Ficin nimi - The Hex - Lumotut
Kirjoittaja - alba
Beta - NiNNNi
Ikäraja - K-11
Fandom - Twilight
Tyylilaji eli genre - Romantiikka ja Draama pääasiassa
Henkilöt - Päähenkilöinä toimivat sisarukset Bella, Rosalie ja Alice Hale.
Vastuuvapautus - Tää on varmaan kauhea shokki, mutta en omista Twilightiä tai Siskoni on noitaa. Teksti on minun pienestä päästäni loihdittu ;)
Mahdolliset varoitukset - Eipä mitään ihmeitä taida olla.
Tiivistelmä - Elikkäs, kolme sisarusta muuttaa New Hampshireen ja alkavat käydä yliopistossa, Dartmouthissa. Kaikki kolme sisarusta ovat noitia. Bella on sisaruksista ainoa, joka ei halua olla noita. Bella haluaisi vain normaalin ihmiselämän ilman yliluonnollisuuksia.
Tytöillä on kuitenkin tekemistä New Hampshirea koettelevien demonien kanssa. Valitseeko Bella toisten ihmisten suojelemisen vai voimistaan luopumisen?
A/N - Tietysti teitä kiinnostaa, mitä nämä teininoidat osaavat :D Olen tähän paljon lainannut juttuja Siskoni on noita -sarjasta. En kuitenkaan juonta, joten älkää säikähtäkö.
Rosalie Hale ~ Siskoksista vanhin, hallitsee teleknesian, eli esineiden ja asioiden siirtämisen ajatuksen voimalla. Pieniin esineisiin hän kanavoi voimansa silmiensä avulla, suuremmat esineet/asiat hän siirtää käsiensä avulla.
Bella Hale ~ Siskoksista keskimmäinen pystyy vaikuttamaan molekyylien nopeuttamiseen, jolloin kohde räjähtää, tai pysähtyy. Voimansa hän kanavoi käsillään.
Alice Hale ~ Nuorin sisaruksista näkee tulevaisuuden ja menneisyyden. Alice on myös hyvin empaattinen ja pystyy tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.
Trailer
Hanoveriin, New Hampshiren osavaltioon muuttaa kolme sisarusta…
“Tämäkö on meidän asuntomme?”
“Taitaa olla. Ainakin osoite täsmää.”
“Taidan voida pahoin.”
…kolme hyvin erikoislaatuista tyttöä…
“Miksei kuolleita rottia voisi vain taikoa kukkasiksi? Tai vaikka keijuiksi?”
“Koska niin käy vain paikoissa jossa elää yksisarvisia.”
...ja heidän kaksi tätiään...
“Syöhän puurosi.”
…viisi noitaa.
“Rosalie! Ei voimiaan saa käyttää turhaan!”
“Älä valita. Minä vain siivoan.”
“Luuta siivoaa, sinä istut!”
Yksi heistä ei tosin suostu hyväksymään sitä, miksikä on syntynyt.
“Bella, me olemme tällaisia! Ei sitä voi noin vain muuttaa.”
Bella haluaa vain normaalin elämän…
“Haluan lopettaa tämän! En jaksa enää!”
“Bella, räjäytit juuri kukkaruukun.”
…jotta voisi tehdä normaaleja juttuja, kuten käydä Dartmouthin yliopistossa ilman komplikaatioita…
“Kuvittelinko, vai lensikö äsken sormistasi kipinöitä?”
“Kai tiedät miltä tuo kuulosti?”
…ja rakastua.
“Hauska tavata. Olen Edward Masen.”
“Vau. Ei kun siis, hei. Olen Bella Hale.”
Onnistuuko Bella kieltämään sen, mikä hän on?
“Sinun on tehtävä päätös itse.”
“Kiitos, Bree.”
Säilyykö salaisuus?
“Sinun on luvattava, ettet kerro tästä kenellekään.”
“Minä pyhästi lupaan, etten hiiskahdakaan tästä edes kaktukselleni.”
