Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Jakepoo - 30.05.2010 16:14:02
-
Ficin nimi: Forksin kesä ( HUOM! entinen "Jatkoa Aamunkoille" )
Kirjoittaja(t): Jakepoo
Fandom: Twilight
Genre: Draama, Romance
Ikäraja: 11
Paritus: Renesmee/Jacob, Bella/Edward, perusparit
Disclaimer: Kaikki kuuluu Stephenie Meyerille, ainoastaan juoni ja hahmot joita ette tunnista, on minun keksintöäni.
Warnings: Spoilaa Aamunkoita.
Yhteenveto: Tämä ficci kertoo elämästä Aamunkoin jälkeen. Kymmenen vuotta on kulunut ja Renesmeestä on kasvanut aikuinen. Millainen Renesmeen elämästä tuli?
A/N: Olen tehnyt tätä ficciä nyt 27. lukua, laittelen niitä tänne sitten kun ehdin, jos joku nyt lukee :)
1. Aika
Bella
“Bella, tule äkkiä katsomaan!” paras ystäväni Jacob Black kutsui minua metsän keskeltä. Erotin hänen äänessään peiteltyä naurua.
Vilkaisin Edwardia uteliaasti, mutta hän vain hymyili kiusoittelevasti ja singahti samassa sekunnissa metsän siimekseen. Ryntäsin hänen peräänsä ja muutaman sekunnin päästä seisoin jo Jacobin vierellä.
“Mitä?” kysyin uteliaasti. Jake yritti selvästi peitellä hymyään osoittaessaan eteensä. Käänsin päätäni Jaken osoittamaan suuntaan ja hymy kohosi kasvoilleni. Yksi kenkäpari heilui edessämme kohoavassa tammessa edestakaisin, epävarmana.
“Hän ei suostu tulemaan alas ennen kuin lupaatte, ettei hänen tarvitse syödä sitä ‘inhottavaa mömmöä’ enää. Lakossa omien sanojensa mukaan, mikä on todella lapsellista. Ihan kuin olisit vielä lapsi!” Jacob pyöritteli puulle silmiään, mutta näin hänen samalla huokaisevan vanhoille muistoilleen.
Jake käännähti virnistämään minulle: “ Minusta hän ylireagoi. Keneenköhän tullut…”
Minä näytin pojalle kieltäni Edwardin suhahtaessa jykevän puun juurelle. Minä loikkasin hänen viereensä muutamalla jättimäisellä hypyllä ja vilkuilin ylöspäin kohti tytärtämme.
“Renesmee”, Edward aloitti rauhoitellen, “minä tiedän ettei ihmisruoka ole sinun suurinta herkkuasi, mutta sinun täytyy ymmärtää, että se on välttämätöntä terveydellesi. Olen pahoillani että joudut kestämään sitä, mutta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja. Eli mitä jos tulisit sieltä puusta alas ja me kaikki voisimme taas jatkaa metsästystämme?"
Jacob virnisti valoisasti Renesmeen hypätessä puusta alas lehdet rapisten, viehkeästi kuin kissa, posket turhautuneisuudesta punaisina. Hänen kauniit kasvonpiirteensä toivat elävästi mieleeni Edwardin, mutta hänen kauniit suklaanruskeat silmänsä ja terve väri poskilla olivat ihmis-minäni perintöä. Edward seurasi minua huvittuneena singahtaessani Renesmeen eteen nyppimään lehtiä hänen pitkistä kuparinruskeista kiharoistaan. Vaikka Renesmee oli minua viisi senttiä pidempi, se ei estänyt äidinvaistoani ottamasta valtaa silloin tällöin. Eihän siitä ollut montaa vuotta, kun Renesmee oli ollut vielä lapsi. Hymyilin muistolle; Renesmee tanssimassa pikku jaloillaan Alicen kanssa, Renesmee ja Jacob leikkimässä villisti Amazonin viidakoissa… Renesmee kosketti poskeani: tunsin hänen uteliaisuutensa. Pudistin hymyillen päätäni ja suutelin hänen päälakeaan.
“Hei, minäkin tilaisin pusun”, Jake ilmoitti kiusoittelevasti. Minä mulkaisin häntä happamasti ja ja kurotin painamaan huuleni Edwardin huulille. Renesmee pyöritteli silmiään, mutta suhahti kuitenkin Jacobin eteen painaakseen huulensa pojan poskelle. Jake käänsi päätään strategisella hetkellä ja suukko muiskahti suoraan pojan suulle. Renesmee lehahti syvänpunaiseksi ja kääntyi katsomaan meitä nolona. Minä pyörittelin vain silmiäni Jacobin röyhkeydelle, mutta Edward pyrskähteli huvittuneena ja läjäytti pojan kanssa kämmenensä yhteen toverillisesti. Renesmee pukkasi kyynärpäällään Jacobia närkästyneenä vatsaan. Tiesimme kaikki, ettei se satuttaisi heitä kumpaakaan. Jacob lähti jahtaamaan karkuun juoksevaa tyttöä takaa ja kuulin heidän iloisen naurunsa kauempaa.
Käännähdin katsomaan hymyillen Edwardia. Hän vastasi hymyyni ja tarttui käteeni jatkaaksemme metsästystämme.
Katselin lumoutuneena, kuinka Edward loikkasi hirven kimppuun ja painoi huulensa eläimen sykkivälle kaulalle. Minua viehätti yhä, kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäisestä metsästyksestäni, Edwardin hellyys ja ketteryys eläintä kohtaan. Edward vaistosi tuijotukseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
“Eikö sinua janota?” hän kysyi katsoen huolestuneena mustiin silmiini omilla kultaa läikehtivillä silmillään.
“No kyllä, jäin vain tuijottamaan sinua”, naurahdin ja tunsin hengitykseni kiihtyvän. Edward veti minut lähemmäksi itseään ja ryhdyin suutelemaan häntä ahneesti. Edward vastasi suudelmiini innokkaasti, mutta keskeytti aikeeni äkisti ja irrotti otteeni hellästi.
“Ei täällä, rakas”, hän mutisi matalasti korvaani ja tunsin kuinka sähkövirta kulki lävitseni. “Renesmee ja Jacob kuulevat. Ja sitä paitsi minusta sinun pitäisi oikeasti ensiksi ravita itsesi.”
Pyydystin nopeasti muutaman peuran ja lähdimme hiljaisina kotimatkalle. Olin nykyään Edwardia hieman hitaampi ensimmäisten voimakkaiden vampyyrivuosieni ollessa takanapäin, mutta olin silti kaikkia muita paitsi Edwardia ja Carlislea nopeampi. Tai no, myönsin irvistäen, Jacob oli suunnilleen yhtä nopea kuin minä ollessaan susimuodossa. Asuimme nykyään jossain päin Etelä-Amerikkaa, hyvin syrjässä, mikä ei ollut lainkaan Alicen ja Emmettin mieleen. Se oli ollut välttämätöntä Renesmeen ja osaksi minunkin takia. Renesmeetä koulutettiin päivittäin normaaliin elämään, kouluelämään. Hän kun oli syntynyt niin epänormaaliin perheeseen. Minä taas olin harjoitellut kilpeäni huippuunsa silmieni vaaletessa karmivasta punaisesta kullankeltaiseen. Nyt nämä ajat olivat ohi, ja suunnittelimme jo uutta muuttokohdetta.
Talon pilkistäessä näkyviin Alice lähestyi meitä innostunut hehku pikku kasvoillaan.
“Tulkaa jo, me äänestämme nyt seuraavan kaupunkimme!” hän kiljahti ja lähti kiskomaan meitä taloa kohti. Huokaisten seurasin häntä Edwardin hykerrellessä vieressäni. Jonkun ajatukset taisivat miellyttää häntä…
Renesmee ja Jacob törmäsivät pian sisään isoon ja tilavaan olohuoneeseemme ja kaikki olivat nyt paikalla. Alice ja Edward vaihtoivat katseita ja Edward vilkaisi minua kuin olisi kuullut saaneensa lottovoiton. Käänsin ihmeissäni katseeni muihin perheenjäseniini. Rosalie ja Emmett istuivat sylikkäin sohvalla, Emmett seurasi urheiluottelua silmät suurina. Alice hyppeli Jasperin viereen ikkunan eteen virnistäen minulle tietäväisesti. Esme teki tilaa Renesmeelle ja Jacobille, jotka lösähtivät hänen viereensä sohvankulmalle. Tuijotimme Carlislea, joka nousi seisomaan ottaakseen puheenvuoron.
“Eli, kuten varmasti tiedättekin, me olemme kokoontuneet tänne päättämään seuraavan muuttokohteemme. Sopiva lukio Nessielle ja Bellalle.” Carlisle hymyili lämpimästi meille ennen kuin jatkoi: “eli aloitetaanpas, Rose…”
“Hetkinen, hetkinen”, Jake keskeytti röyhkeästi. “Hei tohtori, miksemme vain kysyisi neiti Ennustajaeukolta vastausta suoraan? Ilmeestä päätellen häntä miellyttää ajatus.” Käännyimme katsomaan Alicea, joka korjasi ‘itse asiassa rouva tällä hetkellä’ , mutta hymyili tyytyväisenä.
“Kerro, Alice!” Emmett vaati. “Kerro, mitä me äänestimme.”
Alice halusi kuitenkin pitkittää jännitystä, joten hän alkoi tanssahdella huoneessa, muka miettien. Käännyin ärsyyntyneenä Edwardia kohti; hän vältteli katsettani, sillä tiesi ilmeeni (Anova Koiranpentu, kuten Jacob oli kerran huomauttanut) höllentävän hänen päätöstään pitää salaisuus. Kiedoin käteni hänen kaulaansa muiden katseista ja Emmettin huokaisuista välittämättä ja kiskoin hänen kasvonsa kasvojeni tasalle.
”Edward”, kuiskasin hänen korvaansa, “Edward, kerro minulle mihin me oikein olemme menossa. Ole kiltti, Edward!” Niiskaisin vielä säälittävästi ja se riitti.
Edward ei voinut vastustaa toiveitani. Hän silitti poskeani ja henkäisi Alicen murhaavasta ilmeestä välittämättä: “Bella, miltä sinusta tuntuisi nähdä Charlie?”
Henkäisin hämmästyneenä ja tuijotin Edwardia epäuskoisesti.
“Totta se on”, Alice kivahti loukkaantuneena. “Emme tietenkään kauaksi aikaa, vaan ikään kuin välietappina. Katsastamassa tuttuja sun muuta. Minä ainakin haluan Forksiin, minulla on siellä muutamia asioita hoidettavana… Ja onhan siellä monia muistoja, Bellalle ja Jacobille erityisesti.” Hän kohautti olkiaan.
Jake pongahti seisomaan silmät säkenöiden. “Tuo on järkipuhetta! Minä haluan ehdottomasti Forksiin! Isä ja Charlie ja Sue ja… Seth, Leah, Quil, Embry.” Hän laskeutui taas istumaan hieman järkyttyneenä. “Nyt olen heitä kaikkia huomattavasti nuorempi. Jopa pikku Sethiä! Hullua!” Jake ravisteli päätään.
Sisimmässäni värähti. Charlie, biologinen isäni, kymmenen vuotta vanhempana. Minä, hänen tyttärensä, ikuisesti 18-vuotias. Totta kai haluan käydä häntä katsomassa, mieleni huusi. Pian voisi olla jo liian myöhäistä.
Vilkaisin Renesmeetä. Hän tuijotti hiljaa medaljonkinsa sisällä olevaa kuvaa meidän pikku perheestämme. Siinä Renesmee oli vielä pieni lapsi minun ja Edwardin välissä. Mietin, mitä Renesmee mahtoi muistaa Charliesta. Renesmee katsahti minuun silmät vakavina.
“Muistan ukin. Tietysti muistan. Minä olen ikävöinyt häntä kovasti. Mutta… Mitä hän mahtaa minusta ajatella? En ole enää tämä tyttö.” Hän osoitti valokuvaa ja puri epävarmasti alahuultaan.
