai jokin oli hänelle antanut. Hän tahtoi tuntea Norgen.
Mathias ei ollut tajunnut sitä ensin. Hän oli nähnyt vain keskenkasvuisen norjalaisen, joka kuvitteli pärjäävänsä häntä vastaan, mutta sitten Mathias oli nähnyt ne silmät… kauniit jäänsiniset silmät, jotka olivat kääntäneet viikingin mielen ja aiheuttaneet pakkomielteen. Hän ei ollut edes miettinyt kahdesti päättäessään ottaa norjalaisen mukaansa. Olihan hän kuitenkin tehnyt sitä ennenkin ja hän tiesi, että olisi helppoa tehdä se myös Norgelle. Vain ottaa tämä… pakottaa. Norjalainen oli nuorempi ja hennompi kuin Mathias ja sehän oli jo todistettu kahdesti, etteivät Norgen voimat riittäneet vastustamaan viikinkiä. Se olisi helppoa ja Mathias saisi haluamansa.
Mutta.
Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Norge oli jotain paljon enemmän kuin kukaan muu, jonka Mathias oli tavannut ja jokainen pienikin kosketus antoi viikingille paljon enemmän kuin kukaan muu oli koskaan antanut. Hän huomasi toivovansa jotain erilaista. Jotain enemmän. Jotain suloisempaa. Hän tahtoi kaiken Norgesta ja siksi hän odotti vielä antaen huomionsa näkyä toistaiseksi vain pieninä kosketuksina ja suukkoina kalpealle otsalle tai pehmeälle poskelle. Mathias odottaisi vielä hetken ja jonain päivänä se palkittaisiin ja sitten hänen Norgensa olisi ikuisesti hänen.
Kalpea nuorukainen liikahti unissaan ja mutisi jotain saaden valvovan viikingin keskeyttämään mietteensä. Mathias vilkaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät nyt niin rauhallisilta. Valveilla ollessaan norjalainen loi naamiokseen aina kylmän ja sulkeutuneen ilmeen, joka piilotti kaiken mitä nuorukainen nyt sattui mielessään pitämään. Mathias huomasi pohtivansa, millaista unta hänen Norgensa näki. Ehkä hän uneksi entisestä elämästään… Mathias oli tosin varma, että norjalainen unohtaisi kaiken menneen pian ja sitten tämä kuuluisi vain ja ainoastaan hänelle. Hymy hiipi nopeasti miehen kasvoille hänen ajatellessaan sitä.
”mmhm…” Lukas mutisi taas ja avasi silmänsä. Mathias huomasi lämmön tunteen leviävän sisällään nähdessään taas kauniin jäänsinisen katseen.
”Oi, huomenta Norge rakkaani”, hän toivotti ja hymyili kumartuessaan painamaan suukon norjalaisen otsalle. Kuten joka kerta, Lukas ei väistänyt, mutta ei myöskään reagoinut muuten, ”näitkö kaunista unta?”
”Oikein kaunista”, viileän totinen ääni sai Mathiaksen lähes pysähtymään. Hänen Norgensa puhui… puhui hänelle! Se sai Mathiakseen oudon onnelliseksi eikä hän edes välittänyt siitä, että Lukas oikeastaan kuulosti siltä kuin ei olisi enää tässä maailmassa. Hetken viikinkimies vain nautti tunteesta istuessaan siinä keskellä pientä ja hämärää telttahuonettaan.
”Mathias?” Lukas kysyi noustessaan hitaasti istumaan ja tuijottaessaan miestä, joka näytti siltä kuin olisi tavannut valkyyrioista kauneimman tai jotain, ”minä… tahtoisin käydä ulkona…” Jokin osa Lukaksen mielessä ihmetteli hänen ääntään, joka kuulosti karhealta ja ontolta pitkän käyttämättömyyden jälkeen, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan tämän. Onneksi viikingillä näytti olevan sentään sen verran älyä, ettei Lukaksen tarvinnut kiusata kuivaa kurkkuaan sen enempää.
”Tietenkin! Ihan mitä vain minun Norgeni tarvitsee”, Mathias vastasi riemuissaan ja näytti aidosti siltä, että tahtoisi toteuttaa jokaisen norjalaisen pienistäkin pyynnöistä, tietenkin lukuun ottamatta tämän tappamista tai vapauttamista sekä rauhaan jättämistä. Mathias alkoi kuitenkin hymyillä vieläkin leveämmin ja hän siirtyi hieman lähemmäs saadakseen kiedottua norjalaisensa syliinsä. Lukas antoi hänen pidellä itseään ja sieti pienet suudelmat sekä kosketuksen, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet mereen.
****
”Hei… tuota… Mitä sinä teet?” Tino kysyi varovasti hetken päästä, kun hän ja Eirikur olivat jo hetken nököttäneet kumpikin laivan takakannella. Pelottavan isokokoinen viikinkimies vilkaisi häntä, muttei vastannut mitään.
”Turhaan yrität”, Eirikur mutisi ja nojasi leukaansa polviinsa, ”ei hän varmaan osaa puhua.” Koska viikinki ei vastannut tähänkään, Eirikur oletti olevansa oikeassa. Koko tämän matkan aikana hän ei ollut kuullut miehen kertaakaan sanovan sanaakaan, joten tämän täytyi olla mykkä. Vain mykkien ihmisten oli mahdollista olla vastaamatta, jos Tino pommitti kysymyksillä jo neljättä päivää…
Viisi päivää sitten Eirikur oli kuvitellut, että kaikki olisi hyvin. Ei ehkä loistavasti, mutta niin hyvin kuin oli tarpeen. Sitten viikingit olivat hyökänneet kylään ja nopean tapahtumaketjun päätteeksi hän ja Tino olivat löytäneet itsensä viikinkilaivalta, mikä ei ollut lainkaan hyvä asia. Eirikur ei pitänyt viikingeistä, eikä laivasta, jonka jatkuva liike teki hänet sairaaksi, ja hän ei vieläkään tiennyt, mitä Lukakselle oli tapahtunut. Hän oli yrittänyt selvittää asiaa heti, kun heidät oli päästetty kannelle siitä pimeästä ja ahtaasta teltasta, jossa he olivat viettäneet ensimmäisen vankipäivänsä, mutta kukaan ei vastannut hänelle. Viikingit eivät vaivautuneet edes huomioimaan nuorta hopeahiuksista poikaa. Oikeastaan vain yksi heistä, tuo mykkä mies joka näytti aina vihaiselta, pysytteli heidän lähellään. Sama mies oli myös raahannut heidät laivaan, raahannut myöhemmin kannelle ja istutti aina jonnekin lähettyvilleen. Eirikur oli aika varma, että ihmisten ympäriinsä retuuttaminen oli tämän viikingin erityisalaa.
”No… sano sitten… jos tarvitset apua…”, Tino totesi, vaikka tuskinpa hänestä sidottuineen käsineen olisi paljon apua ollut. Eirikur vilkaisi omia ranteitaan, jotka oli myös köytetty yhteen karhealla nuoralla. Se olikin oikeastaan ainoa merkki siitä, että he kaksi tosiaan olivat vankeja. Sen lisäksi tietenkin, että heitä ei oikeastaan huomioitu ollenkaan.
”P’sy va’in s’inä”, viikinki vastasi yllättäen kummankin nuorukaisen täysin. Tino oli hetken häkeltyneen hiljaa, mutta uskaltautui sitten nyökkäämään pienesti.
”Selvä..”, hän vastasi, ”tahdotko… vaikka puhua jostain?” Viikinki pudisti päätään ja jatkoi työtään kalaverkon parissa. Eirikur painoi päänsä taas kyllästyneenä sekä lievästi pahoinvoivana polvilleen ja katseli pitkän laivan toisessa päässä olevaa telttaa. Se oli paljon isompi kuin se missä hän ja Tino olivat olleet ja lisäksi hän oli nähnyt muutaman kerran sen toisen viikingin menevän ja tulevan sieltä. Sen punaisia vaatteita suosivan viikingin, joka oli nostanut hänen veljensä olalleen kuin sotasaaliinsa… Eirikur aavisti, että se mies piti Lukasta jossain ja hopeahiuksisen nuorukaisen ilme synkkeni aavistuksen enemmän hänen miettiessään sitä.
Kun Tino lopulta kääntyi poispäin ilmeettömästä viikinkimiehestä ja alkoi sen sijaan tuijottaa mietteissään merta, Berwaldnin kädet pysähtyivät hetkeksi kesken työn. Se ei ollut normaalia hänelle, joka yleensä jatkoi niin kauan että sai valmiiksi sen minkä oli aloittanutkin, mutta nyt hän kuitenkin keskeytti hetkeksi ja tuijotti vaaleaa suomalaisnuorukaista outo ilme kasvoillaan.
Sitten hän palasi takaisin työnsä pariin niin nopeasti, ettei kukaan huomannut hänen outoa käytöstään.
****
Kirkas auringonvalo sai Lukaksen siristelemään silmiään päivien hämärän jälkeen, mutta yli-innostunutta viikinkimiestä tällainen ei tietenkään pysäyttänyt, jos Mathias nyt edes sattui huomaamaan Lukaksen reaktiota päivänvaloon. Hän vain kiskoi norjalaisen mukanaan hymyilleen leveästi samalla.
”Katso, tämä kaikki kuuluu minulle ja…” Mathias selitti innokkaasti ja huitoi toisella kädellään koko laivan pituudelta. Toisessa kädessään hän piteli tiukasti sitä kahletta, jonka toinen pää oli norjalaisen ranteen ympärillä. Kuuntelematta jättäminen oli jo tullut tavaksi Lukakselle, joten hän ei edes välittänyt puheesta tai muista viikingeistä, joista osa tuli uteliaansa lähemmäs katsomaan mitä aarretta heidän johtajansa niin innokkaasti piti omanaan. Lukas vain tuijotti merta, joka kimalsi kutsuvana auringonvalossa.
Hän ei ollut tuskin uskonut, että viikinki-typerys tosiaankin päästäisi hänet ulos, mutta sehän oli ollut yllättävän helppoa ja vaatinut vain muutaman sanan. Sisällään Lukas hymyili kylmää hymyä, vaikka ulos hänen ilmeensä ei paljastanut kuin tyhjyyttä. Vielä pieni hetki ja kaikki olisi ohi… Hän näkisi veljensä taas. Toivottavasti Tino ja Eirikur eivät vihaisi häntä, vaikka heidän kuolemansa kostaminen ei onnistunut niin kuin olisi pitänyt. Lukas ei kuitenkaan uskaltanut laskea sen varaan, että saisi vietyä Mathiaksen mukanaan merenpohjaan, joten hän lähtisi vain yksin.
Terävä nykäisy katkaisi norjalaisen mietteet hetkeksi ja hän mulkaisi jäätävästi viikinkimiestä, joka leikitteli ketjun toisella päällä aivan kuin nauttisi tästä kaikesta. Ja luultavasti nauttikin. Pitkät sormet leikittelivät metallilla ja Mathias hymyili.
”Minä pyysin sinua tervehtimään miehiäni, Norge”, Mathias sanoi ja vasta nyt Lukas huomioi viikinkijoukon, joka tuijottivat häntä avoimesti. Lukas käänsi katsettaan hitaasti antamatta itsestään muuta kuin kylmän katseen, joka olisi joskus päiviä sitten saanut kylänpojat juoksemaan itkien takaisin äitiensä luo ja muutamat aikuisistakin miehistä miettimään kahdesti, kannattiko häntä suututtaa. Mutta Mathiaksen viikinkitoverien ainoa reaktio oli nauru ja jollain tapaa hyväksyvä mutina.
”Onnittelut, pomo”, yksi heistä huudahti, ”aikamoinen saalis!” Tämä sai aikaan vielä riehakkaamman naurun, johon Mathias liittyi innolla mukaan.
”Niin, minähän sanoin!” hän vastasi takaisin ja kiskaisi uudestaan Lukaksen kahleesta. Tällä kertaa niin voimakkaasti, että päivien syömättömyyden ja synkkien mietteiden heikentämä nuorukainen horjahti viikinkiä päin. Mathias kuitenkin nappasi hänet kiinni ja painoi hetkeksi itseään vasten, ”Minun Norgeni on paljon enemmän kuin aikamoinen ja hän kuuluu vain minulle, joten pitäkää kätenne erossa hänen suloisuudestaan.” Hän virnisti sanoessaan tämän, joten viikingit ottivat sen kuin vitsin. He naureskelivat vielä lisää ja Mathiakselle sateli muutamia rivompia ehdotuksia, joihin hän vastasi samalla mitalla takaisin silittäen puolihuolimattomasti Lukaksen selkää.
Lukas ei kuunnellut enää. Hän näki vieläkin meren, vaikka hänen kasvojensa oikea puoli oli painautunut vasten Mathiaksen rintaa. Meri kutsui häntä ja sen sointi oli niin kaunis täyttäen hänen korvansa ja kaikki muutkin aistit täysin. Kimaltava pinta näytti niin kauniilta ja kauniimpi se olisi kun hän näkisi sen alhaalta päin. Norjalainen henkäisi hiljaa ja ohikiitävän hetken hän haistoi jotain erilaista. Suolaista, mutta ei meren suolaa. Suolaista kuin veri…
Hän värähti ja jopa Mathias tunsi sen kätensä alla sekä rintaansa vasten. Viikinki vilkaisi nopeasti vankiaan ja loi sitten jälleen yhden hymyistään viikinkijoukolleen, joista osa vitsailivat vieläkin ja veikkailivat mitä Mathias mahtaisi tehdä Lukaksella sitten kun olisi kyllästynyt tähän.
”Jahas, näyttää siltä, että rakkaani tarvitsee hieman lisää lepoa”, Mathias keskeytti kantavalla äänellä kaiken puheensorinan ja kumartui hieman kietoakseen kätensä paremmin norjalaisen ympärille, ”…hänen täytyy sentään pitää minut tyytyväisenä.” Mathias iski silmäänsä ja sai jälleen muutamia neuvoja miehiltään, mutta Lukas jähmettyi hetkeksi. Hänen olisi toimittava nyt. Nyt tai ei koskaan, sillä sitten Mathias veisi hänet taas. Meri oli niin lähellä… Vapaus.
”Älä koske minuun!” Lukas ärähti, kun Mathias oli nostamassa hänet syliinsä kuin lemmikin kantaakseen takaisin sisälle. Norjalainen yllättyi itsekin äänensä voimakkuutta ja jopa viikinki pysähtyi. Vain ohikiitäväksi hetkeksi, mutta se oli aivan tarpeeksi. Lukas riuhtaisi itsensä kauemmas miehestä ja kahle lipsahti Mathiaksen sormista tipahtaen kevyen kilahduksen saattelemana puiselle kannelle. Lukas ei kuitenkaan jäänyt miettimään sitä. Hän oli taas vapaa, mutta hänellä oli vain muutama sekunti aikaa tehdä siitä pysyvää. Puoliksi kompuroiden ja puoliksi juosten hän syöksyi parin metrin matkan ja loikkasi suoraan matalan laidan ylitse meren viileään sekä suolaiseen syliin.
Lukas kuvitteli kuulevansa Tinon äänen viimeisenä ennen kuin upposi pinnan alle, mutta sen täytyi olla vain harhaa… Miksi Tino muka huutaisi häntä pysähtymään, kun hän oli kuitenkin tulossa veljiensä luokse?
****
Eirikur ja Tino nököttivät kumpikin paikallaan selät vesitynnyreitä vasten, kuten he olivat tehneet jo muutaman päivän. Siitä oli tullut jo oikeastaan normaalia päivärutiinia. Aamulla Berwald poimi heidät mukaansa sieltä laivannurkasta, jonne he olivat käpertyneet nukkumaan, sekä antoi hiukan vettä ja jotain syötäväksi kutsuttavaa. Aamiaiseksi kutsuttavan hetken jälkeen Berwald yleensä alkoi kalastaa tai tehdä muita töitään. Näytti siltä, että kaikki laivan korjaamistyöt puunkäsittelystä ompelemiseen olivat hänen vastuullaan, joten usein Eirikur ja Tino löysivät itsensä istumasta vaiteliaan viikingin vierestä. Näin kului päivä ja hämärän laskeutuessa Berwald käski heidät makuulle ja jätti sitten sinne. Kummallakaan siepatulla ei ollut mitään käsitystä, miksi ja mitä viikingit heistä halusivat, mutta ainakin he olivat vielä hengissä.
Eirikurille nämä olivat pitkiä päiviä. Hän ei silti vieläkään tiennyt mitään Lukaksesta, vaikka uskoi veljensä kuitenkin olevan jossain lähellä, ja jatkuva merenkäynti näytti tekevän hänet vain sairaammaksi ja sairaammaksi. Nytkin hän vain nuokkui voimattomana paikallaan samalla kun Tino yritti jälleen kerran keskustella heidän vartijansa kanssa.
”Um… Berwald?” suomalainen kysyi. Hän oli tosiaankin onnistunut jo selvittämään viikingin nimen ja alkanut käyttää sitä, vaikka Eirikur ei ymmärtänytkään miksi. Hänellä ei ainakaan ollut mitään kiinnostusta keskustella ihmisille, jotka olivat siepanneet heidät.
”M’tä?” viikinki kysyi, muttei kuitenkaan kääntänyt katsettaan korjaamastaan purjekankaasta. Näytti siltä, että vaiteliaisuudestaan tunnettu Berwaldkin oli taipumassa pikku hiljaa Tinon puheliaisuuden edessä.
”Miksi me olemme täällä?” Tino kysyi suoraan. Hän oli pyöritellyt sitä kysymystä mielessään jo alusta asti, mutta vasta nyt hän sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen sen. Auringon kirkas loiste koski silmiin ja kevyt tuulenvire kosketti suomalaisen vaaleita hiuksia, kun hän odotti että viikinki vastaisi jotain. Mutta Berwald pysyi pitkään vaiti. Mies vain vilkaisi nuorukaista, joka yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei ankarailmeinen viikinki olisi yhtään pelottanut häntä. Suomalainen onnistui yllättävän hyvin tilanteen huomioon ottaen.
”M’thiaksen k’sky”, Berwald lopulta vastasi tyynesti aivan kun olisi jo odottanutkin, milloin hänen suomalainen vankinsa keksisi kysyä sitä. Mies oli myös mutisemassa jotain muutakin, mutta laivan toisessa päässä alkanut metakka keskeytti hänet. Berwald nakkasi työnsä syrjään ja nousi seisomaan nähdäkseen paremmin, mitä oli tekeillä. Viikingin seuratessa tapahtumia mitäänsanomattomalla ilmeellä, myös Tino kömpi ylös. Huomattavasti hankalammin tosin, sillä hän ei ollut vieläkään oppinut liikkumaan kädet sidottuna. Eirikur jäi suosiolla istumaan, sillä hänelle ylimääräinen heiluminen merkitsi myös pahempaa oloa eikä hän halunnut taas oksentaa samalla kun joukko viikinkejä naureskeli hänen ympärillään.
”Lukas?” Tino sanoi ääneen saaden jopa merisairaan velipuolensa havahtumaan taas. Hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään eikä hänen tarvinnut kauan etsiä löytääkseen veljensä tutun hahmon. Lukas näytti niin oudon pieneltä seistessään siellä kaikkien keskellä se vaaleahiuksinen ja virnistävä viikinki vierellään. Eirikur muisti isoveljensä olleen aina vahvempi kuin kukaan muu jonka hän tiesi, mutta nyt Lukas näytti menettäneen sen kaiken voimansa. Jopa näinkin kaukaa katsottuna Eirikur näki kuinka hän seisoi hartiat lysyssä ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen välittämättä ympäristöstään ollenkaan.
”M’thias ylp’ilee…” Berwald mumisi jotain, mutta kumpikaan kahdesta nuoresta ei kuunnellut häntä enää. Tino kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin laivan toiseen päähän, jonne oli nopeasti kerääntynyt lähes kaikki laivan miehet. Lyhyemmällä suomalaisella alkoi olla ongelmia nähdä veljeään eikä kukaan kuullut hänen ääntään meluavan viikinkijoukon ylitse.
”Eirikur, tule”, Tino enemmänkin mutisi hätäisesti kuin sanoi ja kiskaisi nuoremman velipuolensa ylös. Berwald seurasi vaiti perässä, kun he kaksi kiirehtivät lähemmäs ja yrittivät tavoittaa veljensä katseen.
”Mitä hän tekee?” Eirikur kysyi. Lukas ei vieläkään ollut huomannut heitä ja jokin hänen katseessaan sai Eirikurin tuntemaan kylmiä väreitä. Jokin oli väärin hänen veljessään. Kamalalla tavalla väärin. Ilmeisesti myös Tino näytti aistivan jotain, sillä suomalaisen huulilla näkynyt pieni hymy haipui huoleksi. Hän oli vastaamassa jotain, mutta sitten tapahtumat veivät taas hänen huomionsa.
Mathias puhui taas ja muut viikingit vastailivat hänelle innokkaasti, jotain mitä Tino olisi mielellään jättänyt kuulematta. Sitten punaisiin pukeutunut mies virnisti ja kiskaisi Lukasta pitelevää kahletta niin lujaa, että nuorukainen horjahti. Tino huomasi kahleen nyt ensimmäisen kerran ja hän ehti jo henkäistä kunnes muisti omiensakin ranteidensa olevan yhteen köytetyt.
”Minä en… Meidän täytyy päästä hänen luokseen”, Tino sanoi ja katseli edessään seisovaa joukkoa. Kaikki miehet olivat häntä pidempiä eikä suomalainen edes miettinyt, voisivatko he ehkä väistää hieman jos hän kysyisi kohteliaasti. Nämä viikingit eivät toimineet niin.
”S’irt’kää”, Berwald ärähti Tinon takaa ja yksinkertaisesti työnsä lähintä miestä kauemmas. Viikinki mulkaisi ensin häiritsijää vihaisesti, mutta ilme lientyi nopeasti kun mies tajusi katsovansa suoraan ruotsalaisen vaativiin silmiin. Yhtäkkiä Tinolla oli paljonkin tilaa ympärillään.
”Älä koske minuun!” Lukas huusi niin kovaa, että Tino ja Eirikur hätkähtivät kumpikin. Suomalainen oli juuri avaamassa suunsa, mutta nähdessään kuinka hänen velipuolensa karkasi mereen, hän huomasi ettei enää tiennyt kuinka käyttää kieltään. Jossain mielensä perukoilla hän huomasi ihmettelevänsä, miksi Lukas näytti niin epätoivoiselta ja onnelliselta samaan aikaan.
”Lukas älä! Pysähdy!” Tino sai viimein äänensä toimiman, mutta Lukas oli jo poissa. Pari sekuntia oli aivan hiljaista, kun sekä viikingit että heidän kaksi jäljellejäänyttä vankiaan yrittivät käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Mathias näytti hetken olevan aivan hukassa ja hän tuijotti kättään aivan kuin ei uskoisi että Lukas oli juuri vienyt hänen pitelemänsä kahleen mukanaan mereen. Sitten viikinki käännähti ja seurasi nuorukaista, jota hän oli päättänyt rakastaa.
”T’perys…” Berwald totesi katkaisten hiljaisuuden.
A/N: Enkö ookin hyvä jakamaan tekstiä lukuihin? xD
Mä en oikeastaan ite tykännyt tuosta tämän luvun ekasta Tino & Eirikur kohtauksesta, mut en myöskään tahtonut poistaa sitä... ja pitihän mun saada jotain SuFin viittausta alulle! En osaa ajatella, että Su-san käyttäytyisi niin kuin Tanska käyttäytyy tässä joten... SuFin tekee tästä sitten söpöä -.-''
Kommentit ovat edelleen erittäin toivottuja sillä tässäkin on paljon kohtia joiden aikana facepalmasin itsekseni.
Seuraavassa osassa on sitten luvassa enemmän DenNoria ^^
-
Jos nyt vaikka onnistuisin kommaamaan XD
Vyraseni, ihana luku ^^
Pääsin tosi hyvin mukaan tarinaan. Hahmoihin oli helppo samaistua ja jostain syystä varsinkin tohon Mathiakseen :D stalkkereita, stalkkereita... >D Ja kyllä, Berwald onnistu AINA saamaan mut hyvälle tuulelle ^u^
Lukas kuvitteli kuulevansa Tinon äänen viimeisenä ennen kuin upposi pinnan alle, mutta sen täytyi olla vain harhaa… Miksi Tino muka huutaisi häntä pysähtymään, kun hän oli kuitenkin tulossa veljiensä luokse?
Melkein kiljuin, että "EIEIEI!" samaan aikaan, kun melkein itkin awsittelusta.
”Minä en… Meidän täytyy päästä hänen luokseen”, Tino sanoi ja katseli edessään seisovaa joukkoa. Kaikki miehet olivat häntä pidempiä eikä suomalainen edes miettinyt, voisivatko he ehkä väistää hieman jos hän kysyisi kohteliaasti. Nämä viikingit eivät toimineet niin.
”S’irt’kää”, Berwald ärähti Tinon takaa ja yksinkertaisesti työnsä lähintä miestä kauemmas. Viikinki mulkaisi ensin häiritsijää vihaisesti, mutta ilme lientyi nopeasti kun mies tajusi katsovansa suoraan ruotsalaisen vaativiin silmiin. Yhtäkkiä Tinolla oli paljonkin tilaa ympärillään.
Kyllä, kyllä! That's the way! Täydet pojot Berwaldille! Tykkäsin tästä pätkästä. (Ja miltei nauroin ääneen, kun kuvittelin sen viikinki-paran ilmettä x'D)
Kun Tino lopulta kääntyi poispäin ilmeettömästä viikinkimiehestä ja alkoi sen sijaan tuijottaa mietteissään merta, Berwaldnin kädet pysähtyivät hetkeksi kesken työn. Se ei ollut normaalia hänelle, joka yleensä jatkoi niin kauan että sai valmiiksi sen minkä oli aloittanutkin, mutta nyt hän kuitenkin keskeytti hetkeksi ja tuijotti vaaleaa suomalaisnuorukaista outo ilme kasvoillaan.
Sitten hän palasi takaisin työnsä pariin niin nopeasti, ettei kukaan huomannut hänen outoa käytöstään.
Oi tätä pätkää mä rakastin <3 Tää vaan sopi tosi hyvin tohon tekstiin ja varsinkin tuohon kohtaan ^^
Kiitos tästä luvusta! :) Tosi hyvin kirjoitettu, eipä mitään kirjotusvirheitäkään pompahdellut silmille Veikkaan et täst on kiittäminen betalle ;) ja muutenkin, tykkäsin <3 (Ja enköhä mä oo vähän kommentoijanaki kehittyny XD)
Vinzuppi säger tack så mycket och vi ses! ;D
-
Aah, the drama, the drama!
Kyllä, tykkäsin tosi paljon siitä, kun Lukas hyppäsi mereen. Se on jotenkin... hmm... liikuttavaa (kun en muutakaan keksi) miten Norge haluaa kuolla veljiensä kanssa. Ainakin minuun teit vaikutuksen, ei mennyt yli ^^. Jep. Olen silti vielä iloisempi siitä, että Mathias hyppäsi suoraan perään. Toivottavasti se osaa uida o.o .
Vaikka Mathias tuntuu kyllä olevan aika kapeakatseinen =/. Toivottavasti tämä tai joku muu Lukaksen tempaus saa sen vähän järkiinsä. Toisaalta, Mathias otti Tinon ja Eirikurin mukaan... ... ~ Se siis osaa huomioida Lukasta ihan täysjärkisestikin ^^. Mathias ja Lukas on loistava pari, ainakin tässä ficissä.
Hah, Berwald, olisit tehnyt itse saman jos Tino olisi tipahtanut... Ainakin sitten joskus kun opit tuntemaan Tinon paremmin xP.
Mutta kuitenkin, tykkään siis tosi paljon tästä ficistä. Khiitosta paljon että olet jaksnut rustailla tällaista =]. Toivottavasti tulee vielä lisää!
-
Hihi, hei mursuseni:) Myrsispesästä päivää.
Tämä on edelleen aika tosiaan loistavaa tekstiä ja minä tykkään ihan toooosi paljon:) Mä en nyt jaksa alentua quottamaan koko lukua, kun sen tein jo.. kerran? mesessä.
Tanska on tässä ihan oma lukunsa, se on niin erilainen kuin joissain fikissä mutta kuitenkin juuri niin Tanska ettei mitään. ihan oikeasti, <3 tälle hahmolle. Norja taas on niin sopiva omaan rooliinsa että melkein hirvittää kun ajattelee miten hyvin kirjotiat. Muttasiis niin.
Tykkään, rakastan,a ivan loistavaa.. Komppaan vinzupia ja snowflakea, kaikki oleellinen sanottiin jo, miksi turhaan niitä toistamaan? Kyllä sinä nyt saat finitettyä sen verran et tämäkin tarina saadaan pois päiväjärjestyksestä. <3
<3:llä
~Myrsis~
-
Se oli sittenkin hyvä! Monta kertaa olen katsonut pitäiskö lukea tämä mutta onneksi tein sen. Idea on hyvä, kyllä tämmöstä lukis lisää ja lisää. Ömnöm... en osaa oikeastaan kommentoida mitenkään lukuihin liittyen... varmasti kaikki oleellinenkin on jo sanottu joteeeen seuraavaa lukua odotellessa~
-
Vinzzuppi: kyl, itsepintaisesti nimittelen sinua noin...xD Kiitos, ja he btw, mun mielikuvassa Berwald on ainoa ei-tanskalainen viikinki tuolla laivalla eli... paljon stalkkereita...
ja kaikki kiitos luonnollisesti betalle <3
snowflake: Kiitos~ huoh, hyvä että ei mennyt yli ^^ ja se Mathias... mäkin toivon, että hän osaa uida :'D
Myrsis: yay~Myrsispesä <3 Kiitos~
romppy: hah haa~ musta on hauskaa yllättää ihmisiä xD Kiitoksia, mulla henkinen facepalmaaminen on kyl yleistynyt tätä kirjottaessa, mut hauskaa on ^^
Jahas, se olisi sitten viidennen luvun aika...
Viides osa: Veljessyndrooma
Meri tuntui hyvältä. Se oli kylmä ja lohduttava eikä Lukas löytänyt siitä mitään ikävää, jos ei laskettu pientä paniikin tunnetta kun hänen päänsä yritti kertoa muulle ruumiille, että happea ei olisi pian enää jäljellä. Lukas ei välittänyt tästä ja hän työnsi tunteen syrjään aivan yhtä helposti kuin oli varastoinut vihaansa edelliset päivät. Millään ei ollut väliä. Mikään ei koskettanut häntä.
Laivalta katsottuna meri oli näyttänyt rauhalliselta, melkein tyyneltä, mutta meri ei ollut koskaan oikeasti liikkumaton ja Lukas tunsi kuinka virtaukset halusivat repiä hänet mukaansa. Ne tarttuivat hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa samalla kun hänen kahleensa veti hänen kättään alaspäin. Lukas oli jo avaamassa silmänsä, mutta suolainen vesi pisteli jo nyt hänen ihoaan eikä hän muutenkaan tahtonut nähdä mitään. Pimeys oli nyt aivan hyvä ja vain muutama ilmakupla karkasi nuorukaisen huulilta.
Minä en voi hengittää…
Hetkeksi paniikki yritti taas nostaa päätään norjalaisen mielessä, mutta hän työnsi sen taas päättäväisesti syrjään.
He odottavat. Minun täytyy päästää irti…
Hän tiesi, että se olisi ainoa keino. Hänen täytyisi vain avata suunsa ja hengittää vettä keuhkoihinsa. Sitten se olisi nopeasti ohi ja hän olisi taas veljiensä kanssa. Oli vain yllättävän vaikeaa pakottaa oma ruumiinsa hylkäämään kaikki vuosien aikana opitut selviytymiskeinot ja antautumaan. Hän käytti nytkin kaiken tahtonsa siihen, ettei alkaisi pyristellä kohti pintaa.
Päästä irti, päästä irti…
Lukas raotti huuliaan ja maistoi suolaisen veden samalla kun hänen viimeiset henkäyksensä pakenivat keuhkoista.
Se oli Tino… Tino huusi minulle.
Ajatus pyöri hänen mielessään, vaikka ei silläkään pitäisi olla enää väliä. Lukas vaan oli varma, että ääni joka oli käskenyt häntä pysähtymään, oli kuulunut hänen velipuolelleen. Maailmassa ei voinut olla kahta niin samankuuloista. Ei varsinkaan, kun kyseinen ääni äänsi norjaa aina hiukan suomalaisella aksentilla.
Se oli harhaa…
Lukas tunsi vajoavansa vielä lisää, mutta hänen mielensä alkoi jo hämärtyä.
Minä olen tulossa…
Etäisesti Lukas tiedosti, kuinka joku kosketti hänen ruumistaan ja käsivarsi kiertyi hänen vyötärönsä ympärille.
Minä luulin, että valkyyriat hakevat vain sotureita…
Ei sillä, että se olisi häntä haitannut, kunhan hän vain pääsisi jo pois. Mutta kuka häneen sitten olikin tarttunut, tämä henkilö oli eri mieltä. Lukas tunsi kuinka aikaisemman vajoamisen sijaan hän alkoikin kohota takaisin kohti pintaa.
Ei, ei, ei….
Lukas yritti pyristellä irti niillä voimilla, jotka hänellä vielä oli, mutta ote oli liian luja.
Ei taas…
Norjalaisen pää rikkoi merenpinnan ja hän alkoi heti yskiä vettä pois keuhkoistaan, kun hänen ruumiinsa alkoi toimia automaattisesti. Lukas yski ja puristi silmiään kiinni vielä, kun hänet heitettiin vähemmän ystävällisesti takaisin laivaan.
”Norge, mitä sinä…”, viime päivinä ärsyttävän tutuksi tullut ääni aloitti, mutta Mathiaksen epäonneksi Lukas sai juuri sillä hetkellä hengityksensä toimimaan taas.
”Hel…”, norjalainen mutisi ja suola kirveli hänen kurkkuaan, ”minä… minä vihaan sinua! Mikset sinä anna minun jo kuolla?” Lukas oli aina pitänyt kaiken sisällään, mutta nyt hän räjähti. Se oli ollut niin lähellä… Hänen kätensä tärisivät, mutta jostain hän kuitenkin löysi voimia avata suunsa.
”Sinä olet minun”, Mathias totesi, ”et saa kuolla, jos minä sanon ei!”
”Minä en välitä!” Lukas ärähti ja tuijotti miestä silmillä, jotka nyt näyttivät kylmiltä kuin Pohjolan talviyöt, ”sinä… sinä… Saasta! Huoranpenikka viikinki! Tapa minut!” Mathiaksen hymy hyytyi, mutta muuten hän ei näyttänyt reagoivan.
”Norge…”
”Tapa minut!” Lukas huusi uudestaan ja nousi polvilleen, ”tapa minut…. ei sinusta ole mihinkään muuhun, äpärä!” Tanska tuijotti häntä pitkään ja hetken Lukas jo luuli menneensä liian pitkälle, mutta sitten viikinki kumartui alas ja kaappasi hänet syliinsä. Se ei ollut hellä ote niin kuin aikaisempina päivän, kun Mathias oli leikkinyt hänellä. Se oli luja ote, joka sattui ja jätti mustelmat norjalaisen ihoon.
”Sinä kuullut minulle. Nyt. Aina”, Mathias sanoi vakavalla äänellä ja märät vaatteet sekä kasvoille liimaantuneet hiukset vain lisäsivät hänen sanojensa totisuutta. Lukas irvisti ja sylkäisi päin viikingin kasvoja.
”Minä en koskaan ole sinun”, hän sanoi, ”sinä olet pelkkä varas! Saasta, penikka, murhaaja…” Mathiaksen ote norjalaisesta kiristyi.
”Minä en päästä sinua”, mies vannoi ja Lukas tuijotti takaisin jäisillä silmillään. Hetken he tuijottivat toisiaan. Lukas murhaavasti ja kaikella raivollaan, jota hän tunsi, ja Mathias vastasi omalla totisuudellaan ja päättäväisyydellä, joka ei koskaan antanut periksi. Hän ei ollut koskaan hävinnyt yhtään taisteluaan eikä hän häviäisi tätäkään. Suolaisia vesipisaroita tipahteli kannelle kummankin hiuksista ja vaatteista, kun muut viikingit nauttivat pomonsa ja tämän uuden lemmikin toteuttamasta yllätysshowsta.
”Lukas…?” Tino sai sanottua ääneen, kun norjalainen vaikeni. Lukas hätkähti ja rikkoi Mathiaksen kanssa käymänsä tuijotuskilvan kääntyessään nopeasti äänen suuntaan. Hänen silmänsä levisivät hiukan, kun hän näki suomalaisen ja ruotsalaisviikingin, joka piteli kiinni Tinon olkapäästä, sekä hopeahiuksisen Eirikurin.
”…Tino…Eirikur?” Lukas kuiskasi epäuskoisena, ”miten te…?” Hetken hän luuli näkevänsä pelkkää näkyä, jumalathan pelasivat julmia pelejä, joten he olivat varmaan vain lähettäneet hänen veljensä kuvajaiset pilkkaamaan hänen epäonnistunutta yritystään kuolla. Mutta, kun Tino naurahti helpottuneena, komåuroi lähemmäs ja painoi otsansa veljensä olkapäälle, Lukas tiesi hänen olevan oikea. Eikä Eirikurkaan tuntunut kylmältä kuin kuolleiden olisi pitänyt.
”Ihana nähdä sinut”, Tino kuiskasi veljelleen, ”olethan kunnossa? Minä ja Is olimme huolissamme, koska emme nähneet sinua ja…”
”Olen kunnossa”, Lukas vastasi ennen kuin Tino ehti aloittaa pitemmän puheen ja hän tarkasteli kumpaakin nuorukaista löytämättä kuitenkaan mitään vikaa. Nyt, kun hänen veljensä olivat tässä ja elossa, alkoivat Lukaksen aikaisemmat synkät mietteet tuntua oudoilta ja hänen raivonsa laantui hiukan. Vaikka nähdessään Tinon ja Eirikurin köytetyt ranteet, hän mutristi huuliaan äkäisenä.
”Olet aivan märkä”, Eirikur totesi ilman sen suurempaa ajatusta, ”miksi…”
”Hys…”, Lukas vastasi pudistaen päätään, ”se oli vain…”
”He siis ovat sinun veljiäsi?” Mathias, joka oli vetäytynyt hieman taemmas Tinon rynnätessä paikalle, kysyi ja ojensi kättään koskettaakseen Eirikuria. Aie pysähtyi, kun Lukas läimäisi miehen käden pois ja kietoi käsivartensa suojelevasti pikkuveljensä ympärille.
”Älä koske!” hän ärähti, mutta viikinki vain hymyili.
”Ei hätää rakas Norge”, Mathias vakuutti iloisesti, ”tietenkin minä rakastan vain sinua… Eikä ole syytä olla mustasukkainen sillä minusta riittäisi muutenkin kaikille.” Lukas tuijotti viikinkiä murhaavasti ja Eirikur ja Tino jakoivat huolestuneen katseen. Mitä heidän veljensä ja tämän oudon miehen välillä oli tapahtunut?
”Turpa kiinni…”, Lukas mutisi vastaukseksi ja piteli hopeahiuksista veljeään lähellään suojassa virnuilevalta viikingiltä, ”tämä oli sinun vikasi, typerys.” Mathias joutui miettimään hetken, mutta sitten hän nyökkäsi tyytyväisenä.
”Tietenkin”, hän vastasi itsevarmasti ja sitten hän näytti huomioivan ympärillä vieläkin seisovat muut viikingit. He olivat yllättävän hiljaa ja seurasivat tarkasti, mitä viihdykettä tapahtuisi seuraavaksi. Laivamatkat olivat sentään aika tylsiä usein. Mutta pieni päänkallistus Mathiakselta sai joukon nopeasti hajaantumaan ja jätti vangit keskenään Mathiaksen ja Berwaldin seuraan.
”Se siitä sitten”, Mathias totesi paljon vakavammalla sävyllä, ”eiköhän mennä asiaan. Berwald.” Ruotsalaisviikinki murahti vastaukseksi ja yhdellä helpolla liikkeellä hän kiskaisi Tinon jaloilleen ja Eirikurin pois Lukaksen turvallisesta sylistä. Tino älähti vastalauseeksi ja Lukas kompuroi nopeasti jaloilleen valmiina käymään vaikka kaikkia laivan viikinkejä vastaan, jos olisi pakko. Mutta Mathias tuli taas hänen tielleen nappaamalla merivedestä liukkaan kahleen ja kiskaisemalla Lukaksen mukaansa. Norjalainen kirosi ja kääntyi lyömään miestä, mutta tämä vain nappasi nuorukaisen nyrkin toiseen käteensä ja retuutti tätä perässään välittämättä pätkääkään vankinsa vastaan rimpuilusta. Tino olisi lähtenyt heidän peräänsä, mutta Berwald noudatti Mathiaksen sääntöjä eikä antanut suomalaisen mennä.
”Typerä saastainen heittiö!” Lukas ärähti, kun Mathias työnsi hänet kovakouraisesti edellään sisälle siihen telttamajaan, jossa he olivat viettäneet jo muutaman päivän.
”Niin, niin…”, viikinki mutisi ja nakkasi norjalaisen turkispetille, ”minä olen pettynyt, Norge.” Lukas irvisti hiukan, kun hänen vain muutama minuutti sitten hukkumistunteen kokenut ruumiinsa yritti viesti, että hän tarvitsi lepoa eikä ympäriinsä viskelyä. Mathias kumartui vankinsa ylitse ja painoi tämän kantta vasten. Mies katseli häntä totisena ja ensimmäisen kerran näiden päivien aikana Lukas huomasi olevansa peloissaan. Mathias oli vahvempi kuin hän eikä hänellä ollut keinoja suojella itseään enää, kun kuolema ei ollut vaihtoehto. Norjalainen puri hampaansa yhteen ja jäänsiniset silmät sanoivat, ettei hän siltikään koskaan antautuisi. Ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Mathias todella piti näkemästään. Hänellä oli käsissään jotain, jota hän halusi, mutta joka ei olisikaan niin helppo saalis. Mathias oli aina rakastanut haasteita eikä tämäkään ollut poikkeus, mutta tietenkin hänen Norgensa kuuluisi lopulta hänelle ja vain hänelle. Hän voittaisi aina.
”Sinä olet tulisielu… kesyttämätön lintu”, viikinki kuiskasi kasvot muutaman sentin päässä norjalaisen kasvoista, ”minä pidän siitä, oma aarteeni…. Mutta…” Lukas kuunteli vaiti ja tuijotti äkäisesti viikinkiä, joka näytti pyörittelevän jotain ajatusta mielessään. Lopulta Mathias näytti kuitenkin päätyvän oikeaan ratkaisuun ja hymyili hieman katsoessaan allaan makaavaa norjalaista.
”Mutta sinähän pidät veljistäsi?” viikinki aloitti, mutta Lukaksen ainoa vastaus oli hiljaisuus, ”oletan niin käytöksestäsi päätellen… He ovat kuitenkin minun vankejani aivan kuin sinäkin, joten.. tahdot heille ehkä jotain?” Nyt Lukas epäröi hetken. Hän ei tiennyt, mitä Mathias ajoi takaa, mutta hän pystyi kyllä arvaamaan että viikingillä oli jotain paljon enemmän mielessään.
”Kyllä”, hän kuitenkin lopulta sanoi ja Mathiaksen virneestä hän näki astuneensa juuri suoraan ansaan.
”Kuten arvelinkin”, viikinki sanoi ja tämän sormet eksyivät pyörittelemään Lukaksen märkiä hiuksia, ”siis… kävisitkö kauppaa kanssani?
”Kauppaa?” Lukas kysyi yrittäen pysyä perillä viikingin ajatuksen juoksusta.
”Niin, aivan yksinkertaista kauppaa”, Mathias vastasi, ”minä annan sinulle tai veljillesi jotain ja sinä annat minulle jotain. Helppoa.” Lukas tuijotti miestä hetken ja koko kuvio alkoi hahmottua hänen mielessään samalla kun viikinki silitti hänen poskeaan. Pitäisikö hänen myydä itsensä ja ruumiinsa Mathiakselle, jotta hänen veljensä eivät kärsisi? Toisaalta vastaus oli hyvin helppo…
”Minulla ei ole mitään annettavaa”, Lukas mutisi, mutta Mathias vain hymyili ja naurahti hiljaa.
”Voi, on sinulla paljonkin”, hän selitti lähes huvittuneena, ”sano, mitä tahdot suloisille veljillesi ja minä kerron, mitä tahdon vastineeksi.” Lukas tuijotti viikinkimiestä taas hetken, mutta sitten kuva hänen veljistään ja heidän sidotuista käsistään nousi hänen mieleensä.
”Ota köydet pois… ja…”, Lukas aloitti tietämättä, mitä hymyilevä viikinki häneltä vaatisi, ”ruokaa… ja uudet vaatteet…” Mathias nyökkäsi tyytyväisenä ja sillä hetkellä norjalainen viimeistään tiesi, että takaisin päin ei enää pääsisi. Hän oli jo ansassa.
”Hyvä valinta”, Mathias mutisi, ”se kaikki maksaa yhden suudelman. Kunnon suudelman.” Viikinki napautti huuliaan sormellaan, mutta Lukas tiesi jo ilmankin mitä tämä halusi. Hän kohotti varovasti päätään, henkäisi syvään ja antoi huuliensa painua viikingin suolanmakuisille huulille.
Mathias jähmettyi ensiksi, aivan kuin mies ei olisi uskonut, että norjalainen tosiaankin tekisi sen, mutta sitten hän alkoi toimia ja huulet liikkuivat vaativasti Lukaksen huulia vasten ja viikingin ruumis painautui tiukemmin häntä vasten. Vahva käsi tukisti nuorukaisen hiuksia ja Lukas tunsi, kuinka kielenkärki lipaisi hänen suutaan. Hän raotti tottelevaisesti huuliaan ja mukautui Mathiaksen suudelmaan, joka tuntui muuttuvan vain rajummaksi ja rajummaksi. Lukas ehti jo miettiä, antaisiko viikinki hänen enää hengittää, kun Mathias lopulta voihkaisi ja vetäytyi hieman kauemmas. Viikingin silmät näyttivät tummentuneen himosta, mutta hän tyytyi kuitenkin vain painamaan muutaman suudelman hengästyneen Lukaksen kaulalle ennen kuin nousi ylös.
”Kiitos, Norge”, Mathias kuiskasi, ”pidän huolen, että veljesi saavat kaiken, mitä tahdot.” Lukas nyökkäsi eikä sanonut enää sanaakaan.
A/N: Whops, mun piti selittää jotain tästä fikistä, mut en muista enää... no, ei kai se sit ollu tärkeetä^^''
Muahahh haa~ nyt asioista tulee sit... jotain... Vielä muutama luku on enemmän DenNoria, mut sitten ajattelin kehittää hieman Berwaldin ja Tinon suhdetta, ja Eirikurilla on myös jotain ajatuksia (mutta en parita häntä kellekään... eikö se muka ole jo tarpeeksi ongelmallista, jos joutuu kaapatuksi ja sit kumpikin veli alkaa vehdata viikinkien kanssa?!) Mathiaksella on pakkomielle Norgestaan, mut... niin no, te näette sitten myöhemmin ^^''
Ai niin joo, ajattelin että myös muutamia muita hahmoja tulee näkymään joten varautukaa Elizan ja Gilbertin outohin riitoihin sekä mieheen nimeltään Tim van Holland ja hänen kahteen sisareensa... xD
Kommenteilla pidätte minut kirjoittamassa~
-
Härregud, sähä jatkoit tätä jälleen! :D voi sitä stalkkereiden määrää... XD
Heti alkuun, pari kirjoitusvirhettä:
Mutta, kun Tino naurahti helpottuneena, komåuroi lähemmäs ja painoi otsansa veljensä olkapäälle
Pitäiskö tos kenties olla "kompuroi" eikä "komåurioi"? XD
ja toinen: vain muutama minuutti sitten hukkumistunteen kokenut ruumiinsa yritti viesti,
tossa kuuluis varmaan olla "yritti viestiä"? :D
Mutta, nyt itse lukuun. :)
Kuvailit tosi hienosti heti alussa, tykkäsin erityisesti tästä pätkästä:
Laivalta katsottuna meri oli näyttänyt rauhalliselta, melkein tyyneltä, mutta meri ei ollut koskaan oikeasti liikkumaton ja Lukas tunsi kuinka virtaukset halusivat repiä hänet mukaansa. Ne tarttuivat hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa samalla kun hänen kahleensa veti hänen kättään alaspäin. Lukas oli jo avaamassa silmänsä, mutta suolainen vesi pisteli jo nyt hänen ihoaan eikä hän muutenkaan tahtonut nähdä mitään. Pimeys oli nyt aivan hyvä ja vain muutama ilmakupla karkasi nuorukaisen huulilta.
Ja ah, MATHIAS SINÄ TEIT SEN. :))) <3 Hyvä, että osasi uida :)
Kallistakaamme päätämme. Sillä se stalk häiritsevät viikingit häipyvät. XD (aa, ja siitä sun mielikuvasta: mul on samallaine... :D Berwald the ainoa ei-tanskalainen.) Kirjotustyö jälleen ensiluokkaista ja tää juoni vaan koukuttaa lukemaan... :) Ja toi lopun DenNor. Vaikka Norja ei siitä tykännytkään, mä tykkäsin. :3 Kumarruksen kera Vinzuppi kiittää ja jää roikkumaan sun A/N:ään. :D Sitä odotellessa... ;D
-Vinzuppi
-
Ilmoittaudun muiden lukijoiden joukkoon.
Aaaaaaa.. uusi Hetalia-fandomin ficci. Pidän tyylistäsi kirjoittaa tekstiä, kun se on sellainen avoin, mutta pitää myös lukijan pimenossa osittain ja jättää omalle (olemattomalle) mielikuvitukselle varaa liidellä.
Tanska / Norja on kivaa ja tämän ficcin sisältö on hyvinkin erikoinen, kun se sijottuu ilmeisesti ihan maiden nuoruusvuosille, niin ilmaistakseni, ja Pohjoismaista ei oikeastaan Hetaliassakaan puhuta kovin paljoa (ainakaan animessa, magaa en oo ehtinyt lukemaan ensimmäistä osaa pidemmälle).
Pidän ajatuksesta, että Islantia ei pariteta kenellekään, varsinkin kun se on tässä ficcissä vielä niin pikkuinen.. :3 ja mää en muutenkaan osaa kuvitella Islantia paritettuna kenelläkään, kun se on niin ... Islanti.^^
Mutta... SuFin'ä tulossa ♥ Jee ja vaikka se onkin, yllätys yllätys, suomenkielisissä ficceissä yleisin paritus, niin on se siltikin mulle sellainen "lähellä-sydäntä-Hetalia-paritus". Minkäs sille voi, kun Tino on niin ihana ilopilleri ja Su-san sellainen mörökölli (jos ajattelee nyt jälkeenpäin, niin on tainnut mennä hetalian tekijöillä kansallisuuksien stereotypiat tässä kohden sekaisin ;))
Jään seurailemaan ficcin jatkoja ja kommentoimaan myös, toivottavasti rakentavammin, seuraaviin osiin. :D
-
Bonjourrr, mon amie~ eikun hetkinen, tässähän on kyse pohjoismaista, pitäisikö sanoa god morgon, min vän? ; ) Pääsin sittenkin kommentoimaan ennen huomista ranskan koettani~
Hei, ei mikään ihmekkään että sisäiset facepalmisi ovat lisääntyneet, kun miehän en ole ollut paikalla ylistämässä tätä fikkiäsi! ;-D Mutta nyt aion korjata tämänkin asian... vaikka minusta tuntuu, etten oikein vieläkään osaa kommentoida tätä. Tämä on jotenkin niin... no, angstinen. Paljon rajumpi kuin mitä yleensä kirjoitat. Ja mie en ole hyvä kommentoimaan rajuja fikkejä, en vaikka miten paljon niistä pitäisin. Joten odota lyhyitä kommentteja minulta.
Jaah, mistäs aloittaisin...noh, tuo fikin synkkyys tuli jo mainittua. Sydäntäsärkevintä tässä on tietysti Tanskan ja Norjan suhde, erityisesti Norjan epätoivoinen tilanne ja Tanskan ärsyttävä itsekeskeisyys ja typeryys. Agh, tekisi oikeasti mieli ravistella Mathiasta, varsinkin tuon uusimman luvun jälkeen! Lukas-parka D: Onneksi kaikelle tälle vastapainoksi on meidän iki-ihana Suomi ja orastava SuFin mukana tarinassa ♥ Tinosta mie eniten taidan pitääkin tässä fikissä. Se on niin.. no, Tino, ja kun mie en muutenkaan jostain kummallisesta syystä lämpene ollenkaan Nordicseille, niin hyvä että joukossa on mukana edes yksi joka kuuluu lempi hahmoihini <3 (haha, kuulostaapa julmalta) Mietin vaan, että miten ihmeessä käy Mathiaksen ja Lukaksen? Tiedän kyllä, että tulet varmasti keksimään jonkin nerokkaan kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun, mutta juuri nyt sitä on tosi vaikea kuvitella.. o_ó En millään pysty mahduttamaan päähäni sellaista ajatusta että Lukas tuntisi jotain muuta kuin vihaa Mathiasta kohtaan, mutta toisaalta tässäpä juuri piileekin tämän fikin mielenkiintoisuus. Mmm, ja viikingit. Viikinkejä ei pidä unohtaa.♥ =ᴗ=
Olipa muuten hölmöä Eirikurilta olla päättelemättä sitä, että hänen veljensä olisi siinä isommassa teltassa. Jos laivalla on kaksi telttaa ja toisessa niistä on jo itse ollut, niin eihän siinä paljon vaihtoehtoja jää, eihän? xD
Mutta juu, tämä taisi olla tässä.. en keksi enää mistä kirjoittaa. Tschüss ♥
-
Lukija ilmoittautuu. (Luin tän jo jonkin aikaa sitten, mutta piti kerätä rohkeutta et uskalsin tulla kommentoimaan :D). Mielipiteeni lyhyesti ja ytimekkäästi on, että pidän tästä fikistä hirveän paljon! Koko fikin asetelma ja varsinkin se, että Tanska ja Ruotsi ovat viikinkejä, on mieleeni. Tanska on ihanan pahis! :D Ruotsi taas on oma juro itsensä, heh, jotenkin alan vain yhä enemmän pitää Ruotsista.
Olet mielestäni hyvin onnistunut hahmojen luonteiden kanssa, uskottavaa kuvausta. Norjaa käy kyllä sääliksi, olet vaikuttavasti kuvannut hänen epätoivoaan. Ja se mereen hyppääminen, huijui, siinä kohtaa hengitys salpautu. Olet saanut tehtyä tästä tosi jännittävän ja koukuttavan fikin. Mulla on vaikeuksia malttaa odottaa jatkoa :)
-
Vinzzuppi: Kiitos~ Joo! Hän osasi uida, mä olin siitä niin ilonen <3 perhanan tanskalaiset pääsee aina yllättämään meidät. Pari virhettä siellä joo...
san-san: Kiitoksia~ Täähän on kyllä oikeastaan AU-fikki eli valtiot ei ole valtiota (olipa hauskasti sanottu...) ja muutenkin mun viikingit ei taida olla ihan niin viikinkejä ^^'' Mut kiitoksia paljon kommasta ja toivottavasti loppukin kelpaa!
Muuttis: Bonjour~ en dank u wel, mijn vriend :3 Kyllä Mathiaksesta ja Lukaksesta vielä jotain tulee... se vaatii vain hieman aikaa ja pari muuta juttua... ja ootahan, kun pääsen kertomaan viikinkikaupungin elämästä! mulla on pari hauskaa juttua Hollannin varalle ^^ (ja polkupyöriähän ei oltu viel keksitty, muahahahahaaa~)
yövalo: Kiitos todella paljon! Ihana tietää, että tätä luetaan ja jatkoo odotellaan :3
Eli. Jatkoa. Tämä otti hetken, koska ensin olin liian kiireinen kirjoittaakseni ja sitten olin liian kiireinen julkaistakseni ja sitten koin henkisen ongelman tämän luvun kanssa... Miten sen sanoisi? En ollut aivan varma, kirjoitinko kaikki tunteet kunnolla ja sitten pelkäsin että epäonnistuin... Beta kuitenkin kelpuutti tämänkin luvun, joten ehkä se siitä... ^^''
Annetaan seuraavan syndroomaan alkaa~ (mä en enää ite puhu luvuista, puhun aina "syndroomista" ^^'')
Kuudes osa: Myrsky-syndrooma
”Se on ihan hyvin, Is, kaikki on pian taas kunnossa…”, Tino kuiskutti ja silitti nuoremman velipuolensa selkää lohduttavasti. Merenkäynti oli taas voimistunut ja hopeahiuksinen nuorukainen oli päätynyt tyhjentämään vatsaansa laivan laidan ylitse. Lukas seisoi veljensä toisella puolella ja keskittyi mulkaisemaan murhaavasti jokaista viikinkiä, joka vain näytti siltä että ajattelisi jotain mistä norjalainen ei pitänyt. Hän oli kehittynyt jo aika taitavaksi murhaavassa katseessa ja se tehosi loistavasti kaikkiin paitsi Mathiakseen ja Berwaldiin. Lukaksen harmiksi, mikään ei näyttänyt toimivaan siihen ärsyttävään idiootti tanskalaiseen, joka nyt seisoi muutaman metrin päässä juttelemassa parin lähimmän miehensä kanssa ja piti tietenkin samalla norjalaista vankiaan silmällä. Lukas tosiaan vihasi sitä.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun Lukas oli melkein onnistunut hukuttautumaan ja he olivat Mathiaksen kanssa päätyneet kaupantekoon, miten viikinki sitä kutsui. Lukas nimitti sitä vain ryöstöksi, kiristykseksi ja pakottamiseksi. Mutta se toimi. Eirikur ja Tino saivat kumpikin nyt kulkea vapaammin ilman ranteita sitovia köysiä ja he saivat enemmän ruokaa sekä heillä oli paremmat vaatteet, jotka suojasivat myös kylmältä merituulelta. Myös muiden viikinkien suhtautuminen oli lieventynyt hiukan, kun oli käynyt selväksi että vangit olivat heidän pomonsa uuden lemmikin veljiä. Ja tietenkin Berwald, joka vieläkin totisena seurasi Tinoa ympäriinsä ja näytti vahtivan tätä, vaikutti vahvasti yleiseen mielipiteeseen. Lukas oli myös saanut lämpimämmät vaatteet, mutta hänen kahlettaan Mathias ei ottanut pois, joten norjalainen piteli sitä yleensä käsissään, ettei se laahaisi kantta hänen kulkiessaan.
”Wou, hänhän näyttää todella sairaalta”, Mathias totesi tullessaan lähemmäs ja kumartuessaan vilkaisemaan Eirikurin kasvoja. Lukas astahti nopeasti vielä lähemmäs pikkuveljeään niin, ettei viikinki vahingossakaan pääsisi koskettamaan tätä.
”Mene pois”, hän murahti, mutta Mathias vain hymyili kuten aina.
”Enkä mene. Tämä on minun laivani. Näin kamalasti tuskaa ja vaivaa saadakseni sen”, viikinki vastasi itsetietoisesti, ”mutta Norgeni… Miten voit?” Lukas tuhahti. Mathias oli kyllä kuullut hänen oikean nimensä jo, mutta ilmeisesti viikinki vain oli liian typerä käsittääkseen sitä, joten Lukas oli vieläkin Norge. Kaiken lisäksi hän oli kuullut Tinonkin jo kerran vahingossa melkein kutsuvan häntä siten.
”Se ei kuulu sinulle”, norjalainen tokaisi tylysti.
”Kuulupas”, viikinki vastasi huomattavasti kepeämmin ja pirteämmin, ”kaikki sinun asiasi ovat minunkin asioitani ja mehän…” Lukas läimäytti miestä poskelle ennen kuin tämä ehti viimeistellä lausettaan. Norjalainen oli hyvin tietoinen siitä, että luultavasti jokainen laivalla olija oli jo täysin perillä hänen ja Mathiaksen sopimuksesta. Eikä sekään seikka, että viikinkimies oli alkanut käyttää häntä lempityynynään hälventänyt epäilyjä, mutta Lukas ei kuitenkaan tahtonut veljiensä tarkalleen tietävän, miten alas hän oli vajonnut.
Tosin se huolestunut katse, jonka Tino häneen loi samalla kun yritti vakuuttaa nuorinta velipuoltaan siitä, ettei merisairaus tappaisi tätä, kertoi selvästi että suomalainenkin tiesi jo jotain. Hän oli aina ollut hyvä huomaamaan asioita ja oli vaan ajan kysymys, milloin hän kysyisi sitä Lukakselta.
”Vai olet taas tulisella päällä tänään”, Mathias naureskeli norjalaisen reaktiolle, ”osoittaisit energiasi minulle jollain muulla tavalla…” Lukas ohitti viikingin ehdotuksen välittämättä ja kääntyi taas veljensä puoleen.
”Voitko jo paremmin, Is?” hän kysyi huomattavasti hellemmällä sävyllä kuin sillä, jolla oli puhunut tanskalaiselle.
”Kyllä…”, nuorukainen vastasi nojatessaan voimattomana puuta vasten.
”Sinun kasvosi vihertävät… hieman”, Tino huomautti.
”Eikä…”, Eirikur väitti vaimeasti ja Tino loi kysyvän katseen Lukakseen hänen ylitseen.
”Onko vihreä ihonväri normaalia?” hän kysyi totisella äänellä.
”En usko…”, Lukas vastasi aivan yhtä totisena. Mathias, joka kyllästyi nopeasti olemaan huomaamaton, siirtyi hieman lähemmäs.
”Illalla nousee myrsky, joten ehkä meidän pitäisi tehdä jotain suloiselle pikkuiselle”, mies totesi.
”Sinä et tee hänelle yhtään mitään tai minä…”, Lukas aloitti uhkaavalla äänellä, mutta Mathiaksen naurahdus keskeytti hänet.
”Voi, Norgeni, olet niin suloinen kun suutut ja tulet mustasukkaiseksi”, viikinki sanoi ja iski silmäänsä, mutta Lukas kääntyi poispäin.
”Tino?” norjalainen kysyi, kun suomalainen näytti miettivän jotain hetken, ”tiedätkö sinä jotain, mikä auttaisi?” Tino oli hetken hiljaa ja tummansiniset silmät näyttivät hetkeksi sumenevan, kun hän muisteli parantajamuorilta oppimiaan asioita.
”Kyllä… ehkä”, hän lopulta vastasi hiukan epäröiden, ”mutta minulla ei ole aineksia tehdä mitään…” Lukas vilkaisi Eirikuria, joka näytti vieläkin erittäin huonovointiselta, ja sitten hän nyökkäsi totisena. Mathias hymyili pettävän viatonta hymyään ja nappasi Lukaksen kahleen toisen pään sormiinsa.
”Mitä sinä sitten tarvitset?” Lukas kysyi ja Tino katseli heitä hetken aivan kuin pystyisi näkemään vallitsevan asetelman, mutta sitten hän nyökkäsi pienesti ja luetteli nopeasti kaikki tarvitsemansa ainekset. Ne eivät kuulostaneet kovin erikoisilta, joten ehkä…
”Minä olen aivan…”, Eirikur yritti vakuutta, mutta sitten hän alkoi yskiä ja kouristi hiukan kakoessaan. Lukas kääntyi taas kevyesti hymyilevän Mathiaksen puoleen.
”No?” hän kysyi tietäen vallan hyvin, että tanskalaisviikinki oli tietenkin kuunnellut.
”Hienoa…”, viikinki totesi itsekseen ja vilkaisi sitten olkansa ylitse Berwaldia, joka jo totuttuun tapaan pysytteli lähistöllä, ”Berwald, onko meillä mitään ihmeaineksia?” Ruotsalainen tuijotti häntä hetken totisena ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
”K’llä”, mies vastasi ilman sen suurempia monimutkaisuuksia. Mathiaksen hymy leveni ja hän käänsi siniset silmänsä taas kylmäilmeistä norjalaista kohti.
”Eli… ”, hän aloitti, mutta Lukas keskeytti jälleen tarttumalla kiinni hänen viitanliepeestään ja kiskomalla viikingin mukaansa. Norjalainen ei edelleenkään tahtonut ärsyttävän typeryksen hölöttävän kaikkia asioita suoraan hänen veljiensä edessään. Silti hän tunsi Tinon huolestuneen katseen selässään, kun Mathias naurahti ja antoi Lukaksen johdattaa hänet sen teltan luo, jossa he epävirallisesti asuivat. Lukas oli kyllä yrittänyt pysytellä myös yöt veljiensä seurassa, mutta viikinki raahasi hänet aina mukanaan.
”Tsot, tsot… Minä olen täällä se, joka johtaa”, viikinki totesi, kun he vihdoin olivat enemmän näkymättömissä.
”Sinun taidoillasi ei johdeta edes kylävaimojen juorupiiriä”, norjalainen vastasi kylmästi ja istahti alas. Teltan seinäkankaat olivat paksut, joten sisällä oli aina hieman hämärää, mutta he näkivät kuitenkin toisensa tarpeeksi hyvin. Lukaksen mielestä liiankin hyvin.
”Norgeni… Minä olen kuitenkin sinunkin herrasi, joten…”, Mathias sanoi itsevarmasti ja hymyili taas, ”…kaupankäyntiä? Tahdot kai, että pikkuveljesi voisi paremmin?” Lukas nyökkäsi lyhyesti, vaikka hän inhosikin jo valmiiksi sitä mitä tulisi tapahtumaan. Mathias ei ollut enää vaatinut mitään sen ensimmäisen kerran jälkeen, mutta jotenkin Lukas tiesi, että viikinki vain odotti tilaisuuttaan.
Mathias katseli hetken mietteliäänä norjalaistaan ennen kuin hänen hymynsä vaihtui hitaasti pahaenteiseksi virnistykseksi ja hän näytti päätyvän johonkin lopputulokseen.
”Minä tahdon riisua sinut”, viikinki sanoi suoraan ja jäi mielenkiinnolla tarkkailemaan vankinsa reaktiota.
Lukas jähmettyi. Hän oli jo alusta asti saanut sietää viikinkimiehen pieniä huomioita ja ei toivottua läheisyyttä, mutta hän oli jo kerran antautunut ja suudellut miestä. Lukas ei silti tahtonut antaa itseään. Se olisi liian… läheistä, kamalaa, likaista… Kuinka pitkä matka siitä olisi siihen, että Mathias ottaisi hänet? Väkisin tai kaupanteolla.
”Olisi ikävä, jos niin suloiselle pojalle kävisi jotain…”, Mathias lähes kuiskasi ja Lukas tuijotti häntä vielä hetken kylmän murhaavalla katseellaan ennen kuin kapeat hartiat laskeutuivat hieman. Se oli ainoa merkki, josta viikinki näki nuorukaisen luovuttaneen. Hän avasi käsivartensa ja nykäisi hiukan norjalaisen kahletta kutsuakseen Lukaksen luokseen.
Lukas ryömi lähemmäs. Niin lähelle, että hänen polvensa koskettivat Mathiaksen jalkoja, mutta se ei ollut viikingille tarpeeksi. Mathias naksautti kieltään ja nosti sitten nuorukaisen helposti syliinsä niin, että norjalaisen jalat olivat hänen lantionsa kummallakin puolella.
”Rentoudu… se on sitten helpompaa…”, Mathias kuiskasi lähes käheällä äänellä Lukaksen korvaan. Norjalainen olisi tahtonut enemmänkin taistella. Iskeä nyrkkinsä tuohon naamaan, jolla oli aina se sama hymy, ja satuttaa miestä, joka oli vienyt hänet ja hänen veljensä. Mutta hän ei pelannut enää omilla säännöillään.
Ne olivat Mathiaksen säännöt.
Viikingin kädet hivelivät hänen selkäänsä, kun Lukas antoi päänsä painua alas ja otsansa levätä Mathiaksen olkapäätä vasten. Mies murahti tyytyväisensä ja korjasi hieman asentoaan päästäkseen koskettamaan vankiaan paremmin.