“Hyvä. Kaktukset nimittäin puhuvat jos niitä yllyttää tarpeeksi.”
Alba enemmän tai vähemmän ylpeänä esittää…
“Mitä nyt taas?”
…The Hex - Lumotut.
“Bella, minä rakastan sinua. Sama se mikä olet.”
Tulossa heinäkuussa.
Jee! toivottavasti motivaatio pysyy yllä, että pystyt kirjoittamaan ;D
Mä nimittäin taidan jäädä seuraamaan miten tässä käy, jahka tulee lisää luettavaa...
Aloitathan kirjoittamisen pian! ;)
P.S. tulin muute itekki just keskiviikkona silokallion leiriltä...
Deph ~ Kiitos, kiitos :) Yritin tehdä tuosta tapaamisesta semmoisen kun minun ja muinaisen ihastukseni tapaaminen oli... :D
Jasmiina ~ En minä ikuisuudenpituista tästä tee, mutta nyt jos olen kaavaillut jatkista tälle jos kysyntää riitää. Kiitos kommentista!
Blinky ~ Kiitän kilometrikommentista, ne on mukavia (: Yritän koko ajan kehittyä kirjoittajana, joten on hyvä, että olen siinä onnistunut. Kielioppi on luultavasti betani NiNNNin ansiosta juuri sellaista, ah, priimatavaraa :D Ja sie annoit muuten kommentissasi kohdassa kolme ideansiemenen.. :D Katsellaan.
Twip ~ Thänk juu, thänk juu. Jatkoa yritän tosiaankin saada aikaan aina viikon välein.
enni ~ Jes, jes, jes, kiitosta. Yritän saada osiin enemmän pituutta, mutta sitten taas tulee sellainen fiilis, et hitsi, tästä saa jo kaks erillistä osaa kun paikka, aika ja muut jutut vaihtuu. Yritän tosiaan pitää osien pituudet siinä 3-5 sivun pituisina. Kiinnotaisiko sinu muuten betan paikka 14-25.7? Kun NiNNNillä on silloin menoa niin betan paikka olisi silloin vapaana. (: Ilmoittele jos kiinnostaa.
Lööperiikka ~ Kiitos kommentista (:
iituska ~ Thänkke (:
_Bella_18_ ~ Tapaa ne, älä huoli. Kiitos kommentista (:
Anaid ~ Jep, en viitsinyt kiusata teitä Edwardittomuudella (hui mikä sana) kauhean pitkään (: Kiitos kommentista!
Mutta, nyt sitten osa kaksi;
2. Ennustus
Kun luentoni viimein neljältä iltapäivällä loppuivat, lähdin kävelemään kohti kotia. Yritin luottaa suuntavaistooni, että muistaisin reitin. Matkaa ei muistaakseni ollut kahta kilometriä enempää. Rosalien luennot olivat loppuneet jo kahdelta, joten hän oli vienyt auton mennessään.
Ilma oli aika viileä ja vähän tuulinenkin, mutta silti raikas. Kävelin yliopiston viereisen College Green puiston läpi. Puiston keskellä ei ollut yhtään puita tai penkkiä, pelkkää ruohoa ja hyvin suorakulmainen nuolen muotoinen polku, missä meni sikin sokin muita reittejä.
Korjasin laukkuni asentoa olkapäälläni aina, kun ohitin jonkun. Siitä oli tullut tapa siitä lähtien, kun joku pummi oli tarrannut laukkuuni kiinni ollessani yhdeksän. Olin melkein räjäyttänyt sen ukon.
Olimme siskojeni kanssa tulleet tietoisiksi voimistamme sinä yönä, kun täytimme viisitoista. Olimme Rosen kanssa toki huomaamattamme käyttäneet voimiamme jo ennen sitä. Rosalie kuulemma oli osannut leijua ilmassa jo kymmenenvuotiaana, kai sitä eräänlaiseksi lentämiseksi voisi sanoa. Minä taas suutuspäissäni joskus räjäytin esineitä. Se oli aika pelottavaa, kun ensimmäisen kerran pysäytin ajan. Alice taas kykeni näkemään tulevaisuuteen vasta, kun tulimme osaksi Lumottujen voimaa. Hyvä tunteiden lukija hän oli kai aina ollut.
