Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Rebel angel - 04.11.2010 00:09:45
-
Title: Mr. Smith
Author: MadeByRF
Translator: Rebel angel
Gengre: Humor
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11
Pairing: Bella & Edward
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa kaikken twilightiin liittyvän ja MadeByRF omistaa Mr. Smithin ;D
Summary: Bellan pahin painajainen on toteutunut. Hänen opettajansa, Mr. Smith, on päättänyt että hänen luokkansa lähtee retkeilemään. Ja uusi oppilas, Edward Cullen, käyttäytyy ihan kuin hän tuntisi Bellan. Tunteeko hän?
Olen kysynyt kirjoittajalta luvan ficin kääntämiseen
T/N: Tää on mun eka käännösficci, joten laatu saattaa olla sen mukasta :P
Edward ei siis oo vampyyri tässä ficissä
Alkuperäinen ficci: http://www.fanfiction.net/s/5232729/1/bMr_b_bSmith_b
Luku 1. Mr. Smith lähtee retkeilemään
BPOV
"Kaikki bussiin! Meillä ei ole koko päivää aikaa!" Mr. Smith sanoi, ja hyppäsi bussiin. Huokaisin, otin reppuni, ja lähdin kävelemään bussille päin. Meidän (tyhmä, tyhmä, tyhmä...) opettajamme Mr. Smith oli päättänyt että meidän meidän luokkamme kaikista muista luokista pitäisi lähteä retkeilemään. Retkeilemään! Miksi et vain heittäisi minua kalliolta ja työ olisi tehty. En tarkoita etten pitäisi retkeilystä, mutta minä, metsässä, viikon ajan ei ole hyvä idea. Kompastun kaikkeen (enimmäkseen jalkoihini) eikä minulla ole minkäänlaista suuntavaistoa.
Retki ei parane sillä, ettei minulla ole ystäviä. Kaikki tytöt ovat super bimboja joilla on vain yksi päämäärä: Edward Cullen. Hän muutti Alaskasta viikko sitten. Kaikki tytöt seuraavat häntä ympäriinsä, mutta hän ei välitä heistä. Miksiköhän? Ehkä hänellä on salainen tyttöystävä? Ääh, hän on varmaankin vain homo.
Hänen ensimmäisenä päivänään tapahtui jotain outoa. Kun hän näki minut ensimmäistä kertaa, ja minä näin hänet, valtava virnistys kohosi hänen kasvoilleen ja hän tuli luokseni ja alkoi puhumaan minulle kuin olisimme parhaita ystäviä. Kun kysyin häneltä tunnenko hänet, hänen virnistyksensä katosi. Hän kysyi vain ' Bella, etkö sinä muista?' kun vastasin että tämä oli ensimmäinen kerta kun tapaan hänet, hän vain käveli pois mumisten 'joku päivä sinä vielä muistat'. En vieläkään tiedä mitä minun pitäisi muistaa. En älyä tuota tyyppiä...
Joka tapauksessa, viikko retkeilyä koulun kanssa ilman ystäviä, tulee olemaan mahtavaa! Toivottavasti minulla on aikaa lukea siellä...
"Stacy, me lähdemme ilman sinua ellet tule bussiin viidessä minuutissa, viidessä!" Mr. Smith huusi bussin aukinaisen ikkunan läpi.
"MINUN NIMENI ON BELLA!" Minä huusin, mutta tiesin että hän ei kuuntele. Huokaisin uudestaan. Hän vain sanoo niin. Olisin riemuissani jos he vain jättäisivat minut tänne, mutta tietäen Mr.Smithin, hän vain metsästäisi minua niin kauan että olisin sidottu yhteen noista bussin penkeistä.
Kävelin bussin luo, ja laitoin reppuni tavaratilaan. Kaikki olivat jo bussissa istumassa kun kävelin sisään. Kävelin penkkien ohi, bussin takaosaan, jossa kaikki luokan pojat istuivat, ja istuin alas penkille heidän taakseen, ketään heistä ei yleensä haitannut kun tein niin, ja aloitin lukemaan yhtä lempi-kirjoistani Romeota ja Juliaa. Mutta en voinut lukea kauaa. Kahden minuutin jälkeen kaikki tytöt alkoivat kiljumaan ja kikattelemaan. Tiesin mitä se tarkoitti. Edward oli saapunut bussiin. Jippii...
"Edward, miksi et istuisi tänne?" Jessica, heidän pienen jenginsä pilkkaajien johtaja, puhui äänellä jonka kuulessani halusin oksentaa. Miten joku voi olla niin keinotekoinen?
"Eipäs, Eddie haluaa istua täällä, eikö niin?" toinen erittäin keinotekoinen tyttö, Lauren, Jessican oikea käsi sanoi ja minä tukahdutin nauruni. Kuka haluaa istua tytön vieressä, jolla on niin paljon meikkiä, että naama näyttää kolme senttiä paksummalta? En minä ainakaan. Edward katsoi kahta tyttöä ja hymyili heille ystävällisesti, tai siltä se ainakin näytti.
"Olen pahoillani neidit, mutta hyppään mieluummin kalliolta kun istun viereenne." Hän sanoi ja alkoi kävelemään kohti bussin takaosaa ja pari ihmistä haukkoi henkeään, muuten bussi oli täysin hiljainen.
V-A-U... hänellä napsahti vihdoin... kivat hänelle. Kiinnitin huomioni takaisin kirjaani, mutta vain kymmeneksi sekunniksi, koska äkkiä joku taputti olkapäätäni. Katsoin ylös rakkaasta kirjastani ja löysin parin smaragdisia silmiä, katsomassa minuun.
"Olen pahoillani Bella, haittaako jos istun tänne?" Edward kysyi kohteliaasti ja osoitti tyhjää paikkaa vieressäni. Kuulin pari muuta hengen haukkomista.
"Istu vaan, ei haittaa" sanoin vaimeasti ja aloitin taas kirjani lukemisen. Missä vedossa hän onkaan mukana, olen pahoillani hänen puolestaan. Parin minuutin päästä, bussi lähti liikkeelle ja kaikki alkoivat jutella uudestaan. Aika kului ja Edward istui vieläkin vieressäni. En ajatellut sitä paljoakaan; olin liian kiinnostunut kirjastani. En tiedä montako kertaa olen lukenut tämän kirjan, mutta joka kerta kun olin lukenut sen, rakastin sitä yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla.
"Mitä sinä luet?" Edward kysyi yllättäen. Hypähdin yllättyneenä hänen äänestään, ja katsoin noihin vihreisiin silmiin uudestaan. En nähnyt tuon tulevan. Luulin että vedossa oli kyse viereeni istumisessa, ei kanssani puhumisesta.
"Öh, Romeota ja Juliaa?" vastasin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä. Olin vain niin yllättynyt siitä että hän puhui minulle. Kukaan ei koskaan puhunut. Paitsi hän...
"Ai, oikeasti? Se on mahtava kirja; olen itse suuri Shakespeare fani." Hän sanoi ja vino hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. Mitä? Odotas hetki. Mitä helvettiä? Minkälainen veto tämä tarkalleen oli?
"Olen pahoillani, mutta missä tahansa vedossa oletkaan mukana, voit lähteä ja kertoa kavereillesi että sinä voitit. En jaksa pientä teeskentelyä tänään." sanoin, otin kirjani, nousin ylös, ja kävelin hänen ohitseen parille penkeille bussin toiseen päähän, mutta kun seisoin käytävällä, käsi tarttui ranteeseeni ja kiskaisi minut taaksepäin. Valmistauduin kaatumiseen ja suljin silmäni. Olin kaatunut kymmeniä kertoja, eikä tämä kerta olisi erilainen. Odotin lattiaa, mutta yllätyksekseni kaaduin jollekin pehmeämmälle kuin lattialle: ihmiselle. Avasin silmäni ja siinä hän oli: Edward Cullen. Ja minä olin makaamassa hänen sylissään.
"Ei ole mitään vetoa, miksi olisi? Tulin tänne omasta tahdostani." Hän sanoi ja hymyili minulle vinoa hymyään.
"Oletko okei? Olen pahoillani että kaadoin sinut, mutta en halunnut sinun lähtevän." Katsoin häntä epäuskoisena. Oliko hän tosissaan? Miksi hän haluaisi minut pysyvän hänen kanssaan?
"M-M-M-Miksi?" onnistuin kysymään ja katsoin häntä suurin silmin. Hän katsoi takaisin, ja hymyili jopa enemmän.
"Hupsu tyttö, koska pidän sinusta, siksi." Ahaa, ymmärrän... odotas, MITÄ HELVETTIÄ? Ensiksi, hän tulee, ja istuu minun viereeni, minun kaikista ihmisistä, ja alkaa keskustella kirjoista, Shakespearesta tarkalleen, ja sitten hän vetäisee minut syliinsä, kieltää juosta pakoon, ja sanoo pitävänsä minusta? En pysy kärryillä.
"Anteeksi mitä?" Kysyin ja ääneni kohosi viisi oktaavia korkeammalle. En tiennyt että se olisi ollut inhimillisesti mahdollista mutta hänen hymynsä leveni.
"Olen sanomassa, että haluaisin olla ystäväsi. Yritän sanoa tämän kuulostamatta viisi-vuotiaalta; haluaisitko olla ystäväni?" hän kysyi lapsellisella äänellä ja katsoi minua koiranpentu-silmillä. Siinä vaiheessa aloin nauraa.
"Olen pahoillani sanoessani tämän mutta et onnistunut; sinä kuulostat viisi-vuotiaalta." sanoin ja hymyilin hänelle anteeksipyytävästi, ja yritin kuulostaa siltä että olisin pahoillani, vaikka en ollutkaan.
"No hitto! Luulen että olisi pitänyt ajatella tätä läpi hieman enemmän. Joten, mitäs sanot, ystäviä?" hän kysyi ja ojensi kättään. Hmm... ystäviä homon kanssa... en tarkoita että olisin homofobinen, mitä en ole, mutta en oikeasti luota häneen. (Ei siksi että hän on homo, en vain luota häneen, siinä kaikki) mutta yksi ystävä, teeskentelijä tai ei, ei voinut olla paha juttu? Luulen että ei, joten tartuin hänen käteensä ja ravistin sitä.
"Tottakai, ystäviä." sanoin ja hymyilin hieman.
-
Hihii! Tää vaikuttaa nii ihanalta :D
Ihan hyvin mielestäni suomennat, enkä ainakaa ite mitään virheitä älynny, tai en vaa halunnu ettiä ;P
Mutta joo, tää vaikuttaa nii hyvältä!
Toivottavasti saat seuraavan luvun suomennettua nopeasti! :))
iituska
-
Huomauttaisin, että käännösficissä pitää olla linkki alkuperäiseen ficciin.
-
Ihana. Tulen ehdottomasti lukemaan seuraavatkin luvut. Hyvin suomennat. Virheitä en löytäny (tosin en niit kyl löydäkkää jos en yritä :P). Elikkä, ei muuta ku jatkoa.
Aimtist
-
T/N: Kiitti kommenteista! :D
Luku 2. Stacy & Mr. Kala
BPOV
"Hakekaa reppunne ja tavataan täällä kymmenessä minuutissa." Mr. Smith sanoi ja käveli pois bussista. Kävelin myös pois bussista, otin reppuni tavaratilasta ja lähdin kävelemään penkeille päin.
Bussimatka kesti kaksi tuntia, ja Edward ja minä juttelimme koko matkan. Hän on hyvä tyyppi, kun tutustut häneen. Hänellä on yksi sisko ja yksi veli; Alice ja Emmett. Alice on lukion viimeisellä, ja Emmett on menossa collegeen. Hänen isänsä, Carlisle, on lääkäri, ja hänen äitinsä Esme, on kotiäiti. He asuvat kartanossa Forksin ulkopuolella. Hän on elänyt Alaskassa koko elämänsä, ja hän on super-rikas. Se on kaikki mitä sain tietää, koska aina kun kysyin häneltä jotain, hän näytti oudosti surulliselta ja loukkaantuneelta. Se ei ollut kovin hekilökohtainen kysymys, tarkoitan , 'miten kauan sinä asuit Alaskassa?' ei ole kovin henkilökohtaista. Reagoivatko kaikki homot tuolla lailla...
Istuuduin penkille ja katselin ympärilleni. Pieni parkkipaikka oli tyhjä, lukuunottamatta meidän bussiamme joka oli siellä. Lähellä oli myös iso polku, joka johti metsään penkkien vierestä. Siellä oli myös pieni mökki, 20 metrin päässä sieltä missä istuin; muutoin siellä oli vain puita. Kun olin katsomassa mökkiin päin, ovi aukesi ja Mr. Smith tömisteli ulos. Olin aina ajatellut että hän näyttää aivan kalalta, en tiedä miksi, ehkä se on vain minussa. No, kala tai ei, hän näytti hieman ärsyyntyneeltä. Hän tuli niiden penkkien luo jolla istuin ja rupesi puhumaan, kovasti, selvällä äänellä.
"Olen pahoillani sanoessani tämän lapset, mutta tulemme elämään mökeissä 4&4, telttojen sijaan." kaikki oppilaat hurrasivat, paitsi Tyler. "EIIIII! TUO HAISEE!" hän huusi, ilman vähääkään sarkasmia äänessään, hän oli oikeasti surullinen. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä happamasti. Mr. Smith rykäisi saadakseen heidän huomionsa takaisin.
"Sanon mökkiryhmät nyt, joten kuunnelkaa. Ensimmäinen ryhmä on..." Mr. Smith sanoi ja alkoi luetella nimiä.
*** 2 minuuttia myöhemmin ***
"... ja viimeiseen ryhmään kuuluu Edward, Tyler, Mike ja Bella. Kysyttävää?" kaikki tytöt mulkoilivat minua. Se oli tavallaan pelottavaa. He kaikki näyttivät siltä, että haluaisivat kuristaa minut.
"Miksi Bella saa nukkua samassa mökissä kuin Edward! Minä olen se, jonka kuuluisi päästä sinne!" Jessica sähisi Mr. Smith/Kalalle. Mr. Kala katsoi minua ja Edwardia, joka seisoi penkkini vieressä.
" Jos en ole väärässä, pikku Eddie tässä," hän sanoi ja osoitti Edwardia. " hyppäisi mieluummin kalliolta kuin istuisi vieressäsi. Joten miksi hän haluaisi nukkua samassa mökissä kuin sinä?" hän kysyi ja katsoi Jessicaa nyrpeästi. "Eddie-kulta, onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa? Emme halua että sinä tapat itsesi." Hän kysyi Edwardilta ja hymyili hänelle ystävällisesti.
Katsoin häneen myös. Hän katsoi minua, hymyillen tuota tuttua vinoa hymyään kun vastasi. "Ei Mr. Smith, minulla ei ole lainkaan ongelmaa." hän vastasi, ja katsoi Mr. Smithiin, hymy kadoten. "Voisitko olla kutsumatta minua tuolla lailla?" hän sanoi Mr. Smithille, joka virnisti hänelle. "Jos niin sanot." hän sanoi, virnuillen. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.
"Onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa, Stacy?"
"Minun nimeni on Bella." sanoin ärsyyntyneellä äänellä.
"Vastaa vain kysymykseen, Stacy."
Mietin hetken. Edward ei vaikuttanut ongelmalta. Tyler oli kiva tyyppi; olin puhunut hänelle pari kertaa, mutta Mike... en tiedä. Hän on hieman karmiva, hänellä oli ennen tapana seurata minua ympäriinsä, kaikkialle. Hän luuli että meidän välillä oli jotakin. Hän kyllä lopetti, kun löin häntä kasvoihin ja sanoin että en pitänyt hänestä, mutta silti, hän on karmiva. Mutta luulen että selviydyn.
"Ei ole. Ei yhtään ongelmaa." vastasin hänelle.
"Loistavaa! Se on sitten päätetty. Menkää kaikki ryhmiinne. Kun olette ryhmässä, seuratkaa polkua tänne," hän sanoi ja osoitti polkua penkkini vieressä. " se johtaa teidät mökeille." kaikki alkoivat liikkumaan kun Mr. Smith lopetti puhumisen. Nousin ylös penkiltä, ja käännyin ottaakseni reppuni.
"Luulen että olemme nyt kämppiksiä." ääni sanoi takaani. Käännyin ympäri ja näin kuka puhui minulle, Tyler.
"Joo, siltä näyttää." sanoin ja otin reppuni.
"Tästä tulee niin hauskaa! Eikö niin, Bella?" toinen ääni sanoi vasemmalta puoleltani. Tiesin jo kuka se oli. Katsoin vasemmalle, ja näin kasvot joita oli lyöty, ei niinkään kauan aikaa sitten, Mike. Sitten kaikki meni keltaiseksi... tarkoitan, mustaksi. Kaikki meni mustaksi...
-
Olethan saanut kirjoittajan luvan kääntää tätä ficciä? Jos olet, siitä on mainittava tekstin alussa.
//Laitathan sitten sen maininnan tuonne alkuun niin kaikki on hyvin :)
-
Jatkoa ja pian!
Kiitos että aloit suomentamaan, tarinan idea on kiinnostava - joten hyvä päätös.
Hyvin suomennatkin, en huomannut virheitä.
Jatkoa ja pian! Jookos kookos? ~~ <3
-
T/N:Kiitos kommentista Midnight-Sun!
Kuura:Olen kysynyt kirjoittajalta luvan ficin kääntämiseen
Luku 3. Me kaikki vihaamme Mikeä
BPOV
"Tuleeko hän olemaan kunnossa? On mennyt jo kolme tuntia. Oletteko varmoja ettei hän ei ole kuollut?" Miken ääni sanoi jostain kaukaa. Sitä seurasi nopeasti äänekäs 'muks'
"Hei! Tuo sattui!" Mike valitti ja kuulin pientä naurua taustalta. Makasin jollain pehmeällä, ei pehmeällä lattialla, tai ihmisellä, vaan sängyllä. Missä olen? Mitä tapahtui? Ai niin. Viimeksi kun olin tajuissani, puhuin Tylerille. Sitten, Mike tuli, ja minä pyörryin.
Miksiköhän? Ei hän ole niin pelottava, vain silloin kun hän painaa rumat pikku kasvonsa ikkunaa vasten ja katsoo sinua isoilla, hulluilla silmillä... Yäk. En voi uskoa että hän teki niin makuuhuoneeni ikkunassa kun nukuin... Yllättäen kuulin askelia, kävelemmässä pois päin minusta.
"Tyler ja minä käymme nopeasti ulkona. Tulemme pian takaisin." Kuulin Edwardin sanovan ja oven sulkeutuvan ja avautuvan.
Aikaa kului, ja tunsin äkkiä jonkun hengityksen naamallani, joten avasin silmäni. Mike oli nojaamassa ylitseni; hänen kasvonsa olivat kahden tuuman päässä kavoistani.
"AAAAAAAAAAAAAAA! MENE POIS PÄÄLTÄNI!" Huusin ja löin häntä kasvoihin. Hän menetti tasapainonsa ja teki päinvastoin sen mitä halusin; hän kaatui eteenpäin eikä taakse, mietin miten se tapahtui, oliko se mahdollista?
"TUO ON PÄINVASTOIN, MIKE! MENE. POIS. PÄÄLTÄNI!" Huusin ja yritin työntää häntä pois onnistumatta siinä. Miksi hän ei liiku? Löinkö hänet tajuttomaksi? Ei, hän oli ihan tajuissaan. Tajuissaan oleva, perverssi, paskiainen joka luuli vieläkin että meillä oli 'jotakin'. Onko hän hullu tai jotain? Miksi tuo ärsyttävä, häiriintynyt, pikku friikki ei älynnyt että vihasin häntä?
Yritin taas työntää häntä pois, mutta hän laittoi kätensä ympärilleni, ja piti kovasti kiinni.
" Se on okei, tiedän että sinäkin pidät minusta." Hän kuiskasi korvaani saaden aikaan kylmiä väreitä.
"Mike. En voi. Hengittää." Sain sanotuksi. Olin juuri potkaisemaisillani häntä haarojen väliin, kun ovi aukesi ja Edward ja Tyler tulivat huoneeseen, nauraen jollekkin. He molemmat pysähtyivät kun he näkivät minut ja Miken.
Toivon että ilme naamallani sanoi: 'olen peloissani, en voi hengittää, ja enkä tiedä mitä tapahtuu.' No, jos ei sanonut, luulen että he ymmärsivät muutenkin.
"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler huusi hänelle. Edward seisoi jähmettyneenä, ilmeettömästi.
"Äkkiä. Ota. Hänet. Pois. Päältäni." Pystyin sanomaan vähällä ilmalla mitä oli jäljellä. Silloin Edward tuli takaisin maan pinnalle. Hän käveli sängylle, katsoen minua koko ajan, ja löi Miken pois sellaisella voimalla, joka ei näyttänyt sopivalta ihmiselle. Oliko hän Supermies tai jotain? No, ehkä hän oli ihastunut Mikeen, ja tuli vihaiseksi kun näki hänet päälläni, en tiedä.
Kun hän oli poissa päältäni, otin syvään henkeä. Katsoin Edwardia, ja hymyilin hänelle kireästi.
"Kiitos." hän hymyili vinoa hymyään josta olin alkanut pitää, ja sitten, hän teki jotakin odottamatonta; hän nosti minut käsivarsilleen, morsian tyylillä.
"Meidän pitäisi mennä takaisin mökkiimme." hän sanoi ja alkoi kävelemään ovelle päin. Se muistutti minua, missä minä olin? Katsoin ympärilleni hänen olkapäänsä takaa. Huoneessa oli kolme sänkyä, seisomassa rivissä, tajuton Mike, makaamassa lattialla, ja iso koppi jossa oli punainen risti. Siinä oli yksi sana; sairastupa.
"Tyler, voitko nostaa Miken lattialta, ja laittaa hänet sängylle?" Edward kysyi Tyleriltä, joka oli nojaamassa oven viereiseen seinään.
"Tottakai, ei ongelmaa." hän sanoi ja alkoi kävellä tajutonta Mikeä päin. Edward käveli ulos sairastuvasta, metsään päin. Luulen että on iltapäivä, mutta en ole varma, koska pilvet ovat niin paksuja.
"Mitä siellä tapahtui" Edward kysyi yhtäkkiä. Huomasin että hän oli lopettanut kävelemisen. Punastuin muistaessani, että hän kantoi minua vieläkin.
"Voit laittaa minut alas, voin kävellä itsekkin." sanoin välittämättä hänen kysymyksestää mutta hän pudisti päätään. "Ei, ennenkuin vastaat kysymykseeni." hän sanoi ja huokaisin.
"Sen jälkeen kun te lähditte, heräsin Mike kahden tuuman päässä kasvoistani. Huusin hänelle ja löin häntä kasvoihin, mutta hän kaatui eteenpäin eikä taakse, joten hän makasi päälläni. Yritin työntää hänet pois, mutta hän oli liian painava.
Aluksi luulin että olin lyönyt hänet tajuttomaksi, mutta hän kietoikin kätensä ympärilleni, ja sanoi 'se on okei, tiedän että sinäkin pidät minusta'. Hän piti minua niin tiukasti että en voinut hegittää. Olin juuri potkaisemassa häntä haarojen väliin kun te tulitte." lopetin inhoavana. Minä todella vihasin Mikeä.... Edward jännittyi, ja luulen että hän oli yhtä inhoava kuin minäkin.
"Okei nyt minä kerroin sinulle. Joten, voitko laskea minut alas Eddie-kulta?" sanoin, yrittäen ärsyttää häntä. Tiesin että hän ei tykännyt kun häntä sanotaan Eddieksi. Mutta hän vain katsoi minua, hymyillen vinosti. "Tottakai, Bellie." hän sanoi. Bellie... Se kuulosti tutulta...
Takauma *swoosh*
Pojalla joka seisoi edessäni, oli punaisen ruskeat hiukset ja vihreät silmät, joihin voisi hukkua. Hänen kasvoillaan oli lapsenomaisia piirteitä; hän näytti yhdeksän vuotiaalta, ehkä kymmenen. "Hei, olen Edward, asun tällä kadulla. Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi, ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta. "O-O-olen B-B-B-Bella." sain sanotuksi. Hän katsoi minua, hymyillen ystävällisesti."Hei Bella. Oletko uusi täällä?" hän kysyi. Nyökkäsin ujosti vastaukseksi. Hän hymyili häikäisevästi minulle. "Missä sinä asut?" hän kysyi. "Tuolla noin." sanoin hänelle ja osoitin pientä, vihreää taloa. "Me muutimme tänne vasta tänään." "Jos haluat, voit tulla käymään kotonani." hän ehdotti, hymyillen ystävällisesti. "Okei." virnistin hänelle. Hän otti kädestäni, ja alkoi juoksemaan. "Tule Bellie, tätä tietä!"
Tätä tietä...
Tätä tietä...
Tätä tietä...
Takauman loppu *swoosh*
Hmmmmm... Tuo kuulosti tutulta. Mistäköhän elokuvasta se oli... Outo sattuma että päähenkilöiden nimet olivat samat kuin meidän... Minkähän niminen se elokuva oli... Yhtäkkiä kuulin ääntä jostain kaukaa.
"Bella! Bella! Herää Bella!" Edward pyysi ja ravisteli minua olkapäistä. En voinut nähdä vielä, mutta tunsin sen.
"Bella! Bella! Vastaa minulle, hemmetti!" hän kuulosti vihaiselta. Sitten, jokin kova, mutta pehmeä löi minua. Kesti hetken ennen kuin älysin mitä juuri tapahtui. Hän läimäytti minua! Tuo paskiainen läimäytti minua kasvoille. Viha sai minut pois transsistani. Edward katsoi minua jännittyneillä silmillä.
Kun hän näki että olin taas maan pinnalla, hän hymyili vinosti. Mutta oli liian vihainen huomatakseni. Läimäytin häntä kasvoihin niin kovaa kuin vain pystyin.
"Sinä hemmetti löit minua ja olet iloinen siitä?" Kysyin kauhistuneella äänellä. Odotin vastausta, mutta hän vain seisoi siinä, pökertyneenä, silmät katsoen kaukaisuuteen. Vilkutin kättäni hänen kasvojensa edessä: ei vastausta. Yritin puhua hänelle.
"Edward lopeta, sinä pelotat minua." Ei vastausta. Joten tein yhden ja ainoan asian mitä pystyin ajattelemaan: löin häntä uudestaan. Tällä kertaa sain vastauksen.
"Hei! Mitä varten tuo oli!" hän kysyi, kuulostaen ärsyyntyneeltä.
"Sinä olit sekaisin." vastasin yksinkertaisesti.
"Ai niin." hän sanoi, ja katsoi kelloaan.
"Meidän on parasta mennä takaisin mökille." hän sanoi ja alkoi kävelemään mökille päin. (luulen niin, en itse tiedä, kuten sanoin: suuntavaisto 0%) Seurasin häntä, mutta oli liian hidas, ja kömpelö, tottakai. Joten kompastuin johonkin (varmaankin omiin jalkoihini) ja kaaduin maahan. Edward, joka oli monta jalkaa kauempana, pysähtyi, ja kääntyi ympäri. Kun hän näki minut, makaamassa maassa, hänen ilmeensä muuttui pelokkaaksi ja hän juoksi sinne missä minä oli.
"Oletko okei?" hän kysyi, huolestuneena. Yritin nousta seisomaan: ja epäonnistuin. Kipu jalassani oli liikaa.
"En, luulen että nyrjäytin nilkkani."
T/N: Seuraava luku onkin sitten Edwardin näkökulmasta :D
-
Aivan mahtavaa. Pakko sanoo et hyvin suomennat. Olen kiitollinen jo siitä, että suomennat tätä just sellasille ihmisille jotka ei osais lukea tätä englanniks (elikkä minä lukeudun mukaan tohon :P). Elikkä kiitokset ja jatkoa.
Aimtist
-
Ihanaa :D Tää on ihan mahtava ficci, ja todellaki ihanaa, että viitsit suomentaa tätä! Ja suomennat todella hyvin!
Seuraavaa lukua vaan! ;PP
iituska
-
Tyypillinen Mike : DD joo käännät hyvin ja tätä on mukava lukea.Luvut vois olla pitempiä mutta eihän se sun vika ole : ) ja jatkoa anteeksi lyhyt kommentti mutta menen ahmimaan tän tarinan pari lukua englanniksi ;)
-
Kiitti kommenteista ;) Tässä sitä jatkoa nyt tulisi ;D
Luku 4. Miksi? MIKSI?
EPOV
Istuin penkille ja katsoin ympärilleni. Parkkipaikalla ei ollut enää ketään, paitsi Bella. Hän käveli hitaasti bussille päin.
"Stacy, me lähdemme ilman sinua ellet tule bussiin viidessä minuutissa, viidessä!" Mr. Smith huusi avonaisen ikkunan läpi. Nauroin hiljaa. Miksiköhän hän kutsuu Bellaa Stacyksi...
"MINUN NIMENI ON BELLA!" hän huusi, ärtyneenä siitä, että Mr. Smith ei muistanut hänen nimeään. Naurahdin uudestaan. Se oli niin 'Bellamaista' tehdä noin. Päästin suuren huokauksen. Bella... Miksi hän ei muistanut minua? Tarkoitan, vietimme jokaisen päivän yhdessä neljän vuoden ajan. Miten hän on voinut unohtaa minut? Miten? Se on tavallaan loukkaavaa. Muistan ensimmäisen päiväni Forksissa todella selvästi nyt....
Takauma *swoosh*
Hengähdin syvään, ja astuin pois autosta. Tapaisin Bellan vihdoinkin uudestaan. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Ne kaksi vuotta ovat olleet yksinäisiä. Kun hän muutti Alaskaan, olin 10, melkein 11. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Onkohan hän muuttunut paljon...
Monet ihmiset pysähtyivät katsomaan minua, kun kävelin päärakennukselle päin. Tähyilin ihmisiä, toivoen että näkisin hänet, mutta ei. Kaikki tytöt alkoivat kieppua ympärilläni, mutta en välittänyt heistä. Kukaan heistä ei ollut Bella, ja kun kysyin tietäisivätkö he hänet, he alkoivat kikattaa hysteerisesti.
"Emme me tiedä kenestä sinä puhut." yksi heistä sanoi, johtaja, luultavasti. Huokaisin ja olin juuri pakenemassa joukosta kun näin hänet. Hän nojasi seinään ja luki kirjaa. Juoksin pois jengistä, hänen luokseen. Kun olin tarpeeksi lähellä, hidastin kävelyksi.
"Bella! Ihana nähdä sinua, siitä on niin pitkä aika!" sanoin, ja menin hänen luoksee, virnistäen iloisesti. Hän näytti aivan samanlaiselta, vain pidemmältä, mutta niin minäkin. Hän nosti katseensa kirjastaan, ja katsoi minua hämmentyneenä, kulmat kurtussa.
"Olen pahoillani, olemmeko me tavanneet joskus?" hän kysyi. Tunsin miten virnistykseni katosi.
"Öh, Bella, etkö sinä muista? Se olen minä." Tunsin itseni hämmentyneeksi. Mitä hänelle on tapahtunut?
"En, tämä on ensimmäinen kerta kun tapaan sinut." Tunsin miten veri pakeni kasvoiltani. En voinut puhua. Käännyin ja kävelin pois päin. "Joku päivä sinä vielä muistat..." mumisin hampaitteni välistä...
Takauman loppu *swoosh*
Huokaisin uudestaa. Onko hän kaatunut ja lyönyt päänsä tai jotain? Jokin ei ole oikein, on kaikki mitä tiedän. Sinä et vain unohda neljää vuotta elämästäsi. Vai unohdatko...? Istuin alas, ja ajattelin sitä hetken.
Hetken miettimisen jälkeen, päätin että oli aika mennä bussiin. Laitoin reppuni tavaratilaan, ja menin sisään. Kaikki katsoivat minua, kun astuin sisään, kaikki paitsi Bella. Hän istui bussin loppupäässä, lukien. Heh, miksi en ole yllättynyt? Kaikki tytöt alkoiva kikattaa ja kiljumaan kun kävelin käytävää. Mutta sitten, kaikkein ärsyttävin ääni maailmassa pysäytti minut. Jessica.
"Edward, miksi et istuisi tänne?" hän kysyi, ja taputti tyhjää paikkaa vieressään. Luoja, Miksi he eivät vain voineet jättää minua rauhaan?
"Eipäs, Eddie haluaa istua täällä, eikö niin?" toinen tyttö, jonka nimen olin jo unohtanut, sanoi. Silloin minulla napsahti. Kukaan ei kutsu minua Eddieksi, paitsi Bella. Niin meillä oli tapana kutsua toisiamme: Eddie & Bellie. Käännyin kahteen tyttöön päin, jotka istuivat siinä, hymyillen ja kikatellen, kuin he ajattelivat että aikoisin istua heidän viereensä. Hymyilin heille ystävällisintä hymyä, mitä vain pystyin.
"Olen pahoillani neidit, mutta hyppään mieluummin kalliolta kun istun viereenne." sanoin, ja aloin kävelemään bussin toiseen päähän, Bellan luo. Heidän leukansa tippuivat lattiaan; luulen että kaikkien tippui, paitsi Bellan. Pari ihmistä haukkoi henkeään, mutta en välittänyt siitä. Minä todella vihasin noita tyttöjä. En siedä epäaitoja ihmisiä. Kävelin bussin päähän, kunnes tulin Bellan luo, joka oli lukemassa, niin kuin aina, ja taputin hänen olkapäätään. En välittänyt katseista, joiden tunsin polttavan selkääni, enkä parista muusta hengen haukkomisesta.
" Olen pahoillani Bella, haittaako jos istun tänne?" kysyin ja osoitin tyhjää penkkiä hänen vieressään.
"Istu vaan, ei haittaa" hän sanoi totaalisen kiinostumattomasti, ja kääntyi takaisin kirjaansa päin. Vau... tuo sattui egooni hieman. Hieman ei kuvannut tarpeeksi. Paljon sopisi paremmin. Istuin hiljaa hänen viereensä, hänen sanansa sattuivat enemmän kuin uskoin. Bussi käynnistyi, ja lähti ajamaan tielle. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään pitkään aikaan, se tuntui ikuisuudelta. Hän luki jotakin, mutta en voinut kertoa, mitä.
"Mitä sinä luet?" kysyin, ja hän hypähti hieman, säikähtäen luultavasti ääntäni. Se olisi hänen tapaistaan.
"Öh, Romeota ja Juliaa?" hän vastasi, vaikka se kuulostikin enemmän kysymykseltä. Yritin olla nauramatta. Hän näytti hämmentyneeltä; voit nähdä sen hänen silmistään.
"Ai, oikeasti? Se on mahtava kirja; olen itse suuri Shakespeare fani." sanoin, ja virnistin hänelle, hän oli niin söpö, kun hän oli hämmentynyt, ja se oli usein.
"Olen pahoillani, mutta missä tahansa vedossa oletkaan mukana, voit lähteä ja kertoa kavereillesi että sinä voitit. En jaksa pientä teeskentelyä tänään." hän sanoi, ja lähti kävelemään penkeiltä bussin toiseen päähän. Mitä? Mistä hän puhui? Veto? En pysy perässä.
Kun hän seisoi käytävällä, reagoin mielijohteesta; otin kiinni hänen kädestään, ja kiskaisin hänet taaksepäin, joten hän kaatui syliini. En halunnut hänen lähtevän.
" Ei ole mitään vetoa, miksi olisi? Tulin tänne omasta tahdostani." sanoin ja hymyilin hänelle uudestaan. "Oletko okei? Olen pahoillani että kaadoin sinut, mutta en halunnut sinun lähtevän." sanoin rehellisesti. Hän katsoi minua epäuskoisesti. "M-m-m-miksi?" hän änkytti, ja katsoi minua silmät suurina. Hymyni kasvoi kun näin hänen hämmennyksensä. 'Miksi? Miksi et muista minua?' ääni päässäni valitti. 'Hiljaa, älä itke kuin tyttö, hän tulee muistamaan.' sanoin äänelle.
"Hupsu tyttö, koska pidän sinusta, siksi." sanoin hänelle, kiinnittämättä huomiota päässäni huutaviin valituksiin.
"Anteeksi mitä?" hän kysyi, ääni nousten viisi oktaavia. Hän kuulosti marsulta. Yritin olla nauramatta, 'ei ole mukavaa nauraa ihmisille' Esme sanoi aina, kun oli pieni. Mutta minä hymyilin.
"Olen sanomassa, että haluaisin olla ystäväsi. Yritän sanoa tämän kuulostamatta viisi-vuotiaalta; haluaisitko olla ystäväni?" sanoin lapsellisimmalla äänelläni, ja katsoin häntä koiranpentu silmillä. 'Mutta minä olen jo hänen ystävänsä, miksi minun pitää kysyä uudestaan? Miksi?' Ääni valitti uudestaan. Aloin väsyä jo tähän. Huokaisin henkisesti.
'Koska hän ei muista, ok? Nyt hiljaa' Sanoin äänelle, ja se katosi. Vihdoinkin.
Sitten, kaunein ääni maailmassa, toi minut takaisin maanpinnalle; Bellan nauru.
"Olen pahoillani sanoessani tämän, mutta et onnistunut; sinä kuulostat viisi-vuotiaalta." hän sanoi minulle, ja hymyili anteeksipyytävästi, mutta näin että hän ei tarkoittanut sitä.
"No hitto! Luulen että olisi pitänyt ajatella tätä läpi hieman enemmän. Joten, mitäs sanot, ystäviä?" Kysyin, ja ojensin kättäni jotta hän voisi kätellä sitä. Näin miten hän ajatteli sitä hetken. Sekin sattui egooni. Eikö hän halunnut olla ystäväni? Mitä jos-
Bella keskeytti pian ajatukseni. Hän tarttui käteeni ja kätteli sitä.
"Tottakai, ystäviä." hän sanoi ja hymyili hieman. Hänen sanansa ja hymynsä lämmittivät sydäntäni, ja egoni toipui nopeasti. Nyt minulla on enää yksi tavoite; tehdä kaikki asiat '101 hauskaa asiaa mitä tehdä wall-martissa'-listasta! Ai niin. Ja saada Bella muistamaan minut.
-
Jes jatkoa! Ihanaa et suomennat tätä näin nopeesti, mistä olenkin kiitollinen. Kovin moni asia ei oo ärsyttävämpää ku oottaa, et hyvää ficcii tulee jatkoo ;D. (Yääh ei taaskaa mitää rakentavaa kommentointii :( ) Mut eipä voi mitään. Niih et eipä mujuta ku jatkoo!
Aimtist<3
-
Juonihan tässä ficissä on _tosi_ hyvä, ja suomennat hyvin. :) Eddie on sulonen nelosluvussa <3 Minkähän takia Bella ei muista? No, toivot
tavasti tulee käännöstä lisää pian, tykkään tästä ficistä älyttömästi (:
-
Kiitos kommenteista! ;D Ne on niin piristäviä.... :)
Tää luku on kyl melko paljon vanhan kertausta mut mitäs siitä :D
Luku 5. Mike on vakavasti mielenvikainen
EPOV
Bella ja minä puhuimme koko bussimatkan. Oli mahtavaa puhua hänelle uudestaan, mutta tunsin itseni loukkaantuneeksi ja surulliseksi, koska minun piti vastata kysymyksiin jotka hän jo tiesi, no,olisi pitänyt tietää. Mutta minä vastasin niihin. Aika meni nopeasti, ja yhtäkkiä, olimme perillä.
"Hakekaa reppunne ja tavataan täällä kymmenessä minuutissa." Mr. Smith sanoi, ja käveli pois päin oppilaista, mökille, 20 metrin päähän penkeistä. Penkeillä istui tyttö, joka ei muistanut minua. Hän katseli ympärilleen, kuten minä.
Hetken päästä, Mr. Smith tuli pois mökistä, näyttäen hieman surulliselta. Hän käveli penkeille joilla Bella istui, ja alkoi puhumaan. "Olen pahoillani sanoessani tämän lapset, mutta tulemme elämään mökeissä 4&4, telttojen sijaan." hän sanoi. Kävelin penkeille sillä aikaa kun hän puhui, ja päätin seistä sen penkin takana, jolla Bella istui. Kun hän sanoi sen, kaikki hurrasivat, paitsi Tyler.
"EIIIII! TUO HAISEE!" hän huusi oikeasti tuskastuneena, ihan ilman sarkasmia. Kaikki paitsi Bella ja minä ja Mr. Smith kääntyivät katsomaan häntä happamasti. Minä katsoin Bellaa, joka katsoi Mr. Smithiä, joka katsoi taivasta. Sitten Mr. Smith rykäisi, ja sai luokan huomion takaisin.
"Sanon mökkiryhmät nyt, joten kuunnelkaa. Ensimmäinen ryhmä on..." Mr. Smith sanoi, ja alkoi luetella nimiä.
*** 2 minuuttia myöhemmin ***
"... ja viimeiseen ryhmään kuuluu Edward, Tyler, Mike ja Bella. Kysyttävää?" hän kysyi ja katsoi oppilaita. Kaikki tytöt katsoivat-ei- mulkoilivat ilkeästi Bellaa.
"Miksi Bella saa nukkua samassa mökissä kuin Edward! Minä olen se, jonka kuuluisi päästä sinne!" Se tyttö, Jessika sihisi Mr. Smithille. Mr. Smith katsoi Bellaan, ja sitten minuun.
" Jos en ole väärässä, pikku Eddie tässä," hän sanoi ja osoitti minua. " hyppäisi mieluummin kalliolta kuin istuisi vieressäsi. Joten miksi hän haluaisi nukkua samassa mökissä kuin sinä?" hän kysyi ja katsoi Jessicaa nyrpeästi. "Eddie-kulta, onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa? Emme halua että sinä tapat itsesi." hän kysyi minulta, hymyillen ystävällisesti. Mutta minä en katsonut häneen; katsoin Bellaan, joka istui penkillä vieressäni. Hän kääntyi ympäri, ja katsoi minuun. Hymyilin hänelle.
"Ei Mr. Smith, minulla ei ole lainkaan ongelmaa." vastasin hänelle, katsoen Bellaan. Käännyin katsomaan häntä, ja hymyni hyytyi. "Voisitko olla kutsumatta minua tuolla lailla?" sanoin hänelle. Hän virnuili minulle, eikä näyttänyt kiinostuneelta totella pyyntöäni.
"Jos niin sanot." hän sanoi, virnuillen vieläkin. Sitten, hän katsoi Bellaan.
"Onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa, Stacy?"
"Minun nimeni on Bella." hän sanoi selvästi ärtyneenä.
"Vastaa vain kysymykseen, Stacy."
Hän mietti sitä hetken. Sitten hän näytti siltä että olisi päättänyt.
"Ei ole. Ei yhtään ongelmaa." hän vastasi Mr. Smithille.
"Loistavaa! Se on sitten päätetty. Menkää kaikki ryhmiinne. Kun olette ryhmässä, seuratkaa polkua tänne," hän sanoi ja osoitti polkua penkkejen vieressä. "se johtaa teidät mökeille." Kaikki alkoivat liikkumaan kun Mr. Smith lopetti puhumisen. Seisoin paikallani, reppu olan yli, odotellen toisia. Bella kääntyi hakemaan reppuaan, ja kun hän teki niin, Tyler ilmestyi hänen taakseen.
"Luulen että olemme nyt kämppiksiä." hän sanoi. Bella kääntyi ympäri, ja näki Tylerin.
"Joo, siltä näyttää." hän sanoi ja otti reppunsa. Mike ilmestyi hänen vasemmalle puolelleen, mutta Bella ei näyttänyt älyävän sitä.
"Tästä tulee niin hauskaa! Eikö niin, Bella?" hän sanoi, melkein hyppien ylös ja alas innoissaan. Kun Bella kuuli hänen äänensä, hänen koko ruumiinsa jäykistyi. Hän kääntyi ympäri katsomaan Mikeä, kun se tapahtui; hän pyörtyi. Olin onnekas, ja sain hänet kiinni, kun hän kaatui. Tyler näytti järkyttyneeltä, mutta se ei ollut mitään verrattuna Mikeen.
"SE EN OLLUT MINÄ, MINÄ LUPAAN!" hän huusi, ja juoksi metsään päin, kirkuen kuin hullu mies.
"Öh... Okei." sanoin, hieman järkyttyneenä hänen reaktiostaan. 'Eikö minun pitäisi olla huolestunut Bellasta?' ääni päässäni sanoi. 'Ai niin' unohdin Bellan hetkeksi.
"Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle?" Tyler kysyi, kuulostaen huolestuneelta. Ennenkuin pystyin vastaamaan, ääni takanani vastasi.
"Viekää hänet sairastupaan. Menkää vain polkua joka johtaa mökeille kunnes olette mökkien luona. Kun olette mökkien luona, näette ison keltaisen mökin polun vieressä. Seuratkaa polkua, niin sairastupa on polun päässä." Mr. Smith sanoi, kuulostaen myös huolestuneelta.
"Ok, älysin. Tule Tyler." sanoin ja aloin kävellä nopeasti polulle, Bella sylissäni.
*3 tuntia myöhemmin*
"Tuleeko hän olemaan kunnossa? On mennyt jo kolme tuntia. Oletteko varmoja ettei hän ei ole kuollut?" Mike kysyi sadannetta kertaa. Muksautin häntä takaraivoon. "Hei! Tuo sattui!" hän valitti. Sen jälkeen kun hän oli juossut metsään kirkuen, hän oli vihdoin älynnyt, että Bella oli pyörtynyt eikä olli kunnossa. Joten hän tuli sairastupaan 'auttamaan'. Jos auttaminen on sitä että kysyy onko henkilö jota on tarkoitus auttaa, on kuollut.
Katsoin Tyleriin, joka oli istumassa yhdellä toisella sängyllä pienessä mökissä. Hän katsoi minua silmiin ja muodosti suullaan äänettömästi sanat 'Sinä. Minä. Ulos. Puhumaan.' Ja osoitti ovea. Nyökkäsin hänelle, nousin ylös ja kävelin ovelle.
"Tyler ja minä käymme nopeasti ulkona. Tulemme pian takaisin." kerroin Mikelle, ja kävelin ovesta ulos, Tyler perässäni.
Kävelin pari metriä metsään päin, ja pysähdyin.
"Mistä sinä halusit puhua?" kysyin häneltä kääntyen ympäri.
Hän katsoi maahan kun vastasi.
"Öh... en tosiaankaan tiedä, miten sanoa tämä...olen katsellut sinua jonkin aikaa, ja-" siinä vaiheessä keskeytin hänet.
"Tyler odota hetki! Olet todella hyvä jätkä, mutta en ole sellainen" sanoin hänelle. Hän nosti äkkiä päänsä, ja katsoi minua silmiin. Hän näytti yllättyneeltä, ja pelästyneeltä.
"OMG, EIII! En tarkoittanut sitä, minä en ole homo!" katsoin häneen. Hän näytti puhuvan totta. En halunnut roikkua jätkän kanssa, joka piti minusta.
"Tarkoitin, että olen katsonut sinua, ja nähnyt että sinun ja Bellan välillä on jotain. Mitä on meneillään?" hän kysyin. En voinut estää itseäni, vaan päästin suuren huokauksen.
"Kun olin 10, melkein 11, ja asuin Alaskassa, Bella muutti naapuriini. Meistä tuli parhaita ystäviä, ja olimme yhdessä joka päivä. Neljä vuotta kului, ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hänen perheensä päättää muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa, Forksiin. Me molemmat olimme surullisia siitä että hän oli lähtemässä, mutta me lupasimme että tapaisimme vielä joskus. Kaksi vuotta kului, ja vanhempani päättivät että meidän pitäisi muuttaa Forksiin. Kun näin hänet ensimmäisenä päivänäni, menin puhumaan hänelle, mutta hän ei muistanut minua. En ymmärrä miksi. Miksi hän ei muista minua?" kysyin Tyleriltä, ja tunsin jotain märkää poskellani; kyynel. Pyyhin sen nopeasti pois, mutta Tyler näki sen. Hän käveli luokseni, ja antoi minulle ison halauksen.
"Se on okei, itke niin paljon kuin haluat, se on okei." hän sanoi ja taputti selkääni. En voinut enää hillitä itseäni. Itkin siinä, Tylerin sylissä, minuutin, tai kaksi. Sitten, pyyhin kasvoni, ja menin pois Tylerin sylistä.
"Pyydän, ethän kerro tästä kenellekkään?" rukoilin häneltä. Kaikki luulisivat että olisin homo, jos hän kertoisi. En ole homo! Olen miehekäs! Olen miehekäs, hetero jätkä, joka oli juuri itkemässä toisen miehekkään heteron jätkän sylissä. (toivottavasti)
"Tottakai, jos et kerro että hetken kuulostin karmivalta ahdistelija homolta."
"Sovittu." sanoin ja ojensin kättäni. Hän kätteli sitä, ja virnisti.
"Se on okei kaveri, me saamme hänet muistamaan, autan sinua. Minä lupaan." hän sanoi, ja taputti olkapäätäni, kävellessämme takaisin sairastuvalle päin.
"Kiitos, veljeni toisesta äidistä." sanoin hänelle ja taputin hänenkin olkapäätään. Aloimme nauramaan ja menimme sisälle mökkiin. Silloin näin järkyttävimmän näyn elämästäni.
Sängyllä, missä Bella oli, oli myös Mike; hän oli makaamassa Bellan päällä, kädet Bellan ympärillä. Bella näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä, ja hän katsoi minuun, anelevilla silmillä, jotka huusivat 'auttakaa, auttakaa!'
"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler huusi Mikelle, mutta minä juuri, ja juuri kuulin sen, olin ulkoavaruudessa hetken. Bellan ääni toi minut takaisin maanpinnalle.
"Äkkiä. Ota. Hänet. Pois. Päältäni." hän sanoi ahdistuneella äänellä. Silloin älysin että hän ei voinut hengittää. Kävelin sängylle, katsoen Bellaan koko ajan, ja lyöden Miken pois hänen päältään kaikilla voimillani. Kun Mike ei enää ollut hänen päällään, Bella hengitti syvään, sitten hän katsoi minuun, ja hymyili hieman.
"Kiitos." hän sanoi, kuulostaen hengästyneeltä.Hymyilin hänelle, enkä voinut estää itseäni, reagoin mielijohteesta; nostin hänet syliini, morsian tyylillä.
"Meidän pitäisi mennä takaisin mökkiimme." sanoin, ja aloin jo kävelemään ovelle päin. Mutta älysin äkkiä, että jos joku löytäisi Miken täältä, hakattuna, olisimme pahassa pulassa. Meidän pitäisi hankkiutua eroon todisteista.
"Tyler, voitko nostaa Miken lattialta, ja laittaa hänet sängylle?" kysyin Tyleriltä, joka nojasi oven viereiseen seinään.
"Tottakai, ei ongelmaa." hän sanoi ja alkoi kävellä tajutonta Mikeä päin. Kun Bella ei katsonut, hän iski silmää, minä hymyilin hieman. Kävelin pois sairastuvasta, ja lähdin kävelemään polkua, joka johti toisille mökeille. Ihmettelin mitä siellä tapahtui... pysähdyin, ja katsoin Bellaan, joka oli katsomassa ylös pilviin.
"Mitä siellä tapahtui" kysyin häneltä, ja hän punastui.