“Renesmee”, sanoin lempeästi ja suljin hänen kuumat, sirot kätensä kylmien käsieni väliin. “Nessie, sinun ukkisi rakastaa sinua. Totta kai rakastaa! Hänhän suorastaan jumaloi sinua. Tiedän, että hänenkin on hyvin ikävä sinua. Charlie…”
Paine kurkussani esti lauseen jatkamisen. Renesmee katsoi pelästyneenä silmiäni, joiden verkkokalvot kostuivat aavistuksen. Siinä samassa Edward oli takanani ja veti minut syliinsä.
“Pian”, hän kuiskasi, “pian tapaamme taas Charlien.”
-
2. Forks
Suuri, valkoinen talo pilkisti pitkän ajomatkan jälkeen herättäen kaikki rakkaimmat muistoni eloon. Niin paljon oli tapahtunut tässä talossa…
Olin hyvilläni, että matka oli vihdoinkin ohi. Olimme matkustaneet autoilla saadaksemme ne mukaamme. Autoja oli aivan liikaa; Carlisle ja Esme matkasivat Carlislen mustalla Mercedeksellä, Rose ja Emmett Rosen uudella, vähän aikaa sitten hankitulla sinisellä avoautolla, jossa oli kuomu päällä, Alice ja Jasper Alicen Porschella jonka hän sai kymmenisen vuotta sitten, Nessie ja Jake minun suhteellisen vanhalla Ferrarillani ja minä ja Edward Edwardin Volvolla. Olin tietenkin tyytyväinen saadessani hieman kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, mutta en saanut Charlien kasvoja mielestäni hetkeksikään. Olin toki soitellut hänelle päivittäin, mutta olin nähnyt hänet viimeksi vuosia sitten. Renesmee oli ollut niihin aikoihin noin seitsemänvuotiaan näköinen. Charlie oli pyytänyt meitä tulemaan taas pian takaisin, mutta tiuha muuttovauhti, Renesmeen nopea kasvaminen ja Jasperin hetkittäiset ongelmat olivat lykänneet suunnitelmia. Suurin ongelma tulisi olemaan ihmisiltä piiloutuminen. Emme voisi liikkua Forksissa ihmisten näkyvissä tunnistusvaaran vuoksi. Aioimme käydä Charlien ja susien luona ja viipyä pari päivää, ennen kuin jatkaisimme Forksista poispäin.
Totta puhuen minua hirvitti palata Forksiin; hirvitti ja kiehtoi. Halusin hirveästi tavata Charlien, mutta samalla minua huoletti hänen reaktionsa meihin. Siitä oli niin kauan, kun hän näki minut viimeksi kunnolla… Olin lähetellyt hänelle valokuvia minusta, Jakesta, Edwardista ja Renesmeestä. Oli kuitenkin eri asia kohdata vampyyri silmästä silmään.
Näitä asioita puiden hyppäsin autosta Rosen viilettäessä ohitseni kasa matkalaukkuja käsivarsillaan. Hän vilkaisi järkyttyneenä muutamaa kassiani, jotka olin ottanut mukaani liian suuresta vaatevarastostani, selvästi inhoten välinpitämättömyyttäni muotia kohtaan. Alicenkin ilme enteili nuhdesaarnaa, joten päätin liueta paikalta.
Käännyin Edwardia kohti, joka penkoi juuri auton tavaratilaa etsien jotakin. Suljin keskittyneenä silmäni ja siirsin kilpeäni niin, että Edward pääsi kuulemaan ajatukseni. Ajattelin itseäni ja Edwardia viilettämässä kohti omaa, syntymäpäiväksi saamaani pikku mökkiämme kohti. Samassa Edward tarttui käteeni ja annoin kilven napsahtaa takaisin paikoilleen. Kilven säätely oli todella hyödyllistä tällaisissa tilanteissa, kun halusin kertoa Edwardille jotain salaisesti. Olin silti hyvilläni siitä yksityisyydestä, jonka kilpi minulle antoi; Edwardhan tylsistyisi kuoliaaksi, jos saisi kuulla todelliset mietteeni…
Lähdimme juoksemaan kohti metsää muiden ihmettelyistä välittämättä. Edward loikkasi väreilevän joen ylitse tuulen leikkiessä hänen kuparinruskealla pehkollaan. Minä seurasin heti perässä ja laskeuduin sulavasti hänen viereensä tennarinkärjilleni. Lähdin nauraen juoksemaan mökkiämme kohti niin lujaa kun pääsin. Edward antoi minun sillä kertaa voittaa. Onnellisena silmäilin tuttua paikkaa vahvoilla silmilläni.
Ihastuttava kivimökki kohosi metsän keskeltä yhtä hurmaavana kuin muistinkin. Pieniä ränsistymisen merkkejä oli, mutta se teki talosta entistä kodikkaamman. Tuuli heilutteli takapihalla sateessa kastuneita ruusuja pienen lampemme väreillessä tuulenvireessä. Liidin ulko-ovelle, joka oli lukitsematta. Edward seurasi minua hiljaa, muistellen. Vaikka suurin osa huonekaluista oli siirretty muuton yhteydessä pois, muistot olivat tallella. Hymyilin aurinkoisesti löytäessäni Jane Austenin kirjakokoelman, jonka olin jättänyt taloon kiireisen muuton yhteydessä. Edward hymyili minulle enkelinkasvot loistaen ja kääntyi samassa ovelle päin. Minäkin saatoin kuulla kahdet askeleet, jotka lähestyivät mökkiä juosten. Jacob, tunnistin raskaasta vetisestä sydämenlyönnistä, sekä Renesmeen perässä lepattavasta nopeasta pulssista. Renesmee kurkisti ovenraosta hymyillen mitä kauneinta hymyään Jacobin tömistellessä perässään. Minä ja Edward annoimme tulokkaille tilaa heidän ahtautuessaan olohuoneeseen (toisin sanoen Jacobin ahtautuessa, Nessielle se ei ollut ongelma eikä mikään).
Renesmee pyörähteli ympäriinsä silmät suurina.
“Minä muistan, kun luit tässä minulle kerran yhtä kirjoistasi, äiti”, hän hymyili nähdessään vanhan sohvan huoneen nurkassa. “Ja muistan, kuinka isä istui takkatulen ääressä kuunnellen sinua. Muistan sen…”
Hän jatkoi eteenpäin ja astuimme hänen vanhaan huoneeseensa. Tyttö katsoi liikuttuneena lapsuutensa muistoja, silmät haikeasti tuikkien. Nostin lattialta suuren korun irvistäen; muistin selvästi Arolta saamani häälahjan. Timantti kimalsi huoneen valossa. Me kaikki tuijotimme riipusta hiljaa, muistaen päivän jona olin sitä käyttänyt. Sysäsin korun säpsähtäen kirjahyllylle.
Renesmee tuijotti korua mietteliäänä. Huomasiko Jacob, kuinka Renesmee punastui korua ajatellessaan? Vilkaisin silmäkulmastani Edwardia, joka mietti jotakin otsa rypyssä. Samassa kännykkäni alkoi värisemään ja kaivoin sen taskustani.
“Hei, isä”, vastasin karkeammalla äänelläni. Ääneni oli kuin kellojen helinää, mutta olin harjoitellut ihmismäistä rooliani jo pidempään, joten ääneni ei pistänyt enää niin korvaan. “Mitä kuuluu?”
Charlie ei vastannut. Kuulin hänen astelevan keittiössä edestakaisin, levottomasti. Sue laittoi ruokaa, kuulin astioiden kilinän. Charlie veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin kysyi: “Oletteko te Forksissa?”
“Olemme. Ajattelin että… Ehkä voisimme tulla käymään?” Pidätin hengitystäni.
Charlie oli hetken hiljaa, ennen kuin kuiskasi: “Bells, olet tervetullut milloin vain. Minulla… Minulla oli hirveän ikävä sinua, tyttö. Otathan Nessien mukaan?”
“Tietysti, ja Edwardin ja Jaken myös. Niin että… Nähdään pian”, minä sanoin kännykkää puristaen.
“Nähdään”, Charlie henkäisi ja katkaisi puhelun.
***
“Vouh, täältähän on kadonnut yksi kokonainen kioski!” Jacob huudahti autoni takapenkiltä ajaessamme Forksin keskustan läpi.
“Jake, en tajua miksi lasket kioskeja tällaisena hetkenä”, irvistin autoni ratin takaa. Edward katseli minua hiljaa Jacobin kumartuessa takapenkiltä eteenpäin korvani juureen.
“Relaa Bells, sehän on vain Charlie eikä mikään vihollislauma”, hän tuhahti. Mulkaisin Jacobia ja huokaisin heti perään. Turhaan minä Jakelle kiukuttelin.
“Anteeksi Jake”, minä siis sanoin, “olen vain niin hermona.”
“Anteeksipyyntö hyväksytty”, Jacob hymyili ja taputti olkapäätäni lohduttavasti. Katsahdin häntä hymyillen pienesti. Rakastaisin Jacobia aina, hän olisi paras ystäväni ikuisesti.
Käänsin Ferrarini tutulle kadulle jännityksen nipistellessä vatsassani. Renesmee liikehti takanamme levottomasti, sydän hakaten villisti. Näin keittiön verhon heilahtavan.
Astuimme autosta ulos entisen kotitaloni etupihalla. Vedin henkeä pitkään ja syvään, valmistautuen Charlien reaktioon. Renesmee kiskoi paitansa helmaa alemmas ja kohensi kutrejaan hermostuneena. Edward veti minut hellästi kainalossaan eteenpäin Renesmeen ja Jacobin seuratessa perässämme. Laahustin ihmisvauhtia ovelle, hengitin syvään ja koputin varovasti.
Kuulin Charlien juoksevan ovelle. Kolme hengästynyttä hengenvetoa, ja hän avasi meitä erottavan oven.
Tuijotin isääni sanaa sanomatta. Hänen hiusrajansa oli noussut ylöspäin paljastaen lisää otsaa. Kasvoihin oli ilmestynyt muutamia ryppyjä ja vatsa oli pullistunut hiukkasen. Suklaanruskeat silmät tutkivat kasvojani häikäistyneinä. Pian hän kuitenkin tokeni ja avasi suunsa.
“Bella.” Hän tuijotti kultaisiin silmiini silmät kosteina. Hän kohotti kätensä ja minä kävelin hänen syleilyynsä. Charlie nyyhkäisi ja silitti kömpelösti hiuksiani vavahtaen kylmää kosketustani. Irrottauduin hänestä välittämättä poltteesta kurkussani.
“Isä.” Hymyilin ja katsahdin ympärilleni. “Pitkästä aikaa.”
Charlie pyyhkäisi silmäkulmiaan murahtaessaan: “Ihan liian pitkän. Bells, et tiedä kuinka onnellinen olen tästä hetkestä. Että olet tässä elävänä edessäni.” Hän pudisteli häkeltyneenä päätään muuttumattomalle ulkomuodolleni ja korjasi: “No, tarpeeksi elävänä.”
Samassa Sue Clearwater kurkisti keittiön kulman takaa. “Ruoka on pöydässä”, hän ilmoitti kohteliaasti ja jäi tuijottamaan minua säikähtäneenä. “Bella! Oletpas sinä…” Hän etsi epätoivoisesti kuvaavaa sanaa. “…hyvinvoivan näköinen!” Hän vilkaisi apua hakien ovelle ja hymyili. “Jacob Black! Kuinka mukavaa nähdä sinua!”
Vasta nyt Charlie tuntui muistavan muut vieraat. Hän kääntyi ovelle päin, silmät etsien. Renesmee kurkisti Jacobin selän takaa silmät alas luotuina, posket suloisesti punertuen. Hän oli nähnyt vaivaa ulkonäkönsä eteen: hän oli pannut ylleen Rosalien kanssa ostamansa vihreän silkkitopin sekä kevyen hameen. Hiuksensa hän oli kiinnittänyt pinneillä taakse. Renesmee halusi kovasti olla mieliksi Charlielle. Katselin heltyneenä hänen ponnisteluaan; Charlien haju oli herkullinen.
“Nessie”, Charlie sanoi liikuttuen jälleen. Seurasin hänen reaktiotaan hänen katsoessaan tyttöä. Charlie oli häikäistynyt, sen näki hänen kasvoistaan. Renesmee pakotti itsensä Charlien eteen.
“Hei ukki”, hän kuiskasi hymyillen ujosti. Charlien kasvot vääntyivät onnelliseen virneeseen.