Lähdin kävelemään pitkää suoraa jalkakäytävää pitkin. Muistelin, että tätä täytyisi kävellä ainakin kolme korttelia. Voihkaisin itsekseni.
”Hei, Bella!” Kuulin jostain vierestäni. Katselin hämmentyneenä ympärilleni, mutten nähnyt ketään. Tunsin oloni aika typeräksi. Sitten auto tööttäsi autotieltä ja käänsin katseeni sinne. Edward hymyili minulle harmaan Volvon avoimesta ikkunasta ja ajoi kävelyvauhtia vierelläni.
”Ai hei, Edward”, tervehdin hämmentyneenä. ”Mitä sinä täällä teet?”
Edward hymyili lempeästi. ”Kävin kaupassa. Entäs itse?”
”Kotimatkalla.”
”Tahtoisitko kyydin?” Edward kysyi ja vilkaisi vierellään vapaana olevaa pelkääjänpaikkaa. Puntaroin vaihtoehtoja ja samassa istuinkin jo Edwardin Volvon tekonahkapenkillä. Auto tuoksui hyvälle. Tai ehkä se oli Edward, en tiedä. Laitoin turvavyön kiinni ja se naksahti paikalleen Edwardin painaessa kaasua.
”Missä päin asut?” Edward kysyi ja pysähtyi liikennevaloihin.
”Hartfordissa, mutta voit jättää minut parin korttelin päähän. Pääsen siitä kyllä kävellen”, vastasin katsellessani ikkunasta pihalle ja tutkin Hanoverin keskustaa. Kaupunki, jossa on yksi maailman johtavista yliopistoista, oli siihen nähden aika pieni. Muutamia somia putiikkeja, kahviloita, vaatekauppoja ja pari ostoskeskusta.
Edward pysäytti auton siihen, mihin olin häntä pyytänyt ja hymyilin hänelle kiitollisena.
”Kiitos”, sanoin koruttomasti ja vastaukseksi sain hänen valloittavan hymynsä.
”Koska tahansa”, Edward sanoi karhealla äänellä ja sipaisi poskeani kämmenselällään. Hän katsoi minua kaipaavasti ja tunsin jossain sisimmässäni leimahtavan. Hämmennyin ja poistuin autosta ehkä vähän liian nopeasti. Laitoin auton oven kiinni ja heilutin Edwardille hyvästiksi. Jäin katsomaan pois ajavaa Volvoa ja painoin käteni poskelleni. Oi, voi.
Pääsin viimeinkin kotiovelle ja hiukan tokkuraisena avasin oven. Olin tuntenut Edwardin vasta päivän ja tunsin jo näin? Tietääkseni Edward ei ollut Viettelijädemoni.
Ihan typerää, ihastuminen on vain kemiallinen reaktio, jonka ihminen pystyy itse torjumaan. Ihastuminen on psykologista. Kyllä minä tästä pääsen, ennen kuin mitään vakavampaa alkaa tapahtua.
Huokaisten suljin ulko-oven perässäni ja potkaisin kengät jaloistani. Kotiavaimen jätin eteisessä sijaitsevaan lasikulhoon.
Yhtäkkiä ullakolta kuului kiljaisu. Tunnistin kiljujan Aliceksi.
Heitin laukkuni ullakon portaiden viereen. “Alice! Alice!”
Kopistelin portaat nopeasti ylös ja potkaisin ullakon oven auki pitäen käsiäni valmiina - ranteet yhdessä ja kämmenten välissä tulipallo. Kerroinko jo, että voin tehdä niin?
Alice seisoi huoneen nurkassa ja tuijotti piirongin takana lojuvaa rotanraatoa. “Miksei kuolleita rottia voisi vain taikoa kukkasiksi? Tai vaikka keijuiksi?”