"Voit laittaa minut alas, voin kävellä itsekkin." hän sanoi, välittämättä kysymyksestäni. Pudistin päätäni.
"Ei, ennenkuin vastaat kysymykseeni." sanoin, ja hän huokaisi.
"Sen jälkeen kun te lähditte, heräsin..." Bella alkoi kertomaan.
*3 minuuttia myöhemmin*
Olin juuri potkaisemassa häntä haarojen väliin kun te tulitte." hän lopetti inhoavana. Ruumiini oli jännittynyt hänen tarinansa aikana, ja tunsin haluavani oksentaa. Yäk. Tuo 'Mike' ei tosiaankaan ollut päästään terve.
"Okei nyt minä kerroin sinulle. Joten, voitko laskea minut alas Eddie-kulta?" hän sanoi. Eddie, Eddie & Bellie. Niin meillä oli tapana kutsua toisiamme... hymyilin hyvälle muistolle, ja katsoin alas Bellaan.
"Tottakai, Bellie." sanoin, ja laskin hänet maahan.
"Menemmekö?" kysyin. Ei vastausta. Katsoin hänen silmiinsä. Ne olivat tyhjät, kaukana, kaukana, poissa. Heilutin kättäni hänen kasvojensa edessä; ei vieläkään vastausta. Siinä vaiheessa minä huolestuin.
"Bella?" kutsuin, yrittäen saada hänet takaisin maan pinnalle, mutta en onnistunut.
"Bella! Bella! Herää Bella!" sanoin, tartuin hänen olkapäihinsä, ja ravistelin häntä; ei vieläkään vastausta.
"Bella! Bella! Vastaa minulle, hemmetti!" sanoin jo todella huolestuneena. Ehkä hänellä oli hysteerinen kohtaus? 'No iske hänet pois siitä' ääni päässäni sanoi. Tein mitä se käski, ja sain vihdionkin vastauksen. Bella räpytteli silmiään, ja näin että näki minut. Hymyilin helpottuneena. Sitten hän teki jotakin, mitä en ollut odottanut, hän läimäytti minua kasvoille, kovaa.
"Sinä hemmetti löit minua ja olet iloinen siitä?" hän kysyi minulta, kauhistuneella äänellä. Muistin tuon jostakin, en täsmälleen samaa, kuitenkaan, mutta mistä?
Takauma *swoosh*
Menimme huoneeseeni ja suljimme oven.
"Joten, mikä se iso uutinen on? Sanoit että se on kiireellistä." sanoin ja istahdin sängylleni. Hän katsoi minuun, mutta antoi katseensa pudota lattiaan. Hän näytti surulliselta. Miksi?
"Öh, en tiedä miten sanoa tämä... muutan takaisin Forksiin perheeni kanssa." hän sanoi, ja yksi kyynel karkasi hänen silmästään. Nauroin yllätyksestä ja shokista.
"Bella, onko tämä jonkinlainen vitsi?" kysyin, ja hymyilin hieman, koska jos se oli, se oli todella sairas.
Hän katsoi minuun uudestaan, vihaisena. Hän käveli luokseni, ja läimäytti minua kasvoille, kovaa.
"Minä kerron sinulle, että minä muutan pois, ja sinä olet hemmetti iloinen siitä?" hän huusi minulle, ja lisää kyyneleitä karkasi hänen silmistänsä, tippuen hänen poskilleen.
Silloin minä ymmärsin että hän oli tosissaan. Nousin ylös sängyltä ja kävelin hänen-
Takauman loppu *swoosh*
Bella keskeytti takaumani; hän oli lyönyt minua kasvoille.
"Hei! Mitä varten tuo oli!" kysyin häneltä, ärsyyntyneenä.
"Sinä olit sekaisin." hän sanoi yksinkertaisesti.
"Ai niin." sanoin, ja katsoin kelloani. Älysin shokissa miten paljon se jo oli. Mr. Smith kävi tunti sitten sanomassa että meillä olisi kokko kahdeksalta; kukaan ei saanut olla myöhässä, ei kukaan. Kun hän kertoi sen meille, hänen silmissään paloi tuli: hän oli kuoleman vakava. Kello oli viittä minuuttia vaille kahdeksan.
"Meidän on parasta mennä takaisin mökille." sanoin ja käännyin kävelemään nopeasti mökeille päin.
Unohdin että Bella oli ihminen, joka kompastui kaikkeen, joten olin hieman yllättynyt kun kuulin hänen kaatuvan takanani. Käännyin ympäri, ja näin että hän oli makaamassa pari metriä takana päin, ja hänen kasvoillaan oli välähdys kipua. Voi ei. Mitä jos hän satutti itsensä? Jouksin sinne missä hän oli, niin nopeasti kuin pystyin.
"Oletko okei?" kysyin häneltä huolestuneena. Bella yritti nousta ylös, mutta kaatui takaisin maahan, kasvot kivun peittäminä.
"En, luulen että nyrjäytin nilkkani."
-
JES JES JES! JATKOA! Ihanaa et ei tartte odottaa ikuisuuksii ennenku tulee jo jatkoo :D :D :D Rakastan tätä ficcii. Mietityttää vaa, miks Bella ei muista Edwardia. Hmm. No pianhan se nähää.
Suomennat mielestäni hyvin, enkä huomannu virheitä (en kyl yleensä huomaakkaa jos en etsimäl etsi).
Ei siis muuta ku JATKOOO!!!
-
Nyt vihdoin pääsin kommentoimaan.... Oon lukenut jo aika kauan, mutten oo kommentoinut, sry :-[
Kuintenkin. Ficci on tosi koukuttava ja tulee ihan oma vaihto-oppilas vuosi mieleen.... Eräs hyyyyvin ärsyttävä opettaja ei millään muistanut nimeäni, joten päätti alkaa kutsua minua Apriliks >:( Ja kuka sano, ettei opettajat tee mitään sellasta tahallaan....
Mut kuintenkin siis ficci on toosi hyva ja aihe on mielenkiintoinen!
Ihanaa kun ei joudu odottelemaan liian kauan uusia lukuja!
Jatkoa vaan!
-
Kiitos kommenteista! ;D
Luku 6. Eddie, Teddie, ja Mickey
BPOV
Mahtavaa, nyrjäytin nilkkani. Jos jossakin on jumala, hän vihaa minua.
"Oletko varma?" Edward kysyi horjuvalla äänellä, täynnä huolta ja katsoi minua kyyneleisin silmin. Äh, ryhdistäidy! Okei, hän on homo, mutta itkeä? Tämän takia? Vakavasti...
"Kyllä Edward, olen varma." sanoin hammasta purren, ärtyneellä äänellä. Sitten huokaisin. Tuo tyyppi oli mahdoton.
"Mitä nyt? Kerro minulle! Sattuuko? Oletko kunnossa?" hän kyseli horjuvalla äänellä, ja minä naurahdin hieman. Miksi hän välitti?
"Kyllä Edward, olen kunnossa. Ajattelen vain, että tämä on hieman ironista. Mietippä sitä. Me tulemme tänne, ja ensimmäiseksi, pyörryn kolmeksi tunniksi. Sen jälkeen, herään Mike kahden tuuman päässä kasvoistani. Sitten, sinä lyöt minua," pysähdyin, ja katsoin häntä happamasti. "ja nyt tämä." sanoin ja osoitin jalkaani. "Tarkoitan, mikä nyt on? Perjantai kolmastoista?" kysyin sarkastisesti.
"Oikeastaan, nyt on perjantai kolmastoista" hän sanoi, ja osoitti supermodernia kelloaan.
"Äh, älä viitsi!" huusin taivaalle. "Oikeasti? Oikeasti? Jos olet siellä ylhäällä, valmistaudu ottamaan turpiisi, odotahan vain!"
"Öh, olen pahoillani Bella, mutta meidän todella täytyy mennä. Voit huutaa taivaalle myöhemminkin." Edward sanoi, ja nosti minut uudestaan syliinsä. En vastustellut; jalkaani sattui helvetisti. Hän rupesi juoksemaan johonkin suuntaan, kenties mökeille päin, mutta en välittänyt. Mulkoilin pilviä. Tiedän ettei se ollut pilvien vika, mutta minun oli saatava vihani purettua johonkin. Mietin miksi olin niin vihainen. Tarkoitan, huono onni oli toinen nimeni, tiedäthän, jotakin josta et pääse eroon.
Yhtäkkiä Edward pysähtyi. Otin katseeni pois pilvistä, ja näin että olimme mökeillä. Ne näyttivat samalta kuin ne pikku talot kylässä, paitsi ne olivat pienenmpiä, ja täällä oli puita kaikkialla, ympäröimässä paikkaa. Nauroin hiljaa. 'älä mene metsään.' he sanovat. Helppoa, varsinkin kun metsää on kaikkialla. Hmm... kukakohan olisi hirviö jos tämäkin olisi elokuvaa. Helppoa. Mike. Jos mietit sitä, hän, ja se karmiva sairas tyyppi siinä leffassa ovat tavallaan samanlaisia, ainakin ulkonäöltään.
Sitten äkkiä, Edward alkoi juosta toista polkua joka johti poispäin kylän mökeistä.
"Minne sinä menet? Mökit ovat täällä."
"Mr. Smith sanoi, että meillä on kokko tänä iltana, jonkin juhlistaminen, en kuunellut kunnolla. Kuitenkin, hän tappaa meidät, jos emme ole siellä." hän sanoi vakavana. Tärisin. Kalan tuntien, hän oli vakavissaan. Kerran, hän oli todella ärsyyntynyt oppilaaseen, ja hänen kännykkäänsä, joka keskeytti opetuksen; hän meni oppilaan luo, ja murskasi hänen kännykkänsä paljailla käsillä. Se ei ollut nättiä.
Parin minuutin polulla juoksemisen jälkeen, näin jotakin hohtamassa kaukana metsässä. Tulta. Siellä oli pieni niitty suoraan edessä, ja pieni nuotio oppilaiden ympäröimänä, jotka istuivat puupölkyillä. Edward hidasti kävelyksi, ja oli juuri kävelemässä pois metsästä, kun pysäytin hänet.
"Mitä?" hän kysyi, ja rypisti otsaansa.
"Jos haluat minun jäävän henkiin, laitat minut heti alas." sanoin ja osoitin maata.
"Miksi?" hän kysyi, ja hänen rypistyksensä syveni.
"Edward, jos sinä kävelet tuonne, minä sylissäsi, tytöt tappavat minut! Se on kuin heittäisit palan veristä lihaa, parille tappaville nälkäisille haille, joilla on pinkit korkokengät." totesin. Hän nauroi vertaukselleni, mutta laski minut alas, ymmärtäen mitä tarkoitin. Kun yritin kävellä, kipu oli väheni, ja oli melkein poissa. Kävelimme nuotiolle, ja istuimme alas pölkylle, kuten olisimme olleet siinä koko ajan. Mr. Smith istui omalla pölkyllään, juoden jotakin pullosta.
"Tiesittekö, että sukunimeni, *hik* on sama kuin Will Smithillä?" hän kysyi oppilailta nuotion lähellä.
"Ei ollut aavistustakaan" joku sanoi sarkastisesti.
"Äitini, *hik* halusi aina pojan. Kun minä *hik* synnyin, hän halusi kivan, *hik* sukunimen minulle, joten minusta tuli *hik* Smith Jr. Smith. " hän sanoi, ja alkoi yllättäen nauramaan hysteerisesti. Sitten, hän pyörtyi. Kaikki oppilaat tuijottivat tajutonta kalaa, joka oli kaatunut taaksepäin. Hetken oli hiljaista, kunnes Mike rikkoi hiljaisuuden.
"Hei, tällä jätkällä on viinaa. Kuka haluaa juomajuhlat?" hän kysyi oppilailta, ja otti yhden Mr. Smithin kaljapulloista, pitäen sitä ylhäällä kuten soturi ennen taistelua, ja voittaessaan taistelun kuten elokuvissa. Kaikki oppilaat hurrasivat, ja rupesivat juomaan.
"Haluatko mennä takaisin?" Edward kysyi inhoavana.
"Kyllä. Minä ja alkoholi emme ole parhaita ystäviä." sanoin, nousin pölkyltä ja lähdin takaisin mökeille. Kun olimme perillä, Edward näytti mikä mökki oli meidän. Sisällä oli neljä sänkyä, kaksi kaappia, ja pieni pöytä, jolla oli kaksi tuolia ja pullo vettä.
"Missä reppuni on?" kysyin häneltä, kun näin heidän kaikkien reput sänkyjen alla, paitsi omani.
"Meidän piti piilottaa se Mikeltä..." hän sanoi, jättäen lauseen roikkumaan. Sain puistatuksen. Oikeasti, kun tämä viikko on ohi, lähetän hänet hullujen huoneelle...
Edward meni kaapin luo, avasi sen, ja veti reppuni ulos. Piti piilottaa se Mikeltä... jos löisin vetoa hänen älykkyysosamäärästään, se olisi alle 10.
"Ole hyvä." Edward sanoi, ja antoi sen minulle.
"Kiitos." menin tyhjän sängyn luo, ja laitoin reppuni siihen. Avasin sen, ja otin iPodini, ja rakkaan kirjani, Romeon ja Julian. Olin juuri aloittamassa lukemisen, kun Edward käveli luokseni, ja laittoi kätensä olkapäälleni.
"Käyn hakemassa Tylerin, tulen heti takaisin. Pärjäätkö?" hän kysyi, katsoen minua kuten äiti, joka oli lähtemässä töihin, ja jättämässä sairaan lapsen ensimmäistä kertaa yksin kotiin.
"Mitä minä olen, kolme-vuotias? Pystyn pitämään huolen itsestäni, kiitos vain." sanoin ärsyyntyneenä siihen, että hän ei luottanut minuun tarpeeksi jättääkseen minut yksin.
"Jos niin sanot. Nähdään pian, luultavasti." hän sanoi kohauttaen olkapäitään, ja lähti. Olin yksin suunnilleen 30 sekuntia. Kun olin lukenut kaksi sivua, ovi heilahti auki, ja löi seinään päästäen kovan 'pang' äänen. Oviaukossa seisoi Mike, puolitäysi vodkapullo kädessään. Hän näytti yllättyneeltä, ja iloiselta nähdessään minut mökissä.
"Hei Bella!" hän sanoi, ja alkoi kävelemään luokseni, mutta minä pysäytin hänet.
"Mike, pysähdy siihen. Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun ole tarkoitus olla juomajuhlissa kavereittesi kanssa?" kysyin häneltä.
"Minä olen. Tulin vain hakemaan paitani." hän sanoi, laskien vodkapullon alas, jättäen sen pöydälle. Sitten hän käveli sängylleen ja avasi reppunsa, ottaen valkoisen paidan. "Näetkö?" hän kysyi, ja osoitti sitä. "Mahtavaa, nyt, häivy." sanoin hänelle, työntäen hänet ulos, ja sulkien oven. Olin vieläkin kuuntelemassa iPodiani, kun kävelin pöydälle, otin vesipullon, ja avasin sen juodakseni. Hmmm... tämä vesi maistuu oudolta....
EPOV
Matkallani takaisin kokolle, ohitin pari ihmistä mutta en kiinnittänyt huomiota keitä he olivat. Kaikki he olivat humalassa, joten kukaan heistä ei ollut Tyler. Kun vihdoinkin saavuin kokolle, näin Tylerin, joka seisoi hämmentyneenä Mr. Smithin vierellä.
"Tyler, siellähän sinä olet." kutsuin nauravien ja puhuvien ihmisten läpi.
"Edward, mitä täällä on tapahtunut? Kun tulin tänne, kaikki kävelivät ympäri, juoden viinaa, ja Mr. Smith oli tajuton." hän osoitti Mr.Smithiä, joka hymyili unissaan.
"No, tämä tyyppi," sanoin ja osoitin Mr. Smithiä. "oli täällä juomassa. Sitten hän sammui, ja Mike otti tämän tilaisuutena järjestää juomajuhlat. Joten, hän otti Mr. Smithin viinat, ja tässä on tulos." sanoin, paljoa välittämättä. Ainut asia, josta välitin, oli Bella, joka oli yksin istumassa mökissä.
"Mennään takaisin mökille; en halua jättää Bellaa yksin." sanoin hänelle, hieman levottomana. Okei, todella levottomana.
"Tottakai, mennään." Tyler sanoi, ja lähdimme kokolta. Halusin juosta takaisin niin kovaa kuin pysyin, mutta ajattelin että Tyler ei pysyisi seuraamaan yhtä kovaa. Ja emme halunneet toisenkin henkilön nyrjäyttävän nilkkaansa.
Kun tulimme mökeille, Mike horjahteli ulos mökistämme.
"Mike mitä sinä teet täällä?" Eikö sinun pitäisi olla kokolla juomassa viinaa? Sinähän loppujenlopuksi ne juomajuhlat aloitit." Tyler kysyi häneltä.
"Voi hitto! Unohdin vodkani mökkiin. Parempi käydä hakemassa se." hän sanoi, ja kääntyi mökille päin, minä ja Tyler hänen perässään.
Kun hän avasi oven, me kaikki näimme jotakin, mitä emme koskaan uskoneet näkevämme.
Bella oli hyppimässä ylös ja alas sängyllä, tanssimassa, ja kuuntelemassa iPodiaan, laulaen laulua niin kovaa kuin pystyi. Kun hän hyppi/tanssi, jotakin tippui sängyltä, ja kieri luoksemme; tyhjä vodkapullo.
"Vodkani!" Mike huusi, ja käveli, melkein juoksi, metrin joka erotti hänet ja tyjän vodkapullon. Hän nosti sen syliinsä ja nyyhkytti.
"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler ja minä huusimme hänelle, mutta hän ei kuullut.
"Se oli puoliksi täysi kun jätin sen..." hän nyyhkytti. Bella näytti kuulevan että hänellä oli seuraa, joten hän lopetti laulamisen, ja avasi silmänsä. Kun hän näki meidät, hän teki kaikista odottamattomimman asian.
"Eddie! Teddie! Mickey!" hän huusi iloisena, ja otti ison hypyn sängyltä meitä kohti, suoraan syliini.
"Oli ikävä sinua..." hän sanoi, henki haisten alkoholilta.
"Laitetaan sinut makaamaan alas, olet humalassa.Tyler, voitko siirtää repun sängyltä?" kysyin häneltä, kun kävelin sängylle. Hän siirti sen, ja minä laitoin Bellan sängylle. Hän näytti todella väsyneeltä, ja raapi itseään kaikkialta.
"Niin...kuuma..." hän sanoi, ja rupesi aukomaan paitansa nappeja.
"Ei, ei, ei! Bella, älä ota vaatteitasi pois!" rukoilin, ja napitin napit, jotka hän oli jo avannut.
"Ei, tee se!" Mike huusi takaani, selvästi pettyneenä vastauksestani.
"Turpa kiinni Mike!" Tyler, ja minä huusimme täsmälleen samaan aikaan. Mike hiljeni, mutta katseli koko ajan, innostuneena.
"Mutta on niin kuuma..." Bella valitti. Sitten, hän aukaisi silmänsä, ja hymyili minulle.
"Hei Eddie! Mitä kuuluu?" hän kysyi, ja pussasi minua poskelle. Olin hölmistynyt hänen käytöksestään; hän karkasi sängyltä, ja juoksi Tylerin luo.
"Hei Teddie!" hän sanoi, ja kumartui lähemmäs hänen kasvojaan, katsoen tarkasti. Sitten hän kikatti. "Näytät hassulta!" ja teki saman, mitä oli tehnyt minulle, pussasi häntäkin poskelle. Minä seisoin pöllämystyneenä. Juuri kun hän oli menossa Miken luo, hän pysähtyi. (Luojan kiitos siitä.) Sitten, hän räpytteli silmiään, ja horjahteli yrittäen pysyä pystyssä. Hän haukotteli.
"Minua...nukuttaa..." hän sanoi hitaasti. Sitten, hän luhistui lattialle.
-
Heha :D Nopeesti tuliki kännii :3
Joosh, mut tosiaankin. Tää on hyvä ja iha hyvi suomennettu, mut joitai kirjotus ja käännös virheit löytys.
Mut joo. Jatkoa olis toosi kiva saada. Tykkään^^
-
Rassermus: juu, tää onkin mun eka käännös ficci, joten aika varmasti on joitain virheitä... :P
Luku 7. Krapula
BPOV
En tiedä kauanko aikaa oli kulunut, kunnes tulin hieman enemmän tajuihini, mutta en tarpeeksi herätäkseni.
"Pitäsikö meidän herättää hänet?" Tyler sanoi kauempaa.
"En tiedä, hän joi melko paljon alkoholia... ehkä hänen pitäisi nukkua hieman kauemmin, voimme kertoa Mr. Smithille että hänellä on paha olo." Edwardin ääni vastasi, ja tunsin käden otsallani. "No, en joutuisi valehtelemaan. Luulen että hänellä on kuumetta." hän lisäsi, ja taputti otsaani hellästi.
"Mitä? Kuumetta? OMG, SE EN OLLUT MINÄ, MINÄ LUPAAN!" Mike huusi, ja kuulin kovia jysähdyksiä, ihan kuin joku juoksisi ympäriinsä.
"Olitpas. Nyt, rauhoitu!" Edward sanoi hammasta purren, ärtyneellä äänellä, selvästi väsyneenä hänen käytökseensä. Toivoin että voisin kertoa hänelle että se menisi ohi, mutta en pystynyt. Se oli vain Mike, käyttäytyen kuten Mike. Juokseva ääni pysähtyi; hän näytti rauhoittuneen hieman.
"Luulen että meidän pitäisi lähteä, emme halua olla myöhässä. Sen jälkeen mitä alkoholin kanssa tapahtui." Tyler sanoi, ja piti tauon. Pystyin kuvittelemaan, miten hän mulkoili Mikeä. "Hän ei tule olemaan iloinen. En olisi yllättynyt jos hän laittaisi meidät hölkkäämään järven ympäri."
"Mutta sehän on neljä hemmetin mailia! Et voi olla tosissasi!" Mike valitti.
"Kyllä voin. No, kuten sanoin, lähdetään, emme halua olla myöhässä." Tyler sanoi, ja kuulin miten heidän askeleensa kävelivät ovea kohti, avaten, ja sulkien sen niin hiljaa kuin mahdollista.
Kun makasin siinä hetken, (minkä kuvittelen olevan oma sänkyni mökissä) aloin ymmärtää mistä Edward puhui. Minulla oli huono olo, kuten minulla todella olisi kuumetta. Ja minulla oli massiivinen päänsärky. Huokaisin. Mietin vakavasti toisen nimeni vaihtamista. Voisin mennä Irlantiin, ja etsiä nelilehtisen apilan. (ei sillä että se auttaisi, mutta kuka tietää?)
Avasin silmäni hetken päästä, mutta kaduin sitä nopeasti. Valo mökin katossa säteli minuun päin, liian voimakkaasti. Massiivinen päänsärkyni kasvoi paljon pahemmaksi; tuntui siltä että pääni räjähtäisi. Suljin silmäni nopeasti uudelleen, ja tartuin käsilläni päähäni, heikkona yrityksenä vähentää kipua. Mitä minä olin tehnyt saadakseni tämän päänsäryn?
Takauma *swoosh*
Hmmm... tämä vesi maistui oudolle... no jaa! 'Voin yhtä hyvin juoda sen kokonaan'. Ajattelin, ja join sen kaiken, pohjanmaan kautta. Kun pullo oli tyhjä, laitoin sen pyödälle, ja menin takaisin sängylle, horjahdellen. Jostain syystä oli vaikeampi kävellä kuin normaalisti... kun olin sängyllä, otin kirjani, ja aloin lukemaan, mutta se ei ollut enää kiinnostava. Juuri kun suljin kirjan, kappale iPodissani vaihtui nopeammaksi. Katsoin näyttöön, ja siinä luki 'Animals-Nickelback '. Ajattelematta, heitin kirjan syrjään, ja aloin tanssimaan sängyllä, hyppien ylös, ja alas.
"TÄMÄ LAULU ON NIIN HYVÄ! EN EDES TIENNYT ETTÄ MINULLA TÄMÄ IPODISSANI!" huusin, ja yritin laulaa mukana. Suljin silmäni, ja aloin laulaa kovempaa, nauttien hetkestä. Minulla oli niiiiiin hauskaa! Miksi en tee tätä useammin?
"Vodkani!" Mickey itki taustalla, mutta en välittänyt hänestä. Minulla oli niin hauskaa hyppiessäni ylös, ja alas sängyllä!
"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Teddie huusi, ja silloin älysin jotain. Eddie oli tullut takaisin! Jess! Mahtavaa!
"Se oli puoliksi täysi kun jätin sen..." Mickey nyyhkytti, mutta en siltikään kiinnittänut häneen huomiota. Avasin silmäni, ja lopetin laulamisen. "Eddie! Teddie! Mickey!" Huusin iloisena kun näin heidät kolme, seisomassa siellä, ja otin ison hypyn sängyltä heitä kohti, Eddien syliin.
"Oli ikävä sinua..." sanoin Eddielle, ja katsoin häneen. Hän näytti siltä että hän haistasi jotain pahaa...
"Laitetaan sinut makaamaan alas, olet humalassa. Tyler, voitko siirtää repun sängyltä?" hän kysyi Teddieltä, käveli sängylle, ja laittoi minut makaamaan siihen. Suljin silmäni. Kun hän laittoi minut sängylle, älysin jotain. Olin niin kuuma! (molemilla tavoilla, tietysti) aloin raapimaan itseäni, mutta se ei auttanut. "Niin...kuuma..." sanoin, ja aloin avaamaan nappejani; sen pitäisi auttaa!
"Ei, ei, ei! Bella, älä ota vaatteitasi pois!" Eddie vastusteli, ja napitti avaamani napit. Miksi? Miksi en voinut? Täällä on niiiiiiiiiiiiiin kuuma!
"Ei, tee se!" Mickey huusi pettyneenä.
"Turpa kiinni Mike!" Teddie, ja Eddie huusivat täsmälleen samaan aikaan. VAU... Miten he sen tekivät?... se oli kuin taikaa... mutta kuumuus keskeytti ajatukseni, koko ajan tuli kuumempi ja kuumempi...
"Mutta on niin kuuma..." valitin. Sitten älysin jotakin; en ollut tervehtinyt kaikkia tänään! Joten avasin silmäni, ja löysin Eddien silmät, tuijottamassa minuun. Hehe... hän katsoi minua... se hymyilytti minua.
"Hei Eddie! Mitä kuuluu?" kysyin, ja annoin hänelle pienen pusun poskelle. Hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen. Oliko hän nähnyt? Sitten tajusin että Teddiekin halusi pusun! Joten hyppäsin sängyltä, ja juoksin hänen luokseen.
"Hei Teddie!" sanoin. Silloin älysin jotain; hän näytti erilaiselta. Nojasin lähemmäs, ja katsoin häntä lähempää. Hehe... hänen nenänsä oli isompi! Kikatin uudelle havainnolleni. "Näytät hassulta!" Kerroin hänelle, ja annoin hänelle pusun poskelle, kuten olin tehnyt myös Eddielle. Teddiekin näytti siltä että olisi nähnyt aaveen! Kummitteleeko täällä? Ei tietenkään! Hän vain halusi että annan Mickeyllekkin pusun! Koska et voi kohdella ihmisiä eri tavoin, vain koska heidän nimensä loppuu 'ie' ja hänen 'ey', koska se on vain väärin! 'ey' ihmisillä on myöskin tunteita!
Käännyin Mickeytä kohti, ja olin juuri kävelemässä hänen luokseen, kun jotakin tapahtui, en tiedä mitä. Pysähdyin. Kaikki oli huimaavaa... hehe... Mickeyn naama on jopa hauskempi kuin Teddien nenä! Mutta sitten, tunsin itseni väsyneeksi.
"Minua...nukuttaa..." sanoin hitaasti.Sitten, kaikki meni vihreäksi... ei, ei vihreäksi. Violetiksi ehkä? Kuka muutti värin? Viimeinen asia mitä ajattelin ennenkuin väri upotti minut, oli se että väri oli nätti...
Takauman loppu *swoosh*
Omg...se tapahtui! Tunsin miten poskeni punehtuivat muistosta, ja hautasin kasvoni tyynyyn. En voi uskoa että tein noin! Pussasin heitä? Minun on täytynyt olla todella humalassa... tyhmä Mike, ja hänen tyhmä vodkansa... en enää koskaan juo alkoholia uudestaan...
Aika kului, ja kun olin lopettanut tomaatiksi punastumisen muistojen takia, ja miettinyt ilkeitä ajatuksia Mikestä, vodkasta, ja perjantai kolmannestatoista, minulle tuli tylsää. Missä muut ovat? Nousin istumaan sängylleni, mutta olin unohtanut massiivisen päänsärkyni joka minulla oli, ja menin nopeasti takaisin makaamaan. Nyt oli varma siitä että minulla oli kuumetta. Mahtavaa... onkohan minulla edes aspiriinia repussani, krapulat ovat kamalia...
EPOV
Kun Mr. Smith oli lopettanut kiduttamisemme, joka oli sen tyhmän järven ympäri hölkkäämistä, ne jotka olivat valmiita menivät kalaan. Kun Tyler, ja minä istuimme, ja kalastimme, puhuen elämästä, ja suunnitellen miten saisimme Bellan muistamaan, muut oppilaat, jotka eivät olleet lopettaneet hölkkäämistä, juoksivat ympäri, Mr. Smith heidän perässään, varmistaen että he eivät lähde karkuun. Sitä oli oikeastaan melko hauska katsella.
Mutta se mikä yllätti minut, oli se että Mr. Smith oli nopea. Todella nopea. Ja kun he lopettaneet juoksemisen, hänellä ei ollut pisaraakaan hikeä kasvoillaan. Mietin oliko hän salaa liikunnan opettaja, tai jotain. Kun kaikki olivat juosseet, saimme mennä takaisin mökeillemme. Mietin miten Bella voi. Hänellä oli todella paha kuume... ja krapula yhdistettynä siihen ei voinut tuntua mukavalta. Kun me saavuimme mökille, ja menimme sisään, tunsin kuinka sydämmeni tippui rinnastani, ja kuinka joku astui sen päälle, murskaten sen. Koska kun me viimein saavuimme mökille, se oli tyhjä.
-
Vihdoin jatkoo! :D :D
Pystyn kyl uskoo, ettei kuume ja krapula oo kiva yhdistelmä. ::)
Tykkäsin tästäkin luvusta paljon, mut ei kyl ollu mun mielest paras (joo mitä mä sulle valitan ku sähän vaa käännät?). Niin ja hyvin muuten käänntäkin ;D. En löytänyt virheitä (mut se ei ikiäväkyllä tarkottan ettei niit ole, kun en mä niit koskaa oikee löydäkkää :-\). Hmm, eipä kai enää muuta paitsi, jatkoa!
Aimtist :P
PS. Tääl odotellaa jo tietoa, miks Bella ei muista ja miten Eddie aikoo saada Bellan muistamaan ;)
-
Jejeje! :D aika huvittava tuo pellan humala :D
Eddie söpö ku huolehtii :P
joo ja ei muuta sitte ku nopeesti jatkoa tähä! ;)
-
Uff... krapula ja kuume yhtää aikaa = ei hyvä. :s Tää oli ihan kiva luku, mut ehkä turhan lyhyt. Tosin ymmärrän kyllä, ettet julkaise kerralla kahta lukua, pitäisi saada tuplasti nopeammin seuraava luku ja sulla on omakin elämä. Mut jatkoa (:
/edit: voin kuvitella Bellan hörppimässä "vettä" vodkapullosta :-----D
-
uusi lukija ilmoittautuu! Kiinnostuksen herätti erityisesti toi, että miksei Bella muista Edwardia? Tuli huvittava mielikuva Mikesta naama kiinni ikkunassa, mutta muuten tilanne olis varmasti pelottava ja samaan aikaan ällöttävä.. Parit kirjoitusvirheet bongasin, eli tarkkaavaisuutta kirjoittajalle ja mahdolliselle betaajalle (:
Uutta jatkoa odotellessa.
-
Kiitos kommenteista! ;D
Aimtist: enhän mä voi kertoa miks Bella ei muista Ediä, sehän pilais vaan koko jutun. ;)
Tässä teille sit uutta lukua! :D
Luku 8. Kadoksissa
EPOV
"Bella." kutsuin tyhjään mökkiin. Ei vastausta. Nyt aloin olla todella huolestunut.
"Bella?" yritin uudestaan; voisit kuulla paniikin äänestäni. Kävelin hänen tyhjälle sängylleen, minne jätin hänet tänä aamuna. Katsoin sen alle, tietäen että en löytäisi sieltä mitään muuta kuin pölykoiria. Hän ei ollut siellä.
"BELLA!" olin jo huutamassa, ja todella huolestunut. Miksi hän ei ollut täällä? Katsoin kaappiin; ehkä hän halusi leikkiä piilosta? Mutta ei, hän ei ollut sielläkään. Missä hän oli? Oliko alienit siepanneet hänet? Olin juuri huutamaisillani kauhusta, kun (ärsyttävä, mutta nyt rauhoittava) ääni päässäni pysäytti minut. 'Oletko sinä menettänyt täysin järkesi? Lupaan sinulle, että alienit eivät ole siepanneet häntä. Hän on varmaan mennyt ulos pissalle tai jotain. Hän on ollut täällä koko päivän, tiedäthän.'
Kuuntelin ääntä, paitsi 'oletko menettänyt järkesi' roskaa. En ole menettänyt järkeäni, en ole Mike! En ole hullu. 'Jos jatkat ajattelua niin kuin ajattelet, menetät lopulta järkesi.' Ääni sanoi uudestaan.
"Turpa kiinni." sanoin ärsyyntyneenä siitä että se oli vielä täällä. Eikö se voinut mennä pois?
"Mitä?" Tyler kysyi loukkaantuneena, seisoen takanani.
"Ai, olen pahoillani; en sanonut sitä sinulle. Olin..." hiljenin. Miten voisin sanoa tämän, kuulostamatta hullulta? ' puhuin äänelle päässäni, en sinulle Tyler, olen pahoillani.' Niimpä niin.
'Minähän sanoin sinulle. Miksi yrität jättää minut huomiotta? Tiedäthän, loppujen lopuksi se olet sinä joka kuulostaa hullulta, en minä. Minähän olen vain ääni päässäsi, muistatko? Ja kaikki mitä teet, menee väärin, varsinkin Bellan kanssa. Paitsi jos kuuntelet minua, saatat pystyä tekemään tämän ilman että pilaat kaiken.' Ääni sanoi uudestaan, ja huokaisin henkisesti. 'Hyvä on, nyt, mene pois.' ajattelin, ja käännyin Tyleriin päin.
"Tärkeintä on nyt löytää Bella. Hajaannumme, ja etsimme mökkialueelta. Jos emme löydä häntä sieltä, menemme etsimään metsästä, ok?" kysyin, ja katsoin häntä vakavana. Kaikki jäljet surullisuudesta katosivat hänen kasvoiltaan, ja hän muuttui vakavaksi, kuten minä.
"Hyvä on." hän sanoi, ja me molemmat käännyimme ovelle, ja aloimme etsimään Bellaa.
TPOV
Kun pääsimme mökille, se oli tyhjä. "Bella?" Edward kutsui huoneen läpi. Ei vastausta.
"Bella?" hän yritti uudestaan; voit selvästi kuulla paniikin hänen äänestään. Se oli melkein liian selvää, että hän oli korviaan myöten rakastunut tähän tyttöön. Hän käveli/hölkkäsi Bellan tyhjälle sängylle, ja kumartui katsomaan sen alle. Jopa minä näin että Bella ei ollut siellä, mutta hän katsoi sinne silti. Kun hän näki että sängyn alla ei ollut ketään, hän nousi ylös, ja katsoi ympärilleen huoneessa.
"BELLA!" hän huusi silmät suurina paniikista, ja hänen kasvonsa vääntyneenä kivusta ja huolesta.
Hän juoksi kaapille ja avasi sen, mutta, kuten me kaikki pystyimme arvaamaan, Bella ei ollut piilossa kaapissa. Luoja, hän todella menetti sen. Sitten, hän yhtäkkiä pysähtyi. Kävelin hänen luokseen, ja olin juuri laittamassa käteni hänen selälleen, lohduttaakseni häntä, kun pysäytin itseni. Se laittaisi minut näyttämään super-homolta... päätin siis vain seisoa hänen takanaan, ja yrittää lohduttaa häntä sanoilla.
"Se on okei, olen varma että hän on kunnossa minä lu-" sanoin, mutta hän keskeytti minut.
"Turpa kiinni." hän sanoi, ärsyyntyneenä. Mitä minä tein?
"Mitä?" sanoin, yrittäen peittää kivun äänestäni, mutta voit silti kuulla sen.
"Ai, olen pahoillani; en sanonut sitä sinulle. Olin..." hän sanoi, hiljentyen, kadoten ajatuksiinsa. Okei... jos hän ei sanonut sitä minulle, kenelle hän sanoi sen? Hän menetti selvästi järkensä... Sitten, hän kääntyi katsomaan minuun päin, vakavana.
"Tärkeintä on nyt löytää Bella. Hajaannumme, ja etsimme mökkialueelta. Jos emme löydä häntä sieltä, menemme etsimään metsästä, ok?" Hän kysyi minulta. Muistin äkkiä miksi hän menetti järkensä, ja katsoin takaisin häneen, vakavana.
"Hyvä on." oli kaikki mitä sanoin, sitten me molemmat käännyimme ovelle, ja menimme ulos.
Hän pinkaisi etelään, ruokasalia päin, ja minä juoksin pohjoiseen. Mutta en päässyt pitkälle, koska kaikkein tyhmin, ärsyttävin ja henkisesti häiriintynein henkilö maailmassa pysäytti minut; Mike.
"Hei, mitä sinä, ja Eddie-poika teette? Näin hänen juoksevan ruokasalia päin aikaisemmin, niinkuin, super-nopeasti. Mitä te teette?" hän kysyi, ja älysin äkkiä jotain. Voisin hyödyntää häntä.
"Etsimme Bellaa, hän ei ole mökissä." kerroin hänelle, otin kiinni hänen takkinsa hihasta ja kiskoin hänet mukaani.
"Hei odota! Se ei ole minun vikani!" hän huusi puolustavasti, ja minä huokaisin. Mikä ei ollut hänen syytään?
"Kyllä Mike, se on. Älä nyt vingu kuten vauva, ja auta meitä!" sanoin, ja päästin irti hänen paidastaan. Hän katsoi minua kuten kolme-vuotias jonka äiti oli juuri sanonut hänelle ensimmäistä kertaa että hän ei voinut ottaa keksiä.
Huokaisin uudestaan. "MIKE, TÄMÄ ON SINUN VIKASI! OTA NYT VASTUU SIITÄ MITÄ OLET TEHNYT, JA AUTA MEITÄ ETSIMÄÄN HÄNET!" huusin hänelle. Vihdoinkin, hän teki mitä käskettiin, ja alkoi etsimään Bellaa.
*Viisi minuuttia myöhemmin*
"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! HÄIVY PERVO!" naisen ääni huusi, toisten naisten kanssa.
Juoksin mökin nurkalle, ja näin mitä se tuli. Tyttöjen suihkujen ja vessojen ulkopuolella oli Mike, makaamassa maassa (luultavasti läimäisty maahan) ja hänen edessään seisoi lukuisia, vihaisia tyttöjä pyyhkeissä, katsoen häntä murhaavasti. En voinut kuin nauraa. Hän luuli oikeasti että voisi mennä tyttöjen suihkuun etsimään Bellaa? Luoja, hän oli tyhmä...
Hänen silmänsä olivat kauhusta suuret, kun hän hitaasti peruutti taaksepäin, vain jotta voisi juosta niin nopeasti pakoon kuin vain jalat kantavat. Tytöt eivät olleet kaukana hänen jäljessään. Nauroin kun he saivat hänen kiinni, ja alkoivat hakkaamaan häntä, mutta muistin äkkiä, että minun piti etsiä Bellaa, ja jatkoin etsimistä.
*25 minuuttia myöhemmin*
Juoksin Edwardin luo.
"Hän ei ole täällä. Missä hän on?" kysyin, ja hänen kasvonsa näyttivät enemmän huolestuneilta, ja surullisita. Juuri kun hän oli vastaamassa kysymykseen, henkilö takanani vastasi hänen puolestaan.
"Tuotako te teette? Olisitte vain voineet kysyä minulta, ja olisin kertonut teille... ehkä..." ääni sanoi, ja käännyin katsomaan kuka se oli. Se oli Mr. Smith, joka seisoi siinä, virnistellen meille.
"Eikö se ollut melko ilmiselvää, kun joku juoksee ympäriinsä, huutaen, 'BELLA MISSÄ OLET?' Edward kysyi, kuulostaen siltä kuin haluaisi kuristaa Mr. Smithin.
"Ehkä se oli, mutta oli viihdyttävää katsoa sinua, ja antaa sinun jatkaa kunnes väsyt." hän vastasi virnistellen yhä. Huokaisin, ja ajattelin, kuten varmaan Edwardkin ajatteli, tapoja tappaa hänet. Hän nauroi, ja näytti sitten hieman vakavammalta.
"Hän meni hakemaan aspiriinia päänsärkyynsä sairastuvasta." hän sanoi, ja katsahti kelloonsa. "Tunti sitten." rypistin otsaani.
"Tunti sitten? Eikö hänen pitäisi olla jo palannut?" kysyin hämmentyneenä. Sairastupa ei ollut kovin kaukana...
"Ehkä hän eksyi metsään, tai jotain." hän vastasi kiinnostumatta, ja kohautti olkapäitään.
Edward voihkaisi takanani, kuten minä. Vakavasti, tuo jätkä rakastuu vääriin tyttöihin...
"Jos haluat, menen hakemaan hänet. Olen varma että olet väsynyt epäonnistuneen etsintäsi jälkeen." hän tarjoutui, ja hymyili ystävällisesti. Käännyin, ja katsoin Edwardia. Hänen kasvonsa oli lukemattomat. Mikä tahansa hänen päätöksensä oli, minä olisin samaa mieltä. Hän avasi suunsa, ja vastasi...
BPOV
*Tuntia aikaisemmin*
Avasin reppuni, ja kaivelin sitä, etsien epätoivoisesti aspiriinia. Valitettavasti, en löytänyt yhtään. Huokaisin, ja työnsin reppuni pois. Minua houkutteli tarkistaa poikien reput, mutta oli liian ylpeä sellaiseen. Ja en tavallaan tahtonut. Ne näyttivät pelottavilta... täällä täytyy olla aspiriinia jossakin, eikö niin? Silloin älysin. Sairastupa. Heillä täytyy olla aspiriinia siellä, eikö niin? Tarkoitan, se on melko välttämätöntä, eikö niin? Menin varovasti pois sängyltä, tahtomatta pahentaa päänsärkyäni, ja kävelin hitaasti ovelle, kun muistin jotain. Minulla ei ollut pyjamaa, vai oliko? Ja jos oli, kuka oli pukenut minut? Katsoin alas vaatteitani, ja helpotuksekseni, minulla oli samat vaatteet kuin eilenkin. Onneksi... toivottavasti mitään ei tapahtunut sillä aikaa kun oli tajuttomana...
Astuin ulos ovesta hitaasti, ja katsoin ympärilleni. Siellä se oli; polku, joka johti sairastuvalle. Kävelin sen luo, ja katsoin synkkään metsään. Tiedän että tämä oli täysin väärä tunne, mikä sinulla pitäisi olla juuri nyt, mutta olin innoissani mennessäni synkkään metsään ja- Oho! Katso, lepakko! Katsotko sinä sitä... tuijotin lepakkoa hetken, ja sitten seurasin polkua synkkään metsään.
*10 minuuttia myöhemmin*
Siinä se oli! Melkein juoksin pieneen, tuttuun mökkiin edessäni, mutta kipu päässäni pysäytti minut. Joten kävelin sinne, ärsyttävällä vauhdilla, ja menin sisään. Se oli tyhjä (tottakai, oli ainut joka tuli tänne...) kävelin kaapin luokse, jossa oli punainen risti, ja avasin laatikon. Siellä se oli; rakas aspiriinini. (Chariots of fire, soiden päässäni... Tiedäthän, se laulu joka soi aina leffoissa kun he juoksevat hidastetusti.)
Kumarruin alas, ja otin pillerit käteeni. Nielaisin yhden, ja laitoin loput pillerit alas laatikkoon. Mietin mitä muut laatikot sisälsivät, joten kumarruin alas, ja avasin toisen laatikon. Siellä oli sideharsoa ja laastareita. Mahtavaa, nyt tiesin mistä etsisin, kun seuraavan kerran kaatuisin ja löisin pääni. (Mikä tapahtui usein.) Minun pitäisi painaa mieleeni laatikoiden sisällöt, se olisi tarpeellista tulevaisuudessa. Ensimmäinen laatikko: pillereitä. Toinen laatikko: sideharsoa, ja laastareita. Nyt... kolmas laatikko...
Avasin sen, ja kaduin sitä heti. Kylmä ilma puhalsi minua päin, kuten olisin juuri avannut jääkaapin. Haju väänsi vatsaani, ja minua alkoi huimaamaan. Kun huone pyöri, ja pimeys löysi minut, ajattelin viimeistä asiaa. Muistutus itselleni; Älä koskaan avaa alimmaista laatikkoa...
*Tuntemattoman pituinen aikajakso myöhemmin*
Avasin silmäni, ja katsoin ympärilleni. Makasin sairastuvan lattialla, kaapin luona. Nousin ylös, ja muistin mikä sai minut pyörtymään. Peitin nenäni, heikkona yrityksenä piilottaa haju, se auttoi hieman, mutta mahani vääristyi silti itsestään, ja korvissani soi. Suljin hitaasti laatikon, jossa oli veripusseja, ja nousin ylös. Miksi heillä on alin laatikko täynnä veripusseja? Oliko heillä jonkinlainen verenluovutus-roska täällä? En halunnut ajatella asiaa enää, ja ajattelin että minun pitäisi mennä muutenkin mökille, kuka tiesi kauanko aikaa oli kulunut? Olin juuri menossa ovelle, kun erilainen kipu päässäni pysäytti minut.
Äh, älä viitsi! Tulin tänne lopettamaan päänsärkyni, ja pyörryin lattialle, lyöden pääni. Käännyin ympäri, ja menin kaapille. Oikeasti halusin vain juosta, niin nopeasti kuin vain voisin, ovelle, kauas kaapista, mutta tiesin että pahoittelisin sitä myöhemmin. Avasin ylimmän laatikon missä pillerit olivat. Otin aspiriinin uudestaan, ja nielaisin. Hyvä että muistin mitä laatikot sisälsivät.
Laatikko 1: Pillereitä.
Laatikko 2: Sideharsoa, ja laastareita.
Laatikko 3: Veripusseja...
Hyvä tietää. Nyt kun tiedän, en enää koskaan avaa kolmatta laatikkoa.
Käännyin poispäin kaapilta, ja kävelin ulos ovesta. Tässä oli jotakin kalamaista... Mietin mit- Oho! Toinen lepakko! Jess, onnenpäiväni... (Odotas, innostuinko juuri todella paljon lepakon näkemisestä? Luulen että en ole vieläkään selvänä...) Katsoin lepakkoa hetken, ja sitten kävelin polulle.
*Tuntemattoman pituinen aikajakso myöhemmin*
Missä minä olin? Keskellä metsää, kyllä, mutta se ei kerro minulle mitään. Lähdin kävelemään polkua joka johti mökeille, mutta kun oli kävellyt vähän matkaa, se katosi. Umpikuja, keskellä metsää. Ja kun se tuli, halusin varmistaa että polku ei ollut kadonnut, se oli vain piilotettu. Mutta oli väärässä, kuten aina. Äh... tämä kaikki oli Mr. Smithin vika! Jos hän ei olisi päättänyt, että menemme retkeilemään, en olisi juuri nyt eksynyt metsään. (Enkä olisi ollut humalassa eilen, joten minulla ei olisi tätä ***** päänsärkyä nyt...)
Katsoin ympärilleni. Oli tullut pimeä, ja puut näyttivät isoilta, ja karmivilta, vihreän ja kutsuvan sijaan, kuten ne olivat näyttäneet aikaisemmin tänään... Huokaisin ja istuin alas. Minä todella vihasin keskimmäistä nimeäni... sitten, huomasin jotakin, mikä oli jalkani vieressä. Mitä siinä oli... mustikoita? Katsoin lähempää. Siinä, jalkani vieressä, oli mustikoita. Kiskaisin yhden, ja katsoin sitä. Se oli iso, ja luultavasti sininen, en voinut nähdä sitä pimeässä. Laitoin sen suuhuni, ja pureskelin. Nami! En ole syönyt mustikoita ikuisuuksiin... aloin kiskomaan niitä enemmän, ja laittamaan niitä suuhuni. En ollut älynnyt miten nälkäinen olin...
Kun kaikki herkulliset mustikat oli syöty, nuolin suutani, ja taputin vatsaani, ja huokaisin iloisena. Se oli mukavaa. Istuin siellä, ja katselin puunlatvoja. Puut kasvoivat niin lähekkäin toisiaan, että taivasta ei näkynyt. Kun istuin siinä, katsellen puunlatvoja, näin jotakin silmäkulmastani, liikkuvan. Katsoin poispäin puista, alas mustaan varjoon, joka liikkui hämärässä. Tunsin miten sydämmeni alkoi lyödä nopeammin rinnassani, ja miten pelko ryömi selkääni. Varjo alkoi liikkua lähemmäs, nopeudella, jota luulin mahdottomaksi, mutta kun mietin sitä, en ajattele että se oli mahdottoman nopea; se olin vain minä joka oli uskomattoman hidas. Kuten joku olisi painanut kelausnappulaa. Musta hahmo tuli lähemmäs, ja lähemmäs...
-
OMG :D aika ihmeellinen luku :D normi Bellan pyörtymistä ja sen sellasta XD
mutta joo, jatkoo suomenna pian :D
iituska
-
:D :D :D Tätä lukuu voi kuvata monin adjektiivein; hassu, outo, seko... :D
"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! HÄIVY PERVO!" naisen ääni huusi, toisten naisten kanssa.
Ensin ku luin ton huudahduksen, ennen kuin luin tota huutajaa, ni mä ootin jo et se ois ollu Bella. Oispaha Mikestaki ollu jotaa hyötyy. :D
"Tuotako te teette? Olisitte vain voineet kysyä minulta, ja olisin kertonut teille... ehkä..." ääni sanoi, ja käännyin katsomaan kuka se oli. Se oli Mr. Smith, joka seisoi siinä, virnistellen meille.
"Eikö se ollut melko ilmiselvää, kun joku juoksee ympäriinsä, huutaen, 'BELLA MISSÄ OLET?' Edward kysyi, kuulostaen siltä kuin haluaisi kuristaa Mr. Smithin.
"Ehkä se oli, mutta oli viihdyttävää katsoa sinua, ja antaa sinun jatkaa kunnes väsyt." hän vastasi virnistellen yhä.
Toi oli niin paras kohta! ;D ;D ;D Mr.Smith on kyl kiinnostava hahmo. Niin viihdyttävän epänormaali opettaja, sekä myös outo...
Niipä nii. Mut ei muuta kommentoitavaa. Tää on varmaa itsestääselvyys mut, ootan jatkoo!