”Kai sinä tiedät, että minä en ole nainen”, Lukas tokaisi hiljaa kysymyksen, joka oli ilmaantunut hänen mieleensä jo pian sen jälkeen, kun oli ollut jo päivänselvää, mitä viikinkimies hänestä halusi.
”Kyllä”, Mathias vastasi hiljaa ja hymähti aivan kuin pitäisi norjalaisen toteamusta outona, ”olen asiasta erittäin tietoinen…” Kädet avasivat Lukaksen tunikaa sitovan vyön ja sukelsivat kankaan alle tutkimaan paljasta ihoa. Merillä vietetyn elämän ja taistelemisen karheuttamat sormet hiipivät ylöspäin koskettaen matkalla jokaista selkänikamaa ja nostaen tunikan helmaa ylemmäs. Lukas värähti hiukan, kun viileä ilma kosketti hänen aiemmin suojattua ihoaan eivätkä viikingin sormetkaan tuntuneet kovin lämpimältä tehdessään pieniä ympyröitä norjalaisen lapaluiden päällä.
”Rentoudu… Olet taitavissa käsissä”, Mathias kuiskasi, vaikkei saanutkaan vakuutettua Lukasta. Norjalaisen olkapäät jännittyivät ja vain ajatus siitä, että Eirikur voisi paremmin saatuaan lääkettä, piti hänet paikoillaan samalla kun viikingin sormet eksyivät hivelemään nuorukaisen kylkiluita.
”Sinun pitäisi syödä enemmän”, mies kommentoi huomattuaan kuinka laiha norjalainen todellakin oli. Lukas oli aina ollut hoikka, mutta jäätyään vangiksi hän oli lopettanut syömisen lähes kokonaan ja se näkyi jo nyt. Mathiaksella ei näyttänyt kuitenkaan olevan enempää moittimista hänen vartalostaan. Ei ainakaan päätellen siitä, miten viikingin hengitys alkoi kiihtyä hitaasti ja kädet sivelivät norjalaisen ihoa entistä innokkaammin. Lukas puristi silmänsä kiinni ja huomaamattaan painoi kasvojaan tiukemmin vasten viikingin olkapäätä.
”Minun syömiseni ei…”, Lukas mutisi äkäisesti, mutta hänen sanansa katkesivat kun Mathias äkisti päätti, että täällä oli liian paljon kangasta hänen ja hänen Norgensa välissä. Nopealla ja yllättävän helpolla liikkeellä viikinki sai riisuttua norjalaisen tunikan pois tieltä.
”Äläs, minun täytyy pitää huolta omastani”, Mathias vastasi virnistäen ja alkoi jälleen sivellä Lukaksen vaaleaa ihoa. Se näytti niin kauniilta… Kuin uusi koskematon lumi talviyön jälkeen tai jokin metsän kukka, joiden nimiä Mathias ei koskaan muistanut.
”Minä en ole sinun”, Lukas sanoi, kuten hän oli sanonut joka kerta, vaikka viikinki ei vieläkään alkanut uskoa. Nytkin Mathias vain naurahti ja painoi sitten huulensa norjalaisen hiuksille.
”Minusta näyttää siltä, että sinä olet…”, hän totesi ja suukotti ensin nuorukaisen otsaa ja antoi sitten huultensa kulkea kaulaa pitkin olkapäälle, ”olisit iloinen. Minä olen sentään rehellinen mies. Joku muu olisi saattanut vahingoittaa tai huijata sinua, Norgeni.” Viikingin ääni alkoi käydä käheämmäksi ja viimeiset sanat lähes katosivat, kun hän suuteli norjalaisen kaulaa ensin varoen ja lähes hellästi, mutta lopulta rajummin ja jättäen ihoon punaisen merkin. Lukas inahti hiukan, kun miehen toinen käsi eksyi hänen hiuksiinsa ja väänsi hänen päätään hiukan sivummalle, jotta nälkäisillä huulilla olisi enemmän tilaa maistella hänen kaulaansa.
”Norge… Norge…”, Mathias kuiskasi nimeä, jonka hän oli norjalaiselleen antanut, ja hänen hengityksensä tuntui polttavalta samoin kuin kädet jotka pitelivät nuorukaista paikoillaan. Yhtäkkiä Lukas ei tuntenut enää kylmää ja sen sijaan hänen alkoi olla kuuma. Sen täytyi johtua vain pienestä tilasta… ja siitä, että Mathias oli niin… Ei, sillä ei ollut mitään tekemistä viikingin kanssa! Mutta vaikka Lukas kuinka uskotteli itselleen, hän tunsi kuitenkin kuinka hänen verensä nousi ylös ja aiheutti väriä kalpeille kasvoille.
Mathias oli vieläkin hänen kaulansa kimpussa, mies näytti tosiaan ottavan kaiken irti tilanteesta suudelleen ja tutkien aarteensa vartaloa, joten hän ei nähnyt kuinka sekalaiset ilmeet risteilivät norjalaisen kasvoilla tämän yrittäessä pitää kylmää ilmettään kurissa.
”Lopeta…”, Lukas sihahti, kun Mathias oli jo tovin leikkinyt hänellä, mutta viikinki vain naurahti ja kädet kulkivat hiukan alemmas pysähtyen hetkeksi norjalaisen lantiolle.
”Mutta sinullahan on vielä vaatteita jäljellä”, viikinki vastasi ilkikurisesti ja nosti sitten päätään niin, että näki vankinsa kasvot, ”ja… sinähän nautit tästä.” Lukas pudisti päätään kykenemättä enää sanomaan mitään sanoilla. Mathias naurahti taas ja siirsi toista kättään alemmas hivuttaen samalla norjalaisen housujen vyötäröä pois tieltä.
”Älä…aaah…”, Lukas henkäisi. Hän tunsi itsensä jo muutenkin likaiseksi, mutta oli aivan eri asia vain myydä itseään kuin vielä nauttia siitä! Jos hänen veljensä saisivat selville… Hänen olisi varmaan tapettava itsensä häpeän vuoksi. Oikeastaan hän voisi sitten saman tien murhata myös Mathiaksen tai ainakin yrittää sitä taas.
”Hmm… tästä minä pidän… tahdon saada sinut voihkimaan”, Mathias mutisi, ”odota vain, minä saan sinut vielä anelemaan, etten lopettaisi…” Lukas ei vastannut, mutta hänen hengityksensä purkautui ulos oudon katkonaisesti. Hänen mielensä käski hänen pysähtyä ja lopettaa tämä typerä käytös, mutta hänen ruumiinsa tahtoi vastata Mathiaksen kosketukseen. Jossain tämän kaiken ristiriidan takana ja norjalaisen mielen perukoilla pieni ääni ihmetteli heikosti, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Lukas oli valmistautunut elämään koko elämänsä vaatimattoman mukavasti yhdessä veljiensä kanssa, mutta sitten Mathias oli astunut hänen elämäänsä, huomannut sen mielenkiintoiseksi ja ottanut mukaansa. Lukas tosiaankin tunsi itsensä pelkäksi esineeksi. Varsinkin, kun Mathias nojautui eteenpäin ja kaatoi hänet selälleen niin helposti pitäen samalla huulensa kiinni norjalaisen ihossa. Mies kumartui hänen ylleen, mutta Lukas sai viimein ruumiinsa toimimaan edes hiukan mielensä mukaan. Hän riuhtaisi käsivartensa eteensä ja työnsi viikinkiä kauemmas.
”Sinä sait jo… mitä halusit”, hän puuskahti ja yllätti itsensäkin saamalla Mathiaksen pidettyä hieman kauempana omilla voimillaan, ”lopeta jo.” Viikinki oli hetken hiljaa ja katseli sinisillä silmillään vankiaan, jonka rinta kohoili kiihtyneen hengityksen tahtiin ja posket hehkuivat punaisina. Osa vaaleista hiuksista oli valahtanut nuorukaisen silmille, joten Mathias ei nähnyt kylmän sinisiä silmiä, joita hän oli jo niin kovasti alkanut rakastaa, mutta se ongelma korjaantui onneksi nopeasti pikaisella käden liikkeellä. Mies antoi peukalonsa sivellä norjalaisen otsaa ja sitten hän virnisti.
”Ei”, hän totesi ja nappasi sitten kahleen, joka oli jäänyt osittain Lukaksen selän alle, ja kietoi nopeasti sekä tottuneesti norjalaisen kummankin ranteen ympärille ennen kuin työnsi ne lattiaa vasten. Sitten mies kumartui lähemmäs ja Lukas tunsi hänen kuuman hengityksensä kasvoillaan.
”Sinä olet aivan liian kaunis…”, viikinki mutisi osittain itsekseen ja osittain vangilleen, joka nyt puri hampaitaan yhteen ja yritti nykiä käsiään vapaiksi, ”jumalat… he antoivat minulle niin kauniin lahjan kaiken menettämäni tilalle. En voi lopettaa enää, Norge…” Sitten hän painoi huulensa norjalaisen huulille.
Se suudelma tuntui aluksi samalta kuin se ensimmäinenkin, jota vastaan Lukas oli saanut paremmat olot veljilleen, mutta se muuttui nopeasti. Se oli vaativampi, ahneempi… Jostain syystä norjalainen maistoi verenmaun suussaan, mutta se ei estänyt Mathiasta pysähtymästä. Miehen toinen käsi piteli norjalaisen ranteita paikoillaan ja toinen siveli hänen kylkeään.
Lopeta, lopeta, lopeta!
Se oli liian pitkällä. Liian läheistä. Mathias oli niin nopeasti yksi kerrallaan murtanut kaikki ne muurit, jotka Lukas oli pystyttänyt ympärilleen vuosien aikana, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi ja nyt sekin alkoi murtua. Norjalainen tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä.
Päästä irti. Mene pois. Vihaan sinua!
Mathias ei olisi kuullut hänen huutoaan, vaikka hän olisikin yrittänyt saada äänensä käyttöönsä. Lukas puristi silmänsä kiinni ja yritti kadota jonnekin muualle. Jättää ruumiinsa yksin ja antaa mielen häipyä, mutta hänen täytyisi silti pitää veljistään huolta. Mitä arvaamaton viikinki tekisi, jos Lukas ei enää kelpaisikaan? Ottaisiko hän Tinon… tai Eirikurin? Hänen hopeahiuksinen pikkuveljensä oli aivan liian nuori tähän.
”M’thias!” ulkoa kuuluva huuto katkaisi norjalaisen mietteet ja sai myös Mathiaksen pysähtymään hetkeksi. Viikinki ei kuitenkaan noussut hänen yltään vaan kohottautui vain sen verran, että pystyi vastaamaan ruotsalaiselle.
”Minulla on kiireitä, Berwald!” hän huusi takaisin, mutta ilmeisesti ruotsalaisen asia oli kuitenkin normaalia tärkeämpi sillä hän ei jättänyt päällikköään rauhaan.
”M’rsky alka’ ny’”, hän vastasi ja samalla Lukas tiedosti, että laiva tosiaan tuntui keinuvan normaaliakin enemmän, ”t’rvits’mme kaikk’a!” Mathias kirosi hiljaa, mutta hän oli elänyt koko elämänsä merillä ja tiesi kyllä, mitä tapahtuisi jos he eivät pääsisi kepeällä viikinkilaivallaan lähemmäs rantaa myrkyn iskiessä koko voimallaan. Nopeasti viikinki suikkasi pienen suukon norjalaisen otsalle ja sitten hän oli poissa. Kaikki oli päättynyt nopeasti ja jättänyt vain Lukaksen makaamaan selälleen paikalleen tuijottamaan teltan matalaa kattoa lasittunein silmin ja kuuntelemaan oman verensä pauhua. Sekalaiset ajatukset ja tunteet risteilivät hänen mielessään, mutta hän ei edes vaivautunut yrittämään saada niitä järjestykseen. Olkoon kaikki vaan iloisesti sekaisin! Maailma oli muutenkin mennyt hulluksi.
Sitten hän nousi hitaasti kiskoen samalla lähes konemaisesti Mathiaksen hänelle lahjoittaman punaisen tunikansa takaisin ylleen ja lähti etsimään veljiään.
****
”Lukas!” Tinon ääni oli ensimmäinen, joka sai norjalaisen havahtumaan taas. Mereltä puhaltava tuuli riepotteli häntä ja kaikkialta kuului viikinkimiesten huutoja, kun he yrittivät saada laivansa ohjattua rantaa kohden ennen kuin äkillinen myrsky pääsisi täysiin voimiinsa. Kuitenkin Lukas kuuli veljensä kutsun ensimmäiseksi ja hän suunnisti sitä kohti. Jossain mielensä perukoilla hän myös huomioi Mathiaksen äänen, joka jakoi käskyjä miehille, mutta hän käyttäytyi kuin ei olisi kuullutkaan sitä.
”Lukas, äkkiä”, Tino sihahti ja tarrautui kiinni vanhemman veljensä kädestä. Toisella käsivarrellaan suomalainen tuki Eirikuria, joka näytti valmiilta kuolemaan pois ja jättämään merenkäynnin, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Nuorukaisen silmät olivat kiinni ja hän nojautui raskaasti velipuolensa olkapäähän yrittäen pitää hengityksensä tasaisena. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat läpimärät sillä muutamaa sekuntia aiemmin aalto oli lyönyt laivan laidan ylitse kastellen hänet. Tinokaan ei ollut säästynyt merivedeltä, mutta hän näytti olevan kuitenkin huomattavasti paremmassa kunnossa. Ranteensa ympärille suomalainen oli kietonut köydenpätkän, jossa olevat solmut Lukas tunnisti. Tino oli yrittänyt tehdä tuulensolmuja ja rauhoittaa merenkäyntiä, mutta ilmeisesti suomalaisen erityislahjat eivät olleet toimineet tällä kertaa aivan niin hyvin sillä yltyvä tuuli kertoi myrskyn lähestyvän nopeasti. Oli vain ajan kysymys, milloin synkät pilvet päästäisivät kaiken pitelemänsä veden alas.
”Oletteko kunnossa?” Lukas kysyi ennen kuin Tino ehti esittää sen saman kysymyksen hänelle. Norjalainen ei ollut varma, miten olisi itse siihen vastannut, joten paras ennakoida.
”Toistaiseksi lähes kyllä”, Tino vastasi suoraan ja vilkaisi huolestuneena Eirikuria, ”Is on… sanotaan nyt, että ei aivan kunnossa.” Hopeahiuksinen nuorukainen mutisi jotain vastaan, mutta hänen äänensä tuskin kuului. Hänen ilmeensä myös kertoi, että hän yritti kaikin voimin pitää edes sen vähäisen mahaansa asti saaneen ruuan sisällään. Edellisiä korkeampi aalto osui laivan kylkeen ja Lukas yritti pitää oman tasapainonsa tallella samalla kuin kurotti käsivartensa kyyristynyttä pikkuveljeään kohti. Hän nosti Eirikurin käsivarren olkapäänsä yli ja kietoi oman kätensä nuoremman vyötärölle. Tino yritti auttaa pitelemällä kiinni hopeahiuksinen nuorukaisen olkapäästä ja he kaikki kolme pysyttelivät lähellä toisiaan samalla kun viikinkimiehet yrittivät ohjata laivaansa rantaa kohden. Lukas keskittyi pitelemään kiinni pikkuveljestään eikä hän kuunnellut viikinkien huutoja toisin kuin Tino, joka jopa heidän tilanteestaan huolimatta näytti olevan kiinnostunut tapahtumista.
”Hei, te kolme!” Mathias huusi myrskyn pauhun yli ja löi kätensä Lukaksen olkapäälle, ”menkää suojaan!” Lukas vilkaisi kylmillä silmillään miestä, jonka villit hiukset olivat nyt litistyneet päätä vasten sateen vuoksi ja huulet näyttivät sinertävän kylmästä.
”M’thias!” Berwald huusi ja ilmaantui hänkin jostain aivan Tinon taakse, ”li’an m’öhäistä!” Mathias irvisti ja pudisti päätään äkäisesti.
”Ei saa olla! Tämän on pakko onnistua!” hän vastasi toiselle viikingille, ”Tim ja Gil hirttävät minut, jos palaan rikkinäisellä laivalla!” Ajatus hirtetystä Mathiaksesta piristi oudosti Lukaksen mieltä, mutta tilanne ei oikein sopinut siitä mielikuvasta nauttimiseen. Aallot saivat kepeäksi rakennetun viikinkilaivan lähestulkoon kaatumaan ja norjalaiset kyyristyivät saadakseen pidettyä tasapainonsa. Mathias ja Berwald olivat kumpikin tottuneita myrskyihin ja merenkäyntiin, mutta hekin joutuivat muiden viikinkien tavoin yrittämään kaikkensa, jotteivät joutuisi aaltojen varaan.
”R’nta on l’ian k’ukana!” Berwald vastasi, ”ja m’rsky on l’ian v’hva!”
”Tiedän, tiedän!” Mathias ärähti ja vilkaisi sitten Lukasta, ”Norge, mene suojaan. Nyt!” Lukas vastasi hänen katseensa ilmeettömänä, mutta nyökkäsi nopeasti. Tärisevän Eirikurin paino hänen käsivarsillaan oli aivan tarpeeksi hyvä syy totella.
Lukas nousi ylös vetäen pikkuveljensä mukanaan ja yritti varovaisin askelin johdattaa heitä suojaan telttaan, vaikka hän ei ollutkaan varma oliko laivalla yhtään suojaisaa paikkaa tällaiselta myrskyltä. Tino seurasi vain hiukan hänen jäljessään huolestunut ilme kasvoillaan.
Lukas oli niin keskittynyt pitämään nuorimman veljensä pystyssä ja sulkemaan yhä yltyvän myrskyn pois päästään, että hän huomioi Tinon vasta kun suomalainen huudahti kauhuissaan. Lukas sai juuri ja juuri pidettyä kiinni Eirikurista käännähtäessään katsomaan taakseen.
Tino puolittain istui ja puoliksi makasi ruotsalaisviikingin päällä. Suomalainen näytti kauhistuneelta ja hän tuijotti Berwaldia, joka juuri hetki sitten oli kaapannut hänet syliinsä, jottei viima olisi heittänyt häntä laivan laidan ylitse kylmän harmaaseen mereen. Ruotsalainen tuijotti takaisin, eikä Tino olisi pystynyt millään arvaamaan, mitä mies ajatteli. Katse oli aivan liian ilmeetön. Mutta sen muutaman sekunnin ajan, mikä suomalaiselta meni käsittää, mitä juuri oli tapahtunut, hän vain tuijotti viikinkiä ja veti syvää henkeään. Vahvat käsivarret pitelivät yhä kiinni hänen vyötäisiltään, mutta Tino tuskin edes huomasi sitä.
”Ki-kiitos…”, hän mumisi, kun ei muutakaan saanut ulos suustaan. Berwald vain jatkoi äänetöntä tuijottamistaan ja näytti vaipuneen jonnekin mietteisiinsä huolimatta myrskystä ja siitä seikasta, että heidän laivansa oli vaarassa rikkoutua tai upota. Muutaman sekunnin päästä Tino mutisi jotain hämillään ja käänsi oman katseensa pois.
”Onko Tino kun…kunnossa?” Eirikur kysyi heikosti ja Lukas vastasi hänelle nopeasti myöntävästi. Tino näytti olevan sen verran kunnossa kuin vain oli mahdollista.
”Jumalat, Berwald, se oli täpärällä”, Mathias kommentoi ja huusi sitten nopeasti jotain miehilleen ennen kuin jatkoi taas. Tosin hänen sanansa hukkuivat ukkosen jyrähdyksen alle ilman, että kukaan kuuli niitä. Lukas vilkaisi mustaa taivasta ja mietti, mitä pahaa hän oli tehnyt koska jumalat olivat päättäneet tehdä hänen elämästään yhtä helvettiä.
Kuten yleensäkin, kohtalolla ei ole tapana varoittaa etukäteen eikä varsinkaan Lukasta. Viikon sisään hänet oli ryöstetty kodistaan, erotettu veljistään ja hänen jokainen yrityksensä lopettaa oma elämänsä oli epäonnistunut. Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen… Joten hän ei saanut varoitusta tälläkään kertaa ennen kuin laiva kallistui toiselle kyljelleen ja samalla hetkellä tuulen puuska osui nuorukaiseen työntäen häntä taaksepäin. Jos hän ei olisi pidellyt kiinni veljestään, hän olisi ehkä selvinnyt kuten Tino, mutta Eirikurin paino sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Suoraan kohti merta.
”Norge!” Mathiaksen ääni oli ensimmäinen, joka kutsui häntä ja heti perään Tino huusi veljiensä nimiä. Sitten Lukas iskeytyi veteen eikä hän kuullut enää mitään.
A/N: Yay for randomi myrsky, joka keskeytti DenNor-hetken \o/
Kyllä, Norja "pääsi" uimaan taas. Hups ^^'' Mutta tämä on sitten viimeinen kerta! Oikeesti... ja tällä kaikella on myös tarkoitus, mutta se kai selkenee sitten myöhemmin.
Eli, kuten alussa sanoin, tässä luvussa oli hirveän paljon kohtia, joiden kanssa olin epävarma (DenNor -kohtaus, Tino ja Eirikurin suhtautuminen asioihin, untimatka...) joten kommentteja toivoisin erityisesti ^^'' (kerjäänhän mä niitä aina muutenkin, njoo...) Se, miksi Tino jäi viikingeille, tarkoittaa muuten sitten sitä SuFinä :3 Seuraavissa luvuissa on myös hieman katkelmia veljesten elämästä ennen kuin Mathias ilmestyi kuvioihin (myös Berwaldin ja Mathiaksen menneisyys paljastuu luultavasti. mulla on ainakin pyörinyt mielessä sellainen hassu ajatus, miten ihmeessä Su-san on edes päätynyt samaan tiimiin Tanskan kanssa)
Tino on hiukan raukka näin aluksi, mutta älkää huoliko. Hän ei aio pamahtaa Berwaldin kanssa suorilla naimisiin (e-en mä tiedä, miten sen muuten sanoisin...) Vaikka Norja onkin tässä se todellinen bad-ass.
Selvä, nyt lähden tekemään jotain muuta. Seuraava osa tulee jahka beta on sen lukenut ja mä olen toipunut tästä edellisestä...
-
*Pata, pata, pata, pata* Ja toinen kanssa: *Nosebleed*
ANTEEKSI, etten ole tätä ikinä vielä kommentoinut! Tarkoitukseni olisi ollut jo heti ensimmäiset luvun ilmestyttyä, mutta olen näköjään paha ihminen ;_;
Hyvä on, aivan ensimmäiseksi mainitsen nuo nimet (joista minun on pitänyt kommentoida jo tuhat lukua sitten, AARGH!) eli, mahtavaa, että valitsit Norjalle juuri nimen Lukas! Kaikista niistä vaihtoehdoista jotka hänelle oli annettu juuri tuo nimi sopi minustakin hänelle parhaiten. Ja myös Islannin nimeksi valitsit saman kuin itsekin olin valinnut, aina paranee <3 Tanskan nimen siedättämisessä minulla meni hieman aikaa, mutta nyt kyllä huomaan jo miten hyvin tuo hänelle sopii. Sääli vain, että Hima-sama ei taida sitä hänelle valita... Mutta nimissä olet onnistunut <3
Tai siis koko tarina on onnistunut. Sinulla on kummallinen tapa tehdä kaikista tarinoistasi äärimmäisen koukuttavia ja mieleenpainuvia, mutta tämä... Jotenkin vielä enemmän kuin kaikki muut mitä olen sinulta lukenut. Kuinkahan monena kouluaamuna vain katosin viikinkiaikaan... Että kiitos siitä, kuin toisessa maailmansodassa ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa!
Olisi varmaan kilteintä käydä kaikki luvut läpi, mutta väshyttää~, joten höpötän vain viimeisimmästä luvusta. Tuossa äsken uudelleen lukiessa tuli sama fiilis kuin ensimmäisellä kerrallakin, ensin yllä mainittu nosebleed ja sitten "NEIIN!" Huudahdus kun Lukas joutui taas vedenvaraan. Eiih~, ei Lukas, Mathias pelasta hänet! Miten olikin noin huono mäihä?
Norjan "maksukohtaus" aiheutti kyllä vähän ristiriitaisia tunteita. Se varmaan johtui siitä, että Norjan ahdistuneisuus tuntui leviävän tänne asti, mutta samalla pieni kiero mieli tahtoi lukea DenNoria ja sitten oltiinkin taas Tanskan puolella. Vaikean ristiriitaista, mutta hiton hyvin kirjoitettu! Se tunnelma oli niin, ah, käsinkosketeltavaa. Minä en oikein osaa selittää tätä kunnolla, muuta pidin tuosta kohtauksesta hirveästi. Norjaa kyllä käy sääliksi, eikä vain vähän, mutta on hänkin kyllä yksi jääräpää! Voi hyvä mies, etkö sinä jo näe miten Mathias pitää sinua ja veljiäsi kuin kukkia kämmenellä? Hän ei ole oikeastaan uhkaillut pahemmin, eikä kiduttanut, hän on pohjimmiltaan hyvä viikinki, joten mikset voisi edes vähän luottaa häneen~!
SuFiniä odotan yhtä ristiriitaisin tuntein, en oikein tiedä pitäisikö sitä pelätä vai odottaa innolla. Ruotsi on kuitenkin niin tönkkö, että... Että.. Että... Huih! Sitä on jotenkin vaikea niellä Hetaliassa, niin miten sitten nyt käy kun taustalla ei ole sitä valtiojuttua? Huu, kiinnostava nähdä millaisen ratkaisun sille sitten teet. Noh, katsellaan ja odotellaan, toistaiseksi riittää vielä nuo söpöt kohtaukset :"> Tino on mukava hahmo, hän keventää niin sitä tunnelmaa, ei pieni suomalainen sovi oikein tuohon ympäristöön. Tai sitten hän sopii kuin nakutettu, en osaa oikein sanoa : D Söpö hän on silti <3
Rakentavaa? Turha kuvitella! 100% hehkutusta? Totta nakissa. Ja se espanjankielinen lause jonka muodostin sinulle mesessä tarkoitti: "Köpi on mahtava tarina! Mahtavampi kuin Preussi!" <- Siinä sinulle purtavaa ^-'^ Älä turhaan ota stressiä, kyllä sinä hyvin kirjoitat.
Jatkoa odotellessa~ <3
-
Kirjotusvirhe:
Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen…
väli puuttuu ^^ *niponipo*
Tää oli kerrassaan ihana. <3 Rakastin tota dennor-kohtaa ja koko lukua! Lemppari tähän asti! :)
Äääää haluisin lainata tähän jotain, mutkun tuntuu, et pitäis lainata koko hoito... No pätkinä sitten ^^
”Onko vihreä ihonväri normaalia?” hän kysyi totisella äänellä.
Repesin tätä. Tästä vaan tuli niin mieleen yks mun kaveri... Ja muutenkin, ihan loistava veto 8D
”Eli… ”, hän aloitti, mutta Lukas keskeytti jälleen tarttumalla kiinni hänen viitanliepeestään ja kiskomalla viikingin mukaansa. Norjalainen ei edelleenkään tahtonut ärsyttävän typeryksen hölöttävän kaikkia asioita suoraan hänen veljiensä edessään. Silti hän tunsi Tinon huolestuneen katseen selässään, kun Mathias naurahti ja antoi Lukaksen johdattaa hänet sen teltan luo, jossa he epävirallisesti asuivat.
Oi tästä mä tykkäsin!!! Toi on jotenkin... rurru runne, tosi tuttu, vaiks ei mulle oo ikinä noin käyny :o Mut tunnelma heijastu tästä vaan niin hyvin.
Lukas ryömi lähemmäs. Niin lähelle, että hänen polvensa koskettivat Mathiaksen jalkoja, mutta se ei ollut viikingille tarpeeksi. Mathias naksautti kieltään ja nosti sitten nuorukaisen helposti syliinsä niin, että norjalaisen jalat olivat hänen lantionsa kummallakin puolella.
”Rentoudu… se on sitten helpompaa…”, Mathias kuiskasi lähes käheällä äänellä Lukaksen korvaan. Norjalainen olisi tahtonut enemmänkin taistella. Iskeä nyrkkinsä tuohon naamaan, jolla oli aina se sama hymy, ja satuttaa miestä, joka oli vienyt hänet ja hänen veljensä. Mutta hän ei pelannut enää omilla säännöillään.
Ne olivat Mathiaksen säännöt.
Melkeen tuli tippa linssiin. Aivan ihana pätkä tämäkin, Norjaan oli helppo samaistua ja siksi tykkäsin ihan hirveästi! Poor Norway :(
Tino puolittain istui ja puoliksi makasi ruotsalaisviikingin päällä. Suomalainen näytti kauhistuneelta ja hän tuijotti Berwaldia, joka juuri hetki sitten oli kaapannut hänet syliinsä, jottei viima olisi heittänyt häntä laivan laidan ylitse kylmän harmaaseen mereen. Ruotsalainen tuijotti takaisin, eikä Tino olisi pystynyt millään arvaamaan, mitä mies ajatteli. Katse oli aivan liian ilmeetön. Mutta sen muutaman sekunnin ajan, mikä suomalaiselta meni käsittää, mitä juuri oli tapahtunut, hän vain tuijotti viikinkiä ja veti syvää henkeään. Vahvat käsivarret pitelivät yhä kiinni hänen vyötäisiltään, mutta Tino tuskin edes huomasi sitä.
”Ki-kiitos…”, hän mumisi, kun ei muutakaan saanut ulos suustaan. Berwald vain jatkoi äänetöntä tuijottamistaan ja näytti vaipuneen jonnekin mietteisiinsä huolimatta myrskystä ja siitä seikasta, että heidän laivansa oli vaarassa rikkoutua tai upota. Muutaman sekunnin päästä Tino mutisi jotain hämillään ja käänsi oman katseensa pois.
Tämä... Tykkäsin, tykkäsin! :D Tämä oli jotenkin... omanlaatuisensa, ja sen vuoksi tykkäsin ^^ Hankala selittää... Mutta tämä painautui mieleen joka tapauksessa ja tykkäsin juuri siksi ^^
”Norge!” Mathiaksen ääni oli ensimmäinen, joka kutsui häntä ja heti perään Tino huusi veljiensä nimiä. Sitten Lukas iskeytyi veteen eikä hän kuullut enää mitään.
Tämä koukutti mut kyllä totaalisesti tähän ruutuun. Pakko saada lukea lisää, mutta!!! A/N! Mitenkä niin A/N??? :( Ihana lopetus tälle luvulle, saa janoamaan lisää ;D
Kertakaikkiaan... Ei yhtään pahaa sanottavaa tästä, tykkäsin ihan hirveästi :D Ääää pitää lukea vielä uudestaan... <3 Ihana, kertakaikkiaan. Kiitos!
-Vinzuppi kuittaa ^^
ps. Ainiin, se piti vielä sanoa. Jotenkin tässä luvussa oli koko ajan myrskyä ennustava tunnelma... Ja siten tuo myrsky sopi siihen aivan loistavasti. Tää oli toiminnantäyteinen, kuin jostain hyvästä leffasta :) tykkäsin älyttömästi. XD tack igen ^^
-
Betapalvelun kommentintoimittaminen meinasi myöhästyä…:’D
Viitosluku
Norjan hukuttautuminen on aivan nerokas pätkä. Pidän siitä kovasti. Se on jotenkin niin kaunis, vaikkakin synkkä ja epätoivoinen, ettei mitään jakoja. Oikeastaan se on nappisuoritus, ja tykkään siitä ihan todella paljon. Norjan päättäväisyys hukkumisen suhteen on ihailtavaa. Kohta on vain kirjoitettu täydellisesti, nautittavaa:) Ja sitten tämä on vain hieno kohta:
”Sinä olet minun”, Mathias totesi, ”et saa kuolla, jos minä sanon ei!”
<3 Tästä päästäänkin Mathiaksen urhoollisuuteen ja siihen tapaan millä se katsoo Norgen perään. Tanska on tässä jotenkin niin oma itsensä mutta jotenkin turhan aikuinen vaikka se onkin aikuinen koska sen on pakko olla. (maailman järkevin lause mut kuitenkin.) Tää kohta sai rakastaa Tanskaa, ja tykkään ihan hirveän paljon siitä tavasta millä ne keskustelevat keskenään. Oikeastaan tää on vain ihan loistavaa tekstiä, mut siitä olen jo hehkuttanut.
Entäpä sitten sen jälkeen kun Norja tajuaa että Suomi ja Islanti on siinä sittenkin? Vaikka mä oon lukenu tän luvun joskus ikuisuus sitten, meinaa kuitenkin tulla ties minkälaisia tunnereaktioita. En osaa oikein selittää, mutta tykkään ihan kauhean paljon edelleenkin.
Mutta, kun Tino naurahti helpottuneena, komåuroi lähemmäs ja painoi otsansa veljensä olkapäälle, Lukas tiesi hänen olevan oikea. Eikä Eirikurikaan tuntunut kylmältä kuin kuolleiden olisi pitänyt.
Tää oli hieno jälleennäkeminen, mut komåuroi ei ole edelleenkään sana :D
Se tunnelataus mikä iski päin mun kasvoja, kun Norja tajusi että Suomi ja Aisu on vankeja.. Se oli kuin vettä olisi kaatanut niskaan: Norjan tunteisiin oli todella helppo samaistua, mutta suoraan sanottuna teki pahaa ajatella sitä tilannetta. Norjan raivo ja pettymys oli ihan ansaittua, mutta Mathiaksen reaktio yllätti. Miten sellainen hahmo voikaan olla niin laskelmoiva ja kiinnostava..
Kaupanteko oli tosi hyvä veto, olen yhä sitä mieltä. Se on tosi tyypillinen mut tässä todella toimiva ja mä en voi tykätä siitä yhtään enempää just nyt.
”Kuten arvelinkin”, viikinki sanoi ja tämän sormet eksyivät pyörittelemään Lukaksen märkiä hiuksia, ”siis… kävisitkö kauppaa kanssani?
”Kauppaa?” Lukas kysyi yrittäen pysyä perillä viikingin ajatuksen juoksusta.
”Niin, aivan yksinkertaista kauppaa”, Mathias vastasi, ”minä annan sinulle tai veljillesi jotain ja sinä annat minulle jotain. Helppoa.”
Tuo on niin.. Hykerryttävä. Looginen itse asiassa. Yksinkertaisesti mahtava. Norja ymmärtää sittenkin ja Tanska tietää. Mahtavuutta<3
Luvun lopetus oli mun mielestä juuri sopiva, mieleni taikoi ties mitä hienouksia vielä lisäksi, mutta se oli sopivasti koukeroilla verhottu, mutta juuri niin pelkistetty, että se oli täydellisyyttä tavoitteleva.
Kuutosluku
Lukuhan alkoi sillä, että Tino piti huolta pikkuveljestä jolla oli vähän huonompi olo. Se oli suloinen kohta. Sä osaat kirjoittaa Suomen ja Islannin persoonallisuudet vähän venyttäen sillä tavalla, et se ei noudata ihan täydellisesti hetaliastereotypiaa, mutta kuitenkin niin, että ne tunnistaa vielä sellaisiksi. Tykkään:D
Kuvailupätkä siinä välissä, vaikka se olikin vain yksi kappale, se oli.. En tiedä. Pysäyttävä? Yhteenvetona tosi kätevä ja hieno.
”Wou, hänhän näyttää todella sairaalta”, Mathias totesi tullessaan lähemmäs ja kumartuessaan vilkaisemaan Eirikurin kasvoja. Lukas astahti nopeasti vielä lähemmäs pikkuveljeään niin, ettei viikinki vahingossakaan pääsisi koskettamaan tätä.
”Mene pois”, hän murahti, mutta Mathias vain hymyili kuten aina.
”Enkä mene. Tämä on minun laivani. Näin kamalasti tuskaa ja vaivaa saadakseni sen”, viikinki vastasi itsetietoisesti, ”mutta Norgeni… Miten voit?”
Mä olen varmaan jo betatessa huomauttanut tästä? Tää on vain niin ihana esimerkki siitä, miten Tanska on laskelmoiva ja Norja suojeleva, uhrautuva hahmo. Mä voisin verrata tätä kohta itseensä Jeesukseen, mutta en mä viitsi. Kuitenkin, Norja on niin urhea kaiken synkkyyden keskellä. Se yrittää niin kuin pitääkin, niin kuin Tanska laittaa sen tekemään. Tanskan aiheenvaihto ja Islannin huomaamaton piilovähättely on vähintäänkin taktista:D
Islantia käy ihan käsittämättömän paljon sääliksi, mutta sille en voi mitään, koska jos ei kävisi, niin olisi paha.
Eikä sekään seikka, että viikinkimies oli alkanut käyttää häntä lempityynynään hälventänyt
epäilyjä, mutta Lukas ei kuitenkaan tahtonut veljiensä tarkalleen tietävän, miten alas hän oli vajonnut.
Tosin se huolestunut katse, jonka Tino häneen loi samalla kun yritti vakuuttaa nuorinta velipuoltaan siitä, ettei merisairaus tappaisi tätä, kertoi selvästi että suomalainenkin tiesi jo jotain. Hän oli aina ollut hyvä huomaamaan asioita ja oli vaan ajan kysymys, milloin hän kysyisi sitä Lukakselta.
Kuules nyt, sä yrität tapattaa mut alemmuuskomleksiin, tämä on kirjoitettu niin hienosti. Todella ammattimaista:)<3
Mä sain jonkinsortin naurukohtauksen Islannin ja Suomen keskustelulle ihonväristä. Älä kysy kun en itsekään tiedä mutta se nyt vain on sellainen sarkastisen surkuhupaisa.
Myönnetään, alkaa tehdä mieli heittää Tanska itse järveen kun se ei osaa tehdä muuta kuin vain ajatella omaa napaansa ja Norjaa. Se on ihan jännä hahmo niinko edelleen ja sille ei voi mitään.
Taktinen poistuminen tilanteesta oli ihan viisas veto, vaikka Tanska käykin hermoille. Se tunne kun tajuaa että juoni yrittää syventää näiden kahden välejä, ilman että Norja itse tajuaa sitä laisinkaan. Vuoropuhelun aihe on raskas, mutta näiden hahmojen kahdestaan oloaika on ihan mahtavasti kirjoitettu. Respect vyra, en minä olisi kyennyt kirjoittaa DenNoria ihan noin. En vain olisi. Sinä kykenet koska sinä oletkin thö most awesome Vyra.
Paitsi että tuo tapa millä Tanska puhuu norjasta. Kuin esineestä tai seurustelukumppanista.. Kesesese~ Virnistyttää:)
Huomauttamista minulla ei siitä enempää ole , koska olet jo kuullut mielipiteeni, mutta tuo kun Berwald menee ja leikkii kauheaa pahista ja keskeyttää näiden kohtauksen.. tahallaan vai vahingossa, who knows?;D
Myrsky sattui hyvään kohtaan, kiitos siitä. On ihan mukava lukea välillä toimintaa ilman että Norja yrittää oikeasti murhata itsensä. Loppu luvusta oli täydellisen upea, parempaa ei olisi voinutkaan toivoa. Tekisi mieli melkein mennä ja kopioida koko luku sen takia että tykkään siitä iihan hirvittävästi, kokonaisuutena.
Mutta lopun suosikkikohta taitaa olla tämä:
”Jumalat, Berwald, se oli täpärällä”, Mathias kommentoi ja huusi sitten nopeasti jotain miehilleen ennen kuin jatkoi taas. Tosin hänen sanansa hukkuivat ukkosen jyrähdyksen alle ilman, että kukaan kuuli niitä. Lukas vilkaisi mustaa taivasta ja mietti, mitä pahaa hän oli tehnyt koska jumalat olivat päättäneet tehdä hänen elämästään yhtä helvettiä.
Kuten yleensäkin, kohtalolla ei ole tapana varoittaa etukäteen eikä varsinkaan Lukasta. Viikon sisään hänet oli ryöstetty kodistaan, erotettu veljistään ja hänen jokainen yrityksensä lopettaa oma elämänsä oli epäonnistunut. Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen… Joten hän ei saanut varoitusta tälläkään kertaa ennen kuin laiva kallistui toiselle kyljelleen ja samalla hetkellä tuulen puuska osui nuorukaiseen työntäen häntä taaksepäin. Jos hän ei olisi pidellyt kiinni veljestään, hän olisi ehkä selvinnyt kuten Tino, mutta Eirikurin paino sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Suoraan kohti merta.
Joo, eikö sen Norgen uittamisen pitänyt loppua jo?;D Noo.. Ehkä tämän kerran saatan antaa anteeksi. ja edelleen Yay for Random myrsky\o/
..leikitään että sinä vielä muistat mitä olen ihkuttanut jo aiemmin. Nyt en enää jaksa leikkiä asiallista.
<3:llä
~Myrsis~ Joka kommentoi sittenkin! Ei ole enää paha paha paha!
-
*tippuu tuolilta yrittäessään väistää tiiliskiviä*
Sipi: Kiitos, kiitos, kiitos! mä lupaan, että Lukas tajuaa vielä, miten mukava kaveri Mathias on (tai no... melkein...)
Vinzuppi: Kiitoksia~ mä en kyl vaan ymmärrä, miten ihmiset koukuttuu tästä :'3
Myrsis: WOAH! mikä kommentti... mä... mä en oikein tiedä, miten vastaan tuohon ^^'' Kiitos! ja Norjan aion uittaa vielä ainakin kerran, joten... mä valehtelin, hups.
(däääm, miks se ei oo oikea sana? xD)
*kompuroi hitaasti takaisin tuolille*
Uusi osa~
Seitsemäs osa: Sverige -syndrooma
”Lukas?” hento ääni kutsui ja Lukas kääntyi katsomaan pikkuveljeään, joka istui petillään tuijottaen häntä. Tino oli käpertynyt lapsen viereen ja näytti silti nukkuvan. Ainakin hänen kasvonsa olivat rauhalliset eikä Lukas nähnyt enää niitä kyyneleitä, joita suomalainen oli päivällä vuodattanut.
”Niin, Is?” Lukas kysyi hiljaa, jottei Tino heräisi myös.
”Mitä me nyt teemme?” Eirikur kysyi ja yllätti veljensä suoralla kysymyksellään. Lukas joutui pysymään hetken hiljaa ja hän vain tuijotti seinää miettiessään vastausta, jota ei ollut keksinyt koko päivän aikana. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt eikä tämän päivän hautajaisetkaan olleet antaneet vastauksia. Oli ollut vain joukko voivottelevia kyläläisiä, itkevä Tino ja Eirikurin hento mutta kuitenkin tiukka ote, kun hän piteli kiinni veljensä kädestä kuin peläten Lukaksen katoavan heidän äitinsä ja isäpuolensa mukana.
”Minä…”, Lukas aloitti, mutta vaihtoi sitten mieltään, ”me selviämme.” Eirikur kallisti hiukan päätään ja näytti miettivän sanoja ja sillä hetkellä Lukas huomasi kuinka nuori hänen pikkuveljensä todella oli. Eirikur oli vain kymmenen kesää. Aivan liian nuori elämään ilman äitiä… Ilman isää…
”Niin”, Eirikur totesi yllättävän vakaasti, ”me selviämme… Miksi sinä olet sitten vielä ylhäällä?” Lukas kohautti olkiaan ja laski pyörittelemänsä lusikan takaisin pöydälle ennen kuin nousi ylös.
”Muuten vaan. Miksi sinä et nuku?” hän kysyi kävellessään petin luokse. Eirikur mutristi huuliaan ja katsoi veljeään aivan kuin hereillä olo olisi tämän vika.
”Liian kylmä”, Eirikur totesi ja Lukas pudisti päätään.
”Käperry Tinon viereen sitten”, hän vastasi, mutta Eirikur pudisti päätään.
”Sitten toinen kylki jää kylmäksi”, hopeahiuksinen lapsi valitti ja Lukas antoi päätään pudistellen periksi. Ei hän koskaan voittaisi Eirikuria tässä pelissä.
”Hyvä on, minä tulen nukkumaan. Nyt silmät kiinni.” Eirikur käpertyi tottelevaisesti takaisin paikalleen, kun Lukas kömpi hänen vierelleen. Hetken lapsi kiemurteli ennen kuin löysi hyvän asennon veljiensä välistä ja sulki silmänsä huokaisten kevyesti. Lukas sipaisi pojan hiuksia ja antoi sitten kätensä levätä tämän kyljellä. Pienen hetken kuluttua toinen käsi hipaisi hänen kättään ja Lukas erotti hämärästä Tinon siniset silmät, jotka katsoivat häntä hetken vakaasti ennen kuin sulkeutuivat taas. Koko päivän Lukas oli nähnyt velipuolensa katseessa pelkkää surua ja ikävää, mutta nyt hän näki myös jotain muuta. Tinon silmät kertoivat hänelle, että heillä oli toivoa ja ensimmäisen kerran hänen äitinsä poismenon jälkeen myös Lukas tunsi että he pärjäisivät. He kolme.
Lukas antoi kevyen hymyn viivähtää kasvoillaan ja sitten hänkin nukahti siihen Eirikurin viereen pidellen kiinni Tinon kädestä.
****
Lukas aukaisi silmänsä vaivalloisesti ja tuijotti yllä kaartuvaa sinistä taivasta pitkän tovin ennen kuin hänen ruumiinsa alkoi välittää aivoille viestiä kaikilta aisteilta yhtä aikaa. Hänen kurkkuaan poltti, niskaan koski ja koko hänen ruumiinsa tuntui oudon jäykältä, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat kosteat, mutta hän tunsi hiekkaa ihoaan vasten. Jostain kuului lokin kirkaisu ja auringonvalo sattui hänen silmiinsä.
”Lukas? Olet hereillä?” Eirikur sanoi huolestuneella äänellä ja pian tutut kasvot ilmaantuivat norjalaisen näkökenttään. Hän tuijotti hetken pikkuveljensä silmiä, joiden huoli alkoi hitaasti vaihtua helpotukseksi.
”Olen… Luulisin”, Lukas mutisi ja hetken makaamisen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että voisi yrittää nousta istumaan. Hänen olonsa tuntui oudolta, mutta ainakin hän oli erittäin varmasti edelleen elossa.
”Minä ehdin jo huolestua”, Eirikur mutisi ja väisti sitten hieman, että Lukas saisi noustua, ”sinä näytit lähes kuolleelta ja minä en tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos sinä… Tinokaan ei ole täällä ja…” Hopeahiuksisen nuorukaisen ääni vaimeni ja katseensa vaihtui taas hiukan epätoivoiseksi, kun hän mietti kaikkia kauhukuvia.
”Minä olen ihan kunnossa”, Lukas keskeytti ennen kuin Eirikur ehti panikoida enempään, ”en jättäisi sinua yksin, Is.” Eirikur nyökkäsi ja antoi sitten veljelleen hetken totuttautua hereillä oloon. Särky voimistui hetkellisesti eripuolilla Lukaksen kehoa, mutta kaikki näytti toimivan normaalisti ja varovainen jalkojen sekä käsien heiluttaminen ei paljastanut yhtään murtumia missään. Hetken hän taas yritti koota ajatuksiaan ja asettaa kaikkia sirpaleita jonkinlaiseen järjestykseen. Hänellä ei ollut enää selvää kuvaa tapahtumista, mutta Eirikur oli sanonut, ettei Tino ollut täällä ja se sai Lukaksen huolestumaan.
”Mitä… tapahtui?” hän lopulta kysyi, kun kuva ei alkanut millään hahmottua. Hänen mielensä ei vain kyennyt käsittämään, miksi hän löysi itsensä makaamasta vieraalta rannalta vaatteet märkinä ja nyt kun hän mietti sitä, hän ei edes muistanut näitä vaatteita. Mistä asti hän muka olisi pukenut punaisen koristepäärmätyn tunikan päälleen? Ja miksi hänen toisesta ranteestaan roikkui rautainen kahle?
”Myrsky nousi, kun olimme laivalla”, Eirikur vastasi luotuaan ensin Lukakseen pelästyneen katseen, ”se viikinki käski meidän mennä suojaan, mutta aalto pyyhkäisi meidät mukaansa.” Hetken tietyt sanat pyörivät norjalaisen mielessä kuin kysymykset. Mikä laiva? Myrsky? Missä Tino oli ja miten he muka olivat edes päätyneet millekään laivalle? Viikinki… Mathias…
Lukas lähes tunsi kuinka kaikki loksahti taas kohdalleen hänen päässään. Hän vilkaisi pikkuveljeään, joka näytti vieläkin hiukan epävarmalta siitä oliko hänen veljensä kunnossa vai ei.
”Tino?” Lukas kysyi ja tarkensi sitten, ”miten hänelle kävi? Oletko sinä kunnossa?” Puhuessaan hän nojautui hieman eteenpäin ja yritti nähdä mahdollisia vammoja veljessään, muttei huomannut mitään muuta poikkeuksellista kuin muutamat naarmut tämän kasvoilla.
”Vain pari naarmua ja joka paikkaa särkee, mutta olen kunnossa”, Eirikur vastasi, ”Tinosta en tiedä… Viimeinen asia, jonka muistan, on että se yksi viikinki piteli hänestä kiinni, joten ehkä… hän on kunnossa.” Nuorukaisen ääni vaimeni ja hänen violetinsävyiset silmänsä verhoutuivat taas huolesta hänen mietteissä suomalaisen velipuolensa kohtaloa. Lukas oli myös taas hetken hiljaa ja hieroi jäykkää niskaansa kädellään.
”Hän on kunnossa”, nuorukainen lopulta vastasi vakavasti, ”Tino ei antaisi yhden kurjan myrskyn päihittää itseään.”
”Niin…” Eirikur myönsi, mutta näytti edelleenkin huolestuneelta. Lukas huomasi vasta nyt, että hän oli huikannut nyöritetyt saappaansa johonkin ja samalla hän huomioi myös kuinka kurjilta he kaksi oikeasti näyttivätkään. Eirikurin hopeaiset hiukset olivat sotkussa ja likaiset ja hänen sininen tunikansa oli revennyt hiukan jossain välissä. Muutamat naarmut poskilla ja käsivarsilla olivat uusia ja hän näytti väsyneeltä selvittyään hengissä uintiretkestä myrskyn keskellä. Lukas ei hetkeäkään uskonut näyttävänsä sen paremmalta eikä hänen elämänsä ollut mennyt mitenkään ylöspäin sitten sen kun Mathias oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Hän ja Eirikur olivat yksin eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat. Tino oli kadonnut eikä veljeksillä ollut mukanaan muuta kuin vaatteensa.
”Is”, hän aloitti ja huokaisi hiljaa saatuaan selvitettyä nykyhetken itselleen, ”tuntuuko sinusta, että kaikki on menossa päin puuta?”
”Kyllä, perkele”, Eirikur vastasi vakavasti räpäyttäen silmiään vain kerran, ”niin Tino sanoisi.” Lukas nyökkäsi vakavana ja päätti yrittää nousta seisomaan sillä ei hän voinut siinä rannallakaan koko loppu elämäänsä istua. Oli lähdettävä etsimään jotain suojaa tai muita ihmisiä ja sitten mietittävä, miten he löytäisivät Tinon.
Muutaman haparoivan yrityksen jälkeen norjalainen sai jalat alleen eikä maailmakaan alkanut pyöriä hänen ympärillään kuten hän oli pelännyt. Vaalea hiekkaranta, jota meren aallot huuhtoivat, pysyi edelleen paikallaan ja auringonvalo sai ympäristön säihkymään. Edellisiltaisen myrskyn olisi pystynyt päättelemään vain ajopuista, jotka aallot olivat työntäneet pitkälle rantaan, mutta muuten kaikki näytti rauhalliselta. Lokitkaan eivät vaivautuneet tappelemaan ruuasta, sillä rannikolle oli noussut aivan tarpeeksi kaloja kaikille. Lukas katseli outoa maisemaa hetken, muttei löytänyt siitä mitään tuttua.
”Lähdetään…”, hän mutisi kääntyessään kohti takanaan kohoavaa metsää. Oli paljon tärkeämpää löytää makeaa vettä ja suojaa kuin jäädä paikalleen. Eirikur seurasi vaiti perässä, vaikka silmäilikin yhä huolestuneena juuri herännyttä isoveljeään.
”Oletko sinä varmasti kunnossa?” hän lopulta kysyi, kun Lukas irvisti hiukan kävellessään jäykillä jaloillaan. Eirikur onnahteli myös, mutta hän oli ilmeisesti ehtinyt toipua enemmän odotellessaan Lukaksen heräämistä.
”Aivan kunnossa”, Lukas mumisi takaisin. Eirikur ei siltikään uskonut ja hän kiirehti veljensä rinnalle nähdäkseen tämän kasvot paremmin. Tosin Lukaksen ilme oli edelleenkin sama kylmä ja ilmeetön, mitä se oli ollut siitä lähtien kun heidät oli kaapattu.
”Sinä tiedät, mitä Tino aina sanoi, päähän osunut isku voi tappaa vielä päiviäkin myöhemmin”, hopeahiuksinen nuorukainen siteerasi heidän velipuoltaan, joka oli joskus kertonut muorilta oppimia asioitaan, ”ja sinulla on outoja jälkiä kaulassa…” Lukas sävähti hiukan, kun Eirikur mainitsi jäljet, jotka hän oli jo ehtinyt unohtaa. Perhanan viikinki… Norjalaisen paidankaulus oli revennyt eikä muutenkaan hänelle liian suuri tunika tahtonut enää pysyä kunnolla paikallaan, joten kaikki näkivät nyt hänen olkapäällään ja kaulallaan olevat jäljet. Lukas vietti muutaman sekunnin kiroten hartaasti tiettyä viikinkimiestä.
”Se ei ole mitään”, hän vastasi nopeasti veljelleen ja yritti sitten ohjata hänen ajatuksensa muualle, ”eikö tuo näytäkin ihmisten tekemältä polulta?” Eirikur vilkaisi Lukaksen osoittamaa hädin tuskin näkyvää polkua ja kohautti sitten olkiaan lähtiessään seuraamaan sitä isoveljensä perässä. Lukas henkäisi aivan hiljaa, mutta jostain syystä hänellä oli kuitenkin tunne, että violetin sävyiset silmät tuijottivat häntä epäillen.
****
”Lukas! Eirikur!” Tino huusi ja lähes syöksyi veljiensä perään. Vain ruotsalaisen tiukka ote hänestä esti merta viemästä myös suomalaista mukanaan. Mathias näytti järkyttyneeltä ja vihaiselta yhtä aikaa, mutta Berwaldin ilme oli vain mitäänsanomattoman tyyni, kun hän piteli Tinoa paikallaan. Suomalaisen silmät olivat laajentuneet järkytyksestä eikä hän näyttänyt enää tiedostavan ympäristöään. Seuraava aalto nousi lähes laivankannelle ja Berwald painoi nuorukaisen kantta vasten suojaan alleen. Salama välähti kauempana ja viikinki maistoi kitkerän meriveden suussaan, mutta eniten hänen huomiotaan vei suomalainen, joka tärisi hänen sylissään.
”T’no!” Berwald kutsui ja nuorukainen näytti havahtuvan, vaikkei saanutkaan vastattua viikingille. Hän vain puristi käsillään miehen paitaa ja painoi sitten kasvonsa tämän rintaa vasten. Hetken hämmennyksen jälkeen Berwald kietoi omat käsivartensa vieläkin paremmin suomalaisen ympärille pitääkseen tämän turvassa. Meri oli kylmä, ilma oli kylmä, mutta jostain syystä kylmäverisenä tunnettu viikinki tunsikin pienen lämmön sisällään. Hän tunsi…
****
”Berwald?” arka ääni kysyi ja viikinki käänsi katsettaan hieman vilkaistakseen suomalaista, joka istui hänen lähellään ja juuri sopivan kaukana kaikista muista viikingeistä. Myrskyn jälkeen Tino oli muuttunut hiljaisemmaksi eikä Berwald ollut varma, pelkäsikö tämä silti häntä vai ei. Hän tiesi hyvin, että useimmat ihmiset eivät tulleet toimeen hänen kanssaan ja hän oli nähnyt myös suomalaisen kauniissa silmissä muutaman kerran vilahduksen pelkoa, mutta silti Tino näytti luottavan kaikista eniten häneen. Miten paljon vanki nyt sitten saattoi luotaakaan vangitsijoihinsa.
”M’tä?” hän kysyi ja hetken Tino epäröi vastata.
”Luuletko… että minun veljeni ovat…”, suomalainen aloitti, muttei sitten saanutkaan sanottua asiaansa loppuun. Ruotsalainen tunsi oudon piston sisällään katsoessaan kuinka Tino kasvot painuivat taas maata kohden.
”Tietenkin he ovat elossa”, ääni Berwaldin takaa totesi itsevarmasti eikä ruotsalaisen tarvinnut edes kääntyä katsomaan tietääkseen Mathiaksen saapuneen paikalle. Tino kohotti taas katsettaan, mutta hänen pieni hymynsä ei saavuttanut hänen silmiään.
”Sitä paitsi Norge kuuluu minulle”, Mathias jatkoi, kun muut eivät sanoneet sanaakaan, ”jumalat eivät veisi häntä minulta nyt kun olen juuri löytänyt hänet. He tuovat Norgeni takaisin luokseni aivan pian.” Viikingin ääni oli hyvin varma, mutta hetken Tinon katseessa viivähti jotain, mitä Berwald ei tunnistanut. Suomalainen kuitenkin nyökkäsi pienesti ja keskittyi taas tuijottamaan maata sekä pysymään poissa muiden jaloista. Myös Berwald ja Mathias jatkoivat omia töitään. Ruotsalaisen kohdalla se tarkoitti paikallaan istumista, suomalaisen vahtimista sekä lihan paistamista. Mathias taas johti viikinkejään laivan korjaamisessa. Myrsky ei ollut onneksi tehnyt niin isoa tuhoa, kun he olivat odottaneet ja pelänneet, eikä meri ollut vienyt yhtäkään miestä norjalaisten veljesten lisäksi.
Berwald antoi mielensä vaeltaa ja silmiensä tarkkailla vaaleaa suomalaista, joka näytti miettivän jotain omia asioitaan synkkä ilme kasvoillaan samalla kun näpräili nyöriä, jossa oli muutama solmu. Ruotsalainen kuitenkin jäi tuijottamaan vaaleita hiuksia ja löysi itsensä miettimästä, miten kummassa auringonvalo sai ilman ikään kuin hehkumaan Tinon ympärillä. Berwaldin alkoi olla jo vaikeaa kääntää katsettaan pois, mutta se ei häntä haitannut sillä hän oli tullut vakaasti siihen lopputulokseen, että koko loppuelämältään hän tahtoisi vain sitä että voisi katsella Tinoa joka päivä ja joka ikinen sekunti. Hän ei ymmärtänyt, miten tai mistä nämä tunteet tulivat, mutta hän ei oikeastaan pannut niitä pahakseen.
Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse.
A/N: pakko myöntää, tää ei ollut ihan mun lempiosia. Jotenkin olisin tahtonut tuohon Tinoon vielä jotain enemmän ja Eirikur olisi voinut ehkä vieläkin käyttäytyä eri tavalla... mut toisaalta, mulla on jo jokin kuva siitä, miten loppu hahmottuu joten yritän vain mennä sen mukaan ^^'' (ei, en aio kertoa, mitä olen suunnitellut... mutta sekä Tino että Eirikur epäilevät vähän kaikenlaista)
-
Noniin, nyt pääsin tätäkin kommentoimaan... :D
Ihan ekana pakkoo sanoa. Tän osan otsikko oli jotenkin tosi ironinen mua kohtaan, Ruotsista kun olin juuri kotiutunut xD Jotenkin niin nappikuvaus senhetkiselle mielentilalleni :D Naurahdin pakostakin.
Alun flashback oli sydäntä lämmittävä... Vaikka olikin surullinen. Päätös siitä, että he kaikki olisivat vahvoja keskenään välittyi selvästi ja mitäs muuta mun piti tästä sanoa... Ai niin! Tämä pätkä: Koko päivän Lukas oli nähnyt velipuolensa katseessa pelkkää surua ja ikävää, mutta nyt hän näki myös jotain muuta. Tinon silmät kertoivat hänelle, että heillä oli toivoa ja ensimmäisen kerran hänen äitinsä poismenon jälkeen myös Lukas tunsi että he pärjäisivät. He kolme.
Lukas antoi kevyen hymyn viivähtää kasvoillaan ja sitten hänkin nukahti siihen Eirikurin viereen pidellen kiinni Tinon kädestä.
Tämä oli niin ihana. Tämä välitti koko "alkupätkän" tunnelman kaikkeista parhaiten. Vaikka oltaisiin yksin, meillä on toisemme ja pidämme toisistamme huolta. Pysymme vahvoina <3 Niin ihana!
Sitten "eka pätkä"
Lukas aukaisi silmänsä vaivalloisesti ja tuijotti yllä kaartuvaa sinistä taivasta pitkän tovin ennen kuin hänen ruumiinsa alkoi välittää aivoille viestiä kaikilta aisteilta yhtä aikaa. Hänen kurkkuaan poltti, niskaan koski ja koko hänen ruumiinsa tuntui oudon jäykältä, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat kosteat, mutta hän tunsi hiekkaa ihoaan vasten. Jostain kuului lokin kirkaisu ja auringonvalo sattui hänen silmiinsä.
Tää oli hyvä aloitus niin sanotusti "perustarinlle". ...mahdoitkohan tajuta... XD Kuvailu meni nappiin, heti alussa pystyin ikään kuin ujuttautumaan Norjan saappaisiin ja tuntea mitä hänkin. Siitä eteenpäin suraavaan flashbackiin asti tunnelma oli ja pysyi (...mä käytän tosi paljon sanaa tunnelma.... :o) mikä oli siis hyvä juttu :D En voinut olla repeämättä Islannin kyllä, pekeleelle. x'D Ja muutenkin. Tykkäsin tosi paljon siitä, miten Islanti oli huolestunut veljestään, joka puolestaan kirosi aina kun vain vähänkin syytä löytyi, "erästä viikinkimiestä", kuten sanottu ;) Muttamutta, mikäs tämä saari on??? :O (Kuuntelen tässä taustalla Vangeliksen Conquest of Paradicee... Saattaa vaikuttaa asiaan x'D) Se selvinnee suraavassa osassa, veikkaisin... XD (Jee, saaritutkimusmatkailua!)
Next takauma.
Voi että... Mitäs mä nyt tästä sanoisin... :D ”T’no!” Berwald kutsui ja nuorukainen näytti havahtuvan, vaikkei saanutkaan vastattua viikingille. Hän vain puristi käsillään miehen paitaa ja painoi sitten kasvonsa tämän rintaa vasten. Hetken hämmennyksen jälkeen Berwald kietoi omat käsivartensa vieläkin paremmin suomalaisen ympärille pitääkseen tämän turvassa. Meri oli kylmä, ilma oli kylmä, mutta jostain syystä kylmäverisenä tunnettu viikinki tunsikin pienen lämmön sisällään. Hän tunsi…
Tämä. Kiitos. :D (Rupesin muuten hihittämään "Hän tunsi..."-kohdassa...) Ihanaa, SuFinia mahtuu mukaan! :333 Ulkona myrskyää, Lukas ja Eirikur ovat joutuneet veden varaan, Tino on järkyttynyt ja Berwald... Siis tämä vain jätti mut sanattomaksi. Ihana! *fanityttöihkutusta* (*saa nyrkistä päähän*) Kaiken sen kylmyyden keskeltä löytyi yksi lämmin pilkahdus... Ah. :3
Sitten seuraava "perus"
Ihanaa, Sufin ottaa ja jatkaa! XD Mä sain heti ekoilla riveillä hirveän liikutuskohtauksen, teki mennä halaamaan molempia (aka Ruotsia ja Suomea) ja sanomaan, että kyllä se siitä. ...jostain syystä muuten luin "myrskyn jälkeen" -kohdan, että "Myrsiksen jälkeen"....tota...Iso hups x'D
Berwald antoi mielensä vaeltaa ja silmiensä tarkkailla vaaleaa suomalaista, joka näytti miettivän jotain omia asioitaan synkkä ilme kasvoillaan samalla kun näpräili nyöriä, jossa oli muutama solmu. Ruotsalainen kuitenkin jäi tuijottamaan vaaleita hiuksia ja löysi itsensä miettimästä, miten kummassa auringonvalo sai ilman ikään kuin hehkumaan Tinon ympärillä. Berwaldin alkoi olla jo vaikeaa kääntää katsettaan pois, mutta se ei häntä haitannut sillä hän oli tullut vakaasti siihen lopputulokseen, että koko loppuelämältään hän tahtoisi vain sitä että voisi katsella Tinoa joka päivä ja joka ikinen sekunti. Hän ei ymmärtänyt, miten tai mistä nämä tunteet tulivat, mutta hän ei oikeastaan pannut niitä pahakseen.
Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse.
Voi että! Tämä oli se... se... Miten sen nyt sanoisin... No, sanotaan vaikka näin. Hetken tuli semmonen olo, että olisin itse Berwald ja siis ymmärsin häntä täysin! (...wau. :D) Teki mieli itsekin pällistellä kyseistä suomalaista, mutta jos nyt jätän sen Berwaldin hommaksi ;D Ja aivan viimeinen rivi. Voi. Hyvä. Luoja. Repesin niin pahasti, että! Aws, ihana lopetus! :3 Toivotaan että se pian hälle välähtää.... :)
Muttamutta, jatkoa odotellessa Vinzuppi kiittää ja kuittaa hymyillen. :) Tack så mycket och moidå!
-Vini
-
Täällä taasen...
En ole nyt kommentoinut muutamaan lukuun, mutta luen tätä kyllä aina kun uusi luku on ilmestynyt. Täytyy myöntää, ettei tämä ole ihan vastannut odotuksiani. En nyt halua millään tiilikivillä heitellä, mutta muutama kivi saattaa lentää. Tosin minulla on myös paljon uuden sadon kukkia, joten toivottavasti ne kompensoivat vähäsen.
- Tässä on hyvin paljon toistoa, vähän liikaa minun makuuni. Tuntuu että tarina kinnaa paikallaan sen vuoksi, tai että pidät lukijoita tyhminä, koska toistat tapahtunutta, samoja yksityiskohtia ja käyt samat tapahtumat uudestaan läpi mutta vain erihahmojen näkökulmasta.
- Tanska on jotenkin todella rasittava... Joo, kyllähän hänen hahmonsakin on oikeasti rasittava, mutta sympaattisella tavalla rasittava. Tässä huomaan välillä toivovani, että Tanska ei olisi niin suuressa roolissa, koska aina kun hän astuu kehiin, tarina ei etene ja tarinan aikakauden tunnelma särkyy. Muuten tässä on ihanasti noita viikinkiaikaisia viittauksia, mutta aina kun Tanska laittaa Norge-vaihteensa päälle, kaikki romuttuu. Melkoinen kirosana kohta tuo "Norge".
+ Jos Tanskaa ei lasketa, muut hahmot ovat sisällöltään mielenkiintoisia. Tuo kuinka Norja muuttuu vankeusaikanaan kylmäksi ja etäiseksi, kasvattaa kuoren itsensä ympärille, on jotenkin todella riipivää. Niin käy monelle vankeudessa ollessa, mutta tässä se on kuvattu hyvin.
Islanti pikkuinen tuntuu olevan nyt jollakin kynnyksellä. Ikäänkuin häntä pakotettaisiin aikuistumaan ennen aikojaan, mutta silti Norja kohtelee häntä kuin lasta, mikä on vain haitaksi sille että Islanti saisi itsekin jotain aikaan.
Suomi on todella sympaattinen, kuten aina. Mutta silti olen jotenkin aistivinani, että veljeskuvioista paistaa läpi se, että Suomi on velipuoli. Voihan se myös olla sitä, että Norja vain hössöttää enemmän Islannin perään, mutta Suomi tuntuu olevan veljeksille se joka pitää toiset järjissään.
Luulen, että tuo viimeisen luvun lopetus kuvastaa kaikista parhaiten Ruotsia. Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu!