“Hei Nessie”, hän kähisi ja rutisti minut ja Renesmeen lämpimään syliinsä. Kuulin Renesmeen pidättävän henkeään veren lämmön iskeytyessä vastaan.
“Tervetuloa kotiin”, Charlie hymyili.
-
Ihan kiva ficci on kyllä :D En löytänyt virheitä, en ainakaan nähnyt..
Kivahan se olisi jos jaksaisit lisätä näitä lukuja enemmänkin.
Niitä siis odotellessa :D
iituska
-
vaikuttaa hyvält !
Jatkooo pian !
renessie-
-
Nopeesti tuli jatkoa joka on aina + ja tykkään tästä toivottavasti nessie kestää veren himonsa jatkoa ;D
-
oi ihanaa lukea tällästä ficiä :) tosi hyvä idea! :D kirjotat muutenkin tosi hyvin, ainoo vaan et vähän ehkä raskasta lukea kun kappalejaot on vaan yhdellä enterillä, 2 vois olla ehkä selkeempi ;) sitte nuo vuorosanat vois alkaa ihan uudelta riviltä. :)
-
Wautsi wau, oli tullut kommentteja! :D Kiitos!
Juu, näitä lukujahan on nyt kertynyt 23, joten ihan teistä kiinni montako lukua päivässä. ;) Omasta mielestäni nämä ensimmäiset luvut ovat paljon huonompia kuin seuraavat... Kolme ensimmäistä on Bellan näkökulmasta, kolme seuraavaa Jacobin näkökulmasta ja sen jälkeen vielä kolme Nessien näkökulmasta ennen kuin alkaa tulla vuorotellen mm. Edwardin, Janen, Leahin, Alicen ja Charlien näkökulmasta. :) Laitanpa nyt vaikka kolme seuraavaa tänne!
-
3. Yö
Jacob astui lähemmäksi huomattuaan Nessien ahdingon.
“Hei Charlie”, hän virnisti vetäen Edwardin perässään sisään. Charlie katsahti päidemme ylitse ja hänen sydämensä rauhoittui vihdoinkin. Vedin Renesmeen huomaamattomasti kauemmas Charlien kaulasta.
“Jake! Ja Edward!” hän huudahti. Yllätyin hänen positiivisesta asenteestaan Edwardia kohtaan. Jake hymyili suu korvissa Edwardin hymyillessä kohteliaasti hänen vierellään. Renesmee hivuttautui heidän väliinsä rauhoittuen.
“Missä Alice on?” Charlie kysyi pettyneenä.
Edward vastasi: “Ikävä kyllä hän ei päässyt tulemaan. Mutta uskoisin, että hän tulee pistäytymään jossain välissä…” Hän empi hetken, ennen kuin jatkoi: “Charlie, minusta on todella mukavaa nähdä sinua.”
“Itse asiassa Edward, voisin melkein sanoa samaa sinusta”, Charlie myönsi. Räpyttelin ihmeissäni silmiäni.
Minä ja Edward istuimme olohuoneessa muiden syödessä keittiössä. Renesmeekin yritti livahtaa mukaamme, mutta Jacob veti hänet päättäväisesti mukanaan. Charlie kävi vähän väliä kurkistamassa olohuoneeseen, ettemme vaan katoaisi mihinkään. Edward kuunteli ajankuluksi ruokailijoiden ajatuksia, minä puhetta.
Jacob kyseli Suelta lauman nykyisestä tilanteesta Charlien yskiessä järkyttyneenä. Sue kertoi suurimman osan asettuneen aloilleen ja perustaneen perheen. Seth ja Leah kävivät katsomassa äitiään säännöllisin välein.
“Onhan se hämmentävää, että Leah on edelleen teini-ikäisen mitoissa ja Seth sen kuin miehistyy miehistymistään”, Sue sanoi ja kaatoi Renesmeelle juotavaa. Tirskahdin kuvitellessani tytön ilmettä.
“Miten niin… Teini-ikäisen?” Jacob kysyi kerrankin vakavana.
Sue kuulosti surulliselta vastatessaan: “Leah ei kuulunut niihin, jotka asettuivat aloilleen ja perustivat perheen. Hän juoksentelee edelleen sutena metsissä, yksin.” Sue huokaisi ja kuulin Jacobin henkäisevän. Charlie pyöri keskustelun aiheesta vaivautuneena tuolillaan.
Hetken kaikki söivät hiljaa, kunnes Nessie yskäisi ja sanoi ujosti: “Kiitos Sue, ruoka oli oikein hyvää.”
“Ole hyvä, kultaseni”, Sue vastasi lämpimästi ja saatoin kuvitella hänen jumaloivan ilmeensä.
Renesmee sipsutti luoksemme. Edward siirtyi minusta kauemmaksi ja tyttäremme istahti väliimme. Me molemmat kiersimme käsivartemme hänen lämpimien hartioidensa ympärille. Renesmee kosketti kättäni; hänkin oli oppinut säätelemään kykyänsä vuosien saatossa. Näin mielessäni Charlien kasvot, jotka hehkuivat hänen katsoessaan minua. Charlie kääntyi katsomaan tilanteen katsojaa, eli Renesmeetä, ja hänen ilmeensä muuttui. Aluksi hän oli hyvin vakava, mutta pian hän loisti kuin aurinko. Tunsin Renesmeen onnen ollessamme kaikki taas yhdessä.
Nessie laski kätensä muiden lähestyessä olohuonetta. Jacob loikkasi rennosti viereeni istumaan Suen ja Charlien istuutuessa vastakkaiselle sohvalle. Charlie katsoi kauan aikaa meitä neljää aivan hiljaa. Edward vastasi hiljaa hänen ajatuksiinsa: “Älä huoli Charlie, et kadota heitä enää. Minä lupaan sen.” Charlie vilkaisi Edwardia hieman pelästyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
“Kiitos”, hän kuiskasi.
****
Sade rummutti huoneeni kattoa tasaisesti yhdessä Jacobin kuorsauksen kanssa. Hän oli simahtanut vuoteeseeni heti makuulle päästyään. Renesmee oli aikansa kierrellyt vanhaa huonettani tutkien vanhoja muistojani. Vaikka olinkin jo siirtänyt suurimman osan tavaroista pois, Charlie oli jättänyt tänne sänkyni ja kirjoituspöytäni romppeineen. Näin, että Renesmee rakasti tätä huonetta. Lopulta hänkin oli nukahtanut Jacobin viereen hiukset levällään, minun vanha yöpukuni yllään.
“Äiti kiltti, emmekö me mitenkään voisi jäädä yöksi?” hän oli anellut silmät suurina. Kaikki olivat tietenkin olleet kuin sulaa vahaa tuon katseen jälkeen. Tilanteen hieman monimutkaiseksi teki se, miten minä ja Edward kuluttaisimme tämän yön. Me kun emme pystyisi nukkumaan…
Vilkaisimme toisiamme ja kuin yhteisestä sopimuksesta suhahdimme ikkunalle ja sitä kautta ulos yöhön. Taivas oli utuinen; kaukaiset tähdet loistivat ja saivat ihomme hohtamaan himmeästi. Edward katsahti vielä kerran huoneeni suuntaan, pudisti kevyesti päätään ja vinkkasi sitten minua seuraamaan. Ihan kuin hänen muka tarvitsisi pyytää. Seurasin häntä hiirenhiljaa vauhtiani kiihdyttäen, kunnes olin sopivan lähellä hypätäkseni hänen selkäänsä. Edward naurahti yllättyneesti viilettäessään sumuisessa metsässä minä selässään.
Rutistin hänen rintaansa ja totesin: “Ihan kuin ennen vanhaan.”
Edward suuteli kämmentäni ja nauroi: “Tosin nyt sinun ei tarvitse huolehtia, että törmäisimme puuhun.”
“En voi uskoa, että olen tosissani sanonut noin”, minä hymähdin. Se kaikki tuntui nyt niin kaukaiselta, kuin eri maailmalta.
Hautasin kasvoni Edwardin hiuksiin tuulen lennättäessä omiani. Nyt kaikki oli paljon paremmin. Olin saanut kaiken, mitä olin aina halunnutkin.
“Edward, onko Jacobin ja Renesmeen välillä tapahtunut jotain… Erikoista?” kysyn äkkiä, muistaen Edwardin väliin oudon käytöksen.
Edward oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi hitaasti: “Nessie… On alkanut huomaamaan Jacobin eri tavalla. Hän… Hän on ruvennut tahtomaan heidän suhteeltaan enemmän.”
“Mutta kyllähän Nessie on tuntenut Jacobia kohtaan jo aika kauan sellaisia tunteita”, sanoin ymmälläni. Heidän ensisuudelmansa oli ollut melkoinen muutos Jaken suhtautumiseen tyttöä kohtaan, mutta Renesmee oli ehdottomasti ollut mukana. Me kaikki olimme jo aikoja sitten hyväksyneet Jacobin oudon leimautumishomman, jopa Rose. En ymmärtänyt Edwardin hiljaisuutta. “Edward, mitä sinä oikein tarkoitat?” minä tivasin.
Samassa Edward pysähtyi; olimme saapuneet omalle, tutulle niityllemme. Edward veti minut selästään laskeakseen minut kosteiden kukkien keskelle. Katselin hiljaisena, kuinka hän laskeutui makaamaan vierelleni ja silitti kaulaani hellästi.
“Luulenpa, että tajuat”, hän kuiskasi kuljettaen huuliaan vatsaani pitkin. Oli vaikeaa keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen ihanuuteensa. Keskity, komensin itseäni rypistäen kulmiani keskittyen. Samassa henkäisin ymmärtäen. Edward odotti kärsivällisesti, kunnes sain suuni tottelemaan.
"Renesmee... tahtoo Jakea eri tavalla? Renesmee?" Ravistelin vimmoissani päätäni. "Ei voi olla! Nessie on vielä niin nuori! Minun tyttöni!"
Edward tarttui minua poskista suunnaten huomioni taas häneen.
“Bella”, hän sanoi tuijottaen syvälle silmiini. “Nessie ei ole enää lapsi. Hän on aikuinen nainen. Totta puhuen on ihme, että Jacob on jaksanut odottaa näinkin pitkään. Ja Bella”, hän hymyili vinoa hymyään, “sinä olit suunnilleen hänen ikäisensä hääyönämme, eikä se sinua paljon estellyt.”
Mietin hänen sanojaan Edwardin katsoessa kasvojani. Lopulta kohotin katseeni ja ryömin hänen syliinsä. Edward tuuditti minua rauhoittavasti painaessani kasvoni hänen kaulakuoppaansa, hengittäen hänen puhdasta tuoksuaan.
“Kyllä minä ymmärrän”, mutisin. “Luotan Jakeen.”
Tuijotimme kauan toisiimme. Hänen kauniita kasvojaan, hänen täyteläisiä huuliaan, hänen rintakehäänsä, jota peitti vaivainen paita…
Laskeuduimme kukkapedille suudellen, tähtitaivaan kaartuessa yläpuolellamme.
-
Äh, sori, en mä jaksakkaan enempää :D Nämä kursivointijutut täällä on monimutkaisia! Olen kirjoitellut tätä vähän muuallekin, mutta täällä en kyllä oikein hallitse tuota juttua. :(
-
Ihana oli tämäkin! :D Jos mitenkään viitsisit laittaa lisää lukuja, niin kyllä minä ainakin lukisin!
-
Ihana ficci!
Sun on pakko laittaa sitä jatkoo..
Oon jo ihan koukussa :D
Mut tosi hyvin kyl kirjotat, ja kuvailet
ihanasti!
Eli sitä jatkoo nopeesti, kiitos :)
♥:llä, Candy
-
Hei, ANTEEKSI kun on kestänyt! :(
4. Aamiainen Charliella
Jacob
“Nessie, älä viitsi. Tuo on naurettavaa.”
Nessie katsoi pelokkaana ympärilleen, peläten Bellan tai Edwardin ilmaantumista paikalle. Ja minä kun olin vasta tarttunut häntä kädestä, hitto soikoon! Ja tuo ihmeellinen tyttö seisoi silti niin lähellä, niin vastustamattomana… Kaunis hymy huulillaan hän lähestyi, huulet töröllään…
… Ja seuraavassa hetkessä tipahdin sängyltä alas kolauttaen pääni. Kohottauduin manaten lattialta ympärilleni katsoen. Huone oli vieras, tunnistin sen jotenkuten Bellan entiseksi huoneeksi. Kaunista kuparinruskeahiuksista tyttöä ei näkynyt missään.