Aimtist
-
Kiitos kommenteista! :D
Aimtist: Mr. Smith tosiaan on outo tyyppi... ;D
Luku 9. Eksyksissä
BPOV
Varjo alkoi liikkua lähemmäs, ja lähemmäs. Henkäisin, ja tunsin, miten hengittämiseni hankaloitui.
"Stacy, oletko kunnossa?" tuttu, mutta ärsyttävä ääni kysyi, ja pelkoni katosi, vaihtuen ärtyneisyyteen.
"Ei, en ole kunnossa; sinä pelästytit minua ihan helvetisti! Ja, minun nimeni on Bella." sanoin hammasta purren. Miksi hän oli täällä? Miksi? Sitten, hän alkoi nauraa. Ystävällistä naurua, mutta olosuhteet saivat sen kuulostamaan pelottavalta, todella, todella pelottavalta.
"Stacy, olen täällä saadakseni sinut pois metsästä." silloin shokki iski. Pystyykö hän lukemaan ajatuksiani, tai jotain? Ehkä hän katsoi kasvoihini, ja ymmärsi, tarkoitan, kuten äitini sanoo; olen toisinaan kuin avoin kirja.
"Stacy, oletko loukkaantunut? Kaaduitko maahan, murtaen jalkasi?" minun kiusakseni, hän kuulosti melko iloiselta ajatuksesta.
"Ei, en kaatunut. Ja nimeni ei ole Stacy, vaan Bella." sanoin hammasta purren, yrittäen estää itseäni huutamasta hänelle. Hän käveli luokseni, ja kumartui alas.
"Oletko varma, että olet kunnossa? Ei murtuneita luita? Ei avonaisia haavoja?" hän kysyi, kuulostaen nyt todella huolestuneelta, ilman sarkasmia.
"Olen kunnossa, vie minut nyt pois täältä." olin nousemassa ylös, ja sanomassa hänelle, että hänen pitäisi näyttää tietä, kun hän teki jotakin mitä en odottanut. Hän nosti minut vyötäröstä, ja heitti minut olkapäänsä yli, kuten taaperon. Päästin pienen kirkaisun yllätyksestä, ja odottamattomasta teosta. En voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta olin varma että hän hymyili.
"Päästä minut alas." sanoin vakavalla äänellä.
"Ei, nyt mennään." hän sanoi iloisesti, kuten ne nallekarkit TV-ohjelmasta jota katsoin kun olin lapsi, ja alkoi hypähdellä metsän läpi aivan kuten yhdeksän-vuotias tyttö.
"EI, PÄÄSTÄ MINUT!" huusin niin kovaa kuin pystyin, potkien jaloillani hänen rintaansa, ja lyöden käsilläni hänen selkäänsä.
Ei reaktiota. No, paitsi että hän nauroi minulle, ja kutsui minua, 'hupsuksi Stacyksi'
*10 minuuttia myöhemmin*
Mr. Smith kantoi minut mökilleni asti, ja koputti oveen kolme kertaa. Luoja, miksi hän ei vain mennyt sisälle? Kuulin jonkun juoksevan ovelle, ja sekunttia myöhemmin, joku avasi sen.
"BELLA, OLETKO KUNNOSSA? OLIN NIIN HUOLESTUNUT!" Edward huusi jaloilleni, ja olin iloinen siitä, että en voinut nähdä hänen kasvojaan.
Mr. Smith laski minut jaloilleni, ja minä käännyin ympäri, ja kaikki erittäin miehekkäät, itkevät kämppikseni halasivat minua. Kyllä, kaikki he itkivät, kaikki kolme. Kolme. Kun he olivat halanneet tarpeeksi, pystyin vihdoinkin menemään mökkiin, mutta kun pääsin mökkiin, tunsin miten leukani tippui lattiaan, ja ainut asia mielessäni oli; Juokse henkesi edestä.
Sisällä, näytti siltä että he olisivat kutsuneet sinne joukon puhveleita, tai jengin moottoripyöräileviä, rankkoja rokkareita. Miken reppu oli revitty, ja kaikki hänen tavaransa oli levitelty lattialle. Yksi sänky oli rikki, täysin rikki, ja... no, kaikki oli levitelty johonkin, paitsi minun reppuni, ja sänkyni, jotka olivat täysin koskemattomat.
"Mitä... täällä... tapahtui?" kysyin hitaasti, katsoen ympärilleni. Ilmeisesti, miehekkäät homo jätkät olivat lopettaneet itkemisen, ja kaikki he näyttivät noloilta, niinkuin heidän kuuluikin olla.
"Öh... no... me tavallaan suutuimme Mikelle, joten me päätimme tuhota mökin..." Edward mumisi hiljaa.
"MITÄ? YMMÄRRÄN ETTÄ TE SUUTUITTE MIKELLE, KUKAPA EI SUUTU? MUTTA PITIKÖ TEIDÄN TUHOTA MÖKKI?" huusin hänelle. Mikä hänen ongelmansa oli? Eikö hänen äitinsä koskaan sanonut hänelle, että hänen ei pitäisi tuhota mökkejä?
"Olen samaa mieltä Stacyn kanssa, Eddie. Tämä käytös on ankarasti hyväksymätöntä. Stacy ja minä menemme syömään lounasta muiden oppilaiden kanssa. Te pysytte täällä, ja siivoatte tämän, ymmärsittekö?" Mr. Smith kysyi ystävällisellä äänellä, mutta pystyt kuulemaan uhkan äänen takana. Pojat nielaisivat äänekkäästi.
"Kyllä Mr. Smith." he sanoivat, ja kävelivät ohitseni mökkiin.
"Mennään Stacy." Kala sanoi, ottaen kiinni kädestäni, ja vetäen minut poispäin mökistä.
*Lounaan jälkeen*
Ruuan jälkeen, loput oppilaat menivät tiskaamaan astioita, rangaistukseksi eilisistä juomajuhlista. Olin seuraamaisillani toisia oppilaita, kun käsi tarttui ranteeseeni, ja pyöräytti minut ympäri.
"Stacy, sinun ei tarvitse tiskata. Mene takaisin mökkiisi, ja lepäile hieman; olen varma että olet väsynyt tämänpäiväisen seikkailusi jälkeen." Mr. Smith sanoi, ja taputti selkääni. Voisin olla kiltti tyttö, ja kertoa hänelle, että join myös alkoholia mutta... Nääh.
Kävelin takaisin mökille, ilman kiirettä, ja yritin painaa paikan mieleeni. No, voisin yrittää, mutta voisin eksyä joka tapauksessa...
Kävelin mökille, ja koputin oveen. Ovi avautui kahdessa sekuntissa.
"BELLA!" Edward huusi, ja halasi minua tiukasti.
"Ed. En voi. Hengittää." kakaisin ulos, ja hän päästi minusta irti.
"Olen niin iloinen että olet turvassa!" hän sanoi, voisit nähdä onnellisuuden hänen silmistään. No, toivoin että hän voi nähdä hämmennyksen minun silmistäni.
"Mitä? Edward, menin syömään lounasta... ja sinä olet iloinen siitä, että olen turvassa?" kysyin, täysin hämmestyneenä.
"Ei hupsu, vaan silloin kun sinä olit kadoksissa! Olin huolesta sairas!" hän sanoi. Luoja, oliko tämä 'hupsu' jotakin minkä he sanovat koko ajan? Aloin olla hieman ärsyyntynyt.
"Minkä ikäinen minä olen, kolme? Vakavasti, menin sairastupaan hakemaan aspiriinia, olin poissa tunnin, ja te tulette hulluiksi ja päätätte tuhota mökin? Ryhdistäydy." sanoin, ja kävelin hänen ohitseen ovesta, nyt jo hieman siistimpään mökkiin. Menin istumaan sängylleni.
"Mutta me olimme huolissamme sinusta Bella! Sinä et ymmärrä!" hän huusi takaisin, ja huomasin, että olimme ainoat henkilöt mökissä.
"Joo, joo. Missä muut ovat?" kysyin, välittämättä hänen homoudestaan.
"He menivät tekemään... öh... asioita." hän mumisi. Okei, muutin mieleni. En ole kolme-vuotias, hän on.
"Etkö voi vain sanoa, että he menivät käyttämään vessaa?" kysyin häneltä, ja hän punastui.
"Olkoon, he menivät käyttämään käymälää. Oletko nyt iloinen?" hän kysyi, ja katsoi minua.
"Erittäin." vastasin, ja virnistin takaisin. Sitten käänsin selkäni hänelle, avatakseni reppuni, ja ottaakseni kirjani.
Olin kohdassa, jossa Julia ottaa yrttejä, jotka saavat hänet näyttämään kuolleelta. Hän oli juuri laittamassa sen suuhunsa, kun joku avasi oven, kolauttaen sen äänekkäästi, saaden minut hypähtämään paikaltani, ja menettämään keskittymiseni kirjasta.
"Hei jätkät!" Mike tervehti meitä iloisesti, ja meni oman tavarakasansa luo, ja alkoi järjestellä hieman tavaroitaan. Hänen jälkeensä tuli Tyler, joka sanoi hiljaa 'hei' ja hymyili hieman. Sitten hän katsoi Edwardiin, ja sitten minuun, ja sitten takaisin Edwardiin, ja luulen, että näin välähdyksen surua hänen silmissään.
Aloin lukemaan kirjaani uudestaan, ja luin luvun loppuun. Sitten suljin kirjani, ja laitoin sen reppuuni, ja olin juuri ottamaisillani iPodini, ja kuuntelemaisillani musiikkia, kun Mike nousi pienestä tavarakasastaan, ankara hymy kasvoillaan.
"Haluatteko pelata totuutta vai tehtävää?"
-
:D Jep olen täysin samaa mieltä ku edellisessäki kommentissani nimittäin, Mr.Smith on outo. Repesin ihan totaalisest ku Mr.Smith vaa nappas Bellan harteillee ja Bella vaa huus :D :D. Eddie, Teddie ja Mickey oli ihan outoi...
Suomennat mielestäni mahtavasti. Ei valittamista.
Aimtist
PS. Odottelen jatkoa!
-
:DDDDD Huvittavaa! Mr. Fish on vaan niin hauska. Ja toi totuus vai tehtävä, Bellalle, auts :s
Mut hyvää suomennosta, jatkoa vaa ((:
-
Kiitos kommenteista Aimtist ja nnora! :D
Luku 10. Totuus vai tehtävä
BPOV
"Oikeasti, totuus vai tehtävä? Kuulostat yhdeksän-vuotiaalta tytöltä yökylässä." Tyler sanoi, selvästi ärsyyntyneenä Miken ideasta.
"Hei, älä ole ilonpilaaja!" Mike valitti, ja katsoi meitä anelevasti. Vau. En tiennytkään että me olimme iloisia.
"Älkää viitsikö, siitä tulee hauskaa!" hän pyysi, ja katsoi meitä koiranpentu-silmillä.
"Hyvä on." Tyler sanoi, ja Mike katsoi Edwardia. Voi luoja, älä sano...
"Toki, kuulostaa hauskalta." Edward sanoi, ja hymyili minulle. MIKSI? Miksi sinun piti sanoa kyllä? Mike käänsi päänsä minuun päin.
"Bella?" hän kysyi, ja he kolme katsoivat minua, kaikki pyytävästi, jopa Edward koiranpentu-silmiensä kanssa. Voi paska.
"Hyvä on, olen mukana." sanoin, ja huokaisin, kun Mike hurrasi äänekkäästi, ja tanssi pienen juhlatanssin.
"Mutta yhdellä ehdolla, Mike: Ei alastomuutta." sanoin, ja hän lopetti tanssimisen, ja katsoi minua suurilla silmillä.
"Mitä? Mutta se on paras asia totuudessa ja tehtävässä!" hän valitti.
"Te kolme voitte tehdä niin, jos haluatte, mutta minä kieltäydyn." sanoin, ja Mike näytti hieman iloisemmalta.
"Hyvä on." hän sanoi, ja istui alas.
"Okei, kuka haluaa olla ensimmäinen?" Mike kysyi, ja hyppi innoissaan sängyllä ylös, ja alas.
"No... vaikka sinä?" kysyin häneltä, ja hän hymyili jopa enemmän.
"Okei, katsotaan... Tyler, totuus vai tehtävä?" hän kysyi Tyleriltä, ja löi häntä leikkisästi olkapäähän. Tyler kääntyi mulkoilemaan häntä, huokaisi, ja kääntyi takaisin.
"Totuus." hän sanoi, ja Mike näytti hieman pettyneeltä hänen valinnastaan, mutta jatkoi.
"Okei, katsotaan..." hän hiljeni, miettien niin kovaa, että pystyimme todella kuulla hänen aivojensa naksuvan.
"Minä tiedän! Kenen kanssa seurustelisit mieluummin tässä huoneessa, minun vai Edwardin?" hän kysyi, ja virnisti. Tyler näytti selvästi epämukavalta, ja katsoi minuun, silmät huutaen 'apua.' Mutta minä vain kohautin olkapäitäni; hän oli se joka liittyi tähän peliin. Hän katsoi poispäin minusta, alas käsiinsä.
"Luultavasti Edwardin. Hän ei ole niin ruma kuin Mike." hän sanoi, ja sekuntia myöhemmin, Mike oli hyökännyt hänen takaansa tyynyn kanssa. Hän näytti vihaiselta, mutta hän nautti tästä...
"Okei, sinun vuorosi." Mike sanoi Tylerille, lyhyen tyynysodan jälkeen, jonka Tyler voitti.
"Edward, totuus vai tehtävä?" hän kysyi, ja Mike katsoi häneen, virnistellen ilkeästi.
"Niin, armas Eddie poju, kumpi? Totuus vai tehtävä?" hän kysyi Edwardilta. Edward mulkoili häntä jäisillä silmillä, voit oikeasti tuntea miten huone kylmeni, ja sitten hän huokaisi, ja kääntyi pois päin, katsomaan minua.
"Tehtävä." hän sanoi, ja Mike hurrasi, alkaen tanssia juhlatanssiaan uudelleen. Hän näytti siltä kuin olisi ylpeä itsestään, kuten hän olisi todella 'siisti' valitsemalla tehtävän. Katsoin pois päin hänen omahyväisistä kasvoistaan, ja katsoin Tyleriin, joka oli kadonnut ajatuksiinsa. En ollut ainut joka katsoi häneen. Mike katsoi häneen myös, näyttäen siltä että voisi räjähtää kiihtymyksestä. Silmänurkastani näin, että Edward katsoi minuun vieläkin. Oliko kasvoillani jotakin? Ehkä ei, jos olisi, Mike olisi jo nauranut keuhkonsa pihalle. Kenties minun vaatteeni, tai jotain...
"No, mitä sinä laitat hänet tekemään? Nuolemaan lattiaa? Jouksemaan alasti mökin ympäri? Maalaamaan varpaankyntensä?" Mike kysyi, katsoen häneen säkenöivillä silmillä. Se oli tavallaan pelottavaa, jos kysyt minulta...
"Ei Mike, en laita häntä nuolemaan lattiaa, se on ällöttävää!" Tyler huusi hänelle, ja siirtyi hänestä kauemmas. Mike näytti hieman surulliselta hänen sanojensa takia, mutta vain hetken. Sitten hän hymyili uudestaan.
"Sitten, mitä sinä laitat hänet tekemään?" hän kysyi, ja katsoi uudestaan Edwardiin, virnuillen.
"Edward, sinun pitää flirttailla seinälle kaksi minuuttia." hän sanoi, virnistellen korvasta korvaan. Mike alkoi nauramaan hillittömästi, kierien sängyltä alas lattialle. Edward katsoi häneen, sitten Tyleriin.
"Flirttailla... seinälle?" hän kysyi, ja osoitti mökin puuseinää. Tyler hymyili, ja nyökkäsi. Hillitsin itseni etten tekisi niin kuin Mike, kieri lattialle, nauraen kuten hullu. Sen sijaan, kikatin hieman. Edward kääntyi katsomaan minua, mutta yllätyksekseni, hän hymyili myös, vinoa hymyä josta pidän. Sitten hän teki jotain odottamatonta, hän iski silmää. Tunsin miten leukani tippui, päästäen pienen poksahdus äänen, ja hän nauroi minulle. Sitten hän kääntyi Tyleriin päin.
"Sanoit siis, kaksi minuuttia?" hän kysyi, ja Tyler nyökkäsi. Mike, joka oli siirtynyt istuma-asentoon, nousi ylös, ja istui uudestaan sängylle.
"No niin." Edward nousi sängyltään, ja käveli seinän luo.
"Otatko aikaa?" hän kysyi, ja katsoi minuun. Näytin hänelle kelloa ranteessani, ja nyökkäsin. Hän hymyili, ja kääntyi taas seinään päin.
"Sano minulle kun aloitan." hän sanoi, ja minä katsoin kellooni. Okei, vielä viisi sekuntia...
"Nyt." sanoin, ja Edward laittoi toisen kätensä seinälle, silitellen sitä.
"Hei, mikä on nimesi, söpöläinen?" hän kysyi, Miken ja Tylerin ulvoessa naurusta. Tottakai, se oli tavallaan hauskaa, mutta vihasin miehiä jotka kutsuivat naisia 'söpöläisiksi' ja 'murusiksi' ja sellaisiksi. Se tuntuu persoonattomalta. Tiedän ettei seinä ole persoona, joten sen ei tarvitse olla persoonallista, seinät ovat, mitä minä tiedän, ei kovin herkkiä. Mutta silti, tuollaiset lempinimet saavat minut vihaiseksi, vaikka en ole se jota kutsutaan niillä. Mutta ilman lempinimiä, se oli hulvatonta.
"Joten Seinä, missä sinä asut? Metsässä? Mahtava paikka, olen ollut siellä tuhansia kertoja. Ihmettelen, miten en ole tavannut sinua aikaisemmin. Oletko uusi täällä? Vau, mistä lähtien? Kuukauden, sinä sanot... no, olen Edward. Etkö ole kuullut minusta? No, se on harmi, Seinä. Voinko ostaa sinulle juotavaa?" hän kysyi, ja silitti seinää uudelleen. Me kolme olimme nauramassa nyt kuten hullut.
"Sinäkö et juo? Älä viitsi, rentoudu vähän, muru. Anna minun ostaa sinulle yksi, okei?" hän kysyi, ja nojasi seinään. Tyler, ja Mike kierivät lattialla, mutta minä onnistuin jotenkuten pysymään sängyllä.
*Minuuttia myöhemmin*
"Aika loppui." sanoin, ja Edward meni pois seinän luota, kun oli taputtanut sitä viimeisen kerran. Tyler ja Mike nauroivat vieläkin, mutta olivat jotenkin onnistuneet nousemaan lattialta ylös.
"Okei, Edward, sinun vuorosi." Tyler sanoi, kun hän istui sängylle.
Älä valitse minua, älä valitse minua, älä valitse minua...
"Bella, totuus vai tehtävä?" hän kysyi minulta, ja hymyili. HITTO!
Katsoin hänen omahyväisiin kasvoihinsa, ja jatkoin kiroilua pääni sisällä.
"Totuus." sanoin, ja kuulin miten Mike voihkaisi.
"Älä viitsi Bella, ole vähän hauskempi!" Mike pyysi. Ei käy.
"Mike, hän valitsi totuuden, anna hänen saada totuus!" Tyler sanoi, puolustaen minua. Tein henkisen muistutuksen, minun pitäisi kiittää häntä myöhemmin.
"Hyvä on." hän mumisi, ristien kätensä, mutristaen huuliaan. Hän näytti neljä-vuotiaalta... karmivalta neljä-vuotiaalta...
Katsoin takaisin Edwardiin, joka katsoi minuun, miettien kysymystäni, luultavasti...
"Okei Bella. Kerro meille tyypeistä joiden kanssa olet seurustellut." hän sanoi, ja hymyili. Minä vihaan sinua...
Mike voihkaisi, näyttäen tylsistyneeltä, ja pettyneeltä, ja Tyler näytti... innostuneelta? Mietin miksi hän innostuu rakkauselämästäni...
"No, minulla on ollut vain yksi poikaystävä, Jacob. Hän asuu La Pushin reservaatissa." sanoin.
"Mitä tapahtui?" Tyler kysyi, näyttäen jopa enemmän kiinnostuneelta kuin äsken.
"No, yksi päivä, hän vain muuttui. Hän ei ollut enää Jake jonka tunsin, joten minä jätin hänet." sanoin yksinkertaisesti. Jake oli jo unohdettu muisto.
"Okei, Eddie poju, sinä sait vastauksen kysymykseesi, nyt on Bellan vuoro." Mike sanoi, ja katsoi minuun, uudelleen innostuneena. Edward mulkoili häntä.
"Älä. Kutsu. Minua. Noin." hän sanoi hammasta purren, mulkoillen häntä vihaisesti. Mike ja Tyler molemmat perääntyivät hänen äänestään, ja minä vapisin. Miksi kukaan ei saanut kutsua häntä Eddieksi? Hänelle olisi pari kysymystä...
"Rauhoitu jätkä; rentoudu, minä laskin leikkiä." Mike sanoi, ja piti käsiään ylhäällä, luovuttaen. Tyler kääntyi minuun päin.
"No, hän puhuu asiaa; sinun vuorosi Bella." hän sanoi, ja kaikki pojat katsoivat minuun. Huokaisin.
"Mike, totuus vai tehtävä?" kysyin, ja hänen silmänsä pilkahtivat ilosta.
"Tehtävä." hän katsoi nopeasti vihaisena Edwardiin, ja katsoi sitten uudestaan minuun. Huokaisin henkisesti, ja aloin miettimään. Tehtävä...
*Pari minuuttia myöhemmin*
"Oletko jo päättänyt, Bella?" Olemme jo melkein nukahtaneet tänne." Mike valitti sadannetta kertaa. Virnistin, tietäen vihdoinkin mitä laitan hänet tekemään.
"Mitä? Mitä!" hän kysyi, ja hyppi ylös, alas sängyllä. Katsoin häneen, ja virnistin ilkeästi.
"Sinun pitää suudella Edwardia." sanoin, ja osoitin Edwardia. Luulen että tämä veto saisi hänet iloiseksi, koska hän on homo, ja niin edespäin. Hän näyttää hieman ujolta, joten ajattelin että voisin auttaa häntä.
"MITÄ?" Mike ja Edward huusivat yhteen ääneen. He molemmat katsoivat kauhuissaan minuun, sitten toisiinsa, ja he molemmat perääntyivät inhoavina. Tyler vain nauroi.
"Tee se vaan, sinä olit se joka valitsi tehtävän, hyväksy nyt mitä saat." hän sanoi Mikelle, ja nauroi uudestaan. He molemmat nousivat ylös, ja katsoivat toisiaan inhoavasti. Sitten näin, miten Mike päätti. Luulen, että hän ei halunnut näyttää heikolta, tai jotain. Hän otti pari askelta, jotka erottivat heidät, ja otti Edwardin kauhistuneet kasvonsa käsiinsä. Hän näytti inhoavalta, kuten aikaisemminkin, mutta hän teki sen. Hän nojautui Edwardin kasvoja päin, ja suuteli häntä. Se ei ollut intohimoinen suudelma; se näytti jokseenkin siltä, että rupikonna, jonka nimi oli Mike, suuteli puuta, jonka nimi oli Edward. Se kesti neljä sekuntia, sitten Edward vastasi, ja tuli takaisin maanpinnalle, ja työnsi hänet pois. Mike kaatui lattialle, ja Edward juoksi pienen pöydän luo, missä oli vettä, ja huuhteli suutaan.
*Parin minuutin jälkeen*
"VOISIMMEKO me jatkaa peliä? Lopettakaa jo siitä suudelmasta valittaminen!" Tyler huusi, ja vihdoinkin molemmat pojat hiljenivät.
"Mike, nyt on sinun vuorosi, muistatko?" hän kysyi, ja Mike huokaisi.
"Okei, Eddie poju, totuus vai tehtävä?" hän kysyi, ja katsoi Edwardiin, virnuillen.
"NYT RIITTI!" Edward huusi, ja hyppäsi sängyltään, tarttuen Mikeä paidasta, ja kiskoi hänet ovelle, sulkien sen perässään.
Minuutti kului, ja pojat palasivat huoneeseen. Miken vasen silmä oli mustana, ja hän näytti... no, hakatulta.
"Sinun vuorosi, Mike." Edward sanoi, ja istui sängylleen, virnistellen.
"Jos et muista, kysyin, jo sinulta; totuus vai tehtävä?" Mike sanoi, purren hammasta, mulkoillen häntä.
"Ai niin, totuus, luultavasti." hän sanoi, ja kohautti olkapäitään, virnuillen.
"Miksi kukaan ei saa kutsua sinua 'Eddieksi'?" hän kysyi, ja Edwardin virne katosi, yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
"No, se on lempinimi jonka vanha ystäväni antoi minulle." hän sanoi yksinkertaisesti, ja arvioiden hänen äänestään, tämä keskustelu oli ohi.
"Okei, minun vuoroni." Tyler sanoi nopeasti. "Mike, totuus vai tehtävä?" hän kysyi, ja katsoi Mikeen.
"Totuus." hän sanoi, ja me kaikki ymmärsimme miksi.
"Oletko sinä koskaan pukeutunut stringeihin?" hän kysyi, ja Mike punastui kuten hullu. Me kaikki katsoimme häntä, silmät suurina.
"No, kerran, mutta se oli tehtävä!" hän sanoi, piilotellen tomaatinpunaisia kasvojaan.
"Joo, niinpä niin..." Tyler mutisi. Sitten hän kääntyi Edwardiin päin, joka nauroi Mikelle.
"Edward, sinun vuorosi." hän sanoi, ja Edward lopetti nauramisen. Sitten hän kääntyi minuun päin.
"Bella, totuus vai tehtävä?" hän kysyi, ja katsoi minua, vinon hymynsä, ja ystävällisten, vihreiden, säkenöivien silmiensä kanssa. Melkein hukuin niihin silmiin. Silloin asiat menivät väärin. En tiedä miten se tapahtui, mutta hänen silmissään tuntuu olevan joku, outo hypnoottinen voima. Ja minä puhuin ajattelematta.
"Tehtävä." sanoi, huumaantuneena. Mike hurrasi sängyltään, ja Tyler vihelsi matalasti. Edward hymyili jopa enemmän. kun vihdoin ymmärsin, mitä sanoi, puristin käteni suulleni shokissa. Katsoin häneen silmät suurina, peläten mitä hän suunnitteli. Sitten hän avasi suunsa ja puhui.
"Tehtäväsi on suudella minua."
-
Oi... söpöä, Edward :)
Mut siis kaikin puolin täydellistä käännöstä ja loistava luku jälleen. Mä en edes viitsi alkaa lainailemaan parhaita kohtia, koska joutuisin lainaamaan koko ficin xD Jatkoa odottelen. (:
nnora
-
Oiii! Ihana Edward<3 ;D Aika hulvaton oli kyllä toi seinälle flirttaileminen =))
Hyvin on suomennettu jälleen, joten jatkoa vaan! ;))
-
Mä niin repesin tota lukies. Herran jumala! Aivan paras luku. Kaikista PARAS!!! Seinälle flirttailua + Miken suutelua + Miken hakkaamista = IHAN PARAS LUKU!
Käännät hyvin ja nopeesti. Siitä kiitos!
Aimtist
-
Ihana ihana ihana<3
Tykkään niiin paljon<3
Jatkoa piaaannn<3
-
sulla on ihanan nopee tahti suomentaa tätä <3 vaikka vois niitä lukui tulla nopeemminki ku oon niin rakastunu tähän ficciin <3 :D kirjoitusvirheitä en löytäny :)
voi ed-parkaa ku bells ei muista :(
seinälle flirttailu :D repesin pahasti lukiessa... pikkuveli kattoo mua sillee ku oisin tyylii joku kreisi tiedemies :DD
mut kiitos siis ja jatkoo pian <3
- jasu
-
Uusi lukija ilmoittautuu! :DD
Tää on oikeesti ihan paras ficci ikinä, varsinkin toi kymppiluku on niin mahtava 8''D
Seinälle flirttailua, Miken suutelemista, Miken hakkaamista... Aika mahtia ;DD
Ja voi ku Edi on söpö ♥
Eli siis jatkoa!
-
Uusia lukioita! Mahtavaa! ;D
Luku 11. Suudelma
BPOV
"M-m-m-mitä?" minä änkytin, ja katsoin häntä silmät suurina. Mitä? Miksi hän haluaisi minun suutelevan häntä? Hän on homo, niinhän?
"Sanoin, että tehtäväsi on suudella minua." Edward sanoi uudestaan, ja hymyili vinoa hymyään, mikä normaalisti sai minut tuntemaan lämpöä sisälläni, sai minut nyt värisemään, ja menemään kylmäksi. Mike ja Tyler katsoivat minua, haluten vastauksen.
"Älä viitsi, Bella! Sinä laitoit minut suutelemaan häntä, eikö niin? Tämä on kosto!" Mike sanoi ilkeästi, ja virnuili. Tyler ei sanonut mitään, mutta näytti... iloiselta? Okei, outoa...
Kaikki huoneessa olevat katsoivat minua, katseet polttaen ihooni.
"Et voi päästä pois; sinä suostuit pelaamaan, eikö? Ja sinä valitsit tehtävän, joten sinun pitää vain tehdä se." Mike sanoi, ja päättelemällä hänen äänestään, hän ei päästäisi minua pois tästä...
Tyler nyökkäsi yhteisymmäryksessä, ja Edward vain katsoi, odottaen vastausta. Mietin mitkä mahdollisuudet minulla oli päästä pakoon. Pääsisin luultavasti vain kymmenen metriä, sitten kaatuisin, ja murtaisin jalkani, tai jotain...
"Et voi juosta karkuun, me saisimme sinut kiinni." Mike sanoi, kuten hän lukisi ajatuksiani. Huokasin, ja riiputin päätäni. Hitto, miksi minun piti valita tehtävä? Se ei ole reilua, kun joku on hypnotisoimassa sinua katseellaan. Miksi sitä vastaan ei ole lakia? Sen pitäisi olla laitonta...
Huokaisin uudestaan, ja katsoin Edwardiin. Hänen hymynsä oli poissa, ja hän katsoi minua kuin yrittäisi tajuta jotain. Voihkaisin, ja nousin sängyltäni. Mike ja Tyler alkoivat hurraamaan, mutta lopettivat nopeasti, kun käännyin mulkoilemaan heitä.
Kävelin hitaasti Edwardin sängylle, joka oli suunnilleen kahden askeleen päässä, ja katsoin hänen omahyväiseen naamaansa. Suljin silmäni, ja hengitin syvään.
Se on vain suudelma, Bella. Sinulla oli tapana suudella Jakea koko ajan, muistatko? Sitä paitsi, sinä laitoit Miken ja Edwardin suutelemaan, eikö niin? Tämä on sama asia. Älä ole lapsellinen, vaan tee se jo! ääni päässäni sanoi, ja voihkaisin henkisesti. Ääni oli oikeassa.
Avasin silmäni, ja katsoin alas hänen smaragdisiin silmiinsä, jotka katsoivat minua. Siirsin käteni hitaasti hänen kasvoilleen, yrittäen saada itselleni aikaa. Hän istui sängyllään, liikkumatta. Koko mökki oli hiljaa, ainut ääni kuului hengityksestä.
Nojauduin alas päin, katsoen häneen koko ajan. Sitten, nojauduin, ja huulemme kohtasivat.
Tunsin pienen kipinän, kun huulemme kohtasivat; miellyttyvä tunne vilisi sisälläni. Suljin silmäni ja huulemme liikkuivat samaan aikaan. Tuntui oikealta tehdä näin. Tunsin otakin, mitä en ollut tuntenut koskaan ennen, mutta en tiennyt mikä tunne se oli. Edward siirsi kätensä hiuksiini, ja silitti hellästi. Tunsin miten ruumiini suli, saaden jännittyneen kehoni rentoutumaan...
Yhtäkkiä, kuulin miten joku avasi oven. Avasin silmäni järkyttyneenä ja hyppäsin kauemmaksi Edwardista, laskeutuen omalle sängylleni, ja käänsin pääni äänen suuntaan.
Ovella, oli pitkä poika, jolla oli lyhyet vaalean ruskeat hiukset. Hän näytti lievästi panikoivalta, ja stressaantuneelta, ja hänen ruskeat silmänsä katsoivat suurina meihin. En muistanut hänen etunimeään; tiesin vain että hänen sukunimensä oli Miller.
"Mitä sinä teet täällä, James?" Tyler kysyi, nousi sängyltään, ja käveli hänen luokseen. James, se hänen nimensä oli, James.
James katsoi Tyleriin, sitten Edwardiin, ja sitten minuun.
"Olen pahoillani, jos keskeytin jotain, mutta minun pitää kysyä teiltä jotain." James sanoi ujosti, ja minä punastuin. Mike katsoi häntä syyttävästi, silmät huutaen; 'Kyllä, sinä keskeytit jotain, ja sinä tulet maksamaan siitä...' Edward kurottautui, ja läimäytti Mikeä takaraivoon.
"Auts!" hän sihahti, ja mulkoili Edwardia, mutta hän katsoi Jamesia.
"Onko kukaan teistä nähnyt Victoriaa?" hän kysyi meiltä, katsoen minua suoraan silmiin kysyessään.
"Victoria Foxia?" Edward kysyi, ja James nyökkäsi avuttomana.
"Anteeksi, en ole." hän sanoi, ja pudisti hitaasti päätään.
"En minäkään." Mike sanoi, ja Tyler pudisti vain päätään. Sitten, hän katsoi uudestaan minuun.
Tiesin kuka Victoria oli. Hänellä oli kiharat, punaiset hiukset, ja hän oli yhdessä Jamesin kanssa.Hän ei ollut bimbo, kuten muut tytöt. Hän ja James olivat yleensä keskenään, joten en tiedä hänestä paljoa.
"En ole nähnyt häntä, miksi kysyt?" kysyin, ja James katsoi alas käsiinsä, näyttäen nyt huolestuneemmalta.
"No, hän sanoi, että hän tarvitsi hieman raikasta ilmaa, joten hän lähti mökistä, sanoen että hän tulee nopeasti takaisin, mutta se tapahtui tunti sitten..." hän hiljeni peloissaan.
"Oletko kertonut Mr. Smithille?" Edward kysyi, ja James pudisti päätään.
"Olin menossa, mutta en löytänyt häntä."
Edward nousi sängyltään, ja käveli Tylerin ja Jamesi luo.
"Minä ja Tyler voimme auttaa sinua etsimisessä." hän laittoi kätensä Jamesin olkapäälle, ja James nyökkäsi kevyesti.
"Tulen teidän kanssanne." Mike sanoi, nousi Tylerin sängyltä, ja käveli heidän luokseen.
"Mistä olet etsinyt?" Tyler kysyi.
"Ruokalasta, keittiöstä, vessoista, suihkuista, ja kaikista mökeistä." James vastasi jäykästi.
Edward katsoi alas seinään, jolle hän oli flirttaillut puolituntia sitten, kadoten ajatuksiinsa. Sitten hän nosti päänsä ylös.
"No niin..." Edward alkoi selittää suunnitelmaansa.
*Pari minuuttia myöhemmin*
"Tajusitteko?" Edward kysyi, ja he kolme nyökkäsivät, kuten minäkin.
"Okei, mennään." hän sanoi, ja he alkoivat kävelemään ovea päin. Nousin sängyltäni, ja aloin kävelemään myös ovelle, mutta juuri kun olin kävelemässä ovesta ulos, joku pysäytti minut.
"Sinä et ole tulossa." Edward sanoi, ja työnsi minut mökkiin. Katsoin häneen otsaa rypistäen.
"Olenpas." sanoi, ja kävelin taas ovelle, mutta hän oli ovella ennen minua, estäen minua.
"Ei, et ole." hän sanoi, ja minä yritin työntää hänet pois, mutta hän ei liikahtanut tuumaakaan.
"Liiku. Nyt." sanoin hammasta purren, ja katsoin ylös hänen ankariin kasvoihinsa. Miksi hänen piti olla itsepäinen? Henkilö oli kadonnut, herranjestas!
"Ei, en liiku. Nyt VOISITKO pysyä mökissä, en halua olla huolia että eksyt metsään, kun etsin Victoriaa." hän sanoi, ja hänen äänensä oli ankara, ja vaativa, mutta hänen silmänsä olivat anelevat. Katsoin alas lattiaan.
"Hyvä on." sanoin kuin viisi-vuotias. Hän nauroi, ja pörrötti hiuksiani.
"Tulen heti takaisin." hän sanoi, ja sulki oven naamalleni. Voi, tuo pask-
En ajatellut loppuun; kävelin vain ikkunalle, katsoen ulos.
Edward oli kaukana poissa. Heh, sanoin että voin pysyä mökissä, mutta en kuinka kauan. Kävelin ovelle, ja lähdin mökistä. Hän oli oikeassa siinä että eksyn todella helposti, mutta se ei ollut hänen ongelmansa, vaan minun.
Kävelin polulle, joka johti sairastuvalle. Metsä oli jopa hämärämpi kuin aikaisemmin päivällä, ja se näytti- OHO! Toinen lepakko! Vau... siistiä...
Kun olin katsonut lepakkoa vähän aikaa, menin polulle, joka johti synkkään metsään.
EPOV
"Kiitos vielä kerran siitä, että löysit hänet." James sanoi, ja halasi Victoriaa. Hän hymyili minulle, mutta hän näytti väsyneeltä; en voi syyttää häntä. Löysin hänet metsästä, järven luota, tajuttomana. Kun hän heräsi, hän ei muistanut mitään. Hän tiesi vain olevansa peloissaan.
Kävelin mökillemme, Tyler ja Mike perässäni. Mietin miten Bella voi. Bella... Se suudelma oli jotain... Tuntui kuin me olisimme olleet ainoat olemassa koko universumissa.
Kävelin mökkiin, ja älysin että se oli tyhjä.
"Bella?" kutsuin tyhjään mökkiin, tietäen etten saisi vastausta. Miksi hän ei tehnyt mitä sanottiin?
BPOV
Kun kävelin polulla, näin yhtäkkiä pienen valon kaukaisuudessa.
Sairastupa, älysin. Toivottavasti joku on siellä, ajattelin, ja kävelin hieman nopeammin. Edward oli ollut oikeassa, metsään meneminen ja eksyminen ei ollut hyvä idea...
Kävelin hieman nopeammin, ja kaduin sitä hetkeä myöhemmin. Kaaduin uudestaan. Huokaisin, ja yritin nousta hitaasti maasta, kun kalpea käsi ilmestyi äkkiä eteeni, ja minä kirkaisin.
EPOV
"Hän meni varmaan sairastuvan polulle; se on ainut jonka hän tietää." sanoin muille, ja lähdin juoksemaan. Metsä oli synkkä, mutta se ei hidastanut minua. Sitten kuulin Bellan kirkaisun.
BPOV
"HEMMETTI, SINÄ PELÄSTYTIT MINUA IHAN HELVETISTI!" huusin Mr. Smithille, samalla kun otin hänen kädestään, ja hän auttoi minut maasta.
"Anteeksi Stacy, en tarkoittanut pelästyttää sinua ihan helvetisti, halusin vain auttaa sinua." hän sanoi rauhoittavasti ja hymyili minulle ystävällisesti. Hengitin syvään pari kertaa, yrittäen rauhoittua, onnistumatta.
"Mitä sinä teet täällä?" kysyin, ja hän hymyili jopa leveämmin.
"Sain pienen päänsäryn, joten menin hakemaan aspiriinia." hän sanoi yksinkertaisesti. "Mitä sinä teet täällä, neitiseni?" hän kysyi, ja rypisti otsaansa, hymy kadoten. Olin juuri vastaamassa, kun jokin pysäytti ja pelästytti minut.
"BELLA!" tuttu ääni huusi takaani, hypähdin ja käännyin, löytäen, kenet muunkaan, kuin itse Edwardin.
"Miksi lähdit mökistä?" hän kysyi, vihaisella, mutta hengettömän hiljaisella äänellä.
"Niin, miksi?" Kala kysyi, ja katsoi minua ihmeissään.
Huokaisin, ja käännyin Edwardiin päin.
"Samasta syystä kuin sinä, etsimään Victoriaa." sanoin yksinkertaisesti, tietäen että hän oli vihainen, koska en ollut kuunnellut häntä.
"Mitä?" Kala kysyi, ja Edward kääntyi häneen päin.
"Yksi oppilaista, Victoria Fox, katosi, mutta olimme tarpeeksi onnekkaita löytääksemme hänet metsästä, mutta hän oli tajuton, eikä muistanut mitä hänelle oli tapahtunut." Edward kertoi Mr. Smithille, mutta kuulosti pikemminkin siltä että hän syytti häntä.
"Voi ei, miten kamalaa." hän sanoi.
"Onko hän kunnossa?" kysyin Edwardilta. Hän kääntyi, ja katsoi minua silmiin.
"Kyllä, hän oli hieman järkyttynyt, mutta hän ei ollut vahingoittunut millään tavalla." hän sanoi, ja tunsin miten pystyin hengittämään helpommin. Hän oli kunnossa, hyvä.
"Mennään takaisin mökille, eikö niin?" Smith kysyi, ja hymyili minulle ystävällisesti, samalla kun laittoi käden selälleni, ja johdatti minut mökeille, Edward heti perässä.
*Myöhemmin*
"Okei lapset, menkäähän nukkumaan." Mr. Smith sanoi, ja sulki mökkimme oven. Haukottelin vastahakoisesti, ja kävelin repulleni, ottaen pyjamani, ja pesupussini.
"Menen hetkeksi kylpyhuoneeseen." sanoi, ja kävelin mökistä ulos, kylpyhuoneita, ja vessoja päin.
Kävin nopeasti suihkussa, pesten hiukseni mansikka shampoollani. Sitten otin pyjamani, mikä oli verryttelyhousut, ja T-paita. Sen jälkeen, harjasin hampaani. Kun olin valmis, kävelin takaisin mökille. Kylmä ilma sai minut värisemään, ja kävelin hitaasti pimeässä, tahtomatta kompastua ja kaatua uudelleen. Mutta olin nopeasti mökillä.
Avasin oven, ja astuin sisään, mutta juuri kun tein sen, pari käsiä peittivät silmäni.
"Hei!" huusin, ja yritin saada kädet pois silmiltäni, mutta ne eivät liikkuneet.
"Sinun valintasi. Jos haluat nähdä Miken alastomana, ja pelästyä hengiltäsi, päästän heti irti, luulen että Mikellä ei ole mitään sitä vastaan, niinhän?" Edwardin ääni sanoi vierestäni.
"Hei!" Mike sanoi jostain päin huonetta, ja Tyler nauroi. Sitten, valo tuli silmiini, ja Edwardin kädet olivat poissa. Käännyin katsomaan häneen.
Hän seisoi vieressäni, verryttelyhousuissa, paidattomana. Punastuin punaiseksi kun näin sen, ja käännyin pois päin. Hän naurahti, ja käveli sängylleen.
"Anteeksi, minulla ei ollut aikaa ottaa paitaa." hän sanoi, ja minä käännyin ympäri, ja näin kun hän otti valkoisen T-paidan. Kävelin sängylleni, ja laitoin pesupussini ja vaatteeni reppuuni. Sitten menin istumaan sängylleni. Silloin muistin jotakin.
"Mike, missä sinä nukut?" kysyin häneltä. Hän kääntyi minuun päin, ja virnisti.
"Aioin kysyä jos voisin nukkua kanssasi." hän sanoi, ja virnuili enemmän. Minun ei tarvinnut lyödä häntä tyhmän vitsin takia, Tyler teki sen puolestani.
"Mutta vakavasti, missä aiot nukkua?" kysyin uudestaan.
"Miten olisi lattia?" Edward ehdotti. Tyler ja minä nyökkäsimme.
"Hei! Tuo on ilkeää! Lattia? Haloo!" hän sanoi, ja katsoi heitä, anelevana, ja syyttävänä.
Me kaikki katsoimme toisiimme, kommunikoiden hiljaa. Sitten me kaikki katsoimme uudestaan Mikeen.
"Mike, se on joko lattia, tai metsä; valitse." Edward sanoi.
"Hyvä on." hän mumisi, ja käveli kaapille hakemaan makuupussia.
*Pari minuuttia myöhemmin*
Mike laittoi valot pois, ja meni makaamaan makuupussiinsa, mumisten itsekseen.
"Hyvää yötä." sanoin, ja haukottelin. Mike mumisi jotakin vastaukseksi.
"Hyvää yötä." Tyler ja Edward sanoivat väsyneenä yhteen ääneen.
Ei kestänyt kauan kun Mike oli jo unessa. Pari minuuttia myöhemmin, hän kuorsasi hiljaa. Katsoin kattoon, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota ärsyttävään ääneen taustalla, jotta saisin unta, mutta ei kestänyt kauan kun nukahdin.
Se oli ensimmäinen yö jolloin näin unta Edward Cullenista.
-
Juu, en siis todellakaan ymmärrä miksi luen juttuja näin myöhään, mutta oli pakko tulla kommaamaan ;D Juu hupaisalta vaikutti... Hyvä että Vicky löytyin mut toi Bellan antama lempinimi Mr. Smithille, kala? Ei oo tosi! :D Mutta kiva kun sait jatkoa tänne... :D
Jatkoa odotan, sajusa
-
Vautsi, ihan sairaan hyvä tarina! Kiitti kun jaksat kääntää ;)
Mutta toi Kala on aika karmiva :D
-
Jatkoa, jatkoa taas tuli jatkoa. Rallarallaraa.
??? Pahoittelen äskeistä mielenhäiriötä, ei tule toistumaan. Mutta....JES!!! Jatkoa tuli! Oikeasti en ymmärrä, miten pystyt kääntää tätä näin nopeesti. Kauaa ei tartte kaipailla jatkoo ku sitä jo tulee. Ja se on mahtavaa, mahtavampaa, mahtavinta! (Sori oli tänää äikän koe ja noi positiivi, komparatiivi ja superlatiivi jäi vaa päähän. Pahoittelen myös siis ilmiselvää valehteluani >:(, koska lasken ainakin itse tuon myös mielenhäiriön piikkiin :D)
Noniin palataanpa asiaan. Luku oli hyvä (esim Bellan ja Edwardin suudelman takii) mut ei viel lempparini. Kommaan edellisii sillä Mr. Smith/Fish ( ;D) on hiaman karmiva, mutta mielestäni myös kiinnostava hahmo. Yksi syy voi olla se, etten oikeestaa pysty kuvitteelee Mr. Smithiä.
Niipä nii, mut nyt lopetan tämän häiritsevän romaanin mittaisen kommentin kirjottamisen, suurin osa kun tästä kommentistani on vain randomia sekoilua. Ai niin vielä:
Jatkoo!
Aimtist
-
Hei, miksen mä ole huomannut tätä ollenkaan aikaisemmin? Tässä on mun mielestä tosi hyvältä vaikuttava juoni, joten mä ihmettelen kuinka mä en ole yksinkertaisesti nähnyt tätä... ???
Siis joo, tässä on ihan mielettömän huippu juoni (voiko noin ees sanoa?) ja mä oon ihan 100% varma että se "kala" tekee jotakin niille tytöille kun ne kerran aina välillä herää muistittomina ja pelokkaina. Se on vaan niin epäilyttävä tyyppi. Ja miksi oi miksi se kutsuu Bellaa Stacyksi?? Ihme tyyppi. Mä todella toivon että se saa ansionsa mukaan.
Edward on tässä ficissä ihan luvattoman ihana. Siis kun sen ylihuolehtivaisuus menee nyt tosi paljon riman yli nii se on suloista (mä en kamalasti tykkää sellasesta hillityn ylihuolehtivasta Edwardista, se vaan on... miten sen nyt sanois, liian vähän epäaito). Ja Bella on tollanen ihQ bimbo vaikka oikeestaanhan se on bimbon vastakohta omien sanojensa mukaan... Mike on Mike ja sillä hyvä, ja Tyler on ihana kun se ei oo niin ärsyttävä kun kirjoissa. Siis mitä siitä nyt niistä pienistä maininnoista saa selville. Tää Tyler on kivempi. :D
Sitten suomentamiseen. Sulla on ilmeisesti beta? Se on hyvä, vaikka kyllä noita virheitäkin löytyy vielä aika lailla. En ole alkuperäistä tarinaa lukenut, joten en voi ruveta sen puoleen mitään sanomaan, mutta suomennoksessa ainakin aikamuoto hyppii välillä menneestä preesensiin ja takaisin, mikä on vähän häiritsevää. Samoin kuin se, että jos vuorosana päättyy pisteeseen ja sen jälkeen tulee ns johtolause, vuorosanaan ei laiteta pistettä vaan pelkästään pilkku lainausmerkkien ulkopuolelle. Sen sijaan huuto- ja kysymysmerkit sekä kolme pistettä tulevat lainausmerkkien sisälle, jolloin pilkkua ei laiteta. Tällaisia pienen pieniä ohjeita, älä pahastu. ;) Ajattelin kerrankin antaa jollekin rakentavaa.
Selvä, tämä on ensimmäinen suomennoksesi. Kun ajattelee mitä siitä tulisi jos itse alkaisin jotakin tarinaa tästä ykskaks suomentamaan, niin pakko sanoa että voi ie, mies, kyllä sä saat olla itestäs ylypiä. Että siihen malliin, mua ihan pelottaa ajatella mihin sä tästä vielä kehityt... :o
Mutta että siis, Salla tuli, luki ja kommentoi, nyt lähtee häpeillen tiehensä odottamaan seuraavaa osaa. ::)
-
Kiitos kommenteista sajusa ja Catwoman!
Aimtist: Pystyn kääntää tätä näin nopeesti koska multa puuttuu muu elämä ;D
Salla: Ei oo betaa, joten virheitä löytyy juu :-[. Enkä oo älynny kiinnitää huomiota aikamuotoihin, sori!! :-[.
Luku 12. Rotta
BPOV
"Bella, herää." Edward kuiskasi jostakin. Voihkaisin, ja käännyin pois päin hänestä, haluten enemmän kuin mitään, mennä takaisin nukkumaan. Sitten, tunsin hänen hengityksensä naamallani.
"Bellie, herää nyt unikeko, tai myöhästyt muuten." hän kuiskasi korvaani. Avasin järkyttyneenä silmäni, ja nousin istumaan suoraan sängyssäni. Käännyin katsomaan hänen huvittuneita kasvojaan.
"Anteeksi Bellie, en tarkoittanut säikäyttää sinua, mutta meidän pitää mennä." hän sanoi, ja taputti kelloaan. Hmmm... tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän kohtauksen aikaisemmin...
Takauma *swoosh*
"Bellie, herää unikeko, tai myöhästyt muuten." pojan ääni kuiskasi korvaani. Avasin silmäni, ja katsoin häneen järkyttyneenä. Hänen vihreät silmänsä katsoivat minuun.
"Anteeksi Bellie, en tarkoittanut aiheuttaa sinulle sydänkohtausta, mutta se on totta, että meidän pitää lähteä jos emme halua olla myöhässä." poika sanoi uudestaan, ja hymyili vinoa hymyä.
"M-m-m-miten sinä pääsit tänne?" kysyin, ja yritin hengittää.