+ Viimeinen plussa täytyy antaa noista lukujen teemoista ja pituudesta. Juuri sopivia ja jotenkin miellyttäviä lukijalle. Julkaisutahtikin on sopiva. Ei ehdi unohtaa mitä aiemmassa luvussa oli tapahtunut.
-
Aloitin tään lukemisen eilen, enkä voi muuta sanoa kuin: I H A N A !! <3
Mahtava idea, oon jäänyt niin koukkuun. :"D Rakastan sitä kuinka syvä velirakkaus yhdistää Tinoa, Lukasta ja Eirikuria. Ja Tanska on oma ärsyttävä itsensä, ja Berwald... <33 Lisää SuFiniä vaan! ^^
*nosebleed*
Nopeasti jatkoa tai mä kuolen vakavaan verenhukkaan. X___X
-
Vau... Minulta loppuvat vaan sanat tätä kuvatessa. Tämä on ehkä upein ficci jonka olen ikinä lukenut. Viikinkihenkisyys, DenNor ja SuFin värittävät tämän todella kauniisti. Jatkoa! Ja pian, olen liian vahvasti koukussa! :)
-
Kiitoksia kaikille! Aikaa tähän meni, mut nyt olisi sitten aika taas jatkaa. Tämä osa on tosin lyhyt ja kokonaan muistelua, mutta seuraava osa on sitten kans hyvällä alulla ja mulla on jopa jokin käsitys mitä aion seuraavaksi keksiä tähän, joten ehkä saan senkin hiukan nopeammin kasaan ^^''
Huom! Luku on kokonaan "muistelua" ajalta ennen kuin Mathias lähti retkelle pohjoiseen. Tämän tarkoitus on hiukan selventää, miksi hän heilui pohjoisessa, keitä muita tässä fikissä on ja kuka tuntee kenetkin. Sigrid on Belgia (valitsin tuon nimen koska se on viikinkinimi ja myös belgialainen nimi ^^) Daan on Hollanti (lausutaan yhdellä aalla "Dan" pidän tuosta nimestä ja se on vähän vanhahtavampi) Unkarin nimen lyhensin Elizaksi.
Selvä. Kaikki valmiina? Lähdetään~
Kahdeksas luku: Muisto -syndrooma
”Minä!” Mathias huusi koko remuavan väkijoukon yli ja oli jo saavutus, että hänen äänensä edes kuului siitä melusta. Jotenkin viikinki sai kuitenkin kaikki siellä hämärässä huoneessa kuuntelemaan itseään, ”minä löydän vielä maailman suurimman aarteen! Niin suuren ja loisteliaan, että itse Odin on siitä kateellinen!” Mathias heilutti tuoppiaan sanojensa tahdissa ja otti lopuksi pitkän ryypyn. Muutamat äänekkäinten remuavat viikingit vaikenivat hetkeksi ja kääntyivät katsomaan Mathiaksen pöytää kohden, jos merkit pitivät paikkansa, pian olisi luvassa jotain viihdyttävää.
”Huku olueesi!” joku huusi ja joukosta kuului hajanaisia taputuksia, kun oudon kalpea mies kiipesi seisomaan tuolilleen, ”sinä et löytäisi edes omaa naamaasi, jos et sattuisi kärsimään siitä pysyvästi! Jätä suuret seikkailut oikeille sotureille!” Nyt oli Mathiaksen vuoro kiivetä tuolilleen ja viimeistään nyt viimeinenkin yleisöstä oli vaiennut tai vaiennettu kuuntelemaan.
”Hah! Toivottavasti et puhu itsestäsi”, Mathias tuhahti ja kulautti taas juomaa kurkkuunsa, ”olet niin surkea, että häpeäisin sinua jos en olisi jo tottunut sinuun.” Kalpeaihoinen mies irvisti hieman, mutta sivummalla seisova ruskeahiuksinen nainen hymähti hiljaa. Yleensä naisia ei toivotettu tervetulleeksi näihin miesten paikkoihin, mutta Eliza ja hänen seuralaisensa olivat poikkeus. Yksikään viikinkimiehistä ei ollut vielä uskaltautunut ajamaan heitä ulos. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut ensimmäiselle yrittäjälle.
”Miehet…”, toinen naisista, jonka hiukset olivat lyhyemmät ja vaaleammat, mutisi ja pyöräytti silmiään, ”tästä se taas lähtee…” Eliza vilkaisi häntä huvittuneena ja nyökkäsi sitten.
”Tietenkin”, hän myönsi, ”heilläkin pitää olla hupinsa eikä heidän mielikuvituksensa riitä tämän enempään. Mutta Sigrid, odotitko jotain?” Elizan hymy oli leikkisä ja jo pelkästään se sai Sigridin huokaisemaan syvään ja tuhahtamaan ystävättärensä ajatuksille.
”Tietenkään en!” hän vastasi nopeasti, ”äläkä taas aloita… Mathias on enemmän veli minulle kuin mitään muuta.” Eliza mutristi hiukan huuliaan, muttei näyttänyt harmiaan muuten.
”Mutta te olisitte suloisia yhdessä”, hän vielä yritti, mutta Sigrid pudisti päätään
”Hän on minulle pelkkä isoveli”, nainen totesi uudestaan, ”Mathias ja Daan, he kumpikin.”
”No voi pahus”, Eliza vastasi näyttämättä kuitenkaan enää lainkaan harmistuneelta, ”mutta Mathias tarvitsee ehdottomasti jonkun! Ja sinä myös… ja se yksi mies, mikä hänen nimensä nyt taas oli? Se hiljainen, joka näyttää aina vihaiselta.”
”Berwald?” Sigrid kysyi ja mietti mielessään, mitä kummaa hänen paras ystävänsä olikaan seuraavaksi suunnittelemassa. Tuvassa miehet räjähtivät nauruun jollekin, mitä Mathias oli sanonut, mutta naiset kuuntelivat vain puolella korvalla.
”Niin, juuri hän!” Eliza vastasi, ”hänhän on kai pohjoisemmasta? Hänen täytyy tuntea itsensä yksinäiseksi täällä vieraiden joukossa ja…” Sigrid kiirehti vaientamaan ystävättärensä ennen kuin tämä veisi uudet ajatuksensa liian pitkälle.
”Tuskin, hän ei tunnu välittävän seurasta”, hän totesi nopeasti ja vilkaisi samalla ympärilleen varmistuakseen siitä, ettei ruotsalainen tosiaankaan ollut paikalla. Hänen katseensa ei tavoittanut pitkää hahmoa ja vain Mathias ja Gilbert seisoivat silti tuoleillaan väitelleen edelleen väkijoukon kasvavan kannatuksen innoittamina. Sigrid ei ollut tavannut jähmeää ruotsalaismiestä kovin usein, mutta jo ne muutamat kerrat olivat tarpeeksi kertomaan hänelle ettei vaitelias viikinki tahtonut muiden ihmisten puuttuvan asioihinsa. Ja sitten olivat tietenkin ne monet tarinat, jotka kulkivat suusta suuhun…
”Mutta…”, Eliza aloitti taas, mutta tällä kertaa Sigrid oli vieläkin nopeampi.
”Ei, Eliza”, hän vastasi ja hymyili sitten hiukan pudistaen päätään, ”ja, jos muistan oikein, sinä olet myös jostain muualta.” Eliza nyökkäsi vastauksesi.
”Tietenkin”, hän totesi ja poimi sitten vieressään seinällä roikkuvan paistinpannun. Sigrid ei vaivautunut kysymään, mitä hieman kuhmuille painunut keittiöväline edes teki siellä. Elizalla oli aina ollut taito löytää suosikkiaseensa ihan mistä vain, ”pian tulee hyvä kohta…” Eliza hymähti ja he kumpikin käänsivät huomionsa taas uhoileviin miehiin, jotka olivat päässet jo niin pitkälle, että kumpikin piteli toistensa paidankauluksesta kiinni. Vain yksi ainoa paikallaolija ei näyttänyt välittävän pätkääkään koko touhusta ja hän sattui kuitenkin istumaan parhaalla katselupaikalla juuri siinä pöydässä, jossa Mathias ja Gilbert olivat myös istuneet ennen kuin olivat rientäneet seisomaan näkyvämmälle.
”Sinä et edes ole kunnon viikinki!” Gilbert heitti väitteensä Mathiakselle, jonka hymy ei hiipunut astettakaan, ”et kestäisi juoda pöydän alle edes naista ja kumma kyllä en muista sinun kertaakaan palanneen meriltä edes kivenmurikka mukanasi.”
”Sinun saavutuksiin verrattuna sekin on suurta!” Mathias sanoi ja osoitti toista miestä tuopillaan kuin todistaakseen, että tarkoitti juuri häntä, ”mitä sinä toit kaukomailta? Yhden hullun naisen, joka…” Juuri oikealla hetkellä Elizan paistinpannu kolahti yllättävän voimakkaasti vasten lähintä pöytää ja jokainen salin viikinki hätkähti, vaikka myöhemmin yksikään heistä ei olisi myöntänyt sitä edes humalassa.
”Voi anteeksi, se pääsi jotenkin lipsahtamaan käsistä”, nainen totesi herttaisimmalla äänensävyllään, mutta heilautti kuitenkin pelottavan tottuneella liikkeellä paistinpannunsa olalleen, ”jatkakaa toki. Väittelynne on oikein viihdyttävää.” Sekä Gilbert että Mathias olivat kumpikin hetken hiljaa ja kalpeaihoinen mies naamioi sujuvasti horjahduksensa kävelyksi pöydällä. Hiljaisuuden jatkuessa Mathias kumosi loput oluestaan kurkusta alas ja nakkasi sitten tuoppinsa menemään. Se osui lattiaa peittäville oljille tuskin kuuluvan kolahduksen saattelemana ja unohtui sinne. Mies katsoi ensin ympärilleen itsevarmasti antaen katseensa kulkea jokaisen paikallaolijan ohitse ja sitten hän hymyili.
Hänen hymynsä tarkoitti aina, että jotain tapahtuisi.
”Haaste” vaaleamies lopulta sanoi sen yhden sanan, joka jäi kaiuksi suureen saliin. Hetken Gilbert mietti jotain, mutta sitten hänenkin kasvoilleen nousi hymy. Suurin osa heidän kuuntelijoistaan odotti vastausta jännityksellä samalla kun Eliza pyöräytti silmiään ja mutisi ”tästä se taas lähtee…” niin hiljaa, että vain hänen vieressään seisova Sigrid kuuli sen.
”Millainen?” Gilbert kysyi.
”Sinä ja minä kumpikin etsimme maailman arvokkaimman aarteen”, Mathias selitti hymyilleen samalla, ”aikaa yksi kuukausi ja aarteen täytyy olla täällä mitä sitten tapahtuikaan… Mutta oikeille sotureillehan tämä olisi vain helppoa.” Gilbert ei tuhlannut enää aikaa miettimiseen. Hän vain nyökkäsi.
”Sovitaan niin”, hän vastasi ja ojensi kätensä toiselle viikinkimiehelle, joka tarttui siihen yhä virnistäen, ”äläkä yritä karata epäonnistumisesi jälkeen. Se ei ole ollenkaan mahtavaa.”
”Voisin sanoa sinulle samaa, mutta en vaivautuisi lähtemään perääsi vaikka karkaisitkin”, Mathias totesi ja hypähti sitten alas pöydältä, ”onko kukaan nähnyt sitä ruotsalaista? Aika laittaa laiva lähtökuntoon!” Yleisön joukosta kohosi muutamia riemukkaita huudahduksia ja pari miestä kiiruhti järjestämään miehistöä koolle. Mathias hymyili yhä leveästi marssiessaan ulos taakseen katsomatta, mutta Gilbert näytti miettivän jotain ja hän vilkaisi kysyvästi hiljaa pysytellyt kolmatta miestä.
”Älä edes ajattele sitä”, mies tokaisi, ”minä en lähde mihinkään.”
”Mutta Daan, se on seikkailu”, Gilbert vastasi, mutta totinen mies tuhahti.
”Mutta Daan, se on seikkailu… ja helvetti se mikään seikkailu ole”, Daan totesi ja jatkoi edelleen äkäistä mulkoiluaan, joka tosin ei kohdistunut erityisesti mihinkään, ”viimeksi, kun sanoit nuo sanat, niin me päädyimme jumiin Turkin toiselle puolelle kahdeksi kuukaudeksi. Minä en varmasti lähde sinun kanssasi enää yhtään mihinkään.”
”Osoittaisit nyt edes hiukan enemmän soturihenkeä”, Gilbert vastasi, ”asenteessasi ei ole mitään mahtavaa.” Hänen puhuessaan Sigrid ja Eliza olivat heidän luokseen jälkimmäisen yhä pidellessä paistinpannua kädessään ihan vain varoituksena. Elizasta oli aina niin ikävää päihittää miehiä, joita ei oltu edes varoitettu etukäteen.
”Minä olen kauppias, en soturi”, Daan sanoi takaisin ja nousi viimein ylös paikaltaan huomattuaan tuoppinsa tyhjentyneen jo, ”ja jonkun pitää katsoa Sigridin perään… jonkun jolla ei ole mitään taka-ajatuksia hänestä!”
”En minä niin ongelmallinen ole, veli rakas”, Sigrid totesi hieman huvittuneen sävyyn, mutta Daan piti silti murjottavan ilmeensä.
”En menisi sanomaan…”, hän mutisi, mutta hänen ja hänen tulevan kuntonsa onneksi Gilbert keksi avata suunsa juuri oikealla hetkellä eikä Sigrid ehtinyt kuulla veljensä vastausta.
”Mutta nyt lähdemme!” Gilbert huudahti ja vielä paikalla luuhanneet viikingit yhtyivät hurraa huutoon puoliksi ihan vain tavan vuoksi, ”kohti etelää käy tie tällä kertaa! Antakoon Odin meille viisautta ja jumalat pitäkööt merentiet selkeinä, vaikka pienet kahakat eivät olisi ollenkaan pahitteeksi.” Tämän todettuaan hän virnisti ja katosi ovesta jonnekin kaupungin vilskeeseen. Daan ja naiset katselivat kumpikin hetken hänen peräänsä kunnes Eliza katkaisi hiljaisuuden huokauksella.
”Ääliö”, nainen mutisi, ”onko kukaan muu huomannut, että hän ei ole enää minun tuloni jälkeen tahtonut seilata itään?” Sigrid nyökkäsi hiljaa.
”Hän taitaa myös pelätä joitain keittiövälineitä”, nainen totesi ja sai ystävättärensä naurahtamaan. He kaksi puhelivat vielä jotain kävellessään poispäin, mutta Daan ei enää kuullut heitä eikä miestä oikeastaan edes kiinnostanutkaan.
****
”Hei Ber! Ber!” Mathias huusi ja lähes juoksi kotitalonsa portailla istuvan ruotsalaisen luokse. Berwald jatkoi kuitenkin pienen puupalasen veistämistä aivan kuin kukaan ei olisi häntä kutsunutkaan tai tanskalainen, jonka hymyn sanottiin valaisevan kaikkien päivää mutta jonka tehoa Berwald ei ollut koskaan havainnut, olisi ollutkin pelkkää huonoa mielikuvitusta. Hän käänteli työtään käsissään ja veisti sitten varoen pienen siivun pois yhdestä sivusta. Työ ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta siitä saattoi jo erottaa jalkojen muodon ja kaaren, josta tulisi pienen leluhevosen kaula. Kaiken kaikkiaan Berwald alkoi jo olla sitä mieltä, että tästä pienestä esineestä tulisi vielä poikkeuksellisen kaunis.
”Hei, huomioi minut”, Mathias lähes ärähti, mutta hymy nousi nopeasti takaisin hänen kasvoilleen, kun ruotsalainen viimein vilkaisi häneen päin, ”noin, nyt on parempi. Sinun pitäisi olla jo pakkaamassa, me lähdemme ihan kohta taas merille!” Berwald kohotti hiukan toista kulmaansa, muttei tehnyt elettäkään rynnätäkseen päättömänä kasaamaan tavaroitaan ja laivaan, kuten tanskalainen selvästi oletti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Mathias vilkaisi kohti taivasta ja pudisti päätään aivan kuin ihmetellen, miksi jumalat olivat lähettäneet kaikki hullut hänen seuraksi. Berwald mietti itse asiassa juuri aivan samaa.
”Seikkailu, hurjia petoja voitettavaksi ja aarteita ryöstettäväksi sekä jotain mitä kertoa myöhemmin iltatulilla”, kahdesta viikingistä innostuneempi pauhasi, ”osoita nyt vähän enemmän oikeaa asennetta, Ber!”
”M’ksi?” ruotsalainen kysyi ja Mathias istahti hänen viereensä portaille.
”Kuules Ber”, hän aloitti taas puhuen tällä kertaa hitaammin aivan kuin epäilisi toverinsa älykyyttä, ”me olemme kokeneet paljon yhdessä, eikö niin? Nyt olisi taas aika lähteä uudelleen matkaan ja muistella menneitä loisteliaita aikoja ja kokea se kaikki uudelleen.”
”M’ p’las’mme v’ikko s’tten”, Berwald totesi väliin, ”ei m’tään lo’stel’asta…”
”Mutta tämä kerta tulee olemaan myös erilainen”, Mathias jatkoi välittämättä pätkääkään lyhyestä keskeytyksestä ja hän hymyili tavalla, joka kertoi hänen tietävän jotain hyödyllistä, ”olen suunnitellut hiukan erilaista reittiä ja se on varmasti sinun mieleesi…” Ruotsalaisen käsi pysähtyi kesken vuolemisen ja se oli tarpeeksi kertomaan Mathiakselle, että hän oli jälleen kerran saanut miehen puolelleen. Tanskalainen virnisti ja odotti hetken vastausta, joka päättäisi kaiken.
”M’nne?” Berwald lopulta kysyi.
”Pohjoiseen”, hän vastasi, ”sinähän olet aina pitänyt siitä.”
”K’mmen’n m’nuutt’a”, ruotsalainen totesi työntäessään keskeneräiseksi jääneen puuhevosen taskuunsa, ”t’len la’valle k’n olen v’lmis.” Mathias naurahti ja läimäisi toista viikinkiä olalle noustessaan ylös.
”Hienoa Ber”, hän totesi hyväntuulisesti, ”tiesin, että voin luottaa sinuun ja minulla on tunne, että tästä matkasta tulee vielä jotain erityistä!”
”N’in s’nä aina s’not…”, Berwald mutisi, mutta Mathias oli jo poissa. Päätään pudistelleen ruotsalaisviikinki lähti noutamaan miekkansa ja pakkaamaan laukkunsa merimatkaa varten. Mathias innostui aina joka matkasta, mutta Berwald ei enää loputtomien retkien ja seikkailujen jälkeen jaksanut välittää. Enemmänkin hän tahtoi jo löytää suloisen vaimon ja paikan jota kutsua kodiksi ja johon aina palata, mutta yksikään viikinkineidoista ei ollut vielä onnistunut valloittamaan hänen sydäntään.
Jos joku olisi sattunut näkemään hänet, tämä henkilö olisi tuskin edes huomannut sitä, mutta tapa, jolla ruotsalainen huokaisi, kertoi silti jotain.
A/N: Gilbertin ja Elizan suhteesta tulee mainintoja myöhemmin ja selviää myös se, mistä ja miten Eliza on viikinkikaupunkiin päätynyt ^^ (joo, mul on ihan oma tarina sille mielessä...)
Seuraavassa luvussa SuFiniä, Gilbertin mahtavuutta sekä Tino, joka saa tietää jotain uutta...
-
Oijoijoih, ihanaa, jatkoa tähän! <3
”Sinun saavutuksiin verrattuna sekin on suurta!” Mathias sanoi ja osoitti toista miestä tuopillaan kuin todistaakseen, että tarkoitti juuri häntä, ”mitä sinä toit kaukomailta? Yhden hullun naisen, joka…” Juuri oikealla hetkellä Elizan paistinpannu kolahti yllättävän voimakkaasti vasten lähintä pöytää ja jokainen salin viikinki hätkähti, vaikka myöhemmin yksikään heistä ei olisi myöntänyt sitä edes humalassa.
”Voi anteeksi, se pääsi jotenkin lipsahtamaan käsistä”, nainen totesi herttaisimmalla äänensävyllään, mutta heilautti kuitenkin pelottavan tottuneella liikkeellä paistinpannunsa olalleen, ”jatkakaa toki. Väittelynne on oikein viihdyttävää.”
xDDD Juuri tästä mä Unkarissa tykkään! XD Just näin! *peukut ylhäällä*
”Sinä ja minä kumpikin etsimme maailman arvokkaimman aarteen”, Mathias selitti hymyilleen samalla, ”aikaa yksi kuukausi ja aarteen täytyy olla täällä mitä sitten tapahtuikaan… Mutta oikeille sotureillehan tämä olisi vain helppoa.” Gilbert ei tuhlannut enää aikaa miettimiseen. Hän vain nyökkäsi.
Voih! Tästä tuli niin mieleen kaikki sadut ja muut mitä olen pienenä kuullut! :3 Ihanaa, tämmästä mä kaipasinkin! Oikeen liikutuin :) Kiitos kaunis x)
Berwald kohotti hiukan toista kulmaansa, muttei tehnyt elettäkään rynnätäkseen päättömänä kasaamaan tavaroitaan ja laivaan, kuten tanskalainen selvästi oletti.
No voi pyhä jysäys, jos Berwald olis silleen tehnyt, mä varmaankin olisin jysähtänyt lattialle ja hieronu silmiäni, että luinkohan mä nyt varmasti oikein... x'D Kaikki eivät ole kuin Tanska xD <3
”Kuules Ber”, hän aloitti taas puhuen tällä kertaa hitaammin aivan kuin epäilisi toverinsa älykyyttä, ”me olemme kokeneet paljon yhdessä, eikö niin? Nyt olisi taas aika lähteä uudelleen matkaan ja muistella menneitä loisteliaita aikoja ja kokea se kaikki uudelleen.”
Maistan nostalgiaa, haistan nostalgiaa... Tunnen nostalgisen tunnelman ja--
”M’ p’las’mme v’ikko s’tten”, Berwald totesi väliin, ”ei m’tään lo’stel’asta…”
Aww man, Sweden! You ruined it! x'D *nauraa* Tämä oli aika mahtava.
Tykkäsin tästäkin osasta/luvusta aivan hirveästi. Pystyin nopeasti "tunkemaan itseni" siihen kapakkaan (tämän vaikutelman sain x]) vähän kuin kärpäseksi katossa, ja siten "kokemaan" tuon tilanteen siellä. Hyvin kirjoitat (kuten aina ;D) ja se tekee tekstistä nautittavamman (<- naurettava sana o.o)! :) Minä pidin ja jatkoa odotan, kiitos kiitos.
-Vini kuittaa-
-
UUSI LUKU! < 3 kiitos, kiitos, KIITOS! ^^
Ah, tätä oonkin kaivannut. :'D Luin niin innoissani, että luku tuntui yllättävän lyhkäiseltä.
Vaikkei se siis ollut. ; D
Aaaw... Berwald. n____n <3 Kuvailet rakkaan ruotsalaisemmen niin ihanan aidosti ja ja .... Vee~
Tuskin maltan odottaa seuraavaa SuFin jaksoa. Tihii~ :3
Moittimista en keksinyt tähän hätään. Mutta aivan mahtavaa kun jatkoit tätäkin. ;3 <3
-
Aaah... Taas kerran aivan mahtavaa tekstiä! :D
Tulee ihanat fiilikset aina, kun huomaan että jatkoa on tullut! *silmät kimaltelevat jotenkin oudosti* Ei voi vaan kuin taas taputtaa sinulle, kun saat hahmot juuri omanlaisiksiin ja juonen niin mielenkiintoiseksi! :)
Tämmöinen "takauma" oli tosi kiva idea! Valitettavasti olen taas aina vain pahemmin jumissa tähän tarinaan... ::)
~Jatkoa kyttäillen Salmiakki~
-
Heii~
Täällä taas! Voi ei, miten jäljessä olen kaikessa.... Ahh, mitä sanoa. Mie todella pidän tästä tarinasta, ja on sääli etten ole pysynyt tässä mukana kommentoimassa samalla tavalla kuin olin Ensitapaamisessa. Mutta auttaako yhtään, jos lupaan että tästä lähtien olen uskollisemmin mukana? ;w;
Ihan ensimmäiseksi: OMG, tuo DenNor -kohta! o//o Aivan mahtavaa! (ja miehän en niin edes välitä DenNorista) Voin hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa tuon kohtauksen kirjoittaminen oli. Vaikken kauheasti pidäkään tällaisista kohtauksista ellei molemmat pidä siitä, niin pakko sanoa, en voinut pitää silmiäni erossa tästä. Se oli niin intensiivistä.
Hm hm, mitähän vielä... Ruotsi!
Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse.
D'awww~♥ Ruotsi on kovaa vauhtia muodostumassa lempparikseni tässä tarinassa. Hän on kuin... iso jurottava nallekarhu, jota tekee mieli halia.
Enemmänkin hän tahtoi jo löytää suloisen vaimon ja paikan jota kutsua kodiksi ja johon aina palata, mutta yksikään viikinkineidoista ei ollut vielä onnistunut valloittamaan hänen sydäntään.
See what I mean? On yllättävän piristävää lukea tässä kiireisessä ja pinnallisessa maailmassamme jostakusta, joka arvostaa vanhoja maanläheisiä arvoja. Ruotsi, älä koskaan muutu <3
Kuten huomaat, hypin tässä paljon... en älynnyt ottaa muistiinpanoja silloin kuin luin näitä lukuja joissa olin jäänyt jälkeen -.-;
Mutta, uusin luku! Unkari, Preussi, Belgia, Hollanti! Varmasti lempi lukuni tähän asti. Tuo juomingissa kisaileminen oli, saanen sanoa, mahtavaa. Pystyin hyvin kuvittelemaan itseni sinne, ja oli hienoa saada vähän lisää syvyyttä tähän tarinaan tietämällä mitä tapahtui ennen kuin Tanska kaappasi Norjan.
Parasta tässä luvussa oli se, että otit naiset mukaan. (; Unkari ja Belgia juoruilemassa toisilleen, samalla kun ympärillä miehet meluavat ja meuhkaavat. Täydellistä. En tiedä miksi, mutta aina kun Unkari mainitaan, oli se missä tahansa, minkälaisessa fikissä hyvänsä, mielialani nousee pari tappia ylöspäin. Mutta erityisesti tämä tapahtuu silloin, kun Unkari ilmestyy sinun fikeissäsi, koska kirjoitat hänet niin hyvin!
Pari kritiikkiä minulla on mielessä (älä huolehdi, ei mitään maatakaatavaa kuitenkaan), mutta niitä en uskalla paljastaa muuta kuin sitten tulevaisuudessa, koska en ole vielä täysin varma niistä (olen vieläkin vähän pihalla tässä fikissä...). Mutta enköhän mie pääse taas kohta kärryille! ;)
Kiitos että kirjoitat tätä ♥
-
Vin: Hi hii~ Kiitos~
AnanasRypäle: Kiitos! Ruotsihan se nyt mainetta niittää... varastaa vielä pahus vie koko shown 0_o
Salmiakki: Kiitos ^^ musta on kiva kun ihmiset on jumissa tän kanssa :'D mäkin olen! Ikävä kyllä vain eri tavalla...
Muuttis: Oi, kiitos! eikä mua haittaa, jos ei nyt ihan joka lukua kommaa... Kunhan joku käy välillä tökkimässä mua hereille ^^'' Etkä muuten usko, mitä mä oon Hollannin varalle juoninut! (kritiikkiä?! Mitä kritiikkiä, missä? Nyt tuli paineita...)
Julkaisutahtini on ilmiömäinen, mutta tässä nyt uusin osa^^'
Yhdeksäs luku
”R’okaa?” yllättävä ääni sai Tinon hätkähtämään ja hän käännähti säikähtäneenä katsomaan viikinkiä. Vieläkin enemmän hän säikähti huomattuaan kuinka lähellä mies oli ja tuijotti häntä vain muutaman kymmenen sentin päästä. Milloin ja miten hän oli siihen tullut?
”Eh… En tarvitse…”, suomalainen vastasi takellellen ja sai hädin tuskin estettyä itseään pakenemasta. Tosin ei hän olisi muutenkaan mihinkään päässyt kaikki nämä viikingit ympärillään. Jos Tino oli laskenut oikein, Mathiaksen miehistöön kuului ainakin kolmisenkymmentä miestä. Tosin hän ei ollut varma, sillä hänen silmiinsä kaikki viikingit näyttivät aivan samoilta. Vain Mathias erottui joukosta äänekkyydellään ja sillä yksinkertaisella seikalla, että hän näytti olevan aina kaikkialla. Myös Berwald oli helppo huomata, mutta se taas johtui aivan päinvastaisista syistä.
”Ol’t n’lkäinen”, Berwald vastasi ja Tino ihmetteli, mistä mies oli sen päätellyt. Viikinki ei kuitenkaan antanut hänelle aikaa miettiä asiaa sen enempää vaan työnsi pienen suikalleen lihaa suoraan hänen suuhunsa. Pienen kummallisen hetken ajan Tino ei ollut varma, pitäisikö nielaista vai sylkäistä ruoka ulos, mutta lopulta hän alkoi hitaasti pureskella ja Berwald murahti tavalla joka kai tarkoitti miehen olevan tyytyväinen. Tino ei ollut aivan varma mistään muusta kuin että pelottava viikinki ainakin oli!
Oli kulunut jo reipas vuorokausi siitä, kun he olivat rantautuneet myrskyn jälkeen eikä Tinon veljiä ollut vielä löydetty. Ei, vaikka Mathias oli jopa pari tuntia sitten saanut lähetettyä pienen ryhmän etsimään pitkin rannikkoa. Tosin Tinolla oli hädin tuskin aikaa olla huolissaan veljistään, kun hänen oma tilanteensa alkoi näyttää vieläkin pahemmalta. Laivalla häntä oli vahdittu aivan kuten Lukasta ja Eirikuriakin, mutta muuten hän sai olla rauhassa, jos ei laskettu pientä sekä karkeaa vitsailua miehistön suunnalta. Myrskyn jälkeen jokin oli kuitenkin muuttunut ja Tino oli huomannut pelottavan katseen seuraavaan itseään joka paikkaan. Eikä Berwaldin ollut edes vaikea seurata suomalaista vankia, sillä hänen ei sallittua liikkua. Mathias oli käskenyt ruotsalaisen pitämään hänet tallessa ja Berwald näytti toteuttavan sitä tahtoa innokkaasti aivan ilman erillistä käskyäkin. Tino värähti muistaessaan viime yön. Hän oli herännyt kesken muutenkin levottoman unensa vain nähdäkseen heti ensimmäiseksi ruotsalaisen pelottavan tuijotuksen. Suomalaisen huuto oli saanut koko leirin hereille ja miehet tarttumaan aseisiinsa.
Muutamat väärästä hälytyksestä herätetyt viikingit olivat halunneet pitää suomalaiselle ”oppitunnin” saman tien, mutta sekä Mathiaksen sana että Berwaldin katse oli pitänyt Tinon suojassa. Suomalainen sai kuitenkin vihaisia mulkaisuja ja kirouksia osakseen aina kuin ruotsalainen ei ollut kuulolla.
”L’sää?” Berwald kysyi herättäen Tinon mietteistään. Suomalainen sai hädin tuskin nielaistua kun ruotsalainen työnsi uuden ruokapalan hänen suuhunsa. Tino ei tosiaankaan nauttinut tilanteesta, mutta ei yrittänyt kokeilla mitä Berwald tekisi jos hän vastustelisi.
”Hei Ber”, Mathias kutsui ja pian viikinki ilmestyi Tinon selän taakse hihat kyynärpäihin asti käärittynä ja hiukset märkinä laivan korjauksen jäljiltä, ”kaikki kunnossa? Vanki voi hyvin?” Viimeisen kysymyksen jälkeen Mathias kumartui ja soi Tinolle leveän hymyn samalla kun nipisti hänen poskeaan välittämättä pätkääkään Berwaldin kylmästä ilmeestä.
”K’aikki h’vin”, ruotsalainen kuitenkin mutisi yllättävän rauhallisena.
”Mahtavaa”, tanskalainen vastasi ja nosti sitten tyynesti Tinon ranteesta ylös maasta aivan kuin olisi aivan normaalia raahata ihmisiä sillä tavalla ympäriinsä, ”tarvitsen häntä hetken, mutta saat suloisen seuralaisesi takaisin ihan kohta. Tulehan nyt.” Berwaldin ilme synkkeni vielä asteen enemmän, mutta hän murahti jotain minkä Mathias tulkitsi välittömästi myöntäväksi. Tino tunsi kuitenkin ankaran katseen seuraavan itseään samalla kun hän yritti pysytellä toisen viikingin tahdissa ja nielaista ruokaansa ennen kuin tukehtuisi siihen.
”Älä nyt sitten pelästy”, Mathias totesi huolettomasti, ”tahdon vain kysyä muutaman kysymyksen ja se siitä.” Tino nyökkäsi, vaikka mies ei voinutkaan nähdä häntä kävellessään. He marssivat jonnekin kauemmas metsän kätköihin ja lopulta Mathias pysähtyi kaatuneen puunrungon luokse ja ilmaan yhtään kysymystä nosti suomalaisen istumaan sen päälle.
”Katsotaanpas”, viikinki mutisi, ”en ole kuullut sinun puhuvan, mutta uskon että osaat sen, eikö niin?”
”Osaan puhua”, Tino vastasi ja Mathias hymyili.
”Hieno poika”, hän totesi, ”selvä. Minulla on muutamia kysymyksiä sinulle ja sinähän vastaat niihin todenmukaisesti.” Tino nyökkäsi, vaikka jotenkin hänestä tuntui, ettei viikinki ollut edes oikeastaan kysynyt mitään. Todennut vain muutaman asian ohimennen.
”Ihan ensiksi”, Mathias aloitti, mutta piti sitten pienen tauon ennen kuin jatkoi, ”oletko sinä todellakin Norgen veli?” Tinolta meni hetki muistaa, ketä Mathias tarkoitti Norgella, mutta sitten hän muisti ja ikävä vihlaisi ikävästi hänen sisintään.
”Vain avioliiton kautta”, hän lopulta vastasi, ”Eirikur ja Lukas ovat oikeasti veljeksiä, mutta minulla on eri vanhemmat. Minun isäni ja heidän äitinsä menivät naimisiin myöhemmin ja minusta tuli heidän veljensä.” Mathias nyökkäsi miettiväisenä, mutta ilmeisesti tyytyväisenä vastaukseen.
”Niin epäilinkin. Et muistuta häntä juurikaan”, hän totesi ja virnisti sitten, ”vaikka olet tietenkin myös suloinen, mutta Norgessa on sitä jotain.” Hetken viikingin kasvoille nousi ilme, jota olisi voinut kuvailla unelmoivaksi, mutta Tino oli aika varma että hän näki väärin.
”Mitä…”, hän kysyi, mutta Mathias keskeytti hänet.
”Minä esitän kysymykset”, hän totesi huvittuneena, ”kuinka vanha Norge on?” Tino joutui taas miettimään hetken kysymystä, miksi viikinki sen tahtoisi tietää?
”Hän on vielä seitsemäntoista”, suomalainen viimein vastasi, ”olisimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä puolentoista viikon kuluttua.” Mathias nyökkäsi jälleen tyytyväisenä.
”Hyvän ikäinen siis, vain kaksi vuotta nuorempi”, hän mutisi itsekseen, ”kuinka läheinen hän on sinulle? Tai sille toiselle veljelle? Olette kai aika läheisiä ainakin hänen reaktiostaan päätellen.” Tino värähti hieman tajuttuaan, että Mathias tarkoitti sitä kun Lukas oli melkein hukuttautunut.
”Hän… Hän piti meistä huolta”, suomalainen vastasi ja hänen sormensa näpersivät levottomana puunrungon sammalta, ”jäimme orvoiksi vuosia sitten eikä meillä ollut mitään muuta kuin toisemme. Lukas teki töitä, jotta meillä olisi jotain syötävää ja hän…”
”Kukaan ei siis huolehtinut teistä?” Mathias keskeytti ja Tino pudisti päätään.
”Ei enää hautajaisten jälkeen”, hän totesi.
”Siksi siis olette kaikki niin laihoja”, Mathias sanoi ja tökkäsi sormellaan suomalaisen käsivartta, ”ei millään pahalla, mutta yksi kunnon talvi ja te olisitte mennyttä… Hyvä juttu, että löysimme teidät ennen sitä.” Viikinki virnisti, mutta Tino ihmetteli mielessään millä perusteella tämä piti sieppausta löytämisenä. Sama mies oli sentään halunnut ja yrittänyt tappaa heidät ensimmäiseksi.
”Me pärjäsimme ihan hyvin…” Tino mutisi, mutta hänet ohitettiin aivan samoin kuin Mathias ohitti Berwaldin mutinat.
”Onko hänellä ketään?” Mathias kysyi ja jälleen kerran Tino sai ihmetellä, mihin ihmeeseen viikinki oli pyrkimässä näillä oudoilla kysymyksillään.
”Minä ja Eirikur…”, hän vastasi epäröiden tietämättä, mitä mies oikeasti tahtoi tietää.
”Ei sillä tavalla”, Mathias korjasi, ”onko hänellä ketään, jolle hän on lupautunut? Naista tai miestä, joka odottaisi häntä takaisin. Onko hän maannut jonkun kanssa tai onko joku tahtonut sitä häneltä?” Tino tunsi punastuvansa samalla kun hän tajusi, mitä mies ajoi takaa.
”E…ei”, hän vastasi, ”hän ei koskaan ollut… um… kiinnostunut kenestäkään sillä tavalla…” Tinon vastaus sai Mathiaksen hymyn levenemään ja viikingin kasvoilla välähti jotain, mitä suomalainen ei tunnistanut.
”Suurenmoista”, mies totesi, ”juuri niin minä epäilinkin, mutta hyvä tietää, että minä tulen olemaan hänen ensimmäisensä.” Tinon silmät levisivät, kun hän käsitti, mitä mies oli juuri sanonut. Siksi siis viikinki oli niin epätoivoinen, kun Lukas oli hävinnyt ja siksi hän oli hypännyt norjalaisen perään kun tämä oli yrittänyt hukkua. Siksi nämä oudot kysymykset.
”Mitä sinä tahdot hänestä?” hän älähti ennen kuin ehti pysäyttää itsensä. Viikinki ei kuitenkaan näyttänyt suuttuvan vaan hymähti hiljaa.
”Taidat olla liian nuori huomaamaan sitä, mutta miehellä täytyy aina olla päämäärä ja jotain mistä taistella”, Mathias totesi hyväntuulisesti, ”minä olen päättänyt saada hänet rinnalleni ja pitää huolen, että kukaan muu ei saa häntä. Mutta turhaan näytät noin pelästyneeltä, jos tahtoisin pakottaa hänet, olisin tehnyt sen jo ajat sitten.” Tino yritti pakottaa ilmeensä hiukan vähemmän järkyttyneeksi ja hän sulki suunsa, joka oli loksahtanut auki jossain välissä.
”Mutta…”, hän aloitti taas mutta tuli tällä kertaa taas keskeytetyksi.
”Mistä hän pitää?”Mathias kysyi ja hymyili, ”ai niin ja sinun kannaltasi olisi parempi, että olet minun puolellani tässä asiassa. Olin tosissani, kun sanoin että haluan hänet.” Tino tuijotti häntä hetken hiljaa, mutta avasi sitten suunsa.
”Hän pitää rauhasta ja siitä että hän saa tehdä asiat niin kuin itse tahtoo eikä hän koskaan pyydä apua muilta. Hän ei myöskään viihdy ihmisten keskellä tai äänekkäässä joukossa”, Tino selitti ja yhtäkkiä hän tunsi itsensä yllättävän vahvaksi. Tässä oli kuitenkin hänen veljensä kyseessä ja jotenkin hän tiesi, ettei viikinki olisi tällä hetkellä vaaraksi hänelle, ”onnea yrityksellesi. En ole koskaan nähnyt Lukaksen myöntyvän vapaaehtoisesti kenenkään tahtoon.” Mathias katsoi häntä hetken ja sitten mies alkoi nauraa.
”Kiitos vain pikkuinen”, hän lopulta sanoi saatuaan naurunsa hallintaan ja hän taputti Tinon päälakea, ”tiedän kyllä, mitä olen tekemässä… Onnea vain itsellesi sen murjottavan ruotsalaisen kanssa.” Suomalainen tuhahti hiljaa ja hieman harmistuneena siitä, että viikinki oli selvästi päättänyt kohdella häntä vankina ja lapsena.
”Vieläkö tahdot tietää jotain?” Tino kysyi, mutta tällä kertaa Mathias pudisti päätään.
”En”, hän vastasi suoraan, ”mutta käännyn varmasti puoleesi taas kun tarvitsen jotain.” Tanskalaisen naurahdus aiheutti kylmäväreitä Tinolle, mutta hän sai tällä kertaa pidettyä ilmeensä kurissa. Suomalainen liukui alas puunrungolta ja ravisteli sammaleenpalat irti vaatteistaan. Mathias näytti harkitsevan jotain pää kevyesti kallellaan ja lopulta hän vain nyökkäsi mutisten samalla jotain niin hiljaa, ettei Tino saanut siitä selvää.
”No niin, menes nyt siitä takaisin leiriin”, viikinki totesi ja huitaisi kädellään siihen suuntaan, josta he olivat tulleet, ”minulla on tärkeitä asioita tehtävänä. Paljon ajateltavaa.” Tino katsoi häntä hiukan kummastuneena. Hän oli ollut vanki jo ties kuinka kauan ja nyt Mathias vain päästäisi hänet hortoilemaan yksin metsään ja antoi enemmän kuin vain hyvän mahdollisuuden karata? Mutta sitten Tino muisti, ettei hän tiennyt sen enempää, missä hän oli ja karkaaminen olisi luultavasti typerin asia, jonka hän voisi tehdä. Metsä näytti sammalmattoineen ja korkeineen mäntyineen aivan samalta kuin kotometsätkin, mutta suomalainen epäili vahvasti mahdollisuuksiaan selvitä siellä yksin. Itsekseen huokaisten hän kääntyi ja lähti tottelevaisesti takaisinpäin samalla kun Mathias katosi jonnekin metsään.
****
”Lukas!” Eirikur huudahti yllättäen, ”se on… puu…” Viimeinen sana tuli hiukan liian myöhään sillä norjalaisen otsa kosketti puun yllättävän kovaa kaarnaa vaimean tömähdyksen saattelemana. Lukas nosti kätensä otsalleen ja tuijotti mäntyä aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä. Eikä hän ollutkaan, ei ainakaan tätä yksilöä.
”Hemmetti”, norjalainen mutisi, mutta päätti pysyä muuten hiljaa. Hän oli liian väsynyt, liian nälkäinen ja liian kipeä välittääkseen enää siitä, että hän ehkä saisi otsalleenkin lähes samanlaisen punertavan merkin kuin hänellä oli kaulallaan. Eri syystä vain tällä kertaa.
”Ehkä meidän pitäisi vain pysähtyä”, Eirikur ehdotti hiljaa ja Lukas puri huultaan hetken, vaikka hän hyvin tiesi veljensä olevan oikeassa. Hän ei voisi enää kauaa vaeltaa päättömänä ympäriinsä metsässä vain seuraten satunnaisia lähestulkoon kadonneita polkuja, jotka luultavasti vain kulkivat kehää. Mutta Lukas myös tiesi, että jos hän antaisi itsensä levätä, antaisi itsensä vaipua uneen, hän ei luultavasti nousisi ylös enää hetkeen. Hän oli lukinnut itsensä ja yrittänyt pysyä vahvana jo liian pitkään ja nyt, kun Mathias ei enää ollut lähistöllä vaatimassa häneltä ties mitä, Lukaksen keho alkoi vaatia velkoja takaisin. Hän oli väsynyt. Kaikkeen.
”Ehkä”, hän vastasi veljelleen, vaikka hänen silmänsä etsivät jo sopivaa paikkaa johon istahtaa. Lopulta hän päätyi valitsemaan paikan sen puun vierestä, johon oli törmännytkin. Ainakin kevyt sammal teki tilapäisestä lepopaikasta hieman miellyttävämmän. Lukas käpertyi paremmin runkoa vasten ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille. Vasta sulkiessaan silmiään hän tajusi, että Eirikur seisoi vieläkin paikallaan.
”Mitä nyt?” Lukas kysyi ja havahtui taas kevyestä horroksesta johon oli vaipunut myös hieman ennen törmäystään puun kanssa. Eirikur vilkaisi häntä pikaisesti ja antoi sitten katseensa kiertää metsää ympärillä ennen kuin palautti sen taas vanhempaan veljeensä. Metsä oli vihreä ja tuuheat puut, matalat pensaat sekä kaikkialla kasvava sammal saivat sen näyttämään isommalta kuin olikaan, vaikka Eirikur tiesi hyvin että rannikolle olisi vain korkeintaan muutaman minuutin matka. Mikä oli erittäin vähän ottaen huomioon että he olivat kävelleet jo lähemmäs parituntia.
Toisin kuin Lukas, Eirikur oli hereillä. Hän oli vaiti seurannut veljeään, jonka askeleet laahustivat ja olkapäät olivat painuneet alaspäin, ja antanut Lukaksen uskoa ettei hän muka huomannut mitään.
Todellisuudessa hänen olisi pitänyt olla kuuro, sokea ja täydellinen typerys, jos hän ei olisi huomannut, että hänen veljessään oli jotain pielessä. Lukaksen katsekin oli hiljalleen muuttumassa yhä enemmän ja enemmän sulkeutuneeksi, vaikka hänen ilmeensä oli jo ennen ollut kylmä. Norjalaisen ääni oli vain varjo entisestä eikä hän edes yrittänyt enää reagoida veljeensä kuten ennen. Eirikur olisi pystynyt luettelemaa veljensä oireita vaikka koko päivän, mutta lopulta hän oli vain huolestunut. Huolestunut, että hänen veljensä oli aikeissa tehdä taas jotain itselleen.
”Ehkä minun pitäisi katsella hieman ympärille”, Eirikur lopulta vastasi ja jatkoi ennen kuin Lukas ehti nousta takaisin ylös, ”kierrän vain kehää muutaman metrin päästä ja tulen sitten takaisin. Sinä voit levätä sillä aikaa.” Hopeahiuksinen poika näki kuinka hänen veljensä epäröi, mutta lopulta ajatus levosta voitti. Lukas nyökkäsi ja antoi itsensä taas vaipua puuta vasten.
”Ole varovainen”, hän mutisi tuskin kuuluvasti ja Eirikur odotti hetken, että hän nukahtaisi. Norjalaisen huomaamatta tämän repeytynyt paita oli valahtanut taas alemmas paljastaen punaiset merkit kaulalla ja olkapäällä. Kalpeaa ihoa vasten ne erottuivat lähes häiritsevän hyvin ja Eirikur irvisti itsekseen ennen kuin kääntyi poispäin.
”Vain muutama metri ja tulen sitten takaisin”, hän mutisi mennessään, vaikka Lukas tuskin kuunteli enää, ”katson vain, missä me olemme.” Eirikur tiesi, ettei Lukas ollut kunnossa eikä Tino ollut täällä, joten hän oli se jonka täytyi pysyä vahvana. Ja ensimmäiseksi hänen pitäisi selvittää, missä he oikeasti olivat.
Hopeahiuksinen nuorukainen kulki ensin varoen niin kauas, että tiheät pensaat estivät Lukasta näkemästä häntä, tai estäisivät jos tämä olisi ollut hereillä. Eirikur kuitenkin luotti siihen, että hänen veljensä olisi aivan yhtä väsynyt kuin hän näyttikin olevan eikä huomaisi vaikka Eirikur lähtisi hieman kauemmas kuin vain parin metrin päähän. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin käveli niin varoen kuin vain pystyi ja yritti pitää mahdollisimman vähän ääntä.
Hän kulki muutaman minuutin matkan rantaa päin tarkoituksenaan nähdä, jos hän onnistuisi löytämään jotain merkkejä viikingeistä tai Tinosta. He olisivat luultavasti pysytelleet rannalla, jos laiva oli edes selviytynyt myrskystä. Eirikur kuitenkin yritti pitää pahat ajatuksensa poissa mielestä ja keskittyä siihen, miten hyvin asiat olisivat taas, kunhan he kolme vain olisivat yhdessä. He voisivat etsiä apua Lukakselle ja yrittää palata takaisin kotiin.
Päästyään lähemmäs rantaa hän kääntyi kulkemaan vastapäiseen suuntaan kuin mistä he olivat tulleet. Eirikur kuitenkin pystytteli varmuuden vuoksi puiden suojassa. Hän kulki jonkin matkaa pitäen mielessään minne oli jättänyt veljensä ja yrittäen kuulostella ympäristöä samalla kun piti silmällä aurinkoa, joka alkoi hitaasti vaipua taivaanrantaa kohden. Hänen olisi oltava takaisin veljensä luona hyvissä ajoin ennen pimeää tai hän ei välttämättä löytäisi enää takaisin.
Eirikur oli jo kääntymässä takaisin päin, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Se oli enemmänkin pelkkä tunne kuin oikea aistimus, mutta se sai hänet pysähtymään ja kuuntelemaan vielä hetken tarkasti. Muutaman sydämensykäyksen jälkeen hän onnistui kuulemaan matalia ääniä. Hän ei saanut selvää sanoista, mutta pelkästään jo äänet kertoivat selvästi että lähistöllä oli joku muukin. Varoen, mutta kuitenkin uteliaana hopeahiuksinen nuorukainen hiipi ääntä kohti ja muutaman metrin jälkeen hän onnistui myös erottamaan kevyen savujanan, jonka täytyi tulla nuotiosta. Pian sen jälkeen Eirikur tajusi löytäneensä ainakin osan siitä mitä oli etsinytkin.
”Kuinka kauan meidän pitää vielä odottaa?” joku viikingeistä totesi ja Eirikur kumartui pensaan taakse piiloon.
”Niin kauan kun Mathiaksella on kärsivällisyyttä”, toinen vastasi. Kuin kunnon vakooja ikään hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään sen verran, että näki leiriin jossa viikingit näyttivät enemmänkin vain lojuvan ympäriinsä kuin tekevän mitään järkevää.
”Sittenhän meidän olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten”, ensimmäiseksi puhunut tokaisi ja sai jostain syystä naurunryöpyn ilmoille viikinkijoukosta. Eirikur yritti parhaansa, mutta hän ei kyennyt erottamaan Tinoa joukosta. Hän ei edes nähnyt ketään, joka olisi edes hieman muistuttanut Mathiasta tai sitä pelottavaa ruotsalaisviikinkiä. Eirikur kurottautui vielä lähemmäs, jos hän vain näkisi velipuolensa.
”Kuka hiippari sinä olet?” outo ääni kysyi aivan hänen vierestään ja Eirikur kääntyi hätkähtäen. Hänen silmänsä kohtasivat siihen asti oudoimman katseen jonka hän oli koskaan saanut osakseen. Mies, jonka hiukset näyttivät hämärässä aivan valkeilta ja iho aavemaisen kalpealta, tuijotti häntä ja sitten hänen huulensa vääntyivät virneeseen. Parin silmänräpäyksen ajan Eirikur vain ajatteli kauhistuneena niitä kaikkia tarinoita, joilla Lukas ja Tino olivat häntä pelotelleet joskus kauan sitten, ja sitä miten ne tarinat olivat nyt heränneet eloon. Häntä tuijottava mies ei voinut olla mitään muuta kuin hirviö toisesta maailmasta.
Eirikur avasi suunsa huutaakseen. Hän ei edes välittänyt siitä, että viikinkijoukko olisi luultavasti ainoa, joka kuulisi hänen äänensä. Mutta hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa aiettaan, kun outo kummitus painoi kätensä hänen suunsa eteen.
”Älä edes aloita”, ääni sihahti ja toinen käsi ilmestyi jostain pitelemään vastaanhangoittelevaa nuorukaista paikallaan. Eirikur yritti paeta otetta, hänen pitäisi vain juosta takaisin Lukaksen luo ja kaikki olisi hyvin. Lukas tiesi tarinat paremmin ja muistaisi, miten aaveet sekä henget karkotettiin.
Hänen rimpuilunsa ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja ainoa vastalause, jonka kummitus sai raahatessaan hänet mukaansa, oli tukehtunut huuto ja sydämen aivan liian kiivas syke.
A/N: Bye, bye Islanti~! Eiku... Wait! Mä tarviin sua vielä!
Eli nyt Tino tietää Mathiaksen tavoitteet (ainakin hän uskoo tietävänsä)... Seuraavasta osasta voisin luvata, että... um... DenNoria?
Uskon, että kaikki arvaavat kuka tämä "kummitus" oikeasti oli eli seuraavassa osassa luvassa myös muutamia kohtaamisia.
-
Tämä. On. Aivan. Ihana! Olen kyllä lukenut tätä ficciä jo aikaisemmin, mutta jostain syystä en ole koskaan mitään kommentoinut... *menee nurkkaan häpeämään*. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että en ole ollut koskaan mikään mestari antamaan rakentavaa palautetta, enkä usko kyseistä taiteenalaa oppineeni vieläkään, mutta here it goes...
Ensinnäkin mä rakastan DenNor paritusta yli kaiken (se on mun 3 suosikki), ja vaikka nykyään ehkä kallistunkin hieman enemmän RusFinin puolelle niin tykkään vielä toki SuFinistäkni. Musta sä oot osannut kuvata noitten hahmojen suhteet toisiinsa tosi hyvin, ja mun mielestä on jotenkin tosi kiehtovaa, että teit Suomesta veljen (olkoonkin vaan avioliiton kautta) Islannille ja Norjalle, kun Suomi nyt on noista pohjoismaista se, jota ei yleensä liitetä mitenkään veljellisesti muihin pohjoismaihin vaan se "velisuhteet" on yleensä vähän enemmän tuonne itään päin.
Oot mielestäni osannut pitää hahmot IC, ja tää juoni on ihana. Ruotsi+Tanska(+Norja)+Viikingin=Epic Win! Ja voi tota Tanskaa, musta tuntuu että aina kun se puhuu niin mun hyväntuulisuus tuplaantuu kun se vaan on niin ♥♥. Älä huoli Mathias, kyllä se sun Norges sulle vielä lämpenee kunhan vaan ensin löydät sen taas. Ja voi Islantia, nyt kun se vietiin pois niin miten se ajatteli löytää takas Lukaksen luokse?
Ja tää kommentti nyt oli varmaan kaikkea muuta paitsi rakentava, mutta rakastan tätä ficciä siis ihan älyttömän paljon ja jään innolla odottamaan jatkoa.
~Severina
-
Tiedätkös, nämä tällaiset pienet, ihanat ahaa-elämykset joita kokee kun lukee kommentoimattomia(an) lukuja ja saa jonkinsortin flashpakkeja, nämä ovat ihania. Ja sitten se, kun tajuaa, että ei hitsi, saa olla tällaisen upeuden beta ja kaikki tykkää tästä enemmän tai vähemmän, se on aivan mahtavaa :D
Juuri nyt en ole kykenevä kopioimaan, saatika erittelemään mitään erityisen mahtavia ja upeita kohtia, koska joutuisin lainaamaan varmaan melkein kaksi lukua kolmesta noin yhteensä. Se ei olisi kauhean mukavaa jos totta puhutaan, joten minä nyt tässä vähän ylistelen tai jotakin.
Olen tosi ylpeä sinusta, ihan totta. On niin mukava seurata vierestä niin lukijana kuin betana miten sinä herätät kerta toisensa jälkeen hahmojen tunteet, luonteet ja sielut henkiin. Höykytät niitä, saat ne suuttumaan, ja siitä huolimatta ne ovat seuraavassa tai sitten ainakin pian taas ystäviä. Miten orjallisesti ja hyvin ne kuitenkin pysyvät juonessa mukana, vaikka näyttääkin siltä että ne päättävät itse mitä ne tekevät. Suorastaan loistavaa, oikeasti. ♥
Aivan mahtava juttu on ainakin se, että sinä se jaksat aina ja ikuisesti kirjoittaa pohjoismaista ja beneluxeista, enkä yhtään ihmettele, koska sä osaat sen, vaikka kriiseiletkin, ettet osaisi. Tykkään tosi paljon myös pirullisesta tavastasi parittaa hahmoja ja laittaa toiset hahmot pitämään tai sitten vihaamaan sitä. Se on .. Huikaiseva^^ Rakastan sitä tapaa jolla laitat aina mukaan kaikenlaisia ihania yksityiskohtia, jotka ovat niin kaukaahaettuja että ne vain ovat ihan IC, tai sitten jopa ihan canonia, tiedätkös. ♥
Niin monet kerrat kuin olenkin joutunut nauramaan itseni kuoliaaksi, tukehtumaan awwituksiin tai sitten katsomaan ruutua järkyttyneenä kyynel silmässä, teen sen mieluiten juuri sinun tekstiesi kanssa. Sinun pohjoismaittesi, sinun hetaliahahmojesi. Himaraya loi hahmot, mutta sinä annat niille sielun, kuten voi huomata fikissä useasti.
Juoni on noudattanut sitä hieman kliseistä kaavaa, mutta se sopii, koska hahmot ovat ketä ovat. On niin ilmeistä että Berwald rakastuu, mutta se vain on niin lutuista ettei sitä voi estää. Ja Norja isoveljenä, se on niin normaalia että se on lähes erilaista tässä. Ja sitten Eliza ja Sigrid.. no, he nyt vain ovat niin täydelliset. On jopa ennalta arvattavaa että Tanska, Hollanti ja Preussi lyövät vetoa, mutta se on niin sopivaa että melkein itkettää.
..Huhhuh. Mielipiteeni ei luultavasti tullut oikein esille mutta saitpahan ihan kaiken mitä saattoi odottaa. Ehkä tämä käy kommentista? En vain osaa kritisoida finikommentissa ja sille ei voi mitään.
No, ole hyvä, toivottavasit kelpaa:D
<3:llä
~Myrsis~
//wöw. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä on melko shaibasti ilmaistu, mutta.. Kommentti mikä kommentti ja saa luvan kelvata:'D Seuraavaan kommentoin ihan varmasti kunnolla!
-
Damn! En ehtinyt ensimmäisenä kommentoimaan!
Ahaha...mikä tapa aloittaa kommentti xD nauran täällä itselleni...
Mutta, aghhhhh! Vyra! Miten voit jättää tämän näin mielenkiintoiseen kohtaan?! Juuri kun Ice törmäsi Preussiin ja kumppaneihin! (koska sehän oli Preussi, right? Right?)
Okei, vakavasti puhuen (ja siirtyen englantiin, koska en osaa sanoa tätä muuten), I really feel like this story is growing into me. Muistatko kun kerroin alussa kuinka en osannut kommentoida tätä koska tämä oli niin 'angstinen'? No, en nyt tiedä osaanko vieläkään kommentoida, mutta tuota tunnetta, että tämä olisi jotenkin liian raju, ei enää ole. :) En edes tiedä mistä se tunne edes tuli, ja minne se hävisi. Varmaan katosi sinne jonnekkin Lontooseen tässä matkalla, haha xD
Let's do some quoting~
”Lukas!” Eirikur huudahti yllättäen, ”se on… puu…” Viimeinen sana tuli hiukan liian myöhään sillä norjalaisen otsa kosketti puun yllättävän kovaa kaarnaa vaimean tömähdyksen saattelemana. Lukas nosti kätensä otsalleen ja tuijotti mäntyä aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä. Eikä hän ollutkaan, ei ainakaan tätä yksilöä.
Tämä kohta sai hymyilemään :D Ihana, kun saat ujutettua omaa huumoriasi mukaan.
Mutta Lukas myös tiesi, että jos hän antaisi itsensä levätä, antaisi itsensä vaipua uneen, hän ei luultavasti nousisi ylös enää hetkeen. Hän oli lukinnut itsensä ja yrittänyt pysyä vahvana jo liian pitkään ja nyt, kun Mathias ei enää ollut lähistöllä vaatimassa häneltä ties mitä, Lukaksen keho alkoi vaatia velkoja takaisin. Hän oli väsynyt. Kaikkeen.
Tästä pidin myös paljon. Se miten kuvailet kuinka Lukas on kestokykynsä äärirajoilla, ei enää vain kestä... voih ;-;
''Niin kauan kun Mathiaksella on kärsivällisyyttä”, toinen vastasi. Kuin kunnon vakooja ikään hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään sen verran, että näki leiriin jossa viikingit näyttivät enemmänkin vain lojuvan ympäriinsä kuin tekevän mitään järkevää.
”Sittenhän meidän olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten”, ensimmäiseksi puhunut tokaisi ja sai jostain syystä naurunryöpyn ilmoille viikinkijoukosta.
Pfffthaha, pitihän tämäkin mainita. Jostain syystä pidin kauheasti näistä lojuvista, mitään tekevistä viikingeistä. (ehkä koen heihin jotain samaistumista? xD)
”Kuka hiippari sinä olet?” outo ääni kysyi aivan hänen vierestään ja Eirikur kääntyi hätkähtäen. Hänen silmänsä kohtasivat siihen asti oudoimman katseen jonka hän oli koskaan saanut osakseen. Mies, jonka hiukset näyttivät hämärässä aivan valkeilta ja iho aavemaisen kalpealta, tuijotti häntä ja sitten hänen huulensa vääntyivät virneeseen. Parin silmänräpäyksen ajan Eirikur vain ajatteli kauhistuneena niitä kaikkia tarinoita, joilla Lukas ja Tino olivat häntä pelotelleet joskus kauan sitten, ja sitä miten ne tarinat olivat nyt heränneet eloon. Häntä tuijottava mies ei voinut olla mitään muuta kuin hirviö toisesta maailmasta.
Ja ah, Preussi! Meidän 'hirviömme toisesta maailmasta'! Miten mukavasti sinua taas kuvailtiinkaan. Tästä Preussin kuvailemisesta pidin yli kaiken tässä luvussa, koska, hämmästyttävää kyllä, tämä on ensimmäinen fikki jossa luen Preussin näyttävän oikeasti pelottavalta ulkonäkönsä takia. Eirikur-parka!
Ja nyt todella rukoilen että tämä kuvailemasi kummitus on Preussi, koska jos ei ole, no, sanotaanko nyt vaikka että jos käy niin että kyseessä onkin joku muu, minua ei näkyisi koska olisin mitä luultavimmin valunut maan alle. xDD;; So please, please ole Preussi. ;u; En halua valua maan alle, minulla on vielä matikan koekin edessä!
♥ Nähdään taas seuraavassa luvussa!
Ps. Voin vain kuvitella, mitä olet juoninut Hollannin varalle...pitäisikö tässä huolestua? :'D
-
Severina: Oi, kiitos :') Ihana kommentti ja todella mukava, että kävit puumerkin jättämässä ^^
Myrsis: Aww, kiitos ^^ mä ihan herkistyin tuota kommenttia lukiessa :')
Muuttis: Hah haa, kiitos :'D Miten mulle tuli tosta alusta mieleen, että tääl on ihmiset jonossa huutamassa "FIRST!" ihan kuin jonkun oikeesti hyvän ihmisen blogissa tai jotain xD Hmm.... Mä olin vastaamassa johonkin, mutta taidan jättää tekemättä, ettei tulevasta paljastu liikaa.... Sen voin kuitenkin kertoa, että Hollannin puolesta on syytä huolestua, mutta hän kyl kestää sen xD
Kymmenes osa on täällä~ Tässä välissä voin todeta, että mulla ei ole enää nimiä luvuille, sillä alunperin tän oli tarkoitus olla 7-8 lukua pitkä... hups. Emmekä ole vielä edes puolessa välissä! (Puoliväli on about siellä, missä kaikkien pitää huolestua Hollannista... Huomaatte sitten^^)
Lupaan myös saada enemmän tolkkua tähän tarinaan... ehkä... kai... yritän... *mikä juoni?*
Kymmenes osa
”Ei mitään…”, Tino mutisi hermostuneena, kun ruotsalainen loi häneen taas yhden monista tuimista katseistaan. Berwald vastasi matalalla murahduksella ja kääntyi sitten Tinon onneksi taas poispäin. Viikinki pyöritteli käsissään pientä puuhevosta ja miehen kaikki keskittyminen näytti olevan siinä. Nuotion valo sai ruotsalaisen kasvot korostumaan ja loi outoja varjoja, joiden leikkiä Tino seurasi ajankulukseen. Hän myös kuuli muiden viikinkien äänet, mutta heidät kaksi oli jätetty rauhaan.
Mathiaksen kanssa käydyn juttelutuokion jälkeen Tino oli kiltisti palannut takaisin leiriin ja Berwald oli lähes välittömästi poiminut hänet taas mukaansa. Oikeastaan pieni ääni suomalaisen mielessä sanoi, että mies oli odottanut häntä takaisin, mutta Tino vaiensi se itsepintaisesti. Hän oli vanki ja hänen vanginvartijansa oli vain innokas työssään.
Berwald käänteli työtään käsissään osaamatta päättää, mikä kohta oli vielä pielessä. Periaatteessa hän oli jo valmis, mutta jotain puuttui vielä. Hän ei vaan saanut mieleensä mikä, joten hän vain käänteli työtään käsissään ajattelematta oikeastaan mitään.
Hän tiesi hyvin Tinon istuvan hänen vieressään. Olisi oikeastaan mahdotonta olla tietämättä sitä, sen verran hyvin Berwald aisti katsomattakin jokaisen pienen liikahduksen, jonka suloinen suomalainen otti. Hän myös tiesi, että Tino pelkäsi häntä. Miksi ei pelkäisi? He olivat hyökänneet hänen kyläänsä ja ottaneet hänet ja hänen veljensä vangeiksi. Tosin kukaan ei ollut tehnyt pahaa suomalaiselle, eikä tekisikään niin kauan kuin Berwald olisi lähistöllä, mutta ruotsalaisen mielessä jo pelkkä hyökkääminen ja kidnappaaminen olivat hyviä syitä olla peloissaan. Ikävä kyllä Berwald ei ollut vielä keksinyt, miten saisi Tinon uskomaan, että nyt tässä tilanteessa tämän ei ollut syytä odottaa pahinta ja että kaikki oli oikeastaan hyvin, joten hän pysyi hiljaa yrittäen käyttäytyä niin hillitysti kuin mahdollista.
Ehkä hän voisi vain sanoa sen? Kertoa pienelle suomalaiselle, että hän aikoi pitää hänestä huolta tästä eteenpäin. Jos he eivät löytäisi niitä kahta muuta enää, Berwald voisi olla Tinon uusi veli. Hänhän ei kuitenkaan loppujenlopuksi ollut se, joka oli alun perin kaapannut suomalaisen ja hänen veljensä. Hän oli vain noudattanut Mathiaksen käskyjä. Tosin syvällä mielessään hän joutui myöntämään itselleen, että jos kaikki tapahtuisi uudestaan, hän kaappaisi Tinon. Hän tekisi sen erittäin mielellään.
”T’no…”, ruotsalaisviikinki aloitti kummallisen karhealla äänellä ja sanat melkein juuttuivat hänen kurkkuunsa ennen aikojaan, ”p’dän s’nusta…” Suomalainen käänsi katseensa häneen, tuijottaen miestä hämmentyneenä ja yrittäen samalla hahmottaa mielessään, mitä viikinki oli juuri sanonut. Hän ei pystynyt käsittämään yhtäkään sanaa.
”Anteeksi?” hän lopulta kysyi hiljaa varovasti ja sävähti hieman, kun viikinki tuijotti häntä. Kuinka kukaan pystyi näyttämään yksinkertaisesti niin pelottavalta? Tino hivuttautui lähes huomaamattaan hieman kauemmas ruotsalaisesta ja tämän painostavasta katseesta.
Berwald odotti, että Tino sanoisi edes jotain ja se muutama pitkä sekunti tuntui oudolta. Aivan kun hän olisi pelännyt vastausta ja samalla kuitenkin epätoivoisesti tahtonut kuulla sen. Hän teki parhaansa yrittäessään tulkita ilmettä suomalaisen hämmentyneillä kasvoilla ja selittää samalla itselleen mielessään, että hänen käytöksensä ja oudot tunteensa olivat aivan normaaleja. Vai oliko suomalainen noitunut hänet?