“Koska niin käy vain paikoissa jossa elää yksisarvisia”, Bree vastasi lempeästi. “Bella?”
Bree katsoi kysyvänä tulipalloa kämmenteni välissä. Löin kämmeneni yhteen ja liekki katosi sinne mistä oli tullutkin.
“Luulin, että täällä oli joku tilanne päällä”, vastasin häkeltyneenä. “Mitä ihmettä te teette?”
“Ihmettä hyvinkin, me siivoamme”, Rosalie vastasi ullakon toiselta nurkalta. Rosalie oli levitoinut itsensä ilmaan ja istui nyt tyhjän päällä risti-istunnassa. Hän heilutteli sormeaan samaan tahtiin kuin huonetta lakaiseva luuta liikkui.
“Rosalie! Ei voimiaan saa käyttää turhaan!” Bree tuhahti ja hinkkasi ullakon ainoaa ikkunaa puhtaaksi märällä rätillä.
“Älä valita. Minä vain siivoan”, Rosalie tuhahti takaisin.
“Luuta siivoaa, sinä istut!”
Rose pyöräytti silmiään. “Myönnä pois, tämä sujuu paljon nopeammin ja tarkemmin, kun teen tämän näin.”
Bree naurahti ja jatkoi tekemistään. Seisoin toimettomana edelleen ovensuussa ja katselin ullakkoamme. Se oli aika pienikokoinen, mutta kyllä sinne mahtui viiden noidan roinat. Seinät olivat pelkkää puuta ja hirsiä, sekä seinänvierustat olivat jo ladottu täyteen San Franciscon talon ullakolta tuotuja romuja. Ullakon takaseinän lähelle oli asetettu Varjojen kirja ja se lepäsi omalla alustallaan. Alustan eteen oli tuotu myös pöytä, mihin oli laitettu Hanoverin kartta. Kartan päällä lepäsi naruun sidottu kristalli. Karttaa ja kristallia käytetään ihmisten ja demonien etsimiseen, jos on tarvetta. Vähän kuin noitien GPS.
“Bella?” Alice huokaisi ja osoitti rotanraatoa sormellaan. “Voisitko?”
Nyökkäsin pienesti ja laitoin käteni nyrkkiin. Kohdistin nyrkkeihini pienen paineen ja avasin nyrkkini osoittaen rottaa sormenpäilläni. Paine räjäytti rotan pieneksi tomuksi lattialle.
“Kiitos”, Alice sanoi hymyillen ja lakaisi tomun rikkalapioon, ja heitti tomut ikkunasta pihalle.
Tämmöinen leppoisa satunnainen kuolleiden jyrsijöiden räjäyttely voisi olla ihan mukavaa elämää, kun vertaa siihen, millaista se oli San Franciscossa. Hanoverissa ei toivottavasti nähtäisi pitkiin aikoihin demonin demonia.
***
Syyskuun kymmenentenä päivänä huomasin ajan liitäneen ohi ihan huomaamatta. Puiden lehdet olivat vaihtaneet väriä vahan haaleammiksi ja värikkäämmiksi, ilma oli entistä koleampaa. Hanoverin sää oli yleensäkin aika pilvinen ja auringon tapasi hyvällä tuurilla neljä kertaa kuukaudessa.
Olin myös kuluneen kuukauden aikana tutustunut Edwardin ystäviin. He ovat aika mielenkiintoisia persoonia.
Takauma
Luennon päätyttyä minä ja Edward kävelimme tapamme mukaan kanttiiniin kahville jutustelemaan. Olimme edelleen pysyneet turvallisella ystäväasteikolla, vaikka Edward todellakin antoi ymmärtää, että hän halusi olla enemmänkin. Näyttelin, etten huomaisi.
Istuimme vakiopaikallamme kulmapöydässä ja puhuimme menneestä luennosta. Edward oli melkein nukahtanut ja minä olin ottanut tehtäväkseni tökkiä häntä kynällä joka kolmas sekunti.