"Ikkunastasi, hupsu. Pue nyt, odotan alakerrassa." hän sanoi, taputti päätäni, ja katosi ovestani. Katsoin häntä ihmeissäni. Sitten punastuin. Miten kauan hän oli katsonut nukkumistani? Nousin sängystäni, ja puin itseni valmiiksi toiseen kylmään päivään *********
"Kiirehdi Bellie, me myöhästymme!" poika huusi alakerrasta. Otin koulureppuni, ja laitoin sen olkapäilleni kun juoksin alakertaan, mutta kompastuin viimeisellä portaalla. Suljin silmäni, valmistautuen iskuun, mutta joku nappasi minut. Katsoin ylös nähdäkseni, kuka se oli. Poika oli siinä, nauraen.
"Bellie, olet niin kömpelö..."
Kömpelö...
Kömpelö...
Kömpelö...
Takauman loppu *swoosh*
Taas tuo elokuva... minkäköhän niminen se on? Ja milloin olen nähnyt sen? Ja mitä tytön oli tarkoitus sanoa? Toinen kylmä päivä... missä?
"Bella? Bella!" Edwardin ääni kaikui mökissä, ja minä pääsin pois transsistani. Käännyin katsomaan häntä. Hänen vihreät silmänsä katsoivat minuun, huolestuneina, mutta kun katsoin häneen, hän näytti rauhoittuvan hieman.
"Vihdoinkin sinä olet takaisin maanpinnalla. Pukeudu Bella, meidän pitää mennä aamupalalle." hän sanoi, ja minä nyökkäsin. Nousin sängyltäni, ja menin repulleni hakemaan puhtaita vaatteita.
"Minä... öh... odotan ulkona." hän sanoi, ja kuulin miten ovi sulkeutui. Mietin, miten myöhässä olin...
Avasin reppuni, ja järkytyksekseni, iso lihava rotta hyppäsi ulos repustani. Katsoin kun se juoksi toiselle puolelle huonetta, näyttäen kauhistuneelta. Oi, pikku raukka, ajattelin, ja menin sen luokse hitaasti, haluamatta säikäyttää sitä.
Se peruutti pois päin minusta, mutta pahensi vain omaa tilanettaan, päätyessään huoneen nurkkaan. Kävelin hitaasti lähemmäksi, ja kumarruin alas varovasti, en halunnut tulla purruksi.
Se ei liikkunut kun nostin sen, halvaantunut järkytyksestä, luulisin. Silitin sitä hitaasti, ja menin oven luo. Avasin sen vapaalla kädelläni, ja näin miten Edward seisoi selkä minuun päin. Hän kääntyi, ja hymyili minulle, ja oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen silmänsä siirtyivät käsiini, ja hän jähmettyi. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi, ja hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
"Mitä nyt?" kysyin häneltä, mutta hän ei vastannut, hän vain seisoi siellä, ja katsoi käsissäni olevaa rottaa. Sekö se oli? Rotta?
"Se on okei, sinun ei tarvitse olla peloissasi." sanoin, ja liikutin rottaa käsissäni lähemmäs häntä; iso virhe.
Hänen silmänsä suurenivat, ja hän alkoi huutamaan, ja juoksi metsään. Jo valmiiksi pelästynyt rotta meni jopa enemmän suunniltaan, ja puri sormeani päästäkseen pakoon. Pudotin sen, ja näin miten se juoksi metsään, samaa tietä mitä Edward oli juossut. Katsoin sormeeni, johon rotta oli puraissut, ja kirosin.
Edwardin pienen paniikkikohtauksen takia, minulla oli nyt syvä viilto sormessani, josta rotan hampaat olivat painuneet ihooni. Veri virtasi alas sormestani, ja huimaus saapui nopeasti, melkein saaden minut pyörtymään, mutta taistelin pahoinvointia vastaan, ja kävelin takaisin mökkiin pukemaan.
Löysin nenäliinoja repustani käärittäväkseni niitä sormeni ympärille, jotta en saisi verta vaatteisiini, ja yritin hengittää suuni kautta jotta en haistaisi verta. Otin parin farkkuja, ja T-paidan ja riisuin pyjamani. Laitoin farkut ensin, ja olin juuri laittamassa T-paitaa, kun ovi aukesi, äänekkäästi pamahtaen, ja Edward tuli juosten ovesta sisään.
"Olen pahoillani Bella, oletko kunnossa? En tarkoittanut-" hän pysäytti itsensä kun näki minut. Seisoin siellä farkuissani ja rintsikoissani, juuri ottamaisillani paitaa. Hän jähmettyi, ja punastui syvän punaiseksi.
"HÄIVY!" huusin hänelle, ja hän kääntyi nopeasti, ja oli ovesta ulkona, ennen kuin kerkesin sanoa 'pannukakku'.
Kirosin, ja menin heittämään verisen nenäliinan pois, otin toisen nenäliinan ja käärin sen purrun sormeni ympärille. Voisin syyttää rottaa, mutta se olisi väärin, se oli Edwardin syy. Jos hän ei olisi huutanut, en olisi tullut purruksi, ja alkanut vuotaa verta, enkä olisi tarvinnut mennä läpi aamun taistellen pahoinvoinnin kanssa, yrittäen olla oksentamatta.
Kävelin ovelle, ja avasin sen. Hän seisoi siellä, oven ulkopuolella. Lähdin kävelemään ruokalaan päin, Edward heti takanani.
"Olen todella pahoillani Bella, en tarkoittanut..." Edward jaaritteli, yrittäen pyytää anteeksi, mutta jatkoin vain kävelyä, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota häneen. Tämä oli hänen syynsä, joten aioin kohdella häntä kylmästi. Kun saavuin ruokalaan, katsoin ympärilleni. Siellä he olivat, James, ja Victoria. Aloin kävellä heidän luokseen, mutta joku tarttui ranteeseeni, ja pyöräytti minut ympäri.
"Kuuntele." Edward aneli, mutta kiskaisin käteni pois häneltä, ja käännyin Jamesiin ja Victoriaan päin.
"Hei, Bella!" James tervehti minua ystävällisesti, kun kävelin heidän pöytänsä luo. "Ai, ja hei Edward." hän sanoi, ja minä huokaisin. Pitikö hänen seurata minua ympäriinsä kuin hylätty koiranpentu?
"Hei." sanoi, ja käännyin Victoriaan päin. Hän näytti väsyneeltä, kuin hän ei olisi nukkunut viikkoihin.
"Haittaako, jos istun täällä?" kysyin, ja osoitin tyhjää penkkiä.
"Ei, ei yhtään." Victoria sanoi, ja hymyili hieman. Mumisin 'kiitos' ja istuin alas. Edward oli vieläkin takanani; pysyin tuntemaan sen, mikä häiritsi minua. Koska tiesin mitä tapahtuisi jos-
"Hei Edward, miksi et istuisi meidän pöydässämme?" Jessica sanoi keino-äänellään, ja kikatti. Käännyin tuolissani, mutta kaduin sitä heti. Siinä oli koko jengi, kaikki mulkoilemassa minua, ihan kuin he mulkoilivat ensimmäisenä päivänä, kun meidät jaettiin mökkiryhmiin. Käännyin takaisin Jamesiin, ja Victoriaan päin.
"Tulen heti takaisin, menen vain hakemaan aamupalaa." sanoin heille, ja nousin tuolistani, jättäen Edwardin omaan sotkuunsa. Olin melkein ruokapöydillä, kun joku pysäytti minut.
"Voi armas Stacy, mitä sormellesi on tapahtunut?" Kala kysyi, ja katsoi minuun huolestuneesti.
"Minun nimeni on Bella, ja rotta puri sormeani." sanoin, ärsyyntyneenä.
"Ai, no, tule kanssani, niin voin laastaroida sinut." hän sanoi, ja hymyili, mutta se näytti teennäiseltä.
"Se on okei, kyllä minä pärjään." sanoin, ja yritin liikkua, mutta hän pysäytti minut.
"Minä vaadin." hän sanoi, ja hymyili teennäistä hymyään uudelleen.
"O...kei?" sanoin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä, kuin vastaukselta. Hän raahasi minut keittiön suuntaan, ja meni lavuaarin luo.
"Pese se, ja heitä tuo nenäliinä pois. Tulen heti takaisin, käyn vain hakemassa laastarin." hän sanoi, ja katosi ovesta. Tein mitä käskettiin, ja odotin häntä. Hän tuli nopeasti takaisin.
"Ole hyvä rakas." hän sanoi, ja antoi minulle laastarin.
"Ai, kiitos... odota, mitä?" kysyin hämmentyneenä, mutta hän oli jo kävellyt ovesta ulos. Rakas? Okei, tiesin että tuossa miehessä on jotakin outoa, mutta oppilaiden kutsuminen 'rakkaaksi' oli hieman sairasta...
Laitoin laastarin sormeeni, ja kävelin ulos keittiöstä ruokapöydän luo. Otin vain voileivän limsan kanssa, ja kävelin takaisin pöydän luo, jolla James ja Victoria istuivat.
"Hei, anteeksi että kesti niin kauan." sanoin samalla, kun istuin pöytään.
"Ei se mitään, näen miksi pakenit heiltä." James sanoi, ja osoitti pientä bimbo porukkaa joka ympäröi pöytää jolla Edward istui.
"Joo." sanoi, ja otin haukun leivästäni.
"Asiasta toiseen, jätinkö mp3:ni teidän mökkiinne eilen illalla?" James kysyi minulta. Juuri kun hän kysyi, Mike käveli pöytämme ohi, yrittäen naamioida naurunsa yskäksi.
"Ei, en usko. Tulen pian takaisin." kerroin heille, ja seurasin Mikeä.
"Hei muru, miten menee?" hän kysyi, ja yritti näyttää siistiltä, mutta epäonnistui surkeasti.
"Lopeta Mike," sanoin, ärsyyntyneenä. "Onko sinulla mitään tekemistä Jamesin hävinneen mp3 kanssa?" kysyin häneltä, ja hän virnisti ilkeästi.
"Eeeeeeeehkä." hän sanoi, ja virnuili jopa enemmän.
"Mike, sinä tiedät että voin saada molemmat, Edwardin ja Tylerin hakkaamaan sinut, joten kerro." sanoin, yrittäen kuulostaa uhkaavalta. Todellisuudessa, minulla ei ollut hajuakaan saisinko heidät hakkaamaan hänet, mutta toivoin niin.
"Hyvä on, se olin minä, mutta en anna sitä takaisin," hän sanoi. "Paitsi...paitsi jos suutelet minua." hän sanoi, ja virnisti ilkeästi.
"Siksikö, koska suutelin Edwardia eilen tehtävän takia?" kysyin häneltä otsaani rypistäen.
"Bingo." huokaisin. Tuolla jätkällä on ongelmia.
"Joten, mitäs sanot muru? Suutelet minua juuri nyt, juuri tässä, sen luuserin mp3:n takia." hän sanoi. Silloin minulla napsahti. Nostin käteni, ja löin häntä suoraan kasvoihin. Koko ruokala meni hiljaiseksi, ja kaikki katsoivat meitä. Menin takaisin pöytään. Kävelin Jamesin luo, ja kuiskasin hänen korvaansa.
"Mike varasti sinun mp3:si." kuiskasin, ja istuin sitten pöytään. James katsoi Miken suuntaan, nousi ylös, ja juoksi hänen luokseen. Victoria istui vain paikallaan, ja söi murojaan, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"SINÄ PASKIAINEN VARASTIT IPODINI!" James huusi ja alkoi jahdata Mikeä pöytien ympäri, Mike huutaen, "LUPAAN ETTEN TEHNYT MITÄÄN!" hiljaisuus vaihtui nauruun, ja hurraamiseen, kun James jahtasi Mikeä ympäriinsä. Vihdoinkin, hän sai hänet kiinni.
*Aamupalan jälkeen*
"Kieliä, miksi kerroit hänelle?" Mike valitti, kun kävelimme järvelle.
"Yksinkertaista Mike, koska sinä kiristit minua." sanoi, ja katsoin häneen. Vaikka katsoinkin hänen nyt toiseen mustaan silmäänsä, ja mustelmiin hänen kasvoillaan, en ollut pahoillani. Hän ansaitsi sen.
"Mitä? Sinä kiristit häntä?" Edward huusi, ja Mike katsoi kauhuissaan minuun.
"Niin hän teki. Hän sanoi, että minun pitää suudella häntä, jotta saisin Jamesin mp3:n takaisin. Joten läimäisin häntä kasvoille, ja kerroin Jamesille totuuden." vastasin yksinkertaisesti.
"Sinä pikku-" Edward aloitti, ja alkoi jahtaamaan häntä, mutta otin kiinni hänen T-paidastaan, ja estääkseni häntä.
"Edward sinulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joten lopeta Miken jahtaaminen. Sitä paitsi, sinä sait antaa hänelle mustan silmän eilen, eikö se ollut tarpeeksi?" kysyin häneltä, ja hän katsoi minuun, ja sitten Mikeen, joka oli jo paljon kauempana, ja sitten takaisin minuun.
"Olet oikeassa, olen pahoillani kaikesta." hän sanoi, ja punastui hieman.
"Äh, unohda se. Mutta en anna anteeksi sitä että rotta puri minua takiasi." sanoi, ja aloin kävelemään uudestaan.
"Annatko minulle koskaan anteeksi?" hän kysyi, kun kävelimme järvelle.
"Hmm... meidän pitää vain odottaa ja katsoa, eikö niin?" olimme jo järvellä ja Mr. Smith alkoi selittää päivän aikataulua.
*Lounas*
"Mitä sinun piti tehdä Bella?" Victoria kysyi kun istuimme alas pöytään lautastemme kanssa.
"Mennä Mr. Smithin kanssa hakemaan polttopuita tämän illan kokkoa varten." sanoin.
"Ai, olet onnekas..." Victoria sanoi, ja joi limsaansa. "Minun piti siivota vessat." hän sanoi, ja nyrpisti nenäänsä. James naurahti, ja taputti hänen selkäänsä.
"Olen pahoillani puolestasi." hän sanoi, ja hymyili anteeksipyytävästi.
"Kiitos." Victoria sanoi hieman iloisempana, ja pussasi hänen poskeaan.
"Joten... en halua udella tai mitään, mutta mitä eilen tapahtui?" kysyin Victorialta varovaisesti. "Sinun ei tarvitse vastata, jos et halua." lisäsin äkkiä.
"Ei, sen on okei", Victoria sanoi, kaikki leikkisyys poissa. "Menin ulos saamaan raitista ilmaa. Kyllä, ja sitten... en muista loppua kovin selvästi. Ainut asia jonka muistan, on keltaiset silmät, katsomassa minuun." hän hiljeni, kadoten ajatuksiinsa. Hmmm... keltaiset silmät...
"Mutta se oli luultavasti vain joku eläin. Sellaiset jutut karmivat minua." hän sanoi, tullen takaisin maanpinnalle.
"Joo, näit luultavasti ketun, tai jotain, ja pyörryit, lyöden pääsi, joten et muista sitä." James sanoi, ja silitti hänen selkäänsä. Jamesin teoriassa oli järkeä.
"Olet varmaan oikeassa." hän sanoi, ja alkoi syödä uudestaan, kuten minäkin.
*Myöhemmin*
"Olemme vihdoinkin valmiita!" Mike hurrasi kun menimme mökillemme. Menin makaamaan sängylleni, huokaisten onnellisena.
"Joo", Tyler sanoi, ja istui omalle sängylleen. "Tuo tyyppi todellakin pitää ihmisten kiduttamisesta." Mike naurahti, ollen samaa mieltä.
Suljin silmäni, ja kuulin miten pojat puhuivat, ja nauroivat keskenään. Tämä on mukavaa, ajattelin.
*Myöhemmin*
"Bella?" Edwardin ääni kutsui jostakin pimeästä. Älysin äkkiä, että silmäni olivat kiinni, joten avasin ne hitaasti. Edward oli nojaamassa sänkyäni vasten, ja muut pojat olivat ovella. Tajusin että olin nukahtanut, ja nousin äkkiä ylös, mutta hieman liian äkkiä, joten kaaduin takaisin tyynylleni.
"Bella?" Edward kysyi, hämmentyneenä ja huolestuneena.
"Veri meni päähän." vastasin, ja nousin ylös, hieman hitaammin tällä kertaa.
"Bella, meidän pitää mennä kokolle, tai me myöhästymme." Edward selitti kun nousin sängyltäni. Katsoin ikkunaan, ja näin että ulkona oli pimeää. Vau, nukuinko minä niin pitkään? Lähdin kävelemään ovelle päin, haluamatta tuhlata enempää aikaa.
"Ai, tottakai." sanoi, vieläkin unisena, ja kävelin mökistä, seuraten kahta muuta poikaa.
"Oletko kunnossa?" Edward kysyi, kun kävelimme kokolle.
"Joo, olen kunnossa, olen vain hieman väsynyt." sanoin, ja haukottelin vastahakoisesti.
"Voin viedä sinut takaisin jos haluat." Edward ehdotti, vieläkin huolestuneena minusta.
"Ei Edward, olen kunnossa, mennään vain sinne tyhmälle kokolle." sanoin ärsyyntyneenä. Hän nauroi, mutta ei kysynyt uudestaan.
"Tervetuloa!" Mr. Smithin ääni kutsui tuulen läpi. Pari ihmistä huokaisi, muut tervehtivät häntä takaisin. Menime istumaan pölkylle, yhtä kauas Mr. Smithistä, ja kuolettavaista, vaarallisista haikaloista, joilla on pinkit korkokengät. Lämmin nuotio paloi valoisasti pimeässä illassa. Ei kestänyt kauan kun ihmiset rentoutuivat ja alkoivat puhua toisilleen. Katsoin ylös pimeälle taivaalle, jossa miljoonat tähdet loistivat kirkkaasti...
*Myöhemmin*
Tunsin miten joku laittoi minut alas jollekkin pehmeälle. Avasin silmäni, ja näin miten Edward suoristautui pimeässä. Rypistin hänelle hämmentyneenä otsaani. Enkö minä ollutkaan nuotiolla? Miten minä päädyin...? Katsoin ympärilleni pimeässä huoneessä, joka näytti mökiltä.
"Sinä nukahdit." hän sanoi hiljaa samettisella äänellään. Sitten hän nojautui alas, ja suuteli otsaani.
"Hyvää yötä Bellie." hän sanoi hiljaa. Suljin silmäni, liian väsyneenä pitääkseni niitä auki.
"Hyvää yötä... Eddie..." sanoin ennen kuin ajauduin uneen.
-
IHANA! Toi loppu oli niin sulonen!
Tunsin miten joku laittoi minut alas jollekkin pehmeälle. Avasin silmäni, ja näin miten Edward suoristautui pimeässä. Rypistin hänelle hämmentyneenä otsaani. Enkö minä ollutkaan nuotiolla? Miten minä päädyin...? Katsoin ympärilleni pimeässä huoneessä, joka näytti mökiltä.
"Sinä nukahdit." hän sanoi hiljaa samettisella äänellään. Sitten hän nojautui alas, ja suuteli otsaani.
"Hyvää yötä Bellie." hän sanoi hiljaa. Suljin silmäni, liian väsyneenä pitääkseni niitä auki.
"Hyvää yötä... Eddie..." sanoin ennen kuin ajauduin uneen.
Tää oli taas tälläin luku mist ei oikee pysty sanoo mitää muutaku et se oli hyvä. Tosin parempi etten kirjota joka kerta jotaa romaanin mittasta kommenttii :P
Jatkoa!
Aimtist
PS. Jep oon aivan ilmiselvästi myös vailla elämää kun lauantai-iltana kyylään vaa et onks johonki hyvään ficciin tullu jatkoa. Mut minkäs sille mahtaa? :P
-
Jjes jatkoa ! Tää on kyl superhyvä ficci :D
Ja toi Mr. Smith on kyl tosi karmiva. Selkeesti tän ficin pahis, jos multa kysytään :D
Joskin myös Mike on varsin oksettava!
~Catwoman
-
Kiitos kommenteista! Tämän luvun kääntämisessä on kestänyt melko kauan, sori!! :-[
Hyvää joulua!!! ;D
Luku 13. Perheongelmia
BPOV
Seuraavana aamuna, olin ensimmäinen joka heräsi. Toiset nukkuivat äänekkäästi, kun nousin sängyltäni, ja kävelin hiljaa repulleni hakemaan pesupussini, ja puhtaita vaatteita.
Kävelin ulos mökistä, kylmään aamuilmaan. Pilvet olivat harmaita, ja peittivät rakkaan aurinkoni minulta. Se oli pieni ilonpilaaja, mutta muuten ihan kiva. Kun astuin kylpyhuoneeseen, se oli tyhjä. Ei sillä että olisin odottanut jotakin muuta, muut tytöt luultavasti nukkuivat rauhallisesti sängyissään juuri nyt. Minäkin olisin nukkumassa, mutta nukuin eilen niin paljon, että en ollut väsynyt kun heräsin, enkä voinut mennä takaisin nukkumaan.
Otin pitkän, kuuman suihkun, ja pesin hiukseni lempishampoollani, mansikan hajuisella. Sitten pukeudun, ja kävelin takaisin mökille. Kun saavuin mökille, muut olivat jo heränneet.
"Ai, siinähän sinä olet", Tyler sanoi kun menin mökkiin ja kävelin repulleni laittaakseni tavarani sinne.
"Joo, olin suihkussa", sanoin, ja katsoin kelloon. Se oli kahdeksan, mikä tarkoitti että aamupala oli valmis puolessa tunnissa. Huokaisin, otin kirjani repustani, ja aloin lukemaan. Yhtäkkiä, puhelin soi.
EPOV
Bella istui alas sängylleen, ja alkoi lukemaan kirjaansa, Romeota ja Juliaa. Sitten puhelimeni alkoi soida. Otin sen taskustani, ja katsoin näyttöön. Se oli Alice, miksi hän soittaisin minulle nyt, tähän aikaan?
"Hei Alice", sanoi kun vastasin puhelimeen.
"Hei Edward! No?" hän kysyi minulta, ja vaikka tiesinkin mitä hän kysyi, minun oli pakko kysyä.
"Mitä?"
"Äh, älä viitsi! Mitä Bellan kanssa tapahtuu!" hän kysyi uudestaan, ja kiljahti. Huokaisin.
"Ei mitään kovin hyvää", sanoin, ja katsoin Bellaan. Siellä hän istui, viisain ja kirkkain tyttö jonka olen koskaan tavannut elämässäni, eikä hän edes tunnistanut kasvojani enää.
"Eikö hän muista sinua vieläkään?" hän kysyi, kuulostaen hieman pettyneeltä ja surulliselta. Huokaisin uudestaan.
"Ei Alice."
BPOV
"Ei Alice", Edward sanoi, ärsyyntyneenä tyypille jolle puhui. Hmmm... missä olen kuullut tuon aiemmin?
Takauma *swoosh*
"Ei Alice", poika sanoi tytölle, joka seisoi hänen vieressään. Tytöllä oli lyhyet, mustat hiukset, jotka sojottivat joka suuntaan. Ja hän oli lyhyt, paljon lyhyempi kuin poika. Hänen piirteensä muistuttivat minua keijusta...
"Et sinä sitä tiedä, hän saattaa ajattella että se on hauskaa!" lyhyt tyttö, jonka nimi ilmeisesti oli Alice, sanoi, ja risti kätensä eteensä, nyrpistäen.
"Todellako?" poika sanoi, ja siirsi silmänsä tytöstä minuun.
"Bellie, haluatko olla vanhemman siskoni kidutettavana koko päivän, sovitellen vaatteita hänen huoneessaan?" hän kysyi, ja hymyili nähdessään reaktioni.
"Enpä usko", hän sanoi, ja hymyili leveämmin. "Tule Bellie, näytän sinulle huoneeni, tätä tietä!" poika sanoi, ja raahasi minua rappusille päin...
Takauman loppu *swoosh*
Taas tuo elokuva... se alkaa todellakin ärsyttämään minua. Mikä on vialla? Miksi en voi muistaa koko elokuvaa? Huokaisin, ja jatkoin kirjani lukemista.
EPOV
"Todella surullista; te olitte niin hyviä ystäviä!" Alice valitti puhelimen toisessa päässä. "Etkö voi laittaa häntä muistamaan?" hän kysyi. Katsoin ympärilleni. Mike ja Tyler katsoivat minua, yrittäen ymmärtää kenelle puhuin. Käännyin katsomaan Bellaa. Hän luki vieläkin kirjaansa ja, niin pitkälle kuin muistin, kun hän lukee kirjaa, hän on kuin vangittu siihen, kunnes hän päättää haluavansa lopettaa, mikään muu ei saa häntä lopettamaan. Mutta silti, hän saattaa kuulla jotakin. Käännyin Tyleriin, ja muodostin äänettömästi 'anteeksi' hänelle, kun kävelin ulos mökistä.
"No?" Alice kysyi.
"En usko Alice. Jotain on tapahtunut hänelle, en tiedä mitä, mutta selvitän sen", sanoin, ja tiesin sanojeni olevan totta.
"No kiirehdi! Olette olleet siellä kolme päivää, tämä on neljäs!" hän sanoi, raivostuneena. Jos tiesin Alicen, hän ei ollut minua iloisempi siitä ettei Bella muistanut.
"Olkoon. Miten kotona sujuu?" kysyin, yrittäen vaihtaa aihetta, mutta Alice ei hyväksynyt sitä.
"Sinä välttelet aihetta Edward. Kerro minulla mitä sinun ja Bellan välillä on tapahtunut; tiedän että salailet minulta jotain", hän sanoi, ja huokaisin. Alice oli oikeassa.
"Hyvä on, me suudeltiin", sanoin, ja heti kun olin sanonut sen, hän alkoi kirkua hysteerisesti.
"OMG, OMG, OMG, OMG!" hän huusi puhelimeen, ja kuulin miten hän alkoi hyppimään ylös alas. Luoja, tämä oli jopa pahempi kuin karkkien antaminen hänelle keskiyön jälkeen.
"Miksi sinä olet niin iloinen?" Emmettin ääni kysyi taustalta.
"Bella ja Edward suutelivat!" hän sanoi iloisesti, ja kikatti.
"Mitä? Anna minun puhua hänelle!" Emmett sanoi, ja naurahti. Voi hitto...
"Mitä kuuluu Eddie-poika? Kuulin että sinä ja Bella suutelitte", hän sanoi ilkkuen.
"Niin me teimme."
"No... millaista oli?" hän kysyi, ja kuulin miten hän hymyili.
"En kerro sinulle", sanoi.
"Äh, älä viitsi jätkä! Olen isoveljesi, sinun on tarkoitus puhua minulle sellaisista asioista", hän sanoi anellen.
"Niinkö? No, enpä aio", sanoin itsepäisesti. En aikonut kertoa hänelle, nyt, enkä koskaan.
"Hyvä on, ole tuollainen", Emmett sanoi pettyneenä.
"Joten, miten kotona menee?" kysyin, ja se sai Emmettin unohtamaan kokonaan aikaisemman keskustelun.
"Ei älä-" Alice sanoi taustalla, mutta Emmett oli jo puhumassa.
"Esme ja Carlisle suunnittelevat toisenkin vauvan adoptoimista! He sanovat ehkä", hän sanoi iloisena. Rypistin otsaani hämmentyneenä.
"Mitä tarkoitat 'toisella' vauvalla?" kysyin puhelimeen.
"Hups", oli kaikki mitä hän sanoi. Sitten kuulin miten ovi aukeni, ja Esme kutsui jostakin.
"Alice, Emmett, missä te olette?" hän huusi jostakin.
"Emmett, sinä et vastannut kysymykseeni: mitä tarkoitat 'toisella' vauvalla?" kysyin uudestaan, ärsyyntyneenä, ja raivostuneena. He salailivat minulta jotakin, tiesin sen.
"Öh...no..." hän aloitti, kuulostaen epävarmalta. Sitten kuulin Esmen uudestaan.
"Siinähän te olette. Kenelle te puhutte?" hän kysyi, kuulostaen olevan lähempänä tällä kertaa.
"Öh, no Edwadin. Ja tiedät mistä puhuimme aikaisemmin tänään... no..." Alice hiljeni.
"Anna puhelin minulle", Esme sanoi, ja kuulin miten Emmett antoi sen hänelle.
"Hei kullannuppu, mitä kuuluu?" hän kysyi suloisimalla äänellään, mutta tiesin että hän salaili minulta jotain. Kuulin miten Alice huusi Emmettille, kutsuen häntä nimillä kuten 'idiootti!' ja 'tyhmä, ajattelematon veli!' taustalla, ja toinen ääni, minkä ajattelin kuuluvan siitä, kun Alicen pienet nyrkit takoivat Emmettin lihaksikasta rintaa.
"Mitä on meneillään?" kysyin, tietäen että hän tietää mitä tarkoitan.
"Öh, kulta, nyt ei ole oikea aika-" hän aloitti.
"Kyllä on äiti; kerro minulle mitä on meneillään!" minä tivasin. Kuulin kuinka hän huokaisi, ja hengitti syvään.
"No... Edward... sinut on adoptoitu."
BPOV
Yhtäkkiä, lukemiseni keskeytti Edwardin huuto mökin ulkopuolelta.
"MITÄ?"
EPOV
"Ja sinä kerrot tämän minulle nyt?" kysyin, loukkaantuneena ja vihaisena.
"No suunnittelimme että kerromme sinulle kun tulet kotiin, mutta-" hän sanoi, mutta minä keskeytin hänet.
"Seitsemäntoista vuotta, olette salanneet tämän; miksi?" kysyin, ja tunsin miten kyyneleet täyttivät silmäni.
"Voi kulta, olen pahoillani", hän sanoi, ja päätellen hänen äänestään, hän itki myös.
"Ovatko Emmett ja Alicekin adoptoitu?" kysyin.
"Kyllä." oli kaikki mitä hän sanoi vastaukseksi.
"Onko se totta että te aiotte adoptoida toisenkin vauvan?" kysyin, tuntien miten kyyneleeni karkasivat, ja valuivat poskilleni.
"Oikeastaan, emme", hän sanoi, ja kuulin miten Emmett kysyi hämmentyneenä 'mitä?' taustalla.
"Selvä", sanoin, otin syvään henkeä, ja pyyhin kyyneleeni.
TylerPOV
Käskin Miken ja Bellan pysyä sisällä kun kävelin ulos Edwardin luo katsomaan miten hänellä menee.
"Selvä, hei", hän sanoi surullisesti ja sammutti puhelimensa. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.
"Mitä tapahtui?" kysyin, huomaten että hänen silmänsä olivat punaiset, ja turvonneet; hän oli itkenyt.
"Ei mitään", hän sanoi, mutta hänen äänensä murtui viimeisen sanan kohdalla.
"Sinä valehtelet, kerro minulle totuus," sanoin. "Olen ystäväsi, voit luottaa minuun." lisäsin äkkiä, haluamatta kuulostaa vaativalta. Edward huokaisi, katsoen alas jalkoihinsa. Kun hän katsoi uudestaan ylös, hänen silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä.
"Olen adoptoitu", hän sanoi, ja kyyneleet alkoivat valua yli, valuen alas hänen poskiaan. Kävelin hänen luoksensa, ja taputin hänen selkäänsä, veljellisellä tavalla.
"Se on okei jätkä, anna tulla", sanoin, yrittäen lohduttaa häntä. Hän kääntyi katsomaan minua.
"Ei, se on okei, olen kunnossa, se oli vain suuri järkytys, siinä kaikki", hän sanoi, ja pyyhki kyyneleensä. Annoin hänelle pienen halin, vieläkin todella veljellisellä tavalla, ja päästin hänet vapaaksi.
"Oletko varma?" kysyin, viimeistä kertaa.
"Kyllä. Voit mennä takaisin sisään, tulen heti perässä, haluan olla hetken yksin", hän sanoi, ja minä nyökkäsin, ja kävelin uudestaan sisään.
BPOV
Pari minuuttia myöhemmin, kun Tyler meni ulos, hän palasi.
"Mitä on meneillään?" Mike kysyi.
"Jokin perheongelma", Tyler vastasi yksinkertaisesti, ja meni istumaan takaisin sängyllensä. Kohautin olkapäitäni, ja jatkoin lukemista. Luultavasti hänen veljensä vain rikkoi 'vahingossa' hänen ABBA kokoelmansa, tai jotain...
Pari minuuttia myöhemmin, Edward palasi takaisin mökkiin.
"Meidän pitää mennä nyt, emmehän me halua myöhästyä aamupalalta?" hän kysyi, ja oli ulkona yhtä nopeasti kuin oli tuli sisään.
Kävelimme hiljaisina ruokalaan. Kun saavuimme sisään, kävelin Jamesin ja Victorian luo, jotka hymyilivät ystävällisesti ja vilkuttivat minulle. Edwardin faniklubi pysäytti hänet, ja Mike ja Tyler karkasivat pöytäänsä.
"Hyvää huomenta", sanoin ystävällisesti kun istuuduin.
"Huomenta", James sanoi, ja haukotteli. Victoria mumisi jotakin, mutta hänen silmänsä katsoivat toiseen suuntaan. Seurasin hänen katsettaan, ja näin mitä hän katsoi.
"Mikä hänellä on tänään?" Victoria kysyi, ja James seurasi myös hänen katsettaan.
"En tiedä, Tyler sanoi että hänellä on perheongelmia", vastasin yksinkertaisesti. Victoria katsoi minua, ja sitten hän kohautti olkapäitään, unohtaen aiheen.
"Joten, eräs henkilö nukahti eilen kokolla", hän sanoi, kikatellen. James katsoi minua myös, kiinnostuneena.
"Kyllä, minä nukahdin. Miten tarkoitat?" kysyin, ja haukottelin vastahakoisesti.
"No, kun kokkoilta loppui, Edward kantoi sinut takaisin mökille!" hän sanoi, innostuneena. Kun hän sanoi sen, sydämmeni läpätti hieman. Joten se ei ollutkaan unta...
"Oikeasti?" kysyin, ja tunsin miten punastuin. Vau, en ollut punastunut aikoihin; se tuntui niin uudelta, ja oudolta kun veri tulvahti kasvoihini.
"Kyllä", hän sanoi, ja kikatti uudestaan. Katsoi pöydälle, ja huomasin jotain.
"Missä teidän ruokanne ovat?" kysyin.
"Emme ole hakeneet vielä mitään", James vastasi. "Menisimmekö hakemaan ruokaa?" hän kysyi täydellisellä englantilaisella aksentilla. Victoria ja minä kikatimme hänelle ja nyökkäsimme.
Kun kävelimme ruokapöydän luo, kävelimme Miken ohi. James mulkoili häntä jäisesti, ja hän kiljahti pelosta, ja käveli nopeammin pöytänsä luo.
"Hän sai mitä ansaitsi", James mutisi kun otimme ruokaa.
*Aamupalan jälkeen*
"Joten, tietääkö joku mitä me teemme tänään?" Tyler kysyi kun kävelimme taas järvelle päin.
"Ei aavistustakaan", sanoin kun kävelimme toisten oppilaiden luo.
Mr. Smith tuli kävellen luoksemme, paperi kädessään, ja hymyili ystävällisesti.
"No niin, kuunnelkaa! Menemme tänään melomaan 2 & 2", hän sanoi, ja tunsin jonkun ottavan kiinni kädestäni. Katsoin vasemmalle, ja näin miten Mike virnisti minulle. Voi paska...
"Onko kaikilla joku? Mahtavaa. Tulkaa tänne, niin aloitamme", Kala sanoi, ja viittosi kaikki seuraamaan häntä. Teimme mitä käskettiin, ja seurasimme.
*Melonnan jälkeen*
"Mahtavaa työtä kaikki. Menkää nyt syömään, loppupäivä on vapaata", Kala sanoi, ja jotkut hurrasivat. Lähdin kävelemään nopeasti ruokalaan päin. En välittänyt että olin märkä päästä varpaisiin, tarvitsin ruokaa. Mike sai minut kiinni. Mulkoilin häntä.
"Mitä? Mitä minä tein?" hän kysyi.
"Kaadoit kanoottimme", sihisin hänelle, ja kävelin nopeammin, vaikki minusta tuntui kuin voisin kaatua lattialle väsymyksestä.
"Ei, se olit sinä!" hän vastasi, yrittäen syyttää minua hänen tyhmyydestään.
"Enkä ollut", sanoin, ja astuin ruokalaan. Paistettujen munien ja pekonin haju saivat minut kirjaimellisesti kuolaamaan, kun juoksin ruokapöydän luo hakemaan syötävää, välittämättä oliko se ruokaa vai pöytä.
*Lounaan jälkeen*
"Joten, mitä te aiotte tehdä nyt?" Victoria kysyi kun lähdimme ruokalasta.
"Menen luultavasti vain sisälle, ja lyyhistyn sänkyyni", sanoi, tietäen että se oli totta. Hän katsoi minua anelevasti.
"Mitä?" kysyin. Hän katsoi Jamesia, ja James katsoi häntä. Heillä näytti olevan jokin äänetön keskustelu, ja sitten hän kääntyi taas minuun päin.
"James ja minä mietimme, jos te haluaisitte pitää pokeriturnajaiset", hän huudahti iloisena. Katsoin häneen, odottaen hänen sanovan 'vitsi!' tai jotain, mutta hän vain tuijotti minua, odottaen vastausta. Rypistin otsaani.
"En tiedä..." mutta sitten hän katsoi minua koiranpentu-silmillään, joten huokaisin. "Pitää kysyä toisilta", sanoin, hävinneenä. Victoria hurrasi iloisena, ja James hymyili kirkkaasti. Huokaisin uudestaan, ja aloin kävelemään mökkiä päin James ja Victoria takanani. Avasin oven, löytäen pojat mökistä, käytännössä tekemättä mitään. He kaikki katsoivat ylös kun me tulimme sisään.
"Hei, miten menee?" Tyler tervehti meitä, ja hymyili ystävällisesti.
"No... James ja Victoria miettivät jos te haluaisitte pitää pokeriturnajaiset heidän kansaan", sanoin, ja katsoin heihin, tutkien heidän ilmeitään. Mike näytti innostuneelta, ja hänen silmänsä melkein loistivat onnellisuudesta. Tyler näytti tyytyväiseltä ideasta, mutta ei niin hullulta kuin Mike. Ja Edward... hän katsoi minua.
"Totta helvetissä!" Mike sanoi paikaltaan lattialta, ja virnisti, mutta joutui odottamattoman tyynyhyökkäyksen kohteeksi, joita heitteli Victoria.
"Älä käytä tuollaista kieltä, eikö äitisi opettanut sitä sinulle?" hän sihisi, ja mulkoili Mikeä. Mike katsoi häneen, silmät suurina, ja yllättyneinä, sitten, näkyi kuinka pelko mönki hänen kasvoilleen. Victoria kääntyi pois päin hänestä, ja katsoi sen sijaan Tyleriin, joka virnisti korvasta korvaan.
"Oletko mukana?" hän kysyi, ja Tyler nyökkäsi, katsoen koko ajan Miken kauhistuneisiin kasvoihin. Victoria hymyili iloisesti, näyttäen täydelliset hampaansa, ja kääntyi katsomaan Edwardia.
"Entä sinä?" Hän kysyi Edwardilta. Edward katsoi häneen, sitten minuun. Hän tuijotti hetken, rypistäen otsaansa, näyttäen siltä kuin yrittäisi mietti jotain. Sitten hän kääntyi katsomaan Victoriaa.
"Tottakai", hän sanoi, ja Victoria nauroi iloisena.
"Mahtavaa!" hän sanoi, ja James hymyili hänen vieressään.
"Tulemme takaisin tunnin päästä, jotta te voitte levätä hieman", hän sanoi, ja kääntyi minuun päin. Sitten he olivat ulkona ovesta. Huokaisin, ja kävelin sängylleni, ja kuten ennustin, lyyhistyin siihen.
*Myöhemmin*
"KUNINKAALLINEN VÄRISUORA?" Mike huusi, ja herätti minut ihanasta unestani. Voihkaisin, ja käännyin ympäri, ärsyyntyneenä siitä että hän herätti minut.
"Kyllä, se on kuninkaallinen värisuora, katso kortteja idiootti!" Victoria sihisi hänelle takaisin, ja nauroi häijysti. Toiset ihmiset voihkaisivat, ja muut huokaisivat.
"No niin, ota paitasi pois", hän sanoi. Ota pois... mitä? Avasin silmäni, ja katsoi unisena äänten suuntaan. Lattialla istuivat Mike, Tyler, Edward, James ja Victoria ja näytti siltä kuin he olisivat jo aloittaneet pokeriturnajaiset ilman minua (onneksi). Mutta näytti siltä että tavallinen pokeri ei ollut tarpeeksi. He pelasivat räsypokkaa.
Edward, Tyler, James ja Mike istuivat paidattomina lattialla, vaatteet makaamassa ympärillä. Jotkut heistä olivat vain alusvaatteisillaan, joillakin onnekkailla oli vielä housut jalassa, ja Victoria oli täysissä pukeissa, hymyillen voitonriemuisesti. Nousin istumaan sängylläni, katsoen heitä ihmeissäni. Olinko unessa?
"Hei, mitä te teette?" kysyin heiltä, ja he kaikki kääntyivät katsomaan minua. Punastuin syvästi kun älysin tuijottaneeni paidatonta Edwardia.
"Hei, unikeko, olet vihdoinkin hereillä", Victoria sanoi, ja hänen voitonriemuinen hymynsä vaihtui ystävälliseen. "Nukuit niin rauhallisesti, että emme halunneet herättää sinua, joten aloitimme ilman sinua."
"Ai, se on okei", sanoin, iloisena siitä että he eivät herättäneet minua.
"Liitytkö peliin?" hän kysyi, viitoten heidän pieneen rinkiinsä. Miken pää lennähti ylös kun hän mainitsi minut, liittymään heihin, ja katsoi minua anelevilla silmillä.
Ei helkkarissa, olen surkea pokerissa; olen pelannut sitä vain kerran. Ja lisäksi, luulen että ei ole kovin hyvä idea pelata räsypokkaa minun kokemuksillani.
"Nääh, enpä taida", sanoin, ja nousin sängystä. Parempi paeta nyt, ennen kuin olen todella peloissani, "Öh, tulen heti takaisin; tarvitsen vain raitista ilmaa", sanoin, ja kävelin ulos ovesta ennen kuin kukaan kerkesi sanoi mitään. Ulkona oli jo pimeää, kuu oli pilvien takana. Miten kauan minä nukuin? Ajattelin kun kävelin tuntemattomaan suuntaan.
Tiesin ettei ollut viisasta mennä pimeällä ulos tuntemattomaan suuntaan, mutta mökkiin palaaminenkaan ei ollut viisasta. Jatkoin kävelyä, tietämättä minne olin menossa, kunnes tunnistin polun; se johti järvelle. Jatkoin kävelyä, iloisena tietäen minne olin menossa. Kun pääsin järvelle, pilvet liikkuivat vihdoinkin, ja kuu loisti kirkkaasti järvelle.
Seisoin siinä, katsoen isoa, kaunista kuuta niin kauan kuin pystyi, ennen kuin pilvet peittivät taas kuun. Huokaisin, ja käännyin, lähtien kävelemään mökille, kun näin jotakin, lentämässä ilmassa. Onko se mitä luulen sen olevan? Voi luoja- se oli lepakko! Seurasin sitä katseellani, hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä, se vaihtoi suuntaa, ja lensi oikealle puolelleni. Pökertyneenä, seurasin sitä. Se lensi siihen suuntaan jonkin aikaa, Sitten, yhtäkkiä, se katosi. Katsoin ympärilleni, yrittäen löytää sen uudestaan, mutta se oli kadonnut.
Huokaisin ja olin juuri kävelemäisilläni takaisin, kun älysin melko ison asian; en tiennyt reittiä takaisin. Katsoin ympärilleni pimeässä, yrittäen löytää polun tai reitin, jota pitkin olisin kävellyt aikaisemmin, mutta en löytänyt mitään. Olin puiden ympäröimänä, pimeässä, tietämättä miten pääsen takaisin. Huokaisin, ja istuin maahan.
Miksi tämä tapahtui aina minulle? Eikö minä ja Mike voitaisi vaihtaa onnea? Tarkoitan, en saa tyhmiä ideoita, kuten totuuden vai tehtävän pelaaminen, tai aloittaa räsypokka turnajaisia, joten luulen että voisin olla hieman onnekkaanmpi. Ja jos hän saisi minun onneni, ja tietysti, hänen ÄO:nsä, hän olisi sairaalassa todella nopeasti. Mutta, hänellä ei ole minun onneani, vaan se on minulla (vau, tuo tuli järkytyksenä, eikö?)
Kun istuin alas, yrittäen keksiä ratkaisin, kuulin jotain. Se oli äänekäs ja syvä; murina. Jäykistyin pelosta, ja katsoin ymparilleni, yrittäen ymmärtää mistä se tuli, mutta oli taas hiljaista, no melkein, ellei sydäntäni lasketa. Tuntui kuin se olisi hypännyt kylkiluideni välistä järkyttyneenä ja peloissaan, ja minulla oli ongelmia saada se takaisin sisälleni. Hengitin syvään, yrittäen rauhoittaa itseäni, mutta se oli ilman tuhlaamista. Parissa sekuntissa, olin taas hyperventiloimassa.
Sitten, murina ilmestyi taas, kuulosten olevan lähempänä tällä kertaa, mutta se ei pysähtynyt, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hyppäsin paikaltani maasta, ja katsoin ympärilleni uudestaan, yrittäen nähdä mistä se tuli. En kuullut paljon, paitsi murinan ja pulssini, hakaten korvissani kuin hullu. Silmäni tutkivat pimeyttä, etsiien äänen aiheuttajaa, mutta en nähnyt muuta kuin puita. Äkkiä, murina katosi uudelleen. Pysähdyin, yrittäen kuunnella. Sitten käännyin katsomaan taakseni. Silloin näin ne, nuo keltaiset silmät, katsomassa minuun pimeydestä...
-
Jjjes jatkoa ! Oot ihan super kun suomennat tätä :D En jaksais millään lukee tätä englanniks. Toivottavasti jatkoa pian!
-
"OMG, OMG, OMG, OMG!"
Parhaiten tätä lukuu pystyy kommentoimaan just sanalla OMG.
Okei toi et Bella eksyy metsää ja se et se näkee lepakon on vissii tän ficin tavaramerkki :P Ja nyt se sit näkee sen saman elukan ku Victoraki. Uu!
Victoria ja James on just hyvii tyyppei täs ficis. Edward, Tyler, James ja Mike istuivat paidattomina lattialla, vaatteet makaamassa ympärillä. Jotkut heistä olivat vain alusvaatteisillaan, joillakin onnekkailla oli vielä housut jalassa, ja Victoria oli täysissä pukeissa, hymyillen voitonriemuisesti.
Nauroin kyl kunnol tolle mielikuvalle :D :D
"No... Edward... sinut on adoptoitu."
Toi oli jotenki niin surullinen kohta ja sitku Edward alko viel itkee sen takii :'( vaikka se oliki oikeestaa aika odotettavissa, et se on adoptoitu.
Oot ihan super kun suomennat tätä
Olen niin samaa mieltä! Ja sitku suomennat tätä (edelleen) todella virheettömästi. Itse en (edelleen ;D) löydä virheit ainakaan.
Jatkoa!
Aimtist
-
Nyt on sitten pakko kommata, kun piilolukijana olen pysynyt :D tarina on kiva - hitusen omalla tavallaan outo .. :D ja, ja ... etenee kivasti. Suomennos on hyvää ;)
Mutta se asia, mikä minua koko tarinan aikana häirinnyt, on pieni virhe, joka toistuu joka luvussa :D
"Ei Alice." poika sanoi tytölle, joka seisoi hänen vieressään.
Esimerkiksi tuossa, kun vuoropuhe loppuu siinä on piste ja poika sanoi... pisteen tilalla oikea oppisesti pitäisi olla pilkku, jos sitä jatketaan, esimerkiksi hän sanoi.
Eli oikeaoppisesti tuo virke olisi näin:
"Ei Alice", poika sanoi tytölle, joka seisoi hänen vieressään.
Mutta jos sitä ei jatketa esimerkiksi sillä poika sanoi, niin sitten tulee piste ;)
Odotan innolla jatkoa :-*
Ashmett
-
Kiitos kommenteista! Sain tän luvun tänne aika nopeasti :D
Voisiko joku ihana ihminen kertoa minulle onko nuo pilkut noissa puhelauseissa edes melkein oikein? :)
Luku 14. Jake
BPOV
En voinut liikkua, olin jähmettynyt kauhusta. Keltaiset silmät tuijottivat minua, katsoen minua pimeydestä. Sitten, kuulin murinan uudestaan, se oli suoraan takanani. Pyörähdin ympäri, unohtaen silmät, mutta kun käännyin, murina lakkasi, ja takanani ei ollut mitään.
Käännyin äkkiä takaisin silmiin päin, katuen että olin kääntynyt, mutta silmät olivat myös kadonneet. Katsoin ympärilleni pimeydessä, yrittäen nähdä jotakin epätavallista, mutta kaikki mitä näin, oli hämäryys ja puut. Pulssini hakkasi korvieni takana ja hengitin raskaasti, vieläkin shokissa ja kauhuissani. Olinko kuvitellut sen kaiken? Mitä juuri tapahtui?
Suljin silmäni ja hengitin syvään, yrittäen rauhoittua. Avasin silmäni uudestaan kun lopetin hyperventiloimisen, ja katsoin uudestaan ympärilleni. Siellä ei ollut merkkiäkään kenestäkään toisesta henkilöstä metsässä, ei edes lepakosta. Huokaisin, ja olin juuri kävelemäisilläni takaisin, kun muistin; en tiennyt reittiä takaisin.
Oli turhaa yrittää löytää tietä mitä pitkin olin tullut, kaikki näytti minusta samalta. Joten tein jotain mikä ei vältämättä ollut viisasta siinä tilanteessa; lähdin kävelemään satunnaiseen suuntaan, joka näytti hyvältä. Taivas oli pimeä, ja tähdet loistivat. Mietin miten kauan olin ollut täällä...
*Tuntemattoman pituinen aikajakso myöhemmin*
Lopetin kävelemisen, ja katsoin ympärilleni. Tämä ei selvästikkään ollut oikea suunta; olin keskellä ei mitään... huokaisin, ja istuin alas, tunsien itseni ärsyyntyneeksi ja väsyneeksi. Miksi tämä tapahtuu aina minulle? Päästin ärsyyntyneen voihkaisun, ja laskin pääni käsiini. Täydellistä, aivan täydellistä...
Ääni keskeytti ajatukseni, ja sai minut hyppäämään pelosta, ja järkytyksestä; murina oli palannut. Aloitin taas hyperventiloimisen, mutta tällä kertaa, en pystynyt rauhoittumaan. Käännyin ympäri, yrittäen ymmärtää mistä ääni tuli, mutta en voinut kuulla sitä kovin hyvin, pulssini jymisi korvieni takana kuin hullu.
Kieppuminen alkoi huimaamaan minua, eikä hyperventiloiminen parantanut asiaa, joten tein jotakin mitä en todellakaan halunnut tehdä siinä tilanteessa; minä pyörryin. Kaaduin maahan, ja aloin hukkumaan pimeyteen. Murina hiljeni vain muminaksi kaukaisuudessa. Ja juuri ennen kuin menin kokonaan tajuttomaksi, tunsin jotakin. Jotain kylmää, ja kovaa, mikä kosketti kasvojani...