Lopulta hän näki kuinka Tinon huulet liikahtivat hieman, vaikka hän ei kyennytkään kuulemaan mitään. Hän kumartui hieman lähemmäs ja samalla hetkellä suomalainen vetäytyi kauemmas hänestä. Yhtä vaistonvaraisesti kuin Tino oli häntä paennut, hän ojensi kätensä estääkseen suomalaista lähtemästä. Ensin hän sai otteen ranteesta, mutta Tino nykäisi käsivarttaan saaden viikingin käden siirtymään alemmas. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ja lukittuivat hetkeksi täydellisesti lomittain. He kumpikin hätkähtivät.
Tino tuijotti kättään, joka sopi täydellisesti viikingin isompaan ja taisteluiden koulimaan käteen. Sitten hän kohotti katsettaan ja vilkaisi miehen silmiin outo pelon ja hämmennyksen sekoitus kasvoillaan. Hänen huulensa olivat hieman raollaan ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa jotain, muttei enää muistanut oikeita sanoja.
Berwald tuijotti samoin heidän yhdistyneitä käsiään ja hänen kaikki ajatuksensa pyörivät yhden ja saman asian ympärillä. Toisin kuin Tino, joka ei tiennyt mitä oli tapahtumassa, Berwald tiesi ja oli viimeinkin aivan varma sisällään vellovasta oudosta tunteesta.
Hän ei tahtonut olla pelkästään suomalaisen suojelija eikä hän tahtonut olla pelkkä veli tälle.
Hän tahtoi Tinon omakseen.
Hän tiesi tekevänsä kaikkensa sen vuoksi.
”Olen pahoillani”, Tino mutisi nopeasti ja kiskaisi kätensä vapaaksi. Hän käänsi katseensa poispäin samalla kun piilotti kätensä reitensä alle aivan kuin olisi hävennyt sitä, mutta ainakaan hän ei yrittänyt lähteä pois ja jo pelkästään se teki ruotsalaisen iloiseksi.
Suomalainen oli siis oikeasti noitunut hänet. Eikä se haitannut häntä yhtään.
”M’nä r’kastan s’nua…” Berwald mutisi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta ainakin hän sanoi sen ääneen. Sitten hän kääntyi tuijottamaan nuotion liekkejä pidellen yhä pientä leluhevostaan toisessa kädessään ja muistelleen, miten lämpimältä ja hyvältä Tinon käsi oli tuntunut hänen toistaan vasten.
”Mitäs rakastavaiset?” ruotsalaisviikingin mielestä jo aivan liian tuttu ja ärsyttävä ääni totesi saaden hänen unelmointinsa keskeytymään ikävästi. Berwald ei vaivautunut edes kääntämään katsettaan.
”M’ne po’s, M’thias…”, hän vastasi, mutta mies ei tietenkään totellut.
”Älä viitsi, Ber”, Mathias sanoi ja huokaisi kevyesti istuessaan alas sopivasti, ja varmasti aivan tahallaan, Tinon ja Berwaldin väliin, ”olen rämpinyt tuolla kirotussa metsässä lähes koko päivän ja etsinyt Norgea. Anna edes hiukan sääliä.”
”Et s’a”, Berwald murahti, vaikka hänen vaimea mutinansa jäikin Tinon äänen alle.
”Löysitkö hänet?” suomalainen kysyi eikä edes yrittänyt peittää tiedonhaluaan, mutta viikingin pieni päänpudistus sai Tinon ilmeen vaihtumaan taas surulliseksi.
”En yhtään mitään”, Mathias totesi hiljaa, mutta päättäväisellä sävyllä, ”mutta löydän hänet vielä. Me odotamme täällä niin kauan, että hän on taas kanssani.” Tino ei kuunnellut enää. Hän oli painanut katseensa alas ja tuijotti nuotion liekkejä leuka kämmentä vasten nojaten.
”K’ti ei ol’ kauk’na”, Berwald totesi ja Mathias nyökkäsi hajamielisesti.
”Tiedän”, hän vastasi, ”jos Norge ei ole täällä huomisiltaan mennessä, lähetän miehet edeltä laivalla. Korjaukset ovat joka tapauksessa jo valmiit.” Ruotsalainen mutisi jotain itsekseen tietäen jo valmiiksi, mitä Mathias sanoisi seuraavaksi, mutta Tino kohotti jälleen hiukan katsettaan uteliaana.
”Minä, sinä ja sinä”, viikinki jatkoi sujuvasti välittämättä pienen yleisönsä päinvastaisista reaktioista ja hän osoitti sormellaan vuorotellen Berwaldia ja Tinoa, ”jäämme tänne jatkamaan etsimistä.”
”Minä myös?” Tino totesi hieman hämmentyneenä, mutta Mathias vain nyökkäsi.
”Joo, tarvitsen jotain, mikä saa Norgen tulemaan luokseni. Jostain syystä viehätysvoimani ei ole yksin tarpeeksi”, viikinki totesi ja virnisti, ”olet silti vanki.”
”Kiitos vain…”, oli ainoa, mitä Berwald sai selville siitä mitä suomalainen mutisi vastauksesi Mathiakselle. Loppu kuulosti paljolti kiroilulta ja ruotsalainen huomasi pitävänsä tästäkin Tinon puolesta. Mathias sen sijaan ei edes huomannut mitään ja ruotsalainen toivoi miehen lähtevän pois.
”Hei kaikki!” joku huusi ja sai aikaan pienoisen kuhinan miesten joukossa, ”mahtavuus on saapunut, joten kumartakaa, jos ette ole sitä vielä tehneet.” Mathias virnisti ja nousi ylös kuullessaan äänen, mutta Berwald huokaisi hiljaa ja mietti, mitä ihmettä hän oli tehnyt väärin kun jumalat nyt päättivät lähettää kaikki typerykset paikalle juuri kun hän olisi tahtonut olla ihan rauhassa kahdestaan Tinon kanssa.
”Hah!” Mathias huudahti, ”täällä kukaan ei kumarra mitättömyyden edessä.”
”Siksi kukaan ei siis arvosta sinua”, kuului vastaus. Tino kurottautui ylemmäs nähdäkseen paremmin, mutta Berwald nousi nopeasti ylös ollakseen valmiina suojelemaan suomalaista. Hän tiesi jo liiankin hyvin, kuka oli saapunut paikalle, eikä hän todellakaan tahtonut tämän näkevän Tinoa.
”Enpä ole nähnyt kenenkään sinuakaan pahemmin arvostavan”, Mathias vastasi ja virnisti nähdessään Gilbertin astelevan näkyvämmälle, ”paitsi Elizan paistinpannu ehkä. Se kapine suorastaan rakastaa sinua.” Kalpean miehen ilme värähti hieman, muttei kuitenkaan muuttunut miksikään.
”Sinäkin pelkäät sitä hullua naista…”, hän vastasi nopeasti ja virnisti sitten lyödessään kätensä toisen viikingin olalle, ”mutta, kuinka minä sinut täältä löydän? Aika umpeutuu huomenillalla ja et ole tästä pitemmälle päässyt?”
”Mitä vielä”, Mathias vastasi virnistäen, ”kävin hakemassa maailman suurimman aarteen ja nyt vain levähdämme hetken ennen kuin palaamme voittajina kotiin. Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Et edes uskaltautunut merelle asti?” Tino oli noussut seisomaan ruotsalaisen vierelle ja seurasi sanailua kiinnostuneena kuten myös kaikki viikingit Berwaldia lukuun ottamatta.
”Tietenkin, mutta selvisin paljon nopeammin kuin sinä”, kalpea mies vastasi ja sitten hänen hymynsä vaihtui hieman, ”retkistä puhuen… Oletko sattumalta hukannut jotain?” Mathias kohotti toista kulmaansa ja hänen ilmeensä vakavoitui pieneksi hetkeksi. Gilbert kuitenkin huomasi helposti pikaisen muutoksen ystävänsä mielialassa.
”Ehkä”, Mathias vastasi, vaikka he kumpikin tiesivät toistensa tietävän jo asioiden oikeat laidat. Gilbert hymyili.
”Sitten taitaa olla onnen päiväsi”, hän totesi olkiaan kohauttaen, ”yleensä en vaivautuisi auttamaan, mutta nyt kun satuin törmäämään tähän vakoilijaan aivan leirisi vieressä, voin kait sitten palauttaa hänet sinulle.” Vasta nyt muut näkivät köyden, jonka toista päätä albiinomies piteli kiinni. Hän kiskaisi terävästi ja Tino pystyi kuulemaan kuinka joku inahti tuskasta pensaikossa. Hän astahti nopeasti pari askelta eteenpäin ja onnistui saapumaan aivan Mathiaksen selän taakse juuri kun Gilbert kiskaisi köydestä toistamiseen ja joku kaatui pensaista esille. Hahmo kierähti kerran ja kompuroi sitten polvilleen.
Koko leiri oli aivan hiljaa. Gilbert virnisti, Mathias tuijotti köytettyä poikaa ja Tino aukaisi suunsa saamatta kuitenkaan mitään ääntä ilmoille kaiken huolen, ilon ja onnen sekalaisten tunteittensa vuoksi. Berwald oli ainoa, joka liikkui ja hänkin vain siirtyi lähemmäs suomalaista.
”Sinä”, Mathias sanoi rikkoen hiljaisuuden ja ennen kuin kukaan ehti reagoida, hän astui eteenpäin ja tempaisi hopeahiuksisen pojan ylös köysistä sidotuista ranteista, ”missä Norge on?” Eirikurin silmät olivat vieläkin pelosta laajentuneet eikä asiaa auttanut yhtään se, että viikinki roikotti häntä ilmassa ja tuijotti vaativasti.
”Hän…”, Eirikur henkäisi ja teki sen ainoan asian, joka takaisi hänelle ainakin hetkellisen turvallisuuden, ”hän on elossa…”
Mathias tuijotti häntä hetken ja Eirikur huomasi sydämensä lyövän aivan liian nopeasti. Hän oli hädin tuskin toipunut edellisestä järkytyksestä ja nyt hän joutui jo kohtaamaan toisen. Lopulta viikinki kuitenkin laski hänet maahan ja tönäisi häntä lujasti selkään saaden hänet kompuroimaan eteenpäin ja suoraan Tinon tutuille ja turvallisille käsivarsille. Eirikur tunsi lähes pyörtyvänsä helpotuksesta nähtyään velipuolensa kasvot.
”Ber, pidä hänestä huolta”, Mathias määräsi tuijottaen kuitenkin jonnekin yön synkentämään metsään, ”meidän täytyy pitää huolta, että veljekset kohtaavat jälleen pian ja hyvässä kunnossa.”
A/N: SuFin otti kertarysäyksen eteenpäin (okay... oli se hieman klisee ^^''') ja hei, Islanti löytyi! Suunnittelin myös, että hän ei löytyisikään näin nopeasti, mutta tajusin sitten että A. tarinasta tulisi taas pitempi... B. enkö minä ole jo erottanut heitä toisistaan tarpeeksi? Seriously, Vyra, sulla on monta tapaa kiusata heitä, älä ylikäytä yhtä.
Ai joo, pätkäsin sitten Norjan kokonaan pois tästä luvusta. Tajusin, että hän tarvitsee hieman aikaa tehdäkseen sen, minkä hän aikoo tehdä. Eli tämä luku oli lyhyempi ja seuraava on luultavasti myös. Mutta hei, teillä on Preussi nyt \o/
Miksi Tanska muuten aina työntyy paikalle häiritsemään, kun Tino ja Berwald ovat kahdestaan? Ehkä hän on kade, koska Norge on jossain...
-
Ihana tämä SuFin -kohtaus! ^^ Aaaaw.... Berwald haluaa saada Tinon kokonaan itselleen. < 3 Ja tehdä mitä vain sen eteen. ~
Suloista.
Yaaayyy! Eirikur löytyi! 8D Ja Preussi liittyi joukkoon!
Jännittävää. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista... Ja koskakohan Mathiaksen rakas saapuu kuvioihin?
Mutta nämä SuFin kohdat ovat kyllä nannaa. Samoiten Tinon, Eirikurin ja Lukaksen velirakkaus on niin... suloista. ^^
^ Joo-o. Mun viesteistä ei irtoa pienimpiäkään rippeitä rakentavasta kommentista, mutta...
Yksinkertaisesti: I love it.
-
Rakastanraastanrakastan. Pian uusi ! SuFin <3
-
AnanasRypäle: Kiitos~ Mie aattelin, että tää tarina on jo menettänyt kaiken hohtonsa, mutta hyvä jos vielä kiinnostaa ^^
Joulutonttu: Kiitos, ikävä kyllä en voi luvata nopeaa julkaisutahtia. Tässä on kaikkea muitakin asioita hoidettavana ^^''
Ja vihdoin ja viimein uusi osa! Kiittäkää Sipiä joka asetti deadlineksi tämän päivän. (oikeasti... miksi sie manipuloit mua koko ajan?!) Anyway, pelkään pahoin että muutamat kohdat tuntuvat vanhan kertaukselta :/ suurin osa ajasta meni siihen että paukutin päätäni seinään sen takia, mutta olen tuota yhtä kohtaa kirjoittanut niin monta kertaa että en enää muista missä kaikkialla se on... Hassu tunne.
Yhdestoista osa:
Lukas heräsi pimeään. Hän räpytteli hetken silmiään ja nosti kätensä ylös varmistaakseen, että ne olivat varmasti auki. Hän pystyi näkemään ihonsa kalpean sävyn, joten ilmeisesti ne olivat. Seuraavaksi hän käänteli päätään ja yritti erottaa toisen hahmon, jonka olisi pitänyt olla aivan hänen vierellään. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, vaikka Eirikurin oudon hopeisten hiusten olisi pitänyt erottua myös tässä valaistuksessa. Lukas huokaisi ja hieroi otsaansa.
”Is”, hän sanoi ääneen, ”mikset sinä koskaan voi pysytellä lähistöllä?” Lukas tiesi veljensä ja muisti myös ne monet kerrat, kun tämä oli sopivan tilaisuuden tullen vain kadonnut paikalta. Joskus ihan vain jonnekin lähimetsään, joskus kylälle tai myllylle tai jonnekin, missä hän pystyi kuuntelemaan ihmisiä. Lukas oli usein huomauttanut hänelle tästä taipumuksesta, mutta hän ei ollut koskaan ollut aidon vihainen. Ketä se edes vahingoitti, jos poika tahtoi hiukan omaa aikaa? Ei varmasti ketään ja pojat olivat sellaisia, mutta Lukas ei olisi koskaan uskonut Eirikurin jättävän häntä yksin nukkumaan keskelle tuntematonta metsää, kun Tino oli missä lie ja viikingit saattoivat olla lähistöllä. Entä jos Mathias olisi saapunut paikalle juuri sopivasti, kun Lukas olisi ollut kaikkein haavoittumaisillaan? Entä jos hän olisi herännyt viikinkien ympäröimänä hiljaisuuden sijaan? Entä jos…
Ajatus iskeytyi voimalla Lukaksen tajuntaan karkottaen viimeisetkin unen rippeet.
”Jos he ovat löytäneet hänet…”, norjalainen kuiskasi ja ponnisti sitten ylös maasta tuhlaamatta ajatustakaan muulle kuin pikkuveljelleen, ”ei, ei, ei… ei se voi olla… ei…” Hän ei kyennyt enää pysähtymään vaan lähes huomaamattaan hän alkoi kävellä pientä ympyrää yrittäen saada ajatuksensa kasaan. Pimeä alkoi hitaasti haipua hämäräksi auringon noustessa, mutta Lukas ei huomioinut sitäkään. Vasta jossain kolmannenkymmenennenkolmannen kieroksensa kohdalla hän pysähtyi ja hänen silmiensä katse oli jälleen tuttu jäisen sininen.
”Olkoon se sitten niin”, hän julisti ääneen itselleen. Lukas ei ollut pelkuri eikä hän ollut heikko persoona, mutta silti hän oli alusta lähtien juossut karkuun viikinkimiestä, joka oli lähes puolihuolimattomasti vienyt hänen entisen vapautensa ja alistanut hänet. Mutta Mathias ei ollut saanut kaikkea ja Lukas kyllä tiesi tasan tarkkaan, miten käyttää sitä mitä hänellä oli jäljellä. Hänen pitäisi vain lopettaa pakeneminen.
Lukas mietti vielä hetken ja sitten hän lähti kävelemään varmoin askelin aivan kuin koko metsä kuuluisi hänelle. Hänen katseensa tutki ilmeettömänä ympäristöä, mutta hän ei edes harkinnut pysähtyvänsä minnekään. Lepo oli vienyt lähes kaikki kivut ja väsymyksen mennessään ja hän oli saanut juuri arvokkaan hetken koota ajatuksiaan, mitä ei ollut tapahtunut sitten sen kun Mathias viikinkeineen oli alun perin hyökännyt hänen kyläänsä. Oikeastaan vain pieni huolen aiheuttama ryppy hänen silmäkulmiensa välissä kertoi, ettei hän ollut aivan varma toimisiko hänen suunnitelmansa sittenkään.
*****
”Berwald!” Mathias huusi, ”onko kaikki valmista?”
”On!” ruotsalainen huusi takaisin jo aavistuksen äkäisenä siitä, että hänen piti jälleen vastata ja keskeyttää se mitä hän sitten olikaan tekemässä. Todellakin hän olisi nauttinut Tinon katselemisesta paljon enemmän kuin Mathiaksen seurasta. Suomalainen keskusteli hiljaa pikkuveljensä kanssa ja kumpikin vaikutti rauhalliselta, mutta Berwald katsoi parhaaksi varmistaa, etteivät he suunnitelleet karkaamista. Suurta vastahakoisuutta tuntien hän oli jopa ehdottanut Mathiakselle heidän sitomistaan, mutta viikinkimies oli vastannut kieltävästi ja selittänyt jotain lupauksestaan Norgelle. Koko selitys oli mennyt ohi Berwaldin korvien ja hän ajatteli Mathiaksen taas harhailevan jotain.
”Mikset sinä sitten vastannut heti?” viikinkimies kysyi, ”minä huusin sinua neljä kertaa.”
”V’isi”, Berwald oikaisi häntä, ”ja m’nä v’stasin j’ka k’rta…” Mathias ei edes kuunnellut. Hän vain marssi pitkin laivaansa tarkistaen kaikkea ja näyttäen täysin hyödyttömältä. Berwald tiesi, mistä se johtui. Mathias oli huolestunut ja hän yritti purkaa sitä pitämällä itsensä kiireisenä. Se ei ollut uusi asia, viikinkimies tapasi hermostua usein, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun syy oli jossain muussa kuin siinä että olut oli lopussa. Berwald ei ollut koskaan nähnyt miehen hermostuvan vain siksi, että yksi vangeista oli karannut ja vieläkin teillä tietämättömillä.
Yksi toisensa jälkeen viikingit alkoivat maleksia Berwaldin ympärillä ja syy siihenkin oli ilmeinen. Laiva oli valmis, matka saattoi alkaa ja he olivat tehneet kaiken mikä pitikin tehdä, mutta he eivät uskaltautuneet lähestyä hermostunutta Mathiasta. Ainoa, joka näytti ottavan rennosti, oli Gilbert. Hän nukkui sen varjolla, että oli urheasti vahtinut leiriä koko yön ja ottanut jopa heidän vankinsa kiinni.
”M’thias”, Berwald kutsui, kun viimeinenkin mies alkoi näyttää enemmän kyllästyneeltä kuin innokkaalta palaamaan kotiin. He luultavasti lähtisivät kohta kävelemään, jos mitään ei tapahtuisi.
”Joo, joo”, viikinkimies vastasi ja loikkasi laivan reunan ylitse suoraan veteen ja kahlasi rantaan nopein askelin, ”viimeinen matkustaja pitää vielä odottaa kyytiin.” Tanskalainen virnisti sanoessaan sen, mutta sekä Tino että Eirikur vilkaisivat toisiaan huolissaan kuullessaan sen.
Mathias oli hermostunut ja kaikki olivat nähneet sen hänen tavastaan pyöriä ympäriinsä leirissä koko aamun, mutta oikeastaan hän oli tehnyt sen tarkoituksella. Pysyessään liikkeellä hän saattoi tarkkailla kaikkea samaan aikaan ja varsinkin metsän reunaa. Siksi pieni hahmo, joka oli jo hyvän tovin tarkkailut viikinkejä hämärästä ja pysytellyt varoen piilossa, ei ollut onnistunut välttämään Mathiaksen katsetta. Viikinkimies oli virnistänyt tyytyväisenä ja pitänyt esityksen pystyssä. Norgen täytyisi luulla, että he olivat lähdössä tänään tai hän olisi paennut syvemmälle metsään.
”Sinä luulet, että hän suostuu tulemaan?” Tino kysyi ääneen. Suomalainen oli ehtinyt rohkaistua viime päivinä tarpeeksi puhuakseen ääneen, mutta Eirikur jaksoi silti luoda äkäisiä mulkaisuja jokaiselle miehelle, joka tuli paria metriä lähemmäs.
”En luule. Minä tiedän ja… Se alkaa nyt!” Mathias vastasi ja tarttui kiinni Eirikurin käsivarteen kiskaisten hänet luokseen. Hopeahiuksinen nuorukainen älähti ja yritti kiskoa kätensä vapaaksi, mutta sitten veitsi ilmestyi hänen kaulalleen.
”Älä liiku äläkä päästä äännähdystäkään”, viikinkimies totesi synkällä äänellä, ”jos kaikki menee niin kuin minä sanon, sinä et menetä pisaraakaan verta.” Eirikur inahti hiljaa ja yritti nähdä kaulallaan olevan veitsen, mutta Mathias piti terän aivan hänen ihoaan vasten.
”Päästä hänet!” Tino huusi ja olisi tullut lähemmäs, jos Berwald ei olisi ottanut häntä kiinni.
”Pidä pikku ystäväsi erossa tästä”, Mathias käski ruotsalaista, joka nyökkäsi totisena ja nosti Tinon helposti ylös olkapäälleen. Suomalainen kiljui vielä hetken ja yritti potkia miestä, mutta sitten Berwald mutisi jotain ja hän rauhoittui antaen vastahakoisena käsiensä roikkua vapaasti maata kohti.
”Norge!” Mathias huusi jonnekin metsää kohti välittämättä muusta, ”Norge, minä tiedän että sinä olet siellä ja minulla on sinun veljesi… Ikävä kyllä minulla ei ole käyttöä heille, joten käytkö kanssani taas kauppaa, Norgeni? Vastaa tai pikkuveljesi kuolee tähän ja toinen seuraa perässä!” Hetken oli täysin hiljaista, mutta sitten jokin kahahti hiljaa yhden kuusen latvustossa ja Lukas liukui varoen alas puusta. Tässä vaiheessa suurin osa viikingeistä alkoi luoda moittivia katseita niitä miehiä kohti, joiden tehtävä olisi nimenomaan ollut vahtia leiriä ja pitää huolta ettei kukaan tulisi noin vain lähelle, mutta Mathias keskittyi vain norjalaiseen.
”Olen tässä”, Lukas totesi ja hänen ilmeensä pysyi vakavan tyynenä. Hänen vaatteensa olivat repaleiset ja hän oli kietonut kahleen pätkän ranteensa ympärille, mutta hän ei kuitenkaan väistänyt Mathiaksen katsetta tuumaakaan.
”Tule lähemmäs”, viikinkimies käski, mutta norjalainen ei liikahtanut.
”Päästä ensin veljeni”, hän vastasi. Mathias piti vielä hetken veistään Eirikurin kaulalla, mutta sitten hän virnisti ja laski kätensä. Hän tönäisi nuorukaisen kohti Berwaldia, joka tarttui kiinni tämän olkapäästä vapaalla kädellään. Mathias viittoi kutsuvasti Lukakselle ja tällä kertaa hän totteli astuen pari metriä lähemmäs. Ei aivan suoraan viikingin eteen, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin joten he pystyivät näkemään toisensa paremmin ja puhumaan ilman huutamista. Mathiaksen pienestä merkistä muutamat miehet kiersivät nuorukaisen taakse, jotta tämä ei pääsisi enää perääntymään.
”Olen iloinen, että vastasit kutsuuni”, Mathias totesi, ”olisi ollut sääli jättää sinut tänne yksin.”
”Et antanut paljoa vaihtoehtoja”, Lukas vastasi ja hetkeksi hänen katseensa viivähti Eirikurissa ja ruotsalaisen olalla roikkuvassa Tinossa, ”mitä tahdot?” Mathiaksen virnistys vain leveni.
”Minä tahdon sinut mukaani”, hän sanoi, ”säästän veljiesi henget siitä hyvässä ja jatkan siitä sopimuksesta, jonka teimme ennen kuin kadotin sinut.” Mies valitsi sanansa oudosti, mutta jos Lukas sitä ihmetteli, hän ei näyttänyt ajatusta ulospäin.
”Hyvä on”, norjalainen vastasi suoraan ja onnistui yllättämään viikingin, joka oli odottanut silti vastahakoisempaa reaktiota vaikka hänellä olikin etulyönti asema tässä neuvottelussa. Mathias kuitenkin tointui nopeasti ja hänen ilmeensä vaihtui itsevarmasta voitonriemuiseksi.
”Tule Norgeni…”, hän kutsui lähes kuiskaten ja ojensi kätensä, mutta Lukas ei liikahtanut. Hän vilkaisi vielä kerran veljiään, jotka kumpikin olivat joko liian kauhistuneita tai sitten järkyttyneitä puhuakseen mitään.
”Mathias, minulla on myös jotain muuta”, Lukas sanoi tyynesti ja viikinki hätkähti hieman, kun norjalainen lausui hänen nimensä. Voi kuinka kaunis Norgen ääni olikaan ja miten oikealta se kuulosti sanoessaan hänen nimensä, mutta tilanne oli vielä auki, joten Mathias hillitsi itsensä.
”Mitä Norge?” hän kysyi ja livautti pienen annoksen viettelyä ääneensä. Hän tahtoi norjalaisen niin pahasti, mutta hän tahtoi myös yrittää toista tapaa, että Lukas itse tulisi hänen syliinsä vapaasta tahdostaan. Enemmin tai myöhemmin se tapahtuisi juuri niin.
”Tule tänne”, Lukas sanoi ja viittasi kädellään ympärilleen, ”en tahdo muiden kuulevan.” Mathias naurahti ja muutamat viikingeistä naureskelivat mukana aivan kuin norjalainen olisi kertonut jonkin erittäin kaksimielisen vitsin. Äänet kuitenkin vaikenivat nopeasti Lukaksen kylmän katseen alla.
”Eli vain minun korvilleni? Se käy hyvin, Norge”, Mathias vastasi tyytyväisenä ja käveli innokkain askelin sen muutaman metrin matkan, joka heitä enää odotti. Lukas ei väistänyt tai perääntynyt, vaikka viikinki suorastaan painautui häntä vasten. Itse asiassa hän teki juuri päinvastoin ja kurottautui ylöspäin saadakseen kuiskattua sanansa Mathiaksen korvaan.
”Sinä pidät kaupanteosta, Mathias, etkö pidäkin?” Lukas kuiskasi tyynellä sävyllä, ”muistatko, mitä lupasit siitä hyvästä, että sait koskettaa minua? Minä en koskaan saanut osuuttani, joten olet yhden velkaa.” Mathias hymähti ja hänen kätensä kohosi sivelemään norjalaisen hiuksia.
”Tietenkin, Norge…”, hän vastasi, ”mitä tahdot minulta? Uusia vaatteita ehkä? Koruja kaunista ihoasi vasten vai erityistä kohtelua? Voin antaa…”
”Tahdon, että opetat minut taistelemaan”, norjalainen keskeytti yhä kuiskaten. Mathias oli hetken hiljaa miettien ehdotusta, mutta sitten hän nyökkäsi.
”Minä pidän kyllä sinut turvassa”, hän vastasi, ”mutta jos Norgeni toivoo sitä… Teen sinusta soturin.”
”Minä en luota sinun suojeluusi”, Lukas totesi ja Mathias peitti hetkittäisen loukkaantumisensa taitavasti, ”mutta sitten olemme sujut.”
”Ainakin toistaiseksi. Rakastan käydä kauppaa kanssasi, Norge”, Mathias vastasi ja sitten hän suikkasi virnistäen pienen suukon norjalaisen huulille tarttuessaan käsillään tämän vyötäisille. Helpolla liikkeellä hän nosti Lukaksen olalleen aivan kuin Berwald oli nostanut Tinon ja hän nosti vapaan kätensä ilmaan voiton merkiksi, ”ja nyt miehet! Kotia kohti!” Hänen huutoonsa vastattiin myöntävästi ja kaikki lähtivät siirtymään laivaan ajatellen jo kotia, jonne ei olisi pitkä matka.
”Laske minut alas, idiootti!” Lukas vastusti olotilaansa, mutta Mathias vain nauroi. Joku päivä, joku kaunis päivä norjalainen tulisi hänen syliinsä ja rakastaisi häntä. Sitä odotellessa Mathias voisi aivan hyvin käyttäytyä kuin viikinkisoturin kuului.
A/N: Kyllästyin Norjan säälimiseen :'D Eli nyt alkaa sitten tulla enemmän asiaa Tinon ja Eirikurin näkökulmasta ja Lukas saa keskittyä opettelemaan viikinkinä oloa.
Kommentoikaa, jos tätä joku vielä lukee...
-
Minä ainakin luen! U_____U (ja uskon että moni muukin, muttei vain kommentoi)
Ah, uusi kappale tuli näinkin pian. Luulin, että saisin odottaa hiukan kauemmin mutta hyvä näin. n___n
Sipi saisi asettaa sulle jatkossakin deadlinejä, jotta me nälkäiset lukijat saisimme ruokaa. >8D
Paitsi toisaalta paremmin käyttää enemmän aikaa kappaleisiin, kuin tehdä nopeasti hutaistuja. Ja onhan sitä muutakin elämää kuin pelkkä tämän ficcin kirjoittaminen. ^^ *selittää kaikkea turhaa*
Mutta hyvä oli tämäkin. Saatiinpa norjakin takaisin messiin.
Luulin kyllä yhdessä vaiheessa että Lukas löisi tai muuten yrittäisi rökittää Mathiasta, mutta ei niin käynytkään. Ei se kyllä olis pärjännytkään... Tanska kun on niin mahtava. ^^
Yllätyksenä tuli se, että Lukas halusi Mathiaksen opettavan tälle kuinka taistellaan. Mainiota! Odotan innolla. (:
Ja kiva, että ensi kappaleessa saadan katsella asioita hieman Tinon ja Eirikurinkin näkökulmasta. n_____n
-
Jes! Norja on taas Norja eikä mikään pompoteltava rassukka. Ihanaa että kyllästyit hänen säälimiseensä. Se ei sovi hänelle pidemmän päälle yhtään. Nyt tuli tunne, että tämä ficki alkaa käydä todella mielenkiintoiseksi. Tunnustan, että välillä vähän pelkäsin, että mihin tämä kaikki johtaa... ^^'' Mut onneksi et anna asioiden koskaan lipsua kaaokseen.
Ja Preussi on cool! Kaikessa mahtavuudessaan, tietysti.
Piti muuten kysymäni, että mitä tapahtui lukujen nimille? Ne oli niin kivoja noin erilaiset syndroomat. Eipä tässä muuta. Mukana pysytään hamaan tappiin asti. (:
-
Minä luen. saatan olla välillä töykeä, mutta tämä ficci, ah.. Hetalia + viikinkiaika = hyviä muistoja (Sain joskus vitosluokalla ekan kymppini historiasta viikinkiajasta/suomen esihistoriasta.. Vikasta tehtävästäki lisäpiste ekaa kertaa ku kirjoitin ruotsin viikingeistä) ja hetalia on vaan niin ihanaa. Jatkathan tätä varmasti? Lupaa se minulle käsi sydämellä ! Jos tää ei jatku niin olen hyvin maassa ~ :( Tää on yksi parhaista ficeistäsi ! :--'D Ja ymmärrän kyllä, jos on muutakin hommaa, mutta pääasia että tämä jatkui! Ihana luku jälleen.
-
Ahsoo. Minäkin palaan ruutuun :D
Tiedätkös, Köpi on hyvin kehittyvä ja monimuotoinen tarina. Siinä on monta syvyyttä ja se on ihan makea tapaus muutenkin, joten siitä on pakko pitää. Ilmaiset asiat ihanalla tavalla ja se tekee ainakin minut tosi tyytyväiseksi tähän.. juttuun. Ideahan on yhä tosi loistava, nyt siihen vain tulee enemmän käsittelypintaa kun jatkat tätä eteenpäin ja se on kiva juttu.
Kymppilukuhan oli lähinnä pelkkää SuFiniä, mikä ei sinänsä edes ollut kovin yllättävää. Se oli yllättävää, että taisit kuvata suhteellisen lyhyen ajan tapahtumia mutta jollakin tavalla sait sen tuntumaan pitkältä. Sanavalinnat aiheen suhteen olivat tosi sopivat ja mielestäni ainakin tapahtumien kulku oli looginen ja hyvä. Siis niinkuin tosi viihdyttävää draamanpoikasta ilmassa, vaikka Berwald ei saakkaan unelmien kullaltaan sitä vastakaikua, ainakaan ihan siinä muodossa kuin hän tahtoisi. Mutta sinä teit Ruotsista juuri sellaisen kuin olisin kuvitellutkin. Jossakin sisäisessä fanonissani Ruotsi rakastaa Suomea kokoajan ja aina, ja siksi pidin siitä luvusta paljon:'D Anna anteeksi analyysipoikasen vammaus kun en tosiaankaan muista luvusta ihan hirveästi.
No, tuo yhdestoista sen sijaan oli ihan erilainen. Siinä tapahtui jotakin juonelle oleellista ja tapahtumapaikat ja -ajat vaihtelivat entiseen tahtiin, mistä tykkään, älä huoli. Kielellisesti teksti on oikeaa ja hahmot ovat minusta ainakin pysyneet hyvin itsenään, ehkä ne ovat enemmän sinun näköisiäsi kuin jossakin aiemmassa fikissä, mutta kuitenkin itsejään. Se on taito josta kannattaa olla ylpeä^^ Betana minulla on yhä jonkinlainen muistikuva tulevista tapahtumista ja pidän sitä yhä etuoikeutena, joten pystyn melkein suoraan lonkalta väittämään, että tarina yrittää kirjoittaa itseään jollakin tavalla.. Voi hitto, en osaa selittää miten ajattelen tämän^^' Mutta siis niin, käytännössä virheetöntä tekstiä. Tykkään. Kaupankäyntihän on muuten oikeastaan jo oma tarinansa, ainakin minusta se käy jo hyvinkin sitovasta sivujuonesta. Nam♥~
Hahmoista vielä sen verran, että olet valinnut juuri oikean hahmon oikeaan paikkaan. Roolitus on ihan käsittämättömän awesome^^ Tuitui vaan. Ainiin, ja ota huomioon, sinä kykenet herättämään tunteita. Pariin kertaan olen melkein itkenyt tämän kanssa ja siihen vaaditaan jo melko paljon nykyään, ihan totta. Nauran, itken tai awwittelen, mieluiten taidan tehdä sen juuri sinun fikkiesi kanssa, koska fikeissäsi on aina sitä jotakin. Jos on ihan pakko antaa kritiikkiä, niin sanoisin että viilaisit hieman sanavalintoja, välillä ne tuntuvat vähän valjuilta, mutta eivät häiritsevän paljon. Se on ehkä ainut asia enää, missä sinun pitäisi prepata. Sekään ei vaadi paljoa ja se voi olla ihan hyvin minunkin korvieni välissä.
Okei, olen puhunut. Anteeksi taas kommentin laatu, mutta minä yritin kovasti. Ehkä tajusit pointin ja saat tuosta jotakin selvää. Mutta vielä viimeiseksi: Köpi FTW. ♥
<3:llä
~Myrsis~
-
Saat potkaista, anteeksi... ^^" Nyt minä kyllä kommentoin vaikka mikä olisi!!!
Jees, loistavaa näpytystyötä jälleen kerran ystäväiseni! Näistä viikingeistä en saa kyllä sitten tarpeekseni... ;) Toi on kyllä niin mukavaa luettavaa, tykkään etenkin tosta, miten tuo Norjan ja Tanskan "suhde" (jos sitä nyt siksi voi sanoa) muotoutuu. Mä sitten rakastan sitä! <3 Puhumattakaan Ruotsista, se on vaan niin symppis. :3
Mathiaksen kanssa käydyn juttelutuokion jälkeen Tino oli kiltisti palannut takaisin leiriin ja Berwald oli lähes välittömästi poiminut hänet taas mukaansa. Oikeastaan pieni ääni suomalaisen mielessä sanoi, että mies oli odottanut häntä takaisin, mutta Tino vaiensi se itsepintaisesti. Hän oli vanki ja hänen vanginvartijansa oli vain innokas työssään.
Se juttelutuokio Mathiaksen kanssa... Se sai mulle hymyn huulille. :3 Oli jotenkin ihanaa lukea sitä, miten Mathias kyselee Tinolta Lukaksesta.
Ja sitten Berwald nappasi Tinon. xD Pfft, innokas työssään, kertakaikkiaan. :D *thumbs up*
Hän ei tahtonut olla pelkästään suomalaisen suojelija eikä hän tahtonut olla pelkkä veli tälle.
Hän tahtoi Tinon omakseen.
Hän tiesi tekevänsä kaikkensa sen vuoksi.
”Olen pahoillani”, Tino mutisi nopeasti ja kiskaisi kätensä vapaaksi.
Sydäntäsärkevää, mutta ihana D: Mutta onneks meidän Sveltä ei konstit lopu. :) Kyllä se siitä!! :D
Sitten pääsemmekin metsään rämyämään. Vihdoin ja viimein Norja sai ansaitsemansa levon! :) Islannin mietinnät veljestään oli just paikallaan, sopi koko tarinaan hyvin. Ihanaa tietää, että se on aidosti huolissaan veljestään...
Mutta kun Preussi tuli paikalle, niin... Ei hyvä Luoja repesin. xD Mä olin kokonaan unohtanut sen!! No, hyvä että virkistit muistiani... ;D Vaikka harmittaahan tietenkin, että Islannin pakoreissu katkesi siihen. ;)
”Hei kaikki!” joku huusi ja sai aikaan pienoisen kuhinan miesten joukossa, ”mahtavuus on saapunut, joten kumartakaa, jos ette ole sitä vielä tehneet.” Mathias virnisti ja nousi ylös kuullessaan äänen, mutta Berwald huokaisi hiljaa ja mietti, mitä ihmettä hän oli tehnyt väärin kun jumalat nyt päättivät lähettää kaikki typerykset paikalle juuri kun hän olisi tahtonut olla ihan rauhassa kahdestaan Tinon kanssa.
Jee, Preussi! XDD Mun reaktio oli kutakuinkin sama kuin Mathiaksen, sillä poikkeuksella tosin, että takalisto pysyi liimattuna tuoliin. x) Ja en voinut kuin tirskua Ruotsille. ;D
Mutta, nyt alkaakin olla ryhmä rämä koossa! :) (Pitivät he siitä tai eivät.)
Lukas ei ollut pelkuri eikä hän ollut heikko persoona, mutta silti hän oli alusta lähtien juossut karkuun viikinkimiestä, joka oli lähes puolihuolimattomasti vienyt hänen entisen vapautensa ja alistanut hänet. Mutta Mathias ei ollut saanut kaikkea ja Lukas kyllä tiesi tasan tarkkaan, miten käyttää sitä mitä hänellä oli jäljellä. Hänen pitäisi vain lopettaa pakeneminen.
Noniin, jes! Lukas messissä! Mä pidin tän pätkän vahvasta päättäväisyydestä ja siitä, miten Norja vihdoin päätti ottaa härkää kiinni sarvista. Hienoa, että asiat alkaa nyt mennä mallilleen, ainakin osittain Lukaksen osalta.
”Ainakin toistaiseksi. Rakastan käydä kauppaa kanssasi, Norge”, Mathias vastasi ja sitten hän suikkasi virnistäen pienen suukon norjalaisen huulille tarttuessaan käsillään tämän vyötäisille.
No aws. Tykkäsin tästä pienestä DenNor hetkestä, vaikkakin tämä jälkimmäinen puolisko parista ei varmaan ihan yhtä paljon... ;D Mutta kieltämättä on ovela tuo Norja. Eipä olisi mulle tullut tuo heti mieleen, mutta tottahan se. :O Ovelaa... ;D
Sitä odotellessa Mathias voisi aivan hyvin käyttäytyä kuin viikinkisoturin kuului.
Kyllä! Ja justiinsa tuosta käytöksestä pidän!! :D ...jei BD
Okei, tämä kommentti on laadultaan _aivan_surkea_ ja pahoittelen sitä :( Mutta, jälleen kerran, rakastan tätä tarinaa ja sun tapaasi kirjoittaa sitä... Juoni kulkee hyvin eteenpäin, ja uskon että Norjankin tilaisuus vielä koittaa ;D Mielenkiinnolla jäänkin odottamaan mitä tuosta taistelemiseen opettelusta/opettamisesta tulee ja mitä siitä seuraa. :) Jatka samaa rataa!! :33
- Vini kuittaa -
-
*Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin*
Vyra: ...Hups.
Yleisön pyynnöstä ja siitä tiedosta johtuen, että mulla on ensimmäinen vapaa kesä viiteen vuoteen ja aikaa tehdä mitä lystää, Köpi on nyt lopettanut kitumisen ja herännyt kuolleista. Piti aika kaukaa kaivaa tämä.
Suuret kiitokset kaikille, jotka olette kommentoineet mun fikkeihin sinä aikana kun olin eläkkeellä. Näin ne kommentit pari viikkoa sitten kun aloitin Köpin kirjoittamisen taas ja ne lämmittivät sydäntä kovin. Toivottavasti annatte anteeksi poissaoloni. Olen ihan elossa ja kaikki raajat paikallaan. Paitsi oikea käsivarsi. Se tahtoo kuulua jollekin muulle ilmeisesti.
Ihan ensiksi:
AnanasRypäle: Kiitos! Kyllä se Lukas vielä Mathiaksen rökittää parin luvun päästä.
Sinu: Kiitos! Mä muistelen, että se meni niin että mä kyllästyin keksimään uusia syndroomia lukujen nimiksi. Mä kuitenkin oon nyt ottanut ne taas käyttöön, vaikka ovatkin aika hatusta revittyjä.
Joulutonttu: Kiitos paljon!
Jos tää ei jatku niin olen hyvin maassa ~
Anteeksi... Auttaako yhtään, jos se jatkuu nyt?
Myrsis: Kiitos! Siinpä oli syvällinen analyysi. Piti ihan itekin jäädä miettimään noita juttuja vähän tarkemmin.
Vini: Kiitos! Se olen minä, jota pitää potkia...
Lyhyt selostus edeltäneistä tapahtuneista ja pientä yleishöpinää siltä varalta, että ette halua lukea kaikkea uudelleen:
Lukas, Tino ja Eirikur ovat veljeksiä (Tino avioliiton kautta ja Lukas ja Eirikur biologisia) jotka asuvat keskenään pienessä mökissään jossain päin Norjaa. He ovat köyhiä, mutta pärjäävät joten kuten kunnes eräänä päivänä Mathias päättää saapua kylään. Hän ja Berwald ryöstävät kylän miestensä kanssa ja Mathias päättää myös kaapata Lukaksen ja hänen veljensä, koska norjalainen teki häneen vaikutuksen. Laivalla Mathias nimeää Lukaksen Norgeksi ja kiusaa häntä. Lukas kuvittelee veljiensä kuolleen ja yrittää vahingoittaa sekä itseään että Mathiasta. Vasta epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Lukakselle selviää, että Tino ja Eirikur ovat hekin matkalla mukana.
Mathias alkaa "tehdä kauppaa" Lukaksen kanssa, jotta veljet saisivat paremmat olot. Myrsky kuitenkin yllättää viikingit ja Lukas ja Eirikur putoavat mereen. He päätyvät rannalle jonkin matkan päähän viikingeistä, joiden seurassa Tino edelleen on. Lyhyen tapahtumaketjun päätteeksi veljekset päätyvät kaikki jälleen Mathiaksen luo. Myös Preussi tekee esiintymisensä ja paljastuu, että todellinen syy Mathiaksen ryöstöretkeen on vedonlyönti, jonka hän teki miehen kanssa.
Tässä fikissä käytetään ihmisnimiä (kaikki hahmot eivät ole vielä esiintyneet) eli:
Tanska = Mathias
Norja = Lukas / Norge
Suomi = Tino
Islanti = Eirikur
Ruotsi = Berwald
Preussi = Gilbert
Hollanti = Daan
Espanja = Antonio
Ranska = Francis
Saksa = Ludvig
Italiat = Feli ja Lovi
Unkari = Eliza / Erzsébet
Turkki = Sadik
Egypti = Gupta
Koska viimeisimmästä luvusta on niin kauan, mun kirjoitustyyli on luultavasti muuttunut vähän ja lisäksi olen kadottanut alkuperäisen juonisuunnitelman. Keksi jo uuden, mutta pyydän kuitenkin anteeksi mahdollista hyppäystä. Yritin tehdä vaihdoksen niin pehmeästi kuin voin. Huomauttakaa, jos löydätte joitain räikeitä eroja niin yritän sitten kiemurrella ja selitellä ne parhaani mukaan.
Ja sitten asiaan! Olkaa hyvät, København -syndrooma luku kaksitoista:
Kahdestoista luku: Viikinki-syndrooma
”Olemme melkein perillä”, Mathias totesi tyytyväisenä seuratessaan aluksen kannelta, miten tuttu rantaviiva lipui ohitse. Berwald nyökkäsi ja murahti jotain, mutta Gilbert päätyi olemaan senkin edestä puhelias. Kalpea mies oli jo ajat sitten selittänyt, miten hän oli palannut omalta matkaltaan päiviä sitten ja päättänyt ihan vain tylsyyttään tulla Mathiaksen joukkoa vastaan. Hän myös kertoili useita tarinoita matkastaan kaikille jotka välittivät kuunnella ja myös niille jotka eivät olisi välittäneet. Suurin osa niistä jutuista tuntui olevan räikeästi väritettyjä ja usein niissä kävi huonosti jollekulle jonka nimi oli Daan. Eirikur, joka oli aluksi pelännyt miestä, oli nopeasti vaihtanut mielipidettään ja luokitellut hänet ”harmittomaksi”. Hänellä alkoi olla myös kohtalaisen hyvä käsitys kaikista Gilbertin kavereista ja vaikka hän tunsi syvää myötätuntoa Daania kohtaan, hän myös vannotti itsensä pysymään kaukana kaikista heistä. Ainakin niistä, joiden nimet olivat Antonio ja Francis.
”Sinun onnesi. Vain muutama tunti ja minä olisin jo voittanut”, Gilbert totesi virnistäen.
”Se olisikin ollut ainoa tapa, millä olisit ehkä voittanut”, Mathias vastasi sujuvasti ja päätti sitten jättää viikinkitovereidensa seuran hetkeksi mennäkseen viihdyttämään Norgeaan, joka oleskeli veljiensä seurassa täsmälleen laivan toisella puolella. Tanskalaisviikingille näin pieni välimatka ei ollut kuitenkaan mitään ja hän harppoi nuorukaisten luokse hymy huulillaan.
”…idiootti”, Lukas mutisi. Tino oli saanut vapaat kädet viikinkien lääketarpeisiin, osittain Berwaldin vahvan vaikutuksen ansiosta, ja hän oli sekoittanut niistä erittäin pahan hajuisen liemen, joka kuitenkin toimi erinomaisesti vieden kaikki Lukaksen kivut mukanaan. Lääkkeen tehoon tyytyväisenä Tinon parantajanvaistot olivat heränneet ja parhaillaan hän kursi Berwaldia kokoon. Lukas ei tiennyt miten, mutta jotenkin Tino oli saanut selville että miehellä oli vasemmassa pohkeessaan vanha haava, joka huonon hoitamisen vuoksi repesi auki silloin tällöin, joten tällä hetkellä ankarailmeinen mies istui hiljaa paikallaan seuraten lähes lumoutuneella ilmeellä kuinka Tinon näppärät sormet työskentelivät langan ja luuneulan kanssa.
”Kohta näette uuden kotinne”, Mathias virnisti ja pörrötti ohimennen Lukaksen hiuksia, ”pidätte siitä varmasti. Lämmintä, seuraa ja tarpeeksi ruokaa talveksi. Upea paikka.”
”Sinäpä vähään tyydyt”, Lukas totesi kuivasti.
”Yksinkertaiset ilot pitävät miehen tiellä”, Mathias vastasi, ”tietenkin olisin paljon iloisempi, jos…”
”Ei”, Lukas sanoi tarpeeksi vahvalla sävyllä, että Tino vilkaisi häntä uteliaasti ompelutyönsä parista. Mathias huokaisi pettyneenä ja leikitteli hetken nuoremman miehen hiuksilla ennen kuin hänen piti väistää kohti tulevaa kättä.
”Hyvä juttu, että meillä on valmiiksi ylimääräisiä majoja”, mies totesi kuulostaen silti hieman pettyneeltä. Lukas ja hän olivat käyneet pitkähkön keskustelun heti sen jälkeen, kun nuorempi oli onnistunut rimpuilemaan itsensä pois vanhemman olalta. Keskustelun koko sisältö ei ollut muille täysin selvä, mutta ainakin se oli sisältänyt vaatimuksen siitä, että veljekset saisivat oman majansa, tarkennuksia siihen mitä Lukas halusi Mathiakselta oppia ja muita ehtoja. Tällä hetkellä myös Lukas oli ilman kahleita eikä ketään heistä vahdittu enää niin tiukasti.
Lukas jätti viikinkimiehen huomiotta ja keskittyi pitämään Eirikuria silmällä. Nuorin veljistä oli ajautunut hieman lähemmäs tauotta puhuvaa Gilbertiä eikä Lukas ollut aivan varma, pitikö tilanteesta. Toisaalta hän oli myös aivan varma, että Eirikur vaivaantui kuuntelemaan miestä vain siksi että kaikki muut vaihtoehdot olivat istua hiljaa paikallaan ja laskea kuinka monta tikkiä Berwald kestäisi inahtamatta. Tino oli kyllä puuduttanut miehen jalan ja antanut hänelle kipulääkettä, mutta hän oli paljon isokokoisempi kuin kukaan Tinon edellisistä potilaista, joten ilmeisesti suomalainen oli laskenut annoksen väärin ja sen teho oli jo hälventynyt. Lukas oli jo hetken seurannut ison miehen pieniä kivun värähdyksiä, mutta jos mies itse ei aikonut sanoa mitään, ei sanoisi hänkään.
”Heeeeei!” kirkas naisen ääni huusi yhtäkkiä ja muutamat viikingeistä vastasivat tervehdykseen. Lukas nosti päätään sen verran, että näki rannalla hieman ponia isomman hevosen selässä istuvan ruskeahiuksisen naisen, joka heilutti kättään laajassa kaaressa. He olivat seuranneet tiukasti rantaviivaa, joten naisen ääni kantoi hyvin laivaan asti, ”missä te oikein kuhnitte?!” Mathias nousi ylös ja vilkutti naiselle aivan yhtä villisti.
”Oli pakko poimia Gil kyytiin!” hän huusi vastauksen ja kalpea mies, joka oli huomattuaan naisen hiljentynyt ja syöksynyt mahalleen laivan pohjaa vasten.
”Vai sinne hän katosi”, nainen sanoi, ”Gil! Sinun veljelläsi on sinulle vähän asiaa!” Gilbert kirosi hiljaa, mutta nainen ja Mathias kumpikin nauroivat. Berwald murahti jotain itsekseen ja keskittyi viestimään omalla tavallaan kiitosta Tinolle, joka oli juuri saanut työnsä päätökseen. Vakava mies ei ollut paras itsensä ilmaisusta, mutta ilmeisesti suomalainen kuitenkin ymmärsi edes sinne päin.
Mathias vaihtoi vielä muutaman sanan naisen kanssa, kunnes hän ilmoitti ratsastavansa edeltä kylään varoittamaan muita ”suurten sotureiden” paluusta. Lukas ei ollut koskaan ennen tavannut ketään, joka onnistui lausumaan lainausmerkit, mutta tämä nainen onnistui siinä todella hyvin.
”Eliza on hyvä tyyppi”, Mathias totesi kun nainen oli kadonnut laukkaavan hevosen kanssa metsään, ”mutta kannattaa suojautua silloin kun hän on sotapolulla.”
”Hullu nainen!” Gilbert totesi kauempaa.
*****
Veljesten ensimmäinen vaikutelma viikinkikylästä oli sekaisuus.
Kylä ei sijainnut aivan rannan tuntumassa vaan heidän täytyi kävellä hetki polkua pitkin sisämaahan päin. Osa Mathiaksen miehistä jäi puuhastelemaan jotain laivan kanssa, mutta suurin osa mukaan lukien Mathias itse ja vangitut veljekset, lähtivät välittömästi kävelemään. Suurin osa myös otti jonkin kantamuksista mukaan. Lukas ei ollut varma tynnyreiden ja säkkien sisällöstä, mutta hän epäili niitä ryöstösaaliiksi. Kukaan ei edes tarjonnut heille kolmelle mitään kannettavaa, vain Tinolla oli pieni lääkelipas jonka hän oli ilmeisesti puolihuolimattomasti ominut itselleen ja jota kukaan ei uskaltanut pyytää takaisin koska Berwald mulkaisi pahasti jokaista joka rohkeni edes lähestyä suomalaista. Mathias kantoi vain pientä pussia jonka hän oli huolella kaivanut esiin.
Itse kylä näytti siltä, että se oli perustettu vahingossa. Pieniä majoja oli useita sikin sokin ilman sen selkeämpää kaavaa ja joukossa oli muutama isompi rakennus, joiden tyylin Lukas tunnisti kotoa. Osa rakennuksista oli tehty puusta ja osa kivestä. Jossain suurin piirtein majojen keskellä oli aukea ja tulenteko paikka. Ihmiset kulkivat majojen lomitse hoitaen omia asioitaan ja tervehtien saapuvaa joukkoa. Lukaksen oli vaikea arvata kylän varsinaista väkilukua, mutta hän veikkasi sen asettuvan 50:nen ja sadan ihmisen välille. Monilla Mathiaksen miehillä tuntui olevan perhettä ja he häipyivät yksi toisensa jälkeen jonnekin kunnes jäljellä olivat vain Berwald, Mathias, Gilbert ja he kolme.
”Minä taidankin tästä lähteä ennen kuin se hullu…”, Gilbert mutisi, muttei ehtinyt paeta ennen kuin pettävän iloisesti hymyilevä nainen ilmestyi suoraan hänen eteensä.
”Lähdössä minne?” Eliza kysyi viattomasti. Hän oli jättänyt hevosensa jonnekin, mutta oli edelleen pukeutunut ratsastukseen paremmin sopiviin miesten vaatteisiin. Gilbert oli aikeissa vastata, mutta Eliza ei antanut hänelle edes mahdollisuutta vastustella. Nainen vain poimi miehen mukaansa ja väläytti ystävällisen hymyn kaikille muille mennessään.
”Gil taitaa olla pulassa”, Mathias naureskeli ja heilutti miehen ja naisen perään, ”selvä, minun täytyy mennä esittelemään aarteeni. Berwald, näytä sinä näille kolmelle missä he voivat asua ja kerro kaikki.” Iso mies nyökkäsi ja mutisi jotain mikä kuulosti lähinnä myöntävältä. Mathias lähti harppomaan pitkin askelin poispäin, mutta pysähtyi sitten yhtäkkiä ja kääntyi ympäri aivan kuin olisi unohtanut jotain.
”Ai niin, ja Norge”, hän sanoi ja palasi takaisin siksi aikaa, että ehti koskettaa kädellään Lukaksen poskea ja hiuksia, ”jos koskaan tarvitset mitään, käänny vain puoleeni, rakas.”
”Painu helvettiin”, Lukas vastasi painottaen sanoja huolella, jotta niiden viesti olisi erittäin selkeä jopa typerykselle. Mathias kuitenkin vain naurahti ja katosi paikalta sanoen jotain siitä että hän todellakin piti enemmän tulisesta tyypistä.
”T’tä t’etä”, Berwald mutisi ja lähti johdattamaan veljeksiä kylän sokkeloiden läpi.
Berwald johdatti heidät ripeästi kylän läpi kohti metsää. Muutamat viikingit loivat heihin uteliaita katseita, mutta kukaan ei pysähtynyt tai puhunut mitään. Suurin osa vain väisty heidän tieltään kyselemättä sen enempää, mistä uudet tulokkaat oikein tulivat ja mitä he siellä tekivät. Tino ei ollut aivan varma, mutta hänestä ihmisten varovaiset katseet Berwaldin suuntaan selittivät osittain sen, miksi kukaan ei kysynyt mitään. Nuorukainen huomasi ihmettelevänsä tätä asiaa mielessään. Berwald oli tietenkin pelottavan näköinen kokonsa ja ankaran ilmeensä vuoksi eikä epäselvä puhetapa paljoa parantanut vaikutelmaan, mutta Tino oli huomannut alun pelon jälkeen että mies ei kertaakaan tehnyt uhkaavaa elettä ketään kohti. Tietenkin he olivat vankeja, mutta Berwaldin vahtiva asenne tuntui enemmän turvalliselta kuin ahdistavalta.
Tinon mietteet keskeytyivät äkisti, kun hän käveli suoraan päin miettimänsä miehen selkää. Kuten aina, suomalainen oli eksynyt ajatuksiinsa eikä ollut huomannut että he olivat päässeet jo perille pienen metsänreunassa hieman kylän ulkopuolella seisovan mökin luo. Tino hymyili pahoittelevasti Berwaldille, joka oli kääntynyt katsomaan häntä kumma ilme kasvoillaan. Mies onneksi antoi asian olla ja viittasi vain mökkiä kohden.
”S’inä”, hän sanoi, ”ei asuttu v’hään a’kaan. Ih’an h’vässä k’nnossa s’lti.”
”Ah, se näyttää ihan kivalta”, Tino totesi. Mökki oli suurin piirtein samankokoinen kuin se missä he olivat vielä jokin aika sitten asuneet, mutta siinä oli ehjä katto ja se näytti siltä että joku olisi vielä aivan vastaikään pitänyt siitä huolta. He olivat kaikki myös tyytyväisiä siitä, että se sijaitsi niin syrjässä muista. Lukas ja Eirikur eivät olleet koskaan olleet kaikkein seurallisimpia ja Tinokin nautti rauhasta. Lisäksi pieni etäisyys viikinkeihin olisi luultavasti vain hyväksi.
”M’nä asun t’olla”, Berwald sanoi ja viittoi tällä kertaa kohti pientä polkua joka johti syvemmälle metsään, ”jos t’rvitset apua j’skus.” Tino mumisi myöntävästi ja asteli lähemmäs heidän uutta kotiaan. Lukas oli jo marssinut sisälle ja tutki paikkoja äänekkään ryminän säestyksellä. Tino ei ollut varma, mistä hänen veljensä oli taikonut uuden asenteensa, mutta ainakin se oli selkeästi parempi muutos siihen alakuloon, jota Tino oli nähnyt aiemmin.
”M’nä voin n’yttää m’stä saatte r’okaa ja t’rvikkeita”, Berwald lupasi, ”v’en vain n’mä ja t’len t’kaisin.” Tino nyökkäsi. Mies oli kantanut koko ajan kahta säkkiä ja ne alkoivat varmasti painaa jo.
”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti ja hymyili miehelle. Berwald tuijotti takaisin ja vain äkillinen tömähdys, jonka Lukas aiheutti tipauttamalla puisen kulhon lattialle ja joka sai Tinon kääntämään katseensa poispäin juuri väärällä hetkellä, esti suomalaista todistamasta sitä harvinaista näkyä punastuvasta viikingistä. Tino hävisi sisälle tarkistamaan, mitä hänen veljensä oli särkenyt, ja Berwald katsoi hänen peräänsä hetken ennen kuin mumisi jotain itsekseen ja lähti kohti omaa kotiaan.
Eirikur, joka oli hiljaa seisonut pihalla ja todistanut hetkeä, katseli mietteliäänä hänen peräänsä.
”Mielenkiintoista”, hän totesi.
*****
”Se on ihan kelvollinen”, Lukas totesi perusteellisen tarkastuksen jälkeen, ”tarvitaan vain puhtaita olkia, vettä ja ruokaa.” Mökin edellisen omistaja oli jättänyt myös sisätilat siedettävään kuntoon ja asumisvalmiiksi. Itse asiassa mökissä ei ollut kuin yksi iso huone, jonka toinen pääty oli nukkumista varten ja toinen tulisijalle. Lukas oli huolellisesti tarkistanut kaikkien parrujen raot siltä varalta, että niitä täytyisi tilkitä talvea varten, mutta kaikki näytti olevan siltäkin saralta kunnossa.
”Mitä te ajattelette tästä?” Eirikur kysyi veljiltään.
”Mökistäkö? Se on ihan kiva”, Tino toisti mitä oli sanonut jo aiemmin, mutta Eirikur pudisti päätään.
”Ei vaan tästä kaikesta”, hän sanoi, ”tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme kaikki kolme yksin. Mitä ihmettä täällä on tekeillä? Olemmeko nyt vankeja ja, jos olemme, mitä meistä tahdotaan?” Tino kohautti olkiaan. Hän ei myöskään oikein pysynyt perillä viikinkien mielenliikkeistä, mutta toistaiseksi kaikkein tärkeintä oli se että he olivat kaikki elossa.
”Ei sillä oikeastaan ole väliä”, Lukas sanoi ennen kuin Tino ehti ilmaista omaa mielipidettään tarkemmin, ”talvi on tulossa ja olemme kaukana kotoa, joten tässä tilanteessa on parempi vain mennä mukana.”
”Lukas on oikeassa”, Tino sanoi mietittyään hetken, ”meitä ei vahdita enää, mutta lähteminen nyt olisi itsemurha. Eivätkä nuo viikingit niin kovin pahoilta tunnu, Berwald sanoi tulevansa kohta takaisin näyttämään mistä saamme ruokaa.”
”Sinä ymmärrät mitä hän sanoo?” Eirikur kysyi hämmentyneenä ja Tino loi häneen yhtä hämmentyneen katseen.
”Tietenkin”, suomalainen vastasi, ”ei se nyt niin epäselvää ole.” Eirikur katsoi häntä oudosti hetken, mutta päätti sitten antaa asian olla.
”Mutta minä silti ihmettelen, miksi meidät kaapattiin?” hän kysyi sen sijaan.
”Se oli varmasti pelkkä päähänpisto”, Lukas totesi hieman liian huolimattomalla sävyllä, ”viikingit eivät ole kovin älykkäitä. Sieppailevat ihmisiä koko ajan ja…” Loppu puheesta vaimeni kuulumattomiin ja Erikur ja Tino jakoivat huolestuneen katseen keskenään.
”Selvä, eli me pysymme täällä”, Tino totesi ja muut myönsivät, ”siinä tapauksessa on varmaan parasta asettua kodiksi.”
****
Berwald saapui myöhemmin taas paikalle, aivan kuten oli luvannutkin. Hän jäi odottamaan ulos vähän matkan päähän ja Tino ilmestyi mökistä pian sen jälkeen. Hän hymyili miehelle kävellessään tätä kohti.
”Lukas ja Eirikur päättivät jäädä tänne”, hän selitti, ”minusta tuntuu, että Lukaksella on silti joitain kipuja sen myrskyn jäljiltä, mutta hän itse vain väitti saaneensa tarpeeksi viikingeistä yhdelle päivälle. Eirikur jäi pitämään hänelle seuraa.” Berwald nyökkäsi ja he lähtivät yhdessä kävelemään takaisin kylää kohti. Tino katseli uteliaana ympärilleen ja hänen viikinkiseuralaisensa lähinnä tarkkaili häntä. Berwald oli muutaman viimeisimmän päivän aikana löytänyt itselleen paljon uusia mieluisia ajanviettotapoja ja kaikki niistä tuntuivat jotenkin liittyvän Tinoon. Nuoremman miehen katselu oli yksi niistä ja samalla hän teki hiljaa mielessään havaintoja. Tino näytti voivan hyvin sillä hetkellä, mutta hän näytti myös väsyneeltä ja hänen äänessään oli pieni vire, joka kertoi siitä että hän puhui ainakin osittain vain tavan vuoksi, ei siksi että halusi nimenomaan puhua. Berwald pohti hetken oliko Tino nälkäinen. Hän oli kyllä yrittänyt ruokkia miehen parhaansa mukaan laivalla. Itse asiassa Tino oli tietämättään syönyt osan myös Berwaldin omasta annoksesta.
Uudet vaatteet Tino ainakin tarvitsisi. Hänen nykyiset olivat jo nuhjaantuneet kaikesta tapahtuneesta eikä kaunis vaalea pellava näyttänyt enää ollenkaan entiseltään. Tinolla ei myöskään ollut kenkiä, mutta hän käveli kuitenkin avojaloin tottuneesti. Berwald vilkaisi huolestuneena harmaan sävyistä taivasta. Hän pystyi jo haistamaan tulevan talven ja hänen täytyi pitää huolta, että Tino selviäisi siitä myös.
”T’nne”, Berwald mutisi ja onnistui säikäyttämään Tinon, joka oli puolihuolimattomasti jutellut niitä näitä.
”Minne?” hän kysyi, mutta seurasi kuitenkin kiltisti.
”V’rastolle”, viikinki vastasi, ”t’rvitset v’atteita.”
Muutamaa tuntia myöhemmin Tino huomasi omistavansa useammankin uuden vaatekerran, kasan erilaisia tarvittavia esineitä ja parin säkin verran ruokaa. Berwald oli tarkasti pitänyt huolen, että suomalainen saisi mukaansa varmasti kaiken mitä saattoi tarvita. Tino taas oli kuvitellut, että rahattomana hän ei saisi mitään muuta kuin ehkä hieman ruokaa. Tämä kuvitelma oli särkynyt siinä vaiheessa, kun Berwald oli tottuneesti alkanut poimia varastoilta tavaraa mukaansa eikä kukaan ollut väittänyt vastaan. Pikainen selitys paljasti Tinolle, että viikinkikylässä toteutettiin erityistä jakamisperiaatetta. Yleiset varastot olivat paikkoja, joista kuka tahansa sai hakea mitä tarvitsi sillä ehdolla että toisi myös joskus jotain takaisin.
”Hei, Sve!” Mathiaksen ääni pysäytti heidät ja Berwald murahti tavalla, jonka Tino oli oppinut tunnistamaan hänen harmistuneeksi murahdukseksi. Joko hän ei pitänyt lempinimestään tai sitten yleisesti puhujasta.
”M’tä?” mies kysyi.
”Ai, olet ottanut Norgen veljen mukaan”, Mathias totesi ohittaen kysymykseen, ”hei, Norgen veli!”
”H’n on T’no”, Berwald murahti ennen kuin Tino ehti itse.
”Ai niin”, Mathias totesi näyttämättä kuitenkaan juurikaan ajattelevan asiaa, ”missä minun Norgeni on?”
”Lukas jäi mökille”, Tino vastasi ja hymyili kokeeksi. He olivat jo sopineet jäävänsä viikinkikylään ainakin talven yli, joten oli kai paras vain alkaa tutustua ihmisiin paremmin.
”Hmm, tarvitseekohan hän seuraa”, Mathias sanoi enemmänkin itselleen kuin kahdelle muulle miehelle, ”kuitenkin, illalla on juhlat. Kukaan ei osannut päättää, onko minun vai Gilin aarre parempi, joten siitä järjestetään äänestys. Tietenkin minä voitan, mutta kai on pakko pitää jännitystä yllä.”
”Mhm”, Berwald mutisi. Hän ei pitänyt juhlista ja yleensä loisti poissaolollaan parhaansa mukaan.