“Edwardoo!” Kuului jostain päin kanttiinia ja Edward käänsi päänsä. Yhtä nopeasti hän loi katseensa takaisin kahvikuppiin ja manasi silmät kiinni.
“Ei nyt…”, Edward voihkaisi, kun se pitkä ja karhumainen pörröpää tuli luoksemme. Se vaaleahiuksinen pitkä poika seurasi häntä.
“No mutta hyvää päivää, ystävä kallis. Onko tämä se seksikäs brunette josta meille kerroit?” Pörröpää kysyi ja otti viereisestä pöydästä vapaan tuolin ja hilasi sen pöytämme viereen ja tuijotti minua sinisillä nappisilmillään. Blondi seurasi hänen esimerkkiään, mutta hän toteutti tuijottamisen paljon ystävällisemmin - vilkaisemalla. Minä lehahdin punaiseksi pörröpään sanoista ja Edward löi kämmenensä otsalleen.
“Olen Emmett ja tämä vaalea kukkakeppi on Jasper”, pörröpää esitteli itsensä ja hymyili leveästi. Jasperiksi esitelty poika nyökkäsi kohteliaasti ja vastasin hänelle ystävällisellä hymyllä.
“Anteeksi, Bella. Sanat Emmett ja kohteliaisuus eivät kulje käsi kädessä”, Edward sanoi minulle anteeksipyytävästi. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Ai sekö on oikea nimesi? Tuo yksi on kutsunut sinua sek-”, Emmett aloitti, mutta sai Edwardilta kyynärpääiskun palleaan. Se ei ollut kova isku, mutta riitti hiljentämään pörröpään.
“Bella!” Kuulin Alicen äänen kaukaisuudesta ja kuulin nopean korkokenkien kopseen. Kopse kävi liian taajaan, että se voisi kuulua vain yhdelle ihmiselle.
“Mitä nyt taas?” Voihkaisin.
Alice ja Rosalie pääsivät pöytämme viereen. Emmett vislasi hiljaa, kun siskoni vetivät viereisistä pöydistä tuolit pyöreän pöytämme ympärille.
Huokaisin. “Tässä ovat siskoni Rosalie ja Alice”, esittelin heidät ja Emmett nosteli kulmakarvojaan Rosalielle. Rosalie mulkaisi häntä.
“Ja tässä on vajavainen ystäväni Emmett”, Edward sanoi ja loi myöskin mulkaisun Emmettiin, joka nauroi äänettömästi paikallaan. “Ja Jasper.”
Jasper nyökkäsi Rosalielle ja hämmästyksekseni hän vastasi ääneen Alicelle. “Hauska tavata.”
Jasperin ääni oli ihan erilainen kuin olin odottanut. Olin luullut hänen olevan äänetön britti ääliömäisellä aksentilla, mutta tapani mukaan olin väärässä. Ääni oli melkein yhtä hunajaisen charmikas kuin Edwardilla.
Alice hymyili Jasperille leveästi poskipäät kohoten. Potkaisin Alicen nilkkaa pöydän alla.
Takauma päättyy
Nauroin muistolle ja käänsin katseeni takaisin lukemaani kirjaan. Oli perjantai-ilta ja olin päättänyt vain jäädä kotiin oleilemaan sen sijasta, että olisin mennyt Alicen seuraksi ostoskeskukseen. Minun ei tarvinnut kieltäytyä kuin kaksi kertaa, kun Alice suostui menemään yksin. Se oli ollut outoa, koska yleensä hän vinkui kymmenen minuuttia minua hänen mukaansa, kunnes lopulta suostuin.
Käänsin sivua ja aloin taas kääntää päässäni Oopperan kummitusta englanniksi. Rouva Disquette oli antanut tehtäväksi lukea sen viikonlopun aikana läpi. Kirja oli ranskaksi, joten sen vanhahtava kieli oli aika hankala kääntää oikein. Rouva Disquette taisi vihata oppilaitaan.