Tömistelin alakertaan huolen nakertaessa reikää vatsaani. Tai sitten minulla oli vain nälkä, mutta olin huolissani yhtä kaikki. Tulin aina oudon levottomaksi Nessien ollessa poissa näköpiiristäni. Keittiöstä kuului ääniä, joten kurkistin kulman takaa sisään.
Ylitseni hulvahti lämpö ja sitten huojentava rauhallisuus nähdessäni, kuka pöydän äärellä istui. Tyttö selaili sanomalehteä hiljaa vilkuillen vastapäätä istuvaa Charlieta, joka ryysti hänkin hyvin hiljaisena kahviaan. Nessien edessä oli lautasellinen ruokaa: näin, kuinka hän piilotti sitä roskikseen Charlien silmän välttäessä. Vaikka kaksikko oli hyvin hiljainen, he selvästi nauttivat toistensa seurasta. Eivät viitsineet edes huomioida minua, vaikka he varmasti olivat kuulleet tuloni.
“Hyvää huomenta vain teillekin”, minä nurisin ja istuin Nessien viereen painaen suukon hänen päälaelleen. Nessie punastui nolostuneena ja Charliekin tuijotti kahvikuppiinsa hämillään. Rupesin tunkemaan leipää suuhuni vauhdilla. Jessus, tässäpä talossa oli hilpeä meininki näin aamuisin!
Siinä samassa Bella käveli sisään Edward kintereillään. Heidän vaatteensa ja hiuksensa olivat märät, joten arvatenkin he olivat olleet koko yön ulkona. Charlie avasi suunsa, mutta sulki sen sitten hitaasti. Järkevää. Kukaan ei oikeasti tahtoisi kuulla, miten he olivat yönsä viettäneet.
Edward rypisti minulle kulmiaan. Bells tietenkin huomasi sen, ja katsoi minuun… terävästi? Kohotin kulmiani kysyvästi. En tietääkseni ollut loukannut ketään heistä. No, Blondia ei lasketa.
Ennen kuin Bella ehti tehdä yhtään mitään, kuulin auton kaartavan kohti Charlien pihaa. Edward jähmettyi sekunniksi paikoilleen. Hänen kasvoillaan häivähti järkytys, ennen kuin se jo muuttui säteileväksi hymyksi.
Hän katsoi suoraan minuun todetessaan: “Minusta tänne taisi kääntyä tuttu auto.”
En tajua, ajattelin hämmentyneesti. Paitsi jos…
Avaimet kilisivät ovessa, kun joku tuli niillä sisään kaatosateesta. Bells nyrpisti aavistuksen nenäänsä tulijan hajulle. Minulle se oli hyvin tuttu…
“Huh, mikä ilma”, tuttu ääni puuskahti eteisestä. “Charlie? Äit…”
Miehen aloittama lause keskeytyi hänen haistaessaan meidät. Askeleet kiiruhtivat kohti keittiötä ja kohta tunnistin tutut kasvot, jotka jähmettyivät suu auki oviaukolle.
“Seth!” Edward hymyili lämpimästi ja käveli hieman liian nopeasti hänen eteensä.
“Edward?” mies ähkäisi. Samassa hänen kasvonsa vääntyivät aurinkoiseen hymyyn.
“Edward!” hän toisti ja ryntäsi halaamaan tätä. Seuraavaksi Seth katsoi suoraan minuun.
“Jake? Ei hitto, se olet sinä!” Mies ryntäsi rutistamaan minua. Nessie katsoi kasvojani huolestuneesti.
“Jukra, sinä et ole muuttunut yhtään, Jake! Minä olen sinua pidempi!” Mies hekotti minun räpytellessä sekavana silmiäni. Oliko tuo Seth? Se nulikka?
Uusi, aikuinen Seth hymyili yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.
“Bella! Voi pojat, nuo silmät sopivat sinulle!” hän huudahti Bellaa halatessaan.
Seth haroi mustia, pörröisiä hiuksiaan nähdessään Nessien, joka katsoi äitiään hämmentyneenä.
“Nessie? Sinähän se siinä?” Seth varmisti epäröiden.
Nessie nielaisi kuuluvasti, ennen kuin kuiskasi ujosti: “Niin. Tunnetko sinä minut?”
“Et taida siis muistaa minua? Kävin sinua katsomassa, kun olit vielä pikkuinen. Minäkin olin silloin vielä lapsi”, Seth selitti. Nessie nyökkäsi kohteliaasti.
Seth huomautti: “Sinusta on muuten tullut tosi nätti. Olet tullut paljon vanhempiisi.”
Tyttö painoi hämillään päänsä minun vihdoinkin herätessä horroksestani. Kyräilin Sethiä raivon tärisyttäessä raajojani ja mustatessa näköni. Nessie oli kaikkea muuta kuin “tosi nätti”! Nessie oli kaunotar, Nessie oli jumalatar, Nessie…
Edward kuuli ajatukseni, kuinkas muuten, ja laski kätensä olkapäälleni rauhoitellen. En liikahtanutkaan.
“Jacob, ei Seth sitä niin tarkoittanut”, Edward mutisi.
Seth kiirehti sopertamaan: “Oi ei Jake, käsitit väärin! En vain näe muita tyttöjä samassa valossa kuin Sallyä. En mahda sille mitään!”
Bella yritti keventää ilmapiiriä kysyen: “Sally? Kuka hän on?”
“Minun kihlattuni”, Seth vastasi sellaista rakkautta äänessään, että vihani hiipui. Vai oli Sethkin löytänyt Leimattunsa…
***
“Hyvää pullaa”, Seth kehui äitinsä leivoksia pullanmurujen lennellessä joka paikkaan. Tuijotin häntä pöydän kulmalla epäuskoisesti istuen. Oli tosiaan järkyttävää nähdä hänet noin… Aikuisena. Minua vanhempana.
“No, Jake, kuinkas elämä vampyyrien keskellä on sujunut? Minähän sanoin, että he ovat oikeasti hyvää porukkaa”, Seth virnisti. Bells kiristeli hampaitaan; Charlie oli juuri mennyt vessaan, joten meidän olisi parasta pitää turpamme tukossa heidän vampyyrisydestään hänen palatessaan, jos halusimme pitää hampaamme ehjinä. Minusta se oli typerää, mutta kuinka vain.
“Hyvin minä olen pärjäillyt, kaikki on mennyt mahtavasti erästä Kultakutria lukuun ottamatta. Blondivitsini alkavat olla vähissä. Et sattuisi tietämään muutamaa hyvää?” kysyin.
Nessie mulkaisi minua Rosea puolustaen, mutta Bellalta pääsi väkisinkin pieni tirskahdus. Meidän katsoessamme häneen hän käänsi nolostuneena katseensa kengänkärkiinsä. Hah, ajattelin voitonriemuisesti, 1-0 minun hyväkseni, kiitos Bellan.
“No eipä tule mieleen”, Seth hykerteli Charlien saapuessa takaisin. Bella mulkaisi Sethiä ja minua varoittavasti.
Nessie tuijotti sateeseen hajamielisenä, hiuskiehkuraansa hypistellen. Katseeni lukkiutui häneen. En edes tajunnut Sethin puhuvan minulle. Niinpä säikähdinkin, kun äkkiä joku hirveän kylmä tarttui minua olkapäästä ravistaen sitä.
“Jake? Huhuu, maa kutsuu Jacobia”, Bella huusi korvaani sekä huvittuneesti, että hieman ärtyneesti. Minä hypähdin ilmaan.
“Ei tarvitse huutaa, en ole kuuro!” tiuskaisin hieman nolona.
“Ei siltä vaikuta”, hän mutisi silmiään pyöritellen. “Seth kysyi, tulisimmeko hänen mukaansa La Pushiin tänä iltana, mutta sinulla näytti olevan muuta tekemistä…”
“No kyllä tulemme”, minä huudahdin Bellan nurinoista välittämättä. “Jos se vain käy Samille.”
“Kiva, eli tavataan joskus neljältä”, Seth nyökkäsi nousten seisomaan. “Minun täytyy lähteä. Ja Jake”, hän sanoi silmää iskien, “paitasi on väärinpäin.”
Käänsin paitani oikeinpäin muiden nauraessa.
“Naurakaa pois vaan”, minä murahdin. Minä nyt en ainakaan kulkenut öisin pelehtimässäympäri Forksia.
Edward sähähti hiljaa paljastaen aavistuksen ylähampaitaan.
Edward, tosi pelottavaa, ajattelin sarkastisesti. En minä yleensä ilkeillyt Edwardille, niin kuin ihan alussa, jolloin olin vihannut häntä koko sydämestäni. Nessie oli muuttanut kaiken; nykyään itse asiassa pidin hänestä. Tällä hetkellä hän kuitenkin ärsytti minua; hän sai tehdä mitä halusi, hänen vaimonsa suhtautuessa kiihkeästi jokaiseen liikkeeseen, jonka hän vain otti. Nessie taas… Kyllä minä tiesin, että hän rakasti minua. Mutta en ollut ollenkaan varma, kuinka paljon hän minua rakasti. Nessie oli vain joskus niin poissaoleva, niin välttelevä. Kuin hän pelkäisi koskea minuun…
Bells vilkuili meitä levottomasti, suuret kultaiset silmät sirrillään. Hänellä ei olisi pitänyt olla aavistustakaan ajatuksistani, mutta silti hän tuijotti suojelevasti tytärtään. Minä sain osakseni epäluuloisen mulkaisun.
Jaha, joku on tainnut juoruta jotain olennaista ajatuksistani, ajattelin happamasti. Edward kohautti anteeksipyytävästi olkiaan. Ei se kyllä toisaalta minua mitenkään yllättänyt. Mitä Edward nyt ei kertoisi Bellalle?
“Voisiko joku kertoa, mitä täällä tapahtuu?” Bells kysyi, yritellen pysyä tyynenä. Surkea yritys.
“Ei mitään vakavaa, rakas”, Edward vastasi rauhoittavasti.
Bella vilkaisi vielä kerran minun suuntaani. Mikä tuota tyttöä riivasi? Ihan kuin olisin jotenkin se perheen “pahis”. Olisi mukava kuulla selitys.
“Niin, ei mitään hätää Bells-kultaseni”, minä vinoilin. Bella puolittain hymyili Nessien äkkiä jäykistyessä. Tulin oitis levottomaksi.
“Nessie? Onko kaikki kunnossa?” tiukkasin. Nessie oli puoli sekuntia hiljaa, kunnes nyökkäsi.
“On, Jake”, hän mumisi ja nousi pöydästä.
“Kiitos, ukki. Nähdään neljältä”, tyttö kuiskasi meille ja kipusi kiireesti yläkertaan. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä ontto tunne vatsanpohjassani.
-
5. La Push
Nessie oli taas oma, suloinen itsensä noustessaan neljältä Sethin mustaan Volvoon. Sade oli onneksi lakannut, mutta oli silti aavemainen usva. Minä hyppäsin etupenkille muiden istuutuessa taakse, Nessie vanhempiensa väliin.
Seth vihelteli iloisesti ajaessaan Forksin autioita teitä kohti La Pushia. Sally tulisi kuulemma myöhemmin Emilylle. Olin todella innoissani ja pompin istuimellani kärsimättömästi. Seth ei suostunut kertomaan, keitä kaikkia tapaisimme Emilyllä. Olisin halunnut kuristaa hänet. Jep, erilaisen ulkokuoren alla oli edelleen se ärsyttävä pikkupoika, jonka tunsin.
Samin ja Emilyn pieni, hieman rönsyinen hökkeli pilkisti vihdoinkin näkyviin. Bells taputti hymyillen käsiään. Emily oli asettanut värikkäitä kukkia ikkunalaudan kukkaruukkuihin piristämään karua taloa. Seth pysäytti auton ja sammutti moottorin.
Mökin ovi jysähti auki ja teini-ikäinen poika lähti juoksemaan autoa kohti kädet levällään.
“Jake! Jake!” hän huusi ja ryntäsin poikaa kohti.
“Quil!” minä ähkäisin ja rutistin häntä niin, että luut rutisivat.