*Tuntemattoman pituinen aikajakso myöhemmin*
"...ella? Bella!" etäinen ääni kutsui. En tunnistanut sitä ensin, se oli liian kaukana, mutta parissa sekuntissa, se tuli selvemmäksi ja lähemmäksi, ja tunnistin vihdoinkin käheän, syvän äänen.
"Bella? Vastaa minulle! Vannon, että jos tuo perhanan ver-" Jake sanoi, mutta lopetti puhumisen kun avasin silmäni. Hän katsoi minua huolestunein silmin, mutta näytti helpottuneelta.
"Bella!" hän huudahti iloisena, ja antoi minulle karhumaisen halauksen, ennen kuin pystyin sanomaan mitään. Silloin huomasin että hänen rintansa oli paljas.
"Jake. En voi hengittää!" kähisin, ja hän päästi minusta irti. Nousin istumaan, ja katsoin ympärilleni. Olin vieläkin metsässä, ja oli vieläkin yö. Sitten käännyin takaisin Jakeen, ja rypistin otsaani.
"Jake, onko se kovin vaikeaa pukea joitain vaatteita? Täällä on kylmä! Ja mitä sinä täällä teet?" kysyin häneltä, ja hänen iloinen hymynsä haihtui, hymy jota 'vanha' Jake aina hymyili, katosi.
"Hei, ei täällä ole niin kylmä! Lisäksi voisin kysyä sinulta saman kysymyksen?" hän vastasi, ja naurahti hieman. Olin yllättynyt siitä että hän käyttäytyi näin; luulin että vanha Jake oli kaukana poissa, mutta siinä hän oli.
"No... en tiedä tarkalleen", vastasin kun olin miettinyt hieman. "Eksyin, kuten aina, ja päädyin tänne... sitten... kuulin äänen, ei odota, se oli murina. Kauhistuin, ja yritin ymmärtää mistä se tuli, mutta en saanut selvää. Sitten käännyin ympäri, ja näin parin keltaisia silmiä", sanoin ja pysähdyin hengittämään hetkeksi. Jake näytti... no hieman vittuuntuneelta oikeastaan. Miksiköhän?
"En pystynyt liikkumaan, olin liian peloissani. Sitten murina ilmestyi taakseni, joten käännyin ympäri, mutta se katosi heti kun käännyin eikä takanani ollut mitään, joten käännyin takaisin, mutta silmätkin olivat kadonneet. Odotin hetken rauhoittuakseni, sitten lähdin kävelemään suuntaan minkä luulin vievän minut takaisin, mutta lähdinkin väärään suuntaan, ja päädyin tänne. Sitten murina ilmestyi uudestaan, ja minä pelästyin, ja pyörryin." lopetin, mainitsematta kylmää, kovaa asiaa mikä kosketti kasvojani, ja katsoin häneen. Hän ei näyttänyt niin vittuuntuneelta kuin aikaisemmin, mutta pystyin sanomaan että jokin häiritsi häntä.
"Selvä, mutta minne sinä olit ajatellut mennä takaisin?" hän kysyi, ja älysin että Jake ei tiennyt meidän retkestämme.
"Meidän luokkamme on retkeilemässä", sanoi, ja hän nauroi.
"Miksi sinä sitten murjotat?" hän kysyi, ja nauroi, ja minä nauroin hänen kanssaan. Se oli niin Jaken tapaista.
"Jake, sinä tiedät että vihaan tälläisia juttuja. Mutta et vieläkään vastannut kysymykseeni; miksi sinä olet täällä?" kysyin häneltä uudestaan.
"Rauhoitu Bella, tulin hölkkäämään", hän sanoi, ja kohautti olkapäitään. Katsoin häntä ja nostin toista kulmakarvaani.
"Oikeasti? Tänne, keskelle ei mitään?" kysyin, uskomatta häntä.
"Jep Bella, tykkään juosta tällaisissa paikoissa", hän sanoi, ja naurahti. "Tässä, anna minun auttaa sinut ylös." hän tarjosi kättään minulle, ja nosti minut maasta. Jestas sentään, hänellä on nykyään paljon muskeleita... hän nosti minut kuin olisin taapero, ja odottamatta, hän nosti minut maasta morsian tyylillä.
"Jake, laske minut alas", sanoi hammasta purren, mutta hän vain nauroi minulle.
"Ei Bella, en laske. Sitä paitsi, löydän tien takaisin paljon nopeammin jos minun ei tarvitse huolehtia siitä että eksyt takaani", hän sanoi, ja nauroi uudestaan. Tunnistin tuon jostakin...
Takauma *swoosh*
"Sinä et ole tulossa", Edward sanoi, ja työnsi minut mökkiin. Katsoin häneen otsaa rypistäen.
"Olenpas", sanoi, ja kävelin taas ovelle, mutta hän oli ovella ennen minua, estäen minua.
"Ei, et ole", hän sanoi, ja minä yritin työntää hänet pois, mutta hän ei liikahtanut tuumaakaan.
"Liiku. Nyt", sanoin hammasta purren, ja katsoin ylös hänen ankariin kasvoihinsa. Miksi hänen piti olla itsepäinen? Henkilö oli kadonnut, herranjestas!
"Ei, en liiku. Nyt VOISITKO pysyä mökissä, en halua olla huolia että eksyt metsään, kun etsin Victoriaa", hän sanoi, ja hänen äänensä oli ankara, ja vaativa, mutta hänen silmänsä olivat anelevat. Katsoin alas lattiaan.
"Hyvä on."
Hyvä on...
Hyvä on...
Takauman loppu *swoosh*
"Oletko kunnossa Bella? Vastaa minulle!" Jake kutsui, ja minä pudistin päätäni, palaten todellisuuteen. Edward. Miten minä unohdin hänet? Olen varma että hän on sairaana huolesta...
Kun ajattelin Edwardia, vatsassani alkoi kihelmöimään, ihan kuin olisin nielaissut tuhat perhosta, ja ne kaikki haluaisivat tulla ulos. Ja aloin tuntea itseni lämpimäksi ja sumeaksi sisältä päin (paitsi vatsastani).
"Bella? Haloo? Maa kutsuu", Jake sanoi ja napsautti sormiaan kasvojeni edessä. Räpyttelin, palaten takaisin maan pinnalle ja punastuin, muistaen että olin vieläkin Jaken sylissä.
"Ai niin, anteeksi, jäin ajatuksiini. Hyvä on, kanna minut sitten, jos se merkitsee sinulle niin paljon..." sanoin, ja huokaisin kun Jake hurrasi, ja lähti juoksemaan.
"Jake, rauhoitu, ei sinun tarvitse juosta", sanoi, takertuen hänen kaulaansa, peläten tippumista. Mutta, kuten aina, hän nauroi, ja jatkoi juoksemista.
*Myöhemmin*
"No niin Bella, olemme perillä!" Jake sanoi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Katsoin ylös hänen rinnastaan, ja tunnistin heti polun joka oli järven lähellä.
"Kiitos Jake, arvostan tätä", sanoin, ja yritin laskeutua alas, mutta hän ei päästänyt minua.
"Jake, päästä minut", sanoin, ja yritin päästä taas alas, mutta hän piti minusta kiinni. Huokaisin, ja katsoin hänen virnuileviin kasvoihinsa.
"Jake, päästä minut, nyt", sanoin uudestaan.
"Sinä unohdit taikasanan." hän kiusasi, ja minä pyöritin silmiäni hänelle. Unohdin sen; vanha Jake halusi AINA, että sanot voisitko, muuten hän ei tehnyt mitä sanottiin.
"Hyvä on, voisitko päästää minut", sanoin uudestaan, ja tällä kertaa, hän päästi minut. Käännyin häneen päin ja hymyilin hieman.
"Kiitos", sanoin, ja hän virnisti minulle.
"Totta kai, totta kai. Ole hyvä", hän sanoi, ja kohautti olkapäitään.
"No... minun pitäisi varmaan lähteä; muut ovat jo varmasti huolestuneita. Hei sitten", sanoin, ja käännyin lähteäkseni, mutta hän otti kiinni kädestäni, ja veti minut takaisin luokseen, vetäen minut syliinsä.
"Olen pahoillani Bella, kaikesta ja minä todella tarkoitan kaikesta. Ymmärrän miksi erosit minusta, olin ääliö, ja olen pahoillani siitä. Voisitko edes harkita anteeksi antamista? Me voisimme olla taas me, niinkuin meillä oli tapana", hän sanoi, ja halasi minua hieman tiukemmin. Tämä säikäytti minut.
"M-m-m-mitä?" änkytin järkyttyneenä.
"Sinä hupsu, kaunis tyttö, kysyn toista mahdollisuutta kanssasi. Ymmärrän täysin jos sanot ei, mutta voisitko ajatella asiaa?" hän suuteli hiuksiani, ja päästi minut menemään. Käännyin katsomaan hänen kasvojaan, mutta hän oli jo poissa. Katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt häntä missään. Okei... outoa...
Huokaisin, ja lähdin kävelemään takaisin mökeille, kun kuulin yhtäkkiä jonkin rasahtavan viereisessä puskassa. Hyppäsin järkyttyneenä, ja käännyin puskaan päin, valmiina kirkumaan, kun Tyler hyppäsi puskasta.
"Jessus! Sinä säikäytit minut!" sanoin, ja hengitin syvään.
"Ai, anteeksi Bella, ei ollut tarkoitus. Mutta vakavasti, missä olet ollut? Kaikki ovat olleet todella huolestuneita sinusta, tiedäthän", hän kysyi, ja katsoi alas maahan, nolostuneena. Mutta minulla ei ollut mahdollisuutta vastata, koska hän jatkoi.
"Mutta se voi odottaa", hän sanoi, mikä yllätti minut.
"Bella", hän sanoi, ja minä katsoin ylös häneen. Hän näytti tavallaan vakavalta ja surulliselta, mutta uteliaalta samaan aikaan. "Kuulin vahingossa keskustelusi sen tyypin kanssa. Oliko se Jake, sinun entinen poikaystäväsi?" hän kysyi, ja tunsin miten omat poskeni lämpenivät, mennen kirkkaan punaisiksi, mutta luulen että hän ei nähnyt sitä pimeässä.
"Öh... joo", sanoin, hetken kuluttua, nolona.
"Ja hän halusi sinut ottavan hänet takaisin, olenko oikeassa?" hän kysyi uudestaan.
"... no, joo... luulen niin", sanoin.
"No? mitä sinä aiot vastata?" hän kysyi, näyttäen huolestuneelta.
"Mitä tekemistä sillä on sinun kanssasi? Miksi sinä välität?" vastasin, hieman ärsyyntyneenä. Tarkoitan, Tylerillä ei ollut mitään tekemistä rakkaus elämäni kanssa, ei yhtään mitään.
"Minäkö? Ei mitään. Mutta tiedän jonkun joka välittää", hän sanoi.
"Mitä? Kuka? Ja pyydän, älä sano, että se on Mike", sanoin, ja voihkaisin henkisesti.
"Mike? Ei tietenkään, puhuin Edwardista", hän sanoi, kuin olisin tyhmä, tai jotain.
"Edward? Miksi hän välittää?" kysyin, täysin hämmentyneenä.
"No... eikö teillä kahdella ole... juttu tai jotain?" hän kysyi.
"Mitä? Ei! Hän on homo, eikö niin?" vastasin, mutta kun hän kysyi, kihelmöivä tunne vatsassani tuli takaisin.
"Homo? Mistä sinä oikein puhut?" Tyler kysyi, ja katsoi minua, näyttäen yhtä hämmentyneeltä kuin minä tunsin olevani.
"Edward on homo, eikö niin?" kysyin, mutta en ollut niin varma vastauksesta kuin olin ennen.
"Ei, ei minusta. Ja eikä varmaan hänestäkään", hän lisäsi. Seisoin siinä huumaantuneena.
"Siis... Edward ei ole homo?" kysyin uudestaan.
"Ei, ei ole", Tyler vastasi kuin olisin kolme-vuotias. Tunsin miten poskiani alkoi polttaa. Voi... hyvä... luoja...
Seisoin siinä huumaantuneena... no en tiedä.
Hän ei ole homo... hän ei ole homo... hän ei ole homo... hän ei ole homo...
"BELLA!" Tylerin huuto toi minut takaisin maanpinnalle.
"Öh, mitä?" sanoin.
"Bella, sinä et vastannut aikaisempaan kysymykseeni; mitä sinä aiot sanoa Jakelle?" hän kysyi minulta uudestaan, mikä sai minut unohtamaan koko 'Edward ei ole homo' tilanteen. Mitä minä aioin sanoa Jakelle?
"No... rehellisesti? En tiedä..." sanoin, ja hiljenin ihmeissäni.
"Meidän pitäisi varmaan mennä takaisin mökille, ja kertoa että sinut on löydetty", Tyler sanoi hetken päästä, ja minä olin samaa mieltä.
*Pari minuuttia myöhemmin*
"Bella! Olin niin huolissani, missä sinä olet ollut?" Edward sanoi, ja otti minut syliinsä, halaten tiukasti. Sillä hetkellä, en halunnut hänen päästävän irti, se tuntui niin turvalliselta. Hengitin, ja hänen tuttu, tavallaan makea tuoksu täytti keuhkoni. Tuntui siltä kuin olisimme ainoat henkilöt universumissa. Hänen kätensä olivat suojelevasti ympärilläni, ja hän halasi minua tiukasti hänen rintaansa. Hetken päästä, hän päästi minut irti, mutta en oikeastaan halunnut sitä. Yhtäkkiä, lause mitä olin ajatellut aikaisemmin päivällä tulvi päähäni.
Hän ei ole homo...
Aloin punastua välittömästi. Hän ei ole homo. Yhtäkkiä, Edward alkoi taas puhumaan.
"Bella, tule mökkiin", hän sanoi, tai oikeastaan vaati, ja tarjosi kättään. Otin siitä kiinni, ja hän johdatti minut mökkiin, aivan kuin oikea herrasmies. Sitten hän laittoi minut istumaan sängylleni, ja laittoi peiton täysissä pukeissa olevan ruumiini päälle. Katsoin häneen, ja olin juuri avaamassa suuni väittääkseni vastaan, kun hän hyssytti minua, ja laittoi sormen huulilleni.
"Shhhh... Bella, nuku nyt", hän sanoi, ja laittoi kätensä otsalleni. Huokaisin, ja suljin silmäni hävinneenä. Hän naurahti, ja siirsi kätensä pois otsaltani. Ei kestänyt kauaa ennen kuin nukahdin. Unessani, seisoin keskellä metsää.
Kaikkialla oli pimeää, ja olin peloissani, en tiennyt mitä tehdä. Sitten yhtäkkiä, murina ilmestyi taakseni. Pyörähdin ympäri, mutta siellä ei ollut mitään. Sitten, murina kuului vasemmalta puoleltani, mutta kun katsoin, siellä ei ollut muuta kuin pimeyttä ja puita. Hengitin raskaasti, ja katsoin ympärilleni, yrittäen nähdä mistä se tuli. Sitten, murina oli taas takanani, ja käännyin ympäri. Siellä oli valtava karhun kokoinen susi, ja se oli paljastanut minulle hampaansa. Käännyin juoksemaan, mutta kun tein niin, keltaiset silmät ilmestyivät eteeni. Huusin, ja käännyin juoksemaan vasemmalle. Susi ulvoi, ja seurasi, kuulin sen askeleet lähempänä, ja lähempänä. Yhtäkkiä, kuulin jotakin muuta, oman nimeni.
"Bella..."
"Bella..."
"Bella, se on okei, sinun ei tarvitse olla peloissasi, minä olen tässä", Edward kuiskasi pimeässä mökissä. Älysin että vapisin ja itkin. Edward silitti päätäni, ja sanoi rauhoittavia sanoja, yrittäen rauhoittaa minua. Vihasin painajaisia; näin niitä paljon lapsena.
Jatkoin nyyhkyttämistä pari minuuttia; mikään mitä Edward sanoi, ei rauhoittanut minua, ei vähääkään. Äkkiä, hänen kätensä katosi, ja minä avasin silmäni järkyttyneenä, kauhistuneena siitä että minut oli jätetty yksin. Mutta en voinut nähdä mitään, oli liian pimeä. Yhtäkkiä, tunsin painoa sängyllä takanani. Käänsin päätäni nähdäkseni Edwardin ryömimässä sängyllä viereeni, kietoen kätensä ympärilleni, rauhoitellen minua.
"Se on okei Bella, voit nukkua nyt", hän sanoi, ja halasi minua. Räpyttelin silmiäni, koska en nähnyt kovin hyvin kyynelteni läpi.
"Älä jätä minua", pyysin karhealla äänellä. Hän halasi minua hieman tiukemmin, ja siirtyi lähemmäksi korvaani.
"En koskaan jätä sinua Bella, en koskaan. Olen aina täällä vuoksesi", hän kuiskasi korvaani. Käännyin katsomaan häntä, ja päätellen hänen kasvoistaan, hän puhui totta. Suljin silmäni ja yritin olla nyyhkyttämättä. Edward makasi vierelläni, halaten minua lähemmäs hänen rintaansa.
"Kiitos", sanoin hetken päästä, tietäen että hän ei ollut vielä nukahtanut.
"Se on okei Bella; teen mitä tahansa vuoksesi", hän sanoi.
Nukahdin hitaasti sinä yönä hänen sylissään, yrittäen olla ajattelematta sitä kamalaa painajaista. Sen sijaan, yritin ajatella häntä, miten hänen kätensä olivat kietoutuneet suojelevasti ympärilleni, miten hän hiljaa hengitti takanani, kuin rauhoittava kehtolaulu. Miten hän oli rauhoittanut minua aiemmin päivällä, miten hän oli suudellut minua siinä tehtävässä, miten miellyttävä se halaus oli, kun Tyler toi minut takaisin mökille, kaikki minun ajatukseni olivat hänessä. Mutta juuri ennen kuin ajauduin tajuttomuuteen, ajatus jota olin vältellyt aikaisemmin, palasi mieleeni. Tai pikemminkin henkilö, jota olin vältellyt ajattelemasta.
Jake.
-
Ei yhtään kommenttia? :(
Luku 15. Valinta
BPOV
*Seuraavan päivän aamu*
Avasin hitaasti silmäni. Ruumiini tuntui kankealta, kuin en olisi nukkunut moneen päivään. Voihkaisin, ja suljin silmäni uudestaan, älyten että voisin nukkua vielä hieman; toiset eivät olleet ilmeisestikään vielä heränneet. Mutta juuri kun tein niin, tunsin käsien tulevan selkäni takaa, ja halaavan minua. Avasin silmäni säikähtäneenä, ja katsoin olkapääni yli.
Voi. Hyvä. Luoja.
Takanani, oli Edward, halaten minua rintaansa, nukkuen äänekkäästi. Aloin heti punastua. Miten Edward päätyi sänkyyni? Yritin muistaa viime yön. Katsotaas... eksyin metsään. Metsään... ne keltaiset silmät, katsoivat minua. Sitten siellä oli murina. Kyllä, murina... sitten se katosi, ja yritin löytää tien takaisin. Menin väärään suuntaan... sitten murina tuli takaisin... käännyin ympäri, ja näin ne keltaiset silmät uudestaan. Sitten minä pyörryin... ei, odotas. Juuri ennen kuin pyörryin, jokin kylmä... jokin kylmä ja kova kosketti kasvojani... mietin mikä se oli... sitten Jake löysi minut. Ai. Jake.
Muistot alkoivat syöksyä pääni läpi, muistot viime yöltä, ja minä huokaisin. Jake. Miten saatoin unohtaa? Lupasin että annan hänelle vastauksen. Tänään. Ai hitto. Mutta odotas, tuntuu kuin olisin unohtanut jotakin...
Edward puristi käsiään ympärilläni, todistaakseen että olin oikeassa ja muistin nopeasti miksi edes aloin miettimään eilistä. Miksi Edward makasi sängylläni? Mitä tapahtui sen jälkeen kun tapasin Jaken? Ai niin, Tyler tuli. Hän vei minut takaisin mökille, missä... me tapasimme Edwardin. Kyllä, niin me teimme. Ja sitten... menimme mökkiin, ja hän... laittoi minut sängylleni? Niinkö? Luoja, miten noloa...
Joka tapauksessa... hän laittoi minut sängylle... ja minä nukahdin. Ja minä... minä näin painajaisen. Kyllä, painajaisen. Siinä oli... oli... mitä siinä oli? Sitten minä yhtäkkiä muistin sen.
Takauma *swoosh*
Kaikkialla oli pimeää, ja olin peloissani, en tiennyt mitä tehdä. Sitten yhtäkkiä, murina ilmestyi taakseni. Pyörähdin ympäri, mutta siellä ei ollut mitään. Sitten, murina kuului vasemmalta puoleltani, mutta kun katsoin, siellä ei ollut muuta kuin pimeyttä ja puita. Hengitin raskaasti, ja katsoin ympärilleni, yrittäen nähdä mistä se tuli. Sitten, murina oli taas takanani, ja käännyin ympäri. Siellä oli valtava karhun kokoinen susi, ja se oli paljastanut minulle hampaansa. Käännyin juoksemaan, mutta kun tein niin, keltaiset silmät ilmestyivät eteeni. Huusin, ja käännyin juoksemaan vasemmalle. Susi ulvoi, ja seurasi, kuulin sen askeleet lähempänä, ja lähempänä. Yhtäkkiä, kuulin jotakin muuta, oman nimeni.
"Bella..."
"Bella..."
Takauman loppu *swoosh*
Ai niin. Yäk, karmivaa. Kuitenkin... minä heräsin... ja itkin... ja vapisin. Kyllä. Ja hän lohdutti minua pimeydestä. Mutta minä en rauhoittunut, en vähääkään... sitten hän... hän ryömi sängylleni... ja kietoi kätensä ympärilleni... sanoen rauhoittavia sanoja. Minä sanoin että en halunnut hänen jättävän minua?
Automaattisesti, minä aloin punastua, ja tunsin miten kasvojani alkoi polttaa. Se oli noloa... mutta... jotenkin, se tuntui hyvältä, koska minä en halunnut hänen jättävän minua. Ja hän sanoi, että hän ei jätä minua... hän olisi aina täällä vuokseni... kun muistin sen, vatsani täyttyi taas perhosista, mutta hyvällä tavalla, ja aloin tuntemaan itseni lämpimäksi ja sumeaksi sisältä päin... sitten, lopulta, lopetin vapisemisen ja itkemisen. Ja kiitin häntä... ja hän vastasi... että hän tekisi mitä tahansa vuokseni...
Perhoset vatsassani lisääntyivät, enkä voinut tehdä muuta kuin hymyillä itsekseni.
Ja sitten, nukahdin uudestaan, luulisin; en muistanut mitään muuta.
Edward halasi minua rintaansa vasten tiukemmin kuin ennen, ja minä lähes sulin onnesta. Vaikka hän olikin unessa, hän halasi minua. Mutta odotas hetki... miksi minä olin iloinen siitä?
Yhtäkkiä, Edward alkoi liikkua takanani, ja arvasin että hän alkoi heräillä. Sitten hän halasi minua tiukemmin itseään vasten, minkä luulin olevan inhimillisesti mahdotonta, mutta jotenkin hän onnistuin siinä. Se ei ollut epämukavaa, mutta se ei ollut myöskään kivoin asia minkä olen kokenut...
Sitten, hän höllensi hieman käsiään ympäriltäni, mutta halasi minua vieläkin.
"Bella? Oletko hereillä?" hän kuiskasi takaani.
"Olen", kuiskasin yksinkertaisesti takaisin, posket kuumentuen.
"... öh... no, hyvää huomenta sitten", hän sanoi hetken päästä. Hän irrotti heti otteensa minusta, ja veti kätensä pois. Suru kohisi ylitseni, ja tunsin itseni kylmäksi ja yksinäiseksi. Tiesin että hän makasi vieläkin takanani, mutta hänen kätensä olivat olleet niin lämpimät ja lähellä. Tunsin oloni turvalliseksi.
"Öh... anteeksi tuosta", Edward pyysi anteeksi hetken päästä. Halusin sanoa hänelle 'Sinun ei pitäisi pyytää anteeksi, se oli oikeastaan mukavaa', mutta näinä päivinä, totuuden kertominen ei ole kovin hyvä idea. Sitä paitsi, se kuulostaisi todella oudolta...
Edward alkoi taas liikkumaan takanani, ja hän nousi hitaasti sängyltä. Käänsin pääni katsoakseni häntä, ja kaduin sitä heti kun veri tulvi poskiini.
Ei, etkä. Ääni syvältä päästäni kaikui, ja minä punastuin jopa enemmän, koska se oli totta.
Siinä, Edward seisoi verkkareissaan... vain verkkareissaan.
Käännyin äkkiä ympäri, punastellen kuin hullu. Kuvat vilkkuivat mielessäni, kaikki hänestä... hänen lihaksikkaasta rinnastaan, hänen hauiksistaan... kuulostan hieman karmivalta, vai? Odota? Miksi minä ajattelen hänen lihaksiaan? En voinut kovin hyvin tänään...
Nuosin sängyltä, todella varovasti katsomatta taakseni, välittämättä kuinka paljon olisin halunnut. Kävelin repulleni, ja otin pesupussini, ja puhtaita vaatteita.
"Menen suihkuun", mumisin ja karkasin huoneesta, kävellen kylmään aamuilmaan. Sade tihutti päälleni, ja harmaat pilvet peittivät taivaan, kuten peitto. Rakas aurinkoni oli jossain pilvien takana, piilossa minulta... mistäköhän se on loukkaantunut, tarkoitan, se oli ainoa asia mikä vitutti minua. Huokaisin, ja menin suihkuille, paeten sadetta. Ihmeellistä että ei ollut satanut tätä ennen, ja nytkin vain tihutti.
Otin vaatteeni pois, ja menin suihkuun, antaen lämpimän veden virrata selkääni pitkin. Kun seisoin siellä suihkussa, en ajatellut mitään. Mitään paitsi miten mukavalta lämmin vesi tuntui selkääni vasten. En ajatellut mitään muuta, en antanut itseni ajatella mitään muuta. Oli kaksi asiaa mitä en todellakaan halunnut ajatella sillä hetkellä. 1: Jakea ja hänen tyhmää ongelmaansa & 2: Edwardin hauiksia.
Astuin ulos suihkusta ja pukeuduin nopeasti. Kun olin valmis, olin juuri poistumassa suihkuista, kun näin ulos. Satoi kaatamalla. Vakavasti... ei satanut rakeita, mutta se näytti silti siltä että taivaalta sataisi golfpalloja...
Huokaisin ja ärähdin itselleni henkisesti.
Tyhmä, tyhmä Bella! Sinun täytyi ajatella miten 'onnekkaita' olemme sään kanssa, eikö niin?
Se oli oikeasti mahdotonta mennä ulos; olisit kuollut kymmenessä sekunissa. Huokaisin ja istuin alas lattialle suihkutilaan, odottaen sen loppuvan, tai edes golfpallojen vaihtuvan herneiksi. Suljin silmäni ja odotin, hyräillen 'Clair de Lunea'.
EPOV
*Aikaisemmin sinä aamuna*
"Bella? Oletko hereillä?" kuiskasin, odottamatta vastausta. Halusin maata siinä ikuisesti, hän sylissäni.
"Olen", hän kuiskasi takaisin, mikä yllätti minut ja sai minut nolostumaan.
"... öh... no, hyvää huomenta sitten", sanoin hetken päästä. En odottanut hänen olevan hereillä. En halunnut hänen olevan hereillä. Halusin hänen nukkuvan hieman kauemmin, jotta voisin pidellä häntä kauemmin, jotta voisin maata hänen vierellään hieman kauemmin, jotta voisin suudella hänen hiuksiaan vielä enemmän, jotta voisin kuulla hänen hengittävän hitaasti vierelläni. Mutta en voinut, koska nyt hän oli hereillä.
Vasta tavanneiden ihmisten ei pitäisi tehdä sellaisia asioita... mutta me emme ole vasta tavanneita, tapasimme kuusi vuotta sitten, vietimme neljä niistä yhdessä, joka päivä... mutta hän ei vain muista sitä...
Voihkaisin henkisesti ja irrotin otteeni hänestä, siirtäen käteni pois. Rintani tuntui heti kylmältä ja raskaalta ja minä voihkaisin henkisesti. Toivoin että olisimme voineet olla niin ikuisesti, että voisin pidellä häntä sylissäni aina, päästämättä koskaan irti... Mutta me kaikki tiedämme, että sadut eivät koskaan toteudu...
"Öh... anteeksi tuosta", pyysin anteeksi hetken päästä. Minua tappoi kertoa hänelle noita kauheita valheita, mutta minun oli pakko.
Tajusin että hän voisi ajatella että on outoa että minä makasin hänen sängyssään, muukalainen jonka hän tapasi vasta kaksi viikkoa sitten, joten nousin hitaasti sängyltä, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen mahongin ruskeat hiuksensa makasivat sotkuisena nippuna hänen tyynyllään.
Hän alkoi liikkua hitaasti ja käänsi päänsä suuntaani. Kun hän näki minut, hän jähmettyi ja tuijotti, posket muuttuen punaisiksi. Hän kääntyi nopeasti ympäri, ja näin miten hänen kaulansa muuttui punaiseksi. Miksi hän nolostui? Katsoin alas itseeni ja löysin syyn; minulla ei ollut paitaa. Miksi hän siitä nolostui?
Bella nousi hitaasti sängyltään; hän kääntyi selkä minuun päin kun hän käveli repulleen ja otti joitain tavaroita, varmaankin mennäkseen suihkuun. Sitten hän kääntyi ovelle.
"Menen suihkuun", hän mumisi, ja sitten hän oli ulkona, sulkien oven perässään. Päästin turhautuneen huokaisun ja istuin sängylleni, roikuttaen päätäni.
Miksi hän ei halunnut katsoa minuun? Oliko se se että hän katsoi vieraan puoli alastonta vartaloa? Oliko hän nolostunut siitä että nukuin hänen sängyssään? Vai oliko hän nolostunut koska hän katsoi jotakuta josta piti?
Jatka unelmoimista, luuseri. Jos se on totta, lentäviä sikoja on olemassa... ei niin positiivinen ääni päässäni sanoi minulle. Voihkaisin. Se oli oikeassa, tottakai se oli.
Vaihdoin vaatteeni ja menin Tylerin sängyn luo, herättäen hänet.
"Tyler, herää", sanoin aika kovalla äänellä. Hän ähkäisi ja kääntyi ympäri, vihaten minua selvästi sillä hetkellä. Huokaisin ja otin hänen peittonsa, kiskoen sen pois hänen päältään. Ehkä se oli rajan ylittämistä, mutta olin tavallaan masentunut Bella-jutun takia, että olin mielelläni itsekäs, enkä jaksanut välittää.
"Hei!" hän valitti ja mulkoili minua.
"Anteeksi, aika herätä", sanoin yksinkertaisesti, ja heitin peiton takaisin hänelle, iskien häntä kasvoihin. Mike, joka oli jo hereillä, nousi istumaan lattia paikaltaan, ja katsoi minua, sitten Tyleriä, sitten taas minua.
"Jätkä, mistä hyvästä tuo oli?" Tyler sanoi, ärsyyntyneenä, ja heitti minua tyynyllä. "Mitä ikinä tapahtuikaan sinulle ja Bellalle, ja teki sinut vihaiseksi, ei anna sinulle oikeutta purkaa sitä meihin." katsoin alas lattiaan, tuntien syyllisyyttä.
"Mutta oikeasti, miksi olet niin vihainen?" Tyler kysyi uudestaan. Sitten Mike alkoi nauramaan siellä missä istui. Me molemmat käännyimme tuijottamaan häntä, yrittäen ymmärtää mikä oli niin hauskaa.
"Ehkä Edwardilla on se aika kuukaudesta?" hän sanoi, ja virnisti ilkeästi, mutta ei kauan, koska Tyler ja minä heitimme häntä tyynyillä. Ne osuivat häntä suoraan päähän, ja saivat hänet kaatumaan takaisin maahan.
"HEI!" hän valitti, mutta emme kumpikaan kiinnittäneet häneen huomiota, kääntyen takaisin toisiimme päin, jatkaen keskustelua.
"No..." sanoin, ja selitin kaiken. No... melkein kaiken.
"Hyvä on, mutta missä hän nyt on?" Tyler kysyi kun olin lopettanut. Hups... unohdin selittää sen.
"Ai niin! Teidän pitää pukeutua, hän meni suihkuun ja tulee takaisin minä hetkenä hyvänsä", sanoin, ja katsoin ulos ikkunasta.
"Öh... en usko että hän tulee ihan heti takaisin", Tyler sanoi ja osoitti ulos ikkunasta ulos, jossa satoi kaatamalla.
BPOV
Sade ei näyttänyt koskaan loppuvan. Istuin siellä, hyräillen itsekseni kun sade ropisi kattoa vasten. Kun istuin siellä, en voinut olla miettimättä Jakea. Mitä minun pitäisi tehdä? En halua loukata hänen tunteitaan sanoen hänelle ei... mutta toisaalta, en halunnut sanoa myöskään kyllä. Tunne sisälläni sanoi minulle, että minun ei pitäisi sanoa kyllä, mitä ikinä tapahtuukaan. Ja minä tavallaan luotin siihen tunteeseen, muistaen Jaken...
Takauma *swoosh*
Avasin oven ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei ollut kotona, ei edes Billy. Huokaisin, ja istuin hänen sohvalleen, ollen kuin kotonani. Se oli ensimmäinen asia minkä hän sanoi silloin kun hän näytti talonsa ensimmäistä kertaa. Niinä kertoina kun hän hymyili, nauroi, itki... nyt, luulen että hän ei edes reagoisi vaikka tappaisin koiranpennun hänen edessään.
"Mitä sinä haluat?" käheä, tunteeton ääni sanoin takaani. Säikähtäneenä, käännyin ympäri, ja näin hänen seisovan siinä, nojaten seinää vasten.
"Ai, hei", sanoin, ja selvitin kurkkuani, hieman hermostuneena.
"Hei", hän sanoi, yhtä tunteettomana kuin ennenkin. Viha velloi minun läpi, antaen minulle voimaa tehdä se. Suljin silmäni hetkeksi, ja hengitin syvään, rauhoittaen itseni. Sitten avasin ne, nousin ylös, ja kävelin hänen luokseen.
"En halua nähdä sinua enää", sanoin lyhyesti, odottamatta mikäänlaista reaktiota. Ja olin oikeassa, hän ei reagoinut.
Hän nyökkäsi lyhyesti, näyttäen että hän ymmärsi mitä sanoin.
"Hyvästi", sanoin, ja aloin kävelemään kohti ovea, ulos sateeseen. Mutta hän tarttui käteeni, ja veti minut takaisin, halaten minua.
"Hyvästi", hän sanoi kylmällä, tunteettomalla äänellään. Sitten hän päästi minusta irti.
Takauman loppu *swoosh*
Vapisin muistolle, ja huokaisin, tietämättä vieläkään mitä tehdä. Kun tapasin hänet metsässä sinä päivänä, hän vaikutti niin normaalilta, niin lämpimältä ja ystävälliseltä, taas täynnä tunteita. Mutta saatoin olla väärässä, kuten yleensä.
"Bella?" tuttu ääni kutsui ovelta, ja minä käänsin pääni ääntä kohti.
"Edward?" kysyin, ja mietin olinko nukahtanut, ja oliko enkeli verkkareissa ja T-paidassa tullut käymään luonani.
"Kyllä, se olen minä", hän sanoi ja nauroi, huvittuneena käytöksestäni. No... luulen että on hyvä että viihdytän jotakin tyhmyydelläni. Hän seisoi ovella, pieni sateenvarjo kädessään, suojaten häntä sateelta. Hän käveli luokseni ja tarjosi kättään auttaakseen minut ylös, minkä otin kiitollisena.
"Mennään takaisin mökille", hän sanoi, ja lähti kävelemään takaisin ovelle, minä ensin. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja käveli kanssani ulos sateeseen, mikä oli jo tappavaan.
Yritin parhaani olla kaatumatta, ja yllätyksekseni, en kaatunut. Pääsimme mökille parissa minuutissa, ja siinä ajassa, sade ei loppunut tai rauhoittunut vähääkään, luulen että se muuttui pahemmaksi. Menimme sisälle mökkiin, ja löysimme Miken ja Tylerin Tylerin sängyltä pelaamassa korttia.
"HA! Sanoin sinulle, että minä voittaisin, mutta kuka ei kuunnellut? Kyllä, sinä!" Mike hurrasi ja teki yhden monista juhla-tansseistaan. Tyler huokaisi syvään, ja laski päänsä käsiinsä kukistettuna. Edward rykäisi, ja koputti seinää, ilmoittaen että olimme siinä. Molemmat pojat käänsivät päänsä suuntaamme, ja heillä oli vastakkaiset reaktiot. Tylerin naama kirkastui, ja hän katsoi meitä uteliaana, ja iloisena. Samaan aikaan, Mike lopetti tanssimisen, ja näytti inhoavalta. Me kaikki päätimme olla välittämättä hänestä, kuten yleensäkin.
*Aamupalalla*
"Hei!" Victoria tervehti meitä ystävällisesti; viitoten meitä istumaan kolmelle tyhjälle tuolille pöydässä. Tyler, Edward ja minä istuimme alas aamupalojemme kanssa ja Victoria alkoi puhumaan välittömästi.
"Joten... nukuitteko te hyvin viime yönä?" hän kysyi, haluten selvästi kysyä jotakin muuta. Tyler virnisti ja katsoi minua ja Edwardia. Koska olin minä, kasvoni punehtuivat heti, ja muistin miten heräsin, paidattoman Edwardin sylissä. Victorialta ja Jamesilta ei jäänyt mitään huomaamatta, ja he katsoivat meitä nälkäisen näköisenä, haluten lisää tietoa.
"Minä nukuin", Edward sanoi, ollen ensimmäinen joka vastasi, ja minä katsoin häneen, nähden miten hän hymyili kirkkaasti. Oho... hän oli mukana pelissä... minunkin kannatti olla, en halunnut kertoa Victorialle viime yöstä... oikeastaan, en halunnut kertoa kenellekään.
"Niin minäkin", Tyler vastasi ja he kaikki katsoivat nyt minua, haluten tietää mitä minun piti heille kertoa.
"Minä... minä nukuin hyvin", sanoin, mutta he kaikki valheeni läpi. Victoria mulkoili minua, silmät sanoen; Älä viitsi, kerro totuus'. Huokaisin, ja päätin kertoa totuuden, tai ainakin osan siitä.
"Hyvä on... minä näin painajaisen", sanoin matalalla äänellä, haluamatta ihmisten tekevän siitä ison jutun. Oikeastaan, en halunnut heidän välittävän lainkaan, mutta minun tuurillani, toivominen ei auttanut yhtään.
"Mitä? Oletko kunnossa? Mitä siinä oli?" Victoria sanoi, huolehtien minusta. Huokaisin ja katsoin häneen.
"Victoria, se oli keskellä yötä, se ei vaikuta minuun enää", sanoi, vältellen hänen kysymyksiään.
"No, anteeksi, olitko kunnossa? Ja silti, mitä siinä oli?" hän sanoi, vieläkin huolestuneena, mutta samaan aikaan vittuuntuneena minun viisastelevasta kommentistani. Voihkaisin, ja roikutin päätäni, älyten etten voinut päästä pakoon tilanteesta.
"Hyvä on. Kyllä, olin kunnossa. Ja olen pahoillani, ei; en muista mitä siinä oli", sanoin, kertoen puoliksi valheen, puoliksi totuuden. Muistin tarkalleen mitä siinä oli, murina, ne keltaiset silmät, tuijottamassa minua... yritin olla vapisematta, ja otin puraisun leivästäni.
"Siiiiis... kuulitteko te? Me saatamme saada vapaapäivän tänään! Se riippuu jos Mr. Smith päättää olla paskiainen vai ei", Victoria sanoi, ja katsoi pöytää missä hän istui. Me katsoimme myös ja yllätyksekseni, hän katsoi meitä. Juuri kun käännyin, hän hymyili ja vilkutti meille ystävällisesti. Käännyimme takaisin toisiimme päin, pois kalasta, ja aloimme taas puhumaan.
"Hemmetti! Tuo tyyppi todella karmii minua", Tyler sanoi, ja otti huikan vesilasistaan. Me kaikki nyökkäsimme ollen samaa mieltä, ja tällä kertaa, en voinut olla vapisematta. Yhtäkkiä, joku laittoi takin olkapäilleni. Katsoin taakseni ja näin Edwardin huolestuneen hymyn.
"Ota se, en halua että sinulla on kylmä", hän sanoi, ja käveli ruokapöydän luo. Kohautin olkapäitäni ja käännyin uudestaan pöytään päin, huomaten että kaikki pöydässä olijat katsoivat minua.
"Mitä?" kysyin ja katsoin heitä, ymmärtämättä miksi he kaikki katsoivat minua.
"Ei mitään", Victoria sanoi, viekas hymy kasvoillaan. Katsoin pöydän ympäri, mutta kaikilla oli sama viekas hymy. Minä huokaisin, luovuttaen. Juuri silloin, Edward istui meidän pöytäämme. Juuri kun hän istui, Mr. Smith oli noussut tuoliltaan ja rykäisi. Kaikki hiljenivät välittömästi.
"No niin. On ollut liikkellä huhu, jonka mukaan tämä päivä on vapaata. Mutta minäpä kerron teille totuuden; se ei ole", hän sanoi, ja kaikki oppilaat voihkaisivat, huokaisivat tai valittivat.
"Hiljentykää, ja antakaa minun puhua loppuun!" hän sanoi kovalla ja selvällä äänellä, mikä sai kaikki hiljentymään ja kuuntelemaan.
"Meillä ei ole vapaapäivää, mutta kuten te kaikki tiedätte, ulkona sataa kissoja ja koiria", hän sanoi, ja seuraavaksi puhui super viisas Mike, jonka ÄO oli kymmenen alapuolella.
"Oikeasti? Missä?" hän kysyi, ja nuosi seisomaan, katsoen ikkunasta ulos. Kaikki alkoivat nauraa hänen tyhmyydelleen, jopa kala, mikä sai hänet punastumaan, ja istumaan uudestaan alas. Mr. Smith rykäisi hetken nauramisen jälkeen, ja kaikki hiljenivät uudestaan.
"Kuten olin sanomassa, ulkona sataa kaatamalla, joten emme tee mitään ulkotoimintaa. Sen sijaan, me pelaamme joukkuepelejä vihreässä mökissä, joka on minun mökkini vieressä. Tulkaa sinne kymmenessä minuutissa", hän lopetti, ja käveli pois, jättäen kaikki yllättyneenä ja pettyneinä.
"Joukkuepelejä?" Victoria sanoi, selvästi ilottomana päätöksestä. "Minkä ikäisiä me olemme? Kolme?"
Me kaikki huokaisimme, ja viimeistelimme aamupalamme.
*Myöhemmin Mr. Smithin mökin vieressä olevassa vihreässä mökissä*
"No niin, hiljentykää kaikki", Mr. Smith sanoi, ja pari ihmistä voihkaisivat mutta kaikki hiljenivät. "Tänään, kuten sanoi aikaisemmin, me pelaamme joukkuepelejä. Joten nyt, jaamme teidät kahteen joukkueeseen, joukkue 1 & joukkue 2." hän sanoi ja hymyili "Kysyttävää?"
Pari ihmistä nosti kätensä.
"Jessica?" hän sanoi, ja sositti häneen, antaen hänen kysyä ensimmäisenä.
"Onko meidän pakko pelata?" hän kysyi, ja useat kädet laskeutuivat, ja ihmiset nyökkäsivät.
"Kyllä. Muita kysymyksiä? Niin Lauren?" hän sanoi, ja osoitti olen-täysi-narttu-nro 2.
"Miksi me teemme tämän?" hän kysyi omalla ärsyttävän kimeällä äänellään.
"Koska ulkona sataa. Muita kysymyksiä jotka eivät ole täysin idioottimaisia? Enpä usko", hän sanoi, ja hymyili ystävällisesti.
Meidät jaettiin kahteen joukkueeseen, ja koska Mike valitti siitä niin paljon, me annoimme joukkueille nimet. Oli joukkue 1, Lentävät siat ja 2, Muffinit. Me pelasimme kaikenlaisia pelejä, harjoituksia ja juttuja tunteja. Mutta en voinut keskittyä harjoituksiin, mietin jotain muuta, jotakuta muuta. Jakea. En vieläkään tiennyt mitä sanoa hänelle. Joukkuepelit loppuivat vihdoinkin parin tunnin päästä. Silti satoi kaatamalla golfpalloja kun me lähdimme vihreästä mökistä. Kaikki juoksivat mökkeihinsä, mutta minä en voinut. Tulla märäksi ja mutaiseksi ei vaikuttanut minusta hyvältä idealta, joten kävelin, jääden viimeiseksi.
Kun kävelin mökille, kuulin yhtäkkiä kovan jyrähdyksen taivaalta. Tiesin mitä se tarkoitti; ukkosta. Hengitykseni nopeutui, ja yritin kävellä nopeammin, mutta niin kuin ennustin aikaisemmin; ei hyvä idea. Kaaduin maahan, päätyen isoon mutalätäkköön. Olin juuri nousemassa ylös, kun ukkonen jyrisi uudestaan.
Nousin nopeasti istumaan ja peitin korvani huonona yrityksenä saada äänen menevän pois. Suljin silmäni ja aloin hymistä jotakin, yrittäen peittää äänen. Tiedän että on tavallaan ironista että tyttö joka pelkää ukkosta, asuu sateisimmalla paikalla maan päällä, mutta pelkään ukkosta, ja olen aina pelännyt. Äkkiä joku taputti olkapäätäni, saaden minut avaamaan silmäni ja ottamaan kädet pois korvista.
"Bella?" tuttu miehen ääni kysyi.
EPOV
Kun juoksin mökille päin, minulla oli tunne että olin unohtanut jotakin, mutta en voinut muistaa mitä...
Kun pääsimme mökille, olimme läpimärkiä, päästä varpaisiin. Mietin mitä Bella ajattelee tästä...
Katsoin oikealle puolelleni, ei ketään. Katsoin vasemalle, kaksi läpimärkää huonekaveria. Katsoin taakseni, ei ketään.
"Missä Bella on?" kysyin Tyleriltä, joka oli ottanut pyyhkeen repustaan, ja joka nyt kuivasi hiuksiaan sillä. Hän katsoi minuun, näyttäen hämmentyneeltä.
"Hän ole kanssasi?" hän kysyi, yllättyneenä, ja järkyttyneenä. Pudistin päätäni, ja katsoin häneen, panikoiden.
"Mitä, onko Bella taas kadoksissa?" Mike kysyi sarkastisesti pikku paikaltaan lattialta. "Mitä tällä kertaa tapahtui? Kidnappaus? Metsään katoaminen? Ehkä hän tapasi pienen kääpiön ja seurasi häntä kotiin", hän sanoi, ja nauroi itsekseen. Sekunneissa, hän oli peittynyt tyynyihin. Sitten, ukkonen jyrähti taivaalla ulkona. Jos olin huolissani aikaisemmin, olin nyt paniikissa. Juoksin ulos talosta, kastuen jopa enemmän kun juoksin sateen läpi. Mutta en välittänyt, koska juuri nyt, Bella oli jossakin, ja peloissaan.
Jatkoin juoksemista kunnes näin henkilön, mutta se ei ollut Bella. Se oli mies, pitkä ja kupari ihoinen, lyhyt hiuksinen, ja paidaton. Mies seisoi selkä minuun päin, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan. Lähdin kävelemään henkilöä kohti, kunnes näin jotakin. Ison kuparisen miehen takana oli tyttö, jolla oli pitkät mahongin ruskeat hiukset. Se oli Bella.
"Bella?" minä kutsuin.
BPOV
*Aikaisemmin*
"Bella?" Jake kysyi, ja katsoi alas minuun. Katsoin hitaasti häneen. Se oli Jake, pitkä, kupari ihoinen ja, tottakai, paidaton. Olin juuri sanomassa jotakin, kun ukkonen jyrähti uudestaan. Suljin lujasti silmäni, ja laitoin kädet korvieni peitoksi. Sitten, tunsin jotain lämmintä, käden, tarttuen minuun, ja vetävän minut ylös. Avasin hitaasti silmäni kun hän veti minut syliinsä.
"Sinun ei tarvitse olla peloissasi", hän sanoi, ja halasi minua paljaaseen, lämpimään rintaansa. Siinä oli kivaa ja lämmintä, ja tuntui melkein samalta kuin ennenkin, mutta ei. Ja kun hän halasi minua, en saanut sitä tunnetta joka tuntuu siltä että olisi vain sinä maailmankaikkeudessa. Mutta oli joku joka sai minut tuntemaan niin...
"Bella?" Edwardin ääni kutsui Jaken takaa. Jake, joka oli laittanut päänsä pääni päälle, jäykistyi ja kääntyi, minä sylissään.
"Kuka sinä olet?" Jake ivasi. En pitänyt tästä tunteesta. En pitänyt siitä yhtään.
"Hei, olen Edwad Cullen. Kuka sinä olet?" Edward kysyi, kuten herrasmies, mutta hän ei katsonut Jakeen, vaan minuun.
"Olen Jacob Black", hän vastasi. Kun seisoin siinä, halusin epätoivoisesti juosta Edwardin luo, ja olla hänen sylissään Jaken sijaan, mutta ukkonen jyrisi vieläkin yllämme, joten en välittänyt.
"Bella, oletko kunnossa?" Edward kysyi, ja katsoi minuun, huolestuneena. Vastasin hänen katseeseensa, ja nyökkäsin hieman. Edward siirtyi lähemmäs minua, joka askeleella, Jake jännittyi. Viimeinkin, hän oli niin lähellä, että voisimme koskettaa.
"Meidän pitäisi viedä sinut takaisin mökille", hän sanoi, ja laittoi kätensä olkapäälleni. Tunsin miten Jake jännittyi jopa enemmän, ja pystyin vannomaan että hän mulkoili Edwardia.
"Näpit irti hänestä", Jake sihisi hänelle, ja ensimmäistä kertaa, Edward katsoi ylös häneen.
"Eikö se ole Bellan valinta?" hän murisi takaisin, ja tunsin miten he molemmat jännittyivät.
"Tiedän mitän hän haluaa, ja mitä hän tarvitsee", Jake kinasi takaisin, ja mulkoili häntä vihaisena. Halusin vain huutaa 'ETPÄS, SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN!' jos hän tiesi mitä halusin ja tarvitsin, olisin Edwardin sylissä, sisällä mökissä. Mutta Jake oli Jake.
"Todellako?"
"Kyllä, olemme olleet yhdessä pitkään", Jake sanoi, ja sai sen kuulostamaan että olisimme vieläkin yhdessä.
"Mikä sinä olet, hänen poikaystävänsä?" Edward kysyi sarkastisesti.
"Hänen entinen poikaystävänsä", hän sanoi ylpeästi, kuin se olisi hyvä juttu.
"Onko tuosta tarkoitus olla sinulle jotain hyötyä?" Edward kysyi, kuin ajatuksiani lukien.