Puhelimeni alkoi soittaa Meshuggahin Bleediä taskussani. Kaivoin puhelimen taskustani ja näytössä välkkyi Edwardin nimi.
Painoin vihreää luuria. “Bella Hale puhelimessa, kuinka voin auttaa?”
Edward nauroi toisessa päässä luuria. ”Hei vain sinnekin. Ajattelin vain, että tänä tylsänä perjantai-iltana olisi mukava lähteä elokuviin. Mutta Emmett ei vastaa puhelimeen ja Jasperille tuli yhtäkkiä kova hinku lähteä ostoksille. Joten…?”
“Pyydätkö sinä minua treffeille?” Kysyin huvittuneena.
”Taidan pyytää… no tuletko?” Edward naurahti.
“Kai minä voisinkin. Sinä voit valita elokuvan”, vastasin ja hykertelin itsekseni. Alice oli ovelampi kuin luulinkaan.
”Hienoa! Nähdään teatterilla kahdeksalta”, Edward sanoi selvästi innostuen ja korviin asti ulottuvan hymyn näin tänne asti.
“Siellä siis”, naurahdin väkinäisesti ja suljin puhelimen, ja heitin sen sohvan toiseen päähän. Milloin minä oikein opin sanomaan ei? Laitoin kirjanmerkin kirjan sivujen väliin ja laskin sen pöydälle. Pitäisi varmaan mennä valmistautumaan.
Peilistä minua tuijotti väsyneen näköinen ja homssuisesti pukeutunut brunette. Miksi edes vaivautuisin laittautumaan, kun ei minusta tämän ihmeellisempää kuitenkaan saisi? Ja miksi edes vaivautuisin laittautumaan, kun en kuitenkaan voisi edes suudella Edwardia, joten mitä järkeä? Huokaisin ja otin laihan sisällön omaavasta meikkipussistani hiusharjan ja aloin selvittää hiuksiani. Ärsyttävyyden huipentuma oli, kun huomasin luonnonkiharoiden hiusteni menneen laineille latvoista.
Olisin muuten tehnyt sen pelastavan hiustenoikomisloitsun, mutta olin saanut viimeksi siitä huutia Breeltä. Hänen mielestään voimia tuli käyttää niin vähän kuin mahdollista. Lumottujen voimahan oli meille siunattu ihmisten auttamiseen, eikä takkujen selvittelyyn.
Emme edes ikinä tarvinneet voimiamme. Viimeksi taisin käyttää voimiani taistelussa viikkoa ennen muuttoa pois San Franciscosta. Olimme karkottaneet hämähäkkidemonin, joka kidnappasi pahaa-aavistamattomia laitapuolenkulkijoita ja käytti heidät ravinnokseen. Eivät he itse ihmisiä syöneet, vaan heidän pelkojaan.
Heitin hiusharjan luovuttaneena leveälle parisängylleni. Mitä minä edes tein parisängyllä, kun ei ole ketään kenen kanssa nukkua siinä?
Poskelleni vierähti yksinäinen kyynel. Olen menossa treffeille, mutta viettäisin silti ikuisuuden yksin, kuten Dawn ja Bree. Vain, koska eräs typerä kirja sanoo, että niin ei saa tehdä!
Vihaisena poistuin huoneestani pamauttaen oven kiinni ja kiitin luojaani, että olin yksin kotona. Vähääkään ajattelematta menin ullakolle ja avasin Varjojen kirjan. Se aukesi aina siitä kohtaa, mistä tarvitsi tietoa. Paljon kätevämpi kuin normaali sanakirja.
Vedin syvään henkeä ja luin samat rivit, mitkä olin jo tuhannesti lukenut.
Sanoo ennustus; Jos koskaan ihminen ja noita yhdistyy henkisesti tai fyysisesti yhdeksi, koittaa tuomionajat ja paha pääsee valloilleen.