”Siitä sitten pääsemmekin asiaan”, Mathias jatkoi pirteästi huolimatta yleisönsä epäkiinnosta, ”Norgen veli, muista sanoa Norgelle että pukee jotain nättiä päälleen. Aion esitellä hänet kaikille. Vaikka hän on tietenkin minun, mutta miehen täytyy antaa ylpeillä välillä, eikö niin?”
”Tuota, joo?” Tino vastasi, vaikka hänen vastauksensa kuulostikin enemmän kysymykseltä. Hän ei ollut aivan varma, miten tuollaiseen asiaan täytyi vastata, mutta myöntyminen oli aina turvallinen vaihtoehto.
”Loistavaa”, Mathias sanoi ja virnisti leveästi, ”hei sitten. Täytyy mennä nyt!” Viikinkimies katosi paikalta nopeasti. Ilmeisesti kiireisenä tekemään mitä sitten ikinä hän tekikään normaalisti päivisin. Tino katsoi hämmentyneenä miehen perään ja vilkaisi sitten kysyvästi viikinkiä vierellään.
”M’nä en t’edä”, Berwald vastasi täysin totuudenmukaisesti ennen kuin suomalainen ehti edes kysyä.
A/N: Seuraava luku saattaa mennä juhannuksen jälkeiseen aikaan. Se on valmis jo, mutta en oo vielä varma otanko konetta mukaan juhlimaan.
-
Kone pääsi mukaan lomalle ja tässä on tulossa niin jänniä kohtia, että mä en malta odottaa niiden päästämistä maailmalle! Jos olisin viisas, panttaisin näitä lukuja ja pakottaisin kaikki kommaamaan, mutta mä en ole ollut koskaan tunnettu viisaudestani (tyhmistä teoista enemmänkin) joten dämit, tässä on luku kolmetoista~
Kolmastoista luku: Vedonlyönti-syndrooma
”Meidän on mentävä minne?” Lukas kysyi kylmästi ja Tino värähti tahtomattaan. Hän oli arvannut, ettei hänen veljensä pitäisi asiasta.
”Juhliin”, hän kuitenkin toisti vielä kerran, ”Berwald lupasi hakea meidät täältä, joten voimme mennä kaikki yhtä aikaa.” Lukas loi häneen tuiman katseen aivan kuin koko juttu olisi suomalaisen vika, vaikka Tino oli vain saanut sanantuojan epämieluisan roolin.
”Miksi?” Lukas kysyi.
”Tuota…”, Tino etsi oikeita sanoja, ”sanotaan vaikka niin että minulla on tunne, että me joko menemme sinne itse tai sitten meidät raahataan sinne.” Joskus asiat oli vain parasta sanoa suoraan ja kiertelemättä. Lukaksen silmät siristyivät, mutta hänkään ei voinut olla ajattelematta asiaa niin. Heidän vangin asema oli ehkä tällä hetkellä epävirallinen, mutta he olivat silti viikinkien armoilla yhtäkaikki ja Lukas todellakin vihasi ajatusta siitä että Mathias syöksyisi paikalle ja raahaisi hänet johonkin. Taas. Lukas värähti ajatuksesta.
”Selvä”, hän mutisi synkästi ja vilkaisi vaatteita, joita Tino oli tuonut mukanaan. He kolme olivat suurin piirtein samankokoisia. Eirikur oli hieman lyhyempi, mutta he pystyivät aivan hyvin käyttämään samoja vaatteita. Hetken Lukas kuitenkin leikki ajatuksella, että menisi paikalle vanhoissa vaatteissaan. Mutta sitten hän muisti, että itse asiassa nekin olivat Mathiaksen antamia. Norjalainen vaan ei voinut voittaa tällä kertaa.
Pienen yrittämisen jälkeen jokainen veljeksistä löysi itselleen jotain puhtaampaa päälle pantavaa. Vaatteet olivat kaikki yksinkertaisia, mutta silti hyvin tehtyjä ja tarpeeksi lämpimiä pitämään heidät kylmettymästä syysiltana. Berwald ilmestyi jälleen paikalle juuri sopivalla hetkellä sanomatta sanaakaan, mutta hän tuijotti kuitenkin Tinoa niin pitkään, että nuorempi mies alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.
Kylän keskellä oleva aukio osoittautui juhlapaikaksi ja Berwald ohjasi heidät perille asti jääden seisomaan lähettyville siltä varalta, että joku heistä kolmesta tarvitsisi häntä. Aukiolle oli pystytetty kokko ja ilmassa tuoksui valmistuvan ruuan tuoksu. Ilmeisesti koko kylä oli paikalla ja ihmisten äänet sekoittuivat toisiinsa tulen loimussa.
”Hei, te olette ne uudet tulokkaat”, yhtäkkiä oudon tuttu ääni sanoi, vaikka Tino ei äkkiseltään osannut yhdistää sitä mihinkään. Hän kuitenkin kääntyi uteliaana ja näki ruskeahiuksisen naisen hymyilevän hänelle.
”Minä olen Eliza”, hän tervehti ja samassa veljekset muistivat naisen, joka oli ensin ratsastanut rannalla ja sitten kaapannut Gilbertin mukaansa. Ilmeisesti Eliza oli vapaalla sinä iltana sillä hän ei näyttänyt juuri sillä hetkellä vaanivan ketään.
”Hauska tavata”, Tino sanoi kohteliaasti, ”minä olen Tino ja tässä ovat veljeni Lukas ja Eirikur.” Yleensä Tino antoi heidän esitellä itse itsensä, mutta Lukas oli silti ärtyneellä tuulella, jota ei todellakaan kohentanut se että Mathias oli huomannut hänet ja vilkutti nyt iloisesti.
”Hei, Norge!” viikinki huudahti juostessaan paikalle ja halasi miestä, ”minulla oli sinua jo ikävä. Oliko sinulla minua?” Lukas jähmettyi, mutta ei työntänyt miestä pois. Heidän sopimuksensa oli silti voimassa ja, vaikka viikinki vaikuttikin nyt erilaiselta, Lukas muisti miten hän oli uhkaillut häntä vain muutama päivä sitten. Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä osoittamasta mielipidettään sanoilla.
”Ei todellakaan”, hän sanoi terävästi, ”minä vihaan sinua.”
”Ja minä rakastan sinua”, Mathias vastasi nauraen, ”sinä olet minun ja minä en koskaan luovuta.” Lukas katsoi häntä kylmästi.
”Voi, voi”, Eliza sanoi yhtäkkiä oudolla äänellä, joka sai kylmänväreet hiipimään jokaisen kuulijan selkää pitkin, ”minä en tiennytkään tästä mitään. En yhtään mitään.” Hän katseli Mathiasta ja Lukasta outo katse silmissään ja jopa viikinkimies näytti värähtävän hieman.
”Ai, hei Eliza!” hän kuitenkin sanoi onnistuen kuulostamaan pirteän huolimattomalta, ”en huomannut sinua ollenkaan. Onko Gilbert vielä elossa? Tarvitsen häntä vielä maksamaan sitten kun voittoni on julistettu.”
”Kyllä hän ainakin kävelee vielä”, nainen vastasi silti pelottava ilme kasvoillaan, vaikka se alkoi pikkuhiljaa vaihtua mietteliääksi. Jos mainittu mies olisi ollut paikalla, hän olisi tässä vaiheessa paennut koska hän tunsi Elizan ja tiesi milloin tämä suunnitteli jotain mikä ei välttämättä olisi mukavaa hänelle.
”Se on… hyvä”, Mathias sanoi ja hänen itsesuojeluvaistonsa alkoi pikkuhiljaa toimia, ”minun täytyykin tästä mennä. Tule, Norge!” Ilmeisesti viikingin itsesuojeluvaisto käsitti myös Lukaksen suojelun tai sitten hän vain oli oma itsensä, koska Mathias kiskoi nuoremman miehen mukaansa välittämättä tälläkään kertaa norjalaisen vastalauseista.
”Oikein mukavaa”, Eliza mutisi katsoessaan heidän peräänsä, mutta koki sitten täydellisen luonteenmuutoksen ja kääntyi lempeästi hymyillen paikalle jääneiden Tinon ja Eirikurin puoleen, ”niin, halusin vain toivottaa teidät tervetulleeksi ja, jos koskaan tarvitsette apua, kutsukaa vain minua! Minutkin on kaapattu ja lisäksi olen mestari käsittelemään lähitaisteluaseita.” Tino melkein jäi ihmettelemään mainintaa lähitaisteluaseista, mutta sitten hänen aivonsa rekisteröivät sitä edeltäneen asian.
”Sinutkin on kaapattu?” hän kysyi hämmästyneenä ja nainen nauroi hänen ilmeelleen.
”Totta kai”, hän sanoi, ”meitä on täällä paljon. Katsotaanpa… Näetkö tuon vakavailmeisen miehen tuolla?” Eliza osoitti vaaleata miestä, joka seisoi ryhdikkäästi muutaman metrin päässä. Tai niin ryhdikkäästi kuin joku voi seistä silloin kun joku riippuu käsivarresta kiinni, ”hän on yksi kauppiaista, mutta tuo nuorempi mies hänen käsivarressaan on Feli. Hänellä on myös veli ja he kummatkin ovat alun perin Antonion kaappaamia.” Nainen mietti hetken ja etsi jotakuta väkijoukosta, ”ja tuolla on Daan. Hän päätyi tänne alun perin siksi, että hänen sisaruksensa kaapattiin ja hän seurasi perässä. Gilbert kaveeraa nykyään hänen kanssaan. Hän näyttää nyt juttelevan Eduardin kanssa… Kaapattu hänetkin.”
”Okei”, Tino sanoi hitaasti. Hän olikin ihmetellyt, miksi kylässä ei näyttänyt olevan hirveän paljon lapsia. Selvästi yhteisön väkiluku kasvoi muilla kuin luonnollisilla keinoilla.
”Eli meillä monilla on mielenkiintoinen tarina taustalla”, Eliza totesi silti hymyillen, ”ja minä ole varma, että tekin viihdytte hyvin, kunhan totutte. Tämä on ihan hyvä paikka elää.” Naisen lupaus ei aivan vakuuttanut Tinoa, joka oli kaikesta puutteesta huolimatta viihtynyt hyvin myös Norjassa, mutta he olivat jo päättäneet pysyä ainakin talven yli.
Väkijoukko alkoi kerääntyä ja yhtäkkiä kokon toiselta puolelta alkoi kuulua melua. Tino oli erottavinaan kahden miehen äänet muiden äänien yli, mutta hän ei ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen selkeästi mistä he puhuivat tai edes arvatakseen, mistä oli kyse. Eliza kuitenkin ilmeisesti omasi paremman kuulon tai kuudennen aistin, koska hän kohotti katsettaan, suoristi ryhtinsä ja tuijotti väkijoukkoa epäilevä katse silmissään.
”Suokaa anteeksi”, hän sanoi, ”minua taidetaan tarvitaan toisaalla.”
*****
Raahatuksi tuleminen oli jo jokin aika sitten kohonnut Lukaksen inhoaminen asioiden listalla korkealle sijalle. Itse asiassa se oli toisena heti erään tietyn viikingin olemassa olon jälkeen. Kun nämä kaksi asiaa yhdistettiin samaan tilanteeseen, saatiin erittäin ärsyyntynyt norjalainen.
Mutta se taas ei haitannut Mathiasta ollenkaan.
Lukas löysi itsensä tapahtuman aitiopaikalta aukion laidalle tuodun raskaan pöydän luota. Mathias huusi jotain muille miehille ja puristi Lukaksen tiukemmin kainaloonsa.
”Silti täällä”, Gilbert, joka oli noussut seisomaan pöydälle, huusi, ”en uskonut, että sinulla olisi pokkaa kohdata minut!”
”Toivot vain”, Mathias vastasi aivan yhtä uhmakkaasti. Hän painoi pikaisen suudelman Lukaksen hiuksille ja päästi sitten otteensa miehestä noustakseen itsekin pöydälle Gilbertin seuraan. Lukas yritti suorittaa vetäytymisen taka-alalle, mutta Mathiaksen jättämä tyhjä tila täyttyi nopeasti ja ihmiset lähes painoivat hänet pöytää vasten. Lukaksen rimpuillessa sen verran, että sai tilaa itselleen, Eliza oli myös noussut pöydälle ja asettunut tiukasti kahden toisiaan solvaavan miehen väliin. Hänen paistinpannua pitelevä kätensä oli vakaa ja ilme tarpeeksi ankara saamaan kenet vain miettimään kahdesti.
”Minut on valittu tämän kisan puolueettomaksi tuomariksi”, Eliza julisti ja yleisöstä kuului sekalaista hurraamista.
”Mitä?” Mathias ja Gilbert kysyivät yhtä aikaa ja Eliza nyökkäsi erittäin tyytyväisen näköisenä.
”Milloin meillä on muka ennen ollut tuomareita?” Gilbert jatkoi, ”mitä se edes tarkoittaa?”
”Ja miksi?” Mathias kysyi.
”Tästä asti ja siksi, että muutoin emme pääse koskaan nukkumaan”, Eliza sanoi jättäen keskimmäisen kysymyksen huomiotta, ”selvä, hyvät herrat, pelin sääntö oli löytää yhdessä kuukaudessa maailman suurin aarre ja palata sitten määräajassa takaisin. Kaikki keinot olivat sallittuja aarteen saamiseksi. Esittäkää nyt tuomisenne.” Mathias ja Gilbert olivat ehkä järkyttyneitä Elizan esiintymisestä, mutta he palasivat kuitenkin nopeasti normaaleiksi.
”Minä lähdin etelään”, Gilbert julisti kovaan ääneen ja nosti pienen pussin ylös kaikkien nähtäville, ”ja toin mukanani tämän! Se on suoraan kaukaisten maiden kuninkaan kruunusta.” Mies käänsi pussin ympäri kämmenelleen paljastaen kananmunan kokoisen rubiinin. Se hehkui tulen loistetta ja lähinnä olevat ihmiset huokaisivat ihailusta. Mathias ei kuitenkaan ollut vakuuttunut ja hänen virneensä ei horjunut yhtään.
”Minä kuljin pohjoiseen”, hän sanoi keräten huomion itseensä, ”ja toin teille tämän. Se on äärimmäisen pohjoisen kansojen taidonnäyte, jonka sain palkkioksi urotöistäni.” Hän nosti esille hieman kättään isomman patsaan, joka esitti merenneitoa. Se oli veistetty luusta, mutta suomut merenneidon pyrstössä olivat pieniä meripihkan palasia. Se ei ehkä hehkunut aivan niin kuin rubiini, mutta käsityön taidonnäyte lumosi ihmiset yhtälailla. Miehet antoivat väkijoukon ihailla aarteitaan hetken, kunnes Eliza kohotti taas äänensä muiden ylitse.
”Olemme nyt nähneet nyt kummankin aarteen”, hän sanoi, ”on äänestyksen aika. Ne teistä, jotka kannattavat Gilbertiä, huutakaa nyt!” Innokas huuto kohosi väkijoukosta ja osa ihmisistä heilutti käsiään. Eliza katsoi tilannetta hetken ennen kuin jatkoi, ”ja sitten ne, jotka kannattavat Mathiasta!” Taas ihmiset huusivat.
”Näyttää siltä, että meillä on tasapeli”, nainen julisti hetken mietinnän jälkeen, mutta miehet eivät olleet tyytyväisiä siihen tulokseen.
”Se ei ole mahdollista”, Gilbert sanoi, ”vain yksi meistä voi voittaa ja se olen tietenkin mahtava minä!”
”Unissasi”, Mathias vastasi, ”voittaja olen minä, koska minä toin kaksi aarretta!”
”Minä näen vain yhden, joten en tiedä mitä olet juonut”, kalpea mies heitti takaisin. Mathias virnisti, kääntyi ja nosti pahaa aavistamattoman Lukaksen ylös pöydälle muiden näytettäväksi.
”Minä toin hänet, minun Norgeni”, hän sanoi ylpeällä sävyllä, ”kaikista aarteista kauneimman.” Sen sanottuaan hän taivutti päätään alaspäin ja painoi huulensa nuoremman miehen huulille. Lukas, joka ei ollut osannut varautua tilanteeseen, ei myöskään ehtinyt tehdä elettäkään estääkseen viikinkiä. Väkijoukko riemastui ja Mathias sai osakseen sen illan suurimmat suosionosoitukset.
”Huijaamista!” Gilbert julisti heti, kun äänet edes vähän laantuivat, ”Mathias, sinä olet siis niin pelkuri, että et edes voi hävitä kunniallisesti.” Mathias piti edelleenkin tiukan otteen norjalaisesta, mutta nyt hänen huulillaan sentään oli jotain muuta tekemistä.
”Me voimme myös sopia tämän tappelemalla”, hän ehdotti suoraan eikä Gilbert tarvinnut toista kehotusta. Mies rynnisti häntä kohden niin nopeasti, että Mathias ehti juuri ja juuri työntää Lukaksen pois edestä eikä Eliza ehtinyt väliin paistinpannunsa kanssa. Väkijoukko riemastui vielä enemmän, kun kaksi miestä kävi käsiksi toisiinsa. Eliza ja Lukas olivat vähemmän riemastuneita, koska kun pöytä keikahti äkillisistä liikkeistä nurin, he kaksi olivat ne jotka jäivät alle.
Tappelu levisi nopeasti, kun Gilbertin ja Mathiaksen kannattajat alkoivat samoin osoittaa kannatustaan käymällä toistensa kimppuun. Lukas nousi nopeasti ylös maasta, jottei jäisi miesten jalkoihin. Hän oli lyönyt silmäkulmansa pöydänkulmaan kaatuessaan ja hän tunsi jo nyt kuinka mustelma alkoi muodostua ja muutama veripisara tipahti hänen poskelleen. Eliza oli onneksi selvinnyt vähemmällä ja nainen oli jo pystyssä valmiina palauttamaan järjestystä tai liittymään mukaan. Miten vain. Lukas ei välittänyt. Hän halusi vain pois tappelun tieltä ja varmistaa, että se iso viikinki, joka seurasi Tinoa toisena varjona, olisi ollut tarpeeksi viisas pitääkseen Lukaksen veljet poissa väkijoukosta.
Tappelu alkoi laantua yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Muutamat miehet pitelivät kättään tai poskeaan iskun aiheuttaman kivun vuoksi ja muutama nainen oli jo järjestäytynyt hoitamaan pieniä haavoja. Mathias ja Gilbert olivat kumpikin vielä pystyssä eikä voittajasta ollut varmuutta, mutta asia oli kuitenkin ilmeisesti sovittu tai hetkeksi unohdettu, koska he nojasivat toisiinsa nauraen.
Kunnes Mathias näki Lukaksen.
Viikingin ilme vaihtui hetkessä iloisesta vakavaksi, melkein julmaksi, hän päästi käsivartensa tipahtamaan Gilbertin olalta ja käveli suoraan norjalaisen luokse. Kevyesti hänen sormensa koskettivat ruhjetta Lukaksen silmäkulmassa ja niihin jäi hieman verta.
”Kuka tämän teki?” hän kysyi ensin hiljaa ja sitten huusi, ”kuka paskiainen uskaltaa vahingoittaa, jotain mikä kuuluu minulle!” Ihmiset hiljenivät. He kaikki tuijottivat Mathiasta, jonka pelkkä ilme oli pelottava. Hän näytti valmiilta käymään kenen tahansa kimppuun pienestäkin syystä ja, kun Lukas katsoi hänen silmiään, hän näki sen katseen jonka hän oli nähnyt silloin kun Mathias oli ensimmäisen kerran katsonut häntä.
”Kukaan ei tehnyt tätä, idiootti”, Lukas lopulta sai äänensä kuuluviin, kun kukaan ei ollut uskaltanut puhua tai liikahtaa hetkeen siinä pelossa että vihainen viikinkimies sekoaisi, ”minä tipahdin pöydältä, kun sinä kaadoit sen. Oikeastaan tämä on sinun vikasi. Sinä nostit minut sinne!” Mathias tuijotti vakavana eteensä vielä hetken, mutta sitten hän rentoutui ja hänen ilmeensä vaihtui pahoittelevaan hymyyn.
”Anna anteeksi, Norge”, hän kuiskasi ja silitti toisella kädellään norjalaisen poskea, ”minä lupaan olla varovaisempi. Sinuun ei kuulu sattua, Norge.” Hän painoi höyhenenkevyen suudelman ruhjeen päälle ja Lukas antoi hänen tehdä sen. Hän oli silti vielä hieman järkyttynyt siitä, miten viikingin olemus oli salamannopeasi muuttunut. Hän oli näyttänyt valmiilta tappamaan.
Mathias otti kiinni Lukaksen kädestä ja lähti johdattamaan miestä poispäin. Mennessään Lukas oli varma, että hän kuuli useamman kuin yhden syvän helpotuksen huokauksen. Hän olisi huokaissut itsekin, mutta hän ei ollut ihan varma vielä siitä, oliko hän kuivilla vesillä.
****
Tino ja Eirikur olivat kumpikin yllättyneitä, kun suhteellisen rauhallisesti alkanut tilanne kääntyi täydeksi tappeluksi. He olisivat muutoin menneet etsimään veljeään, jonka he näkivät kaatuvan pöydän mukana, mutta Berwald pysäytti heidät ja viesti päänpudistuksella, ettei mukaan meneminen olisi viisasta. Ainoa rauhallinen alue näyttikin olevan vakavan viikinkimiehen ympärillä. Aivan kuin ihmiset eivät olisi uskaltaneet edes tässäkään tilanteessa rikkoa Berwaldin kolmen metrin henkilökohtaista tilaa. Eli Tino ja Eirikur olivat kumpikin hyvässä turvassa.
Kun Mathias meni heidän ohitseen Lukas mukanaan, Eirikur kutsui veljeään, mutta jostain syystä Lukas ei kuullut häntä. Tino liikahti mennäkseen perään, mutta tällä kertaa Berwald pysäytti hänet lempeällä, mutta vahvalla otteella hänen olkapäästään.
”M’thias p’tää hänestä h’olta”, mies vakuutti ja, vaikka Tino oli huolestunut, hän tahtoi luottaa mieheen.
A/N: Tätä fikkiä ei muuten missään nimessä kannata käyttää historian tehtävien lähteenä. Tämä on täynnä asiavirheitä ja taisin myös keksiä pari asiaa joita ei olisi oikeasti ollut edes olemassa viikinkiaikana. Mutta taiteilijanvapaus on hieno asia.
Monet hahmot muuten jäävät vain maininnaksi. Esimerkiksi Saksa on tähän mennessä vain hiippailut taustalla, mutta tähän on myös pikkuhiljaa hiipinyt pieni PruHun vivahde... Yksi heteropari piristää kivasti joukkoa.
Elizan "kaappaamisesta" tulee vielä lisääkin. Muistakaa se, se on tärkeä asia.
-
Oumaigaad!! Sä niinku oikeesti jatkoit tätä! Niinku, totaalisen upeeta! *Puolabakteeritartunta?*
Olen rakastunut tähän ficciin! (Ja Norjaan!) (Ja Islantiin, mutta Norjaan silti enemmän...)
Nyt on vähän kiire, kun ollaan lähdössä, mutta kommentoin nyt pikaisesti.
Luin tämän eilen kokonaan, eli juuri sopivasti, kun olit julkaissut uuden luvun. Kommentoin siis nyt ensin koko ficciä...
Tämä on kyllä jotain niin ihanaa!! En ole koskaan ennen saanut tällaisia "awwws" kohtauksia, mitä tästä tästä tuli melkein jatkuvasti. En ole ennen myöskään pitänyt näin paljoa DenNorista. Tuo ensimmäinen "kaupankäynti" heidän välillään... <3 Hmm, olen muutenkin nähnyt viimeaikoina aikas mielenkiintoisia DenNor-unia... Tiedänkin mitä sinne seuraavaksi tulee. :D
Tässä oli sellainen jännä tunnelma, etenkin näitten ensimmäisten lukujen kohdalla laivassa. En oikein osaa kuvailla... Samaistuin Norjaan ja Tanskaan samaan aikaan, melko ristiriitainen siis, ehkä. Näin myös silmissäni nämä kaikki paikat ja tunsin jonkin tuoksun. Sellaisen, mitä veneissä joskus on. Telttakohtia lukiessa tuntui ahtaalta (ahdistavalta, Norja-parka), kannella melkein itsekin tunsin tuulen ja laineet. Vähän vapaampi olo.
Norjan ja Islannin saapuessa maihin, tunnelma jotenkin latistui, mielestäni... Tilanne kuiteenkin korjaantui, kun Unkari astui kuvaan. :D
Viimeisimmässä luvussa, tuossa juhlakohdassa, tunnelma oli taas mukava. Tuli sellainen partioleirin-iltanuotiomainen olo. Ja sitten myöhemmin jotain muutakin, eihän iltanuotioilla tapella (luulisin. xD)
Kumma kyllä, minusta tuntuu, että pidin hieman enemmän vanhasta kirjoitustyylistäsi. Se oli jotenkin selkeämpää, ja tilanteeseen pääsi paremmin mukaan... Mutta ei hätää! Tämä teksti on edelleenkin mahtavaa, olen koukussa.
Sitten mieleenpainuvien kohtien vuoro (Tulevat lukujen järjestyksestä välittämättä siihen järjestykseen, jossa ne tulevat mieleeni):
-Unkari odottamassa saapuvaa laivaataijotain(????) ja heiluttamassa kättään. Miksiköhän tämä jäi näin syvästi mieleeni, että tuli ensimmäisenä tähän? Varmaan johtui niin vahvasta mielikuvasta. Kiva kohta, muttei siitä sen enempää...
-Tuo ensimmäinen kaupankäynti, jota jo hieman kommentoinkin... Vaikket sinä pidä, Norja, niin minä suorastaan rakastan! Nyyh, olen julma rakasta Norjaani kohtaan. Sain kuitenkin tuossa kohdassa aika järkyttäviä awwwsyhäyäyäyäyäyänosebleed-kohtauksia. Teki melkein mieli kirkua, mutten viitsinyt, kun oli yö ja perhe nukkuu... Olen outo.
-Kohta, jossa Norja hyppäsi mereen. Upeaa. Mahtavaa! Näin sen silmissäni. Ja tunsin. Samaistuin Norjaan täysin! Sitä vain tekee mieli lukea uudestaan ja uudestaan. Norjan ajatukset vedessä, miten hän oli tulossa veljiensä luokse, ja rohkeus siitä, miten hän voisi päästää irti elämästään. Ja silti se taustalla häilyvä heikkous.
-Nyt tulee kiire, mutta ficin alku. Se oli niin suloinen, tykkäsin hirmuisesti! Nauroin itsekin Tinon nimeämistaidoille. En unohda tätä ikinä... Pokkaansa pitelevät veljekset ja supershamaani! *virrrn*
Sitten hahmoista:
-Norja. Hänen nimensä, Lukas, on hyvä valinta. Se sopii Norjalle mielestäni parhaiten, ja tällä nimellä olen valtiota aina kutsunut. Norjan luonne oli todella hyvin saatu esiin, olen ihan hulluna tähän. <33 Tuo vahvuus ja heikkous samaan aikaan, jäinen katse, hiljaisuus ja toinen kerta, kun hän kutsui Mathiasta nimeltä. Ihanaa<3 Onkohan muuten sille taisteluharjoitus-jutulle tulossa mitään, missä se esiintyisi?
-Islanti. Nimi Eirikur on... Mielenkiintoinen. Pidän siitä, mutta olen kuitenkin tottunut nimeen Emil niin paljon, että totuttelu vei aikansa. Tämä hahmo oli minusta ehkä hieman ooc, mutta pidin hänestä silti.
-Suomi. Tino, totta kai! Minusta Tino oli ehkä hieman turhankin hämmentynyt ja pelokas Ruotsin suhteen, mutta tämäkin näytti parantuvan parin viime luvun aikana. Oma suloinen itsensä hän kuitenkin muuten oli. Toi pirteyttä tarinaan.
-Tanska. Mathias sopii hyvin. Sitähän minäkin aina... Tanskaan pystyi samaistumaan, ja tämä herra tuuppasi viime yyön uneeni mukaan. (Ja oikeastaan myös kolme veljestä, näin nimittäin jotain outoa muunnos-unta ficistäsi. xD Ajattelin kertoa siitä kommentin lopussa lisää.) Pirteä ja virnuileva, sekä monien mielestä ärsyttävä. Eli ihan niin Tanska, kuin Tanska vaan voi olla.
-Ruotsi. Berwald, mikä muukaan. :D Välillä hänestä lukiessaan tuli sellainen "Huaaaa, jeei, Berkku! BerkkuBerkku, hyvä Berkku!" olo... Mikäköhän sekin on......... .. oikeasti...... Mukavaa, kun tämäkin valtio on mukana, vaikka hän usein minua hieman ärsyttääkin. Mutta ei, se reaktio, kun Ruotsin ensiesiintymisessä tajusin että tämä pelottava viikinki oli Ruotsi... Mieleni oli nimittäin kerinnyt luomaan nimen paljastusta ennen vallan erilaisen mielikuvan! xD
-Muut hahmot. Mielestäni kaikille sopivat nimet hyvin, ja odotan innolla monien hahmojen esiintymistä!!
Huoh, nyt pitäisi mennä pakkaamaan tavaroita... Kerron kuitenkin ensin unestani, jos kiinnostaa. Se nimittäin sai alkunsa tämän ficin lukenmisesta. (Arvasinkin, että tulen näin ihanasta ja mieleenpainuvasta ficistä unia näkemään. :3)
Minä olin unessa Tino. Olimme laivan kannella, tuo myrsky oli juuri käynnissä... Mutta sensijaan, että kummatkin, Norja sekä Islanti olisivat lentäneet veteen, vain Islanti lensi.
Myöhemmin sitten olin Norjan kanssa jonkun talon pihalla, Islannin hautajaisissa. (Nyyh, menetti henkensä unessani, pikkuinen. On minun mieleni niin julma...)
Okei, nyt tuntuu sen verran siltä, että menee ohi aiheen, joten lopetan.
Ja koska äiti stalkkaa tuossa niskan vieressä.
Joten jatkoa, kiitos, koukussa olen!
t. Puolakkahillo
ps. anteeksi kirjoitusvirheistä. Tosiaan, kiire.
-
Heiii!
Lupasin kommentin, joten tässä tulee ^^ No niin, tota... Tää sun kirjoitustyylis on edelleen hyvä. Muutosta vaan parempaan suuntaan (Mä oon kyllä niin huono ettimään mitään eroavaisuuksia, etten kyllä edes huomannut kauheesti eroa... Anteeksi)
Berwald on läpi tän ficin ollut tosi suloinen <3 Näissä luvuissa se oikein korostui, tuli välillä sellain "Oii, söpöä" olo. Kivaa, PruHun on kanssa yks mun suosikkiparituksista, hauskaa saada vähän sitäkin :)
Sitäpaitsi Eliza vaan on niin ihana, rakastan <3
Mä oon tässä yrittänyt kehitellä jotain rakentavaa palautetta, mutta ajankohta on hiukka liian myöhäinen rakentavan palautteen antamiseen... Mä jotenkin aavistin, että Tanska jossain vaiheessa esittelee Norjan aarteenaan ^_^ Kyllä mäkin olisin Norjan äänestänyt suurimmaksi aarteeksi.
Tosi kiva kun Norjan luonteeseen on tullut pientä särmää, eihän Norja nyt suostu Tanskan vallan alle jäämään! Sen lisäksi Norjalla on muutenkin sun ficeissä mukavasti tunnetta ja luonnetta. Eihän kukaan ihminen (tai valtio) voi olla täysin tunteeton. Kyllä sellasiakin Norgeja löytyy, mitkä on kirjotettu täysin luonteettomiksi :(
Mut joo, en kyllä keksi enää mitään muuta. Ihana ficci ja ihana Vyra kun jatkoit tätä <3
Menolly
PS. Anteeks tämän kommentin ihmeellinen sekavuus tms. Kaikkeni yritin ja parhaani tein.
Ja kyllä miusta oli ainakin tosi ihana yllätys, kun mun poissaollessa lukuja oli ilmestynyt kaks ^^ Mitä niitä turhaan panttaamaan.
-
Slytherin cat: Kiitos! Joo mä ihan oikeesti! Mun kirjotustahti on tällä hetkellä sama kun silloin kun tein Ensitapaamista ja Köpin pituus on jo yli puolet sen fikin pituudesta (mä arvioin että mulla on vielä 4-5 lukua kirjoittamatta eli tästä voisi tulla jopa pidempi ja yhteensä noin 26 lukua pitkä). Jos toi oli sun pikainen kommentti niin mä haluan nähdä sen ei-pikaisen kans. Tää fikki sai muutenkin alkunsa unesta, että en yhtään ihmettele, jos sillä on joku vaikutus aiheuttaakin niitä.
Menolly: Oi, kiitos! (ei tarttennutkaan pakottaa!) Mä yritin saada Norjaan lisää särmää, mutta siinä on muuten sitten vaikea hahmo kirjoittaa. Toisaalta hänen pitäisi olla tosi tosi vihainen Tanskalle, mutta kun mä haluun ne rakastumaan toisiinsa...
Neljästoista luku: Katumussyndrooma
Mathias työnsi Lukaksen edellään sisään ovesta ja salpasi sen sitten perässään. Norjalainen löysi itsensä pienestä rakennuksesta, joka oli vain hieman isompi kuin se pieni mökki, johon hän ja hänen veljensä olivat asettuneet. Tämä asunto oli kuitenkin huomattavasti asutumman näköinen. Huonekaluja oli enemmän ja sekalaiset tavarat peittivät sitä tilaa, mikä jäi yli. Tulisijassa näkyi silti muutama lämpimänä hehkuva hiili ja Lukaksen ei ollut vaikea arvata, kenelle asunto kuului. Hän tunnisti helposti pitkävartisen kirveen, joka nojasi seinään oven vieressä, ja vaatteet joita hän oli nähnyt Mathiaksen käyttävän.
Viikinkimies olisi normaalisti luultavasti huomauttanut jotain siitä miten hän oli viimein saanut norjalaisen taloonsa, mutta ilmeisesti hän oli liian huolestunut sanomaan mitään sellaista. Hän vain työnsi Lukaksen istumaan jakkaralle pöydän ääreen ja puuhasi hetken tulisijan edessä herätellen hiillosta takaisin eloon. Palatessaan norjalaisen luo hänellä oli mukanaan sekä sytytetty kynttilä että pieni puinen rasia, jonka sisältö oli vielä Lukakselle arvoitus.
”Anteeksi”, Mathias sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ja asetti kynttilän pöydälle tuomaan valoa ennen kuin polvistui lattialle norjalaisen eteen.
”Et sinä ennen ole sitä pyytänyt”, Lukas mutisi takaisin ja hyvin pieneksi, tuskin huomattavaksi hetkeksi, Mathiaksen kädet jähmettyivät kesken tuomansa lippaan tutkimisen.
”Silloin oli eri tilanne”, hän sanoi jatkaen edelleen samalla oudon hiljaisella äänensävyllä. Lukas olisi halunnut vastata jotain, muistuttaa miestä siitä mitä hän oli tehnyt, mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi. Hän halusi vain etsiä veljensä ja nukahtaa heidän viereensä aivan kuten he olivat tehneet niin monina kylminä öinä ennenkin. Mathias oli löytänyt jostain palan pehmeää kangasta ja paineli sillä nyt kevyesti Lukaksen ruhjetta. Hän oli kastanut kankaan jollain aineella, jonka oli lippaastaan löytänyt ja sen raikkaalla tuoksulla oli oudon rauhoittava vaikutus Lukakseen.
Mathias ei sanonut enää mitään. Hän vain puhdisti nuoremman miehen ruhjeen ja tarkisti, ettei tällä ollut näkyviä haavoja missään muualla. Laivamatkan aikana tulleet haavat ja ruhjeet olivat suurimmaksi osaksi jo parantuneet ja Tino oli hoitanut niitä parhaiden kykyjensä mukaan, mutta viikinki tarkisti kuitenkin nekin. Lukas ei välittänyt panna vastaan, joten hän antoi miehen tehdä mitä halusi pysäyttäen tämän kädet vain silloin kuin ne yrittivät nostaa hänen tunikansa helmaa. Yllättäen Mathias antoi periksi ja keskittyi vain näkyviin vammoihin.
Tulen rätinä ja Mathiaksen käyttämän aineen tuoksu saivat jo muutenkin uupuneen Lukaksen nuokkumaan, joten hän hätkähti hieman, kun viikinki laittoi lääkintätarpeensa syrjään ja nosti kätensä nuoremman miehen poskelle. Hän silitti pehmeää ihoa peukalollaan ja katsoi häntä vakavana suoraan silmiin. Pienen hetken Lukas vastasi hänen katseeseensa. Se oli niin erilainen nyt. Vain hetki sitten siniset silmät olivat olleet kylmät ja vailla muuta tunnetta kuin viha, mutta nyt ne katsoivat norjalaista lämpimästi eikä hän ollut varma, mitä hän niistä näki. Ei ainakaan sitä samaa, jota hän oli ennen niissä nähnyt. Lukas siirsi päätään sen verran, että kevyt kosketus katosi ja katsekontakti särkyi.
”Sinun pitäisi mennä kotiin”, Mathias sanoi ja sanaakaan sanomatta Lukas nyökkäsi. Hän nousi paikaltaan ja lähti talosta katsomatta kertaakaan enää viikinkiä joka jäi hetkeksi siihen lattialle polvilleen.
****
”Veli, oletko kunnossa?” Eirikur sanoi ensimmäisenä, kun Lukas astui sisään heidän uuteen pieneen kotiinsa. Tino oli pitänyt tulta yllä ja huolimatta yön viileydestä mökissä oli tarpeeksi lämmin ja luultavasti he pärjäisivät hyvin Berwaldin antamien turkisten alla.
”Täysin kunnossa”, Lukas vastasi. Tino tuli hänen luokseen ja tarkasteli uusinta ruhjetta tottunein silmin tulen valossa. Ilmeisesti hän ei löytänyt siitä mitään huolestumisen arvoista, koska hän vain nyökkäsi eikä tehnyt mitään elettä kaivaakseen luvatta viemänsä lääkelippaan esiin.
”Näyttää hyvältä”, hän mutisi, ”jos se on aamulla kipeä tai turvonnut, kerro minulle heti.”
”Kyllä, herra”, Lukas mutisi, mutta hänen sarkastinen vaikutelmansa epäonnistui hieman sanoja seuranneen haukotuksen vuoksi. Tino hymyili hänelle selvästi huvittuneena.
”Nukkumaanmeno aika”, Eirikur myönsi ja haukotteli hänkin. Hän ja Tino olivat jo vaihtaneet päälleen kevyemmät pellavaiset yöpuvut, joten Lukas seurasi esimerkkiä. Mökissä ei ollut tilaa erillisille makuualustoille, mutta se ei heitä haitannut. He olivat tottuneet nukkumaan kylkikyljessä ja he kaikki tunsivat tarvitsevansa läheisyyttä sinä yönä, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.
Lukas nukahti kolmikosta viimeisenä. Hän katseli kuinka hiipuvan tulen hehku loisti Eirikurin hopeisilta hiuksilta ja kuinka tyyni Tinon ilme oli, kun hän nukkui. Kummankin hengitys oli tasainen ja Lukas alkoi tiedostamatta hengittää samaan tahtiin. Juuri ennen nukahtamistaan hän ajatteli, kuinka hyvältä tuntui taas nukkua vierekkäin aivan, kuten he olivat lapsesta asti tehneet. Tino makasi selkä seinää vasten, Eirikur kippurassa veljiensä välissä ja Lukas vanhimpana ulommaisimpana.
A/N: Tää oli aika lyhyt luku, mutta seuraava on pidempi sitten (mä laitan sen varmaan maanantaina sitten niin saatte pari päivää pohtia jotain mitä sitten ikinä pohdittekaan). Tappeleminenkin alkaa ensi luvussa, jee!
Mä yritän saada Tanskan muuttumaan hieman, mutta ei hänestä kuitenkaan ihan pehmoa tule (mitä nyt vähän tossun alle jää...). Tämä luku nimittäin oli se, jossa hän oikeasti tajusi rakastavansa Norjaa. Ennen tätä hän oli vain kiinnostunut ja osoitti sen oudosti. Mä vähän pelkään, että en saa tätä suhdetta kirjoitettua niin kuin haluaisin, mutta toivotaan parasta. Aina on sitten nuo muut parit, joilla voin paikata.
-
Mitämitämitä tää jatkuu taas! o.o ♥ Joskus vuosi sitten luin tämän heti alkuun Hetalian löydettyäni, mutta luin nyt uudestaan ja hävettävän vähän sitä enää tästä muisti.. Kaikista eniten oli jäänyt mieleen kohta, jossa aalto pyyhkäisee Lukasin ja Eirikurin mereen.
Luin viime kesänä myös sun (ainakin melkeen) kaikki muutkin ficit, mutten vaan uskaltanut kommentoida. Hehe. Ja en uskonut, että sä enää tänne takasin tulisit kirjoittelemaan. Onneksi tulit :3 Kuitenkin, tykkään ihan hirveesti sun tyylistä (vanhemmasta ja nyt uudesta)! Tämäkään ei mikään aiheeltaan ole mikään hullunhauska, vaan ennemin synkähkö ja vakamman puoleinen (paitsi kaikki iiiiihanat SuFin ja DenNor kohtaukset. Varsinkin SuFin, ah kuolen niille :3 ♥) mutta sun teksti on silti kevyttä ja sitä on mukava lukea. Aiheesta puheenollen, rakastan tätä viikinki!Au:ta niiin paljon! Tätä on ihan liian vähän suomeksi (ja englanniksikin) mutta mun tuskaani helpottaa, että nää harvat on näin mahtavia ja ihania!
Tykkään tosi paljon kaikista hahmoista (okei Gil on välillä vähän ärsyttävä, mutta se nyt kuuluu asiaan), mutta erityispropsit pitää antaa Mathiakselle! Aika moni onkin jo sanonut, mutta sanonpa minäkin, että on ihana lukea tollasta.. järkevämpää Tanskaa! Se mikään idiootti ole (vaikka vähän hölmö joskus). Ei-niin-oleellisena mainitsen myös sen, että tykkään kauheesti sun nimivalinnoista, ne on aikalailla samat kun munkin headcanonissa! Esim. Eirikur vaan musta sopii Islannille niin hyvin!
Tää nyt oli vähän tällasta tajunnanvirtaa, eli ei mitään järkeä tässä. Aika lyhyeksikin jäi ;__; Joka tapauksessa, halusin vaan tulla kiittämään sua, että ylipäätään oot kirjottanut tällasta ihanaa ja nyt palasit jatkamaan~ ^^
-
Mitä silmäni näkevätkään??
Olen käynyt tässä tauon aikana lukemassa tämän ficin useampaankin kertaan ja on pakko myöntää että innolla ei ollut rajaa, kun huomasin että jatkoa oli tullut. Mahtavaa että tämä päivä koitti! Tauosta huolimatta olet todella pitänyt laatusi yllä (voiko noin edes sanoa...) ja jos ei katsoisi päivämääriä en usko että eroa huomaisi. Tarinaa jatkuu luontevasti ja hahmoissa ei ole tapahtunut mitään radikaaleja muutoksia. Tarinasi on edelleen se ihana aarre, jonka luo palaa aina uudelleen.
Mielipiteeni ei ole tässä välissä muuttunut ja monenkin ficin jälkeen olen vieläkin sitä mieltä että tämä on paras koskaan lukemani. Kommenttini nyt ovat aina tällaisia typeriä hypetysviestejä, mutta tiivistetään nyt se mitä minulla oli tarkoitus sanoa yhteen lauseeseen:
"Kiitos, kun palasit tämän tekstin pariin." :)
-
Oii, uusi luku! Ja näin nopeasti!
Saat ehkä vielä joskus nähdä sellaisen "ei kiireellä kirjoitetun kommentin", mutta tämäkään ei sitä vielä ole... Tällainen minikommentti vaan:
Tämä luku oli todella suloinen, Mathias oli kovin huolehtivainen. :3 Tykkään tästä lauseesta:
Hän katseli kuinka hiipuvan tulen hehku loisti Eirikurin hopeisilta hiuksilta
Tuo kuvaus oli tosi kaunis. <3
Kun tuo luku oli tosiaan aika lyhyt, ei minulla ole kovin paljoa kommentoitavaa... Kiitos tästäkin luvusta kuitenkin, odotan jatkoa! ^^
-
Uusi lukija ilmoittautuu!!
Jee löysin uuden hetalia ficin! No kuitenkin ficcisi juoni on koukuttava ja pidän tästä ideasta missä pojat päätyivät viikinki kylään, ja sitten kylän seikkailuihin.
Tarina on ihanaa vaihtelua sille että he olisivat "virallisia" maita, vaan he seikkailevat maina jossain muissa seikkailuissa ihanaa. Hahmot ovat todella toimivia ja pidän kirjoitus tavastasi muutenkin, tuo Lukasin ja Mathiaksen suhde on ihastuttava, tässä viimeisessä luvussa oli hellyttävää että Mathias hoiti Lukasia. Ficcisi on koukuttava ja saa miettimään lisää kylästä ja sen asukkaista mutta myös suhteet saavat odottamaan innolla jatkoa. :)
Kuolotar
-
Questacia: Kiitos! Musta on niin kiva tietää, että joku pitää tästä. Olihan mullakin hauskaa kirjottaessa, mutta se on eri asia...
Salmiakkityttö: Oi, kiitos!
Slytherin cat: Kiitos! Joo, mä voin nyt laittaa näitä nopeammin, kun kaikki on valmiiksi kirjoitettu ja tallennettu kolmeen eripaikkaan, joten ei pitäisi tulla seiniä vastaan enää.
Kuolotar: Jee, uusi uhri! Kiitos!
Ihan btw, tästä eteenpäin aika kulkee välillä pienillä hyppäyksillä. Tässä fikissä kuitenkin kuluu useampi vuosi enkä mä keksi mitään mielenkiintoista joka päivälle. Mutta mä yritin kirjoittaa niin että se ajankuluminen on luonnollista.
Viidestoista luku: Tappelu-syndrooma
Kului muutama päivää ja veljekset alkoivat tottua viikinkikylän erikoislaatuiseen elämään. Eliza piti heille usein seuraa ja kyseli usein outoja kysymyksiä varsinkin Lukakselta. Mies vastasi niihin aina hyvin lyhyesti ja niin tylysti kuin vain kehtasi. Nainen ei tuntunut olevan tyytynyt niihin vastauksiin, mutta pysyi kuitenkin lähettyvillä katsoen veljeksiä välillä oudosti.
Eirikur ja Lukas pitäytyivät enimmäkseen omissa oloissaan sietäen uteliaita kyläläisiä mutta hakematta kuitenkaan kertaakaan kontaktia. Tino sen sijaan oli nopeasti löytänyt uusia ystäviä ja varsinkin Eduardin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Heille paljastui hyvin nopeasti, että Eduard itse asiassa puhui kieltä joka oli hyvin lähellä sitä jota Tino oli alun perin lapsena oppinut. Miehet viettivät pitkiä hetkiä jutellen oudolla kielellään, jota kukaan muu ei tunnustanut ymmärtävänsä. Berwald oli aina lähettyvillä, mutta tarpeeksi kaukana jottei pelästyttäisi ketään ankaralla olemuksellaan. Muutaman kerran Tino huomasi hänet ja joka kerta hän kääntyi ja vilkutti miehelle hymyillen. Joka kerta Berwald tunsi jo tutuksi käyneen oudon piston sisällään ja hän tunsi olonsa kummaksi.
Myös Mathias piti veljeksiä silmällä ja usein hän pysähtyi kesken kaiken vain katsoakseen Lukasta miettivä ilme kasvoillaan. Hän teki sen paljon salavihkaisemmin kuin Berwald eikä norjalainen koskaan tuntunut huomaavan tarkkailijaansa. Tai sitten hän ei vain välittänyt.
Kerran Mathias ja Berwald sattuivat tarkkailuhetkelleen yhtä aikaa. Veljekset olivat kaikki kolme lähellä kylän keskusaukiota. Miehet eivät tarkalleen kuulleet, mistä oli kyse, mutta ilmeisesti Eiza ja Feli selittivät juuri jotain vuotuisesta talvijuhlasta.
”Hei, Sve”, Mathias yhtäkkiä sanoi katkaisten jo hetken kestäneen hiljaisuuden.
”M’tä?” ruotsalainen kysyi kääntämättä kertaakaan katsettaan Tinosta, jonka tapa heiluttaa käsiään pienissä eleissä silloin kun hän innostui puhumaan jostain, kiehtoi miestä kovasti.
”Minulla on ollut outo olo viime aikoina”, Mathias myönsi tuijottaen hänkin samaa ryhmää, mutta eri henkilöä. Lukas seisoi hieman veljiensä takana ja kuunteli tarkasti, vaikkei itse sanonut sanaakaan.
”Onn’ksi olk’on”, Berwald vastasi, ”s’tä k’tsutaan a’kuistumiseksi.”
”En minä sitä tarkoittanut”, toinen viikinki mutisi takaisin.
”H’rmi. M’nä jo t’ivoin.”
”Minä en ole koskaan ennen tuntenut näin”, Mathias alkoi selittää pyytämättä, ”aivan kuin minun sisältäni puuttuisi pala ja olisin vasta nyt tajunnut sen. Enkä tiedä, miten pystyn täyttämään sen tyhjän kohdan. Se on samalla ikävän pistävä tunne, mutta kuitenkin paras tunne koskaan.” Berwald käänsi katseensa Tinosta Mathiakseen ensimmäisen kerran sen keskustelun aikana ja katsoi häntä pitkään tutkivasti.
”S’nä olet harv’naisen t’nteellinen”, hän sanoi ja Mathias tuhahti hiljaa, muttei kieltänytkään. Hetken he olivat hiljaa kunnes Mathias taas jatkoi.
”Sinulla on sama tunne, eikö olekin?” hän kysyi. Berwald saattoi olla erakkoluonne, mutta Mathias oli seilannut hänen kanssaan tarpeeksi monta kertaa, että jopa hän huomasi kuinka mies oli viime aikoina muuttanut käyttäytymistään.
”Ja”, Berwald lopulta vastasi mietittyään vastaustaan hetken. Mathias nyökkäsi ja hetkeksi hänen kasvoillaan viivähti vihainen ilme.
”Sinun outo tunteesi ei johdu Norgesta?” hän kysyi selvästi valmiiksi vihaisena, ”hän kuuluu minulle.” Berwald pudisti päätään nopeasti ja Mathiaksen mieliala vaihtui kerralla taas mietteliääksi ja oudon rauhalliseksi.
”T’no”, Berwald selitti ja samassa hänen katseensa eksyi taas mieheen, josta hän oli puhunutkin.
”Hienoa”, Mathias mutisi, ”niin minä arvelinkin.” Mies ei sanonut enää mitään eikä esittänyt enää yhtäkään kysymystä, joten hän oli ilmeisesti saanut vastauksensa. He katselivat hetken kahdestaan hiljaa Tinoa ja Lukasta, mutta sitten Mathias kääntyi ja häipyi paikalta yhtä hiljaa kuin oli sinne tullutkin. Miehen mentyä Tino sattui vilkaisemaan taakseen. Hän huomasi etäältä tarkkailevan hahmon heti ja jo tuttuun tapaansa nosti kättään ja hymyili.
Berwald kohotti kättään hieman vastaukseksi ja ihmetteli, miten pelkkä yksi pieni hymy Tinolta täytti hetkeksi sen uuden tyhjän tilan hänen sisällään, mitä mikään muu ei tuntunut täyttävän.
*****
Noin reilu kuukausi veljesten sieppaamisesta ensilumi satoi maahan. Yöt olivat käyneet kylmiksi ja Berwald oli huolestuneena kantanut Tinolle enemmän turkiksia ja polttopuita, vaikka hänelle sanottiin monta kertaa, ettei siihen olisi tarvetta. Päivänvalon määrä myös väheni päivä päivältä ja hitaasti kylä alkoi vaipua talvilepoon. Talven ensimmäisten lumien sataessa alkoi myös käydä entistä selvemmäksi se, kuinka erikoista kylän väestö oikein olikaan. Alkuperäiset viikingit jatkoivat toimiaan kuten aina, mutta monet kaukomailta tulleet menivät joko sekaisin tai vaihtoehtoisesti lukkiutuivat sisätiloihin ja vannoivat, etteivät koskaan enää astuisi ulos. Tino vietti yhden iltapäivän Felin seurana, kun italialainen yritti houkutella vastustelevaa veljeään ulos. Lovino vannoi joka vuosi, että matkustaisi takaisin etelään, jossa kaikki oli hänen mielestään paljon paremmin, mutta kuitenkin hän joka vuosi jätti matkansa tekemättä. Tino ei ollut suoraan kysynyt asiaa, mutta Feli oli avuliaasti selittänyt asian liittyvän jotenkin Antonioon. Sen pidempää selitystä italialainen ei ehtinyt kertomaan, koska yllättäen Romano päättikin tulla ulos ja nakata veljensä lumihankeen.
Tino myös sai selville, ettei viikinkikylällä ollut varsinaista parantajaa. Monet asukkaista osasivat hoitaa erilaisia pieniä vammoja ja valmistaa jonkin verran lääkkeitä, mutta Tinon taidot saivat nopeasti huomiota ja hän alkoi hoitaa parantajan töitä. Tämä myös tarjosi Berwaldille uuden tehtävän, koska innokas suomalainen ei osannut sanoa ”ei” ja ilman ankarailmeistä viikinkimiestä selustassaan, hän olisi pian hukkunut töihin.
Eräänä koleana harmaana päivänä Lukas teki jotain, mitä ei olisi uskonut koskaan tekevänsä. Hän etsi Mathiaksen käsiinsä.
”Täällä sinä siis olet”, norjalainen totesi löydettyään viimein etsimänsä viikingin suurtalon pöydän äärestä. Gilbert, Daan ja Antonio olivat myös hänen seurassaan samoin kuin useampi viikinkimiehistä. Talvi tarjosi paljon luppoaikaa ja joillekin miehille se tuntui tarkoittavan vain hyvää syytä viettää päivät porukalla juoden ja rellestäen.
”Oliko sinulla ikävä minua, Norge?” viikinki kysyi tyytyväisenä, ”jos olisin tiennyt, olisin heti tullut luoksesi!” Lukas pyöräytti silmiään ja istui alas Mathiasta vastapäätä. Tiukalla otteella hän tarttui miehen kolpakkoon ja siirsi sen syrjään.
”Sinä lupasit minulle jotain”, hän sanoi siirtyen tapojensa mukaisesti suoraan asiaan. Gilbert avasi suunsa kommentoidakseen jotain, mutta Mathias loi häneen niin tiukan katseen, että Daan totesi parhaaksi tukkia toverinsa suu. Vaalea mies yritti kuitenkin parhaansa saadakseen asiansa sanottua, mutta merkitys katosi jonnekin.
”Minä olen luvannut sinulle monia asioita”, Mathias sanoi virnistäen ja nojasi leukaansa kämmeneensä, ”suurimman osan ja hauskimmat vain unissani, mutta toteutan mielelläni nekin jos vain toivot.” Lukaksen katse tuntui viilentävän koko huonetta muutaman asteen, mutta viikinkimies näytti silti todella tyytyväiseltä itseensä.
”En tarkoittanut sitä”, norjalainen sanoi, ”lupasit opettaa minut taistelemaan.” Mathias oli hetken hiljaa ja sitten hän kurotti kättään napatakseen Lukaksen viemän kolpakon. Hän otti siitä pitkän kulauksen ennen kuin vastasi.
”Huomenna, rakkaani”, hän lopulta sanoi, ”tule pienelle aukiolle metsässä kylän ulkopuolella hetki auringon nousun jälkeen.” Lukas nyökkäsi myöntymykseksi ja nousi ylös. Mathiaksella oli kuitenkin eri ajatus miehen lähtemisestä ja hän tarttui norjalaisen käsivarteen kiskaisten tämän lähemmäs. Lukas melkein kaatui hänen syliinsä, mutta sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa ja mulkaisi viikinkimiestä kylmästi.
”Mikset viipyisi hetkeä nyt kun kerta tulit tänne”, Mathias sanoi virnistäen, ”sylini on aivan tyhjä, mutta olen kuullut että se on todella miellyttävä paikka istua.” Lukas ei sanonut sanaakaan. Hän vain läimäytti miestä vapaalla kädellään ja kiskaisi sitten toisen irti otteesta. Muutamat pöydänääressä olevista miehistä nauroivat, kun norjalainen käveli pois nopeasti pitäen ryhtinsä, mutta Mathiaksen katse sai useimmat vaikenemaan ja keskittymään juomiinsa.
”Siinä sinulla on aarteesi”, Gilbert kuitenkin sai sanottua ja nauroi käheästi päälle.
”Ja sinulla ei ole varaa puhua”, terävä naisenääni vastasi sivusta ennen kuin Mathias ehti. Vaalea mies totesi ihmeen nopeasti juomansa hyvin kiinnostavaksi ja teki kaikkensa ollakseen huomioimatta Elizaa, joka sattui aivan sattumalta kantamaan juuri painavaa paistinpannua käsissään.
*****
”Huomenta, Norge!” Mathias toivotti iloisesti ja tiputti kantamansa paketin maahan ilman sen suurempia seremonioita. Paketti kalahti osuessaan maahan ja Lukas katseli sitä uteliaana.
”Mitä tuo on?” hän kysyi hymyilevältä viikingiltä.
”Aseita”, Mathias vastasi, ”et sinä ilmankaan voi tapella.” Hän avasi pakettinsa Lukaksen tutkivien silmien alla ja esitteli jokaisen aseista lyhyesti. Suurin osa näytti olevan ryöstösaalista, mutta mukana oli myös pari jotka Mathias väitti ostaneensa, vaikkei muistanutkaan enää mistä. Lukas tunnisti helposti pitkävartisen kirveen, jonka hän oli tottunut näkemään miehen mukana. Sen lisäksi joukossa oli pari erimittaista veistä, yksi kevyempi kirves, raskaan näköinen miekka ja toinen, joka oli paljon kevyempi ja oudon käyrä. Mathias nosti oudomman miekan ylös ja pyöräytti sitä kädessään tottuneesti.
”Gilbert toi tämän idästä”, hän selitti ja kuljetti puolihuolimattomasti sormeaan pitkin terän kaiverruksia, ”se oli sama reissu, jolla Eliza tuli tänne. Gil ei jostain syystä puhu siitä paljoa.” Lukas nyökkäsi hajamielisesti keskittyen tarkkailemaan aseita edessään. Hän ei ollut varma, mikä niistä olisi hänelle paras, mutta hän kuitenkin karsi vaihtoehtoja mielessään. Mikään kovin raskas se ei ainakaan saisi olla. Hän luottaisi mieluummin nopeuteen kuin raakaan voimaan.
”Minä ajattelin ehdottaa sinulle veistä”, Mathias sanoi ja ojensi hänelle veitsen joka oli suurin piirtein hänen kyynärvartensa pituinen. Lukas otti sen käteensä ja yritti löytää hyvän otteen. Mathias kuitenkin vain nauroi, kun norjalainen oli mielestään valmis.
”Et sinä voi pitää sitä noin”, viikinki sanoi ja tarttui hänen veistä pitelevään käteensä, ”siirrä ote kahvalla taemmas niin et viillä itseäsi. Olisi ikävää, jos Norgeni saisi haavoja.”
”Minä en ole sinun Norgesi”, Lukas mutisi, mutta noudatti kuitenkin neuvoa. Mathias nyökkäsi tyytyväisenä ja keskittyi selittämään enemmän. Muutaman kokeellisen heilahduksen ja puunrunkoa kohden suoritetun iskun jälkeen Lukas kuitenkin heitti veitsen takaisin muiden aseiden joukkoon.
”Se ei tunnu oikealta”, hän sanoi. Lukas ei vaivautunut selittämään Mathiakselle sen enempää siitä mikä kaikki oli väärin siinä veitsessä, mutta se ei vaan tuntunut sopivalta. Kahva oli liian lyhyt, jotta hän olisi voinut käyttää kumpaakin kättään ja lyhyys esti samoin aseen nopean siirron kädestä käteen. Eikä hän edes pitänyt tavasta, jolla sitä oli tarkoitus käyttää.
”Valitse sitten toinen”, Mathias kehotti ja seurasi uteliaana kuinka Lukas totisena kokeili jokaista aseista ennen kuin päätyi lyhyeen kirveeseen.
”Erinomaista, Norge”, hän kehui ja selitti lyhyesti, miten kirveen käyttö poikkesi veitsestä. Sitten hän nosti omansa maasta.
”Otetaanko pieni ottelu?” hän kysyi virnistäen, ”ei hätää, Norge, en aio loukata sinua.” Lukas tuhahti ja paransi otettaan kirveen nahoitetusta varresta.
”Oletko sinä aina noin ärsyttävä”, hän kysyi.
”Sinä rakastat minua sen takia”, Mathias vastasi ja nauroi, ”mitä, jos tekisimme tästä vielä hieman jännittävämpää, Norge?” Lukas jännittyi hiukan varautuneena sanojen vuoksi, mutta pysyi silti paikallaan.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.
”Jos voitat minut, saat palkkion”, viikinki selitti, ”katsotaanpa… suudelman?” Lukas katsoi häntä jäätävästi.
”Minä en halua suudella sinua, joten se ei ole kovin hyvä palkkio”, hän totesi.
”Tehdään sitten se niin päin, että jos minä voitan, minä saan suudelman sinulta”, Mathias sanoi hetken mietittyään, ”itse asiassa tämä on paljon parempi idea. Minä pidän suudelmista.”
”Tai sitten minä voisin etsiä jonkun muun opettajaksi”, Lukas sanoi nopeasti, mutta viikingin virne vain leveni.
”Epäilen, rakas Norge”, hän sanoi, ”taisteluharjoituksissa voi sattua yhtä sun toista eikä kukaan halua minun vihaani.” Lukas muisti viikingin ilmeen sinä iltana, kun hän oli saanut pienen ruhjeen, ja sen miten kauhistuneita ihmiset olivat olleet. Hän joutui vastentahtoisesti myöntämään myös sen, että teräsaseiden kanssa hän luultavasti saisi pari uutta arpea jo pelkästä harjoittelusta.
”Kuinka kovasti sinä tahdot oppia taistelemaan, Norge?” Mathias kysyi katkaisten norjalaisen ajatukset hetkeksi. Hän halusi suojella veljiään jo pelkästään se syy, miksi hän nyt seisoi täällä pienellä lumisella aukiolla viikingin kanssa, oli osoitus siitä kuinka vähään hän pystyi. Lukas puri hammastaan ja asettui parempaan asentoon.
”Olkoon se sitten niin”, hän vastasi.
Puoli tuntia myöhemmin hän makasi maassa selällään sydän lyöden nopeasti ja keuhkot pumpaten epätoivoisesti enemmän ilmaa hänen kehoonsa. Hänen käsiään särki Mathiaksen äkillisen hyökkäyksen jälkeen ja hänen oma kirveensä lojui hetkeksi unohtuneena hänen vieressään. Viikinki seisoi hänen yllään nojaten oman kirveensä varteen ja Lukas hetken vihasi sitä, miten toinen mies ei näyttänyt edes hengästyneeltä vaikka hän itse oli väsyneempi kuin koskaan.
”Se sujui hyvin, Norge”, Mathias kuitenkin sanoi tyytyväisenä, ”minä tiesin, että sinulla on tuli sisälläsi.” Lukas mumisi pari rumaa sanaa ja nousi istumaan hitaasti. Hän hapuili kirvestään, mutta Mathias työnsi sen syrjään.
”Ei enää tälle päivälle”, hän sanoi, ”jatkamme huomenna taas aamunkoiton jälkeen.” Lukas jatkoi rumien sanojen listaansa, mikä sai viikingin naureskelemaan hieman.
”Minä voitin”, hän muistutti tyytyväisenä, ”joten…” Lukas tuijotti häntä äkäisesti ja punnersi sitten itsensä jaloilleen, vaikka hän tiesi hyvin askeltensa haparoivan hieman. Hän todellakin harkitsi koko sopimuksen unohtamista, mutta joskus miehen oli tehtävä, mitä miehen täytyi. Mathias oli häntä pidempi, joten Lukaksen täytyi nousta varpailleen ja ottaa tukea miehen olkapäästä voidakseen painaa huulensa pikaisesti viikingin otsalle. Se oli viaton suudelma. Hän antoi joskus samanlaisia veljilleen silloin kun hänen täytyi lohduttaa heitä jostain syystä.
”Me emme sopineet suudelman tyypistä”, Lukas sanoi niin varmalla äänellä kuin pystyi ja käveli sitten nopeasti pois pysähtyen vain poimimaan uuden kirveensä mukaan.
Mathias katsoi hänen peräänsä outo sekoitus epäuskoa, hämmennystä ja iloa kasvoillaan. Sitten hänen huulensa levisivät hymyyn.
”Norge…”, hän kuiskasi itsekseen.
A/N: Mä oon nähnyt muissakin fikeissä tuota "suudelma palkkioksi" juttua, joten hieman klisee ehkä mutta puolustuksekseni sanon sen, että... Se toimii?
Mä lähden muualle viikoksi, joten seuraava luku tulee joskus ens kuun puolella, jos en sitten ehdi huomenna laittaa mitään. Seuraava luku on näköjään SuFiniä ja sitten sitä seuraava on minun lempilukuni~
-
Ou jee! Tarina jatkuu!!
No ensinnäkin vaikka tämä oli painotettu Lukasille ja Mathiakselle tykkäsin silti kovasti tästä, mukavaa oli myös että alussa Tino esiintyi.
Jotenkin olo oli sillälailla aww kun tarinassa Tino löysi parantajan kutsumuksensa ja Berwald joutuu varmistamaan taustalta ettei Tino uuvuu.
Kirjoitat selvää ja hyvin etenevää tekstiä sillä tuo aika hyppy oli minusta tosi hyvä, se ei mennyt liikaa eteen päin mutta toi tarinaan heti uutta elävyyttä kun pojat olivat jo jonkin aikaa sopeutuneet elämään kylässä. Lukasin ja Mathiaksen suhde on kyllä minusta jotenkin ihana, myös tuo Elizan räväkkä luonne aseistettuna paistinpannulla tuo niin paljon eloa!
Tuo suudelma palkkiona kyllä toimii minun mielestäni melkeinpä millä tahansa parilla ja on siksi aina ihana lisäys, toki on niitäkin joilla se ei vain toimi.
Se että Lukas haluaa oppia taistelemaan tuo kivan lisäyksen ja vie juonta toimivalla tavalla eteenpäin samoin kuin se että Tino löysi parantajan työn. Nyt sitten odotan jännityksessä ja uteliaissuuden vallassa mitä Eirikur puuhailee kylässä ja miten tarina menee eteen päin. :D
Jatkoa jään odottelemaan!
Kuolotar
-
Kuolotar: Kiitos! Tämä on sitten niin sekopäinen viikinkikylä, että täällä tapahtuu vaikka mitä...
Mun ei tarttekaan lähtee, kun vasta illalla niin ajattelin tiputtaa vielä yhden luvun tänne ennen kuin menen. Tämäkin on aika lyhyt tosin, mutta ainakin näitä ilmestyy suhteellisen nopeasti.
Tässä muuten top-5 kappaleet joita kuuntelin taukoamatta Köpiä kirjoittaessa: Einer gegen alle -Samsas Traum, Danish way to rock -Nephew, A thousand deaths -Globus, Dead can't testify -Billy Talent (en ees tiiä miksi) ja I can walk on water -Basshunter.
Ja sitten se luku.
Kuudestoista luku: Salaisuus-syndrooma
Tino seurasi hieman huolestuneena, mutta kuitenkin asiaan puuttumatta, kuinka Lukas alkoi ilmestyä kotiin joka päivä uusien vammojen ja haavojen kanssa. Mies ei kuitenkaan suostunut tarkentamaan syytä asiaan ja ohitti Tinon ja Eirikurin kysymykset hiljaisuudella tai ympyräpyöreillä vastauksilla. Hän kuitenkin antoi Tinon tunnollisesti tarkistaa kaikki uudet vammat, vaikka Mathias oli hoitanut ne jo.