"Öh... no..." Jake änkytti, tietämättä mitä vastata. Ukkonen oli vihdoinkin hiljentynyt, vain golfpallot olivat jäljellä. Otin syvään henkeä, rauhoittaen hermojani.
"Jake", sanoin tiukasti, mikä sai molemmat pojat katsomaan minua. Tulin pois hänen sylistään, ja katsoin häntä.
"Jake, minulla on vastaus kysymykseesi jonka kysyit minulta toisena päivänä. Ja vastaus on ei, Jake. Tottakai, me voimme olla ystäviä, mutta ei mitään enempää", sanoin, ja näin kivun vilkahtavan hänen silmissään, kun sanoin sen.
"Hänenkö takiaan?" hän kysyi, ja osoitti Edwardia. "Koska jos on, voimme pitää ottelun. Juuri tässä, juuri nyt. Se joka voittaa, voittaa", hän haastoi Edwardin, kuin olisin pelkkää ilmaa.
"Oletko varma? Älä juokse itkien äidin luo jos nenä murtuu", Edward vastasi, haastaen, kuten Jakekin. En pitänyt siitä mihin tämä oli menossa...
"Antaa tulla", hän sanoi, ja yritti lyödä Edwardia, mutta hän kumartui.
"Lopettakaa!" huusin, mutta kukaan ei näyttänyt kuuntelevan. He aloittivat tappelun, ja kun he aloittivat, huusin heitä epätoivoisesti lopettamaan. Mutta he eivät lopettaneet. Sen sijaan he jatkoivat. Mutta kumpaankaan ei osunut; he löivät ohi koko ajan. Myöhemmin, minulla oli siitä kaksi teoriaa; Yksi, he olivat molemmat yhtä hyviä kuin vastustaja. Tai kaksi, he molemmat olivat yhtä surkeita.
"LOPETTAKAA!" huusin uudestaan, varmaan viidettäkymmenennettä kertaa, mutta tämä oli erilaista, koska kun huusin, ukkonen alkoi taas jyristä. Päästin veren seisauttavan kirkaisun, ja kyykistyin alas, peittäen korvani käsilläni ja sulkien silmäni.
"Bella!" he molemmat kirkaisivat yhteen ääneen. Yritin hengittää syvään, mutta tuntui siltä että en saanut yhtään happea keuhkoihini. Tunsin käsiparit molemmilla olkapäilläni, avasin hitaasti silmäni, mutta hämmennyin, kaikki näytti olevan hidastettua. Jacobin ja Edwardin huolestuneet naamat olivat edessäni, huutaen minulle, mutta en kuullut mitään. Huomasin myös että makasin maassa. Miten minä tähän jouduin? Tönäisivätkö he minut alas? Jos he tönäisivät, heidän pitäisi olla pahoillaan...
Molemmat pojat auttoivat minut ylös maasta, mutta kaikki näytti pyörivän. Katsoin ympärilleni, yrittäen epätoivoisesti nähdä, mutta näköni hämärtyi, ja tunsin miten polveni pettivät. Viimeinen asia minkä kuulin ennen kuin lyyhistyin, oli oma nimeni. Bella...
-
Jeeee. Jatkoaa<3
Tykkäsin. Tää on niin hyvä<3
Jotai pienii virheit näky siel sun tääl, mut ei ne loppujenlopuks häirinny, ku ne oli vaa jotai tyii, ett yks kirjain puuttu tai jotai.
Mut joo. Jatka taas pian<3
-
Jooh. Tässä on tosi paljon sellaisia kivoja elementtejä, kuten esmes se ettei Bella muista (paljon käytetty, muytta toimii), mutta mua ihan totta alkaa tympiä se, ettei asia etene mitenkään, vaikka kaikkea jännää tapahtuukin aina välillä. Joo, mä tiedän, sä oot
pelkkä suomentaja (ei pitäis koskaan sanoa pelkkä, se antaa ihmisestä ala-arvostetun kuvan, joten yliviivaan sen, vaikka tottahan se on, että sä vaan suomennat, ja kaikki kunnia siitä sulle). Mutta mua häiritsee että tulee Jake ja tapahtuu kaikkea muuta sellasta mikä ei liity siihen Bellan muistamiseen mitenkään. Välillä tuntuu siltä ettei Edwardkaan muista sitä sen isointa ongelmaa eli sitä ettei Bella muista. Argh.
Mutta tää on silti mun mielestä ihan hyvä, ja suomennoksen kannalta katsottuna erinomainen. En mä ite osais suomentaa noin hyvin. Kaikella kunnioituksella sä oot yksi parhaista suomentajista joita mä tiiän.
Tarina alkaa tosiaan jo vähän tympiä, kun ei tässä asiassa nyt oikeen päästä pitemmälle. Hmph. Mä tykkään enemmän sellasista ficeistä joissa se perus juoni jotenkin etenee, mutta tässä se tuntuu jumittavan paikallaan. Nyt ei ollut edes niitä takaumia tässä viimeisimmässä luvussa, ne jotenkin antoi sellaisen tunteen että asia edistyy.
Kyllä mä tätä vieläkin seuraan, joskin ehkä vähän hajamielisemmin kuin aikaisemmin, mutta katsotaan nyt jos vaikka löytyisi uutta ylistyksen aihetta. :)
-
Kiitos kommenteista! ;D
Salla:Vähän tää paikallaan jumittaa, mutta kyllä niitä takaumia vielä tulee :)
Luku 16. Kummitusjuttuja
BPOV
"... miksi sinä et vain häivy?" ärsyyntynyt ääni kysyi kaukuisuudesta. Tiesin tuon äänen, tunnistaisin sen missä vain... jessus, tuo kuulosti niiltä surkeilta yksinpuheluilta niistä siirappisista rakkaus-elokuvista... mutta ikävä kyllä, se oli totta. Tunnistaisin tuon äänen missä tahansa, koska se oli Edwardin ääni.
Joku murisi ja sitten, Jake puhui.
"Pidä huoli omista asioistasi", Jake hymähti hänelle kylmällä, tunteettomalla äänellään. Tiesin että hän ei ollut muuttunut. Ulospäin, hän näytti valoisalta, iloiselta, ja sen sellaiselta, mutta se oli kaikki teeskentelyä, eikö niin?
Huokaisin henkisesti, ja avasin hitaasti silmäni. Kun sain ne auki, useat äänet kutsuivat minua nimeltä.
"Bella!" he kaikki huusivat iloisena, ja jouduin heti jonkun halaus-hyökkäyksen kohteeksi. Jonkun, jolla oli punaiset, kiharat hiukset...
"Victoria?" sanoin yllättyneenä. Hän päästi minusta irti, ja katsoi minua, silmät täyttyen kyynelistä. Ja hän näytti helpottuneelta, kuin olisin ollut kadoksissa neljä vuotta, tai jotain...
"Bella, olimme niin huolissamme!" hän sanoi, ja halasi minua uudelleen, haudaten kasvoni punaisten kiharoidensa alle.
"Keitä tarkalleen ovat 'me'?" kysyin häneltä, tajuamatta täysin mistä hän puhui. Hän päästi minusta irti, ja hymyili anteeksipyytävästi.
"Hups, anteeksi, unohdin selittää", hän sanoi, ja auttoi minut istumaan. Silloin älysin missä olin. Istuin sängyllä, omalla sängylläni. Katsoin ympärilleni, ja näin keitä 'me' olivat. Tuolilla sänkyni vieressä oli Edward, hymyillen minulle kirkkaasti, mikä sai minut punastumaan. Tuolin vieressä oli Victoria Jamesin kanssa, pidellen käsiään Victorian ympärillä. Hieman kauempana seisoi Tyler, virnistellen leveästi, ja hänen takanaan Mike, tahtomatta oikeastaan olla siinä. Toisella puolella sänkyä seisoi Jake, nojaten seinää vasten.
"Olimme todella huolestuneita, tiedäthän", Victoria sanoi, kun olin katsonut huoneen ympäri, tutkien ympäristöäni. "Kun Tyler tuli huoneeseemme, kertoen meille että olet pyörtynyt, sain melkein sydänkohtauksen!" hän huudahti dramaattisesti.
"Miten pitkään olin tajuttomana?" kysyin, tunsien itseni kankeaksi.
"Noin kaksi tuntia", Edward vastasi, saaden minut katsomaan häneen. Hän näytti helpottuneelta, ja hän hymyili vieläkin.
"Miten sinä voit?" odottamaton ääni kysyi, mikä sai meidät kaikki hypähtämään. Edwardin takana seisoi Mr. Smith, kaikessa loistossaan, hymyillen sitä tuttua hymyä ja katsoen minua huolestunein silmin.
"Öh, O-o-olen kunnossa, kiitos", sanoin hetken päästä, löytäen vihdoinkin ääneni. Miten hän pääsi tänne? En nähnyt hänen tulevan...
"Voi, olen iloinen kuullessani tuon Stacy", hän sanoi, ja hymyili minulle. Olin juuri sanomassa, että en ole Stacy, mutta joku muu teki sen puolestani.
"Bella. Hänen nimensä on Bella", Jake sanoi yhtä tunteettomasti kuin aikaisemmin. Käännyin katsomaan häntä, mutta hän mulkoili Mr. Smithiä. Kala katsoi häneen, näyttäen melkein yllättyneeltä siitä että Jake oli puhunut, mutta vain hetken, koska ennen kuin ehdit räpäyttää silmiäsi, hänen tavallinen, ystävällinen hymynsä oli taas hänen huulillaan. Katsoen Jakeen koko ajan, hän vastasi.
"Oi, anteeksipyyntöni, Bella."
He molemmat katsoivat toisiaan pitkän aikaa. Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei välittänyt. Yhtäkkiä, ajatus tuli päähäni, ja sanoin sen ääneen enempiä miettimättä.
"Jake, miksi olet vieläkin täällä?" kysyin, ja katsoin häneen. Muutkin kääntyivät katsomaan häneen, nyökkäilen yksimielisesti.
"No, halusin varmistaa että olet kunnossa..." hän sanoi, katsoen nyt minuun.
"Jake, olen kunnossa; sinulla ei ole enää syytä olla täällä", sanoin, haluamatta häntä tänne. Kun hän ensin tuli tänne, tunsin sisälläni tunteen, mutta en tiennyt mikä se tunne oli. Tiesin vain että se oli jotakin pahaa.
"Oletko varma?" hän kysyi, hieman enemmän tunnetta äänessään. Halusin huutaa 'KYLLÄ! PAINU NYT HELVETTIIN TÄÄLTÄ!', mutta minulla ei ollut sisua... tällaisissa tilanteissa minä todella ihmettelen, miksi aloin seurustella tuon tyypin kanssa, hän ei ymmärrä minua yhtään.
Katsoin häntä 'oletko tosissasi' katseella, mutta hän ei siltikään tajunnut, hän ei ollut liikkunut tuumaakaan lähemmäksi ovea!
Sitten, joku voihkaisi, ja me kaikki käännyimme katsomaan Mikeä.
"Luoja, oletko sinä idiootti? Hän käskee sinun painua v****** täältä!" Mike huusi hänelle, mikä yllätti meidät kaikki. Oudosti, tuo oli viisainta minkä olin koskaan kuullut hänen sanovan...
Jaken kasvot olivat silti lujat, mutta hänen silmänsä olivat nyt anelevat.
"Oikeasti?" hän kysyi, ja katsoi minua.
"KYLLÄ!" kaikki huoneessa olevat, paitsi minä, vastasivat yhteen ääneen, yllätyksekseni jopa Mr. Smith... outoa.
Jake katsoi siltikin minua, kuin ei uskoisi heitä, joten nyökkäsin, mikä sai hänet huokaisemaan, saaden hänet ymmärtämään että en halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Hän käveli hitaasti ovelle, kuin ei olisi todellakaan halunnut, mutta käveli silti. Kun hän avasi oven, hän pysähtyi, ja käänsi päänsä minun suuntaani. Tällä kertaa hänen kasvonsa olivat peittyneet suruun, ja hänen silmänsä katsoivat minuun epätoivoisesti, anellen. Sitten, tapahtui jotakin mitä kukaan ei olisi uskonut tapahtuvan.
Jake oli kääntynyt, ja katsoi nyt minua kyyneleisillä koiranpentu-silmillään, ja oli juuri sanomassa jotakin, kun Mr. Smith käveli hänen luokseen.
"No niin, oli mukava tavata sinut, turvallista kotimatkaa. Hei hei!" hän sanoi iloisella äänellä, ja hymyili, kun hän potkaisi Jakea persuuksille, saaden hänet lentämään pää edellä ulos ovesta. Sitten Kala sulki oven, huokaisi onnellisena, ja kääntyi meihin päin.
"Selvä, se siitä!" hän sanoi, ja hymyili kirkkaasti, kuin hän olisi juuri voittanut palkinnon ja olisi puhumassa lehdistölle jälkeenpäin.
Kukaan ei sanonut mitään; me vain katsoimme häntä, leuat lattialla.
"Ai niin", hän sanoi sitten, kuin olisi juuri muistanut jotakin, ja otti taskustaan super modernin kännykän. Hän otti sen sivulta pienen tikun, ja alkoi tökkiä sillä ruutua. Kun hän oli sen tehnyt, hän näytti odottavan jotakin, koska hän naputti jalkaansa malttamattomasti. Sitten hän hymyili iloisesti ja alkoi tökkimään uudestaan. Sitten hän alkoi kirjoittamaan jotakin, koska hän sanoi ääneen asioita mitä kirjoitti.
"P-o-t-k-a-i-s-i-n, väli, j-u-u-r-i, väli, ä-r-s-y-t-t-ä-v-ä-n, väli, k-a-k-a-r-a-n, väli, o-v-e-s-t-a, väli, u-l-o-s, ja piste", hän sanoi, ja tökki vielä vähän pikku ruutua. Sitten hän laittoi tikun takaisin paikalleen, ja kännykän takaisin taskuunsa. Sitten hän katsoi ylös, ja näytti ymmärtävän että kaikki tuijottivat häntä.
"Oho. Lapset, älkää unohtako; 13:00 on lounas. No niin, hei!" hän sanoi, ja vilkutti kuin idiootti ja meni ulos ovesta, sulkien sen perässään. Kesti jonkin aikaan ennen kuin kukaan puhui.
"Kirjoittiko hän juuri twitteriin?" Victoria kysyi, ollen ensimmäinen joka puhui.
"Luulen niin", Tyler vastasi, yhtä järkyttyneenä kuin me muutkin.
"Öh... tyypit, kello on 12:59. Meidän pitää mennä lounaalle", Edward sanoi ja katsoi kelloonsa.
"Mitä, nytkö jo?" Mike kysyi.
"Joo, meidän pitää mennä", Edward toisti, ja nousi tuoliltaan ja käveli ovelle päin. Me muut seurasimme, ja otimme sadetakkimme ja kävelimme ulos golfpallojen sekaan.
*Lounaalla*
"Olenko se vain minä, vai tuntuuko jokin hieman oudolta?" Victoria kysyi ja otti toisen haukun leivästään. Katsoin hänen selkänsä takana olevaan pöytään. Jessica, Lauren ja muut nartut (kyllä, minäkin voin kiroilla!) mulkoilivat meitä kylmästi. Se oli selvää, sillä Edward istui meidän pöydässämme, mutta silti... se oli tavallaan karmivaa...
"Se olet kai vain sinä", Tyler, Mike, Edward, James ja minä vastasimme yhteen ääneen. Katsoimme toisiamme, ja aloimme nauramaan.
*Lounaan jälkeen*
"Joten, mitä me teemme nyt?" James kysyi, kun kävelimme mökkiämme kohti. He oppivat minulta että juokseminen ulkona (tai sisällä) ei ole kovin hyvä idea, joten me kaikki kävelimme.
"En tiedä, mitä te haluatte tehdä?" Tyler kysyi, kun astuimme sisälle mökkin.
"Mitä tahansa mihin ei liity pokeri, totuus vai tehtävä, tai mikään märkä", sanoi, ja riisuin märän sadetakin ja laitoin sen seinälle roikkumaan. Mike oli juuri avaamassa suunsa, kun lisäsin "se tarkoittaa että räsypokkakin on ulkona." Mike nyrpisti sanoilleni, jatkanut kauempaa.
"Entäs kummitusjutut?" Mike sanoi. Kaikki kääntyivät mulkoilemaan häntä. "Mitä?"
"Kummitusjutut? Okei, totuuden vai tehtävän voin hyväksyä, mutta kummitusjutut? Sori jätkä, jos se on se mitä haluat tehdä, lähde bussilla kaupungin päiväkotiin, olen varma että he olisivat mielissään liittyessään sinuun", Tyler sanoi.
"Mutta älkää viitsikö, se voi olla hauskaa!" hän aneli ja katsoi meitä koiranpentu-silmillään.
"Olen mukana, hän on oikeassa; se voi olla hauskaa", Victoria sanoi, ja virnisti.
"Olen samaa mieltä Victorian kanssa", James sanoi, ollen hänen puolellaan, kuten aina, vaikka se tarkoittikin olemista samalla puolella kuin Mike.
"Olen mukana", Edward sanoi ja hymyili vinoa hymyään, saaden luuni sulamaan. Sitten, huomasin että kaikki katsoivat minua, odottaen vastaustani. Kohautin olkapäitäni, paljoa välittämättä. Mike hurrasi, kuten myös James ja Victoria, jotka läpsäyttivät käsiään. Edward hymyili kuuluisaa vinoa hymyään, katsoen minua, ja Tyler huokaisi raskaasti, kukistettuna.
"Hyvä on", hän mumisi ja istui sängylleen. Me kaikki seurasimme hänen esimerkkiään. Victoria istui kanssani sängylleni, James Edwardin sängylle, Tyler omalleen, ja Mike lattialle.
"Jooko, jooko, jooko, saanko istua sängylläsi?" Mike aneli, ja katsoi Tyleriä koiranpentu-silmillään.
"Et", hän sanoi kylmällä, lujalla äänellä, ja kun hän sanoi niin, hän tavallaan muistutti minua Jakesta.
"Äh, älä viitsi! Jooko, jooko, jooko, jooko, jooko, jooko, jooko, joo-"
"Ole jo hiljaa, tai et saa istua sängylläni!" Tyler huusi hänelle. Mike, joka näytti tajuavan, lopetti.
"Okei, kuka haluaa olla ensimmäinen?" Mike kysyi, hyppien innosta ylös ja alas pikku paikaltaan lattialla. Vau, déjà vu.
"Tuota, en oikein tiedä kummitusjuttuja", myönsin, punastuen.
"No, se on okei, minä tiedän pari", Mike sanoi iloisesti.
Hän hengitti pari kertaa syvään, sulki silmänsä, ja parin sekunnin jäkeen avasi ne uudestaan. Kun hän teki sen, hänellä oli kummitusjuttu-kertomis-naama. Hän katsoi kaikkia vakavasti, ennen kuin aloitti tarinansa.
"Hyvä on. Olipa kerran poika jonka nimi oli... " hän hiljeni, miettien, ja hetken päästä hän voihkaisi. "Okei, oli siis poika. Eräänä päivänä, hänellä oli kaivo takapihallaan. Hänellä oli tapana leikkiä kaivon luona paljon, vaikka hänen äitinsä kielsi häntä. Sitten eräänä päivänä, kun hän oli leikkimässä kaivolla, hän kuuli äänen kaivosta, joka sanoi 'tule tänne pikku poika, tule tänne...'
Poika, joka oli yllättynyt kuullessaan jonkun, käveli kaivolle, katsoen alas. Kaivo ei ollut syvä, joten kun hän katsoi alas, hän näki hahmon, jolla oli isot rumat vaatteet ja valkoinen iho. Ja hänellä oli punaiset, sotkuiset hiukset jotka sojottivat lähes kaikkiin suuntiin. Hahmo katsoi ylös poikaan ja hymyili julmaa, ilkeää hymyä. Poika pystyi kurottamaan ja koskea häntä, niin lähellä hahmo oli. Ja-" hän kertoi, mutta epäileväinen Tyler keskeytti hänet.
"Miten se voi olla kaivo jos hän pystyi koskemaan häneen?"
"Koska tämä on taikakaivo, ole hiljaa!" Mike karjui hänelle. Sitten hän hengitti syvään ja jatkoi.
"Kun poika katsoi hahmoa lähempää, hän ajatteli sen näyttävän pelleltä. Pelle laittoi kätensä taskuunsa ja hetkeä myöhemmin, hän vetäisi taskustaan pallon. Hän hymyili pienelle pojalle julmaa, ilkeää hymyään.
'Haluatko pallon poika? Ne kelluvat, ne kaikki kelluvat... ' pelle sanoi ja- " Mike sanoi, mutta Tyler keskeytti hänet uudestaan.
"Jätkä, tuo on se!" hän sanoi, mikä sai meidät kaikki katsomaan häntä hämmentyneinä.
"Tyler, jos et kestä enää, voit mennä ulos", Mike kiusasi, mikä sai Tylerin voihkaisemaan ja viskomaan käsiään turhautuneena.
"Ei! Tarkoitan se, kuten se elokuva 'se' jossa on hullu pelle ja kaivoja!" Tyler huudahti turhautuneena. Muut nyökkäsivät, paitsi minä, minulla ei ollut aavistustakaan mistä he puhuivat. Se? Outo nimi elokuvalle...
"Eikä ole!" Mike huusi loukkaantuneena Tylerin sanoista.
"Niinkö? Minkä niminen pelle sinun tarinassasi sitten on?" Tyler kysyi sarkastisesti.
"Öh... Bennywise", Mike sanoi, mikä sai muut nauramaan. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä he puhuivat, joten istuin siinä ja hymyilin.
"Jätkä, varastit tuon 'sestä' " Tyler sanoi ja nauroi.
"Hyvä on!" Mike sanoi ja murjotti... kolme sekuntia. Sitten hän hyppi taas innoissaan tuolillaan ylös ja alas.
"Minulla on toinen! Okei, se kertoo tytöstä, joka on kaivossa koska hänen äitinsä oli ilkeä ja työnsi hänet alas kaivoon. Sitten siinä on videonauha, ja jos katsot sen, sinä kuolet, koska sitten joku soittaa sinulle keskellä yötä ja sanoo 'seitsemän päivää'. Ja viikon päästä olet kuollut.
Joka tapauksessa, tällä tytöllä jolla oli ilkeä äiti, oli itsekin ilkeä, hän on se joka tappaa kaikkia videonauhan kautta. Mutta se on vanhaa paskaa, tiedäthän, VCR. Joka tapauksessa, tällä videolla näet kaikenlaista kuvottavaa, kuten leikattuja, liikkuvia sormia, ja niinkuin, ötököitä ja kuolleita hevosia ja sellaista. Sitten sinä näet jossakin vaiheessa ilkeän äidin, ja kaivon mihin ilkeä lapsi hukkui. Ja sitten siinä on majakka joka-" Mike pulisi, mutta jälleen Tyler keskeytti hänet.
"Jätkä, tuo on The Ring! Tiedätkö yhtään kummitusjuttua jota et ole varastanut elokuvasta?" Tyler kysyi.
Mike katsoi häneen, epävarmana mitä vastata, mutta Tyler piti hänen hiljaisuuttaan vastauksena.
"Niinpä niin. Tietääkö joku muu hyvää kummitusjuttua?" Tyler kysyi, ja katsoi ympärilleen. Victoria huokaisi ja katsoi ympärilleen.
"Jos kukaan ei tiedä, luulen että voin kertoa yhden", hän sanoi ja teki mitä Mike oli tehnyt, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sitten hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen, kuten Mikekin oli tehnyt, kummitusjuttu-kertomis-naaman kanssa.
"Muutama vuosi sitten, pari lasta päätti lähteä viikonlopuksi retkeilemään. Heitä oli viisi, kaksi tyttöä, ja kolme poikaa. He menivät leirintäpaikalle, ja pystyttivät telttansa. Kaikki meni hyvin ja kaikilla oli hauskaa. Mutta sitten jotakin tapahtui..." hän hiljeni, jättäen hämärän mökin hiljaiseksi. Ainut ääni oli sateen ropina ulkona.
"Kaksi tyttöä nukkuivat yhdessä teltassa, kun toinen tyttö heräsi painajaiseen. Hän herätti toisen tytön koska oli liian peloissaan ollakseen hereillä yksin. Toinen tyttö rauhoitteli tyttöä, ja hetken päästä hän ei ollut enää peloissaan. Mutta nukkumisen sijaan, tytöt pysyivät hereillä ja juttelivat. Mutta yhtäkkiä, he näkivät tumman varjon telttansa oviaukosta. Molemmat tytöt alkoivat kirkumaan, mutta lopettivat kun kuulivat tutun naurun teltan ulkopuolelta.
Yksi pojista avasi teltan vetoketjun ja tervehti heitä lämpimästi. Tytöt, jotka olivat vihaisia hänelle säikyttämisen takia, käskivät hänen mennä takaisin telttaansa. Poika teki mitä käskettiin, ja jätti tytöt, jotka alkoivat puhua uudestaan. Mutta yhtäkkiä he kuulivat rasahtelua teltan ulkopuolelta. He molemmat hypähtivät säikähdyksestä, mutta ajattelivat että se oli taas se poika, joten he alkoivat kutsua häntä nimeltä, mutta kukaan ei vastannut... tytöt huolestuivat nyt, ja jatkoivat pojan kutsumista, mutta kukaan ei vastannut.
Äkkiä he kuulivat äänekkään murinan telttansa ulkopuolelta. Se oli eläimellinen murina, äänekäs ja syvä, mikä sai molemmat tytöt kirkumaan kauhusta. Sitten, murina katosi. Tytöt istuivat teltassaan, kauhuissaan ja täristen pelosta. Yhtäkkiä, he näkivät tumman varjon telttansa oviaukossa, avaten oviaukkoa hitaasti..." Victoria sanoi kummitusjuttu-kertomis-äänellään. Juuri kun hän sanoi viimeiset sanat, salama iski ulkona, paljastaen tumman hahmon joka seisoi ikkunan takana...
-
Nähähää :D
Ei vitsi. Loppu just jännää paikkaa :D
Joo. Tää on hyvä ja hyvin suomennettu^^
Jatkoa vaan toivottavasti pian^^
-
Ooh! Ihanaa uus luku! ;D Kiva luku oli taas
ja hyvin oot suomentanut.
Jännän paikaan jäi....
Jatkoo toki, mah. nopeesti pliis... ;)
-
Kiitos kommenteista! :D
Taas on kestänyt jonkin aikaa ennen kuin sain tän luvun tänne, ( :-[) mutta selitykseksi voin sanoa että olin viikon loma matkalla, ja koirani söi nettijohdon poikki... :P
Luku 17. Kuka on ikkunan takana?
BPOV
Olin juuri päästämässä veret seisauttavan kirkaisun, kun näin mikä se hahmo oli, ja kirkaisu kurkussani jäi pieneksi vinkaisuksi. Kaikki kääntyivät katsomaan minua, käsittäen tilanteen väärin, luullen että pelkään vain ukkosta. Victoria tarttui käteeni ja puristi sitä tiukasti.
"Bella, se on okei, sinun ei tarvitse olla peloissasi", hän sanoi pehmeästi pidellessään kättäni, samalla lailla kuin sanoisit lapselle joka on peloissaan mennyt sängyn alle piiloon. Mutta en oikeastaan kuunnellut mitä he sanoivat, hämmennys sai vain puolet aivoistani toimimaan.
"Bella? Haloo?" Mike sanoi ja napsautti sormiaan kasvojeni edessä, mikä sai minut transsistani, mutta se ei saanut minua ottamaan silmiäni pois hahmosta.
"Bella mikä sinulla on?" Edward kysyi, nousi sängyltään ja käveli luokseni. "Voitko huonosti?"
Juuri kun hän sanoi niin, ukkonen löi uudestaan, ja tällä kertaa näin sen hahmon, mistä sain kylmät väreet. Hypähdin hieman ukkosen äänestä, mutta se ei ollut niin paha kuin se olisi ollut ulkona. Kaikki alkoivat puhua välittömästi, sanoen rauhoittavia sanoja jotta en olisi peloissani, mutta en taaskaan kiinnittänyt heihin huomiota.
Nousin sängyltäni, katsoen koko ajan ikkunaa ja kävelin sen luokse, muut heti perässäni, luultavasti miettien oliko ruuvini löysällä. Menin ikkunan luokse, ja avasin sen. Tuuli puhalsi kovaa ja sade ropisi kovaa maahan.
"Jake, mitä helvettiä sinä teet täällä?" kysyin häneltä, kurtistaen kulmiani. Edward, joka seisoi heti takanani, jännittyi ja vannon että hän mulkoili Jakea sillä hetkellä.
"Tarkistan vain että olet kunnossa", hän vastasi huoleton virne kasvoillaan. Rypistin otsaani hämmentyneenä.
"Tarkistat että olen kunnossa? Jake, tiedät että vihaan ukkosta, ja luuletko että se auttaa jos seisot ikkunani ulkopuolella, irvistellen salaman iskiessä? Jos luulet, olet väärässä", sanoi.
"Miten niin irvistellen?" Jake kysyi, ja kurtisti kulmiaan.
"Kaivoit nenääsi, ja katsoit kieroon."
"SINÄ NÄIT SEN?" Jake huusi kauhistuneella äänellä ja näin miten hänen ruosteenruskea ihonsa muuttui sävyä tummemmaksi.
Nostin kulmakarvojani yllättyneenä, ja Jaken tavoin tunsin miten poskeni muuttuivat punaisiksi.
"Noloa", Mike sanoi kiusoittelevasti laulavalla äänellään takanani. Mutta sitä seurasi nopeasti hiljainen "Auts!" Me seisoimme siinä hetken kiusallisessa hiljaisuudessa kunnes Edward rikkoi sen.
"Jacob, mitä sinä teet täällä", hän kysyi, tai oikeastaan tivasi kylmällä, tylyllä äänellä, mikä sai minut vapisemaan.
"Kuten sanoin, halusin tarkistaa että hän on kunnossa", hän toisti ja mulkaisi Edwaria kylmästi ennen kuin katsoi takaisin minuun.
"No hän on kunnossa, joten voit lähteä nyt", Edward sanoi ja laittoi kätensä olkapäälleni suojelevasti. Jake päästi syvän äänen, kuin murinan, mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin ilmestyi. Jake mulkoili häntä, mutta samaan aikaan näytti siltä kuin hän vapisisi. Hän tavallaan tärisi, mutta se loppui hetken päästä. Sitten hän katsoi minuun, miettien olivatko Edwardin sanat totta.
"Kyllä Jake, olen kunnossa. Mene nyt!" huusin hänelle ärsyntyneellä äänellä, mikä sai hänet säpsähtämään, ja osoitin sormellani metsään. Hän kääntyi hitaasti, mumisten "Hei sitten," ja käveli pois metsään päin, mumisten itsekseen koko ajan. Huokaisin ja suljin ikkunan. Käännyin ympäri ja näin Miken virnistävän ovelasti, mikä tarkoitti vain yhtä asiaa; tämä ei voi olla mitän hyvää.
"Mitä?" kysyin häneltä ja ristin käteni eteeni.
"Ettekö te ole huomanneet? Sade on lakannut!" hän sanoi iloisesti. Käännyin ikkunaan päin, ja kyllä, hän oli oikeassa, sade oli lakannut. En koskaan uskonut että sanoisin tämän kahdesti, mutta Mike oli oikeassa. Me kaikki hymyilimme Miken havainnolle. Sitten, voin vannoa että näin kirkkaan hehkulampun syttyvän Victorian pään yläpuolella.
"Hei, minä tiedän! Miksi emme mene uimaan keskiyöllä!" hän sanoi ja hymyili iloisesti. James näytti tyytyväiseltä ideaan, mutta toisaalta, luulen että hän tekisi ihan mitä tahansa mitä Victoria keksii.
"Tottakai, kuulostaa hauskalta", hän sanoi ja kietoi kätensä Victorian ympärille ja suuteli hellästi hänen päätään. Victoria kikatti ja kääntyi meihin päin.
"Oletteko mukana?" hän kysyi meiltä ja katsoi minuun. Mietin sitä. Hmmm... uimista... keskellä yötä... no, hyvä puoli on että vedessä sinun ei tarvitse nähdä minne uit; koska et voi kaatua... isoin ongelma olisi järveen meneminen, ja veden lämpötila...
Kuin Victoria olisi lukenut ajatukseni, hän sanoi nopeasti "Järvessä ei oli kovin kylmä, minä lupaan", hän sanoi ja vinkkasi minulle, ja sitten hän katsoi Mikeen, joka kirjaimellisesti hyppi innosta.
"Mike, olet mukana, eikö niin?"
"Totta helvetissä!" hän sanoi, ja Victoria löi häntä mahaan, näyttäen yhtäkkiä erittäin vaaralliselta.
"Älä. Käytä. Tuollaista. Kieltä." hän sihisi hampaidensa välistä, sulki silmänsä, ja hengitti syvään, sitten hän avasi silmänsä ja kääntyi kirkkaasti hymyillen Tyleriin päin.
"Entä sinä?"
"Tottakai, siistiä", hän vastasi ja kohautti olkapäitään, virnistäen korvasta korvaan. Victoria nyökkäsi hänen vastaukselleen ja kääntyi Edwardiin päin, joka seisoi vierelläni.
"Entä sinä Eddie-poika? Liitytkö meihin?"
Edward katsoi häneen, tai oikeastaan mulkoili.
"Olisin kiitollinen jos et kutsuisi minua noin", hän sanoi kylmällä äänellä, mutta Victoria huiskaisi sen pois.
"Miten vaan, tuletko sinä vai et?" hän kysyi ärsyyntyneellä äänellä joka sai hänet melkein kuulostamaan Jessicalta. Edward kääntyi katsomaan minua ja vastasi hänelle.
"Minne tahansa hän menee, minäkin menen", hän sanoi, katsoen vieläkin minuun. Victoria huokaisi ja katsoi minuun, haluten tietää vastaukseni.
"Joten? Tuletko sinä vai et, Bella?" hän kysyi ja katsoi minua, kasvot välinpitämättöminä, mutta silmät anovina. Huokaisin ja käännyin katsomaan Edwardia.
"Miksi sinun pitää olla niin itsepäinen?" kysyin häneltä. Hän kohautti olkapäitään huolettomasti, ja virnisti.
"Voisin kysyi sinulta samaa", hän sanoi minulle. Huokaisin uudestaan, näkien että en voittaisi tätä vaikka kuinka yrittäisin.
"Olen mukana", sanoi ja käännyin Victoriaan päin. Hän kiljahti korvia särkevästi, mikä sai minut haluamaan peittämään korvani. Tuntui kuin olisin kokenut tämän aikaisemminkin.
Takauma *swoosh*
Seisoin kirkkaan pinkissä huoneessa. Siellä oli aukinainen tupla-ovi toisella puolella huonetta; kaappi. 14, ehkä 15-vuotias tyttö, jolla oli pikimustat hiukset jotka sojottivat eri suuntiin ja keijumaiset piirteet, hyppeli sieltä ulos suoraan eteeni.
"Älä viitsi Bella, enkö voisi meikata sinut, edes kerran?" hän kysyi ja mutristi huuliaan, tehden koiranpentu-silmät. Voihkaisin, ja katsoin hänen aneleviin silmiinsä. Voihkaisin tietäen etten pääse pakoon; Eddie oli lähtenyt tunniksi pois, eikä tulisi takasin vielä pitkään aikaan...
"Älä viitsi Alice!" rukoilin, mutta hän teki viimeisen iskunsa ja katsoi ylös minuun kultaisen ruskeilla silmillään.
"Hyvä on..." mumisin, kukistettuna. Alice lopetti heti pienen esityksensä ja alkoi hyppimään innoissaan ylös ja alas, kiljahdellen korvia särkevästi, mikä sai minut haluamaan peittämään korvani.
"Oi Bellie, tästä tulee niin hauskaa!"
Hauskaa...
Hauskaa...
Hauskaa...
Takauman loppu *swoosh*
"Bella? Bella!" Edwardin vauhko ääni kaukaisuudesta aneli, mikä sai minut takaisin maanpinnalle. Edward seisoi edessäni, kädet olkapäilläni, ravistaen minua hellästi. Hänen takanaan seisoi Victoria, näyttäen huolestuneelta, mutta ei niin huolestuneelta kuin Edward. Itse asiassa, luulen ettei kukaan voi näyttää niin huolestuneelta kuin Edward. Jessus, minä jäin vain ajatuksiini, enkä esimerkiksi pyörtynyt.
"Öh, mitä?" sanoin ja hänen kasvonsa rauhoittuivat heti. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta joku alkoi puhua hänen takanaan.
"Olit kauan ajatuksissasi Bella", Victoria sanoi. Katsoin häneen ja Jamesiin joka seisoi hänen vieressään, ystävällinen hymy huulillaan.
"Miten kauan?" kysyin Victorialta, mutta tällä kertaa Edward vastasi.
"Suunnilleen viisi minuuttia", hän sanoi, ja virnisti minulle. Vau... minulla oli takauma siitä tutusta elokuvasta viisi minuuttia? Sillä lailla Bella...
"Okei, hän on takaisin maanpinalla. Mennään takaisin alkuperäiseen suunnitelmaamme", Mike sanoi ja virnisti lammasmaisesti. Rypistin otsaani ja katsoin häneen, ymmärtämättä mistä hän puhui. Hän huokaisi, mumisten jotain ennen kuin vastasi.
"Keskiyön uinti, muistatko?" hän kysyi ja katsoi minua 'oletko tosissasi?' katseella. Sanat osuivat aivoihini, pakottaen ne toimimaan. Miten pystyin unohtamaan että meidän oli tarkoitus mennä uimaan keskiyöllä? Mehän puhuimme siitä viisi minuuttia sitten! Mietin joskus voisinko vaihtaa aivoja, nämä eivät selvästikään toiminut kuten olisi pitänyt...
"Ai niin, uimareissu. No eikö meidän sitten pitäisi mennä?" kysyin, ja aloin kävelemään ovelle päin. Mutta kun pääsin sinne, joku rykäisi, mikä sai minut kääntymään ympäri.
"Öh, Bella? Kun menet uimaan, vaihdat uimapuvun päälle, ellet sitten suunittele meneväsi naku-uinnille", Tyler sanoi. Mike näytti olevansa tyytyväinen ideaan minusta naku-uimassa, mikä sai minut vapisemaan inhosta. Edward ja Victoria näyttivät huomanneen sen myös, sillä hetkeä myöhemmin Mike makasi maassa, voihkien kivusta.
"No James ja minä menemme vaihtamaan uimapuvut. Tulkaa meidän mökillemme kun olette valmiit", Victoria sanoi, ja ennen kuin kukaan kerkesi vastaamaan, he olivat jo ulkona. Huokaisin ja menin repulleni etsimään bikineitäni. Pitkän kaivamisen jälkeen minä lyösin ne. Sitten otin pyyhkeeni, verkkarit ja T-paidan, ja kävelin ovelle.
"Menen vaihtamaan nämä, tulen kohta takaisin", sanoin olkapääni yli, ja lähdin mökistä.
*Pari minuuttia myöhemmin*
Kävelin ovelle ja koputin kolme kertaa, ja kesti vain hetken kun pojat tulivat avaamaan sen. Kävelin sisälle, pikeutuneena verkkareihin ja T-paitaan, ja bikineihin niiden alla. Sisällä, pojat istuivat sängyillään, no... siis jos kutsut Miken pikku paikkaa 'sängyksi'. Kävelin repulleni ja laitoin muut vaatteeni sinne. Sitten käännyin toisiin päin.
"Oletteko valmiita?" kysyin heiltä.
"Beibi, minä synnyin valmiina!" Mike sanoin flirttailevasti ja virnisti minulle. Huokaisin ja käännyin Tyleriin päin, kinnittämättä huomiota lattialla olevaan ärsyttävään idioottiin.
"Juu, toki", hän sanoi, ja kohautti olkapäitään, ottaen pyyhkeensä ja lähti kävelemään ovelle päin, Mike heti perässään. Sitten käännyin Edwardiin, tavoittaen hänen katseensa. Olin hukkua hänen silmiinsä, joten katsoin pois päin, kuten itsesuojeluvaisto sanoi, tai oikeastaan huusi. Hitto, pitäisi olla laitonta hukuttaa toinen tuolla tavalla. Ja minä luulin aina osaavani uida...
"Oletko kunnossa?" Edward kysyi, ja vaikka en edes katsonut häneen, pystyin kertomaan hänen äänestään että hän oli huolissaan. Helkkari, tuo poika huolestuu kaikesta! Mutta kun hän huolestuu minusta, perhoset vatsassani alkavat lentää, ja tunnen itseni lämpimäksi ja sumeaksi. Mutta silti, minua ärsyttää että hän huolestuu KAIKESTA mitä teen. Ei hän ole isäni tai jotain...
"Kyllä, olen kunnossa. Tuletko sinä vai et?" kysyin, katsomatta vieläkään häneen. Kuulin miten hän huokaisi ja siirtyi lähemmäksi minua. Sitten hän otti kasvoni käsiinsä, ja käänsi päätäni, saaden minut katsomaan häneen.
"Olisin kiitollinen jos katsoisit kasvojani kun puhut minulle", hän sanoi pehmeällä äänellä, saaden luuni sulamaan. "Ja vastaukseksi kysymykseesi, kuten sanoin sinulle aiemminkin; minne tahansa sinä menetkään, minä seuraan sinua", hän sanoi, silitti poskeani, ja päästi minut irti. Hänen sanansa olivat söpöjä, mutta samaan aikaan olin hämmentynyt ja iljettynyt.
"Anteeksi kuinka?" kysyin häneltä juuri kun hän oli kääntänyt selkänsä minuun päin ja kävellyt ovelle, joka oli auki ja oviaukko oli tyhjä. Hän näytti yhtä hämmentyneeltä kuin minä tunsin olevani.
"Mitä nyt Bella?" hän kysyin, ja katsoi minuun, rypistäen otsaansa.
"Sinä sanoit että seuraat minua kaikkialle!" sanoin ja viskasin käteni ylös dramaattisesti. Hänen rypistyksenä syveni, ja hän astui askeleen lähemmäksi minua.
"Kyllä, ja minä tarkoitin sitä. Minä seuraan sinua kaikkialle Bella", hän sanoi, ja hänen äänensä kuulosti vahvalta ja rauhalliselta, mutta hänen sanansa tuhosivat sen kaiken. Rypistin hänelle otsaani, söpö tunne jonka tunsin aiemmin, oli kadonnut ja kaukana poissa.
"Kaikkialle? Eikö se ole... tavallaan ahdistelevaa?" kysyin.
"No..." hän aloitti, mutta Victorian ääni oven ulkopuolelta keskeytti hänet.
"Vieläkö te puhutte siellä? Tulkaa jo, mennään!" hän sanoi, käveli mökkiin, otti kädestäni kiinni ja käveli ulos, vetäen minua perässään. Hän jätti Edwardin mökkin, tyrmättynä. No, en oikeastaan usko että hänen pitäisi. Tarkoitan, kun joku kertoo sinulle seuraavansa sinua kaikkialle, en oikestaan ota sitä kohteliaisuutena...
Kun olimme hieman kauempana mökistä, Victoria pysähtyi. Suoristauduin ja katsoin häneen.
"Missä muut ovat?" kysyin, huomaten että hän oli yksin.
"He ovat jo järvellä", hän vastasi yksinkertaisesti. "Nyt, mitä tapahtui kun olimme poissa? Mitään hyvää?" hän kysyi, näyttäen siltä kuin voisi haljeta innosta. Rypistin otsaani, tietämättä mitä hän tarkoitti.
"Äh, älä viitsi! Edwardin kanssa tottakai!" hän sanoi, katsoen minua kuin olisin idiootti.
"Oliko tarkoitus tapahtua jotain?"
"No älä viitsi, hän selvästi pitää sinusta ja sinä hänestä", hän sanoi. Jähmetyin järkytyksestä, uskomatta hänen sanojaan.
"Mitä? Ei! Olemme vain ystäviä! Ja sitä paitsi, en pidä hänestä, en sillä tavalla", sanoin punastuen lausunnostaan, kertoen hänelle totuuden. Viimeinen asia oli vain puoliksi totta. Oikeastaan, en tiennyt mitä tunsin häntä kohtaan.
"No-" hän aloitti, mutta hänet keskeytti ärsyttävä ääni jota jo tavallaan vihasin.
"Tule jo Bella, kiirehdi!" hän sanoi, seisoen Victorian takana. Victorian naama muuttui punaiseksi vihasta ja sanon vain että Mike oli onnekas seisoessaan hänen takanaan, näkemättä Victorian super-vihaisia kasvoja, joidenka viha oli selvästi suunnattu Mikeen. Hän kääntyi hitaasti Mikeen päin, likainen hymy kasvoillaan. Kun hän oli täysin kääntynyt, näin miten Miken kasvot muuttuivat iloisista puhtaaseen pelkoon. Ja sitten he juoksivat.
"TULE TAKAISIN TÄNNE SINÄ PASK******!" Victoria karjui rynnätessään häntä päin. Mike kirkui kuin pikku tyttö, mikä sai minut kikattamaan.
*Pari minuuttia myöhemmin*
"Olemme vihdoin täällä!" Tyler huudahti ja käveli laiturille. Kuu, joka oli vihdion karannut piilopaikastaan pilvien takaa, loisti kirkkaasti meille alas. Sen jälkeen kun Victoria oli hakannut Miken, hän tuli takaisin, samaan aikaan kuin Edward, joten hänellä ei ollut mahdollisuutta jatkaa meidän aiempaa keskusteluamme.
"Viimeinen on mätämuna!" Mike sanoin, täsmälleen kuin neljä-vuotias poika, ja juoksi laiturille ja sukelsi tummaan veteen. Parin sekuntin päästä, hän nousi pintaan.
"Tulkaa jo, ei se ole yhtään kylmää!" hän sanoi ja virnisti, katsoen minuun.
"Käännös; se on jääkylmää", Tyler sanoi, virnistellen myös. "No, tyhmää tai ei, en ole mätämuna", hän sanoi, ja hyppäsi veteen, tehden tykinkuulan Miken viereen, hukuttaen hänet roiskeisiin. Victoria nauroi Miken ärsyyntyneille kasvoille, ja otti vaatteensa pois, jättäen päällensä vihreät bikinit. Vau... hän näytti tyrmäävältä.
"Oletko tulossa?" hän kysyi Jamesilta, joka nyökkäsi hänelle. Sitten hän virnisti, ja heidän sanattomalla kommuniaatiolla, he molemmat hyppasivät veteen käsi kädessä. Se jätti minut ja Edwardin laiturille.
"Tulkaa jätkät, hypätkää!" Victoria sanoi ja virnisti minulle. Huokaisin, tietäen että hän saisi minut veteen jos kieltäytyisin. Aloin ottamaan vaatteitani pois, kun huomasin että kaikki katsoivat minua, varsinkin Edward. Aloin heti punastua, tunsien itseni itsetietoiseksi.
"Mitä?" kysyin ja otin T-paidan pois, jättäen minut sinisiin bikineihini.
"Tuo sininen väri näyttää ihanalta ihollasi", Edward sanoi, katsoen minua. Punastuin jopa enemmän.
"EDWARD, LOPETA FLIRTTAILU JA TULE VETEEN!" Mike huusi hänelle, mikä sai hänet mulkoilemaan Mikeä. Tyler, joka näytti myös tavallaan vihaiselta, asetti kätensä Miken pään päälle, ja työnsi hänet veteen. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä siihen, jopa minä. Hetken päästä, Tyler ei voinut pitää häntä enää alhaalla, ja Mike nousi pintaan, yskien kuin hullu.
"JÄTKÄ, SINÄ OLET SAIRAS! YRITIT HUKUTTAA MINUT!" hän huusi Tylerille, joka hymyili lammasmaisesti hänelle, selvästi katumatta sitä. Käännyin katsomaan Edwardia, joka oli nyt ottanut T-paitansa pois, jättäen hänet uimahuisuihin. Hänen lihaksikas rintansa sai minut punastumaan ja katsomaan pois päin vedessä olijoihin. Kukaan ei näyttänyt huomanneen tirkistely-hetkeäni.
"Tulkaa jo, te kaksi!" Tyler sanoi tällä kertaa.
"Joo, tulkaa jo!" James sanoi tummasta vedestä, katsoen Edwardia.
"Naiset ensin", Edward sanoi kuin oikea herrasmies.
EPOV
"Naiset ensin", sanoin, haluamatta jättää häntä yksin laiturille hyppäämällä ensin. Hän näytti niin heikolta kuun valossa, hänen ihonsa näytti niin kalpealta...
"No tulkaa jo! Tule Bella!" James kutsui uudestaan. Bella katsoi häneen, sitten hän kääntyi hitaasti katsomaan minua. Hän näytti jumalattarelta kun kuunvalo iski hänen kasvoihinsa, saaden hänen silmänsä säihkymään. Hänen poskensa olivat hieman punastuneet kun hän hymyili minulle pienesti epävarmaa hymyä. Se sai sydämmeni lyömään kovaa rinnassani. Sitten hän kääntyi laituria päin, ja alkoi juoksemaan, no kävelemään todella kovaa. Kun hän pääsi laiturin päähän, hän suoristi vartalonsa, tehden siitä suoran kuin neulan, ja nosti kätensä ylös ilmaan. Sitten hän sukelsi. Hän näytti niin sirolta, niin kauniilta kun hän osui veteen, täydellisesti sukeltaen. Hän nuosi nopeasti pintaan, näyttäen iloiselta ja innokkaalta. Luoja, hän näytti kauniilta...
"Tule Edward, olet vimeinen jäljellä!" Victoria huusi minulle.
BPOV
"Tule Edward, olet vimeinen jäljellä!" Victoria huusi Edwardille, joka seisoi laiturilla, katsoen minua. Virnistin hänelle ja uin hieman kauemmaksi laiturista. Sitten käännyin häneen ja virnistin. Hän virnisti takaisin minulle ja sitten hän juoksi laiturin päähän. Kun hän oli päässä, hän suoristautui, ja sukelsi veteen, tyylikkäästi ja sulavasti. Hän tuli takaisin pintaan, ja katsoi minuun, hymyillen loistavaa vinoa hymyään. Luoja, hän näytti kauniilta...
Hän ui luokseni, kuten muutkin, paitsi Mike. Hän tuhahti Edwardille ja ui laiturin tikkaiden luo. Hän kiipesi ylös ja katsoi puhuessaan minuun.
"Mahtailija. Katso tätä", hän sanoi ja virnisti ylimielisesti minulle, sitten Edwardille. Hän alkoi juosta laiturin päähän kuten Edward ja minä, mutta juuri kun hän oli laiturin päässä hyppäämäisillään, hän liukastui, ja tippui veteen, pää edellä molskahtaen.
Aloimme nauramaan hänelle kun hän nousi pintaan, ja alkoi yskimään -uudestaan- kuin hullu. Hän katsoi meihin, silmät vihaisina ja noloina. Me jatkoimme nauramista ja aloimme uimaan. Olin todella iloinen että vedessä ei voinut kaatua, sillä jos voisi, minä kaatuisin.