Quil nauroi hengästyneesti ja työnsi minua olkapäistä poispäin nähdäkseen kasvoni.
Quil näytti täsmälleen samalta kuin kymmenisen vuotta sitten. Hän odotti edelleen Clairen, Leimattunsa vanhenemista, jotta voisi vanheta yhdessä hänen kanssaan. Kaikki näyttivät vanhenevan ympärillämme meitä ja perhettäni lukuun ottamatta, ajattelin haikeasti.
“Jake! Mitä kuuluu? Siitä tuntuu olevan sata vuotta, kun ollaan viimeksi nähty!” Quil pulputti Sethin ja muiden lähestyessä meitä. Edward piti Bellaa vyötäisiltä pahan hajun kirvellessä moninkertaisesti heidän niin herkkää nenäkalustoaan. Minä tartuin rohkeasti Nessietä kädestä.
Quil nyökkäsi ystävällisesti Bellalle ja Edwardille kääntyen samalla katsomaan Nessietä.
Hän hätkähti ja hämmästeli: “Jessus, vaikka Claire onkin maailman kaunein, sinun tyttösi on totisesti häikäisevä näky, Jake. Aijaj!”
Minä puhahdin ja aloitimme leikkitappelun, aivan kuin joskus, kun olimme olleet vielä vain kaksi ihmispoikaa.
Naurumme lomassa ovi avautui ja pieni, noin neljävuotias mustahiuksinen tyttö kipitti katsomaan meitä. Hän kesti urhoollisesti Edwardista ja Bellasta huokuvan ällöttävän hajun.
“Jessica! Jessica, tule tänne!” tuttu ääni komensi samassa ja pikkutyttö kääntyi takaisin talolle päin. Me lopetimme leikkimme ja katsoimme, kuinka Emily Uley työntyi ovesta ulos vuoden, parin ikäinen lapsi sylissään. Emily näytti vanhemmalta, jotenkin kypsemmältä. Pitkät arvet rumensivat edelleen hänen oikeaa naamanpuoliskoaan hänen ennen niin kauniista kasvoistaan.
Seth lähti hölkkäämään mökkiä kohti rennossa työasussaan. Quil kiskoi minua eteenpäin Nessien, Bellan ja Edwardin seuratessa meitä mahdollisimman huomaamattomasti.
Ovella Em halasi minua tiukasti, lapsi toisessa kainalossaan. Emily tuoksui tutulta, turvalliselta… Ihmiseltä. Hän siirtyi halaamaan Nessietä ilman turhia puheita. Emily halasi jopa Bellsiä, ja melkein nauroin Bellan hölmistyneelle ilmeelle. Edwardia Emily ei sentään halannut, mutta hymyili kuitenkin ystävällisesti. Hän pyyhkäisi hiuskiehkuran huolimattomasti korvansa taakse. Äitiys sopi Emilylle oikein hyvin, hän suorastaan huokui tarmoa.
“Tulkaa jo sisälle!” Jared karjaisi hihitysten saattelemana. No, minä totta kai tottelin Jaredin mahtikäskyä ja tömistelin peremmälle.
Näky oli tuttu, mutta silti niin erilainen.
Seth ryntäsi istumaan pöydän ääreen aika pienikokoisen, luonnonvaalean naisen vierelle suudellen tämän kättä jumaloiva katse tummissa silmissään. Tytön täytyi olla Sally. Ihan nätti tyttö, ei tosin lähelläkään Nessien kaltaista kaunotarta. Naisen vierellä istui murrosiän kynnyksillä oleva intiaanityttö… Claire? Hän oli ehkä noin kolme- neljätoistavuotias. Tyttö hihitti idioottimaisesti Sethille… Kyllä, tyttö oli varmasti Claire. Jared istui Clairea vastapäätä, selkä minuun päin. Hänkin oli miehistynyt ja vanhentunut vuosia; arvelin hänen olevan jossain 27-vuotiaan paikkeilla. Hän piti kättään vieressään istuvan naisen vyötäröllä, kuin tukien. Syy löytyi heidän kääntyessään minua kohti. Kyllä vain, Jaredin Kimillä oli valtava vatsa kannettavanaan. Siistiä, ajattelin, toivottavasti pääsemme ristiäisiin.
Kim selvästi muisti minut, hän hymyili ystävällisesti. Sam saapui toisesta huoneesta kantaen leipäkoreja pöytään. Sam oli todella kypsynyt; hän oli porukan vanhin, noin kolmekymmentä- vuotta - tai no, Edwardia ei mielestäni laskettu tähän mukaan, hänhän oli periaatteessa jo oikea vanhus - ja näytti oikein isälliseltä. Mieleeni muistuivat kaikki ne illat, jotka olin viettänyt tässä pikku keittiössä.
Olimme olleet silloin vielä yhtä perhettä.
Katsoin taakseni kohti Bellaa, Edwardia ja Nessietä. Olin saanut tilalle jotain parempaa.
“Jacob!” Sam huudahti vilpillisen ilahtuneesti.
“Hei kaikki”, hymyilin ja heilautin kättäni. Jared ja Sam tulivat rutistamaan minua kuin ennenkin, ilman minkäänlaista kireyttä. Me olimme sujut. Kimkin raahautui luokseni vastustuksestani huolimatta ja halasi minua varovasti.
“Monennellako kuulla?” kysyin.
“Seitsemännellä”, Kim hymyili. Mieleeni häivähti muisto päivästä, jona olin harkinnut Bellan kantavan minun lastani. Ajatus tuntui karmivalta.
Em usutti takanamme Nessien, Bellan ja Edwardin lempeästi peremmälle. Claire tuijotti tulijoita silmät suurina. Näin hänen pistävän kateellisena merkille Bellan ja varsinkin Nessien sanoinkuvaamattoman kauneuden. Vaihdoin Edwardin kanssa säälivän katseen: Quilpa oli leimautunut pinnalliseen tyttöön.
Istuuduimme pienen pöydän ääreen syömään Emilyn tekemää ateriaa. Bells ja Edward menivät talon kauimmaiseen nurkkaan muutamasta syystä: ensiksikin heidän kuvottava vampyyrihajunsa sattui Jessican ja vauvan, Jamien, nenään. Toiseksi, eiväthän he muutenkaan olisi pystyneet syömään yhtään mitään. Tuskinpa se heitä edes haittoi kovinkaan paljon, niin keskittyneesti he olivat vajonneet toistensa silmiin.
Nessie oli tilan keskipiste, halusin hän sitä tai ei. Hän istui vieressäni näykkien ruokaansa ja hymyillen nätisti hänelle puhuville. Kaikki rakastivat häntä, se oli kuin vaistomaista. Ainoastaan Claire pysyi mykkänä; aloin pitää hänestä entistä vähemmän.
Sain tietää, että Paul oli muuttanut siskoni Rachelin kanssa Eurooppaan muutama vuosi sitten. Embrykin kierteli ympäri Amerikkaa tyttöystävänsä Ashleyn kanssa. Ashley ei ollut Embryn Leimattu, vain tyttö johon Embry rakastui.
Minulla oli oikein lämmin ja rento olo Uleyllä, rakkaideni keskellä. En edes tajunnut ajan kulua, kunnes oli jo Jamien nukkumaanmenoaika. Siirryimme ulko-ovelle Sethin, Sallyn, Quilin, Kimin ja Samin saatellessa meitä.
“Koska te lähdette pois?” Quil kysyi surullisesti.
“Olemme täällä viikon, pari”, Bella vastasi vilkaisten suostuttelevasti miestään. Edward nyökkäsi lannistuneena. Bells rutisti hänen kättään kiitollisena.
“Minua te tulette näkemään Charliella”, Seth muistutti hymyillen.
“Olette tervetulleita tänne toistekin”, Sam muistutti ystävällisesti, katsoen meitä kutakin vuoron perään silmiin. “Kiitos, me tulemme”, Edward vastasi hymyillen.
Ulkona pysähdyimme. Ei ollut kovin pimeää, ainoastaan sumuista ja tuulista. Kylmäkin oli varmasti, kukaan meistä ei vaan tuntenut sitä. Edward alkoi pikkuhiljaa hivuttautua takanamme kohoavaa vihreää metsää kohti.
“Meidän täytyy mennä metsästämään, Bella”, hän sanoi hipaisten tytön tummia silmänalusia. Bella käänsi kysyvän katseensa minua ja Nessietä kohti.
“Tuletteko mukaan?” hän kysyi.
Pudistin päätäni.
“Kiitos vaan, mutta taidan käydä katsomassa isää. Tavataan kotona”, virnistin.
Bella hipaisi tyttärensä kättä. “Tuletko metsästämään?” hän toisti hiljaa. Ihmeekseni Nessiekin pudisti kuparinruskeita kiharoitaan. Huomasin Bellankin hämmästyvän. Nessie ei yleensä kieltäytynyt verestä.
“Minä menen Jaken mukaan, jos vain käy”, hän mumisi.
Bella ja Edward vilkaisivat hiljaisina toisiaan, kunnes Bella nyökkäsi.
“Mene vain”, hän huokaisi. Edward pysyi hiljaa. He kääntyivät vielä katsomaan meitä tutkimattomin silmin, ennen kuin katosivat metsän syvyyksiin.
Kohotin kysyvästi kulmiani tytölle. Hän katseli muualle.
“Miksi sinä…?” aloitin, mutta kesken lauseeni Nessie lähti kiskomaan minua kohti isän taloa. Hän ei pystynyt peittämään kärsimättömyyttään.
Juoksimme ihmisten näkymättömissä entiselle kotiovelleni. Äkkiä minua alkoi hermostuttamaan. Mitä jos isä ei tunnistaisikaan minua? Äh, totta kai hän tunnistaisi, enhän minä tässä miksikään ollut vanhennut. Nessie kurkotti painamaan ovikelloa puolestani ja sitten vain odotimme.
Kukaan ei tullut avaamaan.
“Billy on varmaan ulkona”, Nessie mietti.
Pettymys hulmahti ylitseni kuin raskas peitto.
Nessie vain katsoi hetken kasvojani, ennen kuin ehdotti: “Jos mentäisiin rannalle odottamaan? Kyllä Billy kohta tulee.”
“Mennään vaan”, minä kuiskasin.
Tyttö tarttui minua kädestä ja kävelimme kivikkoiselle rannalle käsi kädessä. Oli niin sumuista, että saatoin vaivoin erottaa meren ääriviivat.
Pysähdyin valkoisen tutun ajopuutukin eteen. Se oli minun ja Bellan tukkimme. Lysähdin tukkia vasten istumaan Nessien vilkuillessa epäröivästi ympärilleen. Lopulta hänkin laskeutui istumaan ja painoi ihmeekseni vapaaehtoisesti päänsä olkaani vasten. Kiedoin kiireesti, epäuskoisena, käteni hänen hartioidensa ympärille. Yleensä Nessie kavahti näin läheistä kosketusta ujoutensa vuoksi. Mutta toisaalta, ihan sama miksi hän oli äkkiä muuttanut käytöstään. Kyllähän se minulle kävi…
Olimme vain hetken paikoillamme. Kuuntelin hänen läpättävää sydäntään, joka takoi vimmatusti.
Nessie katsoi tiukasti sormiinsa kysyessään: “Jake… Mitä sinä oikein tunnet minua kohtaan?”
Katsoin ällistyneenä hänen profiiliaan, joka oli muuttumassa syvänpunaiseksi. Kysyikö hän tosissaan? Tai siis, eikö se ollut ilmiselvää? Ilmeisesti ei.
“Renesmee Carlie Cullen”, lausuin juhlallisesti ja käänsin hänen kasvonsa itseeni päin. Tyttö yritti sinnikkäästi vältellä katsettani.
“Nessie”, kuiskasin, “minä rakastan sinua, kyllähän sinä sen tiedät. Rakastan sinua eniten maailmassa. Haluan elää kanssasi ikuisesti. Ja…” Keskeytin äkkiä nolostuen. Olin sanonut jo ihan tarpeeksi. Luoja, että kuulosti falskilta!
Nessie katsoi vihdoin suoraan silmiini, suklaanruskeat silmät lämpimästi läikkyen. Hän väläytti hohtavan hymynsä.
“Jake? Oletko tosissasi?” hän vielä tiukkasi ja nyökätessäni avuttomana hän teki jotain todella yllättävää.