Ensilumen jälkeen lumisateet olivat vain jatkuneet ja pian pienet kinokset peittivät viikinkikylän valkoisen peitteen alle. Tino kuunteli lumen narsketta kenkiensä alla ja yritti olla välittämättä pakkasen nipistelystä kasvoillaan. Hän oli ottanut tavakseen vierailla Berwaldin luona aina silloin tällöin sen jälkeen, kun Eliza oli myöntänyt hänelle, ettei kukaan oikein tuntenut viikinkimiestä eikä hänellä tuntunut olevan muita kavereita Mathiaksen lisäksi. Tino tunsi olevansa velkaa miehelle kaikista tarvikkeista ja muusta avusta, joten hän päätti lievittää miehen yksinäisyyttä. Tinolle ei tietenkään tullut edes mieleen mahdollisuus, että Berwald piti yksinolosta.
”Hei”, Tino sanoi nähdessään tutun hahmon pienen mökin edustalla. Berwald kohotti katsettaan ja, vaikka hänen ilmeensä ei juuri muuttunut, hänen silmänsä näyttivät kirkastuvan hetkeksi.
”Hej”, hän mutisi ja Tino seurasi häntä sisälle. Suomalainen piti viikinkimiehen kodista. Se oli samoin pieni ja selvästi rakennettu vain yhden tai kahden hengen tarpeeseen. Berwald ei juuri välittänyt esineistä eikä ryöstösaaliista kuten Mathias, joten hänen asunnossaan oli hyvin vähän mitään ylimääräistä. Mutta kaikki huonekalut ja muutamat astiat olivat kauniisti tehtyjä ja koristeltu kaiverruksin, joita Berwald oli tehnyt pitkinä talvi-iltoina saadakseen ajan kulumaan. Tinon ehdoton suosikki oli pieni tuoli, jonka selkänoja oli koristeltu hevosia ja koiria esittävillä kuvilla, ja hän aina istui juuri sillä tuolilla.
Berwald oli sulattanut vettä tulen yllä kattilassa ja hauduttanut kuusen neulasia ja lihan palasia tavalla, jonka Tino oli hänelle selittänyt. Tino ei pitänyt itseään kovin hyvänä ruuanlaittajana, joten hän oli erittäin tyytyväinen siitä että viikinki tuntui osaavan sen taidon paljon paremmin. Berwald alkoi kyselemättä kauhoa padasta ruokaa kulhoon ja ojensi sen sitten Tinolle, joka kiitti jo tottuneena toisen miehen hiljaisuuteen.
”Kaikki h’vin?” viikinkimies kysyi ja istui omalle tuolilleen Tinoa vastapäätä. Nuorempi mies poimi lihapaloja sormillaan suuhunsa ja nyökkäsi.
”Kyllä”, hän sanoi, ”oikein hyvin. Kiitos muuten niistä polttopuista. Meillä on omiakin, mutta Lukas on ollut niin kiireinen, että ei ole ehtinyt pilkkomaan niitä, joten ne tulivat tarpeeseen.” Tino hymyili ja Berwaldin oli yhtäkkiä hyvin vaikea keksiä, mihin kohdistaisi silmänsä. Hän piti nuoremman miehen kasvoista ja varsinkin hymystä, mutta ne aiheuttivat hänelle aina kumman olon ja hän pelkäsi sen näkyvän ulospäin. Hän ei halunnut pelästyttää Tinoa. Lopulta hän keskittyi miehen kapeisiin sormiin, jotka etsivät tarkasti parhaat lihapalat kulhosta.
”L’kas?” Berwald kysyi tarkennusta hetken päästä.
”Niin, hän ollut hieman outo viime aikoina”, Tino selitti, ”hän lähtee ulos joskus aivan ilman syytä ja palaa sitten myöhään aivan ruhjeilla. Kerran hänellä oli viiltohaava käsivarressa ja jouduin pyytämään kolme kertaa ennen kuin hän antoi minun ommella sen.”
”M’lloin se alkoi?” viikinki kysyi ja Tino mietti hetken laskien päiviä päässään.
”Muutama viikko sitten”, hän lopulta sanoi huolestuneella äänellä, ”minä olen huolestunut hänestä. Hän yritti vahingoittaa itseään aiemminkin.” Tino oli jo pitkään pyöritellyt sitä vaihtoehtoa mielessään, mutta hän oli sulkenut sen mahdollisuuksien mukaan pois ja hänen huolensa alkoi todella nousta vasta nyt kun hän sanoi se ääneen. Berwald nyökkäsi totisena.
”M’nä ehkä t’edän m’nne hän m’nee”, mies myönsi. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota niin paljoa. Loppujen lopuksi hänen mielenkiintonsa oli Tinossa, ei Lukaksessa.
”Minne?” Tino kysyi hämmästyneenä, ”ja miten sinä tiedät siitä?”
”M’thias sanoi”, viikinki selitti, ”m’nä voin v’edä s’nut s’nne, jos t’hdot.” Tino mietti hetken. Hän tiesi, että Lukas yritti pitää jotain salassa ja periaatteessa hän halusi suoda veljelleen vapauden tehdä mitä halusi, mutta hänen huolensa ja uteliaisuutensa painoivat myös vahvana. Lopulta Tino nyökkäsi hitaasti.
”Se olisi hienoa”, hän sanoi.
****
Tino seurasi viikinkimiehen perässä astuen huolella valmiisiin jalanjälkiin välttääkseen lumessa kahlaamisen. He olivat suunnanneet suoraan metsään ja vaikka Tinolla ei ollut aavistustakaan, että siellä olisi mitään mielenkiintoista, Berwald näytti olevan täysin varma suunnasta. He eivät juurikaan puhuneet ja muutaman kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Berwald nosti kätensä pysähtymismerkiksi. Tino seisahtui tottelevaisesti ja odotti, kun vanhempi mies kuunteli jotain ennen kuin taas jatkoi eteenpäin. Muutaman metrin jälkeen Tinokin alkoi erottaa edestäpäin metallisia kalahduksia ja hän rypisti kulmiaan ihmetellen.
”H’ljaa tänne”, Berwald mutisi ja kumartui hieman puiden suojaan. Äänet kuuluivat nyt suoraan edestäpäin ja Tino kumartui hiljaa vanhemman miehen vierelle seuraamaan metsäaukion tapahtumia. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli hämmennys ja sitten epäusko.
Lukas seisoi polkeutuneen lumen keskellä jalat tukevasti maassa. Hän hengitti raskaasti ja hiukset roikkuivat osittain hänen silmillään, mutta hänen kirvestä pitelevä kätensä oli kuitenkin vakaa ja hän oli täysin keskittynyt Mathiakseen, jonka jokaista liikettä hänen jäänsiniset silmänsä seurasivat tarkasti. Mathias oli samoin hengästynyt, mutta aivan yhtä keskittynyt. Ainoa selkeä ero oli se, että Lukas oli puolustuskannalla mutta viikinkimies kiersi häntä hitaasti etsien vain mahdollisuutta hyökätä.
Aivan yllättäen ilmaan erillistä varoitusta Mathias otti yhden lyhyemmän askeleen kohti Lukasta ja heilautti kirvestään kohti nuoremman miehen kylkeä. Lukas siirsi painonsa toiselle jalalle ja kiepsahti pois iskun tieltä vain yrittääkseen itse iskeä Mathiasta, jonka toinen puoli oli jäänyt hetkeksi täysin suojattomaksi. Tino henkäisi terävästi ja olisi huutanut, mutta Berwald painoi hellästi kätensä hänen suulleen.
”H’ljaa”, hän mutisi. Berwald oli jo vuosia seurannut Mathiaksen taisteluita ja hän tiesi hyvin, miten mies käsitteli asettaan. Jokainen Lukakseen kohdistunut isku oli huomattavasti rauhallisempi kuin yleensä ja viikinkimies käytti vain liikkeitä jotka sallivat hänen muuttaa aseen suuntaa viime hetkellä, jos Lukas ei onnistuisikaan torjumaan tai väistämään. Lukaksen taidoista Berwaldilla ei ollut mitään hajua, mutta hän epäili, ettei norjalainen saisi Mathiasta tapettua vaikka yrittäisi ja, jos sattuisikin onnistumaan, kenelläkään ei tulisi viikinkiä ikävä.
”Mitä he tekevät?” Tino kuiskasi takaisin, kun ruotsalainen laski kätensä hänen suultaan.
”H’rjoittelevat”, Berwald vastasi. He seurasivat vielä hetken, kun miehet jakelivat iskuja. Välillä Mathias pysähtyi ja selitti jotain Lukakselle, joka aina vastasi vain lyhyesti mutisten tai nyökäten. He myös vaihtoivat asemiaan välillä, mutta lopulta Mathias virnisti ja löi yhdellä sulavalla liikkeellä ensin aseen pois Lukaksen käsistä ja sitten heti perään toisella itse miehen maahan. Norjalainen olisi noussut heti taas ylös, mutta Mathias painoi hänet takaisin maahan kirveensä tylpällä päällä. Hän nauroi.
”Minä voitin taas, Norge”, viikinki sanoi iloisella äänellä. Berwald oli nähnyt taistelun aikana montakin tilannetta, jotka Mathias olisi voinut käyttää helppoon voittoon, mutta ilmeisesti mies halusi antaa norjalaiselle tasoitusta.
”Idiooteilla on aina tuuria”, Lukas vastasi ja työnsi aseen pois päältään.
”Missä minun suukkoni on?” viikinkimies kysyi ohittaen älykkyyttään koskevan huomion. Lukas, joka oli nopeasti päässyt takaisin jaloilleen, pyöräytti silmiään ja hipaisi sitten nopeasti huulillaan toisen miehen poskea, ”aww, minä olisin halunnut sen huulille nyt.”
”Tuki turpasi”, Lukas vastasi.
”En taida”, Mathias sanoi, ”paitsi tietenkin yhdellä keinolla, jos sinä osallistut siihen.” Lukas vilkaisi häntä kylmästi olan yli ja käveli tiehensä kantaen kirvestään olallaan. Mathias naureskeli hetken itsekseen ja katseli hänen peräänsä, mutta sitten hänkin häipyi nopeasti paikalta toiseen suuntaan. Berwald ja Tino odottivat hetken hiljaa varmistuakseen siitä että kumpikin miehistä oli todellakin poistunut paikalta. Sitten Tino päästi suustaan pienen huokaisun.
”Minun täytyy olla kertomatta tästä Elizalle”, hän sanoi ääneen, ”hänellä on muutenkin aivan liian vilkas mielikuvitus.” Berwald nyökkäsi ja lähti kävelemään takaisin päin heidän jälkiään. Ei ollut mitään syytä jäädä paikalle nyt kun näytös oli ohi, ja Tino seurasi häntä myös. He kävelivät taas hiljaa, mutta tällä kertaa Tino ei ollut enää huolissaan. Lukas näytti olevan täysin selvillä siitä mitä teki ja se oli kaikki mitä Tinon tarvitsi tietää. Joten huolehtimisen sijaan hän pohti asiaa.
Hänen ei edes tarvinnut arvata, miksi hänen veljensä käytti salaa aikaa opetellakseen tappelemaan. Lukas oli aina ollut suojeleva ja tässä tilanteessa hän tietenkin halusi oppia mahdollisimman paljon pitääkseen itsensä ja muut suojassa. Tino alkoi kuitenkin yhä enemmän miettiä, mitä hän itse voisi tehdä. Ajatus kirveiden tai miekkojen kaltaisten aseiden käytöstä ei tuntunut hänestä kovin miellyttävältä. Hän oppisi mieluummin jotain, mitä voisi käyttää muuhunkin kuin muiden ihmisten kimppuun käymiseen. Tino harkitsi hetken keihästä, sitä voisi käyttää myös metsästykseen, mutta sitten hän muisti Berwaldin seinällä roikkuneen jousen ja nuoliviinen ja se tuntui heti paremmalta ajatukselta. Hänellä oli aina ollut luontainen kyky tarkkuuteen ja tähtäämiseen ja hän oli sitä paitsi käyttänyt ritsaa metsästykseen jo kotona Norjassa. Jousi olisi vain askel ylöspäin.
”Berwald?” hän kysyi. He olivat taas jo melkein viikinkimiehen kotona eikä Tino ollut edes huomannut matkaa miettiessään.
”Ja?” mies kysyi ja vilkaisi häntä olkansa yli.
”Opettaisitko sinä minut ampumaan jousella?” nuorempi mies kysyi eikä Berwaldin tarvinnut miettiä pitkään. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitten päätynyt siihen tulokseen, että vastaus jokaiseen Tinon kysymykseen olisi ”kyllä”.
A/N Se oli lyhyt eikä siinä oikeastaan tapahtunut mitään. Olinpa ilkeä.
Seuraavan luvun nimi on "Eliza-syndrooma" ja se tulee sitten ensiviikolla, bye!
-
No niin, taas kommentoiminen unohtui :-[ Mut tässä tulee, ollos hyvä.
Neljännentoista luvun alussa mä mietin, että mitähän tässä nyt tapahtuu, mutta se olikin aika herttainen kohtaus. Ja sellain... Tunnelmallinen? Mathias oli harvinaisen älykäs ja hiljainen, sillain Tanskamaisella tavalla kuitenkin ^^ Loppu olikin sit tuollasta veljesrakkautta :) Sulonen ja sopivan lyhyt luku, ei se pidempänä olis toiminut.
Viidestoista luku oli miusta jotenkin kauhean hauska ^_^ Eliza oli taas oma ihana itsensä ja sitten tuo Mathiaksen ja Berwaldin keskustelu :D Ja heti kun satoi ensilumi, niin Berwald pelkää, että Tino jäätyy. Sit oli viittaus Spamanoon <3 Ja koko toi Romanon ulos houkuttelu oli hauska ;) Lovi ei ymmärä, että lumi on kivaa!
Kyllä minunki mielestä tuo suudelma palkkiona toimii melkolailla aina, jotkut kliseet vaan on hyviä kliseitä! Tää kommenti on nyt kyllä ihan säälittävän lyhyt :') Enkä edes kirjottanut kuudennestatoista luvusta. No, jos mä vaikka ens kerralla yritän enemmän! (Tai sit en...)
Menolly
PS. Tuolta alusta vielä, Tinon täytyy kyllä opetella sanomaan ei :D On nimittäin kohtuullisen hyödyllinen taito.
-
Tuo kohta luvussa 15, missä Lovino houkuteltiin ulos... :D <3 Tykkäsin. Uusin luku oli todella kiva myös, Tinon maininta Elizan vilkkaasta mielikuvista laittoi minut virnuilemaan.
Ja tuo suudelma palkkiona toimii hyvin, tässä se on oikein suloista, mielestäni, oli klisee tai ei.
Ja koska hukkasin kaiken kirjoitus taitoni tämän ficin koommentoimisesta, menen ihkuttamaan tätä vielä vähän yhdelle kaverilleni, ja sitten menen kommentoimaan toista ficciäsi...
Sinun paluusi tänne on muuten houkutellut taas tämänkin paikan hetalistit esiin. Gehehee, mahtavaa nähdä niin monta APH-ficciä etusivulla samaan aikaan... (Niitähän on seitsemän! Uskomatonta... Vähän aikaa sitten niitä sai etsiä kissojen ja ties minkä kera...)
Hellurei. <3
-
Slytherin cat: Kiitos! Mäkin tossa äsken katoin, että muutama Hetalia fikki näköjään ilmestynyt. Me ollaan varmaan laumaeläimiä!
Menolly: Kiitos! Kiva kun pidit :')
Okei, mun piti laittaa uusi luku jo tiistaina, kun tulin kotiin, mutta opiskelijakämpän netti teki kepposet ja vilkuttelee vain kahta valoa. Sain tänään kaverilta mokkulan lainaan että pääsen nettiin, mutta toivottavasti tuo omakin alkaa kohta toimi. Mulla olis vähän niin kuin juttuja, mitä pitäis tehdä.
Seitsemästoista luku! Kursivi on muuten flashbackiä niin kuin aina mun fikeissä.
Seitsemästoista luku: Eliza-syndrooma
Mausteiden ja kukkien tuoksu sekoittui huumaavasti kuumassa yössä, jossa vain kuu ja tähdet valaisivat puutarhaa. Suurin osa ihmisistä oli jo mennyt nukkumaan pitkän päivän jälkeen ja ne, jotka vielä olivat valveilla, pysyivät hiljaa. Yö oli täydellisen äänetön ja Eliza antoi ajatustensa laukata vapaana. Täällä korkeat muurit pitivät hänet paikallaan kauniissa, mutta hänen mielestään ikävystyttävässä, puutarhassa, mutta kerran hän oli ollut vapaa. Hän silti muisti miltä tuntui istua laukkaavan hevosen selässä ja tuntea pustan tuuli kasvoja vasten. Hän ei kaivannut tansseja, hienoja palatseja tai kauniita pukuja koristamaan itseään. Hän halusi vain nopean hevosen ja aavan maiseman joka jatkuisi äärettömiin.
Nainen huokaisi hiljaa ja katseli tähtiä. Ne sentään olivat pysyneet samana, vaikka siitä oli jo monta vuotta kun hän oli saapunut tänne maahan, jossa viini maistui mausteilta ja hänet määrättiin pysymään puutarhassaan. Eliza ikävöi kotiin, mutta vielä enemmän hän ikävöi entistä vapauttaan.
Hän olisi jatkanut ikävöintiään vielä pitkään, mutta hiljaiset äänet muurin toisella puolella herättivät hänen huomionsa. Satakieli lauloi vaimeasti jossain kauempana, kun nainen nousi kiviseltä penkiltä ja hiipi hiljaa lähemmäs. Vuosien kokemus oli tehnyt hänestä todella hyvän hiipijän.
Joku kiroili vaimeasti kielellä, jota Eliza ei ymmärtänyt, mutta joka silti herätti hänessä oudon tuttuuden tunteen. Nainen kuitenkin pysyi varuillaan ja seurasi matalien puiden varjosta, kuinka mieshahmo kiipesi vaivalloisesti muurin yli ja tipahti suoraan hänen puutarhaansa.
”Ei helvetti, se oli lähellä”, mies mutisi ja tällä kertaa Eliza yllätyksekseen ymmärsi. Hän oli niin järkyttynyt, että mies ehti nousta ylös maasta ja katsella tutkien ympärilleen ennen kuin nainen löysi sanansa taas.
”Kuka sinä…”, Eliza sanoi haparoiden ja toivoen, että sanat olivat niitä joita hän muisteli niiden olevan, ”…olet?” Mies hätkähti ja käännähti nopeasti. Eliza erotti kalpeat kasvot tumman hupun kätköistä ja hän astui itse pois varjoista, jotta mies näkisi hänet paremmin kuunvalossa. Punainen silkki kahisi hiljaa ja mies katsoi häntä päästä varpaisin ennen kuin vastasi.
”Gilbert, maailman mahtavin mies”, hän esitteli itsensä, ”ja kuka sinä mahdat olla, leidi?” Ollakseen tunkeutuja, Gilbert käyttäytyi hyvin itsevarmasti ja näytti olevan täysin tyytyväinen tilanteeseen.
”Minun nimeni on Erzsébet”, Eliza sanoi, ”tai Elizabeta. Riippuu puhujasta. En ole leidi.”
”Selvä, Eliza”, Gilbert sanoi edes yrittämättä käyttää naisen koko nimeä, ”olisin todella kiitollinen, jos et nyt kirkuisi vartijoita paikalle. Mahtava minä en pidä juoksemisesta.”
”Minä en yleensä kilju”, Eliza vastasi ja risti käsivartensa rinnalleen, ”mutta haluaisin tietää, mitä sinä teet minun puutarhassani?” Gilbert katseli ympärilleen ja tuhahti sitten hiljaa selvästi ei vaikuttuneelta puutarhasta.
”Tämäkö on sinun”, hän sanoi, ”ei pahalla, mutta näyttää aika tylsältä paikalta.” Eliza mutristi huuliaan ja katsoi miestä pahasti, vaikka tosiasiassa hän oli aivan samaa mieltä.
”Se on nätti välillä”, hän puolusteli, ”eikä minun anneta poistua, joten se on minun.” Nyt Gilbertin katseeseen tuli utelias ja hieman hämmentynyt katse.
”Hetkinen, oletko sinä vanki?” hän kysyi epäilevästi.
”Tavallaan”, Eliza vastasi haluamatta myöntää aivan suoraan. Periaatteessa hän oli vapaa, mutta ei niin vapaa, kun hän olisi halunnut olla. Jostain syystä naisen sanat tuntuivat vaivaavan kalpeaa miestä paljon.
”Ei se ole hyvä”, hän sanoi ja irvisti hieman, ”minä en kestäisi päivääkään tällaisessa paikassa. Meri ja pieni kahakka silloin tällöin on paras minulle.”
”Miksi sinä sitten tulit tänne?” Eliza kysyi. Hän ei ollut aikoihin puhunut kenenkään kanssa, joten hän halusi saada nyt mahdollisimman paljon irti ennen kun mies katoaisi taas muurin yli.
”Vahingossa”, Gilbert sanoi, ”mahtava minä olin aivan mahtavalla ryöstömatkalla, joka muuten sujui juuri niin kuin suunnittelin, mutta sitten tuli pieni mutka ja päädyin tänne. Mistä tuli mieleen, Daan luultavasti odottaa jo.” Hän katseli ympärilleen etsien kohtaa, josta pääsisi korkean muurin yli, mutta missään ei ollut yhtäkään tarpeeksi korkeaa koroketta tai kiipeämisen mahdollistavia koloja seinässä.
”Eli nyt olet jumissa”, Eliza sanoi, ”aivan kuten minäkin.”
”En tietenkään ole”, Gilbert sanoi ja lähti kulkemaan muurin viertä nähdäkseen mahdollisen ulospääsyn helpommin. Eliza käveli hänen perässään, vaikka tunsi koko puutarhan hyvin ja olisi voinut kertoa miehelle, että etsiminen oli turhaa. Ulos ei päässyt.
”Helvetti”, Gilbert lopulta sanoi ääneen kierrettyään ja tutkittuaan koko puutarhan.
”Minähän sanoin”, Eliza muistutti, ”mitä sinä muuten varastit?”
”Pari kivaa kimaltelevaa kiveä ja jonkun hassun miekan”, mies vastasi ja selvästi silti mietti ulospääsyä.
”Miksi?”
”Koska siksi”, Gilbert tokaisi, ”mikset keskittäisi tuota energiaa ulos pääsemiseen kyselemisen sijaan?”
”Mitä minä ulkona tekisin?” Eliza kysyi takaisin vuosien katkeruus äänessään, ”olen aika kaukana kotoa enkä pääse yksin sinne asti.” Nainen tunsi yhtäkkiä olonsa hyvin ärtyneeksi, joten hän marssi muurin luo ja istui alas nojaten sitä vasten kädet vihaisesti puuskassa. Gilbert katsoi häntä merkillisesti ja sitten selvästi epäröiden tuli naisen luo ja istui hänen vierelleen.
”Eliza hei”, hän aloitti, ”entä jos tulisit meidän mukaamme? Voin jättää sinut kyydissä missä tahansa haluat. Saat jopa vähän rahaa mukaan, jos lupaat auttaa laivalla. Eliza nosti katseensa ja tuijotti häntä yllättyneenä, mutta ei ehtinyt vastata, kun vaimea ääni kantautui heidän yläpuoleltaan.
”Gil?”, ääni kutsui, ”minne sinä katosit?”
”Se on Daan”, Gilbert selitti nopeasti ja nousi seisomaan saadakseen äänensä paremmin kuulumaan, ”hei! Olen täällä!” Hetken päästä toisen miehen hahmo ilmestyi muurin reunalla ja hän katseli Gilbertiä tyynesti.
”Hienoon ansaan olet itsesi saanut”, Daan totesi hetken päästä.
”Täysin suunnitellusti”, Gilbert väitti, ”ovatko Antonio ja Francis jossain siellä?” Kaksi muutakin hahmoa ilmestyi kuin kutsuttuna muurinharjalle ja he näyttivät kumpikin nauttivan tilanteesta suuresti.
”Ja näin mahtava Gilbert kukistettiin”, Francis totesi ja pyöritteli sormissaan ruusua, jonka oli täysin ilman syytä napannut mukaansa läheisestä puskasta.
”Näin ei olisi käynyt, jos joku olisi pitäytynyt suunnitelmassa!” Gilbert vastasi ja Antonio mumisi nolon kuuloisena jotain, mikä olisi ehkä käynyt anteeksi pyynnöstä, ”onko teillä kellään köyttä mukana?”
”Mitä sille viidelle metrille kävi?” Daan kysyi kyllästyneen kuuloisena ja väisti tottuneesti kiven, jonka Gilbert heitti häntä kohden. Itsekseen naureskellen katolla seisova kolmikko kuitenkin sai löydettyä jostain tarpeeksi pitkän köyden auttaakseen toverinsa pois pinteestä. Gilbert kiipesi tottuneesti ylös, mutta kääntyi ympäri päästyään katolle asti.
”Odottakaa hetki”, hän sanoi tovereilleen ja kumartui sitten reunuksen yli. Eliza vastasi hänen katseeseensa epäröiden.
”Eliza”, Gilbert sanoi, ”tule nyt.”
”Mutta…”
”Sinä et näytä tyypiltä, joka on tarkoitettu istumaan puutarhassa koko ikänsä”, mies sanoi ja virnisti, ”maailmassa on varmasti paikka, jonne haluat mieluummin ja minä voin viedä sinut sinne.” Eliza katsoi häntä ja köyttä vielä hetken, mutta sitten epäröinti vaihtui varmuudeksi. Hän kietaisi yhden silkkihuiveistaan käsiensä suojaksi ja lähti kiipeämään. Muurin reunan kohdalla hänen otteensa lipesi, mutta Gilbert ojensi kätensä ja auttoi hänet ylös lopun matkaa. Eliza tiputti käyttämänsä huivin alas ja katsoi miehiä, jotka katsoivat takaisin aivan yhtä uteliaana.
”Tässä on Eliza”, Gilbert sanoi, ”hän tulee nyt mukaan.” Muut nyökkäilivät ilman sen suurempia vastalauseita ja auttoivat naista kiipeämään pitkin talojen kattoja.
”Sadik yllätty niin kovasti”, Eliza kuiskasi itsekseen ja hymyili aidosti ensimmäisen kerran aikoihin. Vain yksi silkkihuivi jäi pieneen kauniiseen puutarhaan muistuttamaan, että hän oli koskaan ollut siellä.
*****
Gilbert istui poikkeuksellisesti yksin suuren salin pöydän ääressä. Yleensä miehellä oli mukanaan useampikin seuralainen, mutta kaikilla muilla oli sillä hetkellä asiaa jonnekin muualle. Mathias oli mystisesti kadonnut aamulla lauleskellen jotain norjalaisesta miehestä, Daan oli puhumassa kaupoista Ludvigin kanssa, Antonio oli hävinnyt samoin jonnekin italialaisten kanssa eikä kukaan varmasti tiennyt, missä Francis oli ja se vasta herättikin pelkoa ihmisissä. Joten Gilbert tuhlasi aikaansa istumalla paikallaan ja pyörittelemällä tyhjää kolpakkoa pöydällä. Hän näytti vain tylsistyneeltä ja muutoin täysin tyytyväiseltä olotilaansa, mutta ne, jotka tunsivat hänet hyvin, olisivat huomanneet eron.
Ja Eliza tunsi hänet erittäin hyvin.
”Hei, Gil”, nainen sanoi ja istui alas miestä vastapäätä. Gilbert hätkähti hieman, mutta virnisti sitten.
”Mikä suo mahtavalle minulle tämän kunnian?” hän kysyi ja Eliza pyöräytti silmiään.
”Ei mikään”, hän vastasi ja kohotti mukanaan tuomaansa kannua, ”lisää juotavaa?”
”Kyllä kiitos”, mies vastasi ja lopetti kolpakkonsa pyörittelyn, jotta Eliza saisi sen täytettyä. Tyytyväisenä hän otti pitkän kulauksen ja käytti sitten muutaman hetken siihen että tajusi juoman maistuvan oudolta. Hän kuitenkin nielaisi.
”Mitä tämä on?” hän kysyi ja nainen hymyili viattomasti.
”Voi, vain jotain mitä tein itse”, hän selitti, ”ei hätää. Se on turvallista ja siinä on alkoholia.” Gilbert otti toisen kulauksen ja maisteli juomaa hetken.
”Ei paha”, hän totesi lopulta olkiaan kohauttaen.
”Ei tietenkään. Minä tein sen”, Eliza vastasi ja otti itsekin kulauksen.
”Oliko sinulla muuten jotain asiaa?” Gilbert kysyi, kun he olivat hetken juoneet yhdessä.
”Ei oikeastaan erityisesti”, nainen vastasi suoraan, ”näytit vain siltä, että tarvitset seuraa.” Gilbert tuhahti ja virnisti itsevarmalla tavallaan.
”Mahtava minä en koskaan…”
”Mahtava sinä et koskaan myöntäisi”, Eliza jatkoi sujuvasti omilla sanoillaan.
”Eliza”, Gilbert mutisi.
”Gilbert”, Eliza mutisi takaisin matkien miehen ääntä yllättäen hyvin.
”Muistuta minua taas siitä, miksi edes otin sinut tänne”, mies sanoi ja Eliza hymyili hänelle.
”Koska olit hieman kömpelö, tipahdit ansaan ja päätit leikkiä sankaria ja pelastaa neidon pulasta”, hän sanoi tavalla, joka kertoi hänen sanoneen ne sanat usein ennenkin.
”Neidon pulasta?” mies tuhahti, ”jos olisin tiennyt silloin, miten käsittelet paistinpannuja, olisin vain jättänyt sinut sinne yhden kanssa.”
”Mutta eihän siinä olisi ollut mitään hauskaa”, nainen vastasi lauleskelevalla sävyllä, ”ja myönnä pois. Näin on paljon parempi.”
”Tietenkin, mahtavalla minulle ei ole pelkoja keittiövälineitä kohtaan”, Gilbert sanoi varmistuttuaan ensin, ettei ketään muita ollut paikalla. Tietyistä asioista puhuttiin vain Elizan kanssa.
”Ei tietenkään”, nainen sanoi ja nauroi, ”olisin vain halunnut nähdä Sadikin ilmeen. Olikohan hän kovin pettynyt?”
”Luultavasti vain helpottunut”, Gilbert vastasi virnistäen ja Eliza naurahti taas.
”No, onko mahtavalle sinulle tapahtunut mitään muuta viime aikoina?” hän kysyi ja keskustelu eteni siitä lähtien joutuisasti heidän tuttuja kaavojaan pitkin. Eliza katseli tyytyväisenä, kuinka hän sai jälleen kerran miestä vaivaavan alakulon katoamaan.
****
Pitkä mies seisoi mietteissään kauniin valkoisen marmorin ympäröimässä hallissa. Hallin katto oli avoin, joten kirkkaan sininen taivas ja auringonpaiste näkyivät myös sisälle. Paikalla ei ollut yhtään kasveja, mutta suihkulähteiden veden solina ja kauniit mosaiikit seinillä rauhoittivat kenet hyvänsä ja juuri siksi mies niin usein nautti oleilusta juuri tässä paikassa.
Hän näytti silti olevan syvällä omissa ajatuksissaan, kun nuori poika lähestyi häntä. Kukaan muu ei tullut hänen lähelleen, ihmiset näyttivät lähes välttelevän häntä, mutta poika asteli suoraan kohti ja pysähtyi aivan hänen vierelleen. Hetken kuluttua mies tuntui havahtuvan ja vilkaisi poikaa naamionsa takaa.
”Sinä siis viimein löysit heidät”, hän sanoi. Se oli lähinnä toteamus eikä kysymys, mutta poika nyökkäsi kuitenkin.
”Erinomaista, Gupta, näytä minulle”, hän pyysi ja poika nyökkäsi. Hän kaivoi jostain pukunsa laskoksista palan taiteltua paperia ja ojensi sen miehelle. Hän seisoi vaiti ja totisena paikoillaan vaalean päähineen suojatessa hänen kasvonsa sekä auringolta että uteliailta katseilta. Mies luki paperin huolella ja sitten hänen huulilleen nousi ovela hymy.
”Hienoa”, hän totesi tyytyväisenä uutisiin, ”käskekää varustamaan laiva. Me lähdemme pienelle retkelle.”
A/N: Turkin ja Egyptin ensiesiintyminen ja kappas, tähän alkaa tulla jopa juoni. Erzsébet on Elisabeth unkariksi ja mulla on pinttynyt ajatus siitä, että Unkari käyttää sitä nimeä. Unkarilaisilla kun on ilmeisesti tapana kääntää nimensä englanniksi silloin kun ovat ulkomaalaisten kanssa tekemisissä (ja me suomalaiset sinnikkäästi käytämme omiamme). Unkarin tekemä juoma oli muuten Pálinkaa, joka on unkarilainen hedelmistä tehtävä alkoholijuoma.
Mä perustelen Unkarin olemisen Turkin luona sillä, että Unkari tavallaan oli Turkin (ottomaanien valtakunnan) alaisuudessa ja mä hämärästi muistan, että jossain on joku virallinen juttu siitä.
Seuraava luku tulee huomenna, jos netti suo, tai sitten määrittelemättömän ajan päästä. Sen nimi on Lunni-syndrooma.
-
No niin, nyt mä yritän keksiä jotain älykästä... Ja pitkää...
Kuudestoista luku oli ihan hauska, mut ei mulla oo siitä mitään erikoista sanottavaa. Tykkään taas SuFinistä pikkaisen enemmän.
Mutta seittämästoista luku <3 Mä vaan rakastan Unkaria, suosikkihahmoni. Turkki on kauheen usein pahis, mut jostain syystä se on musta vaan kauheen sympaattinen heppu :') Turkki tuo kivasti jännitystä tähän tarinaan (no okei, ei sitä ennenkään puuttunut, mutt joo)
Tässä luvussa oli ihanasti kuvailua, varsinkin flashbackissä. Ihana, ett Gilbert ei kuitenkaan ryöstänyt Elizaa. Se ei oikein ole hahmo ota vain heiteltäisi ympäriinsä.
Elizan ja Gilbertin suhde on ihana <3 Ne on kivan tasapainoinen pari. (Ääh, tasapainoinen on ihan väärä sana...)
Preussi on vähän raukka, onneksi sillä on Eliza. Toivottavasti ymmärtäisi sen itsekin.
Njoo, ei tästä kyllä yhtään pidempi tullut, mut jos tässä ois vaikka älykästä (?) sisältöä ^^''
Menolly
-
Tää oli tähän mennessä yks mun lempiluvuista, lähinnä siksi että Unkari (rakastan sitä Hetaliassa ja ihan oikeena maana)
Ihan Elizan ensiesiintymisestä lähtien mietin, että mikä on kyseisen naisen saanut tänne pohjoisen kylmyyteen. Ja että kuka muka on tarpeeksi hullu sieppaamaan hänet Onneksi Eliza kuitenkin lähti omalla tahdollaan, ei hänelle olisi sopinut joutua siepatuksi ;D
Hauskaa muuten, että myös Turkki ja Egypti saatiin mukaan. Suosikkihahmoihini eivät lukeudu, mutta kivaa vaihtelua lukea myös heistä! Tää itseasiassa taitaa olla eka mun lukema, missä on Egypti mukana enemmän kuin vain sivuhuomautuksena.
-
Menolly: Kiitos! Kiva kun tykkästi. Musta oli jotenkin hankala päättää, kuka saisi "pahiksen" roolin, mutta Turkki joutuu nyt kantamaan sen kunnian. Täytyy varmaan hyvitykseksi kirjottaa hänet sankariksi jonnekin muualle.
Questacia: Kiitos! Unkari on myös munkin suosikkeja. Se oli ensimmäinen maa, jossa asuin Suomen jälkeen ja ensimmäinen jonne matkustin yksin, joten sillä on tietty erityinen paikka mun sydämessä.
Tässä luvussa tapahtuu ehkä vähän liiankin paljon, mutta pakko saada tarinaa etenemään... Toivottavasti siitä ei tullut liian sekava.
Kahdeksastoista luku: Lunni-syndrooma
Eirikur käveli pitkin meren rantaa katsellen harmaita aaltoja hajamielisesti. Tuuli oli kylmä ja paksut pilvet enteilivät pian alkavaa lumisadetta, mutta nuorukaisella ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään kiire. Hän piti merestä. Se oli aina herättänyt hänessä miellyttäviä tunteita ja se oli kaunis riippumatta säästä tai siitä millä mielellä sitä katsoi. Lisäksi Eirikurilla ei ollut muutakaan tekemistä. Hänen kumpikin veljensä olivat kadonneet omille teilleen ja he luultavasti tulisivat kumpikin takaisin vasta illalla aivan yhtä salaperäisinä kuin joka päivä nykyään. Eirikur melkein tunsi itsensä ulkopuoliseksi, mutta toisaalta se oli myös huvittavan suloista kuinka Lukas ja Tino yrittivät pitää asioita salassa häneltä. Ihan kuin Eirikur ei muka tietäisi keinoja saada kaikkea selville. Hän oli nuorin lapsi. Nuorimmaiset aina tiesivät nämä asiat.
Mutta hän antaisi veljiensä leikkiä salaperäisiä ja ovelia, jos he niin tahtoivat. Eirikur istahti suurelle kivelle, josta oli tullut hänen lempi mietiskelypaikkansa. Kivi oli kylmä istua, mutta nuorukainen sanoi itselleen, että hän vain lepuuttaisi jalkojaan hetken. Hän ehti juuri sopivasti vajota ajatuksiinsa, kun pieni, tuskin kuuluva, ääni ja liikahdus silmäkulmassa havahduttivat hänet. Varovasti hän kääntyi ympäri ja huomasi katsovansa maassa selällään makaavaa lintua.
Se oli lähes kokonaan musta, vain päässä oli valkoista ja nokassa punaista, ja sen toinen siipi oli vääntynyt ikävään kulmaan. Se oli pysynyt mahdollisimman hiljaa ja varuillaan paikoillaan, mutta nyt kun se tajusi ihmisen huomanneen sen, se alkoi räpiköidä hädissään ja pyrkiä karkuun selvästi rikkinäisellä siivellään.
”Hysh, ihan rauhassa”, Eirikur sanoi matalalla äänellä yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhoittavalta, ”ei mitään hätää. Minä en tee sinulle pahaa.” Hän pelkäsi, että lintu loukkaisi itseään lisää, joten hän piti etäisyyttä ja jatkoi puhumista. Hetken päästä lintu rauhoittui hieman ja se katsoi nuorukaista aivan kuin ymmärtäisi jotain. Eirikur harmitteli hetken, ettei hänellä ollut mitään mitä hän olisi voinut yrittää tarjota linnulle. Ei hän kyllä edes tiennyt, mitä se söisi. Ehkä sille maistuisi hänen sormensa. Eirikur pudisti päätään ja päätti olla yrittämättä sormiensa syöttämistä. Lintu ehkä näytti suloiselta, mutta raja sentään jossain.
”Pysytkö rauhassa, jos otan sinut syliin?” hän kysyi ja ojensi kättään varovasti lintua kohti, ”palellut täällä ulkona. Vien sinut kotiin ja veljeni voi katsoa siipeäsi. Hän on hyvä parantaja. Ihmisten parantaja tosin, mutta ei linnut varmaan niin paljoa eroa ihmisistä.” Lintu katsoi häntä epäluuloisesti, mutta antoi kuitenkin Eirikurin nostaa sen ylös maasta. Nuorukainen lähti kävelemään kotia kohti ripein askelin ja jutellen linnulle samalla.
****
”Mistä sinä tarkalleen löysit sen?” Tino kysyi tarkastellessaan linnun siipeä huolellisesti.
”Meren rannasta yhden ison kiven luota”, Eirikur vastasi ja Lukas loi häneen pitkän katseen.
”Ja mitä sinä teit siellä?” hän kysyi nuorimmalta veljeltään. Eirikur vastasi hänen katseeseensa omallaan.
”Kävelin”, nuorukainen totesi aavistus sarkasmia äänessään, ”täysin turvallista. Tuskin joudun viikinkien kaappaamaksi.”
”Sinun on parempi olla joutumatta”, Lukas vastasi täysin epäröimättä totinen ilme kasvoilla välittämättä lainkaan sanoihin piilotetusta vihjauksesta.
”Oli miten oli”, Tino keskeytti hyvin alkavan kiistan, ”minusta tuntuu, että tämä siipi on vain venähtänyt. Luita ei näyttäisi olevan poikki, mutta se on kovin laiha ja heikon näköinen.” Eirikur käveli hänen luokseen ja katsoi lintua huolestuneena.
”Minä pidän siitä huolta”, hän päätti ja silitti linnun sulkia hellästi. Se oli jo ehtinyt tottua häneen niin paljon, että salli kosketuksen, mutta Tinoa se oli nokkaissut kahdesti ennen kuin oli rauhoittunut.
”Tiedätkö sinä edes millainen lintu se on?” Lukas kysyi, ”tai mitä se syö?”
”…En”, Eirikur myönsi hitaasti, ”mutta minä otan selvää.” Lukas nyökkäsi ilmeisesti tyytyväisenä vastaukseen ja käveli sitten itsekin lähemmäs tarkastelemaan uutta asukkia.
”Se on lunni”, hän sanoi hetken päästä yllättäen. Tino ja Eirikur vilkaisivat häntä hämmentyneinä.
”Miten sinä sen tiedät”, Eirikur kysyi.
”Lähellä kotia Norjassa on paikka, jonne niitä tulee silloin tällöin”, Lukas selitti lyhyesti, ”isä ja äiti veivät meidät katsomaan niitä silloin kun olimme aivan pieniä. Sinä olit varmaan liian nuoria muistamaan sitä, mutta minä muistan, että niitä kutsuttiin lunneiksi.” Eirikur katsoi häntä hetken kateellisena siitä, että veljellä oli ikänsä vuoksi enemmän muistoja heidän vanhemmistaan. Sitten hän helpottui hieman, koska nyt hän sentään tiesi, mikä lintu oli kyseessä.
”Mitä ne syövät?” hän kysyi, mutta Lukas kohautti olkiaan.
”Kalaa, luultavasti”, hän vastasi, ”ehkä muutakin.” Eirikur nyökkäsi. Kala tuntui turvalliselta vaihtoehdolta ja hän osasi onkia, joten ainakin hänellä olisi jotain tekemistä.
”Millä nimellä ajattelit kutsua sitä?” Tino kysyi uteliaana.
”Lunni”, Eirikur vastasi juurikaan ajattelematta, ”se on Lunni.” Lukas ja Tino kumpikin katsoivat häntä hämmentyneenä.
”Eikö joku mielikuvituksellisempi, vaikka Musta peto tai Yön varjo, olisi parempi?” Tino kysyi.
”Ja minä luulin, että Tino oli huono nimissä”, Lukas mutisi samalla.
”Ei, se on Lunni”, Eirikur sanoi varmana päätöksestään, ”se on kuvaava nimi.”
”Sitä se ainakin on”, Tino myönsi hetken kuluttua, ”no, minä näytän sinulle, miten voit hoitaa näitä Lunnin vammoja.” Tino keskittyi selittämään ja Eirikur kuunteli tarkkaavaisena.
*****
Keskitalvi lähestyi kovaa vauhtia ja kylä heräsi hetkeksi eloon keskitalven juhlan järjestelyitä varten. Myös veljeksen osallistuivat, tai ainakin Tino osallistui. Lukas katosi yhä useammin omille teilleen Mathiaksen kanssa ja Eirikur oli kiireinen lintunsa hoitamisessa. Lunni tosin alkoi vahvistua nopeasti ja jo parissa viikossa se alkoi kokeilla siipiään uudelleen. Eirikur oli erittäin tyytyväinen, vaikka tieto siitä että Lunni lähtisi pois heti kun olisi taas kunnossa, masensi häntä hiukan.
Aina, kun muilta töiltä ehti, Tino pyysi Berwaldia opettamaan hänelle lisää jousen käytöstä. Itse asiassa Tino oli hyvä oppilas, ja hän oli nopeasti oppinut tekniikan. Hänen tarvitsi vain vahvistaa käsivarsiaan ja olan sekä selän lihaksia pystykseen jännittämään jousen mahdollisimman hyvin. Tarkkuus hänellä oli jo hyvä ja Berwald oli nopeasti huomannut, että Tino osui aina siihen mihin tahtoi osua.
”M’nä teen s’nulle oman j’usen”, viikinkimies totesi yhden harjoittelukerran päätteeksi. Tino oli tähän mennessä käyttänyt miehen omaa jousta, joka oli liian pitkä hänelle, ja tylppiä nuolia joita he olivat yhdessä valmistaneet. Tino kääntyi katsomaan häntä kasvot silti hehkuen iloa juuri ammutusta täydellisestä suorituksesta ja jousi kädessään.
”Oikeasti?” hän kysyi ja mies nyökkäsi, ”voi, kiitos Berwald. Sinä olet auttanut minua jo niin paljon. En tiedä edes, miten voin koskaan korvata sinulle tämän kaiken.” Viikinkimies tunsi kevyen punan nousevan kasvoilleen ja hän käänsi katsettaan hieman poispäin, jotta Tino ei huomaisi.
”T’le v’imokseni”, hän mutisi hiljaa, muttei tarpeeksi hiljaa.
”Mitä sinä sanoit?” Tino kysyi uteliaana, ”en aivan kuullut kunnolla.”
”M’nä p’dän s’nusta”, Berwald sanoi kuuluvammalla äänellä ja Tino hymyili hänelle. Nuorempi mies otti askeleen häntä kohden ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
”Minäkin pidän sinusta”, hän sanoi, ”sinä olet todella hyvä ystävä.” Berwald laski katseensa alaspäin viimeisten sanojen kohdalla. Hän ei halunnut olla pelkkä todella hyvä ystävä. Hän halusi kietoa kätensä suomalaisen vyötärölle ja suudella tätä kunnes Tino olisi aivan hengästynyt ja katsoisi häntä silmät loistaen. Hän halusi mennä nukkumaan Tino vierellään vain herätäkseen uudelleen aamulla samaan näkyyn. Hän halusi tehdä kaiken Tinolle ja palata aina kotiin hänen luokseen. Mutta miten hän sanoisi sen?
”Ja”, Berwald mutisi. Hän ei löytäisi sanoja koskaan.
”Eliza aikoi leipoa tänään juhlaa varten”, Tino totesi puolihuolimattomasti täysin tietämättömänä ongelmista, joiden kanssa ruotsalainen paini päänsä sisällä, ”lupasin auttaa. Tuletko mukaan.” Berwald nyökkäsi. Tietenkin hän tulisi. Hän olisi aina siellä, minne Tino hänet tahtoisi.
Suomalainen hymyili ja hänen kätensä liukui alemmas Berwaldin käsivartta pitkin kunnes hänen sormensa lomittuivat vanhemman miehen sormien kanssa. Tinolle se oli ehkä vain tuttavallinen ele, mutta Berwaldille se oli pieni lohtu siitä mitä hän oikeasti halusi.
*****
Lukas makasi jälleen selällään maassa tutussa paikassa. Oikeastaan asento alkoi olla hänelle jo niin tuttu, että hän epäili, ettei ollut muuta oppinutkaan. Vaikka hän oli kehittänyt, ensimmäisen kerran puolen tunnin raskas häviö oli saavuttanut nyt useamman tunnin mitan ja Mathias sai välillä käyttää kaikkensa, jottei norjalainen olisi päässyt niskan päälle.
”Sinun pitäisi muistaa varmistaa selustasi myös”, viikinki totesi naureskellen ja katsoi Lukasta ylhäältä päin.
”Se oli raukkamainen temppu”, norjalainen vastasi, mutta Mathias vain kohautti harteitaan.
”Taistelussa ei tunneta etikettiä. Kaikki on joko eduksi tai sitten ei”, hän sanoi, ”minä en halua Norgeni joutuvan alakynteen, joten teen hänestä niin hyvän kuin mahdollista.”
”Minä hakkaan sinut joku päivä”, Lukas vannoi.
”Tietenkin”, Mathias naureskeli, ”sitä päivää odotellessa minä voisin nyt ottaa hyvin ansaitun suudelmani, rakas Norge.” Lukas tuhahti, mutta nopea ajatus viivähti hänen mielessään. Tähän asti heidän ottelunsa olivat aina päättyneet siihen, että hän makasi selällään maassa aseettomana, mutta nyt kirves makasi vain hieman kauempana. Hän luultavasti ehtisi tarttua siihen ennen kuin Mathias ehtisi toimia.
Lukas ei uskaltanut vilkaista asettaa kohti arvioidakseen etäisyyden, jotta viikinki ei olisi arvannut hänen aikeitaan. Kaikki perustui yllätykseen, joten hän vain heittäytyi yllättäen sivulle ja toivoi että kirves oli siinä missä hän arvioi sen olevan.
Hän muisti oikein. Mathias ei ehtinyt edes reagoida, kun norjalainen nosti omaan kirveensä maasta ja kävi uudelleen hänen kimppuunsa. Nopealla iskulla kirveen tylsällä puisella päällä suoraan vanhemman miehen ranteeseen riitti siihen, että yllätetty Mathias päästi otteensa omasta aseestaan. Lukas painoi nopeasti suoraan miehen päälle ja kampitti hänet toisella jalallaan samalla kun käytti painoaan saadakseen hänet pois tasapainosta. Mathias kaatui selälleen ja Lukas romahti suoraan hänen päälleen. Hän otti kirveensä varresta kaksin käsin kiinni ja kurottautui sen verran vanhemman miehen ylle että sai painettua kirveen varren avulla tämän käsivarret tiukasti maata vasten pään yläpuolelle.
Hetken oli hiljaista. Lukas hengitti raskaasti sydän lyöden nopeasti adrenaliinin takia ja katsoi suoraan toisen miehen silmiin voimatta uskoa, että hän oli onnistunut. Hän oli peitonnut Mathiaksen. Hänen jalkansa tärisivät hieman ja hän taittoi polviaan enemmän niin että hän oikeastaan istui viikingin päällä.
”Minähän sanoin, että minä hakkaan sinut joku päivä”, Lukas sanoi toistaen vain pari minuuttia sitten sanomansa sanat. Mathiaksen kasvoille levisi tyytyväinen ilme.
”Minä olen erittäin ylpeä sinusta, Norge”, hän sanoi hiljaa, mutta he olivat niin lähellä toisiaan että pelkkä kuiskaus olisi riittänyt aivan hyvin. Lukas katsoi hänen huuliaan ja ehkä hän oli vielä sekaisin voitostaan tai sitten jokin muu sekoitti hänen ajatuksensa, koska hän ei edes pysähtynyt miettimään ennen kuin painoi omat huulensa niitä vasten.
Mathias päästi oudon inahtavan äännähdyksen ja kiskaisi kätensä vapaaksi nyt kun Lukas ei enää painanut niitä voimalla maata vasten. Toisen kätensä hän nosti nuoremman miehen hiuksille pitäen hänet hellästi paikoillaan ja toinen käsi löysi tiensä norjalaisen vyötäisille ja veti tämän alemmas. Suudelma syveni ja viikingin kädet alkoivat hitaasti liikkua tutkien pitkin norjalaisen vartaloa. Sitten, aivan yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin, Lukas sai aivonsa taas hallintaan ja kiskaisi itsensä irti ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä.
”Minä todella pidän tästä asennosta”, Mathias kuiskasi nyt kumpikin käsivarsi löyhästi norjalaisen vyötäröllä, mutta Lukaksen ilme oli lähempänä järkyttynyttä kuin Mathiaksen onnellista ilmettä. Hieman kompuroivin askelin hän nousi ylös. Vielä viimeinen järkyttynyt katse viikingin suuntaan ja sitten hän juoksi pois.
Mathias oli usein jäänyt aukiolle vielä Lukaksen lähdettyä, mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin pitkää. Hän makasi maassa kunnes lumi hänen allaan alkoi sulaa kastellen hänet täysin ja hänen luitaankin alkoi kolottaa. Mutta silti hän vain ajatteli, miltä oli tuntunut saada Lukas vapaaehtoisesti muutamaksi sekunniksi. Se oli tuntunut niin paljon paremmalta kuin edelliset kerrat, jolloin norjalainen oli ollut lähes pakotettu.
Mathias hymyili yleensäkin paljon, mutta tällä kertaa hänen hymyssään oli lähes mielipuolinen vivahde.
*****
”Eirikur?” Tino kutsui varovasti veljeään, joka makasi puolittain pöydällä ja näytti erittäin väsyneeltä.
”Hm?” nuorukainen ynähti vastaukseksi ja käänsi päätään sen verran, että pystyi katsomaan jonnekin Tinon suuntaan. Hänen lunni seuralaisensa istui pöydällä ja näytti pitävän vahtia isäntänsä puolesta.
”Oletko aivan kunnossa?” suomalainen kysyi ja harkitsi hetken kysymyksen esittämistä monikkomuodossa. Myös tällä hetkellä tulisijan vierellä istuva Lukas oli ollut outo jo pari päivää. Hän oli palanut kotiin yksi ilta täysin poissa tolaltaan, mutta suostumatta kuitenkaan selittämään mitään, sitten hän oli kärsinyt muutaman mielenkiintoisen mielialavaihtelun kunnes oli saavuttanut normaalin tyynen olotilansa. Silti hän tuntui välillä vajoavan jonkinlaiseen koomaan ja jäi tuijottamaan tyhjää tilaa sormet huulillaan. Tino oli syystäkin kummissaan, mutta Eirikurin olotila vaikutti enemmän sellaiselta, johon hän voisi vaikuttaa.
”Ihan kuns…”, nuorukainen yritti sanoa, mutta sanat hävisivät jonnekin kesken kaiken. Tino kumartui hänen vierelleen.
”Katso tänne”, hän pyysi ja Eirikur teki niin.
”Sinä olet sairastunut”, Tino teki diagnoosinsa nopeasti. Nuorukaisen silmät punoittivat ja kurkku näytti olevan turvoksissa. Hän oli lisäksi kuumeisen oloinen ja katse harhaili hiukan.
”Mitä?” Lukas kysyi havahtuen jostain omasta maailmastaan, ”Eirikur, mitä sinä olet tehnyt?”
”Täyty… Löytää roukaa… Lunn…”, hän mutisi ja painoi päänsä takaisin käsivarsilleen.
”Ja sitten sinä sairastuit”, Lukas totesi ja alkoi työntää heidän petiään lähemmäs lämmintä tulisijaa, ”sinä menet nyt nukkumaan.” Eirikur vastusteli hieman, mutta yksi kahta vastaan hän oli heikoilla ja pian hän löysi itsensä olkien päältä huolella turkiksilla peiteltynä.
”Tino?” Lukas kysyi kuiskaten, jottei häiritsisi nukkuvaa potilasta.
”Luultavasti ei mitään vaarallista”, Tino sanoi tietäen, mitä hänen veljensä kysyi, ”mutta teen lääkettä kuitenkin.” Hän vilkaisi huolestuneena ulos hämärään. Yö oli lähes laskeutunut ja lumisade oli alkamassa.
”Hyvä”, Lukas vastasi nyökäten.
”Mutta minulla ei ole havuja tarpeeksi”, Tino jatkoi, ”joudun hakemaan niitä.” Hän alkoi jo pukea paksumpaa viittaa päälleen ja etsi kantokoriaan.
”Ota lähimmäisistä puista”, Lukas sanoi, ”joudut muuten myrskyyn.”
”Ne ovat liian vanhoja”, Tino vastusteli, ”vain nuoremmat puut syvemmällä metsässä ovat tarpeeksi hyviä.” Lukas epäröi hetken ja siirsi katsettaan veljestään toiseen.
”Se on liian vaarallista”, hän lopulta sanoi, mutta Tino pudisti päätään.
”En viivy pitkään”, hän selitti, ”huomenna en välttämättä löydä hyviä havuja enää lumen alta, joten minun on mentävä nyt. Sitä paitsi Berwaldin kodin lähellä on tarpeeksi nuoria kuusia. Menen sinne ja jään sitten yön yli suojaa.” Lukas ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta nyökkäsi silti.
”Ole varovainen”, hän sanoi.
”Minä olen”, Tino lupasi ja vilkaisi vielä Eirikuria, joka mumisi jotain houreessaan, ”jos hänellä on vaikeuksia nukkua, anna lääkettä siitä pienestä vihreästä pullosta. Puolikas annos varmasti riittää.” Lukas nyökkäsi ja Tino poistui paikalta ehtiäkseen kerätä tarvitsemansa havut ennen myrskyn saapumista.
A/N: Voi Ruotsi, miksi sinä et saa sitä sanottua?!
Tino muuten etsii kuusenneulasia sen takia, että mä en keksinyt mitä muutakaan hän voisi etsiä metsästä keskellä talvea.
Seuraavan luvun nimi on Ujoussyndrooma ja se on oikeastaan kokonaan SuFiniä. Eikä edes oikeastaan. Se on pelkästään sitä.
-
Oioioi, tässähän tosiaankin alkoi tapahtua enemmän! Hyvähyvä~
Islanti on aina herättänyt mun myötätunnot. Tyyppi on muutenkin vähän vetäytyvä ja sitten jää vielä vähän ulkopuoliseksi Pohjoismaiden joukossa, koska SuFin ja DenNor. Voin hyvin kuvitella, että hän tylsyyksissään lähtisi kävelemään rannalle. Se tuntuu jotenkin luonnolliselta. Kiva, että hän nyt löysi Lunninsa!
Ja sitten! Voi Berwald, Berwald, mä täällä jo pidätin hengitystä että joko nyt hän saisi kerrottua! Vaikka kyllä hän periaattessa saikin, meidän pikku Tino on vaan niin viaton. Se kyllä jotenkin kuvaa varsinkin tän ficin Tinoa, niin viaton. Muttei silti naiivi, sitäkin näkee (tosin lähinnä enkunkielisenä)
Ja myös DenNor (okei Lukas) edistyy! Juuri näin hänen pitääkin tajuta tunteensa, 'vanhingossa' ja järkytys tottakai kuuluu asiaan, onhan tää DenNoria! Mutta siis myös tämä kohta oli suloinen, tykkäsin!
Whihii, mä en malta odottaa ensilukua~!
Vielä tohon Unkariin palaten, itseasiassa kyseisellä maalla on aivan täysin samanlainen paikka mun sydämessä! Taino vasta kuukauden päästä mä sinne lähen, mutta rakastunut oon jo (tosin tuun kyllä varmasti rakastumaan vielä enemmän) :'3
-
Questacia: Kiitos! Oi, pidä hauskaa siellä. Se on kaunis maa, Magyarország, te vagy a szívembe írva~
Uusi osa taas!
Yhdeksästoista luku: Ujoussyndrooma
”Vielä yksi…”, Tino mutisi itsekseen ja kurkotti kohti oksaa, jonka hän oli valinnut vielä mukaan. Hänen korinsa oli jo puolillaan pieniä kuusenoksia ja se luultavasti riittäisi hetkeksi. Lumisade oli sankentunut koko ajan ja miehen alkoi olla vaikea nähdä eteensä. Hän kuitenkin jatkoi itsepintaisesti ja asetti viimeisen oksan koriinsa muiden joukkoon.
Samassa tuuli nousi ja pöllytti irtolunta kaikkialle. Tino nosti kätensä kasvojensa suojaksi ja tuuli repi hänen viittaansa haluten viedä sen mukanaan. Suomalainen kuitenkin piti omastaan lujasti kiinni ja kumartui alemmas.
”Perkele…”, hän mutisi ja yritti nähdä jotain. Hän tiesi, ettei ollut kaukana Berwaldin talosta. Hänen olisi kaikkein järkevintä yrittää sinne, kuten hän oli Lukakselle sanonut, ja valmistaa Eirikurin lääke seuraavana aamuna. Mutta tuuli ujelsi kovaa ja kaikki näytti hetken vain valkoiselta. Pieni epätoivo nosti päätään Tinon mielessä ja hän tukahdutti sen päättäväisesti. Hän oli viime kuukausien aikana usein liikkunut täällä ja hän kyllä löytäisi tien takaisin vaikka ilman näköään.
Hän lähti kulkemaan eteenpäin tuulta vasten, mutta silti hän ei voinut olla ajattelematta että hänen olisi pitänyt luovuttaa havujen kerääminen paljon aikaisemmin.
****
Berwald istui yksin kotonaan ja katseli tulen liekkejä samalla kun kuunteli myrskyä ulkona. Hän tavallaan piti tällaisista illoista. Myrskyn kuuntelussa oli oma viehätyksensä ja oli aina paljon parempi olla sisällä silloin kuin vaikka laivalla. Mies ajatteli hetken Tinoa ja toivoi, että tällä oli tarpeeksi lämmintä. Varmasti hän oli antanut miehelle tarpeeksi turkiksia ja hän oli tarkistanut polttopuiden määrän viimeksi sinä aamuna.
Jokin kolisi ulkona ja ruotsalainen keskittyi siihen ääneen hetkeksi. Luultavasti tuuli kuljetti katkenneita puiden oksia tai jotain. Hän ei muistanut jättäneensä mitään pihalle. Kolahdus kuitenkin toistui voimakkaampana ja mies rypisti kulmiaan. Se ei oikeastaan kuulostanut tuulelta. Se kuulosti enemmänkin siltä, kun joku olisi ulkona ja yritti löytää ovea. Pieni huoli mielessään hän nousi ylös ja käveli ovelle.
Hänen yllätyksensä oli suuri, kun ovi aukesi ja luminen hahmo lähes syöksyi sisään. Berwald ei kuitenkaan jäänyt paikoilleen ihmettelemään vaan sulki oven nopeasti hahmon perästä, jotta tuuli ei sammuttaisi tulta ja toisi lisää lunta sisälle. Sitten hän kääntyi tarkastelemaan tulijaa lähemmin.
”Berwald?” luminen hahmo kysyi ja miehen sydän hypähti.
”T’no?” hän sanoi ja alkoi kaapia lunta pois miehen kasvoilta. Tino hymyili hänelle heikosti, mutta hänellä oli valkoisia alueita poskillaan ja nenällään kylmettymisen merkiksi, ”m’ksi s’nä olit ulkona?”
”Hain… Lääketarpeita”, suomalainen selitti hampaat kalisten, ”olin… vähän liian pitkään.” Berwald katsoi häntä huolestuneena ja alkoi auttaa viittaa pois miehen päältä. Hän oli asunut pohjoisessa tarpeeksi kauan tietääkseen, mitä piti tehdä, ja ensiksi hänen olisi saatava Tino lämpimäksi. Lämpimässä talossa olo tuntui jo auttavan, mutta hänen pitäisi kuitenkin saada lämpimät vaatteet kylmien ja märkien tilalle.
Tinon omat sormet olivat kohmeiset ja kädet tärisivät, joten Berwald auttoi häntä riisumaan ja pukemaan päälle yhden viikingin lämpimistä tunikoista. Sitten hän istutti nuoremman miehen tulen lähelle ja tarjosi tälle lämmintä juotavaa. Valkoiset alueet Tinon kasvoilla alkoivat kadota ja veri kiertää taas sormissa.
”Kiitos, Berwald”, hän sanoi huojentuneena, kun pahin tärinä lakkasi, ”voin aina luottaa sinuun.”
”T’etenkin”, ruotsalainen lupasi.
”Minä olin niin typerä”, Tino totesi päätään pudistaen ja puristaen kuumaa mukia kaksin käsin, ”ajattelin, että ehdin. Onneksi löysin tänne.” Berwald kauhistutti itseään ajatuksella, että olisi löytänyt aamulla Tinon elottoman jäätyneen ruumiin metsästä. Pelkkä ajatus tuotti hänelle tuskaa ja hän joutui istumaan alas, koska yhtäkkiä häntä alkoi heikottaa.
”Olet t’rvassa nyt”, viikinki sanoi sekä itselleen että Tinolle. Suomalainen nyökkäsi ja hymyili väsyneenä. Sitten hän haukotteli ja Berwald nousi välittömästi ylös siirtääkseen kaikki ylimääräiset turkikset ja viltit makuualustalle.
”S’nä voit n’kkua tässä”, hän sanoi osoittaen valmistamaansa kasaa.
”Missä sinä sitten nukut?” Tino kysyi, mutta hän oli niin väsynyt, ettei kuitenkaan vastustellut vaan kaatui tyytyväisenä lämpimien turkisten väliin.
”Hmm”, Berwald mumisi jotain, mikä jäi suomalaiselta kuulematta. Hetken viikinki katsoi suomalaista, joka käpertyi pienelle kerälle ja tärisi hieman silti kylmän vuoksi, mutta Berwald ei tiennyt miten muuten hän saisi Tinon lämpimäksi.
”S’nulla on s’lti k’lmä”, hän totesi itsekseen, mutta Tino oli taas havahtunut ja kuuli hänet.
”Jos sinua ei haittaa, voit tulla viereen nukkumaan”, hän sanoi, ”toisen ruumiinlämpö auttaa kylmään hyvin.” Viikinkimiestä kaikkea muuta kuin haittasi, mutta hänen sydämensä sykähti toisen kerran sen illan aikana. Eri syystä tosin. Tino näytti niin kauniilta levätessään hänen vuoteellaan ja, jos mies ei olisi silti tärissyt kylmästä, näkymä olisi ollut kuin suoraan jostain Berwaldin monista unelmista.
”Ja”, viikinki mumisi ja riisui paitansa. Hän aina nukkui ilman sitä ja vasta, kun hän oli jo asettunut peitteiden alle Tinon seuraan, hän tuli ajatelleeksi jos toinen mies ahdistuisi siitä. Tino ei kuitenkaan tuntunut välittävän. Hän oikeastaan vain siirtyi hieman lähemmäs lämpöä kohti.
”M’nä p’dän s’nusta”, Berwald sanoi ja silitti toisella kädellään vaaleita hiuksia, jotka hohtivat hieman tulen valossa.
”Minäkin pidän sinusta”, Tino vastasi hiljaa. Berwald ei ollut varma, johtuiko se äskeisestä ajatuksesta Tinon menettämisestä vai oliko jokin muu syy saanut hänet rohkaistumaan, mutta yhtäkkiä hänen oli vain sanottava se ääneen.
”Ei”, hän sanoi vakaalla äänellä, ”m’nä p’dän s’nusta enemmän.” Tino avasi silmänsä ja katsoi häntä hetken tutkivasti.
”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi ja Berwald nielaisi. Nyt hänen olisi sanottava se.
”M’nä r’kastan s’nua”, hän myönsi ja toivoi kovasti, että Tinon reaktio ei olisi huono. Hetken suomalainen oli aivan hiljaa, mutta se oli parempi kuin se että hän olisi alkanut huutaa ja haukkunut ruotsalaisen.
”Minä en ole varma tästä tunteesta”, hän lopulta sanoi hieman epäröiden, ”mutta minusta tuntuu, että… Että minäkin rakastan sinua.” Berwaldin silmät laajenivat. Tämä oli parempi vastaus, kun hän olisi osannut koskaan odottaa tai toivoa.
”Tarkoitan, että… ”, suomalainen jatkoi etsien selvästi oikeita sanoja, ”minä en ole ollut rakastunut koskaan ennen, mutta minusta on mukava olla sinun seurassasi. Sinä aina kuuntelet minua, autat minua ja teet oloni turvalliseksi. Minä myös… Ajattelen sinua usein ja…” Sanat haipuivat jonnekin ja Tino alkoi punastua. Berwald silitti hänen hiuksiaan taas ja hymyili omalla tavallaan.
”M’näkin aj’ttelen s’nua usein”, hän myönsi ja katseli sitten suomalaisen kasvoja tarkasti aivan kuin näkisi niistä jokaisen miehen ajatuksen, ”s’anko s’udella s’nua?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.
”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. Berwald siirsi kätensä miehen hiuksilta hänen leualleen ja kumartui eteenpäin painaakseen huulensa hänen huuliaan vasten. Se oli lyhyt suudelma, hento ja kokeileva, mutta samalla se oli heidän mielestään paras suudelma koskaan.