Aloin uimaan keskelle järveä, (se ei ollut iso). Lähdin uimaan selkäuintia jotta voisin katsella tähtiä ja kuuta uidessani, mutta kun olin kääntynyt selälleni, lopetin heti uimisen ja kelluin vain selälläni. Taivas oli nyt pilvetön ja tähdet loistivat kirkkaasti alas, tuhannet säihkyvät kaunokaiset. Mutta ne eivät vetäneet vertoja kuulle. Iso, valkoinen kuu joka loisti meille kirkkaasti, ainut valo joka meillä oli tummassa vedessä, oli taivaalla iso.
Katsoin sitä kaikkea ällistyneenä kun tunsin jokin tarraavan jalastani ja vetävän minut alas. Aloin huutamaan ja potkimaan raivokkaasti, mutta se oli jo liian myöhäistä; olin jo pinnan alla. Katsoin ympärillen tummassa vedessä, yrittäen nähdä kuka se oli- mikä se oli, mikä veti minut alas. Jatkoin ympärilleni katsomista kunnes lopetin, nähden jotain keltaista, kellumassa veen alla. Tunnistin heti Miken pään ja raivostuin vihasta. Yhtäkkiä, tunsin parin voimakkkaita käsiä vetämässä minua ylös. Kun pääsin ylös, haukoin henkeäni. Käännyin katsomaan kuka oli pelastanut minut tyhmältä/pahalta Mikeltä, ja näin että se oli James.
"Oletko kunnossa", hän kysyi kun hengitin raskaasti.
"Kyllä, kiitos", sanoin, ja huomasin että kaikki olivat ympäröineet minut, jopa Mike. Kaikki heidän kysymyksensä hyökkäsivät minuun samaan aikaan.
"Sattuiko sinuun?"
"Mitä tapahtui?"
"Nielitkö paljon vettä?"
"Miten voit?"
Kaikki he kysyivät jotain, kaikki olivat huolestuneita, paitsi Mike. Hän ui hieman kauemmaksi joukosta, virnuillen. Viha kupli sisälläni, ja aloin uida hänen luokseen hetkessä. Muut pysyivät paikoillaan ja katsoivat kun potkin hänen tyhmää pikku persettään. Kun olin tehnyt sen, hän oli niellyt puolet järvestä.
"Hyvin menee!" Victoria nauroi minulle. Virnistin takaisin ja aloin taas katselemaan tähtiä.
*Myöhemmin*
"Hei, alkaa tulla kylmä, mennään takaisin", Victoria sanoi ja me kaikki olimme samaa mieltä. Uimme takaisin laiturille ja kiipesimme tikkaat ylös. Sillä hetkellä ainut asia mitä mietin, oli lämmin, kodikas mökkimme. Me juoksimme puoliksi sinne minne olimme jättäneet vaatteemme (paitsi minä, minä kävelin).
Kävelin pienelle vaatekasalleni ja otin pyyhkeeni, kietoen sen tukasti ympärilleni. Ilma oli nyt kylmempi kuin aiemmin, ja se sai käteni kananlihalle. Vapisin hieman kun lähdime kävelemään takaisin mökille. Olin lähes huumaantunut kun kävelimme; mietin vain mökkiämme, lämpöä. Sen takia en huomannut kun Edward kietoi kätensä ympärilleni. Huomasin sen vasta kun hän halasi minua lähemmäksi itseään. Katsoin ylös häneen, punastuen kuin hullu, mutta hän vain hymyili ja vastasi minulle yksinkertaisesti.
"En halua että sinulla on kylmä", hän sanoi ja jatkoi kävelyään kanssani. Sillä hetkellä aivoni ei toimineet kuten niiden olisi pitäneet. Normaali reaktioni olisi ollut; 'öh... okei, voin kävellä itsekin, kiitos vaan.' Mutta hänen vartalonsa lämpö sai minut menemään transsiin. Jatkoimme kävelyä, mutta kun olimme melkein mökillä, kuulimme tutun, nyt erittäen vihaisen äänen takanamme.
"Kas, kas, kas, mitäs meillä täällä on?" Kala sanoi takaamme, kuulostaen uskomattoman ilkeältä ja erittäin, erittäin suuttuneelta. Me kaikki jähmetyimme, miettin samaa asiaa. Hitto Edward käänsi meidät hitaasti ympäri, kasvottain Mr. Smitihn kanssa. Mutta kun näin hänen kasvonsa, vapisin selkärankaani myöten, ja sanonta 'Jos katse voisi tappaa...' kävi yhtäkkiä mielessäni. Hän mulkoili meitä tappavalla katseellaan, näyttäen olevan valmis tappamaan millä hetkellä hyvänsä. No, hän ei mulkoillut minua tai Victoriaa, vain poikia.
"Voisitteko selittää?" hän kysyi, mulkoillen meitä vieläkin murhaavalla katseellaan.
"Kävimme uimassa", James sanoi, pitäen kiinni Victoriasta. Katsoin Kalaa silmät suurina. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vittuuntuneena, en edes silloin kun hän murskasi sen oppilaan kännykän.
"Uimassa, hä?" hän sanoi kuulostaen todella ilkeältä. Sillä hetkellä olin oikeasti niin peloissani että melkein paskansin huosuihini.
"Kyllä herra", me kaikki sanoimme. Silloin hänen silmänsä välähtivät minussa, kuin hän olisi vasta tajunnut että minäkin olin siinä. Hän katsoi minua ohikiitävän sekuntin, mutta sinä sekunttina luulin että näin hänen silmissään jotakin muuta kuin vihaa. Mutta en älynnyt mitä se oli.
"Okei te kaikki, menkää mökkiini", hän käski, osoittaen mökkejä. Mike oli juuri valittamaisillaan kun hän lisäsi äänekkäästi "NYT!". Me kaikki lähdimme kävelemään nopeasti mökeille, mutta sitten joku pysäytti minut.
"Stacy, mitä sinä teet?" hän kysyi minulta ja minä käännyin ympäri katsomaan häntä, todella hämmentyneenä.
"Minä... kävelen mökillesi?" vastasin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä. Sillä hetkellä olin liian peloissani sanoakseni ettei nimeni ollut Stacy.
Hän käveli luokseni ja irrotti Edwardin käden olkapäästäni ja laittoi oman kätensä selälleni, työntäen minua eteen päin, kauemmaksi Edwardista.
"Mutta rakas, et sinä saa rangaistusta, et tietenkään! Mene takaisin mökkiisi lepäämään; olen varma että tämä on ollut sinulle väsyttävä päivä", hän sanoi ja hymyili ystävällistä hymyään. Katsoin häneen jopa hämmentyneempänä.
"Minä... en saa rangaistusta?" kysyin totaalisen hölmistyneenä.
"Et tietenkään, miksi saisit? Olen varma että he huijasivat sinut siihen", hän sanoi ja kääntyi mulkoilemaan toisia.
"Mutta minä-" aloitin, yrittäen selittää että he eivät olleet huijanneet minua, että se oli minunkin syyni, mutta hän ei kuunnellut.
"Ei se mitään, voit mennä", hän sanoi ja huiskaisi minut pois. Sitten hän käänsi selkänsä minuun päin, joten en voinut nähdä hänen ilmettään, mutta ystävieni naamoista päätellen se ei ollut nätti.
"Liikkukaa! Tulkaa, meillä ei ole koko yötä aikaa!" hän sanoi tylyllä äänellä, ja lähti kävelemään heitä kohti, mikä sai heidät peruuttamaan. Näin anelevia ilmeitä ystävieni kasvoilla kun he kävelivät Mr. Smithin mökille päin. Kävelin hitaasti takaisin mökille, miettien muita kävellessäni. Kun saavuin hämärään mökkiin, tunsin miten syyllisyys hiipi selkirankaani. Olin kamala ihminen. Kukaan heistä ei ansiannut tätä... paitsi Mike. Mietin mitä he joutuvat tekemään rangaistukseksi... vapisin ajatuksesta. Otin pois märät bikinini ja vaihdoin päälleni pyjaman.
Kun ryömin sänkyyni odottaen toisia, kysymys popsahti päähäni.
Miksi en saanut rangaistusta?
Kun makasin siinä, mieleni tuli miljoonia syitä, mutta mikään ei kelvannut. Ajan kuluessa silmäluomeni muuttuivat raskaammiksi, ja sulkeutuivat vihdoin, saaden minut ajelehtimaan uneen. Juuri ennen kuin nukahdin, kuulin oven avautuvan ja poikien huokaisut ja voihkaisut kun he astuivat sisään. Viimeinen asia minkä kuulin ennen kuin sammuin täysin oli sanat "Hyvää yötä, Bellie..."
-
Joo, tää päätti tulla taas vaihteeksi kommentoimaan... :)
Mua ottaa vieläkin päähän se ettei tää oikein edisty... Tai siis ei ota päähän, vaan... no, en mä tiiä. Jotain. Häiritsee, kai. Siis että kun tässä on vähän väliä näitä kummallisia juttuja ja sitten niihin ei kuitenkaan tuu ratkaisua... Äh, antaa olla.
Hyvää tässä on mun mielestä se että ne on metäs. Ettei tää oo mikään perus Forks/Phoenix -fic, jossa seikkaillaan niissä kirjojen paikoissa. Mun mielestä on hyvä että ne päätyy välillä jonnekin muuallekin. Vaikka sitten luokkaretkelle/mikälie tää ikinä onkaan, niin se on aina plussaa, koska se tekee ideasta pakostikin erilaisen.
Joitakin virheitä mä huomasin siellä täällä, lähinnä niin että joku kirjain puuttui tai kaks peräkkäistä kirjainta oli vaihtanut paikkaa, mutta se ei oo niin vakavaa. :D Mulla tulee itellenikin näitä, varsinkin jos ei oo omaa konetta kun siinä on automaattinen virheentarkastus.
Mietin sellasta että montako lukua tässä vielä on? Vai onko se alkuperäinen vielä kesken? Olis kiva silleen tietää että osaa jotenkin arvioida tilanteen etenemisen...
Mutta joo, mä vaan sanon että mä seurailen tätä yhä, vaikka oonkin vähän hiljainen viimeaikoina ollut enkä ole itseäni ilmaissut mitenkään. Niin että sitä jatkoa saa kyllä laittaa.. ;D
// Kääk, mä aivan unohdin sanoa sen kuinka paljon mua ärsyttää toi Kala! Ja varsinkin se että se sanoo Bellaa Stacyksi. Ei siinä mitään, henkilökohtaisesti mä tykkään nimenä enemmän Stacystä kun Bellasta, mutta mua itseäni ottaa ihan jumalattomasti päähän jos mun tai mun kaverin nimi sanotaan väärin. Mun on aina ihan pakko korjata ja huomauttaa. Mä oon paha. ;D Mutta siis joo, että se Kala on raivostuttava. Ja sit vielä se että se ei rankaissut Bellaa ja kohtelee sitä muutenkin sillä tavalla... no, kuvottavasti, jos sen niin voi sanoa.
-
Voi että. Tää on kyl tosi hyvä<3
Tää on hyvin suomennettu ja tälleen<3
ÄÄÄÄh. haluis tietää jo, ett mikä ihme toi kala on :O ja miks se kohtelee Bellaa niin erilaisesti.
Mut joo. Toivottavasti jatkat taas pian<3
-
Kiitos kommentista, Rassermus! :D
Salla: Tässä on yhteensä 25 lukua, joten enää tulee 7 lukua :)
Luku 18. Lihapullia & perunoita
BPOV
Avasin hitaasti silmäni ja hämmennyin kun näin kohtauksen edessäni. Kaikki (tarkoittaen Victoriaa, Jamesia, Edwardia, Mikea ja Tyleria) ja kolme muuta ihmistä olivat mökissämme, pukeutuneina, puhumassa, huomaamatta että olin hereillä. Muut henkilöt olivat tyttö ja kaksi poikaa. Tyttö oli pitkä ja hänen tummanruskeat hiuksensa oli laitettu sotkuiselle poninhännälle, ja hänen kasvonsa näyttivät yhtä väsyneiltä mitä minä tunsin olevani. Hänellä oli tummanruskeat silmät valkoisten, neliönmuotoisten lasien takana.
Tunnistin toisen pojista, se oli Eric, Eric Yorkie. Hän oli pitkä ja hänellä oli tummat, sotkuiset hiukset. Hänellä oli hymy finnisellä naamallaan, mikä sai minut vapisemaan. Tarkoitan, kaveri voisi hoitaa noita näppylöitä, oikeasti. Mutta ei. Toinen tyyppi oli todella lyhyt, ei kääpiö kokoa, mutta lyhyt. Hän katsoi tyttö isoilla rakastavilla silmillä. Luoja, he olisivat söpö pari, jos he eivät jo ole.
"Minne sinä menit viime yönä?" Mike kysyi Victorialta, ja mulkoili häntä. Hän virnisti Mikelle, ja vastasi kiusoittelevasti.
"Menin nukkumaan, mitä odotit?" hän sanoi.
"Ei, tarkoitan, miksi et mennyt Mr. Smithin mökiin viime yönä?" Mike sanoi vihaisesti. Victoria nosti kulmiaan, ja vastasi viekkaalla äänellä.
"Minä juoksin pois", hän sanoi omahyväisesti, virnisti hänelle ja kohautti olkapäitään. "Helppoa." Mike katsoi häneen silmät suurina.
"SINÄ JUOKSIT POIS!" hän huusi, mutta hiljeni pian kun muut hyssyttelivät hänelle.
"Mike voisitko miettiä hieman? Tiedän, että sinun ÄO:si ei ole kovin korkea, mutta tämän voisit päätellä ihan itse", Tyler sanoi vihaisesti kuiskaten. Mike, joka ei näyttänyt ymmärtävän, rypisti otsaansa, näyttäen kerta kaikkiaan hämmentyneeltä.
"Mitä? Mitä minun pitäisi päätellä ihan itse?" kaikki huokaisivat hänen tyhmälle kysymykselleen, minkä oli tarkoitus olla itsestään selvä. Minäkään en ymmärtänyt mistä oli kysymys, ei kai se tee minusta Miken tapaista! Paniikki alkoi hiipiä selkärankaani, mutta häipyi kun Edward alkoi selittää.
"Mike, Bella nukkuu, ja haluaisin hänen vielä nukkuvan", hän sanoi synkällä äänellä, mikä sai hänet kuulostamaan ilkeältä. En pitänyt siitä että hän kuulosti ilkeältä, hän ei kuulostanut itseltään. Kun Edward oli sanonut sanottavansa, kaikki kääntyivät katsomaan minua. Oli tavallaan hauska nähdä heidän reaktionsa. Kun he näkivät että silmäni olivat auki, ja katsomassa heihin, heidän silmänsä suurenivat järkytyksestä ja pari heistä punastuivat.
"Mitä? Kyllä, olen hereillä", sanoin heille kun nousin istumaan sängylläni, tietäen että hiukseni näyttivät linnunpesältä, mutta en oikeastaan välittänyt siitä. Edward, joka oli ainoa joka oli istunut selkä minuun päin sängylläni, kääntyi ympäri katsomaan minua.
"Bella..." hän sanoi ja huokaisi syvään ja hymyili sitten pehmeästi minulle. "Miksi sinun täytyy aina tehdä päinvastoin mitä minä sanon?"
Virnistin hänelle ja näytin kieltäni kuin viisivuotias.
"Koska asiat jotka käsket minun tehdä, ovat yleensä todella tyhmiä", sanoin hänelle, virnistäen korvasta korvaan. Hän hymyili minulle vinoa hymyään, mikä sai minut sulamaan sängylläni, luuni olivat liian pehmeitä pitääkseen minua pystyssä. Vajosin sängylleni samalla lailla kuin silloin kun veri menee päähän, mutta toiset käsittivät sen väärin ja luulivat että minä pyörryin tai jotain.
"BELLA?" monet hämmentyneet ja panikoivat äänet huusivat samaan aikaan, ja tunsin miten he kaikki juoksivat sänkyni luo. Kun näin heidän kasvonsa heidän lähestyessään, näin miten paniikki katosi, kun he näkivät minut ja minun kirkkaan punaiset kasvoni. Mutta Edward näytti kaikkein huvittuneimmalta heistä kaikista.
"Pyörryitkö mahtavuuteni takia?" hän kysyi ja virnisti minulle kiusoittelevasti.
Kyllä. "EI! EN!" huusin hieman liian kovaan ääneen, mikä sai kasvoni jopa kuumemmiksi. Hän nauroi puolustelevalle reaktiolleni.
"Oletko varma? Jos ajattelet että olen kuuma, voit sanoa sen ääneen", hän sanoi, ja hymyili minulle.
"En", sanoin hiljaa ja tuntui kuin minulla oli kuumetta tai jotain. Odota, tuntuu kuin tietäisin tämän ai-
Takauma *swoosh*
Istuin penkille pienessä puistossa; syksyn lehdet lensivät ympäriinsä hehkuen kauniisti keltaisina, oransseina ja punaisina. Poika, joka näytti olevan 13, ehkä 14-vuotias, istui viereeni penkille. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat minuun, mikä sai minut menettämään keskittymiseni kaikkeen muuhun. Hänen hymynsä toi minut takaisin maanpinnalle.
"Mitä?" kysyin, tullen takaisin.
"Eikö äitisi ole ikinä kertonut että ihmisiä ei saa töllistellä tuolla lailla?" hän sanoi kiusoittelevasti, saaden poskeni muuttumaan punaisiksi.
"Tiedäthän, jos ajattelet että olen kuuma, voit sanoa sen ääneen", hän sanoi ja hymyili ivallisesti.
"EN AJATTELE!" huusin hieman liian kovaa, saaden lapset ja heidän vanhempansa kääntämään päänsä meihin päin, ja tuijottamaan meitä, selvästi miettien onko meillä mielenterveyshäiriö. Punastuin jopa enemmän ja piilotin kasvoni lapasiini. Sitten tunsin käden olkapäälläni, ja katsoin häneen. Hän hymyili vieläkin, mutta iva oli poissa, jättäen hymyn ystävälliseksi ja lämpimäksi.
"Olen pahoillani, Be-"
Takauman loppu *swoosh*
"BELLA! Tuleeko hän olemaan kunnossa?" Victorian huolestunut ääni kysyi, häiriten takaumaani. Hitto, se on taas se elokuva! Mikä sen nimi olikaan... ja juoni, minulla ei ole aavistustaan juonesta, mutta se näyttää romanttiselta draamalta, tai jotain... Silti, milloin minä näin s-?
"Bella? Bella pyydän, vastaa minulle", Edward aneli, hänen äänensä sai minut kadottamaan ajatuksenkulkuni, ja minä katsoin häntä kuin täysi idiootti.
"Öh, mitä?" kysyin häneltä, räpytellen hieman silmiäni.
"Kiitos että liityit takaisin seuraamme. Tiedän ettemme ole niin kiinnostavia, mutta voisit vähintään yrittää keskittyä meihin kun puhumme sinulle", Edward sanoi helpottuneella ja iloisella, mutta ärsyyntyneellä äänellä.
"Anteeksi, jäin ajatuksiini hetkeksi", sanoin ja hymyilin heille anteeksipyytävästi.
"Joo, me huomasimme. Joka tapauksessa, halusin teidän tapaavan ystäväni, Angelan, Benin ja Ericin", Victoria sanoi ja esitteli meidät, tai ainakin minut muille henkilöille mökissä, jotka minä unohdin hetkeksi aivan kokonaan. Pitkä tyttö jolla oli lasit, Angela, kuten hänet oli esitelty, vilkutti ujosti minulle. Se lyhyt, joka ilmeisesti oli Ben, virnisti minulle, saaden minut virnistämään takaisin. Eric hymyili kirkkaasti ja tervehti minua lämpimästi.
"Hei", sanoi tavallaan kiusaantuneesti, muistaen että olin vieläkin sängylläni pyjamassani.
"Joten, milloin aamiainen on?" Mike kysyi, ja selventääkseen asiaansa, hänen mahansa murisi. Me kaikki nauroimme ennen kuin Tyler vastasi hänelle.
"Kahdessakymmenessä minuutissa", hän sanoi, saaden minut haluamaan voihkaista, ja vetämään peiton pääni yli, ja teeskentelemään että tipuin koloon enkä pääsisi aamupalalle. Mutta ei, niin ei tapahtunut.
"Minun pitäisi vaihtaa vaatteet", sanoin ja ryömin lämpimästä sängystäni vapisten ja astuin kylmään- no minä ajattelin että se oli kylmää- mökin ilmaan. Kävelin repulleni ja otin vaatteeni.
"Tulen kohta takaisin", sanoin toisille takanani ja kävelin ulos mökistä, vessoille päin.
*Paria minuuttia myöhemmin*
"Ai, siinähän sinä olet", James tervehti minua lämpimästi kun palasin mökkiin hetkeä myöhemmin pukeutuneena.
"Hei", sanoi ja kävelin hänen ohitseen reppuni luo. Muut mökissä olijat istuivat ja puhuivat toisilleen kiihkeästi, en tiennyt mistä. Kävelin sängylleni ja istuin alas, kuunnellen muita ja yrittäen ymmärtää mistä he puhuivat.
"Joten, mitä tekisimme kostaaksemme Smithylle?" Mike kysyi, ja virnisti ilkeästi. Tyler, Eward ja James katsoivat toisiaan ja kuten Mike, hekin virnistivät leveästi. Tyler oli juuri avannut suunsa, kun ääni hänen takanaan keskeytti hänet.
"Niin, mitä te aiotte tehdä?" hän tuumi ja astui näkyviin.
"Miten kauan olet seisonut siellä?" Mike kysyi Kalalta, naama kalpeana kuin haamulla. Kaikki me olimme yllättyneitä Mr. Smithin yllättävästä ilmaantumisesta; kukaan ei ollut kuullut tai nähnyt hänen tulevan...
"Tarpeeksi kauan", Smithy vastasi ja mulkoili kylmästi poikia, täysin muista huoneessa olijoista välittämättä. Mike, Tyler ja Edward katsoivat toisiinsa, ja nielaisivat kuuluvasti yhteen ääneen, näyttäen todella pelokkailta. Smith hymyili heille tavallista hymyään, mutta se näytti teennäiseltä, ja sillä hetkellä todella, todella ilkeältä...
Hän käveli poikien luo, ja hänen hymynsä haihtui.
"Tulkaa", hän sanoi ankaralla äänellä. Edward, Tyler ja James huokaisivat, mutta nousivat ja kävelivät mökin ovelle päin, mutta ei Mike. Hän pysyi pikku paikallaan lattialla ja katsoi Smithiin pelokkailla silmillä. Luoja, hän on tyhmä. Tarkoitan, jos olet niin peloissasi, miksi et tee mitä hän sanoo?
Smith kääntyi mulkoilemaan Mikeä. Sanattomalla kommunikaatiolla, he molemmat tuijottivat toisiaan luovuttamatta. Sitten Kala huokaisi ja käveli Miken luo, joka näytti siltä että voisi tehdä numero kakkosen housuihinsa minä hetkenä hyvänsä. Mr. Smith otti tiukan otteen Miken paidasta, ja alkoi vetämään pyristelevää Mikeä ovesta ulos.
"EIIII! EN TULE! ET VOI PAKOTAA MINUA! VANNON ETTEN SE OLLUT MINÄ! SE OLI TYLER, SE ON AINA TYLER! TYLER JA SE EDWARD JÄTKÄ! MINÄ LUPAAN!" Mike huusi kun häntä vedettiin ovesta ulos, potkien koko matkan. Me kaikki katsoimme suurin silmin kun he molemmat katosivat ovesta. Mutta juuri kun luulimme heidän menneen, Smithin hymyilevä naama ilmaantui ovenrakoon.
"Aamupala on kymmenessä minuutissa, älkää unohtako", hän sanoi, katsoen suoraan minuun ja vinkaten silmää. Sitten, hän oli poissa. Me kaikki näytimme vähän aikaa kysymysmerkeiltä, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin aloimme taas puhua.
"Joten... luuletteko että he selviävät?" kysyin, hieman huolissani kolmesta ystävästäni jotka Kala oli siepannut. Neljäs joka oli vedetty ovesta ulos, tavallaan ansaitsi sen.
Victoria katsoi huolestuneisiin kasvoihini, ja sitten hän virnisti ovelasti.
"Ei, ei minuuttiakaan."
*Aamupalalla*
Kun saavuimme ruokalaan, nauroimme itsemme lähes tajuttomiksi edessämme olevan häiritsevän näkymän takia. Siellä missä ruokapöytä oli, James, Tyler, Edward ja Mike seisoivat kirkkaan pinkeissä essuissa ja hiusverkoissa. Kun me viisi kävelimme sisään, me lähes kaaduimme lattialle, nauraen. He neljä mulkoilivat kylmästi meitä kun kävelimme heidän luokseen, taistellen jotta emme purskahtaisi hysteeriseen nauruun.
"Hei leidit, haluaisitteko puuroa?" Edward kysyi englantilaisella vanhan naisen aksentilla ja osoitti ällöttävää lätäkköä niin kutsuttua 'puuroa' padassa hänen edessään. Me kaikki, jopa Angela, Ben ja Eric purskahtivat nauruun, saaden kaikki ruokalassa olevat kääntymään katsomaan meitä. Punastuin nopeasti ja lopetin nauramisen katsoen lattiaan.
"Mitä nyt neiti? Ettekö te halua puuroa?" Edward kysyi minulta, saaden minut katsomaan hänen kauniisiin smaragdisiin silmiinsä.
"En, luulen että minulle riittää voileipä, kiitos vain", sanoin ja hymyilin hänelle, mennen Jamesin luokse, joka oli sijoitettu leipien luokse. Otin yhden ja kävelin pöytään, Angela, Ben ja Eric perässäni. Victoria jäi pinkkien neitien luokse vielä hetkeksi.
Istuin alas ja otin haukun leivästäni, tunsien itseni todella nälkäiseksi.
"Joten, mitä me teemme tänään?" Eric kysyi ottaessaan ison hörpyn kahvistaan.
"Rehellisesti sanottuna? Ei aavistustakaan", sanoin ja pureskelin iloisena leipääni kun Victoria tuli hyppelehtien pöytäämme ja istuutui.
"Mitä muille tapahtui?" Angela kysyi Victorialta ja osoitti neljää pinkkiä leidiä.
"Miksi et mene kysymään heiltä?" Eric kysyi, saaden Angelan punastumaan. Mutta Victoria vain kikatti heille.
"Ei, se on okei. He joutuvat työskentelemään Smithille koko päivän. Mutta en tiedä mitä he joutuvat tekemään", hän sanoi ja söi salaattiaan rauhallisesti. Sitten hän katsoi Beniin ja Angelaan.
"No? Miten menee?" hän kysyi ja hymyili heille. Ben, näytti kysyvältä ja kurtisti hänelle kulmiaan.
"Miten niin 'miten' menee?" hän kysyi näyttäen epäileväiseltä, mutta Victoria vain nauroi hänelle.
"Tarkoitin teidän kahden seurustelua, mitäs muuta?" juuri kun hän oli vastannut Benin kysymykseen, Angelan kasvot muuttuivat kirkkaan punaisiksi, ja yllätyksekseni myös Benin.
"Öh... no hyvää, luulisin", Ben vastasi hetken päästä. Luoja, he olivat niin suloisia yhdessä. Oikeasti, jos he eroavat, metsästän heidät molemmat ja laitan heidät takaisin yhteen.
"Äh, älkää viitsikö! Yksityiskohtia!" Victoria aneli ja katsoi heitä koiranpentu-silmillä, mutta he onnistuivat vastustamaan sitä.
"Öh, Victoria, en usko että he kertovat, ei nyt. Ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä, kun he ovat naimisissa", Eric sanoi, mikä sai onnellisen parin punastumaan jopa enemmän.
"Hyvä on", hän sanoi, murjottaen kuten kahdeksanvuotias jolle ei ollut annettu lupaa katsoa TV:tä. Me kaikki nauroimme hänelle, eikä kestänyt kauaa kun hän liittyi meihin.
"Joten," Eric alkoi kysymään, flirttaillen minulle. "entä sinä, Bella? Tapailetko ketään tällä hetkellä?" hän kysyi. Tuijotin häntä, yllättyneenä hänen kysymyksestään.
"No... en, en tällä hetkellä", vastasin matalalla äänellä. Hänen hymynsä leveni ja hän tuijotti minua kun muut alkoivat puhumaan jostakin. Aloin syömään voileipääni, teeskennellen kuuntelevani muita ja kiinnittämättä huomiota Ericin katseeseen. Sitten tuoli vieressäni liikkui ja Edward istui alas, pitäen vieläkin pinkkiä essua.
"Hei kaverit, mitä kuuluu?" Tyler kysyi istuessaan alas toiselle puolelle pöytää. Victoria oli juuri vastaamassa, kun Mr. Smith rykäisi ja alkoi puhumaan. Ruokala hiljeni kokonaan lukuun ottamatta hänen äänekästä ja selvää puhettaan.
"No niin, hiljentykää niin voin kertoa teille tämän päivän ohjelmasta. Tänään me uimme koska jotkut näköjään niin haluavat", hän sanoi katsoenssaan kylmästi meihin päin. "Ymmärrättekö? Hyvä, tavataan järvellä viidessätoista minuutissa, täysin pukeutuneina", hän sanoi ja lähti huoneesta, jättäen joukon täysin hämmentyneksi ja hieman hermostuneiksi.
"Sanoiko hän 15 minuuttia?" Victoria kysyi, ollen meistä ensimmäinen joka puhui.
"Luulen niin", James vastasi.
"Hei! En ehdi syömään aamupalaani!" Mike valitti kun loput meistä nousivat penkeiltämme ja aloimme viedä astioitamme tiskipöydälle.
"Joo, no yhyy", Tyler sanoi kun hän, James ja Edward alkoivat tiskata muiden lasten tiskejä supervauhtia. "Tule auttamaan, jooko?"
"Hyvä on", Mike sanoi, mutristi suutaan ja alkoi auttamaan toisia poikia tiskaamaan.
"Nähdään myöhemmin, hei!" sanoin kun loput meistä lähdimme ruokalasta vaihtamaan vaatteita.
*40 minuuttia myöhemmin järvellä*
"UIKAA NOPEAMMIN! 1, 2, 3, 4! ANTAA MENNÄ, NOPEAMMIN!" Mr. Smith huusi pojille jotka uivat kuin hullut toisella puolella laituria. Tytöt olivat jo uineet, ja olimme nyt lepäämässä.
"Olen niin väsynyt..." Victoria valitti kun istuimme laiturilla, lepuutellen jalkojamme vedessä.
"Joo, minä myös", sanoin ja katsoin poikiin jotka uivat täyttä vauhtia. Luoja, väsyin pelkästään hedän katsomisestaan... Kun istuin siinä, tunsin yhtäkkiä tönäisyn takanani. Haukoin henkeäni yllätyksestä ja tipuin veteen, pää edellä. Kun nousin pintaan, hiukseni olivat kasvojeni edessä.
"Herranjestas, ole pahoillani!" Angela sanoi laiturilta. Sitten kuulin Victorian hengähtävän.
"Mikä tuo on?" hän kysyi. Otin hiukseni pois kasvojen edestä ja kiipesin tikapuita pitkin laiturille ja istui uudelleen paikalleni.
"Mitä tarkoitat 'mikä tuo on'?" kysyin häneltä, ymmärtämättä mistä hän puhui. Hän siirsi kätensä kaulalleni, siirsi märät hiukset pois tieltä ja laittoi toisen kätensä arvelleni, jonka sain pari vuotta sitten.
"Tätä. Mitä tapahtui?" hän kysyi, kuulostaen huolestuneelta. Hymyilin hänelle ja vastasin kysymykseen.
"Ei mitään. Kaaduin vain päälleni, siinä kaikki", sanoin. Hän katsoi minua hetken, näyttäen hieman huolestuneelta ja säälivältä, mutta sitten hän oli taas oma itsensä. Me istuimme siellä ja puhuimme monesta asiasta kunnes Mr. Smith alkoi puhumaan kovalla äänellä, hiljentäen meidät välittömästi.
"Selvä, olette valmiita. Voitte mennä ja vaihtaa vaatteenne ja sitten on lounas", hän sanoi ja käveli pois. Iloisina että olimme menossa syömään, ja vaihtamaan vaatteita, otimme kenkämme ja aloimme kävelemään mökeille päin, odottamatta poikia.
*Lounaalla*
Kun olimme täysin pukeutuneita, kävelimme ruokalaan mahat nälästä muristen. Otimme ruokamme, istuimme alas pöytään ja aloimme syödä. Otin haarukan ja iskin väkivaltaisesti perunaa, ja laitoin se suuhuni, purskellen iloisesti. Sillä hetkellä en välittänyt siitä että ruoka maistui paskalle, söin sen silti.
"Mitäköhän me teemme lounaan jälkeen", Victoria sanoi hetken hiljaisen syömisen jälkeen.
"Mutapainia?" Mike kysyi, kuulostaen lähes toiveikkaalta. Se todella osoittaa miten paljon ÄO;ta hänellä oli. Tarkoitan, olimme ulkona pari minuuttia sitten, ja hänen oli täytynyt nähdä että maa oli kuiva. Sitä ei tapahtunut usein, mutta tänään se vain oli.
"Öh, ei, en usko että me mutapainimme", Victoria sanoi ja mulkoili Mikeä.
"Mutta jos me mutapainisimme, minä rulettaisin", hän sanoi ja virnisti.
"Joo, tooooottakai", Victoria vastasi sarkastisesti ja me muut nauroimme.
"Rulettaisin!"
"Okei, rauhoitu Mike; nenäsi kasvaa kolme metriseksi jos jatkat tuota", Tyler kiusasi. Mike vain mulkoili häntä, mutta antoi asian olla.
"Joten, oletteko te jo syöneet", Mike kysyi, näyttäen iloiselta ja kierolta kun hän osoitti melkein täysiä lautasiamme.
"Öh, joo, miksi kysyt?" vastasin, pitämättä siitä mihin tämä oli johtamassa. Mike hymyili, ja kun näin mitä hän teki seuraavaksi, minä kauhistuin. Hän otti lautaseni jossa oli lihapullia ja perunoita ja nousi ylös tuolilleen, saaden kaikkien huomion.
"RUOKASOTA!" hän huusi ja alkoi heittämään ruokaa muihin pöytiin. Muut jotka istuivat ympärillämme (valitettavasti) ajattelivat että se oli hauska idea, ja alkoivat myös heittämään ruokaa. Sitten se alkoi. Kaikki ottivat ruokansa ja alkoivat heittää sitä muihin pöytiin. Liu'uin äkkiä tuoliltani kuin hätä-taktiikkana, ja ryömin pöydän alle, toivoen että selviytyisin. Kuulin toisten oppilaiden naurua ja huutoa, ja toivoin että he lopettaisivat pian. Mutta yhtäkkiä, joku muukin tuli pöydän alle. Käännyin katsomaan kuka se oli. Edward.
"Mitä sinä teet täällä?" hän kysyi, hymyillen vinoa hymyään. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin että hän oli kysynyt minulta kysymyksen ja vastasin huumaantuneena.
"Öh, selviydyn", sanoin, ja hän rupesi nauramaan.
"Selviydyt?"
Nyökkäsin vastaukseksi. Hän hymyili nyt leveämmin ja oli juuri vastaamassa minulle, kun Kalan kova ääni sai meidät molemmat hyppäämään säikähdyksestä.
"MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?" hän huusi, saaden vapinan kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Mutta Mike oli Mike, eikä tajunnut tilanetta, vaan vastasi iloisesti.
"Olemme ruokasotaa."
Olin melkein iloinen että oli pöydän alla koska tiesin että Smithyn naama ei olisi nättiä katsottavaa.
"Vai että ruokasotaa?" hän huusi Mikelle. Ryömin pois pöydän alta ja nousin seisomaan sen viereen, ja Edward seurasi minua nopeasti.
"Kuka on vastuussa tästä?" Smith kysyi. Jokainen huoneessa oleva osoitti Mikea. Smith kääntyi Mikeen päin, kieroutunut ja ilkeä hymy huulillaan.
"Mike, Eddie, James, Tyler, Victoria, Angela, Ben ja Eric siivoavat tämän sotkun", Mr. Smith käski, osoittaen heitä.
"Mitä?" Mike sanoi ja rypisti otsaansa. "Se ei ole reilua!"
"Sanani on laki", Mr. Smith sanoi se ilkeä hymy viipyen hänen huulillaan.
"Mutta-" Mike aloitti.
"En halua kuulla! Aloittakaa siivoaminen nyt, ja te muut voitte mennä takaisin mökkeihinne; saatte loppupäivän vapaata", hän sanoi, saaden muut oppilaat hurraamaan. Tiesin ettei tietäisi mitään hyvää jos sanoisin osallistuneeni myös ruokasotaan. Hän ei koskaan kuunnellut ketään, koskaan.
"Nähdään myöhemmin Bella. Voit mennä nyt lepäämään", Victoria sanoi minulle ja hymyili, kertoen että se on okei.
"Okei, nähdään myöhemmin", sanoin. Victorian ehdotus kuulosti oikeastaan todella houkuttelevalta sillä hetkellä. Tunsin itseni kipeäksi ja väsyneeksi uinnin jälkeen, joten nokoset eivät tuntuneet pahalta idealta. Kävelin huoneen läpi, yrittäen vältellä kaikkialla olevaa ruokaa. Pääsin jotenkin ovelle. Kävelin ulos ja huomasin että pilvet eivät olleet tummat, oikeastaan ne näyttivät enemmän valkean harmailta, kuin mustan harmailta. Ajatus teki minut iloiseksi, koska se tarkoitti sitä että aurinko oli lähempänä (ei kirjaimellisesti). Ilma tuntui oikeastaan lämpimämmältä, mikä sai minut iloiseksi. Tiedän että on tavallaan ironista että tyttö joka pelkää ukkosta ja vihaa kylmää ja sadetta asuu Forksissa, Amerikan sateisemmassa paikassa. Mutta minä asuin, ja pystyin oikeastaan elämään sen kanssa.
Kun tulin takaisin maanpinnalle, tajusin että olin lopettanut kävelemisen. Huokaisin kyvylleni jäädä ajatuksiini joka viides minuutti ja lähdin kävelemään taas mökiämme kohti. Mutta äkkiä tunsin käden olkapäälläni. Hypähdin äkkisestä kosketuksesta, tajuamatta että joku oli takanani, ja käännyin ympäri, silmät suurentuen, kun näin kuka oli seisonut takanani.
"Hei, Mr. Smith", tervehdin häntä, ajatellen että hän käskee minun mennä takaisin muiden luo ruokalaan ja siivota sotku jonka Mike aloitti. Mutta hän teki mitä hän aina teki; no... hän teki, mitä hän tekee melko usein: hän hymyili. Ei ilkeää, kieroa hymyä, jota hän oli hymyillyt aikaisemmin tänään, vaan lämmintä hymyä. Hän näytti jostain syystä todella iloiselta, kuin en olisi sanonut 'hei, Mr. Smith' vaan 'olette juuri voittaneet lotossa, Mr. Smith'.
"Hei, Stacy", hän tervehti minua, mikä sai minut haluamaan mennä takaisin sisälle ruokalaan, ottaa kourallinen lihapullia ja perunoita ja heittää ne hänen päälleen.
"Minun nimeni on Bella", sanoin ja huokaisin.
"Oi, anteeksi pyyntöni, Bella", hän sanoi ja hymyili minulle. Huokaisin uudestaan.
"Olen pahoillani, menen takaisin sisälle siivoamaan muiden kanssa", sanoin, ja aloin kävelemään hänen ohitseen, mutta hän pysäytti minut.
"Ei Bella, se ei ole tarpeellista. Oikeastaan, mietin jos voisin puhua sinulle."
-
Enpä olekkaan tainnut kommentoida tähän ellen ihan väärin sitten muista. :D Mutta kuitenkin, löysin tämän kun edellinen luku ilmestyi, ja luin silloin alusta asti. Tämä on hyvä ja jään tätä seurailemaan ja yritän kommentoida jokaista lukua. :)
Mielestäni Edward on tässä ihana, kuten kirjoissakin. Ihmettelen vain tuota että miksi Bella ei muista Edwardia, minä ainakaan en voisi unohtaa. :) Mutta kaipa siihen tulee selitys sitten jossain vaiheessa. Mr. Kalan käytös on ihmeellistä, miksiköhän Bella ei saa rangaistuksia teoistaan..? Jaa, sekin selvinnee sitten joskus.
Ja sitten tosiaan, minulta harvoin saa mitään rakentavaa kommenttia, mutta yritän parhaani mukaan. Teksti on sujuvaa ja helppoa lukea.
Kiitos ja jatkoa taas pian. :)
-
UUSI LUKIJA TÄÄLLÄ NÄIN!
Helkatti tuo Kala on pelottava. Ihan oikeesti!
Mutta muuten erittäin hauska ficci, kiitos suomennoksesta.
Milloin sitä jatkoa olisi tulossa?
Ja ainiin, kiitos<3
-
Mahtava tää ficci.Rakastan.Jatkoaa...
P.S Hyvin suomennettua!
-
Kiitos kommenteista!!!! :D
On kestänyt taas melko kauan tässä luvussa koska on ongelmia ton netin katkeemisen kanssa >:(
Luku19. Hämmennystä kierteellä
BPOV
"Sinä haluat puhua? Minulle?" katsoin hänen kullanruskeisiin silmiinsä, yrittäen nähdä jos hän teki yhden hänen epätavallisista sarkastisista kommenteistaan. Mutta kaikki mitä näin oli onnellisuus, jonka olin nähnyt jo aikaisemmin. Hän nyökkäsi kevyesti kysymykselleni, hymyillen.
"No okei, luulen..." sanoin, epävarmana mitä hän oikein halusi. Kun vastasin, hänen kasvonsa piristyivät. Älä viitsi, minä vastasin vain hänen kysymykseensä, ei ole mitään syytä olla kuin lapsi jouluaamuna.
"Hyvä, tuletko mukaani?" hän kysyi, ojentaen kättään minulle, ja odottaen että ottaisin siitä kiinni. Ojensin varovasti kättäni, ja otin siitä kiinni. Silloin tapahtui jotain uskomatonsa, jonka muistaisin lopun ikääni. Nopealla liikkeellä, Smith oli ottanut käteni, ja vetänyt minut selkäänsä, ottaen minut reppuselkään. Sitten hän laittoi käteni naamalleen, ja... haistoi sitä? Vakavasti, oliko hän pilvessä tai jotain? Hän mumisi jotain hiljaa, liian hiljaa minun kuultavakseni.
Ennen kuin pystyin kysymään mitä hän sanonut, hän teki jotain hämmästyttävää; hän alkoi juosta. Se ei oikeastaan ollut jouksemista, ennemmänkin kuin 'hups-työnsin-pääni-ulos-lentokoneen-ikkunasta' tunne. Metsä humahti ympärillämme vihreänä sohjona, en pystynyt erottamaan mitään. Kaikki mitä tunsin oli Smith juoksemassa, hänen jalkansa liikkuivat epäinhimillistä vauhtia allani, hänen hengityksensä oli tasaista. Vauhti sai minut huimaamaan, joten hautasin kasvoni hänen olkapäähänsä, sulkien silmäni. Tunsin miten tuuli puhalsi voimakkaasti ympärilläni, mutta äkkiä se pysähtyi. Avasin hitaasti silmäni.
"Olemme täällä", hän sanoi, koskettaen taas kättäni. Hän päästi irti jaloistani, ja minä hyppäsin pois hänen selästään, tunsien itseni tokkuraiseksi sen jälkeen... mitä oikein tapahtui? Ehkä minä löin pääni ja kaaduin maahan. Tämä on vain unta, eikö niin? Tarkoitan, mitään tällaista ei vain tapahdu...
Minulla ei ullot aavistustakaan missä olimme, paitsi jossain metsässä. Kala seisoi parin askeleen päässä minusta, selkä minuun päin. Hän seisoi täysin liikkumatta, näyttäen patsaalta. Hänen tummat, kiharat hiuksensa liikkuivat heikossa tuulessa. Sitten hän kääntyi minuun päin. Hänen kasvonsa olivat nyt haudanvakavat, kaikki aikaisempi ilo oli poissa. Sitten hän alkoi puhumaan. Se ei kuulostanut häneltä, se kuulosta aivan liian kauniilta ollakseen hän.
"Olen mahdottoman nopea, ja vahva. Ihoni on kalpean valkea ja jääkylmä. Silmäni vaihtavat väriä, ja joskus puhun kuin olisin eri ajalta. En koskaan syö, enkä juo mitään-" hän aloitti, mutta minä keskeytin hänet, suuni puhui kuin itsestään.
"Kylläpäs", sanoin ja puristin käteni suuni päälle, katuen välittömästi sanojani. Hän kurtisti kulmiaan ja alkoi kävelemään ympärilläni.
"Enpäs."
"Kylläpäs. Joit todella paljon alkoholia ensimmäisenä päivänä kokolla, muistatko?" sanoin, punastuen syvän punaiseksi. Hän kurtisti otsaansa, ja sitten hän virnisti hetken.
"Ai niin", hän sanoi, muistaen. Sitten hänen kasvonpiirteensä muuttuivat taas, ja hän muuttui kylmäksi ja tunteettomaksi ja jatkoi kävelemistä. "Joka tapauksessa, en syö tai juo normaalisti mitään, enkä koskaan mene auringonvaloon", hän oli nyt takanani ja siirtyi lähemmäs selkääni, pystyin tuntemaan hänen hengityksensä niskassani. "Sinun täytyy tietää mikä olen", hän kuiskasi korvaani, saaden kylmät väreet käsiini, ja saaden minut vapisemaan hieman.
Tietää mikä hän on? Se juttu nopeudesta oli totta, olin hemmetti hänen reppuselässään kun hän juoksi super kovaa. Super vahva, en tiedä. En ole nähnyt hänen tekevän mitään sellaista, kuten nostamassa autoa päänsä yläpuolelle, tai liiskamassa puita paljailla käsillä... hän on kalpea, mutta olen aina ajatellut että se johtuu siitä että hän on allerginen auringolle, tai albiino, tai jotain. Ja hän koskettanut minua vain pari kertaa, ja kyllä, hänen ihonsa oli silloin kylmä... en oikeastaan ole huomannut hänen silmiensä vaihtavan väriä, mutta hei, kuka tietää? Mutta entä se että hän puhuisi kuin olisi menneiltä ajoilta? Mitenköhän ihmiset puhuvat tulevaisuudessa... mutta hän tosiaankin joi kokolla. Ja se juttu auringosta, en tiedä, hänhän on matikanopettajani! Sitä paitsi, auringon paiste Forksissa, on sama kuin joulupukin vierailu heinäkuussa, ei mahdotonta, mutta todella, todella harvinaista.
Mutta minun pitäisi tietää mikä hän on, mitä hän tarkoittaa? Missään mitä hän sanoi ei ollut järkeä. Luulen että minä todella kaaduin, kun hän toi minut tänne. Mutta mikä hän voisi olla? Odotas... taidan tietää... ehkä...
"Öh... olet huumeiden käyttäjä?" kysyin, me molemmat pystyimme kuulemaan epävarmuuteni. Hän nauroi pehmeästi korvaani, pitäen minua luultavasti hauskana.
"Ei, en ole huumeiden käyttäjä", hän sanoi, ja lopetti nauramisen, odottaen minun arvaavan uudestaan. Aloin miettimään kaikkia mahdollisia asioita mitä hän voisi olla, mutta sitten, keksin toisen arvauksen.
"Tiedän mikä olet."
"Sano se, ääneen. Sano se", hän kuiskasi voimakkaasti. Otin syvään henkeä ennen kuin vastasin hänelle.
"Homo."
"Mitä? En ole homo! Mikä saa sinut ajattelemaan niin?" hän sanoi, kävellen ympäri, jotta näkisi kasvoni. Kohautin olkapäitäni.
"En tiedä... käyttäydyt tavallaan naisellisesti... johtuuko se siitä, että olet oikeasti nainen?" kysyin, täysin arvaten.
"Ei! En ole nainen! Voin antaa sinulle vihjeen; en ole ihminen", Kala sanoi, näyttäen hieman vittuuntuneelta tämän astisista arvauksistani. Kala ei ole ihminen... hei! Nyt taidan tietää!
"Oletko merenneito?" kysyin yllättyneenä, katsoen hänen kalanaamaansa. Tarkoitan, se voisi olla mahdollista; hän näyttää niin paljon kalalta...
"EI, EN OLE MERENNEITO! OLEN VAMPYYRI!" hän huusi minulle, menettäen kokonaan malttinsa. Katsoin häneen, kurtistaen kulmiani.
"Vampyyri?" kysyin, uskomatta häntä. Hän ei oikein sopinut kuvaukseen vampyyrista...
"Kyllä, vampyyri. Oletko peloissasi?" hän kysyi, ääni tiheänä tunteesta jota en tunnistanut.
"Oikeasti? Vampyyri?" kysyin, ohittaen hänen kysymyksensä. "Eikö vampyyrien ole tarkoitus olla, tavallaan, todella hyvän näköisiä?"
"Mitä? Ajattelet että olen ruma, niinkö? Enkö ole 'todella hyvän näköinen'?" hän kysyi, näyttäen kerta kaikkiaan hämmentyneeltä.
Et. "Kyllä", valehtelin, mutta onneksi et kuullut erittäin isoa, paksua valhetta... niin paljon. Hän hymyili vastaukselleni ja siirtyi lähemmäksi minua, mutta pysäytin hänet ennen kuin pystyi koskettamaan minua, pitäen käsiäni ylhäällä protestina.
"Odota, jos olet vampyyri, mitä sinä syöt?" kysyin, ja ensimmäistä kertaa sinä iltapäivänä, tunsin pelkoa. Hän pysähtyi, hänen hymynsä haihtui, ja hän katsoi silmiini.
"Syön eläimiä, en ihmisiä", hän sanoi ja sitten hän hymyili uudestaan. "Se on yksi sisäpiirin vitseistäni; olen sellainen jota sinunlaisesi kutsuisi vegetaristiksi."
"Sisäpiirin vitsi... kenen kanssa?" kysyin.
"Oi, itseni vain. Olen matkustellut yksin monia vuosia, ja suunnilleen viisi vuotta sitten päätin muuttaa tänne", hän sanoi, kuulostaen alussa hieman surulliselta. Hänen sanansa saivat toisenkin kysymyksen pulppuamaan huulilleni, enkä pystynyt pysäyttämään sitä ajoissa.
"Miten vanha sinä olet?" kysyin, katuen sitä, mutta samaan aikaan olin iloinen että kysyin.
"No, olen 25", hän sanoi virnistäen. Nostin kulmakarvaani.
"Kuinka kauan olet ollut 25?" kysyin häneltä.
"Suunnilleen 451 vuotta", hän sanoi ja kohautti olkapäitään. Tuijotin häntä suurin silmin.
"Olet ollut... 25... 451 vuotta..." onnistuin kähisemään.
"Kyllä. Synnyin Italiassa vuonna 1533. Kun täytin 25, vuonna 1558, vampyyri nimeltä Luigi muutti minut. Luigi oli uusi tulokas pienessä kylässämme. Meistä tuli ystäviä, ja yhtenä päivänä, hän kertoi minulle salaisuutensa. Sitten hän muutti minut vahingossa. Ikävä kyllä, hän kuoli 300 vuotta sitten. Joka tapauksessa, siitä lähtien olen ollut yksin, matkustellen paikasta toiseen, maasta maahan", hän lopetti.