Nessie kiepsahti kaulaani äkillisellä voimalla ja kaaduimme molemmat maahan. Nessie hengitti kiihtyneesti, kaikki ujous äkkiä tiessään. Hän painoi huulensa pehmeästi huulilleni ja huomasin voihkaisevani. Tätä olin halunnut niin kauan… Vedin tytön kiinni itseäni vasten. Hätkähdin rajusti tuntiessani Nessien kapeat kädet kulkevan selkääni pitkin. Hän hiveli selkääni nostattaen tunteiden pyörremyrskyn sisimpääni. Painoin huuleni kiivaasti hänen huulillensa…
“Jacob”, joku äkkiä sanoi, eikä se ollut Nessie. Kavahdimme toisistamme kauemmas raivon mustatessa maailmani. Se joku saisi vielä maksaa kovan hinnan täydellisen uneni pilaamisesta. Halusin Nessien niin kipeästi takaisin syliini…
Mulkoilin kiukkuisena sumuun, jonka keskeltä siro hahmo lähestyi. Menin sanattomaksi nähdessäni, kuka tulija oikein oli.
“Taisi olla paha aika tulla häiritsemään”, Leah totesi.
-
vitsit! oikeesti rakastan tätä ficiä ! :D tätä ei vaan muista tulla aina kattomaan ku otsikosta ei selvii onko tullu lisää osia, mut näit onki kivempi lukee aina muutama kerralla niin ei oo niin kärsimätön ku oottaa lisää ! :) nyt on kappalejaotki niin on helpompi lukea :)
en voi toivoa muuta kun LISÄÄ :D
-
Mäki rakastan tätä!!
Tää jäi jotenkin jännittävään kohtaan, eli jatkoa ja vähä äkkiä!
En keksi muuta...
Anaid
-
6. Unohdettu
“Leah? Mitä sinä täällä teet?” kysyin ällistyneenä. Nessie katsoi hämmentyneenä Leahia, jota ei enää muistanut. Leah näytti samalta kuin ennenkin: hänellä oli yllään polvista leikatut farkut, likainen T-paita ja melko lyhyiksi kynityt hiukset. Silmien alla oli mustat silmäpussit.
“Tulin heti tänne kuultuani sinun olevan Forksissa”, Leah sanoi minulle. “Haluaisin jutella kanssasi.”
“Ai, no selvä kai sitten”, mutisin ihmeissäni ja käännyin Nessietä kohti, joka odotti hämmentynyt ilme häikäisevillä kasvoillaan.
“Nessie, tässä on Leah, Leah, tässä on Nessie. Leah oli mukanani suojelemassa teitä Samilta ja muilta, kun et ollut vielä syntynyt. Ja Nessie, kuten tiedät, on Leimattuni”, esittelin tytöt toisilleen kuivasti hymyillen. Nessie nosti arasti kättään vilkutukseen, mutta Leah oli kuin ei huomaisikaan. Hän piti kätensä visusti puuskassa ilmeettömänä.
Epämukavan hiljaisuuden jälkeen Nessie nousi seisomaan ravistellen hiekkaa farkuistaan.
“Minä taidan mennä kotiin, että voitte puhua rauhassa”, hän sanoi hymyillen, mutta näin hänen silmiensä välähtävän jollekin ajatukselle. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, Leah avasi suunsa.
“Voin viedä sinut kotiisi”, hän vain sanoi ja viittasi meitä seuraamaan. Nessie lähti hänen peräänsä, joten minulle ei jäänyt oikein valinnanvaraa. Lysähdin istumaan Leahin harmaan auton etupenkille - joka oli muuten hirveän vanhanaikainen verrattuna… perheeni autoihin - Nessien kivutessa taakseni.
Matka oli vaivaannuttava, Leah oli vaiti koko ajomatkan ajan, ja koska Nessiekin vastaili niukasti, luovutin. Katsoin ohi viilettäviä puita pää sihisten kysymyksiä. Mitä tämä tarkoitti? Miksi Leah oli tullut tänne minun vuokseni? Tai siis, olimmehan me jonkinlaisia ystäviä, jossain vaiheessa olin jopa harkinnut laumaa hänen kanssaan. Mutta ajan myötä Leah oli unohtunut. Tunsin omatunnon pistoksen, kun Sue mainitsi tulopäivänämme Charliella Leahista. Hän oli jäänyt ihan yksin…
Leah ajoi talomme tienpäähän asti, kunnes pysähtyi. Nessie ymmärsi yskän ja hyppäsi autosta kiireesti ulos, mutta ehdin tarttua häntä käsivarresta, ennen kuin hän ehti pamauttaa oven kiinni.
“Hei, Nessie”, sanoin syyllisyyden painaessa harteitani, koska joutuisin lähtemään hetkeksikin hänen luotaan, “anteeksi, että tässä kävi nyt näin. Mutta lupaan tulla ennen aam…”
Nessie keskeytti minut ravistamalla päätään. “Ihan totta Jake, kyllä minä ymmärrän”, hän kuiskasi hymyillen hennosti.
Kurottauduin häntä kohti, mutta samassa Leah kaasutti eteenpäin ja horjahdin takaisin penkilleni. Nessie läjäytti auton oven nopeasti kiinni ja lähti liihottamaan taloa kohti vilkaisemattakaan enää taakseen.
Mulkaisin Leahia kiukkuisesti. “Miksi sinä noin teit?” murisin.
Hän kohautti harteitaan. “Turha siirappi vain alkoi ällöttämään.” Jätin väittelyn siihen.
Leah pysäytti autonsa typötyhjälle parkkipaikalle. Täällä sumu ei ollut niin runsasta, ja saatoin erottaa muutamia tähtiäkin taivaalta. Tuijotin Leahin kasvoja pimeässä, odottaen. Tyttö oli hiljaa kauan aikaa.
“Sait siis lopulta kaiken, mitä halusit.” Näin häneen sattuvan, mutta hän yritti peittää sitä kovalla naamiollaan. Nyökkäsin.
Leah tuhahti katkerana. “Sait sitten molemmat. Bellan ja Renesmeen.” Hän lausui nimet pilkallisesti. Säpsähdin, mutten sanonut mitään.
“Minusta ei taideta pahemmin puhua? Olen vain se susityttö, jonka tarina päättyi onnettomasti. Sethkin häpeää minua, ja äiti säälii. Muiden eläessä minä pysyn paikoillani, Et varmaan usko, kauanko olen nyt elänyt sutena. Opettelin sen sinun metsästyskikkasi, ja se oikeasti auttaa… Tuntuu tosi oudolta jutella jollekin. Ja sinä, Jake, olet ainoa jolle voin puhua.” Leah katsoi tiukasti eteensä. En saanut suutani auki.
“Kukaan ei muista minua enää”, Leah jatkoi, tuijottaen kaukaisiin metsiin haikeasti, katsomatta minuun. “Kukaan ei huoli minua, kukaan ei kaipaa. Minun olemassaolollani ei ole merkitystä. Samillakin on jo kaksi kakaraa”, hän irvisti kärsivästi, “toisesta tulee tyttösusi kuten minusta. Mahtaa hänelle tulla kirottu elämä. Sietäisikin tulla.” Tytön suu vääntyi katkeraan hymyyn.
“Leah, kuule…” yritin, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään fiksua sanottavaa. Kurkkuuni oli noussut pala. Leah kääntyi katsomaan minua; hänen silmänsä olivat kosteat. Hätkähdin. Leah kärsi ja olin ainoa, joka voisi auttaa.
En tiennyt miten.
“Mitä?” hän kivahti vääristyneen hymyn häivähtäessä hänen suupielissään. “Pelkäätkö, että sanomisesi saavat minut suoraa päätä ryntäämään sillalta alas? Kuule, myöhäistä. Luuletko, etten olisi yrittänyt vaikka mitä keinoja kuollakseni? Valitettavasti satun olemaan tällainen hiton luonnonoikku, joka ei onnistu edes tappamaan itseään! Joudun elämään täällä ikuisesti, kirottuna!”
Hänen äänensä kimeni kimenemistään ja lopulta särkyi hänen puhjetessaan kyyneliin. Itku tärisytti hänen pieniä olkapäitään. Leah kääntyi nopeasti poispäin salatakseen itkunsa, säilyttääkseen kovan kuorensa rippeet.
Olin shokissa. Oliko Leah yrittänyt tappaa itsensä? Montakin kertaa? Sehän oli… kauheaa! Mitä me olimmekaan tehneet hänelle! Tyttö kärsi hirveästi.
Vedin nyyhkytyksiä pidättävän likaisen tytön syliini. Leah pärskähti ja vajosi itkien kaulaani vasten. Silitin hänen selkäänsä hiljaa, lohduttavasti.
En tiedä, montako tuntia me istuimme siinä niin. Leahin itku loppui aika nopeasti ja sitten me vain pysyimme paikoillamme ja kuuntelimme hengitystämme. Hänen se oli hyvin katkonaista.
“Jacob”, hän henkäisi, “sinä olet niin kiltti.”
En huomannut, kuinka kännykkäni värisi yhä uudelleen ja uudelleen taskussani.
-
7. Epäilyksiä
Renesmee
Minulle oli ihan se ja sama, mitä Leah Clearwater halusi Jakelle sanoa.
Itseäni vakuutellen lehahdin syntymäkotini takapihalle tiheän metsän keskeltä. En ollut kuitenkaan kovin vakuuttunut. Jokin Leahissa ärsytti minua. Olin siitä hämmentynyt ja vähän peloissanikin; Leah oli ensimmäinen tuntemani henkilö, josta ajattelin negatiivisesti. Mielestäni Voltureita, joista minulla oli unenomainen muistikuva, ei laskettu tähän mukaan.
Lähestyin kirkkaasti valaistua taloa yritellen samalla rauhoitella itseäni naurettavan kiihtyneestä tilastani. Saatoin kuulla Alicen ja äidin helisevän naurun talon sisältä, kun he nauroivat jollekin jutulleen. Haistoin myös ruoan tuoksun; Esme teki varmaankin ruokaa minulle ja Jakelle. Irvistin jo valmiiksi. Ihmisruoka oli kerta kaikkiaan ällöttävää. En varmasti söisi sitä, jos minua ei pakotettaisi.
Yritin astua mahdollisimman normaalisti ovesta sisään, mutta kaikki kääntyivät kuitenkin katsomaan minua, ja tunsin ärsyttävän punan kohoavan kasvoilleni.
“Nessie! Minnes Jacob unohtui?” Emmett kiusoitteli tv:n äärestä. Jaken nimen mainitseminen kuitenkin sai silmäni kostumaan mielipahasta ja käänsin katseeni äkkiä tennareihini.
“Tapasimme Leahin ja hänellä oli jotain asiaa Jakelle”, mutisin vähätellen. Silmäkulmastani näin äidin kulmien väliin ilmestyneen huolestuneen rypyn. Hän astui minua kohti käsi ojossa.
“Renesmee, ei kai… Ei kai Jake jättänyt sinua sinne yksin?” hän sähähti aidosti suuttuneena. Samassa lävitsemme hulvahti rauhallisuuden aalto Jasperin suunnalta. Otin sen kiitollisena vastaan.
“Ei tietenkään!” minä huudahdin. “Minä itse halusin tulla kotiin.”
Jakekin olisi voinut tulla kanssani, ajattelin. Hän olisi voinut tulla, ja me olisimme voineet jatkaasiitämihin jäimmekin.
“Minä taidan käydä vielä ulkona”, kuiskasin vääntäen hymyn kasvoilleni. Äiti liikahti levottomasti minua kohti. Vilkaisin apua anovasti isään, joka nojasi portaiden kaiteeseen minua katsoen.
Älä päästä äitiä perääni, pyysin. Olisi noloa puhua Jakesta hänen kanssaan, koska he olivat parhaita ystäviä keskenään. Isä nyökkäsi huomaamattomasti.
Juoksin suoraa päätä pikku mökkiimme, jonka äiti oli saanut syntymäpäivälahjaksi kauan sitten. Avasin suloisen mökin lukittamattoman oven ja ryntäsin lapsuuden huoneeseeni sytyttäen kattolampun. Laskeuduin istumaan hiekanväriselle lattialle suurta timanttikorua hypistellen, puiden ajatuksiani.