”Minä en ole ennen suudellut ketään”, Tino myönsi ja naurahti.
”En m’näkään”, Berwald vastasi, ”od’tin o’keaa.” Tino katsoi häntä kauniilla silmillään ja painoi sitten vuorostaan huulensa viikingin huulille. Berwald veti hänet lähemmäs niin että pystyi pitämään pienempää miestä kunnolla sylissään. He jakoivat vielä muutamia pieniä suudelmia kokeillen ja etsien oikeaa tapaa, koska heille kummallekin tämä oli aivan uutta. Epävarmuudesta ja kokemattomuudesta huolimatta Tino huokaisi tyytyväisenä painaessaan päänsä viikingin lämmintä rintaa vasten. Hänellä ei ollut enää yhtään kylmä ja hän tunsi olevansa enemmän turvassa kuin koskaan.
Berwald pysyi hereillä vielä hetken Tinon nukahtamisen jälkeen. Hän kuunteli ulkona riehuvaa tuulta ja rakkaansa rauhallista hengitystä. Tino näytti niin kauniilta ja ruotsalaisesta tuntui, että hänen sydämensä särkyisi hetkenä minä hyvänsä pelkästä onnesta. Hän painoi vielä pienen suudelman suomalaisen hiuksille, tiukensi otettaan miehestä ja vaipui sitten itsekin onnelliseen uneen.
*****
Berwald heräsi hitaasti yrittäen pitää viimeiseen asti kiinni unesta. Hän oli nukkunut niin hyvin ja hänen unensa oli ollut todella kaunis. Hän ei enää muistanut siitä kaikkea, mutta Tino oli suudellut häntä ja onnellinen lämmin tunne oli siirtynyt unesta myös valvemaailmaan. Viikinki huokaisi hiljaa ja venytteli hieman ennen kuin käänsi kylkeään.
Jokin liikahti hänen vieressään ja Berwald rypisti kulmiaan hämmentyneenä. Pikainen vilkaisu peitteiden seasta pilkistäviin hiuksiin kuitenkin vaihtoi hämmennyksen iloksi. Viikinki ojensi kättään ja nosti hiukan peitteitä, jotta näkisi Tinon kasvot paremmin. Mies näytti niin rauhalliselta nukkuessaan ja jopa kauniimmalta kuin viikinki oli kuvitellut.
”Ei oll’tkaan unta”, hän kuiskasi ja ääni sai suomalaisen havahtumaan. Tino haukotteli raukeasti ja hieroi toisella kädellään silmiään ennen kuin sai kohdistettua katseensa häntä tuijottavaan viikinkiin.
”Hei”, hän kuiskasi nukkumisen jäljiltä hieman käheällä äänellä.
”H’omenta”, Berwald vastasi. Tino kohotti kättään ja silitti vanhemman miehen kasvoja, joille oli yön aikana kasvanut pieni sänki. Viikinki antoi suomalaisen tutkia hetken rauhassa ja tarttui sitten käteen painaen suukon hänen sormilleen. Tino hymyili hänelle ja veti viikingin käden itseään kohti suudellakseen vuorostaan miehen sormia.
”Minä en halua nousta vielä”, Tino mumisi ja painautui paremmin viikingin kylkeä vasten. Berwald jakoi hänen toiveensa täysin ja siirtyi sen verran, että nuorempi mies saisi paremmin aseteltua itsensä. He torkkuivat hetken vierekkäin ja Tino oli hyvin lähellä uudelleen nukahtamista. Berwald silitti hänen hiuksiaan rauhoittavasti ja miehen tasainen sydämen syke vaivutti häntä uneen.
Terävä koputus ovelta hätkähdytti kummankin miehen taas hereille. Berwald nousi heti istumaan ja katsoi varuillaan ovea kohti.
”Tino? Oletko sinä siellä?” tuttu ääni huusi ulkoa. Berwald rentoutui hieman, mutta Tinon kasvoille kohosi kauhistunut ilme. Ennen kuin Berwald ehti estää, hän hyppäsi ylös peitteiden alta ja juoksi avaamaan oven veljelleen.
”Lukas?” hän kysyi, ”onko Eirikur kunnossa?” Lukas seisoi ovella hiljaa ja tuijotti hetken veljeään hiljaa. Tino tajusi aivan liian myöhään, että hänellä oli silti päällään yksi Berwaldin tunikoista, joka tietenkin oli hänelle liian iso, ja hän oli avojaloin ja hiukset silti nukkumisen jälkeen sekaisin. Oli tietenkin kaukaa haettua, että Lukas pelkästään siitä arvaisi mitä oli tapahtunut, mutta Tinosta tapa jolla hänen veljensä katse siirtyi hänen, Berwaldin ja pedin väliä, oli hermostuttava.
”Hän on jo paljon parempi”, mies lopulta vastasi ja Tino melkein huokaisi helpotuksesta, ”kuume alkoi laskea puolen yön jälkeen ja hän on nukkunut rauhallisesti.”
”Hyvä”, Tino sanoi helpottuneena, ”minä sain kerättyä eilen aineksia. Tulen heti kotiin ja teen hänelle lääkettä.” Hän olisi luultavasti lähtenyt menemään sillä seisomalla, mutta Berwald kosketti hänen olkapäätään.
”M’ista k’ngät”, hän sanoi ja osoitti miehen paljaita jalkoja.
”Oh, tietenkin”, Tino mutisi, ”tuota… Haittaako, jos lainaan vaatteitasi lisää? Omani ovat vielä aivan märät.” Berwaldia ei tietenkään haitannut ja hän etsi nopeasti ylimääräiset housut, viitan ja kengät suomalaiselle. Hän joutui myös leikkaamaan pätkän köyttä, jolla Tino vyötti liian isot vaatteet ylleen. Saatuaan puettua Tino varmisti, että Lukas, joka oli jäänyt ulos odottaman, oli vieläkin keskittynyt johonkin muuhun. Varmistuttuaan asiasta ja hän nousi varpailleen ja painoi kevyen suudelman vanhemman miehen huulille.
”Anteeksi”, hän mutisi niin hiljaa, ettei Lukas varmasti kuulisi, ”minä en halua kenenkään tietävän vielä.” Berwald nyökkäsi ja silitti vielä kerran Tinon hiuksia.
”Hei hei, Berwald”, suomalainen sanoi hieman kuuluvammalla äänellä ja käveli veljensä luokse, ”minä tuon nämä vaatteet myöhemmin takaisin, kiitos!” Viikinki nosti kättään hänen peräänsä ja vaikka hän oli onnellisempi kuin koskaan, hän vihasi nähdä Tinon lähtevän.
A/N: Go, Ruotsi go! Ei tässä mennytkään kuin puoli fikkiä ennen kuin sait sen sanottua.
Tämä on sitä, miten minä nen Sufinin. Dennor on paljon "äkkinäisempää" koska Tanskan hahmo on niin energinen ja Norjan hahmo tuntuu vaativan jonkin todellisen yllätysmomentin ennen kuin myöntää mitään tunnetta. Mutta Sufin tuntuu enemmän siltä kuin kaksi miestä toteavat kumpikin, että pitävät toisistaan mutta kumpikaan ei saa sitä sanottua. Ja sitten kun se vihdoin tulee selväksi, suhde rakentuu hitaammin koska kumpikaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä. Suloisen hämmentävää. Minä en hirveämmin välitä niistä tarinoista, jossa tyypit rakastuvat heti ja suhde tuntuu kovin pinnalliselta, joten ainakin yritän tehdä tämän syvälliseksi (eri asia, onnistunko.)
Seuraavassa luvussa Lukas aiheuttaa ongelmia.
-
Minä olen laiska, (yhä) joten sanon tärkeimmät asiat tiivistettynä:
-Norjaaaa!!!! Suutelit vapaaehtoisesti Tanskaa!!!!! *Kuolakuolema* <3<3<3<3<3<3<3<3 *paljon sydämiä*
-Islanti löysi viimein lunninsa. B)
-Jei, Berwald, olit rohkea.
-Norja. <3 *yhä rakastunut*
Hmm... Lukas aiheuttaa ongelmia... Kuulostaa mielenkiintoiselle. Ja nyt menen ja pakotan sen kaverini liittymään finfanfuniin, että se voi lukea tämän...
Tämä on kyllä ehdottomasti noussut lemppari-ficikseni.!
Välillä tulee vaan yhtäkkiä sellaisia kohtauksia, että hypähdän ylös ja hihkaisen esim: ~"Supershamaani!! <3" (en osaa kirjoittaa tuota...) Tai: "köpiiiiiiiii~~~~~~~~~~"
Tämä laiskimus lähtee nyt, mutta lupaa sen, että on joka kolmas tunti stalkkaamassa, onko jatkoa tullut. (Kuten aiemminkin.)
Ja tämä laiskimus tulee vielä näkemään runsaasti DenNor-unia. <3
-
Mun on pitänyt jo hetki sitten kommetoida
No niin nää suhteethan alkavat syventyä :D, voi Tinoa ja Berwaldia välillä on kyllä vaikea kertoa omista tunteistaan. Mathiaksen ja Lukasin suhde taas vaatii vain aikaa ja oikean sattumuksen. Tää Egyptin ja Turkin ensi esiintyminen oli mielenkiintoinen ja tuo vaan lisää jännitystä(en malta odottaa. Myös se miten Eliza päätyi ja tapasi Gilbertin oli mielenkiintoinen. Osaat kullä kirjoittaa erittäin koukuttavaa tekstiä, viikingit ovat myös mielenkiintoisia seilaajia. Islanti löysi lintunsa, ja nimi valinnasta voi kai sanoa vain että yksinkertainen on kaunista.
-
Oijoi, en ikinä kommentoi ficcejä, joten saatan nyt olla vähän pettymys. ;D
Tykkään tästä kuitenki tosi paljo. Teksti on hyvää luettavaa ja koukuttavaa. Paritukset ovat suosikkejani, ja nyt ne ovat samassa tarinassa jes! Hahmojen kommellukset on hyvin keksitty.
Ja niinkuin kaikki sanoo, viikinkiteema on kiinnostava.
Jään innolla lukemaan :3
-
Slytherin cat: Kiitos! Jos tuo sai sut jo kuolemaan niin ootappas vaan mitä tapahtuu parin luvun päästä...
Kuolotar: Kiitos!
Hard: Oi, jokainen kommentti on ihana <3 Kiitos!
Uusi luku taas. Tämä oli ehkä yksi vaikeimmista kirjoittaa, koska kaikki hahmot tuntuivat tappelevan vastaan, mihin sitten yritinkin niitä tunkea. Mutta kyllä se ainakin tarkoituksensa palvelee, jos ei muuta.
Kahdeskymmenes luku: Draama-syndrooma
Eirikur toipui nopeasti takaisin kuntoon ja kuunteli kiltisti Lukaksen luennon siitä, että talvella liian vähissä vaatteissa meren rannalla liikkuminen tappaisi hänet vielä. Eikä edes lunnin ruuan etsiminen olisi tarpeeksi hyvä syy saada kuolemantautia. Kyseinen lunni istui koko luennon ajan nuorukaisen sylissä ja katseli hänkin totisena puhuvaa Lukasta, vaikka tuskin mitään ymmärsi.
Tino alkoi viettää yhä enemmän aikaa totisen viikinkimiehen kanssa. Berwald seurasi hänen mukanaan silloin kun hän työskenteli ja Tino vuorostaan seurasi häntä silloin kun mies työskenteli. Samalla he myös auttoivat toisiaan ja kumpikin vannoi ääneti, ettei kukaan muu olisi osannut auttaa niin hyvin. Tino tuntui ymmärtävän kaiken jopa pelkästään Berwaldin pienistä eleistä ja ruotsalainen teki aina tarkasti sen, mitä häneltä pyydettiin.
He alkoivat myös metsästää yhdessä. Berwald oli lupaustensa mukaisesti tehnyt Tinolle oman jousen ja se oli yksi parhaista, joita hän oli koskaan tehnyt. Tino oli pitänyt hänelle seuraa iltaisin ja valmistanut nuolia samalla, kun ruotsalainen huolella käsitteli puuta ja teki siitä tarpeeksi vahvan, mutta samalla notkean palvelemaan suomalaista. Kun se oli valmis, Tino oli kaatanut ensimmäisen hirvensä sillä.
Ja aina, kun he olivat kahden, he jakoivat pieniä suudelmiaan ja nauttivat toistensa läheisyydestä. He silti kokeilivat ja yrittivät löytää parhaan tavan osoittaa huomiota toisilleen. Berwald oli nopeasti mieltynyt suukkoihin, joita hän antoi aina tilaisuuden tullen. Tino taas löysi parhaan paikan ruotsalaisen sylistä. He puhuivat paljon, mutta joskus myös pelkkä hiljaisuus riitti.
Tino, joka oli silti hieman epävarma uuden suhteensa julkistamisesta, uskoi tyytyväisenä, ettei kukaan huomannut. Mutta hän ja Berwald olivat niin keskittyneet toisiinsa, etteivät huomanneet kuinka Tinon veljien silmät seurasivat heitä. Eirikur oli vain utelias, mutta Lukaksen katse oli tiukka ja kylmä eikä luvannut mitään hyvää.
****
Heidän viimeisimmän taistelun jälkeen tapahtuneen vahingon jälkeen Lukas piti tiukasti huolta, ettei törmäisi Mathiakseen edes vahingossa. Hänen yrityksensä onnistuivat yllättävän hyvin, sillä jostain syystä viikinkimies tuntui myös välttelevän häntä ja pariin viikkoon Lukas ei nähnyt vilaustakaan miehestä, joka yleensä virnuili hänelle aina ja jonka hiukset olivat niin sekaiset, että ne eivät olleet luultavasti koskaan edes nähneet kampaa. Oikeastaan Lukas epäili vahvasti, että mies ei edes tiennyt, mikä kampa oli.
Vaikka Mathias loisti poissaolollaan, jokin miehessä kuitenkin oli aina lähellä ja Lukaksen ajatuksissa. Hän huomasi miettivänsä Mathiaksen tapaa hymyillä ja puhua sekä sitä miten mies liikkui silloin kun keskittyi taistelemaan. Lukas alkoi myös nähdä outoja unia, jotka saivat hänet lähes raivon partaalle ja hämmentyneeksi samalla.
Keskitalven juhla tuli ja meni ja Lukas piti itsensä kiireisenä tekemällä kaikenlaisia pieniä töitä, joita hän vain kylästä löysi. Ainoastaan Elizalle hän kieltäytyi tekemästä mitään. Sen yhden kerran, kun hän oli lupautunut hoitamaan polttopuut naiselle, tämä oli palkinnut hänet kasalla hämmentäviä ja kiusallisia kysymyksiä hänestä ja Mathiaksesta. Lukas ei edes halunnut tietää, mistä Eliza oli oppinut sellaista kieltä ja mistä saanut kuvitelmansa.
Hän jatkoi taisteluharjoituksiaan ensin yksin, mutta totesi sen pian turhaksi. Lukas ei kuitenkaan antanut periksi ja etsinyt Mathiasta käsiinsä vaan hän puoliksi pakotti ja puoliksi suostutteli Gilbertin ja Daanin harjoitusvastustajiksi. Hän arveli, että miehet olivat tarpeeksi typeriä, etteivät välittäisi mahdollisesta Mathiaksen kostosta. Myös Tinoa kaikkialle seuraava Berwald olisi muutoin kelvannut harjoitusvastustajaksi, mutta Lukaksella oli epäilyksiä hänen suhteen eikä hän halunnut olla missään tekemisissä miehen kanssa. Aluksi harjoittelu Daanin ja Gilbertin kanssa sujui hyvin ja Lukas alkoi voittaa yhä useammin ja useammin, mutta sitten yhden voiton jälkeen Gilbert huomautti siitä miten paljon Lukaksen tyyli muistutti Mathiaksen tyyliä. Sen jälkeen Lukas lopetti ja palasi harjoittelemaan vain yksin.
*****
Eliza, joka seurasi aina kaikkea kulisseista ja oli pitänyt hiipijän taitonsa kunnossa, rypisti kulmiaan äkäisesti katsoessaan Lukasta etäältä. Hän ei todellakaan pitänyt siitä, miten asiat olivat kääntyneet. Toisaalta hän oli erittäin tyytyväinen Tinon ja Berwaldin suhteen kehittymiseen, vaikka naisen mielestä he voisivat jo aivan hyvin julkistaa sen koska kaikki tiesivät jo kuitenkin, mutta Lukas ja Mathias tuntuivat vain jumittavan paikallaan. Hän oli todellakin toivonut parasta sen erittäin mielenkiintoisen tapahtuman jälkeen, mutta kaikki tuntui menevän vain huonompaan. Kaiken lisäksi Mathias, jonka Eliza oli kuvitellut kantavaksi voimaksi tässä suhteessa, ei tehnyt enää mitään! Nainen alkoi olla jo todella turhautunut ja hän melkein puri huulensa verille miettiessään tilannetta.
”Tämä ei käy näin”, hän lopulta mutisi päättäväisesti ja osoitti Lukaksen selkää sormellaan, ”sinä tulet saamaan miehesi, vaikka se olisi minun viimeinen tekoni!” Tämän oman uhmakkaan eleensä jälkeen hän sulautui takaisin talojen varjoihin ja lähti etsimään erästä tiettyä kalpeaa miestä, jonka hän tiesi saavansa mukaansa.
”Hei, Gil”, Eliza kuiskasi aivan miehen vieressä ja nauroi, kun tämä hätkähti.
”Helvetti, Eliza, mahtava minä en pidä tuosta”, Gilbert sanoi toivuttuaan nopeasti. Nainen vain hymyili viattomasti täysin tyytyväisenä itseensä.
”Sinun heikot huomiointikykysi eivät ole minun vikani”, hän sanoi, ”mutta Gil, kertoisitko minulle kaiken mitä tiedät Mathiaksesta?” Gilbert katsoi häntä epäillen.
”Miksi kertoisin?” hän kysyi.
”Koska haluat auttaa”, Eliza vastasi täysin varmalla äänellä, ”katsos, minua todella ärsyttää se tapa, kuinka hän ja Lukas eivät etene minnekään. Tarvitaan pieni tönäisy.” Gilbert näytti miettivän hetken, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Hän on kyllä hyvin epä-mahtava puhuessaan vain siitä Norgestaan”, hän totesi ja Eliza tiesi, että hän olisi mukana, ”ja viime aikoina hän ei ole muuta tehnytkään kuin istunut yksin tuopin kanssa mutisten jotain. Sanoi, että haluaa antaa Lukakselle ’aikaa ja tilaa’, mitä se sitten tarkoittaakin.”
”Mielenkiintoista”, Eliza sanoi miettien, ”hän kuitenkin puhuu Lukaksesta?”
”Paljon”, Gilbert myönsi, ”oikeastaan ei mistään muusta.”
”Sinähän olet harjoitellut Lukaksen kanssa, etkö olekin?” Eliza varmisti ja Gilbert nyökkäsi.
”Miten sinä edes tiedät siitä?” hän kysyi, mutta nainen vain heilautti kättään väheksyvästi.
”Minulla on tapani”, hän sanoi, ”mutta minä haluan sinun puhuvan Mathiakselle Lukaksesta huomenna.”
”Puhuvan mitä?” Gilbert kysyi tarkennusta ja rypisti sitten kulmiaan epäillen, ”jos sinä haluat minun tekevän hänestä kateellisen, voit unohtaa sen. Hän on täysin hullu Norgestaan ja mahtava minä en suunnittele kuolemaa vielä.”
”Ei sinun tarvitse mennä niin pitkälle mennä”, Eliza sanoi, ”pieni kateus on vain hyvästä sitä paitsi. Kehu häntä vähän tai jotain. Laita Mathias ajattelemaan.” Gilbert tarkasteli häntä hetken tarkasti ja nyökkäsi sitten hitaasti.
”Hyvä on”, hän lopulta myönsi, ”mutta sinä olet minulle yhden velkaa tästä, Eliza.” Nainen nyökkäsi tyytyväisenä ja katosi paikalta lyhyen hyvästin jälkeen. Nyt hänen pitäisi vaan saada Lukas oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
****
”Hei, Mathias”, Gilbert tervehti ja romahti penkille viikinkimiehen viereen. Hän oli tuonut oman kolpakkonsa mukanaan, mutta se oli vielä tyhjä. Sali näytti samoin suurimmaksi osaksi autiolta. Vain muutamat viikingit luuhasivat nurkassa ja Daan istui lähettyvillä polttaen piipussaan ties mitä.
”Ai, hei Gil”, Mathias mumisi tervehdykseksi, mutta Gilbert ei kiinnittänyt huomiota epänormaalin rauhalliseen tervehdykseen ja kiinnostuksen puuttumiseen.
”Mahtava minä harjoittelin Norgen kanssa muutama päivä sitten”, hän sanoi päättäen, että olisi kaikkein viisainta vain siirtyä suoraan asiaan, ”hän on aika hyvä. Voitti jopa muutaman kerran.” Nyt Mathiaksen mielenkiinto alkoi herätä. Hän käänsi päätään ja tuijotti Gilbertiä pitkään oudosti.
”Hän on hyvä”, mies kuitenkin vain sanoi.
”Jeah, mutta olin hieman yllättynyt siitä, että opetit hänelle niin paljon”, Gilbert jatkoi, ”jopa ne pari hienoa temppua, joista olet niin ylpeä. Hän onnistui kerran yllättämään Daanin todella niillä. Eikö niin, Daan?” Mies heilautti kättään myöntävästi ja mumisi jotain haluamatta liittyä keskusteluun sen enempää.
”Vain parasta minun Norgelleni”, Mathias totesi, ”tietenkin opetin hänelle kaiken. Hän osaa ne jo todella hyvin.” Nyt viikinki alkoi kuulostaa ylpeältä, mutta Gilbert ei ollut varma, oliko hän ylpeä itsestään vai norjalaisesta.
”Niin osaakin”, Gilbert myönsi, ”mahtava minä olin aivan hämmästynyt. Hän on aika suloinenkin kaiken lisäksi.” Gilbert ei ollut koskaan ollut kovin hyvä kehumaan muita, mutta hän yritti parhaansa ja ilmeisesti se toimi. Mathiaksen osoittama kiinnostus alkoi pikkuhiljaa vaihtua joksikin muuksi ja mies katsoi häntä nyt totisena. Gilbert tosiaan toivoi, että Elizalla oli jokin suunnitelma, sillä hän ei tosiaankaan halunnut tulla kateellisen hullun viikingin tappamaksi.
Hänen onnekseen pelastus saapui juuri erään tietyn norjalaisen muodossa. Lukas astui saliin ja, vaikka hän oli yksin, hän näytti siltä että olisi halunnut olla jossain muualla. Gilbert ei välittänyt tietää, millä juonella Eliza oli saanut hänet sinne. Luultavasti jollain todella kierolla.
Lukas katseli ympärilleen aivan kuin etsisi jotakuta ja Mathias pomppasi nopeasti ylös osoittaen viimeinkin sitä hänelle luonnollista aktiivisuutta, jota häneltä oli puuttunut viime aikoina. Pakenemisen sijaan hän käveli suoraan norjalaisen luo ja loi kasvoilleen tutun hymyn.
”Norge!” hän huudahti, muttei yrittänyt halata tai koskettaa miestä. Lukas hätkähti hieman huomatessaan hänet, muttei perääntynyt.
”Mathias”, hän sanoi totisena.
”Miten voit?” viikinki kysyi iloisella sävyllä ja Lukas kohautti toista kulmaansa.
”Hyvin”, hän kuitenkin vastasi, ”se nainen väitti, että Eirikur oli pyytänyt minut tänne, mutten näe häntä missään.” Kenenkään ei ollut vaikea arvata, kuka ”se nainen” oikeasti oli. Elizan jälki näkyi aivan liian selvästi.
”Eirikur?” Mathias toisti hämmentyneenä, ”en ole nähnyt häntä täällä.” Pieni epäilys viivähti norjalaisen kasvoilla, mutta hän ei maininnut siitä.
”Vai niin”, hän mutisi.
”Minä kuulin, että sinä olet jatkanut harjoittelua”, Mathias totesi iloisesti ja pienen epäröinnin jälkeen Lukas nyökkäsi.
”Niin olen”, hän myönsi.
”Se on hyvä”, Mathias sanoi, ”olen paljon iloisempi, jos Norgeni osaa puolustaa itseään. Vaikka tietenkin minäkin pidän sinusta huolta mielelläni.”
”Minä en tarvitse huolenpitoa”, Lukas muistutti.
”Mutta pyydä mitä tahansa ja se on sinun”, Mathias lupasi virnistäen.
”Itse asiassa”, Lukas sanoi kaikkien yllätykseksi, ”voisit käskeä sen kaverisi jättää minun veljeni rauhaan. Minä en pidä siitä mitä hän tekee Tinolle.” Mathias mietti hetken, ketä Lukas tarkoitti, mutta loppujen lopuksi hän tajusi sen.
”Berwald?” hän kuitenkin varmisti ja Lukas nyökkäsi vakavana, ”mutta hän on aivan harmiton.”
”Minä en välitä siitä, jos hän on harmiton. Minä en halua häntä Tinon lähelle”, norjalainen sanoi kylmästi.
”Jos sinä sitä toivot, minä puhun Berwaldin kanssa”, Mathias lupasi, vaikka hän itse olisi antanut asian olla. Hän kuitenkin kovasti kaipasi huomiota norjalaiselta ja, jos tämä olisi ainoa tapa saada sitä, sitten hän tekisi sen näin. Hän olisi tietenkin voinut käyttää omia vanhoja keinojaan, mutta hän huomasi nauttivansa paljon enemmän kun Lukas tuli hänen luokseen omasta tahdostaan.
”Kiitos”, Lukas sanoi nopeasti pienen hetken jälkeen ja lähti kävelemään sitten poispäin. Mathias, joka oli saanut normaalin pirteän olotilansa takaisin, palasi pöydän ääreen ja alkoi jutella niitä näitä. Gilbert sen sijaan pysyi hiljaa ja mietti mielessään, menivätkö asiat tosiaan niin kuin Eliza oli toivonut.
****
Berwald istui omassa kodissaan ja hämmensi keittopataa. Hän oli tällä kertaa yksin, mutta jo hetken yksinäisyys sai hänet kaipaamaan Tinon seuraa. Hän oli elänyt vuosia yksin ennen kuin suomalainen oli liittynyt hänen elämäänsä, mutta Berwaldilla ei ollut enää mitään ajatustakaan miten hän oli silloin pärjännyt päivästä päivään. Nytkin jo pelkästään kaikki yöt ja ne hetken, jolloin Tino oli veljiensä kanssa, olivat lähes liikaa.
Ovi narahti hiljaa ja Berwald kohotti katsettaan toiveikkaana vain pettyäkseen nähdessään Mathiaksen Tinon sijaan.
”S’nä”, mies mutisi ja palasi taas keitoksensa pariin.
”Sve, mikä tapa tuo on tervehtiä hyvää ystävää”, Mathias kysyi ja astui kutsumatta peremmälle, ”olen loukkaantunut.”
”H’vä”, ruotsalainen mutisi takaisin. Mathias istuutui alas toiselle tuoleista ja katseli häntä hetken, ”ol’ko s’nulla as’aa?”
”Itse asiassa oli”, viikinki vastasi, ”minä kuulin vähän juttuja sinusta ja Norgen veljestä.”
”Entä s’tten?” Berwald kysyi. Hän ei keksinyt mitään erityistä syytä, miksi Mathias olisi kiinnostunut hänen elämästään.
”Norge ei pidä siitä”, viikinki sanoi ja Berwald pysähtyi hetkeksi luodakseen häneen pitkän katseen.
”M’tä s’itä”, hän mutisi.
”Sinun täytyy lopettaa”, Mathias sanoi ja samassa Berwald oli ylhäällä ja nosti myös toisen miehen kauluksesta ylös. Ruotsalainen oli isompi ja vahvempi kuin Mathias, mutta he olivat usein tapelleet keskenään saamatta kuitenkaan selville, kumpi oli parempi.
”En”, Berwald sanoi katsoen toista miestä niin pahasti kuin ikinä pystyi. Useimmat ihmiset olisivat kauhistuneet sen katseen edessä.
”Hän on liian nuori”, Mathias väitti välittämättä siitä, että itse asiassa Tino oli vain hieman Lukasta nuorempi, ”mitä sinä edes teet hänellä? Hänessä ei ole tarpeeksi leikkimään.” Berwald murahti jotain, mitä Mathias ei ymmärtänyt ja löi nyrkkinsä miehen naamaan niin nopeasti, että Mathias ehti hädin tuskin kääntää päätään, ettei saisi murtunutta nenää. Isku kuitenkin tuntuisi vielä pitkään hänen poskellaan.
”S’nä et puhu h’nestä noin!” ruotsalainen huusi, ”h’n on kaun’s. M’nä rakastan h’ntä!”
”Rakastat?” Mathias kysyi ja työnsi vihaisesti ruotsalaisen kädet irti itsestään, ”mitä sinä tiedät rakkaudesta? Tai hänestä?” Berwald ei vastannut. Hän vain murahti ja kävi toisen miehen kimppuun. Mathias kaatui lattialle ja väisti hädin tuskin toisen iskun kasvojaan kohti. Hän pyörähti lattialle ja iski jalkansa ruotsalaisen polvitaipeeseen saaden hänetkin kaatumaan alas. Hetken he jakelivat iskuja ja pyörivät pitkin pientä taloa.
”Berwald! Mathias!” huuto ovelta sai miehet pysähtymään. Berwald oli juuri kohottanut kätensä iskuun ja Mathias väänsi hänen toista kättään kipeästi, ”mitä te oikein teette?” Tino seisoi ovella kädet puuskassa ja vihainen ilme kasvoillaan. Siniset silmät katsoivat heitä totisina ja vaatien selitystä välittömästi. Siltikin Berwaldin mielestä hän oli kaunein olento koskaan, mutta hänen vihansa oli pelottava.
”Ei m’tään”, ruotsalainen vastasi nopeasti ja laski kätensä alas.
”Miksi sinä sitten näytät siltä, että olet suorittamassa murhaa?” Tino kysyi tiukasti ja laittoi merkille viiltohaavan, jonka ruotsalainen oli saanut jossain vaiheessa tappelua, ”ja sinä vuodat verta.”
”Minä luulin, että sinä ja Norge ette ole verisukulaisia”, Mathias mutisi hiljaa selvästi hieman vaikuttuneelta yleensä iloisen suomalaisen vihaisesta olemuksesta.
”Ja mitä sinä luulet tekeväsi?” hän kysyi Mathiakselta ja viikinki tajusi nopeasti päästää Berwaldin käden vapaaksi.
”Vain pientä sananvaihtoa”, hän selitti, ”ihan viatonta.” Tino kohotti toista kulmaansa epäilevästi.
”Sinä”, hän käski ja osoitti Berwaldia, ”istu alas. Tuo haava tarvitsee hoitoa. Oli se sitten minkä typerän syyn takia tullut.” Ruotsalainen totteli kiltisti ja nosti kaatuneen tuolin ylös ennen kuin istui alas odottamaan lisäkäskyjä.
”Sinä olet niin tossun alla, Sve”, Mathias ei voinut estää itseään mutisemasta lisää sivukommentteja. Hänen epäonnekseen Tino kuuli sen. Siniset silmät siristyivät ja hetken viikinki mietti, oliko hän sittenkin erehtynyt pitäessään Lukasta veljeksistä tulisieluisimpana.
”Mathias”, suomalainen sanoi pelottavan kuiskaavalla äänellä, ”jos sinulla ei ole mitään hoitoa tarvitsevia vammoja, sinun kannattaa nyt poistua paikalta.” Mathias olisi poistunut, vaikka hänellä olisi ollut pää kainalossaan. Nopeasti hän nousi lattialta ja lähes juoksi pois.
Tino sulki oven miehen perässä ja kaivoi aina mukanaan pitämänsä lääkelippaan esiin. Hetken hän kulki ympäri asuntoa etsien sopivia tarvikkeita ja nostelemalla kaatuneita tai pudonneita esineitä takaisin paikalleen. Berwald seurasi häntä hiljaa katseellaan, mutta pysyi paikallaan. Jotenkin hänestä tuntui, että puhuminen olisi ollut väärä valinta tässä tilanteessa.
”Tämä kirvelee hiukan”, Tino totesi ja painoi hieman kostean alkoholilla kostutetun liinan miehen poskella olevaa haavaa vasten. Berwald ei edes tiennyt, mistä se oli tullut. Hän oli ollut niin keskittynyt muuhun sillä hetkellä.
Tino mutisi jotain hiljaa itsekseen puhdistaessaan haavaa ja Berwald antoi hänen purkaa kiukkuaan rauhassa.
”Mistä te edes tappelitte?” suomalainen lopulta kysyi.
”Ei m’stään t’rkeästä”, ruotsalainen vastasi, ”M’thias aukoi p’ätään.”
”Vai niin”, Tino mutisi ja Berwald katsoi häntä hieman huolestuneena.
”S’nä olet v’hainen?” hän kysyi hiljaa ja hetken hiljaisuuden jälkeen suomalainen huokaisi.
”En minä voi olla sinulle pitkään vihainen”, hän sanoi nyt paljon lempeämmällä sävyllä ja painoi suukon miehen otsalle, ”mutta älä yritä tappaa ketään. Se tietää minulle vain lisää töitä.” Berwald nyökkäsi ja käytti lopun illasta huolella suomalaisen rakkaansa lepyttämiseen.
A/N: Vihainen Tino on tosi vihainen Tino.
Ja miksi Norja on suhdetta vastaan? No, jos miettii mitä Tanska teki hänelle aluksi, hän tietenkin kuvittelee Ruotsin kiusaavan Tinoa. Mutta se mikä oli vaikeaa tässä, oli kirjoittaa Lukas ja Mathias. Mun piti pari päivää ihan todella miettiä, miten he reagoivat toisiinsa sen viimesen tappelun jälkeen ja sitten tulin siihen tulokseen, että Lukas luultavasti välttelee Mathiasta ja Mathias on niin hämmentynyt, että ei tee mitään. Onneksi on Unkari.
Seuraavassa luvussa selvitellään sitten taas välejä.
-
Nyt mä ehin taas kommentoida, kun yleensä mä vaan päädyn tuijottamaan apaattisesti näyttöä ^^''
Tää uusin luku oli miusta kyllä tosi hyvä. Alkupää luvut oli kivoja, ja tuo Eliza-luku, mutt tää oli kanssa.
Norge on säälittävä. Ihan oikeasti, miksi olla niin kylmä. Ei tule kun hankaluuksia. Ice löysi lunninsa, nyt silläkin on kaveri :')
Mathias ja Lukas onnistu hyvin, toi oli suht luonnolisen oloista. Muutenkin hahmot toimi, ei tullut mitenkään väkinäinen olo.
Slytherin cat: Kiitos! Jos tuo sai sut jo kuolemaan niin ootappas vaan mitä tapahtuu parin luvun päästä...
Hui, nyt jännittää... *punastus*
”Tämä ei käy näin”, hän lopulta mutisi päättäväisesti ja osoitti Lukaksen selkää sormellaan, ”sinä tulet saamaan miehesi, vaikka se olisi minun viimeinen tekoni!”
Jee! Go Eliza!
Menolly
PS. Täytyy munkin sanoa, ett Unkari on kyllä ihana paikka. Kannattaa käydä. (Oláh Ibolyan Magyarország on muuten ihana biisi)
-
Vou. Tää oli kyllä mahtava luku!
Alussa tuo arjen kuvaileminen oli niin söpöä! Ja Tino ja Berwald on söpöjä. Eliza on oikeassa, siitä vaan kirkoille kuuluttamaan, kaikki tietää jo kumminkin :D
Mutta voi Eliza, Eliza. Niin ihana ^^ Siellä se vaan shippailee ihmisiä. Itsehän en sitä tee *krhm*
Oh, and dear Norge. I hate you. :P Ihan tyhmä! xd Noo, eiköhän tästä asiat silti parane ::) Ja eihän se pahaa tarkottanut.
Ja ah, lopun Tino! Mahtavaa ;D Kyllähän kaikki oikeesti tietää, että kuka se badass on. Toi oli ehkä mun lempikohtia koko ficissä. Sitä -kuten tätä koko lukua- oli aivan ihana lukea!
Kauheen jotenkin katkonaiselta näyttää tää mun kommenti. Noh, kommentti kun kommentti ^^"
-
Kiitos kummallekin <3
Tässä ei olekaan enää montaa lukua jäljellä. Tuntuupa oudolta.
Kahdeskymmenesyhdes luku: Rakkaussyndrooma
”He tekivät mitä?” Eliza kysyi vihaisena ja Gilbert joutui hetken muistuttamaan itseään siitä, ettei ollut itse naisen vihan kohde. Tosin hänen ei käynyt yhtään kateeksi niitä jotka olivat.
”Mathias ja Berwald hakkasivat toisensa eilen”, hän sanoi jo toisen kerran, ”oikeasti, nainen, kuinka huono kuulo sinulla on?” Eliza käveli pientä ympyrää vihaisin askelin ja mutisi jotain itsekseen.
”Kuulossani ei ole mitään vikaa”, hän tokaisi, ”mutta mitä helvettiä he ajattelivat?”
”Luultavasti eivät mitään”, Gilbert totesi, ”Lukas tuli paikalle, käski viikinkipoikaystävänsä hakata veljensä viikinkirakastajan, joten Mathias meni ja provosoi Berwaldin hyökkäämään.” Hän jätti mainitsematta, että oikeastaan Lukas ei ollut puhunut hakkaamisesta mitään. Mathias oli jalostanut sen ajatuksen täysin itse aikeesta mennä juttelemaan Berwaldin kanssa.
”Se tästä puuttuikin”, Eliza mutisi, ”Lukas on selvästi saanut Mathiaksen tiukasti pikkurillinsä ympärille. Mitä sitten tapahtui?”
”Ilmeisesti Tino tuli paikalle ja keskeytti tappelun”, Gilbert selitti olkiaan kohauttaen, ”oli aika ilmestys, jos Mathiaksen puheita on uskominen.” Eliza nyökkäsi itsekseen. Hänen vihansa alkoi jo laantua hieman ja tilalle nousi miettivä ilme.
”Mitä sinä nyt suunnittelet?” Gilbert kysyi varovasti. Hän ei aina pitänyt Elizan suunnitelmista, mutta yleensä oli aina parempi olla niistä tietoinen kuin epätietoinen.
”En mitään”, nainen lopulta sanoi lähes huokaisten hetken mietinnän jälkeen, ”ehkä on parasta antaa asioiden edetä itsekseen hetken. Joskus sekin toimii ihme kyllä.” Gilbertin ilmeessä vilahti helpotus, mutta omaan tapaansa hän kätki sen nopeasti.
”Eli minun ei tarvitse uhrata enää itseäni”, hän mutisi, ”hieno juttu.” Eliza vilkaisi häntä ja hymyili sitten.
”Minä ajattelin mennä ratsastamaan. Pikkuiseni ovat olleet ilman huomiota jo liian kauan”, hän sanoi viitaten niihin muutamaan hevoseen, jotka hän oli jostain haalinut itselleen, ”tuletko mukaan, Gil?”
”Mahtava minä en todellakaan kipua enää yhdenkään hullun pedon selkään”, mies vastasi välittömästi ja Eliza naurahti. He kumpikin muistivat hyvin edellisen kerran, joka oli päättynyt siihen että mies oli maannut selällään maassa ja nainen oli nauranut hänelle oman ratsunsa selästä.
”Mutta minä tietenkin tarvitsen oman sankarini ottamaan minut kiinni, jos tipahdan”, nainen sanoi niin viattomalla sävyllä kun vain pystyi. Gilbert ei tietenkään mennyt siihen lankaan ja hän nosti vain kulmaansa kysyvästi.
”Sinun allesi jääminen kuulostaa aivan yhtä pahalta kuin itse tipahtaminen”, mies totesi, ”sitä paitsi, ethän sinä koskaan tipahda, Eliza.”
”En niin”, nainen myönsi nauraen ja lähti kävelemään hevosaitauksia kohden. Muutaman minuutin harkitsemisen jälkeen Gilbert lähti hänen peräänsä.
*****
Tino hymyili, mutta katseessa, jonka hän loi Berwaldiin, oli kuitenkin mukana myös huolta. Mies ei näyttänyt ulkoisesti kärsivän mistään. Tino oli tarkistanut ja eilisen tappelun jäljet eivät muutenkaan olleet kovin vakavat. Mutta jokin oli kuitenkin oudosti. Aivan kun ruotsalainen salaisi jotain.
Tino ei pitänyt siitä, että häneltä salattiin jotain.
”Berwald?” hän kysyi keskeyttäen kuivien marjojen ja pajunkuoren jauhamisen lääkkeitä varten. Viikinki nosti katsettaan omasta työstään kuullessaan nimensä.
”M’tä?” hän kysyi. He olivat tällä kertaa Tinon luona. Eirikur ja Lukas olivat lähteneet yhdessä etsimään ruokaa lunnille, joka toisaalta osasi jo aivan varmasti etsiä ruokansa itse mutta Eirikur oli vain hemmotellut sen pilalle. Lukas meni hänen kanssaan pitämään huolta, ettei nuorukainen saisi itseänsä taas sairastumaan.
”Mitä Mathias sanoi sinulle?” Tino kysyi ensimmäisen asian, jonka hän epäili aiheuttaneen viikinkimiehen oudon mielentilan.
”Ei m’tään t’rkeää”, Berwald mutisi yrittäen ohittaa asian. Mutta Tino ei halunnut kuunnella valheita enää ja se tapa, millä Berwald painoi katseensa alaspäin puhuessaan, kertoi selvästi että mies valehteli.
”Berwald”, Tino sanoi, ”minä en pidä siitä että sinä valehtelet minulle.” Nyt mies nosti katseensa taas.
”M’nä…”, hän aloitti, mutta Tino keskeytti hänet nostamalla yhden sormensa.
”Minä en tiedä, miksi sinä teet sen”, hän sanoi nyt rauhallisemmalla sävyllä, ”mutta sinä olet siitä tappelusta asti kulkenut ympäriinsä aivan lohduttoman näköisenä ja se sattuu minuun nähdä sinut tuollaisena. Kerro minulle, mikä on vikana, ole niin kiltti.” Hetken hän oli hiljaa kunnes uusi oivallus hiipi hänen ajatuksiinsa, ”vai etkö sinä pidä minusta enää?” Hän kysyi viimeisen kysymyksen hieman hiljaisemmalla äänellä, mutta sen vaikutus ruotsalaiseen oli kaikkein vahvin.
”Ei!” hän lähes huudahti ja tiputti kiven, jota oli käyttänyt hienontamiseen, ”m’nä r’kastan s’nua. A’na.” Tino näytti hetken hyvin helpottuneelta ja hän moitti itseään hiljaa tyhmistä epäillyistään.
”Mutta mikä on sitten vialla?” hän kysyi ja Berwald epäröi silti hetken ennen kuin vastasi.
”M’thias s’noi p’hoja asioita”, mies mumisi, ”epä’li että me emme o’keasti r’kasta to’siamme ja L’kas ei p’dä s’itä, että olen s’nun kanssasi.” Tino nyökkäsi totisena ja iloisena siitä, että mies oli vihdoin saanut häntä vaivaavan asian ulos.
”No, Mathias saa painua minun puolestani helvettiin”, hän totesi ja hymyili ruotsalaiselle, ”ja minä en välitä, mitä Lukas ajattelee.” Berwald näytti silti epäilevältä, joten Tino laski huolella oman kivensä pöydälle ja nousi paikaltaan. Hän kiersi pöydän ympäri ja istuutui hajareisin ruotsalaisen syliin kasvot miestä kohden. Hän ojensi käsivartensa ja risti ne miehen niskan taakse nojaten sen verran eteenpäin, että heidän välillään oli vain muutama sentti ilmaa.
”Berwald”, hän kuiskasi nyt, sillä hänen ei tarvinnut puhua sen kovempaa, ”minä sanoin, että minä rakastan sinua. Kukaan muu ei sano sitä puolestani ja eikä kukaan muu voi väittää muuta. Minä yksin tiedän, mitä minä tunnen ja minä päätän olla sinun kanssasi. Minä en välitä, mitä muut ajattelevat meistä. Minun mielestäni se, mitä meillä on, on kaunista ja minä olen valmis taistelemaan siitä ja sinusta”, hän hymyili ja hieroi sormillaan miehen niskaa, ”jos minun täytyy valita sinun ja veljeni välillä, minä valitsen silti sinut ja Lukaksen on vain paras elää sen kanssa.” Berwald nielaisi ja Tino painoi otsansa hänen otsaansa vasten.
”M’nä r’kastan s’nua”, hän kuiskasi tarkoittaen joka sanaa kuten aina. Hän ei ollut hyvä puhumaan, mutta hän tiesi, että Tino ymmärtäisi silti. Hänen kaunis Tinonsa, ”m’nä suojelen s’nua, teen ka’ken että olet t’rvassa ja onnell’nen.”
”Minä tiedän”, Tino kuiskasi ja sitten hän suuteli miestä. Tähän mennessä heidän suudelmansa olivat aina olleet hentoja ja viipyviä, mutta nyt Tino antoi kaikkensa ja painoi itsensä ruotsalaista vasten lähes epätoivoisesti. Berwald vastasi hänelle ja hänen kätensä eksyivät pian nuoremman miehen paidan alle sivelemään hänen paljasta ihoaan. He suutelivat kunnes kumpikin oli aivan hengästynyt ja huone tuntui paljon kuumemmalta. Tino taivutti päätänsä sivuun ja antoi viikingin suudella kaulaansa. Hän tiesi, että Berwald jättäisi jäljen, mutta hän ei enää välittänyt. Kaikki saisivat nyt hänen puolesta tietää, että hän kuului jollekulle.
Tino äännähti hiljaa rohkaistakseen ruotsalaista jatkamaan ja suuteli itse kaikkea, mihin hänen huulensa ylsivät ja kuljetti käsiään miehen vartaloa pitkin. Jokainen kosketus tuntui hyvältä ja, vaikka se oli uutta hänelle, hän tiesi olevansa täysin turvassa.
”Tino”, tyrmistynyt ja vihainen ääni karkotti nopeasti hyvin alkaneen tunnelman ja Tino hätkähti hieman. Hän nosti katseensa nopeasti ja näki veljiensä seisovan ovella. Lukas tuijotti vihaisesti Berwaldia, joka oli lopettanut Tinon suutelemisen, mutta piteli edelleen tiukasti kiinni miehestä, ja Eirikur oli peittänyt kädellään sekä omansa että lunninsa silmät ja kääntynyt puoliksi poispäin.
”Minun silmäni…”, nuorukainen mutisi ja yritti olla katsomatta.
”Tino, tule pois sen miehen luota”, Lukas sanoi kylmästi, mutta Tino ei tehnyt elettäkään totellakseen. Hän vain korjasi asentoaan paremmaksi viikingin sylissä ja katsoi veljeään takaisin aivan yhtä päättäväisesti.
”En”, hän sanoi.
”Tino…”, Lukas aloitti, mutta hänen veljensä keskeytti hänet.
”Lukas, minä rakastan häntä”, Tino sanoi, ”minä en tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta minä en aio jättää häntä.” Lukaksen silmät siristyivät ja hän risti kätensä rinnalleen.
”Oletko sinä aivan varma?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.
”Olen”, hän sanoi ja katsoi odottavaa Berwaldia hymyillen, ”hän on hyvä minulle. Jos sinä haluat tapella tästä, niin tapellaan sitten.” Lukas katsoi heitä vielä hetken epäillen, mutta nyökkäsi sitten.
”Hyvä on”, hän sanoi ja viittoi päällään ovelle, ”Tino ja Eirikur, menkää pihalle. Minä haluan puhua tämän viikingin kanssa.” Tino epäröi ja katsoi Berwaldia, mutta mies nyökkäsi ja silitti hänen kättään lohduttavasti. Mitä Lukas sitten halusikin sanoa, hän kestäisi sen. Silti Tino liikkui hitaasti noustessaan ylös ja hän pysähtyi hetkeksi veljensä kohdalle.
”Minä olin tosissani, kun sanoin että voin tapella hänestä”, hän kuiskasi ja Lukas nyökkäsi pienesti. Hän odotti hetken oven sulkeutumisen jälkeen katsoen tarkasti miestä, joka oli nyt noussut ylös ja vastasi hänen katseeseensa suoraan.
”Tino on aina ollut itsepäinen”, hän sanoi totisella äänellä, ”mutta hän ilmeisesti näkee sinussa jotain. Haluan tehdä vain yhden asian selväksi. Jos sinä ikinä loukkaat häntä millään tapaa, minä tapan sinut.” Berwald nyökkäsi eikä merkitsevä katse, jonka Lukas loi seinää vasten nojaavaan kirveeseen, jäänyt häneltä huomaamatta.
”M’nä en k’skaan loukkaa h’ntä”, hän sanoi.
”Sinun on parempi olla loukkaamatta”, Lukas vastasi kylmästi.
”Mikä häntä oikein vaivaa?” Tino kysyi äkäisesti heti, kun oli sulkenut oven takanaan. Eirikur katsoi häntä myötätuntoisesti ja hetken Tino oli iloinen, että ainakin toinen hänen veljistään ei ollut epäreilu.
”Häntä varmaan kismittää, koska hänen oma suhteensa polkee paikallaan”, Eirikur vastasi täysin epäröimättä, mutta Tinon ärtymys vaihtui hämmennykseksi.
”Onko hänellä suhde?” hän kysyi ja yritti muistella, jos hän oli nähnyt mitään merkkejä sellaisesta, ”ja mistä sinä tiedät siitä?” Eirikursin ilme oli täysin tyyni ja viaton ja hän silitti lintua sylissään toisella kädellään.
”Tietenkin on”, hän sanoi, ”ja minä tiedän siitä aivan samoin, kun minä tiesin sinusta ja Berwaldista jo kauan sitten. Oikeastaan ennen kuin sinä itsekään tiesit.” Nyt Tino oli todella hämmentynyt. Hän oli ollut niin varma, ettei kukaan ollut nähnyt heitä ja kaikkein vähiten Eirikur.
”Miten sinä…?” hän aloitti, mutta samassa ovi avautui ja Lukas astui ulos Berwald perässään. Tino unohti välittömästi Eirikurille tarkoitetun kysymyksen ja käveli ruotsalaisen luo lomittaen sormensa miehen sormien lomaan. Ilokseen hän huomasi, että kumpikin miehistä näytti olevan edelleen hyvin voivia, mutta hän silti loi tuiman katseen Lukasta kohti kaiken varalta.
”Sinä saat pitää hänet”, Lukas sanoi veljelleen ja katsoi sitten ruotsalaista, ”muista, jos hän kerrankin tulee kotiin itkien, minä etsin sinut käsiini vaikka maailmanääristä ja laitan sinut katumaan jokaista virhettä.”
”Uhkailitko sinä häntä?” Tino kysyi närkästyneenä, mutta Berwald painoi nopean rauhoittelevan suudelman hänen hiuksilleen.
”Se on ok’i”, hän mumisi, ”en s’tuta s’nua koskaan.”
”Minä tiedän”, Tino mutisi takaisin, ”ja minä osaan sitä paitsi pitää itsestäni huolen aivan hyvin.”
”Tietenkin osaat”, Lukas sanoi, ”mutta vanhimmalla veljellä on aina tiettyjä velvollisuuksia.” Tinon teki mieli sanoa jotain vastaan, mutta hän päätti antaa asian olla. Lukas oli selvästi vieläkin epäilevä, mutta hänen suhtautumisensa muuttuisi varmasti, kunhan aikaa kuluisi. Tino oli jo tehnyt selväksi, ettei hän välittänyt muiden mielipiteistä, joten hän vain nauttisi Berwaldin seurasta.
”S’nä et ole s’rullinen?” viikinkimies varmisti ja Tino hymyili hänelle pudistaessaan päätään.
”En”, hän vastasi ja vilkaisi veljiään. Hän olisi mieluusti lähtenyt Berwaldin kanssa nyt, mutta ehkä hänen olisi paras viettää hetki veljiensä kanssa ensin rauhassa, ”minä tulen yöksi luoksesi.” Hän kuiskasi nyt, koska hän tarkoitti sanansa vain viikingille. Eirikur ja Lukas vetäytyivät sisälle jättäen pariskunnan kahden, vaikka Lukas loikin vielä yhden varoittavan katseen ruotsalaisen suuntaa.
”J’s olet v’rma”, Berwald sanoi ja Tino nyökkäsi.
”Tietenkin olen”, hän sanoi, ”jos sinä olet.” Berwald suuteli häntä vastaukseksi ja antoi sitten Tinon mennä takaisin sisälle ennen kuin palasi omaan kotiinsa odottamaan rakastamaansa miestä.
*****
Gupta istui laivan kannella jalat heiluen kaiteen yli merta kohti. Vesi näytti harmaalta ja kylmä ilma sai hänet värisemään aina, kun tuuli nousi vähääkään. Hän tiesi, että muutkin miehet valittivat kylmää, mutta hän piti suunsa kiinni kuten aina. Katseli vain hiljaa vierestä seuraten kaikkea totisin silmin.
”Ah, Gupta”, Sadik sanoi kävellessään pojan luokse. Hän oli vaihtanut vaatteensa lämpimimpiin kuten kaikki muutkin, mutta piti kuitenkin tutun naamion kasvoillaan. Gupta ei ollut koskaan nähnyt häntä ilman sitä, joten hän ei myöskään enää ihmetellyt sitä. Hän vain kohotti katseensa ja vilkaisi miestä merkiksi siitä, että oli huomannut hänet.
”Me olemme pian perillä”, Sadik totesi ja nojasi kaiteeseen lepuuttaen toista kättään vyössään roikkuvan sapelin nupilla. Gupta nyökkäsi, vaikka tiesikin asian jo. Hän oli laskenut jokaisen matkapäivän huolella ja pannut merkille, miten päivät kävivät kylmemmiksi ja lyhyimmiksi koko ajan. Hän ei ollut myöskään koskaan ennen nähnyt lunta eikä hän tuntenut minkäänlaista intoa ottaa selvää, millaista se oikeastaan oli. Monet miehistä olivat sanoneet, että oli hulluutta lähteä pohjoiseen talvella, mutta Sadik ei kuunnellut vastaväitteitä suunnitelmalleen.
”Jos olen oikeassa, saavumme perille illalla”, Sadik sanoi ja Gupta nyökkäsi varmistaen asian, ”odotamme pari päivää ja hyökkäämme sitten pimeän turvin. Mitä nopeammin olemme valmiit, sen parempi. Haluan takaisin sen, mitä minulta vietiin.” Sadik seisoi vielä hetken hiljaa paikoillaan pieni hymy huulilla, mutta sitten hän pörrötti kerran istuvan pojan hiuksia ja jätti hänet taas yksin.
Gupta katseli hiljaa merta ja mietti.
A/N: Tuossa alussa oli niin paljon siirappia, että mä pelkäsin jo saavani diabeteksen siitä. Mutta nyt on Sufin saatu onnelliseen tilanteesee. Enää vain Norja ja Tanska... Ai niin, ja Turkki aikoo ihan oikeasti hyökätä.
-
Huhhuh, siirappia tosiaan... :D
Hyvähän se on, että nämä kaksi viimein uskaltavat olla julkisesti yhdessä, mutta olen silti aika tyytyväinen, että Lukas saapui keskeyttämään, kera Eirikurin... Itse kun en mikään SuFinin ylin ystävä ole. (Ei siinä ole tosin mitään pahaakaan..!) Täytyy kyllä silti sanoa, että Lukas on aika törkeä, kun noin kiukkuisesti suhtautuu Tinon ja Berwaldin suhteeseen. (Mutta ei se haittaa, kun se on niin ihana. <3)
Hahah, Eirikur on niin suloinen! <3 Peittää itsensä ja lunninsa silmät... Huolehtivainen äiti. ;D Tai jotain..
Kannustan Elizaa! Kaikessa, mihin tämä ryhtyykin! >:D Tuo Gilbertin kommentti siitä, miten Elizan alle jääminen ei olisi yhtään parempi, kuin putoaminenkaan, oli kyllä aivan mahtava!
Ohohoo, mitäs Sadik ja Gupta suunnittelevatkaan? Jännitys tiivistyy... *Soittaa rupuja: tärärärärärärärärärärä*
Kaveri muuten viimein liittyi FinFanFuniin ja mikäli nyt oikein ymmärsin, sain hänet lukemaan tätä. :D
Ja mitä? Vai että tulossa on jotain sellaista, että minä kuolen toistekin? Juuri kun kerkisin heräämään henkiin... No ei se haittaa! *virnnnn* Odotan innolla!
Olipas taas lyhyt kommentti... Anteeegsih.
-
Hah ha, kiitos! Ja tämän tarinan SuFin oikeastaan oli tässä... Mä annan heidän nyt onnellisena elää yhdessä lopunelämäänsä. Ai niin, kaverin värväämisestä saa keksin! Hei Kaveri!
Kahdeskymmenestoinen luku: Hyökkäyssyndrooma
”Eli kaikki sujui erinomaisesti”, Eliza totesi iloisesti, kun Eirikur selitti hänelle hevosaitausten luona edellisen päivän tapahtumia, ”kuulitko, Gil? Minähän sanoin!”
”Jeah jeah”, mies sanoi silti hieman näreissään siitä, että yksi naisen hevosista oli näykkäissyt häntä. Eliza oli tietenkin huolella selittänyt, miksi se oli miehen itsensä eikä hevosen vika, eikä se edes sattunut, mutta Gilbertistä oli hauskaa leikkiä loukkaantunutta naisen edessä.
”Nyt enää Lukas ja Mathias, mitä minä heille keksin”, Eliza totesi ja Eirikur katsoi häntä hieman säikähtäneenä.
”Kunhan minun ei tarvitse enää koskaan todistaa, kun joku syö veljeäni”, hän sanoi, mutta nainen nauroi hänelle.
”Äläs nyt”, hän sanoi, ”se on varmasti kovin kiehtovaa.”
”Se ei ole!” Gilbert ja Eirikur sanoivat yhtä aikaa, mutta Eliza ei siitä lannistunut.
”Kertokaa minulle, mitä tiedätte”, hän sanoi parhaaseen komentaja-sävyynsä, ”Eirikur, sinä ensin. Mitä Lukas on tehnyt?” Nuorukainen kohautti olkiaan hieman.
”Hän on kuten ennenkin”, hän sanoi, ”hän oli hieman sekaisin sen yhden tapauksen jälkeen, mutta nyt hän on taas enimmäkseen normaali.”
”Puhuuko hän mitään Mathiaksesta?” Eliza uteli.
”Ei suoraan”, Eirikur sanoi hieman epäröiden, ”mutta joskus hän mutisee jotain idiootista ja joskus hän katselee pitkään sen viikingin perään”, hän mietti hetken ja lisäsi sitten, ”mutta hän näyttää enemmän hämmentyneeltä silloin.” Eliza nyökkäsi totisena ja tallensi tiedon jonnekin päänsä sisällä.
”Muistatko mitään, mitä hän olisi mutissut?”, hän pyysi tarkennusta ja Eirikur rypisti kulmiaan miettiessään.
”En ole varma”, hän lopulta sanoi, ”mutta kerran taisin kuulla jotain siitä, että hän ei enää koske häneen ja että idiootteja ei voi ymmärtää. Ai niin, ja kerran hän sanoi ’se ei voi olla totta, minä vihaan häntä’.”
”Erinomaista”, Eliza sanoi tyytyväisenä, ”hän siis ainakin ajattelee asiaa. Gil, mitä sinä tiedät Mathiaksesta?” Kalpea mies virnisti ja heilautti kättään.
”Kaiken”, hän sanoi, ”se mies ei vaikene millään.”
”Anna tulla sitten”, nainen sanoi.
”No, Lukaksella on hänet täysin hallussaan”, Gilbert selitti, ”Mathias juoksee toteuttamaan jokaisen pienen toiveen tapaisenkin, jonka hän sanoo, ja istuu alas odottamaan hyväksyntää aivan kuin koiranpentu. Hänellä on ilmeisesti joku uusi iskutapa, joka tarkoittaa sitä että pysytään kauempana ja käyttäydytään kuin idiootti.”
”Mielenkiintoista”, Eliza sanoi, ”hän on ollut aina ennen hieman… päällekäyvä.”
”Niin hän oli myös Lukaksen kanssa ennen”, Gilbert vastasi, ”mutta sitten jotain tapahtui ja hän muutti käyttäytymistään täysin. Nyt hän on nynny.” Eliza loi häneen tuikean katseen.
”Hän vain tajusi, että hän on rakastunut”, nainen sanoi ja Gilbert tuhahti kohottaessaan olkiaan.
”Ihan sama”, hän mutisi, ”ainoa asia, mitä hän nyt tekee, on huokailla sen norjalaisen perään ja käyttäytyä kuin paraskin lemmikkikoira.”
”Parempi niin”, Eirikur sanoi ja risti käsivartensa rinnalleen, ”en tiedä, mitä hän tarkalleen teki, mutta hän oli ilkeä Lukakselle ja sai hänet tolaltaan.”
”Siitäkin hän puhuu joskus”, Gilbert myönsi, ”ei kerro, mitä tapahtui, mutta muutaman kerran hän on sanonut, ettei Lukas kuitenkaan halua häntä enää sen kaiken jälkeen. Sitten hän yleensä vaihtaa mielialaa lennossa ja selittää taas, miten kaunis veljesi on.”
”Onneksi minun ei tarvitse kuunnella sitä”, Eirikur mutisi värähtäen hieman jo pelkästä ajatuksesta joutuvansa kuuntelemaan jonkun selostusta hänen veljestään. Tinon ja Berwaldin hetken todistaminen oli ollut jo aivan liikaa eikä hänen silmänsä toipuisi varmaan koskaan.
”Minä olisin kuunnellut mielelläni, mutta jostain syystä kukaan ei enää puhu mitään jos minä olen paikalla”, Eliza sanoi mietteliäänä, ”mistä sekin sitten johtuu.”
”Sinun tavallasi sotkea kaikkeen voi olla jotain tekemistä asian kanssa”, Gilbert muistutti, mutta nainen kohautti olkiaan.
”Aivan sama”, hän vastasi, ”mutta nyt minun täytyy todella miettiä suunnitelmaa tähän. Meidän täytyy varmaan tavata huomenna uudelleen.” Gilbert ja Eirikur mutisivat kumpikin jotain myöntävää, vaikka miettivät siltikin, miksi he olivat edes alun perin lähteneet Elizan mukaan.
*****
Tino nukkui tyytyväisenä käpertyneenä Berwaldin lämmintä kylkeä vasten. Viikingin toinen käsivarsi lepäsi hänen vyötäisillään ja Tino tunsi hänen sydämensä sykkeen ja hengityksen hyvin. Luultavasti Berwald kuuli myös hänen. Ainakin mies oli kertonut hänelle, että se rauhoitti häntä. Tieto siitä, että Tino oli lähellä, sai hänet nukkumaan paremmin.
Tino havahtui hieman ja venytteli raukeasti ennen kuin raotti toista silmäänsä. Ulkona oli vielä aivan pimeää ja hän arvioi nukkuneensa vain pari tuntia. Berwald ainakin oli vielä aivan unessa ja yleensä vanhempi mies heräsi häntä ennen. Tino hymyili ja painautui vielä hieman lähemmäs rakastaan, mutta jokin esti häntä nukahtamasta uudelleen. Hän mietti hetken ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tunsi jonkin olevan vialla. Hän kuulosteli tarkasti ja katseli pimeää huonetta etsien syytä, joka olisi saanut hänet havahtumaan. Kuun valo ei suonut paljoa, mutta hän erotti kuitenkin jokaisen esineen ja tulisijassa nyt hiilloksella kituvat puunpalat. Berwaldin miekan paljastettu terä hohti himmeästi lähellä ja Tino tiesi oman jousensa ja nuoliviinensä olevan sen lähellä, vaikka hän ei erottanutkaan tummaa puuta ja nahkaa niin hyvin pimeässä. Berwald oli vuosien aikana oppinut pitämään aina aseen lähettyvillä ja Tino oli nopeasti omaksunut saman tavan.
Mikään ei näyttänyt olevan normaalista poikkeavaa, joten Tino laski päänsä ruotsalaisen rinnalle ja yritti saada unesta taas kiinni. Mutta hän ei ehtinyt edes sulkea silmiään, kun hän kuuli etäisen torven ja huutoa. Hän ponnahti heti ylös säikähtäneenä ja varuillaan.
”Berwald, herää!” hän huusi, ”jotain on tapahtumassa.” Viikinki havahtui heti ja ensimmäisenä hän nappasi miekkansa ja etsi villi katse silmissään, mitä tahansa mikä oli saanut Tinon säikähtämään.
”Minä kuulin torvien äänen”, Tino sanoi ja nappasi oman jousensa ja vyötti nopeasti viinen vyötäisilleen. Onneksi hän oli nukkunut vaatteet päällä. Lähtö oli paljon helpompi, jos ei tarvinnut etsiä ensin jotain päälleen pimeässä.
”Se on v’roitussoitto”, Berwald sanoi, kun torvi soi taas lähempänä, ”j’ku on h’ökkäämässä t’nne.” Tino nyökkäsi vakavana. Vain alle vuosi sitten hänen kotikyläänsä oli viimeksi hyökätty ja vaikka se oli tuonut hänet tänne, hän ei halunnut kokea sitä uudelleen.
”Jää t’nne”, Berwald pyysi rynnätessään ovesta ulos, mutta Tino juoksi hänen peräänsä poimien yhden nuolen valmiiksi viinestään. Valkoiset joutsenensulat näyttivät hohtavan pimeässä ja auttoivat häntä pysymään selvillä, kuinka monta nuolta hänellä oli jäljellä.
”Älä edes kuvittele”, Tino sanoi ja juoksi nopeampana pian miehen rinnalle, ”minä sanoin, että minä haluan sinut, ja minä en varmasti anna sinun taistella yksin.” Berwald katsoi häntä ilmeellä, joka kertoi että hän halusi väittää vastaan, mutta Tinon päättäväinen ilme sai hänet luopumaan aikeesta.
”H’vä on”, hän vastasi, ”p’sy lähellä.” Huolimatta hädästä ja epätietoisesta tilanteesta Tino soi miehelle pienen hymyn.
”Tietenkin”, hän sanoi, ”miten minä muuten suojelisin sinua?” Berwald ei vastannut, mutta he jatkoivat juoksemista rinnakkain kunnes tulivat mökille, jossa veljekset asuivat. Lukas ja Eirikur seisoivat kumpikin ulkona Eirikur Lukaksen takana. Lukas oli kyyristynyt puolustavaan asentoon ja hän piteli kirvestään edessään valmiina, mutta hänen vastustajansa makasi maassa liikkumatta.
”Lukas! Eirikur!” Tino huusi ja jännitti jousensa siltä varalta, että jostain tulisi joku hyökkääjistä. Hän loi vain pikaisen katseen maassa makaavaan oudosti pukeutuneeseen mieheen ja vereen, joka värjäsi lumen tummanpunaiseksi jopa pelkässä kuunvalossa.
”Tino, oletko sinä kunnossa?” Lukas ehti kysymään ennen kuin Tino ehti kysyä samaa häneltä. Hän hengitti raskaasti ja hänen silmissään oli outo kiilto.
”Kyllä”, Tino sanoi, ”entä te?” Eirikur nyökkäsi ja Lukas liikahti sen verran, että pyyhkäisi veriroiskeita kasvoiltaan.
”Tämä ei ole minusta”, hän sanoi nopeasti ja he kaikki jähmettyivät hetkeksi kuullessaan juoksuaskeleita kylältä päin. Tino kuitenkin laski jousensa välittömästi tunnistaessaan lapset sylissään juoksevat naiset kyläläisiksi.
”Hyökkääjiä mereltä!” yksi naisista huusi nähtyään heidät.
”He m’nevät turvaan m’tsään”, Berwald selitti, kun naiset vain juoksivat pysähtymättä heidän ohitseen.