~ Bianca
Tutkin rivejä kuumeisesti ja yritin ymmärtää esiäitini Biancan sanoja. Miksi? Mitä pahaa siinä olisi? Mikä tuomio?
Vihaisena kirjalle pamautin sen äänekkäästi kiinni ja marssin takaisin alakertaan. Eteisessä Bree riisui juuri kenkiään ja katsoi minuun hämmentyneenä.
“Lapsi rakas, mikä sinulla on?” Bree kysyi ääni täynnä äidillistä huolta. Nipistin huuleni yhteen ja marssin kohti huonettani. Bree otti minut vaivatta kiinni.
“Bella!” Bree kysyi jo vähän pelästyneenä. Sormenpäissäni kihelmöi.
“Haluan lopettaa tämän! En jaksa enää!” Huusin yllättävän lujaa ja ohjasin liiankin vihaisesti sormenpäissäni kihelmöivän paineen kohti kukkaruukkua. Se räjähti tuhansiksi pieniksi palasiksi lattialle, vedet kastelivat pöydällä olleen liinan ja kukkaset levisivät pitkin lattiaa.
“Bella, räjäytit juuri kukkaruukun”, Bree sanoi rauhallisesti ja astui askeleen taaksepäin. “Mihin pyrit?”
“Minä en tahdo olla noita. Tahdon vain normaalin elämän”, sanoin ääni loppua kohden hiljeten. Purskahdin itkuun ja valahdin lattialle voimattomana. Bree oli salamana vieressäni ja heijasi minua sylissään.
“Shh, Bella. Olen tässä, kaikki on hyvin”, Bree kuiskaili korvaani samalla, kun vollotin kuin hullu. Tahdoin vain elämäni takaisin.
Takauma
“Äiti, katso mitä minulla on!” Hihkuin iloisena, kun pidin käsiäni hennosti nyrkissä. Äiti väläytti minulle hehkeän hymynsä ja polvistui korkeudelleni.
“Mitä, kultaseni?” Äiti kysyi hempeästi. Avasin käteni nyrkistä ja esittelin äidille pientä sammakonpoikasta, minkä olin löytänyt ojasta. Äiti nauroi heleästi ja pörrötti lyhyitä kiharia hiuksiani.
“Ehkä se tahtoisi takaisin kotiinsa? Sen äidillä on varmasti sitä ikävä”, äiti sanoi minulle hymyillen ja katsoin sammakkoa apeana. Olin aina tahtonut lemmikin, ja olin toivonut, että nyt ehkä onnistuisin saamaan sammakon.
“Mutta sen äiti oli jättänyt sen ihan yksin. Ehkä se ei kaipaa sitä”, sanoin hiljaa ja katsoin sammakkoa, joka oli pysynyt koko ajan paikallaan. Katsoin alas kenkiini murheellisena, tahdoin todella lemmikin.
“Tietenkin sen äiti kaipaa sitä”, äiti sanoi lempeästi. Katsoin äitiä silmiin ja niistä säteili täydellinen luottamus ja rakkaus hupsuuttani kohtaan. Huokaisten polvistuin maahan ja päästin sammakon menemään. Se loikki iloisena kohti pihalla lojuvaa kumista uima-allasta.
“Rakas, älä mutrista suutasi noin. Se tekee äidinkin surulliseksi”, äiti sanoi ja työnsi alempaa huultaan törrölleen ja kurtisti surullisena kulmakarvojaan. Suuni kääntyi heti hymyyn, kun äiti näytti niin hassulta. Äiti nosti minut vyötäröstä syliinsä ja antoi minulle suukon poskelle.
“Minä rakastan sinua”, sanoin ja pussasin äidin nenänpäätä. Äiti hymyili lempeästi.
“Minäkin rakastan sinua. Muista, että jonain päivänä en ehkä olekaan täällä. Mutta olen silti aina täällä”, äiti kuiskasi korvaani ja painoi kätensä sydämeni päälle. “Olen aina luonasi.”
Takauma päättyy