Hetken päästä kuulin kevyiden askeleiden suhahtavan mökin ovelle ja sisälle taloon. Rosalie kurkisti nurkan takaa, kullanhohtoiset hiukset hohtaen valossa. Hän käveli hitaasti istumaan vierelleni, kietoen kätensä polviensa ympärille. Hän pysyi hiljaa; Rose tiesi, että puhuisin jos olisin puhuakseni.
Laskin käteni hänen kädelleen, näyttäen hänelle ajatukseni. Kertasin Leahin kohtaamisen, jokaisen yksityiskohdan. Mieltäni painoi heidän nopea lähtönsä ja joku vieras, synkkä tunne. Kuin haluaisin vain liiskata sen tytön katukivetykseen… Päästin värähtäen käteni valahtamaan. Tämä alkoi mennä jo pelottavaksi.
Rose katsoi minua pieni hymy täydellisillä huulillaan.
“Sinä olet mustasukkainen”, hän sanoi ja nauroi ilmeelleni. Hän empi hetken ja huokaisi:
“Nessie, voin luvata, ettei sinulla ole mitään syytä huoleen. Jacob ei yksinkertaisesti voi rakastaa ketään muuta samalla tavalla kuin sinua. Harmi. Löytäisin varmasti paljon paremman vaihtoehdon sinulle, jos…”
Keskeytin hänet painamalla käteni hänen poskelleen. Miksi?Miksi minä?
“Sinä olet ainutlaatuinen”, Rose kuiskasi.
Irvistin. Olin kuullut samaa koko elinikäni. En halunnut olla ainutlaatuinen! En halunnut olla erilainen! Inhosin sitä, miten ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Kaikki minussa oli erilaista. Nimeni, ulkonäköni, taustani, perheeni…
Ja minä kun tahdoin olla kuten äiti. Ihailin häntä eniten koko maailmassa, hänen kauneuttaan, rohkeuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Minä en ikinä pystyisi samaan.
Rose tutkaili kasvojani hetken. “Taidan lähteä takaisin. Muista, että olen aina täällä sinua varten.”
Nyökkäsin hymyillen. “Kiitos, Rose.”
Rosalien suhahtaessa huoneesta mietin muiden suhtautumista häneen. Jake ei voinut sietää häntä, ja äitikin valitsisi varmasti mieluummin Jaken kuin Rosen. Alice ja äiti olivat aina olleet parhaat ystävykset… Tai oikeastaan SISKOKSET… Tai langot! Miedän perheemme oli vähän erikoinen, mutta kaikki pitivät silti yhtä. Rose oli aina suhtautunut minuun erityisen kiihkeästi. Kuin olisin hänen lapsensa enkä äidin…
Ravistin ajatukset mielestäni. Puristin uutta, hienoa kännykkääni sormissani, kunnes valitsin pikanumeroista Jacobin numeron ja painoin Soita - näppäintä. En tiedä miksi tein niin, mieleni kai vain lapsellisesti ajatteli hänen iloisen äänensä poistavan äkkinäisen ahdistukseni. Hän ei vastannut. Aloitin harmistuneena uudestaan, mutta yhä uusien soittoyritysten myötä huolestuneisuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes melkein ajattelin lähteä katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Jos se Leah oli tehnyt Jakelle jotain…!
Otsa huolestuneesti rypyssä nukahdin vihdoin puiselle puulattialle.
***
Heräsin uudessa paikassa. Oli liian pehmeää…
Katsoin ympärilleni ja tajusin makaavani äidin ja isän sängyssä. Jommankumman oli täytynyt siirtää minut tänne. Rutistin peittoa rintaani vasten ja kuuntelin puhetta mökin ulkopuolelta.
“Hän ei ole vieläkään tullut?” Esme kysyi huolestuneesti.
“Ei. En kuule hänen ajatuksiaan, hän on liian kaukana”, isä mutisi hiljaa. Samassa hän sähähti.
“Hän lähti sen susitytön kanssa, eikö? Selvä peli, koira on karannut toisen koiran kanssa. Luonto kutsui”, Rose sanoi ajatuksensa ääneen hieman omahyväisen kuuloisesti. Minä henkäisin hiljaa. Jake oli luvannut tulla ennen aamunkoittoa…
“Tiedät hyvin, että se on mahdotonta”, äiti kuului kivahtavan. “Jake ei ikinä jättäisi Nessietä. Luultavasti on tapahtunut jotain erikoista, siksi hän on myöhässä.”
Rose pysyi hiljaa. Minun ahdinkoni kasvoi kasvamistaan, kunnes teki mieli huutaa.
Samassa isä kuului henkäisevän: “Nyt”, ja kaikki kääntyivät kohti metsää.
“Mitä? Mikä hätänä?” Tuttu, käheä ääni huudahti. Tuon äänen kuullessani sydämeni lähti hakkaamaan entistäkin tiheämmin ja väri kohosi poskilleni. Jake oli tullut takaisin.
Rose ei ollut iloinen. “Sinä olet hätänä, koira”, hän sähähti. “Luulimme, että hylkäsit Nessien noin vain!”
“Sinä luulit”, isä korjasi.
Äiti lähestyi Jacobia. “Missä te olitte? Mitä Leah halusi?” hän kysyi uteliaasti.
Mutta Jacob ajatteli muita asioita. “Missä Nessie on? Onko hän tolaltaan?” kuulin hänen kysyvän järkyttyneesti, Samassa hän kuuli pulssini mökin sisältä ja suuntasi askeleensa luokseni. Carlisle johdatti hienotunteisesti muut takaisin talolle.
Heitin peiton korvieni ylitse ja esitin nukkuvaa. Tiesinhän, että hän näki lävitseni istahtaessaan viereeni ja silittäessään kevyesti hiuksiani. Heitin peiton luovuttaneena sivuun ja suuntasin katseeni hänen tummiin silmiinsä. Hän hymyili minulle hellästi. Lumoutuneesti.
“Nukuitko hyvin?” hän kysyi ja ennen kuin ehdin vastata mitään hän jo huokaisi: “Nessie, anna anteeksi! Oli pakko jäädä sinne, oli hätätilanne. Olisin halunnut tulla luoksesi, mutta… Annatko anteeksi, Nessie?”
Hän kumartui ylleni, parin sentin päästä kasvoistani. Tunsin hänen hengityksensä.
Jake katseli hetken arvioivasti silmiäni ja sanoi sitten: “Meidän pitäisi mennä uudestaan rannalle. Se oli mielenkiintoista.”
Punastuin ja naurahdin sitten hermostuneesti. Auts, hän iski heikoimpaan kohtaani.
“Ehkä”, myönsin ja kiirehdin kysymään ennen kuin hän innostuisi: “Mitä asiaa Leahilla oli?”
Jacobin innostunut ilme hyytyi. “Leahilla on… vaikeaa”, hän mumisi ääni karheana. “Hän tarvitsee minua. Ymmärräthän sen, Nessie?”
Ymmärrän minkä? “Ymmärrän”, kuiskasin. En ymmärtänyt. En oikeasti.
Jake pomppasi seisomaan ja kiskoi minutkin ylös. “Tule, mennään syömään. Esme on tehnyt meille ruokaa.”
Hyi.
-
awwww täää on niin ihana!!! <3 rakastan nyt jo tätä ficciii <33333 En oo aikasemmin huomannu tätä, jotenn kommentoin vasta nyt..
Ens viikol ei tuu kummiskaa kommattuu ku lähetään matkalle, mutta sit ku tuun takas yritän muistaa ;D
Ja takas tullessa on varmaan monta lukuu tullu jo :D
Omituinen kommentti, ei vaa jaksa ajatella oikeen ku viime yönä nukkunu vaan viis tuntii ;)
ja sitte vielä.....
JATKOO ! ! ! <333
-
ihanaa tätä jatkoa tulee niin nopeesti♥ nyt on otsikossakin viimesten lukujen saapumisajat, ei oo mitään puutteita mun mielessä enään :D
-
Kiitos kommenteista! ♥
Jeap, kaikki luvut on koneella niin ei tarvitse muuta kuin kopioida :)
Laitan vaikka huomenna taas kaksi seuraavaa lukua!
-
Ihana luku!Ihanat luvut
Leah parka...
Jake katseli hetken arvioivasti silmiäni ja sanoi sitten: “Meidän pitäisi mennä uudestaan rannalle. Se oli mielenkiintoista.”
Heh...
Jes jatkoa huomenna! :)
Mä varmaan tuun joka kymmenes minuutti kattomaan onko jatkoo tullu... ::)
Anaid
-
Tää on ihana!! <3 :)
Jatkoa kiitos!
Oon ihan koukussa... :P
-nopparelli
-
Otsikko aiheuttaa kamalia kauhunväreitä. Jos keksisit siihen jotain kiinnostavampaa, kuin tuo "jatkoa Aamunkoille"? Sen takia olen jättänyt tämän kokonaan avaamatta. Tässä huomaa otsikon ihmeellisen suuren merkityksen.
En osaa yksinkertaisesti kirjoittaa mitään erikoisen rakentavaa, joten jätän sen muille. Renesmee on suloinen kiukutellessaan. kirjoitusvirheitä en bongannut ripeällä lukemistahdilla, ja teksti oli sujuvaa. Jatko on tervetullutta!
deltotus
-
Tää on niin ihana ficci!
Sä kirjotat ihan tajuttoman hyvin :o
Mä en jaksais oottaa sitä jatkoo..
Muutamia kirjotusvirheitä bongasin,
mut nyt en jaksa metsästää niitä :-\
Mulla tuli itku tossa kuutos luvun lopussa..
Nyyhkis.. Mut JATKOO! ♥
♥:llä, Candy
-
Äh, tiedän, otsikko ei todellakaan ole mikään omaperäisimmistä päästä D:
Mutta kiitos kommeteista! <3 Jatkoa ihan kohta!
-
8. Tajuaminen
Renesmee
“Et varmasti ehdi ennen minua!”
Viiletin jadenvihreän metsän syvyyksissä niin lujaa kuin pääsin. Kerrankin oli aurinkoista; yritin imeä valoa mahdollisimman paljon itseeni. Minä pidin auringosta ja lämmöstä. Täydellinen päivä. En antaisi tänään minkään pilata suunnitelmiani.
Vieressäni hölkkäsi valtava punaruskea susi. Jacob tietysti vain hidasteli; hän halusi minun voittavan tullakseni iloiseksi. Olimme juosseet kilpaa metsästysretkillämme siitä asti kuin muistin ja joka kerta hän oli antanut minun voittaa. Olihan se todella suloista, mutta aloin jo kyllästyä tähän ainaiseen tunteideni suojeluun. En minä menisi rikki tuosta vain!
Jake oli käynyt päivittäin Leahia katsomassa. Minua se vaivasi naurettavan paljon, mutta en väittänyt vastaan hänen lähtiessään. Jake vieläpä varmisti aina monta kertaa, kävihän se varmasti minulle. Esitin pirteää ja melkein ajoin hänet ulos. Äiti kuitenkin näki lävitseni. Yhtenä iltana, jäätyäni jälleen yksin, hän tuli istumaan viereeni.
“Leah on aina ärsyttänyt minua, eikä Jakekaan hänestä erityisesti pidä. Luultavasti on kyse jostain oikeasti tärkeästä asiasta”, hän oli lohduttanut. Minä nyökkäsin pienesti. Äiti oli halannut minua ja poistunut sitten.
Nyt, silmäillessäni tuota rakasta sutta, kaikki oli taas hyvin. Saisin kaiken lisäksi vielä kaipaamaani verta hyvän seuran lisäksi. Hymyilin onnellisena.
Ollessamme metsän sydämessä pysähdyin äkisti ja kuuntelin tarkasti. Jacob harppoi pari metriä ohitseni ja kääntyi sitten iso pää kallellaan minua kohti. Lähestyin hiljaa pientä lampea, jolta olin kuullut parin hirven valtavat sydämenlyönnit. Jake seurasi minua hiirenhiljaa, hieman kyyristyneenä.
Juodessani uroshirven lämmintä mutta hieman kitkerää verta katselin Jakea, joka söi valtavan kokoisen hirven lihaa parin metrin päässä minusta. Oli vaikea uskoa ettei hän ollut syntymästään asti susi, niin sulavasti ja luonnollisesti hän liikkui.