”Eirikur, mene sinäkin sinne”, Lukas käski ja nuorin veljistä nyökkäsi tietäen täysin, ettei osaisi taistella koulutettuja sotilaita vastaan, ”Tino…”
”Minä taistelen”, Tino sanoi sävyllä, joka sanoi, että vastaväitteitä ei kuunneltaisi. Lukas nyökkäsi nopeasti.
”Sinä pidät hänet turvassa”, hän sanoi Berwaldille ja lähti sitten juoksemaan kirves kädessään kohti kylää. Tino ja Berwald lähtivät hänen peräänsä, mutta Eirikur livahti hiljaa toiseen suuntaa. Hän ei ehkä osannut taistella, mutta hän voisi aina varmistaa, että kaikki naiset ja lapset pääsisivät turvaan.
*****
Lukas kuuli korvissaan sekä elävien ihmisten huudot, että sen korahduksen jonka hänen tappamansa mies oli päästänyt hetki ennen kuolemaansa. Lukas ei ollut koskaan ennen tappanut, mutta hän tiesi, että mies olisi joko tappanut heidät kummatkin tai sitten Lukas olisi tappanut hänet. Se oli heidän onnensa, että Mathiaksen huolella opettamat taidot olivat painuneet syvälle Lukaksen selkäytimeen ja tulleet hänen avukseen, vaikka hän itse oli ollut paniikissa. Silti Lukas tiesi, että hän ei koskaan unohtaisi sitä hirvittävää ääntä kuolevan miehen suusta ja lämmintä verta omilla kasvoillaan.
Mutta nyt ei ollut sen aika. Hänen täytyisi puolustautua nyt ja hän voisi murehtia asioita myöhemmin, kun kaikki olisivat varmasti turvassa.
Hyökkääjillä oli kaikilla oudot asut, joten heidät oli helppo erottaa kyläläisistä jopa kauempaa. He näyttivät pyrkivän etenemään tasaisesti, mutta viikingit tarjosivat selvästi ennakoitua kovemman vastuksen, joten varsinainen taistelu käytiin lähempänä rantaviivaa. Ilmeisesti heidän kimppuunsa käynyt yksinäinen mies oi ollut tiedustelija, joka oli luullut kohtaavansa helpon vastuksen. Lukas juoksi muutaman ruumiin ohitse, mutta hän esti itseään katsomasta tarkemmin, olivatko kuolleet hyökkääjiä vai puolustajia. Hän keskittyi haravoimaan katseellaan eläviä etsien jotakuta, muttei itsekään tiennyt ketä. Hän näki Elizan huitovan miehiä paistinpannu kädessään ja Gilbertin hänen vierellään miekan kanssa. Lähempänä rantaa hän erotti Antonion, joka taisteli Mathiaksen tavoin pitkävartisella kirveellä, ja viimein hänen katseensa löysi tutun hahmon, jonka sekaiset hiukset olivat veren värjäämät.
Outo helpotus valtasi Lukaksen mielen ja hän kiristi tahtiaan päästäkseen viikingin luokse. Mathias seisoi yksin vihollisten piirittämänä, mutta silti hän näytti nauravan. Lukaksen katsoessa hän kaatoi jälleen yhden kimppuunsa hyökänneistä miehistä ja kääntyi kohtaamaan toisen, mutta piirittäjät näyttivät epäröivän ja Mathias käytti hetken hyväksi keräten voimiaan.
Kun naamioitu mies asteli aivan liian rauhallisen näköisenä, kohti hurjistunutta viikinkiä, Lukas tunsi pelon vihlaisun sisällään. Mathias oli hyvä taistelija, hän tiesi sen, mutta jokin naamiomiehessä herätti hänessä pelkoa. Ehkä se johtui siitä, miten kaikki hyökkääjät tuntuivat väistävän häntä tai miten itsevarmasti hän kulki taistelukentällä välttämättä taistelusta tai huudoista. Hän käveli muutaman metrin päähän Mathiaksesta ja osoitti häntä sapelinsa kärjellä sanoen jotain, mitä Lukas ei kuullut mutta johon viikinki vastasi itsevarmalla virneellä.
Kahden miehen ja Lukaksen välissä oli liikaa ihmisiä ja norjalainen joutui keskittymään omaan tappeluunsa eikä hän nähnyt, miten naamiomies hyökkäsi Mathiasta kohden. Hän vain tiesi, että hänen oli päästävä viikingin luo. Lukaksen vastustaja kaatui maahan, mutta tällä kertaa mies ei suonut sille ajatusta. Hänellä oli liian kiire.
Mathiaksen ja naamiomiehen ympärille oli muodostunut pieni tyhjä alue ja Lukas sai raivattua tiensä sen reunalla juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka Mathias kaatui polvilleen maahan. Hän silti piteli kirvestään, mutta käsivarren asennosta Lukas näki, ettei hänen olkapäänsä oli iskun vuoksi sijoiltaan eikä hän pystyisi kohottamaan asettaan. Hän silti yritti, vaikka vuosi verta haavoistaan ja hän oli jo väsynyt. Naamiomies kohotti oman aseensa melkein pilkkaavalla keveydellä ja valmistautui iskemään sen polvistuneen miehen rintaan.
”Mathias!” Lukas huusi niin kovaa kuin vain pystyi ja syöksyi eteenpäin. Hän ehti juuri sopivasti viikingin ja sapelin väliin. Teräs löi terästä ja sapeli painui hieman norjalaisen käsivarteen siitä kohti, jota hänen kirveensä terä ei riittänyt suojaamaan.
Lukas ei edes huomannut kipua. Hän työnsi sapelin pois ja piteli omaa kirvestään edessään valmiina iskemään.
”Hän on minun”, hän sanoi hieman hengästyneellä, mutta kuitenkin vahvalla äänellä, ”häntä sinä et saa.” Naamiomies katsoi häntä hetken ja pani huolella merkille norjalaisen jännittyneen asennon, vakaan käden, veren tahrimat kasvot ja jäänsiniset silmät, jotka melkein loistivat. Sitten mies nauroi.
”Vai haluat sinä pikkuinen puolustaa häntä?” mies kysyi ja Lukas pysyi paikallaan.
”Norge…”, Mathias sanoi hänen takanaan heikolla äänellä, ”älä…”
”Turpa kiinni”, Lukas kivahti hänelle pitäen koko ajan katseensa naamiomiehessä, ”minä en anna sinun kuolla.” Naamiomies katsoi häntä huvittuneena ja hetki kasvoi pidemmäksi Lukaksen odottaessa hyökkäystä. Sitten aivan yllättäen hänen vastustajansa kohotti kätensä ja päästi pitkän kimeän vihellyksen, joka kuulosti hieman haukan huudolta. Välittömästi kaikki hyökkääjät siirtyivät puolustavaan asemaan ja perääntyivät johtajansa taakse. Viikingit pysähtyivät myös epävarmana tilanteesta.
”Kuules, pikkuinen soturi”, naamiomies sanoi, ”minun nimeni on Sadik. Tulin tänne hakemaan sitä, mitä minulta vietiin vuosia sitten. Teillä on vuorokausi aikaa ja, jos ette vastaa siihen mennessä, tapan kaikki. Jopa sinun… miehesi.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja käveli poispäin aivan kuin olisi vain päiväretkellä. Lukas katsoi hänen peräänsä pitkään, kunnes hyökkääjät olivat nuolenkantaman päässä ja vasta sitten hän rentoutui hieman ja kääntyi ympäri.
”Mathias?” hän kutsui miestä, joka oli hänen huomaamattaan kaatunut selälleen ja makasi nyt paikoillaan silmät kiinni, ”Mathias! Älä edes kuvittele kuolevasi nyt! Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!” Lukas polvistui hänen päänsä viereen ja etsi hädissään sormillaan pulssia miehen kaulalta.
”Danmark…”, hän kutsui miestä epätoivoisena sanoen ääneen ensimmäisen kerran lempinimen, jolla hän oli miestä kutsunut mielessään jo jonkin aikaa. Sitten hän korotti äänensä ja huusi Tinoa paikalle niin kovaa kuin vain pystyi.
*****
Eirikur oli kiertänyt kylän toiselle puolelle ja opasti jokaisen pakenevan kyläläisen oikeaan suuntaan metsään samalla kun rannalla taisteltiin. Hän kuuli huudot ja näki kuolevat, mutta hän keskittyi auttamaan eläviä. Hän oli jo aivan varma, että oli saanut kaikki turvaan, kunnes hänen katseensa osui nuoreen poikaan joka tuijotti taistelua totisena.
”Mitä sinä vielä täällä teet?” Eirikur kysyi ja poika kääntyi ympäri. Hän oli selvästi lähes lapsi vielä ja pukeutunut niin lämpimästi moniin kaapuihin, että Eirikur hädin tuskin tunnisti hänet pojaksi. Hän ei myöskään muistanut nähneensä poikaa ennen, mutta hän ei ollutkaan niin hyvin tutustunut ihmisiin kuin Tino. Poika ei sanonut mitään, joten Eirikur ojensi kätensä häntä kohden.
”Tule nyt”, hän sanoi rauhoittelevasti siltä varalta, että lapsi oli shokissa, ”minä vien sinut turvaan muiden luo.” Poika ei siltikään sanonut mitään, mutta kallisti päätään aivan kuin miettisi asiaa. Eirikurilla ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä mitään, joten hän päätti vain mennä nopeammalla keinolla.
”Tule”, hän toisti ja tarttui kiinni pojan käsivarresta. Hän lähti taluttamaan häntä metsää kohti ja, vaikka poika sanonut mitään, ei hän myöskään vastustellut.
A/N: *Gasp* Mathias!
Mä jotenkin tykkään tuosta pienestä salaseurasta. He ovat pelastaneet minut jo monelta ongelmalta, vaikka Elizalla ei koskaan pitänyt olla näin suuri rooli. Itseasiassa Hollannin piti olla suuremmassa roolissa, mutta hänet näköjään syrjäytettiin.
Mutta mitä Sadik haluaa?
-
Huppittalallaa! Kuolin taas. Ihan vähän vaan...
Norja, Norja! <3 Ja Islanti myös. Islanti oli kovin suloinen tuolla aika alussa. Tykkään siitäkin aina vaan enemmän. :D Jotenkin niin... viaton. Vai ettei silmät toivu, ja veljeä syödään... Hahah!
Ja tosiaan, salaseura. Itse virnuilin sille...
”Hän on minun”, hän sanoi hieman hengästyneellä, mutta kuitenkin vahvalla äänellä, ”häntä sinä et saa.”
Norjaaa!! Puolustat rakastasi. <3 Ja sanoo vielä omistavansa.... Ihanaihana! Jotenkin yllättävä kohta kyllä.
”Mathias?” hän kutsui miestä, joka oli hänen huomaamattaan kaatunut selälleen ja makasi nyt paikoillaan silmät kiinni, ”Mathias! Älä edes kuvittele kuolevasi nyt! Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!” Lukas polvistui hänen päänsä viereen ja etsi hädissään sormillaan pulssia miehen kaulalta.
”Danmark…”, hän kutsui miestä epätoivoisena sanoen ääneen ensimmäisen kerran lempinimen, jolla hän oli miestä kutsunut mielessään jo jonkin aikaa. Sitten hän korotti äänensä ja huusi Tinoa paikalle niin kovaa kuin vain pystyi.
Hyvä uhkaus kieltämättä. "Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!" Ei kannata kuolla, Mathias. B)
Ja tuo lempinimi Tanskalle oli jotenkin ihana myös... Ja tuokin jäi jotenkin mieleen, miten hiljainen Lukas korottaa äänensä ja huutaa niin lujaa kuin pystyy... <3
Hän oli jo aivan varma, että oli saanut kaikki turvaan, kunnes hänen katseensa osui nuoreen poikaan joka tuijotti taistelua totisena.
En tiedä miksi, mutta tuo poika jäi jotenkin häiritsemään... :/ Hmm..
Hyökkäys jälleen... Mielenkiintoista... Ja tosiaan, kumpikohan tässä suojelee toista: Tino Berwaldia, vaiko Berwald Tinoa?
Tämä oli todella hyvä luku! Odotan jatkoa. On muuten mukavaa, miten uusia lukuja tulee niin usein...
(Pandoraa en ole vielä saanut luettua, kun aika ei riitä, mutta kyllä minä vielä...)
-
Slytherin cat: Kiitos! Oliks se kohta hyvällä tavalla vai huonolla tavalla yllättävä? Sen oli tarkoitus olla hyvällä tavalla. (ja se Pandora kyllä oottelee siellä, mä oon kirjoittanut niin paljon valmiiksi, että voin laittaa luvun joka päivä. Ja on mulla vähän kiirekin, kun mä lähen parin viikon päästä Italiaan ja kahden viikon tauko on epäinhimillinen Sanoo tyyppi, joka laittoi ihmiset odottamaan kaksi vuotta)
Kahdeskymmeneskolmas luku: Luovutussyndrooma
”Minä olen kunnossa”, Mathias väitti ja Lukas katsoi häntä varoittavasti. Tino oli ommellut miehen kaikki haavat kiireellä ja asettanut toisen käsivarren olkapään takaisin paikalleen. Hän oli myös antanut tarkat ohjeet siitä, ettei Mathias saisi missään nimessä rasittaa itseään ja käskenyt juoda valmistamaansa lääkejuomaa puolentunnin välein. Lukas oli ominut lääkkeen itselleen ja pakotti viikingin juomaan sitä tarkalleen puolentunnin välein välittämättä vastalauseista.
”Et ole”, Lukas vastasi tiukasti. Oli kulunut useampi tunti hyökkäyksestä ja ruumiit oli jo siivottu pois. Hyökkääjistä kuusi ja kyläläisistä neljä oli kuollut yön aikana, mutta suurin osa maassa maanneista oli ollut vain tajuttomia ja Tino oli kursinut kokoon kaikki, jotka oli pystynyt.
Hitaasti väki alkoi kertyä suureen saliin ja keskimmäisempään pöytään Mathiaksen ympärille alkoi muodostua ydinjoukko, joka käsitti Lukaksen ja Mathiaksen lisäksi Tinon, Berwaldin, Gilbertin, Elizan, Daanin ja Ludvigin sekä muutaman viikinkimiehen, joiden nimiä Lukas ei muistanut. Lukas oli kertonut Sadikin välittämän viestin jo kaikille ja Eliza oli näyttänyt hyvin järkyttyneeltä sen jälkeen. Nainen jutteli parhaillaan kiivaalla sävyllä, mutta hiljaa, Gilbertin kanssa.
”Hän siis haluaa jotain, mitä joku on joskus vienyt häneltä ja hän uskoo sen olevan täällä?” Daan varmisti ja yritti rauhoittaa itseään polttamalla piippuaan.
”Tämä on viikinkikylä”, Mathias sanoi turhautuneena, ”kaikki täällä on varastettu joltain.”
”Totta”, joku muista viikingeistä mutisi ja seuraavan yleisön joukosta kuului myöntävää mutinaa.
”Mutta hän haluaa selvästi jotain tiettyä”, Daan sanoi, ”hän näytti olevan idästä. Kuka on…” Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Eliza löi kätensä pöytään ja nousi ylös.
”Se johtuu minusta”, hän lähes huusi pienet kyyneleet silmäkulmissaan, ”hän haluaa minut.” Gilbert nousi myös ylös ja tarttui tiukasti naisen käteen.
”Eliza”, hän sanoi, ”tuhannen kerran, minä en anna hänen viedä sinua! Sinä et kuulu sinne.” Eliza katsoi häntä surullisena ja ravisti sitten miehen otteen irti.
”Jos se olen minä tai kaikki muut”, hän sanoi, ”sitten minä menen.”
”Ei!” Gilbert sanoi vastaan ja katsoi muita paikallaolijoita aivan kuin valmiina käymään kenen tahansa kimppuun, joka uskaltaisi olla naisen kanssa samaa mieltä.
”Tässä taustalla on varmaan jokin hyvä tarina”, Mathias mutisi ja Lukas tunki lääkeannoksen hänen suuhunsa saaden miehen kakomaan hetken.
”Nyt minä muistankin”, Daan totesi, ”kävimme silloin kerran idässä ja Gil otti Elizan mukaan jostain nätistä puutarhasta, johon tipahti pakomatkalla.”
”Se oli suunniteltua”, Gilbert mutisi silti äkäisenä Elizan tahdosta antautua Sadikille.
”Niin varmasti oli”, Daan mutisi takaisin, ”Francis ja Antonio olivat myös mukana silloin.” Eliza nyökkäsi myöntävästi ja istuutui takaisin alas kertomaan tarinaansa.
”Minut kaapattiin hyvin nuorena kotimaastani”, hän aloitti, ”Sadik otti minut kotiinsa ja jätti minut asumaan puutarhaan, josta ei päässyt pois. Vietin siellä useamman vuoden ennen kuin Gilbert tipahti muurin yli eikä minulle koskaan täysin selvinnyt, mitä Sadik minusta halusi, mutta ilmeisesti jotain jos hän kerta vaivautui näiden vuosien jälkeen tulemaan tänne.”
”Hän ei ansaitse sinua”, Gilbert mutisi vihaisesti, ”antakaa minun taistella, minä tapan hänet.”
”L’ikaa m’ehiä”, Berwald vastasi pidellen Tinoa sylissään, ”huono id’a.”
”Niin on”, Daan sanoi, ”mutta minä en myöskään pidä ajatuksesta, että annamme Elizan hänelle tuosta vaan.”
”Ehkä meillä on tarpeeksi kultaa maksaa hänelle”, Mathias ehdotti, ”Eliza, kuinka kallis sinä olet?” Nainen melkein heitti häntä paistinpannulla, mutta muisti sitten, että mies oli itse asiassa vakavasti loukkaantunut, joten hän tyytyi katsomaan häntä pahasti. Ihmisten keskustellessa Eirikur pujahti hiljaa saliin. Kaikki metsään paenneet olivat jo palaneet takaisin, mutta hän ei silti ollut löytänyt oudolle pojalle vanhempia. Lisäksi lapsi ei ollut vastannut hänen kysymyksiinsä mitään eikä Eirikur tiennyt, oliko hän mykkä vai eikä vain ymmärtänyt.
”Tino?” hän kysyi päästyään veljensä luo, ”tiedätkö sinä kuka tämä on? En löydä hänen vanhempiaan mistään.” Tino katsoi poikaa ja rypisti kulmiaan.
”En tiedä”, hän mumisi ja ojensi kätensä kutsuvasti, ”tule lähemmäs niin näen sinut paremmin.” Poika siirtyi kiltisti lähemmäs pöytää.
”Gupta!” Eliza huudahti yhtäkkiä ja keskusteli taukosi. Nainen tuijotti Eirikurin löytämää poikaa yllättyneenä ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen, ”oletko se sinä?” Poika katsoi häntä ja nyökkäsi sitten, kun nainen istuutui taas alas ja nosti hänet syliinsä.
”Kuka hän on?” Eirikur kysyi yllättyneenä.
”Gupta”, Eliza sanoi, ”hän… En oikein tiedä. Ilmeisesti Sadik löysi hänet ja kasvatti hänet. Hän ei puhu juuri koskaan.”
”Eli hän on sen miehen kätyri”, Gilbert sanoi vihaisena, mutta Eliza pysäytti hänet.
”Hän on vain lapsi”, nainen sanoi, ”hänen ei varmaan pitänyt edes olla täällä. Hänellä oli vaan jo nuorempana tapa livahtaa minne minnekin, eikö niin Gupta?” Poika nyökkäsi ja katseli ympärilleen miettivän näköisenä.
”Vo’ko hän k’rtoa l’sää`?” Berwald kysyi ja Eliza kohautti olkiaan.
”Gupta”, hän sanoi, ”Sadik sanoi, että hän haluaa jotain tästä kylästä. Tiedätkö mitä se on?” Poika katsoi häntä hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Voitko näyttää meille?” Daan kysyi ja Gupta nyökkäsi taas. Hän kaivoi jostain kaapujensa kätköistä palan paperia ja hiilenpätkän. Keskittyneesti hän alkoi piirtää jotain ja näytti sitten valmiin version Elizalle. Nainen tuijotti hetken kuvaa, joka esitti käyrää miekkaa ja muutamaa outoa kiekuran näköistä kirjainta sen alla.
”Hän ei halua minua”, nainen sanoi helpottuneena, ”tässä puhutaan sapelista. Jonkinlainen perintöaarre ilmeisesti.” Gilbertin kasvoille kohosi helpottunut ja oivalta ilme.
”Hän haluaa sen”, mies sanoi, ”minä luulin sitä joksikin huonoksi yritykseksi. Mathias, missä se outo koristeltu miekka on?” Viikinki mietti hetken ja vastasi sitten.
”Se on kotonani”, hän sanoi, ”minä käyn hakemassa sen.” Hän oli jo nousemassa, mutta Lukas kiskaisi hänet takaisin alas.
”Sinä et mene mihinkään”, hän sanoi.
”Mutta Norge”, Mathias valitti.
”Danmark”, norjalainen sanoi varottavasti ja viikinki unohti heti aikeensa lähteä mihinkään. Hän vain jäi tyytyväisenä istumaan aloilleen sillä välin kun Gilbert haki sapelin paikalle.
*****
Sadik tapasi heidät seuraavana iltana. Miehen joukot seisoivat taka-alalla samoin kuin suurin osa viikingeistä. Vain Berwald, Tino, Lukas, Mathias ja Eliza seisoivat lähempänä naamioitua miestä. Mathias oli inttänyt niin kauan, että hänet oli päästetty mukaan, mutta hän silti nojasi raskaasti Lukaksen olkapäähän. Kaikilla oli aseet mukanaan, mutta miekat olivat huotrissaan ja Tinon nuolet viinessä. Gilbert kantoi käsissään sapelia, jonka hän oli alun perin vienyt Sadikilta, ja Gupta seisoi Elizan vieressä pitäen naista kädestä.
”Vai sinne sinä katosit”, Sadik totesi iloisella sävyllä nähtyään pojan, ”minä melkein hirtin miehen katoamisesi takia. Tuletko nyt takaisin?” Gupta nyökkäsi ja päästi irti Elizan kädestä vain tarttuakseen kiinni Sadikin ojennettuun käteen.
”Meillä on se, mitä sinä tulit hakemaan”, Eliza sanoi viitaten sapeliin Gilbertin kädessä.
”Kas, Elizabeta”, Sadik sanoi huomattuaan naisen nyt, ”huomaan, että olet hyvinvoiva. Oli todella epäystävällistä häipyä sillä tavalla mitään sanomatta, mutta ymmärrän kyllä.” Eliza tuhahti hiljaa, muttei sanonut mitään muuta. Jostain yleisön joukosta kuului vihainen huuto ja he kääntyivät sopivasti nähdäkseen kuinka Antonio kamppasi vihaisen kohti juoksevan italialaisen, joka huusi jotain niin rumaa että Feli ei suostunut myöhemmin kääntämään sitä kenellekään.
”Näen, että täällä on muitakin tuttuja”, Sadik sanoi nauraen, ”hyvä päivää, Lovino.” Italialainen vastasi toisella huudolla, mutta Antonio piti hänestä tarpeeksi lujaa kiinni, ettei hän päässyt naamiomiehen kimppuun.
”Tässä sinun sapelisi”, Gilbert tokaisi vihaisena odotteluun ja työnsi aseen Sadikia kohti, ”ota se ja häivy.” Sadik poimi sapelin varoen käsiinsä ja käänteli sitä huolella tarkastellen joka puolen.
”Olette sentään säilyttäneet sitä hyvin”, hän myönsi.
”Sehän oli kaikki, mitä halusit”, Eliza totesi ja risti kädet rinnalleen.
”Aivan”, Sadik myönsi, ”hyvää päivän jatkoa siis, Elizabeta, Lovino.” Hän näytti merkin miehilleen ja he kaikki lähtivät perääntymään. Sadik katsoi joukkoa vielä kerran hymyillen ja kääntyi sitten mennäkseen. Viimeisenä Gupta vilkutti hyvästiksi väkijoukossa seisovalle Eirikurille ja sitten he olivat kaikki menneet. Kaikki kylässä huokaisivat helpottuneena ja muutamat ihmiset aloittivat hurraamisen.
Keskellä seisova joukko seurasi poistuvia miehiä katseellaan, kunnes he eivät nähneet enää ketään. Sitten Eliza huokasi syvään ja Gilbert tarttui häntä kädestä luullen, ettei kukaan huomannut. Mathias myös huokaisi, mutta eri syystä.
”Sinun olisi pitänyt antaa minun tapella häntä vastaan, Norge”, mies sanoi, ”hän uhkaili sinua.”
”Turpa kiinni, Danmark”, Lukas vastasi, mutta tiukensi otettaan miehestä.
*****
”Eliza”, Gilbert sanoi muutama päivä taistelun jälkeen, ”minä olen miettinyt yhtä asiaa.” He olivat parhaillaan naisen pienessä kodissa hevosaitausten lähellä ja Eliza pysähtyi kesken askeltensa ja katsoi miestä yllättyneenä.
”Sinä ajattelet?” hän kysyi ja näytteli järkyttynyttä.
”Helvetti nainen, enkö minä saa sanoa mitään?” Gilbert kysyi, mutta hänen äänensä oli huvittunut.
”Tietenkin saat”, Eliza vastasi, ”anna tulla vaan.” Gilbert katsoi häntä hetken epäillen hiljaa, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Sinä olet aina puhunut siitä… Miksi sinä sitä kutsut?”
”Putza”, nainen sanoi avuliaasti.
”Niin siitä”, Gilbert jatkoi, ”minä olen ajatellut, että olisi oikeastaan kiva nähdä se. Tiedätkö, ihan uteliaisuutta.” Eliza hymyili hänelle ja istuutui alas hänen vierelleen.
”Minustakin olisi kiva nähdä se taas”, hän myönsi ja Gilbert tarttui kiinni hänen käteensä.
*****
”Onko kukaan nähnyt Gilbertiä tai Elizaa vähään aikaan?” Antonio kysyi yhtäkkiä muilta pöydän ääressä istuvilta ja monet pudistivat päätään. Poikkeuksellisesti Ludvig oli liittynyt seuraan ja hän kaivoi taskustaan pieneksi rypistetyn paperin.
”He karkasivat”, hän sanoi, ”eilen aamulla. Ottivat mukaan hevoset ja tarpeeksi rahaa ja evästä matkalle. Hän jätti kirjeen.” Uteliaana miehet kerääntyivät lukemaan kirjettä, jonka he tunnistivat helposti Gilbertin kulmikkaalla käsialalla kirjoitetuksi.
”Hei te kaikki!
Mahtava minä ja Eliza päätimme lähteä. Haluamme nähdä sen… Putzan! Aivan menemme sinne. Mutta älkää ikävöikö! Mahtava minä tulen takaisin joku päivä. Ehkä.
Sillä väli pysykää mahtavina ja pitäkää paikka varattuna.
Nähdään Valhallassa, jos ei muualla.
Mahtavin terveisin,
Gilbert Mahtava ja Eliza (Erzsébet)”
”Hän siis vihdoin teki sen”, Daan sanoi hyväksyvällä sävyllä ja kohotti tuoppinsa, ”malja Gilille, joka odotti vuosia tullakseen tarpeeksi rohkeaksi pyytääkseen naista ulos!” Miehet nostivat tuoppinsa, toistivat sanat ja ottivat pitkän huikan.
Kaukana itään päin kaksi ratsastajaa piti toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat taakseen vain sen verran että huusivat hyvästinsä tuulen vietäväksi.
*****
”Norge”, Mathias sanoi ja silitti vieressään makaavan norjalaisen hiuksia, ”minä olin sinusta niin ylpeä.”
”Sietääkin olla”, Lukas vastasi ja katseli mökin kattoa. He olivat Mathiaksen luona. Lukas oli päättänyt sääliä veljeään ja antaa Eirikurin olla rauhassa kotona ja tulla sen sijaan itse viikingin luo. Mathias oli sitä paitsi liian huonossa kunnossa liikkuakseen, mutta taistelun jälkeen hän oli päättänyt tulla Lukaksen uudeksi varjoksi. Eli oli kaikkein helpointa kaikille, että Lukas vain vietti päivänsä viikingin seurassa ja piti huolta, ettei mies yrittänyt mitään typerää.
”Sinä olit niin rohkea ja uskomaton”, Mathias jatkoi, ”silloin, kun minä olin maassa… Minun ainoa ajatukseni oli, että en koskaan enää näkisi sinua. Että olisin epäonnistunut ja kuolisin. Se teki minut todella surulliseksi.” Lukas käänsi päätään ja katsoi viikinkimiestä pitkään. Yllätyksekseen hän näki yksinäisen kyyneleen vierähtävän miehen silmäkulmasta poskelle. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli sen pois.
”Minä ajattelin samaa”, hän myönsi, ”että olisin liian myöhässä.”
”Sinä siis välität minusta sittenkin?” Mathias kysyi oudon hiljaisella sävyllä.
”Tietenkin välitän, idiootti”, Lukas vastasi, ”minulla meni vaan hetki toipua siitä kammottavasta ensivaikutelmasta, jonka annoit.” Mathias virnisti.
”Anteeksi”, hän sanoi, ”mutta sinä pidit varmasti siitäkin.” Lukas läimäytti häntä hellästi olkapäähän, mutta ei sanonut mitään.
”Saanko minä nyt kunnon suukon?” Mathias kysyi viattomalla sävyllä.
”Et saa”, Lukas vastasi ja jatkoi ennen kun viikinki ehti valittamaan, ”saat kunnollisen sitten, kun olet toipunut. Tino kielsi kaiken raskaan toiminnan.” Mathias mökötti hetken, mutta virnisti sitten taas.
”Voitko sinä kutsua minua sillä nimellä?” hän kysyi ja Lukas leikki hetken epätietoista.
”Millä nimellä?” hän kysyi.
”Sillä, minkä sinä annoit minulle, Norge”, Mathias sanoi hymyillen, ”se on paras lempinimeni ikinä.” Lukas pudisti päätään, mutta hänen ilmeensä oli huvittunut. Hän nousi puoliksi ylös lattialta ja kumartui painamaan kevyen suukon Mathiaksen huulille.
”Danmark”, hän kuiskasi, mutta viikinki kuuli hänet ja hymyili leveämmin.
A/N: Tanska ei kuollutkaan. Vielä.
Arvasiko kukaan, minkä perässä Turkki oli? Mä viittasin siihen vain pari kertaa, mutta Elizan oli tarkoitus hämätä.
Mä muistelin, että Hetaliassa oli se yksi kohta jossa Lovino hyökkäsi Turkin kimppuun (vai muistanko väärin? Musta se oli eeppistä) joten mun oli vaan pakko mainita Lovino tuossa lopussa.
Preussi ja Unkari saivat oman onnellisen loppunsa. Putza on unkarinkielinen nimitys pustalle, eli toisin sanoen he lähtivät Unkarin maille.
Jäljellä on silti vielä kaksi lukua ja epilogi. Mä en välttämättä ehi nyt viikonloppuna päivittämään, mutta ens viikolla sit.
-
Niin monta onnellista loppua jo <3
”Hän siis vihdoin teki sen”, Daan sanoi hyväksyvällä sävyllä ja kohotti tuoppinsa, ”malja Gilille, joka odotti vuosia tullakseen tarpeeksi rohkeaksi pyytääkseen naista ulos!” Miehet nostivat tuoppinsa, toistivat sanat ja ottivat pitkän huikan.
Kaukana itään päin kaksi ratsastajaa piti toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat taakseen vain sen verran että huusivat hyvästinsä tuulen vietäväksi.
Mahtavaa Gilbert. Ihanasti ratsastavat käsi kädessä ^^ Heippa hei
Yllätit miut ihan täysin. En missään vaiheessa edes epäillyt, etteikö Turkki olisi tullut hakemaan Elizaa. Taitavaa. Gupta oli mukava hahmo, sitä ymmärsi vaikka se ei sanonutkaan mitään. Ja Turkki ei ollutkaan ihan kauheen paha (Melko paha vaan)
Tanska ei kuollutkaan. Vielä.
Hui kamala O.o
Enää kaksi lukua ja sitten tää on ohi :/ Kyllä tää on vaan ollut ihana ficci <3
Menolly
-
Mitä...? Tanska ei kuollutkaan vielä?
Apuva......
Niin, se yksi kohta yllätti ihan hyvällä tavalla. :D
Miksi minusta tuntuu sille, että nämä viimeiset luvut kuluvat jotenkin todella nopeasti... Jotenkin vaan tuli viime lukua lukiessa sellaninen olo, että jäikö minulta nyt jotain välistä...?
Haa, Gupta! Minähän arvasin, että siinä pojassa on jotain hämärää, minkä Eirikur vei turvaan ja jotain..
Ja... Gilbert uskalsi viimein pyytää naista ulos... Heheh. B)
Lyhyt kommentti, mutta kun luin äsken Pandoran, niin on kiire kommata sitä.
-
Menolly: Kiitos! Jee, pääsin yllättämään
Slytherii: Kiitos! Apua, jotain välistä? Unohdinko mä jonkun luvun... En, ne on kaikki täällä. No, tää loppu on kyllä hieman nopea. Olisihan tätä saanut pidennettyä vaikka kuinka heittämällä pari lisäjuttua mukaan. Eirikur olisi voinut kidnapata Egyptin ja Mathias vaatia uusintaa Sadikin kanssa. Mut jotenkin musta tuntui että tää on venynyt jo tarpeeksi. Ehkä mun olisi sittenkin pitänyt tehdä siitä pitempi? Njo, myöhäistä nyt.
Tää luku on säälittävän lyhyt, mutta laitan sitten epilogin samaan viimeisen luvun kanssa. Eiks se oo ihan hyvä diili? Tämän kirjoittaminen oli myös vaikeaa siinä mielessä, että en millään osannut päättää tyyliä. Lopulta päädyin tähän, mutta saatan joskus kirjoittaa tämän luvun uusiksi, jos alkaa pänniä.
Kahdeskymmenesneljäs luku: Surusyndrooma
Kesä tuli eivätkä veljekset lähteneet minnekään, vaikka he olivat niin sopineet. Oikeastaan kukaan heistä edes maininnut asiasta. Tino hoiti parantajan ammattiaan edelleen ja Lukas löysi uuden kutsumuksensa viikinkinä olosta. Hän huomasi meren vetävän häntä puoleensa ja Mathiaksen tarkan opetuksen alla hän oppi kaiken seilaamisesta aivan kuten hän oli oppinut taistelemisesta. Viikinkimies oli enemmän kuin ylpeä Lukaksen ensimmäisen matkan jälkeen ja kerskui sillä pitkään muille illan ratoksi ja harmiksi.
Talvi tuli taas ja Lukas lähti yhä useammin matkoille Mathiaksen kanssa. Tino, joka oli muuttanut yhteen Berwaldin kanssa, otti aina matkojen ajaksi Eirikurin luokseen, vaikka nuorukainen väitti selviävänsä yksinkin. Pitkät illat tyhjässä talossa vaan olivat hieman liian pitkiä eikä Berwaldkaan pannut nuorukaisen läsnäoloa haitaksi. Hänen ja Tinon suhde oli kehittynyt ja vakiintunut yhteiseksi luottamukseksi ja he kumpikin nauttivat toistensa läsnäolosta eivätkä koskaan olleet pitkään erossa. Berwald oli muutaman kerran pyytänyt Tinoa vaimokseen, mutta mies oli joka kerta muistuttanut häntä nauraen siitä ettei ollut nainen, ja asia oli jäänyt.
Lukaksen ja Mathiaksen suhde kehittyi myös tavallaan. He ottivat usein toisistaan mittaa sekä sanoin että asein, mutta silti he olivat toistensa paras tuki ja turva. Lukas oli ainoa henkilö, jonka Mathias otti turvaamaan selustansa ja Mathias oli ainoa, jonka seurassa Lukas oli täysin oma itsensä. Eliza olisi ollut ylpeä, jos olisi tiennyt miten asiat päätyivät. Ehkä hän tiesikin, sillä naisella oli omat keinonsa.
Eirikurin lunni ei loppujenlopuksi sekään koskaan lähtenyt. Se jäi nuorukaisen seuralaiseksi ja muutaman kerran Tino vannoi, että se osasi ajatella ja ymmärsi ihmisten puhetta. Niin monta kertaa Eirikur tuntui tietävän asioista, joista hän ei olisi mitenkään voinut tietää ilman huomaamattoman apurin apua.
Elämä viikinkikylässä jatkui muutoinkin normaalin epänormaalisti. Gilbertin ja Elizan lähdettyä Antonio ilmoitti vuosi myöhemmin palaavansa etelään. Hän oli kuullut, että siellä olisi paljon lisää nähtävää, seikkailuja ja ryövättävää. Kaikkien yllätykseksi Lovi lähti hänen mukanaan jättäen veljensä Ludvigin huomaan. Daan jatkoi kaupantekoa ja Francis alkoi hävitä yhä useammin omille teilleen. Pienen kyselyn ja ristikuulustelun jälkeen hän myönsi tavanneensa jonkun englantilaisen, jonka seurassa hän viihtyi. Mathias yritti suostutella häntä kaappaamaan tämän kiinnostavan englantilaisen, mutta Francis kieltäytyi sanoen, että hän suosisi tässä tapauksessa elegantimpaa ratkaisua.
Toisena keväänään viikinkikylässä Lukas sairastui ikävään flunssaan ja joutui vuoteenomaksi. Mathias, joka oli suunnitellut retkeä, sanoi peruvansa sen ja jäävänsä Lukaksen vierelle, mutta norjalainen pakotti hänet lähtemään sanoen, että mies vain kyllästyisi eikä hän jaksaisi kuunnella Mathiaksen typerää valitusta. Lopulta Mathias lähti ja lupasi tuoda paljon lahjoja Norgelleen suudellessaan häntä viimeisen kerran.
Kuukauden päästä retkiseurue palasi, mutta Mathias ei palanut heidän mukanaan. Osaan ottavasti yksi miehistä kertoi järkyttyneelle Lukakselle, että Mathias oli kadonnut tuntemattomille vesille. He eivät olleet löytäneet edes ruumista kotiin tuotavaksi, vaikka he olivat viipyneet paikalla pitkään ja etsineet. Norjalainen suri hetken, mutta kokosi sitten itsensä ja otti Mathiaksen laivan haltuunsa. Hän seilasi kaikki tutut ja tuntemattomat reitit etsien miestä. Berwald, joka oli suurimmaksi osaksi luopunut viikinkielämästä, liittyi hänen mukaansa samalla kun Tino ja Eirikur odottivat huolestuneena.
Kului puolivuotta eikä kukaan löytänyt Mathiasta, ei edes ruumista. Talvi pakotti Lukaksen keskeyttämään etsintänsä ja Tino seurasi huolestuneena, kuinka hänen veljensä vajosi vain syvemmälle suruun joka päivä. Lukas söi ja vastasi kysymyksiin, mutta muun ajan hän istui paikoillaan tulen ääressä miettien jotain itsekseen. Kun talvi vihdoin päättyi, hän varusti nopeasti laivan vielä yhdelle pitkälle matkalle.
Hän palasi jälleen tyhjin käsin ja kylänväki julisti Mathiaksen kuolleeksi järjestäen hänelle surujuhlan, johon Lukas ei osallistunut. Hän sanoi, että Mathias ei olisi kuollut. Että mies ei tekisi sitä, koska Lukas tappaisi hänet jos hän kuolisi. Tino ja Berwald kuitenkin olivat mukana surujuhlassa ja lausuivat hyvästinsä hiljaa muiden mukana.
Viikko surujuhlan jälkeen Lukas sanoi, että hän palaisi Norjaan. Hän oli saanut tarpeekseen ja hän halusi takaisin kotiin. Eirikurin ja Tinon ei tarvinnut miettiä pitkään omaa vastaustaan ja Berwald ilmoitti seuraavansa Tinoa, minne mies sitten menikin. Joten Lukas myi laivan, jonka Mathias oli hänelle jättänyt, ja he pakkasivat tavaransa.
Heidän entinen kotikylänsä oli toipunut hyökkäyksestä ja seisoi paikallaan. Ihmiset ottivat heidät vastaan iloisina. Varsinkin Tinon, koska vanha parantaja muori oli kuollut korkeaan ikään ja uudelle parantajalle olisi tarvetta. Muutamat ihmiset katsoivat epäillen vakavaa ruotsalaista ja Lukasta, joka oli vuosien aikana muuttunut kovemmaksi, mutta Tino teki selväksi, että ei katsoisi yhtäkään loukkausta heitä kohtaan läpi sormiensa. Veljeksillä oli myös huomattavasti paljon enemmän rahaa kuin ennen ja se tarkoitti suosiota tietyissä piireissä.
Berwald kunnosti huolella vanhan mökin, jossa veljekset olivat asuneet ja joka oli jäänyt autioksi, ja rakensi sitten lähettyville toisen itselleen ja Tinolle, jotta heillä olisi vähän enemmän yksityisyyttä. Ruotsalainen myös sai nopeasti jonkin verran suosiota käsityötaidoillaan ja alkoi myydä töitään.
Lukas ei pysynyt kauaa aloillaan. Heti kun hän oli nähnyt veljiensä asettuvan aloilleen, hän pestautui ensimmäiselle laivalle, joka lähti satamasta. Hän ei koskaan solminut pidempää kuin yhden matkan sopimusta ja hän vaihtoi välillä laivaa lennosta. Kenellekään ei ollut epäselvää, miksi hän niin teki ja ketä hän etsi. Vain talvi sai hänet pysymään paikoillaan nyt kun hän oli oppinut luottamaan Berwaldiin niin paljon että uskoi miehen pitävän hänen veljensä turvassa.
A/N: Mä haluaisin niin nähdä teidän ilmeet nyt. Älkää tappako...
-
Ääää, ei mulla oo nyt aikaa kommentoida, mutt halusin vaan kertoa että nyt jännittää. Se oli outo luku (mun ilme oli varmasti näkemisen arvoinen :D Haluan vikan luvun :')
Menolly
PS. Hyvällä tavalla outo ^^'' Tai jotain... (Anteeksi)
-
Terve ;D Olen "Kaveri". Ehdinpäs tänne kommentoimaan ennen viimeistä lukua.
Tämä luku kyllä vaikutti jotenkin niin loppumaiselta, että mitähän siihen oikeasti viimeiseen tulee.. Jään odottelemaan :D
Noin, ensimmäinen kommenttini koko finfanfunissa valmis (rakentava palautehan tästä puuttuu.. Mutta kun olen laiska). Kättä sentään jaksan liikuttaa. *heiluttaa kättään*
Hei, hei!
-
Hmjaah... Voisin ehkä yrittää rakentaa tähän kuvan ilmeestäni...
----/ -----
O O < . . . . .
/// > \\\
U
Vähänkö söpö... Eiku..
Tämä luku oli kyllä aika erilainen, kuin muut. Ei se ollut huonokaan, muttei myöskään samalla tavalla henoa tekstiä, kuin aiemmissa..
En oikein osaa kommentoida tätä... x_x Kuoliko Mathias oikeastiii.. Vaiko herääkö se henkiin... *nyyh* Tämä asia olisi saattanut olla jotenkin selkeämpi ja "tunteellisempi" jos se oltaisiin kerrottu eri tavalla.
Noh, odotan viimeistä lukua! ^u^
-
Kiitos kaikille~
*potkaisee Köpiä hellästi* Menehä siit, oot jo tarpeeks vanaha elämää yksin
Odotutin tätä loppua siksi koska... Well, kärsin ilmeisesti jonkinlaisesta riippuvuudesta enkä halunnut päästää irti, joten istuin sen päällä hetken ja sitten unohdin, että en laittanutkaan sitä vielä. Plus, mä laskeskelin että tätä fikkiä seuraa about 50 immeistä, joten aattelin antaa kaikille aikaa kertoa mielipiteensä ennen viimeistä osaa.
Mutta tässä se sitten on~
Kahdeskymmenesviides luku: Loppu-syndrooma
”Lukas!” Tino kutsui ja hänen veljensä mumisi vastaukseksi, ”haluatko lähteä kaupunkiin? Berwald on menossa sinne nyt.” Lukas vilkaisi häntä, mutta pudisti päätään.
”En”, hän vastasi. Talvi oli jo lähes ohi ja ruoho vihersi jo siellä, missä lumi oli ehtinyt sulaa. Pian hän voisi taas mennä satamaan etsimään sopivaa laivaa. Hän aikoi tällä kertaa keskittyä pohjoiselle reitille ja toivoa parasta sen suhteen.
”Selvä”, Tino vastasi ja lähti kertomaan poikaystävälleen tietoa. Lukas tunsi pienen piston sisällään, mutta hän ei ollut aivan varma johtuiko se siitä että hän oli turhan töykeä Tinolle vai siitä, että hän ei kestänyt enää katsoa onnellisia ihmisiä yhdessä. Hän oli hukannut sen, jonka kanssa hän oli onnellinen. Hän huokaisi, katseli valkoisia pilviä taivaalla ja päätti lähteä kävelylle. Ehkä se saisi hänen ajatuksensa taas pois surusta.
****
Berwald kuunteli huolella, kun Tino luetteli hänelle kaiken mitä haluaisi kaupungista. Ruotsalainen piti aina tarkkaa huolta, että Tino myös sai kaiken minkä halusi ja joskus jotain pientä muutakin. Tällä kertaa heillä kuitenkin näytti olevan melkein kaikkea eikä lista ollut pitkää. Tino suuteli häntä hyvästiksi ja jotenkin suudelma piteni niin, että Berwald aikoi jo unohtaa koko kaupunkireissunsa. Ikävä kyllä hänellä oli kuitenkin tärkeääkin asiaa sinne.
Kävellessään pienen kuormajuhta hevosen kanssa tiet pitkin Berwald katseli taivaalla liitelevää tummaa hahmoa. Sen täytyi olla Eirikurin lunni. Mikään muu lintu ei lentänyt aivan kuin omistaisi koko taivaan. Itsekseen mietiskellen mies jatkoi matkaansa kaupunkia kohti.
Päästessään perille hän hoiti heti ensimmäisenä Tinon asiat. Se oli hänen tärkeysjärjestyksensä. Hän myös piti kiirettä, koska mitä pikemmin hän olisi kotona, sen parempi. Muutaman tunnin kuluttua hän olikin valmis. Hän oli vaihtanut kuormajuhdan kantamat tavarat pois ja pakannut tilalle kaikki ostamansa. Hän aikoi juuri lähteä paluumatkalle, kun hän yllättäen pysähtyi yhden kapakan eteen.
Se oli aivan normaali kapakka, jollaisia löytyi joka satamakaupungista. Berwaldilla ei ollut ennenkään ollut hirveämmin kiinnostusta niitä kohtaan ja nyt Mathiaksen katoamisen jälkeen hän ei ollut käynyt yhdessäkään. Ne olivat aina olleet Mathiaksen paikkoja ja vaikka Berwaldin suru ei ollut niin syvää kuin Lukaksen, hänkin silti suri miestä.
Mutta nyt hänelle tuli outo vahva tunne, että hänen olisi pakko mennä sisälle. Tunne oli niin vahva, että mies vilkaisi taivaalle arvioidakseen aikaa ja totesi sitten, että hän ehtisi hyvin. Hän vain menisi sisälle, katsoisi ympärilleen ja lähtisi sitten. Olkiaan kohauttaen hän solmi hevosen kapakan edessä olevaan puomiin ja taputti sen kaulaa lohduttavasti ennen kuin astui sisälle.
Tuttu haju ja äänten remakka tervehti häntä ja Berwald katseli ympärilleen vain pienellä uteliaisuudella. Yksi ovenpielessä notkuvista miehistä arvioi häntä katseellaan, mutta totesi sitten ettei kannattanut sanoa mitään. Ruotsalainen käveli hieman sisemmäs ja oli jo kääntymässä takaisin, kun tuttu ääni pysäytti hänet niille sijoille.
”…Niin minä etsin häntä”, ääni sanoi ihmismuurin takaa, ”hänellä on vaaleat hiukset ja hän on suurin piirtein tämän mittainen. Hänellä on myös todella kauniit jäänsiniset silmät.”
”En ole nähnyt”, toinen ääni sanoi hieman pahoittelevasti, ”mutta ehkä sinua vielä onnistaa.”
”Haluaisin vain löytää hänet”, ensiksi puhunut ääni sanoi masentuneena, ”siitä on jo niin kauan.”
”Hetkinen, jäänsiniset silmät sinä sanoit?” kolmas ääni kysyi ja ilmeisesti oli saanut nyökkäyksen vastaukseksi, koska jatkoi, ”minä muistan yhden tyypin. Hurja kaveri. On seilannut varmaan jokaisella laivalla.”
”Tiedätkö, mistä löytäisin hänet?” ensimmäinen ääni kysyi nyt hieman toiveikkaampana.
”En, ikävä kyllä”, vastasi kolmas mies, ”hän oli samalla laivalla vaan yhden matkan. On ehkä päässyt hengestään. Oli niin huimapäinen kaveri. Näin kerran, kun hän voitti aivan yksin kokonaisen joukon sotilaita.”
”Ei, en usko”, ensimmäiseksi puhunut sanoi, ”hän on minun Norgeni. Hän on jossain ja odottaa minua.” Nyt Berwald oli varma. Kukaan muu ei käyttäisi sitä nimeä. Sydän pamppaillen hän työnsi edessä olevat miehet syrjään ja tuijotti uskomatta miestä, jonka surujuhlassa hän oli ollut.
”M’thias”, hän sanoi ja mies hätkähti. Mathias oli laihtunut ja hänen hiuksensa roikkuivat pitkinä ja entistä sotkuisemmin silmillä. Hänellä oli silti kirveensä mukana, mutta hänen vaatteensa olivat kuluneet reille. Tuoppi hänen edessään oli täysi ja luultavasti ollut koskematon jo pitkän.
”Sve?” hän kysyi ja kääntyi hitaasti ympäri. Berwald nyökkäsi ja mies nousi halaamaan häntä, ”se olet todellakin sinä.”
”Me luul’mme s’nä kuol’t”, Berwald sanoi ja poikkeuksellisesti halasi miestä takaisin. Ihmiset ympärillä antoivat hienotunteisesti heille hieman tilaa, vaikka katseet olivatkin uteliaita.
”Se oli vähällä”, Mathias sanoi ja virnisti väsyneesti, ”mutta kerro minulle, missä Norge on?” Hänen äänensä oli epätoivoinen aivan kuin hän ei haluisi kysyä sitä siinä pelossa että uutiset olisivat huonoja, mutta hänen oli kuitenkin pakko.
”El’ssa”, Berwald sanoi ja Mathias huokaisi helpottuneena, ”k’tona n’t.”
”Minun täytyy nähdä hänet nyt heti”, hän sanoi, ”minä huuhtouduin mereen silloin vuosia sitten ja päädyin oudolle rannalle. Löysin takaisin vain reilut vuosi sitten, mutta te olitte lähteneet eikä kukaan osannut auttaa.” Hänen äänensä särkyi hieman, mutta Berwald lähti kiskomaan häntä ovea kohti. Päästessään hevosen luo hän nosti kantolaukun omalle olalleen ja työnsi ohjakset Mathiakselle.
”Ota h’vonen”, hän sanoi niin nopeasti, että Mathias ei melkein saanut selvää, ”r’tsasta et’lään ja s’tten v’orelle. K’sy T’noa, jos eks’t. Ka’kki t’etävät m’ssä h’n asuu.” Mathias nyökkäsi ja nousi ratsaille. Ennen lähtöään hän vielä painoi veljellisesti kätensä ruotsalaisen olalle.
”Kiitos, Sve”, hän sanoi ja potkaisi sitten hevosen kylkiä niin kovaa, että yleensä laiska juhta nosti vauhdikkaan laukan kerrasta.
”K’irehdi vain h’nen luokseen”, Berwald mutisi miehen perään. Hän vilkaisi taivaalle ja totesi olevansa kotona paljon myöhempään kuin oli ajatellut. Tino kuitenkin antaisi hänelle sen anteeksi. Hän nosti laukut paremmin olalleen ja lähti kävelemään kotia kohti.
****
Tino kuuli hurjasti laukkaavan hevosen kavionkopseen sisälle asti ja hän tuli huolestuneena ulos katsomaan, oliko joku tuomassa hengenvaarassa olevaa potilasta hänen luokseen. Hänen yllätyksensä oli melkoinen, kun hän tunnisti Mathiaksen tutun hevosen selästä. Hetken hän luuli näkevänsä kummituksen, mutta eiväthän sellaiset esiintyneet päiväsaikaan.
”Hei, Norgen veli”, Mathias sanoi ja pysäytti hevosen hänen eteensä. Tino uskoi, että se hevonen ei varmaan ollut ollut niin innoissaan sitten varsa-aikojensa. Sen silmät pyörivät ja se puri kuolaintaan ja löi jalkojaan maahan pyytäen lupaa mennä taas, ”missä Norge on?”
”Hän meni kalliolle”, Tino vastasi edelleen hämmästyneenä.
”Kiitos”, Mathias sanoi ja ohjasi hevosen Tinon osoittamaan suuntaan.
****
Lukas istui kallion reunalla ja antoi jalkojensa heilua meren yllä. Hän tunsi olevansa hieman rauhallisempi lähellä merta aivan kuin se saisi hänen sydämensä unohtamaan hetkeksi. Meri oli kaunis ja armoton. Lukas sekä rakasti että kirosi sitä eikä hän osannut enää elää ilman sitä. Se muistutti häntä Mathiaksesta, jonka kanssa he olivat niin monesti tapelleet aivan turhista asioista vain sopiakseen heti jälkeenpäin. Heti sen ajatuksen myötä Lukas tunsi itsensä taas surulliseksi.
”Minä löydän sinut vielä, Danmark”, hän lupasi tuulelle. Hän etsisi niin kauan kunnes joko löytäisi miehen tai ruumiin ja, jos hän löytäisi ruumiin, hän keksisi herättää sen eloon, jotta hän voisi tappaa Mathiaksen koska hän jätti hänet yksin.
Lumi jyrkänteen reunalta oli jo sulanut, mutta maa oli silti kylmää ja märkä ja Lukas tunsi kuinka epämiellyttävä tunne alkoi levitä hänen ruumistaan pitkin. Itsekseen mutisten hän nousi ylös ja katseli alla vellovia aaltoja.
Nopeat askeleet lähestyivät häntä takaa ja ennen kuin Lukas ehti kääntyä, vahvat käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja vetivät hänet kauemmas jyrkänteeltä jonkun rintakehää vasten. Vaistomaisesti Lukas pyristeli ensin irti ja ehti kirota mielessään sitä, että oli jättänyt kirveensä kotiin. Kukaan ei kuulisi hänen huutojaan, jos joku tappaisi hänet täällä.
”Älä hyppää, Norge. Minä olen tässä”, tuttu, mutta niin kauan kaivattu ääni sanoi hätäisesti hänen korvansa juuressa ja Lukas jähmettyi.
”Danmark?” hän kysyi uskomatta itseään.
”Se olen minä, Norge”, ääni vastasi nyt lempeästi ja käsivarret antoivat Lukaksen kääntyä ympäri, vaikka eivät päästäneetkään irti. Nyt ne pitelivät häntä aivan kuin eivät koskaan enää päästäisi irti.
”Danmark”, hän sanoi toisen kerran ja katsoi miestä tarkasti. Mathias oli muuttunut hieman ja näytti kokeneen kovia, mutta siniset silmät katsoivat häntä edelleen samalla tavalla ja hän olisi tunnistanut sen ilmeen mistä tahansa, ”sinä tulit takaisin.” Jokin lämmin tipahti hänen poskelleen ja Lukas tajusi vasta myöhemmin, että hän itki.
”Anteeksi, kotimatkani oli aivan liian pitkä”, Mathias sanoi ja sipaisi kyyneleet pois, ”älä itke, Norge, minä löysin sinut vihdoin.” Viikinki itki myös ja Lukas suuteli hänen kyyneleensä pois, aivan kuten oli vuosia sitten tehnyt. Se maistui samalta kuin silloin, elävältä.
”Minä etsin sinua kaikkialta”, hän sanoi.
”Minä olin eksyksissä”, Mathias sanoi, ”minä kerron sinulle kaiken myöhemmin.” Lukas nyökkäsi ja kietoi omat käsivarret miehen ympärille. Hän tunsi tutun vartalon itseään vasten ja ensimmäisen kerran vuosiin hän oli taas iloinen ja pystyi ajattelemaan selkeästi.
”Oletko sinä oikea?” hän kysyi ja Mathias virnisti. Hänen takanaan hetkeksi unohtunut hevonen hörähti jollekulle, mutta he eivät huomanneet sitä.
”Tietenkin olen”, hän sanoi, ”sinä odotit minua, Norge, etkö odottanutkin?” Lukas nyökkäsi. Hän oli odottanut ja etsinyt joka päivä. Mathias tarttui hänen leuastaan hellästi ja kumartui alemmas, mutta ennen kuin hän ehti painaa kevyen suudelman Lukaksen huulille, norjalainen upotti kätensä hänen hiuksiin ja painoi hänen päätään alemmas suudellakseen häntä kunnolla. Mathias vastasi nopeasti ja he upposivat hetkeksi omaan maailmaansa. Kun he viimein lopettivat kumpikin hengittäen raskaasti ja katsoen toisiaan sillä tavalla, jolla vain toisilleen tarkoitetut ihmiset katsoivat toisiaan. He painoivat otsansa toisiaan vasten ja kumpikin hymyili ensimmäisen kerran vuosiin.
”Norge”, Mathias kuiskasi ja silitti norjalaisen kasvoja.
”Danmark”, Lukas vastasi ja teki sormillaan ympyröitä miehen alaselkään.
Epilogi-syndrooma
Eirikur vetäytyi paremmin puiden suojaan ja katseli paria, joka näytti olevan täysin tietämätön kaikesta muusta paitsi toisistaan. Hän oli hetken pelännyt, että hevonen paljasti hänet tervehdyksellään mutta onneksi umpirakastuneet ihmiset eivät huomanneet koskaan mitään. Oikeastaan Eirikur olisi varmaan saanut tanssia ja laulaa heidän takanaan eikä kumpikaan olisi huomannut mitään.
Hänen lunninsa kaarteli taivaalla ja Eirikur kohotti käsivartensa merkiksi, että lintu voisi laskeutua. Pian lunni istuikin hänen kädellään ja katseli häntä oudon älykkäillä silmillään.
”Huomasitko, se onnistui sittenkin”, nuorukainen sanoi ja lintu leväytti siipiään pari kertaa, ”joo, minä tiedän, että sinä olit oikeassa, mutta lintuja uskotaan harvemmin.” Lunni tuntui hieman loukkaantuvan toteamuksesta ja Eirikur joutui silittämään sen päätä tyynnyttävästi hetken ennen kuin se leppyi hänelle.
”Voisitko viedä viestin Elizalle? Hän on kuitenkin odottanut tietoja malttamattomana”, hän kysyi, mutta lintu vain käänteli päätänsä, ”hyvä on, saat viisi silakkaa ja yhden keksin”, lintu kallisti päätään taas, ”kaksi keksiä sitten, senkin kitupiikki.” Nyt lintu tuntui hyväksyvän tarjouksen ja se ojensi toista jalkaansa tarjoavasti. Eirikur laski linnun hetkeksi maahan ja raapusti mukanaan kantamaansa paperiin lyhyen viestin. Hän vielä kirjoitti päälle ”Elizalle”, vaikka hän tiesi että lunni ei antaisi viestiä kellekään muulle ja Gilbert varmasti lukisi sen joka tapauksessa vaikka siinä olisikin jonkun muun nimi.
”Tule sitten heti takaisin”, Eirikur muistutti lintua sitoessaan viestin sen jalkaan. Lintu nokkaisi sitä muutaman kerran varmistaakseen, että se pysyisi hyvin ja hyppäsi sitten takaisin nuorukaisen käsivarrelle.
”Lennä hyvin”, hän sanoi ja lintu nokkaisi hellästi hänen sormeaan hyvästiksi ennen kuin kohosi lentoon. Hetken Eirikur katseli sen menoa ja vilkaisi sitten veljeään, joka oli silti uppoutunut puhumaan hiljaa Mathiaksen kanssa. Heillä luultavasti menisi vielä hetki ennen kuin he olisivat valmiita palaamaan oikeaan maailmaan. Eirikur kohautti olkiaan ja päätti mennä kertomaan Tinolle, että kaksi miestä varmaan tarvitsisivat flunssa lääkettä, koska he varmasti paleltuisivat tuulisella jyrkänteellä.
Kävellessään poispäin Eirikur mietti tyytyväisenä, että tämä oli viimeinen kerta, kun hänen koskaan tarvitsi vakoilla veljiään. Eliza oli vaikuttanut häneen aivan liikaa.
A/N: Siinä se oli. Se on nyt ohi. Nyyh, mitä mä nyt teen? Eiku Pandora on vielä kesken... ja koulu alkaa taas reippaan kuukauden päästä.
Nyt on muuten jännä tunne. Tää on ollut kuitenkin aika pitkä homma saada tää valmiiksi ja, vaikka en ookaan kirjoittanut, oon silti välillä miettinyt tätä ja nyt mun ei tartte enää miettiä (paitsi jos joskus kirjoitan lopun uusiksi). Wou, nyt voin käyttää tämän vapautuneen aivokapasiteetin johonkin järkevään! (vaikka taloustieteeseen... Näh, ei kuulosta houkuttelevalta.)
-
Se loppui nyt. Ihan oikeasti :o
Mä en keksi mitään sanottavaa, ihan tyhjä pää... No niin, nyt mä sanon jotain. Se oli ihana <3 Todella ihana. Mä pelkäsin surullista loppua ihan viime riveille asti, että Tanska on oikeasti kuollut tai että Norja hyppää kalliolta tai joku kuolee ihan muuten vaan. Mutta sain onnelisen lopun <3 (Ei tähän voi laittaa kuin sydämiä) Nyt on vähän tyhjä olo (Vähän melkein itkin. Oon sellainen ihminen, ett itken onnesta tosi helposti ^^'' No jaa, itken myös surullisissa jutuissa. Ja eeppisissä. Tää oli ehkä vähän kaikkea)
”Norge”, Mathias kuiskasi ja silitti norjalaisen kasvoja.
”Danmark”, Lukas vastasi ja teki sormillaan ympyröitä miehen alaselkään.
Se oli liian ihanaa :') Oikeestaan kaikki tuossa kohtauksessa.
Eirikur vetäytyi paremmin puiden suojaan ja katseli paria, joka näytti olevan täysin tietämätön kaikesta muusta paitsi toisistaan. Hän oli hetken pelännyt, että hevonen paljasti hänet tervehdyksellään mutta onneksi umpirakastuneet ihmiset eivät huomanneet koskaan mitään. Oikeastaan Eirikur olisi varmaan saanut tanssia ja laulaa heidän takanaan eikä kumpikaan olisi huomannut mitään.
Islanti tanssimassa ja laulamassa :D
Eliza oli vaikuttanut häneen aivan liikaa.
Eliza saa viimeisen sanan.
Nyt kiinnostaa mitä Tanska on tehnyt, ja Elizan ja Gilin matka ja... Ei tän olisi vaan halunut loppuvan. Mutta niin vaan kävi.
Kiitos, kiitos ja kiitos Vyra! Hieno tarina, hienosti kirjoitettu. Rakastin <3
Menolly
-
Viimeinen luku. Tästä ei voi sanoa muuta, kuin että aivan ihana.
Tanska palasi takaisin! arvasinkin että niin kävisi, eihän Mathias jättäisi Norgeaan yksin. ;)
Mathias tarttui hänen leuastaan hellästi ja kumartui alemmas, mutta ennen kuin hän ehti painaa kevyen suudelman Lukaksen huulille, norjalainen upotti kätensä hänen hiuksiin ja painoi hänen päätään alemmas suudellakseen häntä kunnolla.
Awwwh, miten söpöä.!! <33 DenNor on nykyään toisiksi lempi paritukseni, kiitos tämän ficin. Norja. <3
Eirikur vetäytyi paremmin puiden suojaan ja katseli paria, joka näytti olevan täysin tietämätön kaikesta muusta paitsi toisistaan. Hän oli hetken pelännyt, että hevonen paljasti hänet tervehdyksellään mutta onneksi umpirakastuneet ihmiset eivät huomanneet koskaan mitään. Oikeastaan Eirikur olisi varmaan saanut tanssia ja laulaa heidän takanaan eikä kumpikaan olisi huomannut mitään.
Nam, tämä mielikuva... Islanti tanssimassa ja laulamassa toisissaan roikkuvien Tanskan ja Norjan takana, kallion jyrkänteellä... <3 Pitääpä ajatella tätä (tähän tuli ensin kirjoitusvirhe = t'tä!! Su-san kieltä!) useamminkin.
Eirikur kohautti olkiaan ja päätti mennä kertomaan Tinolle, että kaksi miestä varmaan tarvitsisivat flunssa lääkettä, koska he varmasti paleltuisivat tuulisella jyrkänteellä.
Hahah, Islantikin on vaan aina niin ihana..! (Pakko cossata sitä joskus..) Tuo vakoilujuttu... Tämä kohta oli aivan mahtava. Kuten koko muukin teksti.
(Olenkohan muuten jotenkin tyhmä, kun en huomaa, mikä tässä muka on ollut k-15.. ._. No jaa...)
Nyt se on sitten loppu... Ja onneksi onnelisesti. Tämä ficci on kyllä ehdottomasti ollut yksi kolmesta lempificistäni! Kiitos paljon, että kirjoitit tämän. <3 Tulen taatusti puhumaan tästä tekstistä vielä ainakin kolme vuotta tämän jälkeen. :D
Noinh, vielä loppuun sydämiä, että voin osoittaa miten ihana tämä teksti on ollut (Ja on yhä, tietty. xp)
<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3 <3<3<3<3<3<3<3 <3<3<3<3<3<3<3<3<3 <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3 <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<33<3<3<3<3
*ei jaksa enää*
-
Oi, kiitos<3
Menolly: heh, ei mun tarinoissa koskaan kukaan kuole oikeasti. Mä olen liian hellämielinen ja mä haluaisin kaikille onnellisen lopun!
Sly: oooo~ noin monta sydäntä! Tää tarina oli niin pitkä projekti, että todella hienoa jos se jää elämään edes jollaintapaa. Ja se k15 osuus... tota, tän piti olla rajumpi mut en mä pystynyt. Ei pikkuisia saa kiusata...
Sitä mä tulin sanomaan (sen lisäksi että yritän keksiä keinoja viihdyttää itseäni koska mun lento Tanskaan lähtee vasta 6 tunnin päästä), että kun Menolly asiasta mainitsi niin kyllähän minä tiedän mitä Mathiakselle ja Gilbertille sekä Elizalle tapahtuu mut te ette tiedä. Miltä siis kuulostaa pienet spinoffit näistä? Tämän hetken suunnitelmassa olisi noin 3-5 luvun mittaiset fikit ja Puola pääsisi mukaan kans! (Aina ilo kirjoittaa hänet). Mutta huonona puolena onse että kesä loppu kohta ja aion kkirjoittaa Pandoran ensin loppuun. Joten se voi mennä aika pitkälle ennen kuin saan ne tehtyä.
-
Wuhuu, joo, ehdottomasti kirjoitat! Tuo jäi nimittäin kiinnostamaan minuakin.
Ja Puola. <3
-
Olis kyllä ihana, jos jaksaisit kirjottaa tuollaiset ^^ Varmasti lukisin. Ja en kyllä kauheasti kaivannut k15 osuutta. Miusta on ikävää kun hahmoja kiusataan liikaa. Ja se... Toisenlainen k15 toiminta ^^" Oon varmaan todella näkemisen arvoinen, kun luen yhtään korkeampia ikärajoja :')
Mutta viestin ideaan palatakseni, minä ainakin haluaisin spinoffit. Kiitos, jos jaksat sellaset tehdä.
Menolly
-
Oh my ;;--;;
Ihana ja oli tosi vaikeeta lopettaa kesken ja sanoa itselleen että huomenna sitten lisää...
Tää on just sellain fanficci jota rakastan <3