"Vau... oliko hänen nimensä oikeasti Luigi?"
"Kyllä oli", Smith sanoi ja naurahti.
"Oikeasti? Oliko hänellä myös Mario niminen veli?" kysyin sarkastisesti. Hän nauroi.
"Ei ollut. Hitto, minä todella vihaan sitä peliä..." hän sanoi, mumisten viimeisen osan enemmän itselleen.
"Ja sinä luulet että minä uskon tämän?" kysyin nyt.
"No miten minä voin vakuuttaa sinut?" hän kysyi, näyttäen siltä kuin hänellä olisi hauskaa.
"Missä me olemme?" kysyin, katsoen ympärilleni.
"45 minuutin päässä mökeistä", hän vastasi, hymyillen hieman.
"Sanoit aikaisemmin olevasi supernopea, joten voitko juosta takaisin mökkini luo ja hakea takkini?" kysyin, epäillen vahvasti että hän tulisi takaisin pitkään aikaan. Mutta hän vain virnisti ovelasti ja nyökkäsi.
"Tulen takaisin kolmen minuutin päästä", hän sanoi, ja silmän räpäyksessä, hän oli poissa. Katsoin ympärilleni, mutta hän ei ollut siellä. Mitä jos vain kuvittelin kaiken? Mitä jos olen tullut hulluksi ja Smith on vain yksi hulluista kuvitelmistani? Niin se luultavasti oli.
Istuin alas maahan ja suljin silmäni, leväten ja toivoen että heräisin minä hetkenä hyvänsä mökistäni, omasta sängystäni. Ei, jopa parempaa olisi herätä omasta sängystäni kotoa. Huokaisin. Koti... vedin polveni rintaani lepuutin päätäni niiden päällä, sulkien silmäni ja kuvitellen miten mukavaa olisi olla kotona, eikä täällä metsässä, retkeillen luokkani kanssa. Ajauduin hitaasti unelmaani, ja lepuutin päätäni polvillani, nauttien hetkestä. Mutta yhtäkkiä, uneni keskeytti äkkinäinen paino olkapäälläni. Nostin päätäni, ja näin Mr. Smithin iloisen naaman, kun hän antoi minulle takkini.
"Minähän sanoin sinulle että se kestää vain kolme minuuttia", hän sanoi ovelasti ja vinkkasi silmää. Minun houkutti kertoa hänelle etten ollut ottanut aikaa, mutta tajusin että siinä tapauksessa minun pitäisi odottaa uudestaan, joten suljin suuni ja annoin hänen puhua.
"Joten, juoksin mökillesi ja hain takkisi kolmessa minuutissa. Oletko jo vakuuttunut?" hän kysyi.
"Öh, en. Entä se, että olet supervahva?" kysyin, vakuuttumatta. Hän hymyili Smith-hymyään, ja kääntyi ympäri. Sitten hän tavallaan katosi, ja ilmestyi parin metrin päässä siitä missä hän seisoi aikaisemmin. Hän laittoi molemmat kätensä isolle männylle, ja alkoi nostaa sitä ylös. Kolmessa sekuntissa hän nykäisi puun maasta ja kääntyi minuun päin, virnistellen. Silmämme kohtasivat hetkeksi, ja sitten hän kääntyi ja otti ison männyn toisella kädellä ja heitti sen kuin keihään, kauas metsään. Tuijotin ihmeissäni kun mänty osui maahan parin sadan metrin päähän siitä mistä hän oli heittänyt sen. Sitten hän kääntyi minuun päin ja äkkiä hän seisoi taas edessäni.
"Okei, olet siis supernopea-ja vahva, uskon sinua. Mutta se ei todista että olet vampyyri", sanoin. Hän oli juuri sanomassa jotakin kun huomasin jotain hänen takanaan.
"Entäs tuo?" sanoin ja osoitin sitä. Hän rypisti otsaansa ja kääntyi katsomaan mitä tarkoitin. Parin metrin päässä, parin puun vieressä oli kohta jossa auringon valo heijastui yhteen kohtaan. Osoitin sitä ja sanoin.
"Jos olet vampyyri, et voi seisoa auringon valossa. Todista se", sanoin. Hän kääntyi katsomaan minua huvittuneena.
"Eikö tämä ole kuin vanha noita-teoria? Kuin heittäisit naisen veteen kädet ja jalat sidottuina ja katsoit jos hän hukkui. Jos ei, hän oli noita. Eikö tämä ole sama asia? Ajattelet normaalia myyttiä-"
"Myyttiä?" kysyin rypistäen otsaani.
"Kyllä, myyttiä. Etkö ajattele sitä jos-vampyyrit-menevät-auringon-valoon-he-muuttuvat-tuhkaksi-myyttiä?"
"Kyllä", sanoin hitaasti, punastuen hieman.
"No kuten sanoin, se on myytti."
"Mutta jos se on myytti, miksi et voi mennä auringon valoon?" Kysyin hämmentyneenä.
"No... ihmiset tietäisivät että olemme erilaisia", hän sanoi hitaasti.
"Mitä tarkoitat 'erilaisella'? Näytä", sanoin ja osoitin kohtaa johon aurinko paistoi. Hän nyökkäsi, lähti kävelemään auringon valoon, ja alkoi avaamaan paitansa nappeja. Kurtisitin kulmiani, ymmärtämättä miksi hän teki niin, mutta sain pian vastauksen. Kun hän astui auringon valoon, hän alkoi kimaltamaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja näin miten hänen ihonsa säihkyi kuin timantti auringossa. Tuijotin hämmästyneenä, nähden hänet todella... kiiltävänä.
"Tuo on niin... kaunista", mumisin, ajatellen ettei hän kuulisi. Mutta hän kuuli. Hän nauroi minulle ja napitti paitansa, virnistellen korvasta korvaan.
"Luulin että tiesit vampyyrien olevan komeita."
Hengähdin yllätyksestä ja kurtistin otsaani.
"Onko vampyyreillä myös superkuulo?" kysyin, tietäen vastauksen valmiiksi, mutta minun piti silti kysyä.
"Kyllä, eikä näköaistimmekaan ole kovin huono", hän vitsaili ja käveli luokseni, astuen pois auringon valosta. Samalla hänen ihonsa kiilto katosi ja siitä tuli taas normaali valkoinen.
"Oletko sinä nyt vakuuttunut?" hän kysyi. Ravistin hitaasti päätäni. Olin vakuuttunut siitä etä hän oli friikki, mutta vampyyri? En tiedä. Hän huokaisi, käveli luokseni ja otti minut syliinsä. Tuntui siltä kuin kivi olisi halannut minua. Hänen rintansa tuntui kovalta ja hän oli todella kylmä. Jep, kuin halaisi kylmää patsasta.
"Näetkö? Olen kova kuin kivi. Olen kylmä, kylmämpi kuin ihmiset. Ja kuuntele, mitä kuulet?" hän kysyi ja piti minua hellästi sylissään. Ja minä kuuntelin, mutta ainut ääni minkä kuulin oli hänen hengityksensä.
"Sinulla ei ole pulssia, sydämesi ei lyö", sanoin säikähtäen.
"Ei, se on kuollut kuin kivi, ja on ollut 451 vuotta", hän sanoi hellästi ja irrotti hieman otettaan minusta jotta voisin katsoa häneen. Hengähdin kun katsoin hänen silmiinsä. Välittömästi hän jännittyi ja päästi minusta irti.
"Silmäsi vaihtavat väriä..." sanoin ja tuijotin häneen, lumoutuneena. Hänen tummanruskeat, melkein mustat silmänsä katsoivat minua nälkäisinä. Sitten hän sulki ne ja hieroi ohimoitaan. Hetken päästä, hän lopetti ja avasi taas silmänsä. Tällä kertaa ne olivat lempeät ja lämpimät, mutta silti tummat kuin yö.
"Olen pahoillani, mutta sinä tavallaan tuoksut hyvältä..." hän sanoi ja virnisti minulle. Katsoin häneen hetken kurtistaen otsaani, mutta sitten ymmärsin mitä hän tarkoitti.
"Ai, sinä tarkoitat vertani, eikö niin?" kysyin, katsoen hänen silmiinsä. Hän nyökkäsi virnistellen. Jossain syvällä aivoissani, jokin kertoi minulle että tämä oli todella sairasta ja häiritsevää, ja että otin tämän kaiken aivan liian rauhallisesti. Jos olisin fiksu, olisin kuunnellut sitä ääntä, mutta sanotaan vain että olen erittäin tyhmä.
"Uskotko minua nyt?" hän kysyi neljännettä kertaa, hymyillen minulle.
"No... ehkä", sanoin kurtistaen otsaani ajatukselle.
"Ehkä? Miten voit olla uskomatta minua! Heitin männyn paljailla käsillä! Miten voit olla uskomatta?" hän kysyi, kuulostaen hieman ärsyyntyneeltä. Katsoin hänen silmiinsä ja päätin kertoa totuuden.
"No jos näytät minulle torahampaasi, niin uskon sinua."
Hän alkoi nauraa. Minä seisoin siinä hämmentyneenä, ja odotin kunnes hän lopetti nauramisen, missä kesti jonkun aikaa. Mutta kun hän lopetti nauramisen, hän alkoi selittämään.
"Stacy, ei meillä ole torahampaita", hän sanoi hymyillen. Silmäni suurenivat.
"Sinulla ei ole torahampaita! Mutta sehän on koko juttu vampyyrina olemisessa! Sinulla on torahampaat jotta voit metsästää ihmisiä ja eläimiä ja juoda heidän verensä, kaikkihan sen tietävät!" minä huudahdin. Hän puisteli hitaasti päätänsä ja hymyili minulle kirkkaasti, näyttäen samalla valkoiset hampaansa. Ja niinkuin hän sanoi; hänellä ei ollut torahampaita, vain supervalkeat hampaat. Hän lopetti hampaat paljastavan hymyilemisen ja katsoi minua silmiin.
"Meillä ei ole torahampaita, mutta meillä on todella terävät hampaat", hän sanoin. Nyökkäsin vastaukselle. "Ne saattavat näyttää harmittomilta, mutta niillä voi leikata puhdasta terästä."
"Puhdasta terästä?" ihmettelin.
"Kyllä, puhdasta terästä. Pyydän, kerro minulle että olet nyt vakuuttunut. Sinun täytyy uskoa että olen vampyyri", hän aneli. Mietin sitä. Näin hänen heittävän puun kauas paljailla käsillään; hän pystyi juoksemaan 45 minuutin matkan kolmessa minuutissa. Hänellä on superkuulo- ja näkö, hän kimaltelee auringonvalossa, eikä hän syö tai juo mitään, hänen ihonsa on supervalkoinen ja kylmä kuin jää, eikä hänellä ole sydämmenlyöntiä, ja hän voi purra hampaillaan puhdasta terästä, unohdinko jotain? Mutta onko hän vampyyri? Odotas, muistan jotakin.
Takauma *swoosh*
Olin melkein ruokapöydillä, kun joku pysäytti minut.
"Voi armas Stacy, mitä sormellesi on tapahtunut?" Kala kysyi, ja katsoi minuun huolestuneesti.
"Minun nimeni on Bella, ja rotta puri sormeani", sanoin ärsyyntyneenä.
"Ai, no tule kanssani, niin voin laastaroida sinut", hän sanoi ja hymyili, mutta se näytti teennäiseltä.
"Se on okei, kyllä minä pärjään", sanoin ja yritin liikkua, mutta hän pysäytti minut.
"Minä vaadin", hän sanoi ja hymyili teennäistä hymyään uudelleen.
"O...kei?" sanoin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä, kuin vastaukselta. Hän raahasi minut keittiön suuntaan ja meni lavuaarin luo.
"Pese se ja heitä tuo nenäliinä pois. Tulen heti takaisin, käyn vain hakemassa laastarin", hän sanoi ja katosi ovesta. Tein mitä käskettiin ja odotin häntä. Hän tuli nopeasti takaisin.
"Ole hyvä rakas", hän sanoi, ja antoi minulle laastarin.
"Ai, kiitos... odota, mitä?"
Mitä?
Mitä?
Mitä?
Takauman loppu *swoosh*
Juuri niin! Hän sai hepulin kun olin viiltänyt sormeni ja kutsui minua rakkaaksi... Joka tapauksessa, oliko hän epämukava vereni takia?
"Ka- Mr. Smith, kun rotta puri minua pari päivää sitten, olitko epämukava vereni takia?" kysyin häneltä. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi.
"Kyllä olin. Se oli veren takia. Kun haistoin ensikertaa veren, tulin todella huolestuneeksi; tunnistin hajusi ja ajattelin että olet vakavasti vahingoittunut", hän sanoi ja hänen hymynsä hyytyi, jättäen hänet vakavaksi. Katsoin häneen, matikan opettajaani, joka ilmeisesti oli vampyyri. Kysymys ilmestyi päähäni, ja ihmettelin miten en ollut ajatellut sitä aikaisemmin.
"Okei, uskon että olet vampyyri. Mutta minulla on vielä yksi kysymys sinulle", sanoin. Hän hymyili minulle koska tajusin (vihdoin) että hän oli vampyyri.
"Hyvä on, mitä sinä haluat kysyä?" hän kysyi ja siirtyi lähemmäksi minua. Seisoin jähmettyneenä paikoillani, hengittäen syvään ja kysyin.
"Miksi sinä kerrot minulle tämän kaiken?" kysyin, saaden hänet lopettamaan liikkumisensa. Hän katsoi minua hetken, sitten hän siirtyi lähemmäksi minua ja halasi minua taas, kovasti mutta silti pehmeästi rintaansa vasten.
"Miksi, sinä kysyt. Koska minä rakastan sinua, siksi. Minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan sinua", hän sanoi, ääni täynnä tunnetta ja... rakkautta. En voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta olin tavallaan iloinen siitä. Koko ruumiini jäykistyi hänen sanoistaan. Hän rakastaa minua; tämä 451 vuotta vanha vampyyri rakastaa minua. Ajattelin kauhuissani siinä seisoessani, rusentuneena hänen rintaansa vasten. Hän huomasi sen ja lopetti halaamiseni, ja siirtyi hieman kauemmaksi jotta pystyi näkemään kasvoni, mutta hänen kätensä oli silti selässäni, estäen minua juoksemasta helvettiin siitä, mikä oli suurin toiveeni sillä hetkellä.
"Mitä nyt Stacy?" hän kysyi, kuulostaen huolestuneelta. Katsoin, ei, mulkoilin häntä ja huokaisin.
"Viimeistä kertaa: MINUN NIMENI ON BELLA!" huusin hänelle, helpottaen hieman raivoani. Vakavasti, jos sinulle kerrotaan että matikan opettajasi on oikeasti 451 vuotias vampyyri joka rakastaa sinua, se stressaa kyllä hieman...
"Olen pahoillani Bella", hän sanoi.
"Miksi sinä edes kutsut minua niin?" kysyin ärsyyntyneenä, jättäen huomiotta äskeisen rakkauden tunnustuksen.
"Olen pahoillani rakas, mutta sinä näytät eräältä jonka tunsin", hän sanoi, näyttäen nololta. Nosti kulmakarvojani.
"Ja sen takia sinä rakastat minua? Koska muistutan jotakuta jonka tunsit?" kysyin häneltä sarkastisesti.
"Ei, ei ei! Ei tietenkään! Rakastan sinua koska olet sinä, etkä kukaan muu!" hän sanoi nopeasti, kuulostaen pahoittelevalta. Hänen sanansa saivat minut huimaamaan. Hän katsoi minua silmiin, näyttäen valoisalta ja iloiselta, ja halasi minua uudestaan, saaden melkein luuni murtumaan, ja pelkäämään että kylkiluuni napsahtaisivat poikki millä hetkellä hyvänsä. En voinut hengittää, ja maailma alkoi pyöriä.
"Olin valmistautunut tuntemaan... helpotusta, kun olen kertonut sinulle kaiken, tarvitsematta salata sinulta mitään. Mutta minä todella pidän siitä, se tekee minut iloiseksi..." Smith sanoi hiljentyen. Sitten mustat pisteet sumensivat näkökenttäni, Kala puhui hidastettuna ja maailma pyöri kuin hullu. Sitten minä pyörryin.
*Tuntematon ajanjakso myöhemmin*
"Häivy täältä koira", Smith hymähti kun aloin saamaan kiinni todellisuudesta. Avasin hitaasti silmäni, ja avatessani ne toivoin että että näin unta. Olin Smithin sylissä, hänen rintansa vasten, ja hän katsoi jonnekkin muualle, mulkoillen. Aloin heti kirkumaan.
"Päästä minut alas! Pedofiili! NYT! PÄÄSTÄ MINUT ALAS!" huusin, potkien kuin hullu ja lyöden hänen rintaansa. Nopealla liikkellä hän kääntyi minuun päin, silmät täynnä tunteita, mutta teki mitä käskettiin ja päästi minut alas. Olin juuri kääntymässä ympäri ja juoksemassa helvettiin sieltä, kun kuulin murinaa. Koko ruumiini jäykistyi ja käännyin hitaasti ympäri. Takanani, parin metrin päässä, seisoi iso, punaisenruskea karhu... ei, se ei ollut karhu, se oli... susi. Iso- ei- valtava susi, ainakin hevosen kokoinen. Sen tummanruskeat silmät katsoivat minuun hampaat paljastettuina. Päästin pienen kiljaisun ja käännyin takaisin Kalaan päin, hypäten uudestaan hänen syliinsä puolikuoliaaksi pelästyneenä. Smith näytti huvittuneelta reaktiostani ja iloiselta siitä että hyppäsin hänen syliinsä, mutta ei sanonut mitään. Käänsin pääni suteen päin, ja katsoin sitä silmät suurina shokista ja pelosta. Se katsoi takaisin minuun, mutta tällä kertaa se ei paljastanut minulle hampaitaan, ja sen silmät näyttivät rauhallisemmilta. Nuo silmät muistuttivat minua jostakin.
Jacob. Ääni päässäni kertoi minulle, ja tajusin hetkeä myöhemmin että se oli oikeasssa. Nuo silmät muistuttivat minua Jakesta, vanhasta Jakesta. Valtava susi katsoi minua kauan aikaa ja sitten se kääntyi ympäri ja ryntäsi metsään päin. Käännyin katsomaan Smithiä, joka katsoi alas minuun, hymyillen.
"Mitä helvettiä se oli?" Kysyin, tietäen että hän tietäisi mitä tarkoitin.
"Oi, se ei ollut mitään rakas, ei mitään", hän sanoi mutta jäykistyi. Otin sen tilaisuutena hypätä pois hänen sylistään ja tein niin... no, yritin. Hän piti minusta tiukasti kiinni, ei luita murskaten tiukasti, mutta sinulla-ei-ole-mitään-mahdollisuutta-paeta-tiukasti. Katsoin ylös häneen turhautuneena.
"Voit päästää minut nyt alas", sanoin, kamppaillen hänen sylissään. Mutta hän ei kuunnellut, ei minua. Hän kuunteli jotakin muuta. Sitten, nopealla liikkeellä, hän käänsi päänsä katsoen taakseen. Tuttu ääni puhui hänen takanaan.
"Se? Rakkaani? Jos halusit aktivoida yökkäys refleksini, sinä onnistuit", Jake sanoi hänen takaansa ja käveli hänen ympäri jotta pystyin näkemään hänet. Hän oli- kuten aina- ilman paitaa, vain verkkareissaan, ja minun yllätyksekseni, ilman kenkiä.
"Jake! Mitä sinä teet täällä?" kysyin häneltä, unohtaen kamppailuni ärsyttävää vampyyria vastaan, joka piti minusta tiukasti kiinni.
"No, aioin pelastaa sinut isolta likaiselta verenimijältä, mutta sinä hyppäsit takaisin hänen syliinsä", hän sanoi kiusoittelevalla äänellä, ja sitten hän nauroi. "Kuka pelkää isoa pahaa sutta?"
Katsoin häntä kysyvästi.
"Mistä sinä oikein puhut?" kysyin häneltä.
"Bells, kun sinä näit minut, sinä hyppäsit suoraan takaisin Mr. Verenimijän syliin. Myönnä että olit peloissasi", hän sanoi ja nauroi uudestaan.
"Miten sinä tiedät että hän on vampyyri?" kysyin. Tiesivätkö kaikki sen? Olinko viimeinen joka sai tietää että karmiva matikan opettaja, Mr. Smith oli vampyyri?
"Mitä? Sehän on selvää; hänhän löyhkää, herranjumala!" Jake sanoi ja nyrpisti nenäänsä inhoavana. Katsoin Smithiä ja... kyllä, minä haistoin häntä. Hän tuoksui uskomattoman makealta, se oli sanoinkuvaamatonta. Käännyin Jakeen päin.
"Ei hän haise", sanoin tavallaan puolustellen häntä. "Hän tuoksuu makealta", sanoin täysin rehellisesti. Jake hymähti, ja kääntyi katsomaan Smithiä.
"Jep, se on heidän ongelmansa, he tuoksuvat liian makealta."
"No et haise kovin hyvältä itsekkään, rakki", Smith kinasi vastaan. Hänen äänensä sai minut tajuamaan että olin vieläkin hänen sylissään ja se sai minut punastumaan noloudesta.
"Päästä minut alas", sanoin sanoin tylyllä äänellä, mutta hän vain halasi minua tiukemmin. Käänsin päätäni nähdäkseni hänet, mutta hän katsoi Jakea. Käänsin päätäni nähdäkseni Jaken mutta hän mulkoili Smithyä.
"Päästä minut alas!" sanoin kovempaa vihaisesti mutta hän ei tehnyt mitään, hän ei edes käntynyt katsomaan minua. Sitten Jake puhui.
"Jos hän haluaa sinun päästävän hänet alas, päästä hänet alas. Eikö äitisi koskaan opettanut sitä sinulle?" Jake kysyi sarkatisesti, mutta mulkoili vieläkin Kalaa.
"Oikeasti. Päästä. Minut. Alas!" sanoin kovaan ääneen hammasta purren. Mutta hän ei taaskaan kuunnellut minua. Silloin minä aloin potkimaan.
"PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN VAMPYYRI PASKIAINEN!" huusin niin kovaa kuin pystyin, mutta hän vain jatkoi pitelemistäni. Jake mulkoili Smithyä ja alkoi kävelemään lähemmäksi häntä.
"Pysy kaukana hänestä", Smith sanoi vakavalla äänellä, mikä sai Jake pysähtymään, jääden seisomaan vain kahden metrin päähän minusta.
"Päästä hänet", Jake sanoi yhtä vakavasti kuin Smith, ja tuijotti häntä vihaisesti. Yhtäkkiä hän alkoi vapisemaan... ei, tärisemään kävisi paremmin. Smithy jännittyi ja hänen supernopealla vampyyri nopeudellaan hän päästi minut alas sylistään ja laitoi minut taaksensa, suojaten minua Jakelta.
"Hei!" minä valitin ja yritin kävellä hänen ohitseen, mutta hän pysäytti minut. Ainut asia mitä pystyin tekemään, oli katsoa kun poika räjähti sudeksi kahden metrin päässä edessäni, saaden kankaan palaset lentelemään. En yrittänyt enää päästä Smithin ohi, vaan katsoin isoa punaisen ruskeaa sutta jonka olin nähnyt heti sitten. Sen hampaat olivat paljastetut, ja se katsoi Smithyä murhaavasti. Smith pysyi paikallaan suojellen minua isolta sudelta joka oli äsken ollut Jake.
"Jake oletko se... sinä?" kysyin, epävarmana mitä pitäisi tehdä. Susi käänsi hitaasti päänsä minuun päin, ja sen ilme muuttui. Hän nyökkäsi minulle, vieläkin vihaisena, mutta hieman rauhoittuneena.
"Olet... ihmissusi?" kysyin, testaten sanoja sanoessani niin. Jake nyökkäsi taas ja sitten hän jotenkin kutistui, muuttuen taas Jakeksi... paitsi että hän oli alasti. Punastuin syvän punaiseksi.
"Laita vaatteita päälle!" puoliksi käskin, puoliksi pyysin, saaden hänet nauramaan.
"Mitä nyt Bells? Sinä olet nähnyt minut alasti ennenkin", hän sanoi minulle kiusoittelevasti, saaden minut punastumaan jopa enemmän.
"OLETKO?" Mr. Smith huusi ja kääntyi katsomaan minua.
"Se oli vahinko!" sanoin puolustellen itseäni. Sitten otin syvään henkeä ja päätin katsoa metsään samalla kun puhuin.
"Joten, olet ihmissusi?" kysyin häneltä, katsoen tuhoutunutta mäntyä minkä Kala oli heittänyt.
"Joo. Olen oikeastaan hahmonvaihtaja, mutta ihmissusi käy hyvin", hän sanoi kuulostaen siltä kuin hymyilisi. Sitten hän henkäisi.
"HEMMETTI, EI TAAS! EN ENÄÄ KOSKAAN OSTA UUTTA IPODIA!" hän huusi ja kuulin ison 'puff' äänen. Käännyin katsomaan mitä oli tapahtunut, miettimättä miksi en ollut katsonut koko ajan. Mutta (tavallaan) onneksi Jake oli taas muuttunut ja hänen tassuissaan oli jotakin valkoista, hajonnut palasiksi. Katsoin Jaken silmiin, ja päätin ettei hän satuttaisi minua. Aloin kävelemään häntä päin, mutta Mr. Smith pysäytti minut. Jake murisi ja paljasti hampaansa hänelle, näyttäen taas vaaralliselta.
"Luulen että sinun pitäisi lähteä", Smith sanoi hänelle kylmästi. Jake murisi, selvästi väittäen vastaan, ja paljasti hampaansa hänelle. Smith naurahti, yllättäen minut täysin.
"Enkö puhunut tarpeeksi selvästi? Minäpä sanon uudestaan; häivy täältä tai minä laitan sinut häipymään", hän sanoi kohteliaalla mutta uhkaavalla änellä. Susi ei liikkunut milliäkään, jatkoi vain murisemista Smithille ja valmistautui tappeluun. Mitä, tappeluun? Smiht kyyristyi, valmistautuen juoksemaan sutta päin, paljastaen terävät hampaansa. Voi ei.
He molemmat olivat juuri hyppäämäisillään, kun ääni keskeytti heidät.
"Mitä te teette?" Angela kysyi.
-
MITÄ ***TUA?! KALA VAMPYYRI JOKA RAKASTAA BELLAA?! ENTÄ EDU????!
Mutta, ihana lukun oli, kiitos kun suomennat<3
Jatkoa toivon
-
APUA!! :O Mietinki että tos kalassa on jotain outoo, mut en mä osannu arvatakkaan että se on VAMPYYRI. Ja vähä häröö sinäänsä että se rakastaa Bellaa, mut toivon kyllä että Bella muistaa Edwardin ja unohtaa koko kalan! :DD Mutta joo, sitähän en minä päätä. Kiitos suomennoksesta taas, virheitä en huomannut, jatkoa vaan piakkoin! :D
-
Silllä kirjottajalla on tainnu putoo muutama mutteri päästä ku se on ees keksiny tälläsen idean :D kala vampyyri? Ei jotenki sovi yhtään siihe minkänäköseks mä sen ajattelin...
-
"EI, EN OLE MERENNEITO! OLEN VAMPYYRI!"
Repesinkö edes. ;D
Mutta siis asiaan - MITÄ VITTUA?? Kala on vampyyri???
-
Kiitos kommenteista! :D
Tän luvun kanssa on kestänyt tosi pitkään, pahoittelut! :-[
Luku 20. Tyhmä, kömpelö vampyyri
BPOV
Me kaikki jähmetyimme kuullessamme hänen äänensä. Hän kuulosti huojentuneelta, mutta hämmentyneeltä samaan aikaan. Olin juuri kääntymässä häneen päin, mutta Smith ajatteli nähtävästi samaa, joten hän törmäsi minuun kylmällä, sementin kovalla olkapäällään. Lensin maahan ja tunsin kipua otsassani. Hitto, eikö tuo vampyyri voi katsoa minne kävelee? Ajattelin raivoissani kun osuin maahan, mikä aiheutti enemmän kipua selkääni kun osuin juuren päälle. Irvistin kivusta, mikä sai maailman pyörimään. Mustat pisteet sumensivat taas näkökenttäni, ja tällä kertaa minä räpyttelin silmiäni, yrittäen estää itsestään selvää tapahtumasta. Mutta tällä kertaa en pyörtynyt... luulisin. Se ei ainakaan tuntunut siltä. Aloin taas avaamaan silmiäni, ja aloin kuulla ääniä. He kaikki olivat raivoissaan, kinastelemassa toistensa kanssa. Istuin ylös ja katsoin ympärilleni, yrittäen nähdä mitä tapahtui. Silloin näin heidät. Parin metrin päässä seisoi kolme ihmistä; Smith, Angela ja Jacob. He kaikki puhuivat samaan aikaan, eivätkä huomanneet kun nousin ylös ja kävelin heidän luokseen. Kun tulin lähemmäs, kuulin mitä he sanoivat.
"... välitätkö sinä edes hänen tunteistaan? Mitä sinä ajattelit kun toit hänet tänne? Ajattelitko että sinä hurmaisit hänet vampyyrivoimillasi! Ja nyt sinä kolkkasit hänet! Mikä sinun ongelmasi on!" Angela huusi hänelle, mikä sai minut säpsähtämään pois päin. Hän kuulosti niin vihaiselta etten meinannut tunnistaa häntä. Hänen hiuksensa eivät olleet sotkuisella poninhännällä, mutta näyttivät yhtä sotkuisilta, ehkä jopa sotkuisemmilta. Hänen silmänsä olivat suuret ja vihaiset, ja hän tuijotti suoraan Mr. Smithiin. Sitten hänen silmänsä katsoivat minuun, ja muuttuivat hetkessä lämpimiksi ja ystävällisiksi. Toiset kaksi kääntyivät myös ympäri, mutta eivät näyttäneet yhtä pelottaviltä kuin Angela. Hän hymyili minulle, ja kun olin tarpeeksi lähellä, hän tuli luokseni ja antoi minulle ison halauksen. Olin hölmistynyt hänen yhtäkkisestä teostaan, mutta en liikkunut kauemmaksi. Hetken ystävällisen halaamisen jälkeen, hän päästi minusta irti. Hän meni hieman kauemmaksi minusta ja alkoi kaivaa taskuaan. Pojat katsoivat häntä tyrmistyneinä, mutta eivät tehneet mitään. Kun hän oli kaivanut taskuaan jonkin aikaa, hän näytti vihdoinkin löytävän mitä etsi ja veti esiin pienen ruskean nahkapussin. Hän katsoi sitä iloisesti, sitten hän kääntyi taas katsomaan Smithiä ja muuttui taas vihaiseksi.
"Smith Jr. Smith, jos teet uudestaan jotain tällaista, minä tapan sinut", hän sanoi, ja päätellen hänen äänestään, hän oli tosissaan. Smith mulkoili häntä, pitämättä hänen uhkauksestaan. Jake vain seisoi Smithin toisella puolella ihmismuodossaan. Hän katsoi myös Angelaan, mutta hänen silmänsä olivat täynnä oikeaa pelkoa. Kurtistin otsaani yllättyneenä ja katsoin taas Angelaan. Tottakai, hän näytti todella pelottavalta, seisoessaan siinä pikku pussi kädessään, mulkoillen heitä, mutta tarkoitan, miksi hänen pitäisi olla peloissaan? Hän oli ihmissusi ja toinen oli pelottava vampyyri. Mitä Angela muka voisi tehdä heille? Hetken mulkoilemisen jälkeen, Angela kääntyi minuun päin, hymyillen.
"Joten, oletko valmis?" hän kysyi hymyillen. Kurtistin otsaani hänen kysymyksellensä, mutta hän vain nauroi ja käveli lähemmäksi. Hän alkoi kävellä, mutta Smith siirtyi eteeni, suojaten minut Angelalta, mikä sai minut rypistämään otsaani enemmän. Miksi hän suojasi minut Angelalta? Hänhän on vain ihminen, eikö niin? Smithän on vaarallisempi kuin hän? Syvä murina kumpusi Smithin rinnasta, ja olisin voinut lyödä miljoonasta vetoa, että hän paljasti hampaansa Angelalle. Silloin Angela alkoi nauraa. Kävelin Smithin ympäri nähdäkseni miksi hän nauroi hysteerisesti. Sitten Angela lopetti ja katsoi ylös häneen. Sillä hetkellä, Angela muistutti minusta kauhuelokuvan hahmoa, tiedäthän, se hullu jolla napsahtaa elokuvan lopussa ja joka alkaa nauraa hysteerisesti, ottaa aseen ja tappaa kaikki. Hän katsoi Smithiä ja näytti ärsyyntyneeltä, mutta huvittuneelta samaan aikaan.
"Siirtyisitkö tieltäni?" hän sanoi ja liikkui lähemmäksi, hymyillen hullua hymyä. Mutta Smith ei liikahtanut tuumaakaan. Angela huokaisi ja otti jotakin takataskustaan. Sillä hetkellä olin 99,9 prosenttisen varma että näin unta. Hän otti takataskustaan puisen kepin. Hän osoitti sillä Smithiä, kuten miekalla, eikä hän ei hymyillyt enää, hänen ilmeensä oli kuoleman vakava.
"Enkö minä puhunut tarpeeksi selvästi? Sanoi siirry", hän sanoi hammasta purren. Tällä kertaa, Smith siirtyi pois. Angela hymyili ovelasti hänelle ja tuli minun luokseni.
"Joten, niin kuin kysyin aiemmin, oletko valmis?" hän kysyi minulta taas. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä hän tarkoitti, mutta luotin häneen, joten nyökkäsin hitaasti hänelle, mikä sai hänet hymyilemään jopa enemmän.
"Okei, rauhoitu, se on hetkessä ohi", hän sanoi ja avasi pienen pussin. Hän laittoi sormensa sinne ja hän otti sieltä violettia pulveria. Sitten hän otti taas puisen keppinsä ja heilutti sitä kätensä edessä, mumisten hiljaisia sanoja kielellä mitä en ymmärtänyt.
"Mitä sinä-" Jake alkoi kysymään, mutta yhtäkkiä, hän oli poissa. Ei, hän ei ollut poissa; me olimme -jotenkin oudosti- siirtyneet polulle järven vieressä. Räpäytin silmiäni pari kertaa, yrittäen tajuta mitä juuri oli tapahtunut, mutta en voinut. Katsoin Angelaa silmät suurina, ja yritin ymmärtää. Hän katsoi hymyillen takaisin minuun. Mutta hetken päästä, hän ei enää hymyillyt, hän näytti malttamattomalta.
"Älä viitsi Bella, ei ole noin vaikea arvata mikä olen. Olen noita", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. Tuijotin häntä suu auki. Angela katsoi minuun, odottaen vastausta, ja kun en vastannut, (muuten kuin olemalla suu auki) hän huokaisi.
"Luoja, teidät jästit on vaikea vakuuttaa nykyään..." hän mumisi, ravistellen päätään.
"Jästit? Niinkuin... Harry Potterissa?" kysyin.
"Kyllä! Täsmälleen kuin Harry Potterissa! Hei, haluatko nähdä jotakin todella siistiä?" hän kysyi, lähes hyppien innostuksesta.
"Öh... okei", vastasin. Hän otti puisen keppinsä... no sauvansa ja heilautti sitä uudestaan, sanoen taas jotain oudolla kielellä. Pieni 'puff' ääni ilmaantui pääni yläpuolelle, ja kun katsoin ylös, kivi leijui puoli metriä pääni ylöpuolella. Nielaisin ja katsoin Angelaa. Hän katsoi kiveä, mutta näytti huomanneen katseeni ja katsoi poispäin siitä, virnistellen korvasta korvaan. Niin tehdessään humahtava ääni ilmestyi sinne missä kivi oli, ja sitten tunsin päässäni jotakin painavaa ja tunsin kipua. Iskeydyin maahan välittömästi ja tunsin, aivan kuten aikaisemmin tänään, kivun päässäni, ja liu'uin tajuttomuuteen...
"...lla...ell...bel... Bella", ääni kutsui kaukaisuudessa. Se oli todella epäselvä, enkä saanut selvää mitä se sanoi. Mutta hetki hetkellä, se muuttui koko ajan selvemmäksi.
"Bella…Bella. Bella. Bella!" ääni aneli, nyt jopa kovempaan ääneen kuin aikaisemmin. Ihan kuin se tulisi lähemmäksi tuuma tuumalta.
"BELLA!" ääni huusi, ja sai koko ruumiini kavahtamaan. Se kavahdus sai minut pois hämäryydestä ja sai minut avaamaan silmäni. Mr. Smithin naama oli ensimmäinen asia minkä näin, mikä sai minut kirkaisemaan pelosta, ja ryömimään kauemmas hänestä. Hän hymyili helpottuneena ja sitten kuulin toisen äänen hänen takaansa.
"Bella?" Angelan ujo ääni kutsui, kuulostaen epävarmalta. Katsoin Smithin taakse nähdäkseni normaalin Angelan. Hänen hiuksensa olivat sotkuisella poninhännällä, eikä puisia sauvoja ollut näkyvillä. Huokaisin helpottuneena siitä että se kaikki olikin ollut vain pelottava, kieroutunut uni, mutta sillä hetkellä otsaani iski vahva kipu, joka sai minut irvistämään. Laitoin käteni otsalleni ja tunsin ison kuhmun. Sitten Angela alkoi taas puhumaan, tullen lähemmäksi minua.
"Öh, oletko kunnossa? Ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua... tarkoitan, Mr. Smithin olkapää osui sinun päähäsi aika kovaa", hän sanoi, tarkkaillen minua huolestunein silmin, kuten olisin juuri ollut autokolarissa, ja aikoisin kirkua kivusta koska tahansa. Odotas, jos hän näki kun Smithy löi minua, näkikö hän myös Jaken?
"Olen kunnossa, oikeasti. Muuten... näitkö sinä sellaisen... su-" aloin kysymään, kuulostaen yhtä epävarmalta kuin tunsin olevani, mutta Mr. Smith keskeytti minut mulkoilemalla minua varoittavasti, hänen silmänsä käskien minua pitämään suuni kiinni tai tulisin pahoittelemaan sitä. Tein heti mitä hänen silmänsä käskivät ja katsoin takaisin Angelaan, yrittäen lopettaa lauseeni.
"Uupsista! Päässäni kieppuu tooooodella pahasti, mutta olen nyt kunnossa", sanoin heikkona yrityksenä kiinnittää hänen huomionsa muualle, mutta en onnistunut.
"Mitä? Mitä sinä olit kysymässä?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Öh... ajattelin vain... jos näit... niinkuin... ihmeellisen... puun matkallasi tänne...", sanoin. Hän kurtisti otsaansa ja pudisti hitaasti päätään.
"No... en... en nähnyt", hän sanoi hitaasti.
"Hän löi päänsä melko kovaa, luulen että hän on hieman hämmentynyt", Mr. Smith sanoi ja hymyili hänelle ystävällisesti, kuten aina. Angela katsoi häneen, sitten minuun, ja sitten taas häneen.
"Miten sinä pääsit tänne?" kysyin ja nousin ylös, haluamatta maata enää siinä kylmässä maassa.
"No, kun siivosimme ruokalaa, lyösin rannekorun joka näytti olevan sinun, joten menin antamaan sen sinulle, mutta et ollutkaan mökissäsi. Olin menossa takaisin ruokalaan kertomaan muille, mutta sitten näin toisen samanlaisen rannekorun maassa, sen polun luona joka johtaa metsään. Otin riskin ja seurasin polkua, mikä johti minut tänne", hän lopetti. Hänen tarinansa muistutti minua sadusta Hannu ja Kerttu.
"No meidän ei pitäisi antaa muiden odottaa pidempään", Smith ilmoitti ja alkoi kävelemään polkua päin. Angela ja minä seurasimme häntä, mutta kävelimme hänen takanaan pitkän välimatkan päästä.
*Myöhemmin, takaisin mökeillä*
"Hyvä on sitten. Menkäähän siitä", Smith sanoi meille, ja katsoi minua merkitsevästi ennenkuin lähti kävelemään mökilleen päin. Angela ja minä katsoimme kun hän käveli, molemmat hieman säikähtäneinä, mutta emme puhuneet siitä. En sanonut mitään koska Mr. Smithillä oli superkuulo ja olin varma että hän voisi kuulla mitä sanoin. En tiennyt miksi Angela ei puhunut.
"Tässä rannerenkaasi", Angela sanoi yhtäkkiä ja otti ne taskustaan. Otin ne ja kiitin häntä hiljaa.
"Joten, menemmekö muiden luo?" kysyin samalla kun laitoin rannerenkaita ranteisiini. Angela oli juuri vastaamaisillaan, kun kädet peittivät silmäni.
"Arvaa kuka", sointuva ääni kysyi takaani, saaden minut hymyilemään.
"No... katsotaas.. oletko Angela?" kysyin sarkastisesti, tietäen kuka se oli, mutta päätin leikkiä hieman.
"Ei. Arvaa uudestaan", hän sanoi, pystyin kuulemaan selvästi miten hän yritti olla nauramatta.
"Etkö? Okei sitten, oletko... Tyler?" kysyin uudestaan.
"No en. Arvaa uudestaan", hän sanoi, nyt nauraen meidän lapselliselle pelillemme. Kurtistin kulmiani mukamas ihmeissäni.
"Voi, voi... ei Angela eikä Tyler? Tämä on vaikeaa. Oletko sitten Mike?" kysyin, mutta pahoittelin sitä heti, koska hän jäykistyi eikä vastannut.
"Väärä vastaus, luulen... no oletko sitten Edward?" kysyin, toivoen piristäväni häntä. Hän rentoutui kun sanoin hänen nimensä, irrotti kätensä ja käänsi minut ympäri.
"No kyllä, mistä tiesit?" hän kysyi ja hymyili vinosti mikä sai luuni sulamaan nesteeksi. Mutta kun hän katsoi minua, hänen hymynsä haalistui ja hän näytti huolestuneelta. Hän siirsi lempeästi kätensä olkapäältäni ja silitti hellästi otsaani siitä missä oli kuhmu. Huolimatta hänen hellyydestään, säpsähdin kivusta ja kavahdin hänen kosketuksestaan. Hitto, tämä kaikki oli sen tyhmän, ärsyttävän vampyyrin syytä joka-
Hänen äänensä keskeytti ajatukseni kun hän puhui minulle. Paniikin kuuli helposti hänen äänestään.
"Olet vahingoittunut. Mitä tapahtui?" hän kysyi kauhuissaan ja silitti poskeani. Vaikka olisin kuinka halunnut, en voinut antaa hänen tehdä sitä, se oli liikaa. Ja muutenkin, jokin sanoi minulle että hullu, todella outo vampyyri voisi ilmestyä tyhjästä ja... no, kuka tietää? Otin hänen kätensä poskeltani ja pidin sitä käsissäni, taputtaen hellästi.
"Olen kunnossa, oikeasti. Se oli vain vahinko", sanoin huolettomasti ja hymyilin hänelle. Mutta hän ei hyväksynyt vastausta.
"Bella, kerro mitä tapahtui", hän sanoi synkällä äänellä.
"Ei se mitään, oikeasti-"
"Bellie, kerro minulle. Nyt" hän sanoi jopa synkemällä äänellä, mikä sai hänet kuulostamaan siltä kuin hän olisi voinut tappaa koiranpennun sillä hetkellä.
"No Mr. Smith kaatoi minut ja minä osuin maahan", sanoin kohauttaen olkapäitäni. Minä kerroin totuuden, joten minua ei voinut syyttää valehtelusta; en vain kertonut koko totuutta. Mutta Edward ei tietenkään tiennyt sitä.
"Miten voit? Oletko okei?" hän kysyi uudestaan, tällä kertaa hieman rauhallisemmin.
"Viimeistä kertaa; kyllä, olen kunnossa. Olen kokenut pahempaakin", sanoin kohauttaen taas olkapäitäni. Oikeastaan, olin aika onnekas. Minun tuurillani, olisin voinut vahingoittua paljon pahemmin.
"Niinkö? Kuten mitä?" hän kysyi, näyttäen hieman kiinnostuneelta. Mutta hyvällä tavalla, luulen. Tällä tavalla voin pitää hänet huomionsa muualla ettei hän panikoisi uudelleen. Hän näytti panikoivan paljon.
"No," sanoin, päästäen irti hänen kädestään, ja alkaen siirtää otsahiuksiani oikealle, hieman korvani yläpuolelle. "Tämän", sanoi, ja osoitin arpea, "sain kun olin viisi-vuotias ja pyöräilin täysillä päin autoa. Ja tämä", jatkoin, näyttäen arpea päässäni, "on siitä kun olin kahdeksan. Olin ulkona leikkimässä, kun kukkaruukku tippui päähäni toisen kerroksen ikkunasta. Tämä tässä", sanoin, näyttäen arpea joka oli pari senttiä hiusrajastani otsaan päin. "on siitä kun olin yksitoista. En oikeastaan muista mitä tapahtui, mutta isäni sanoi että löin pääni pöytään."
EPOV
"Ja tämä on siitä kun olin yksitoista. En oikeastaan muista mitä tapahtui, mutta isäni sanoi että löin pääni pöytään", hän sanoi minulle näyttäen kolmatta rumaa arpea päässään. Kas, muistin miten hän sai tuon arven...
Takauma (tavallaan) *swoosh*
"Okei, haluatteko pelata piilosta?" Alice kysyi, hyppien innosta ja sokerihumalasta.
"Öh... tottakai. Alan laskemaan", Bella sanoi ja käveli seinän luo, laittaen kädet silmiensä päälle ja alkaen laskemaan ääneen. Alice ja Emmett, jotka olivat ihan liian vanhoja tähän leikkin, juoksivat pois kikatellen kuin viisi-vuotiaat lapset. Minä päätin piiloutua nurkan taakse ja seurata häntä kun hän etsi toisia. Sillä tavalla pystyin näkemään mitä hän teki, mutta olla piilossa samaan aikaan. Kun hän vihdoinkin lopetti laskemisen, hän kääntyi ympäri ja katsoi ympärilleen. Sitten hän meni yläkertaan. Seurasin häntä hiljaa kuin hänen varjonsa. Hän pysähtyi kun hän oli yläkerrassa ja katsoi ympärilleen; näyttäen päättäneen mihin huoneeseen menisi ensin. Minun ilokseni, hän valitsi minun huoneeni. Hän avasi oven ja käveli sisälle, katsomatta mihin käveli.
"Edward?" hän kutsui kävellessään eteenpäin. Mutta hän ei nähnyt Emmettin rullalautaa, mikä lojui lattialla (minulla ei ollut aavistustakaan miten se oli sinne joutunut) ja kompastui siihen. Hän kaatui eteenpäin ja löi päänsä kirjoituspöytääni.
"Bella!" huusin kauhuissani, katsoen miten hän iskeytyi maahan.
"Au..." hän sanoi heikosti, liikuttaen kättään hitaasti otsalleen. Ryntäsin hänen luokseen ja näin kun hän siirsi kätensä pois otsaltaan, joka nyt oli kokonaan veressä. Käänsin hänet ympäri ja näin kun hän katsoi kättään kauhuissaan, ja hänen silmänsä pyörähtivät ympäri.
"ISÄ! APUA!" huusin niin kovaa kuin pystyin.
Takauman (tavallaan) loppu *swoosh*
Vapisin henkisesti kamalalle muistolle ja kuuntelin hänen puhettaan "kuuluisista arvistaan" kuten Emmett sanoisi.
"Joka tapauksessa, viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on tämä tässä, sain sen ollessani kuusitoista. Olin kyläilemässä äitini luona Phoenixissa, ja olin hotellissani, matkalla huoneeseeni. Kaaduin viimeisellä rappusella ja lensin kahdet portaat alas ja ikkunan läpi. Se oli melko vakavaa ja jouduin olemaan sairaalassa pari viikkoa mutta paranin ja olen nyt kunnossa. No, jos ei lasketa äskettäin tullutta kuhmua otsassani", hän sanoi, lopettaen kamalan tarinansa. Miten moneen pulaan yksi tyttö voi joutua? Tunsin kipua kun katsoin hänen takaraivossaan olevaa arpea.
"Tuo on se jonka näimme kun olimme uimassa, eikö?" Victoria, joka oli seissyt Jamesin takana koko ajan, kysyi. Tyler seisoi heidän vieressään, ja Mike istui kauempana. Eric, Ben ja Angela seisoivat kolmestaan huoneen nurkassa ja kuutelivat myös hänen kauhistuttavia tarinoitaan. Toivoin että olisin voinut estää ne jollain tavalla. Mutta... hetkinen... tuo tapahtui kun hän oli kuusitoista, lähes vuosi sitten. Hän löi päänsä (no, hän tippui kahdet rappuset ja lensi ikkunan läpi) todella kovaa ja joutui olemaan sairaalassa viikkoja... voisiko tällä olla jotain tekemistä siihen, että hän ei muistanut minua?
BPOV
Lopetin arpitarinani, ja hengitin syvään ennenkuin katsoin ystäviini. Kaikki he katsoivat minua säälien, kauhuissaan, ja säälien. Edward näytti siltä kuin hän yrittäisi selvittää jotain, miettien intensiivisesti. Kaikki he katsoivat maahan... paitsi Mike. Oikeasti, en edes yllättynyt enää. Hän katsoi minua ihailevasti, virnistellen.
"Vau... kunpa minullakin olisi tuollaisia arpia. Pimut pitävät arvista", hän sanoi, ja vinkkasi silmää. Katsoin inhoavana poispäin, ja selvitin kurkkuani, päättäen että siinä oli tarpeeksi.
"Okei, olenko se vain minä, vai onko ilma muuttunut kylmemmäksi? Meidän kannattaisi mennä sisälle", sanoin, jopa pakosuunnitelmana, se oli totta. He kaikki nyökkäsivät ja me lähdimme kävelemään mökillemme. Kävelessämme tunsin kun Edward katsoi minuun, ihan kuin aikaisemmin, mutta päätin olla kiinnittämättä mitään huomiota. Mita ikinä hän miettikään, en halunnut keskeyttää häntä. Menimme sisälle mökkiin, ja olin juuri sulkemassa ovea, kun näin jotain vaaleaa puiden luona parin metrin päässä. Smith oli nojaamassa mäntyä vasten, katsellen minua keltaisilla silmillään. Kun hän näki minun katsovan häntä, hän hymyili hieman, ja sitten hän oli poissa. Hänen ilmaantumisensa sai minut vapisemaan, epämukavuus ryömi pitkin selkärankaani, ja kiirehdin sulkemaan oven.
-
Uu <3
Uus lukija ilmoittautuu ! ;D
Tänään tätä oon lueskellut ja tykkään tosi paljon. Tää on silleen jännä mut jotenki tutun kuulonen. Mä olin kyllä jo aikaa sitten arvannut että Kala on vampyyri mutta oli kiva saada siihen varmistus :D
Virheitäkään en huomannut vaikka niitä katselinkin... ::)
Nopeesti jatkoa toivon
<3.Anskubits
-
Tässä uus lukija! Aivan mahtava. :P Todella hyvä idea ja etenee hyvin? Nopeesti jatkoo. Oottelen!!!!
-
Hei jatkoo tähän! :) Äkiiää