Samassa kuulin liikettä takaani ja tiputin säikähtäneenä höyryävän ruhon maahan. Äiti ja isä olivat kauempana metsässä, he eivät voineet olla tulijat… Alitajunnastani hyökyi välähdys mustaviittaisesta miehestä joka tappoi vampyyrinaisen hänen omien siskojensa edessä.
Volturit.
Jacob näytti kuitenkin vain yllättyneeltä, joten minäkin rauhoituin. Puiden keskeltä ilmestyi siro harmaa susi, kuono inhosta rutussa. Pyyhin nopeasti suutani ja katsoin maahan otsa rypyssä. Taas Leah oli tullut pilaamaan täydellisen päiväni.
Leah ei suonut enää katsettakaan minulle. Hän vinkkasi kutsuvasti päätään Jakelle.
Jacob käänsi hitaasti valtavan päänsä minua kohti. Hän näytti kysyvältä.
Kurkotin suukottamaan hänen kuonoaan.
“Mene”, sanoin hiljaa.
Jake katsoi hetken huolestuneesti silmiini, huokaisi sitten raskaasti ja loikki Leahin luokse. Yhdessä he singahtivat metsän uumeniin tanner tömisten.
Jäin hetkeksi tuijottamaan hirvenruhoa mitään näkemättömin silmin. Lopulta liikahdin hitaasti ja suuntasin terävän potkun hirven mahaan. Kuvittelin sen Leahiksi.
Lähdin juoksemaan pohjoisemmaksi. Kiipesin paksun kuusen latvaan. Saatoin erottaa äidin ja isän kauempana pieninä, sateenkaaren väreissä kimaltelevina hahmoina. Äidin paksut, tummat hiukset liehuivat hänen yrittäessään saada isää kiinni huikaisevassa vauhdissa. Heillä näytti olevan hauskaa.
Hyppäsin puusta alas ja viiletin heitä kohti. Rauhoittelin jälleen itseäni matkalla. Jasperista voisi olla apua…
Saavutettuani aukion jolla he olivat, he olivat jo lopettaneet leikkinsä. Äiti syöksähti luokseni ja laski kätensä poskilleni. Näytin hänelle kuvan Leah- sudesta, joka astui metsän keskeltä vieden Jaken mukanaan. Pitin näystä omat tunteeni.
Isää en pystynyt huijaamaan. Hän pudisteli äidin takana päätään.
“Renesmee, älä huoli. Jacob kyllä peittelee ajatuksiaan lähelläni, joka on jo melkoinen saavutus, mutta turhaan sinä sillä vaivaat päätäsi”, hän sanoi hiljaa. Pyöritin silmiäni.
Pyydystin vielä yhden hirven heidän seurassaan, yrittäen karistaa lapselliset ajatukset mielestäni. Hypistelin ranteeseeni kiinnitettyä quelette-korua hermostuneena.
Äiti katkaisi ajatukseni äkkiä.
“Charlie soitti tänä aamuna. Hän kyseli, koska saa nähdä taas lempi-tyttärentyttärensä”, hän hymyili. “Koska haluaisit mennä Charlielle?”
Hymy kohosi jälleen kasvoilleni.
“Kävisikö heti?”
***
“En tajua, miten Edwardilla voi vieläkin olla tämä sama, vanha auto! Bella on varmaan lahjonut hänet tai jotain. Bellasta tulikin mieleeni, aloitan sinun vaatettamisesi hänen jälkeensä. Tarvitsettehan te uudet vaatekertoimet lukioon…” Alice pulputti iloisesti ajaessaan isän autolla kohti ukin taloa.
Pudistin päätäni. “Alice hei, minun vaatekaappini ratkeaa kohta liitoksistaan. Ei sinne mahdu enempää.”
“Sitten hankitaan uusi kaappi!”
Mutristin suutani, mutta annoin asian olla. Ei minua erityisemmin kiusannut Alicen muoti-intoilu, toisin kuin äitiä. Olin tottunut siihen; olin ollut hänen puettava, kolmiulotteinen paperinukkensa pienestä pitäen. Vilkaisin mustia farkkujani ja valkoista, hulmuavaa puseroani; olinpa ainakin itsevarmempi. Hiukan.
Nousin valkoisen talon pihatiellä ja kävelin hitaasti ovelle Alicen suhahtaessa ohitseni. Forksissa aurinko ei kestänyt ikuisesti; nytkin pilviröykkiöt peittivät suloisen auringon. No, hyvä niin. Alice pääsi mukaan. Ukki riemastuisi!
Ja ukkihan tosiaan riemastui. Hän hätkähti hieman Alicen muuttumattomille kasvoille, mutta kai hänkin oli jo opetellut tottumaan siihen. Minulle se kaikki olikin itsestään selvää.
Alice ja ukki keskustelivat kuin sydänystävät. Minä kaivoin isältä saamani mp3:sen taskustani ja painoin kuulokkeet korvilleni suloisten sointujen pikkuhiljaa voimistuessa.
Tämän laulun muistaisin ikuisesti. Tämän laulun aikana olin saanut Jacobilta ensisuudelmani.
Rutistin polveni rintaani vasten. Minulla oli kauhean ikävä Jacobia.
“Mitäs se Nessie täällä haaveilee?” ukki kysyi samassa, istuutuen viereeni. Alice keskusteli kauempana innoissaan Suen kanssa, en jaksanut kuunnella mistä.
Ukki avasi paksun kirjan polviensa päälle minun kurkkiessani hänen olkansa yli. Hän tuoksui herkulliselta…
Kirja oli valokuva-albumi. Etummaisessa kuvassa hymyili kaunis ihmistyttö. Hänen suuret, suklaanruskeat silmänsä ja täyteläinen suunsa hymyilivät hänen vierellään istuvalle isälleni. Tyttö oli äitini, Bella.
“Hän oli aivan hulluna Edwardiin”, ukki huokaisi.
Toisessa kuvassa äiti hymyili pienesti kameralle, Jaken käsi rennosti hänen kapeiden hartioidensa ympärillä. Mutta Jakella oli pitkät, mustat hiukset! Tukahdutin esille pyrkivän kikatukseni.
Seurasi kuvia äidin ja isän häistä, joita olin nähnyt jo ennenkin. Äiti oli mielestäni kauhean kaunis ihmisenäkin. Tosin isänikin näytti suoraan sanoen uskomattomalta, joten he kyllä ansaitsivat toisensa.
Sitten kuvat vaihtuivat. Uusissa kuvissa äidillä oli lumivalkea iho, sameat ruskeat piilolinssit ja terävöityneemmät kasvonpiirteet. Hänen sylissään nauroi kuparinruskeapäinen tyttövauva. Minä. Minä esiinnyin lukemattomissa kuvissa: Jasperin, Esmen, Alicen ja Rosen sylissä, Emmettin harteilla, rutistamassa isän kaulaa, ukin polvilla. Olin hiukan vanhempi jokaisessa kuvassa. Kuten jo sanottu, olin erikoinen. Outo.
Rakastin erästä kuvaa. Siinä seitsemänvuotiaan näköinen Renesmee nojasi Jacobin päälakea vasten, irvistäen kameralle. Jake hymyili kameralle suu korvissa.
“Saanko pitää tämän?” kysyin.
“Totta kai. Olit niin kaunis lapsi. Ja olet edelleen”, ukki naurahti.
Hymyilimme toisillemme. Rakastin ukkia valtavasti, totta kai rakastin. Oli ollut kauhean ikävä. Me olimme niin samanlaisia: hiljaisia, vetäytyviä. Sydäntäni raapaisi ajatus, että lähtisimme pian pois.
Samassa ovikello soi, ja rynnistin avaamaan oven.
“Nessie!” Jacob huudahti ja rutisti minut suoraa päätä lujasti syliinsä.
Naurahdin iloisesti. “Jake! Oliko hauskaa?”
“Ei, kun sinä et ollut paikalla.”
“Niin varmaan.”
“Oikeasti!”
“No hyvä”, sanoin tyytyväisenä ja yllätyksekseni suutelin häntä ilman pelkoa, ilman ujoutta.
“Hyvä”, kuiskasin, “koska minä rakastan sinua, Jacob Black.”
-
9. Syy
Charlie
Jacobin ja Nessien suhde oli läheisempi kuin olin tajunnutkaan.
Tuijotin pimeää taivasta keittiön pöydän äärellä kahvikuppi kädessäni. Jake oli pyörinyt koko päivän Nessien ympärillä kuin huumattu, kuin mehiläinen hunajan ympärillä, kuin vampyyri veren. Hän oli ollut jopa entistäkin hullaantuneempi tyttärentyttärestäni. En ymmärtänyt heidän suhdettaan; Jacob oli jo Nessien syntymästä asti seurannut häntä kuin suojeleva isoveli. Heitä näki harvoin erillään toisistaan. Hän ei ikinä ollut kyllästynyt Nessien leikkeihin - tosin se tyttö ei ikinä kyllä leikkinyt tavallisten pikkulasten leikkejä, he taisivat ennemminkin vain pelailla - vaan ollut innoissaan mukana.
Eniten minua oli ihmetyttänyt Bellan ja Edwardin suhtautuminen: eikö heitä häirinnyt Jaken omistava asenne?
Se ei ollut normaalia. Tietenkään se ei ollut. Mutta en tahtonut ajatella sitä.
En ikinä ollut unohtanut sitä päivää. Se päivä oli mullistanut koko elämänkatsomukseni.
Olin ollut niin huolissani Bellsistä. Ja sitten Jacob oli tullut ja tehnyt jotain epätodellista. Aivoni eivät hyväksyneet näkemääni, sitä valtavaa, punaruskeaa eläintä, joka oli tullut vielä äsken edessäni seisovan pojan tilalle.
Ja sitten Culleneilla, olin tulla hulluksi. Vieras tytön ääni oli kutsunut minua varovaisesti. Edwardin vieressä oli maannut tyttö, jota en tunnistanut. Tyttö oli kuten muut Cullenit: lumivalkea ja liikkumaton. Silmät olivat kuitenkin olleet samean ruskeat. Ja sitten, olin saada sydänkohtauksen nähdessäni noiden piirteiden taakse.
Tyttö oli ollut Bella.
Minun olisi pitänyt huomana merkit ajoissa. Edward ei ollut koskaan mikään normaali ihminen. Minun olisi pitänyt estää se…
Mutta sitten huomasin pienen mytyn uuden Bellan käsivarsilla. Lapsi, josta Jacob oli puhunut niin jumaloivasti. Lapsi, joka käänsi silmänsä minua kohti.
Tyttö oli kaunein näkemäni lapsi koskaan. Hänen silmänsä, minun silmäni, katsoivat minua ystävällisesti. Liian viisaasti. Aikuisen katse, lapsella, joka ei osannut vielä puhua.
Kaikki he olivat jotain yliluonnollista, Nessiekin. Tyttö oli vanhentunut silmissä, ihan liian nopeasti. Olin huomannut huolestuneen pilkkeen Bellan silmissä, pakokauhua Jacobin katseessa. Välillä muistin miettineeni, jatkuisiko kasvu aina vain. Kuolisiko Nessie ennen omia vanhempiaan? Omaa ukkiaan?
Sitten he olivat muuttaneet. Tiesin sen olleen edessä, mutten ollut uskonut siihen. Vuosia ilman heitä. Vuosia ilman pikku lapsenlastani.
Ja heidän palatessaan Nessie olikin ollut jo melkein aikuinen nainen. Kasvu oli onneksi alkanut jo pysähtymään.
Muiden en voinut sanoa muuttuneen. Irvistin muistaessani Bellsin kasvot, täsmälleen samanlaiset kuin heidän lähtiessään: valkeat, kylmät, täydelliset. Ainoastaan silmät olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin muilla Culleneilla, erikoisen kultaisenkeltaisiksi.
Mitähän Edward oli tehnyt saadakseen Bellan kaltaisekseen? Oliko hän suunnitellut sitä alusta asti? Minua kylmäsi.
Laskin kahvikupin pöydälle ja kiipesin portaita ylös Bellan entisen huoneen ovelle, joka oli ollut tyhjillään häntä varten. Raotin ovea varovaisesti.
Nessie nukkui hymy huulillaan Bellan sängyssä. Hänen pitkät kiehkuransa levittäytyivät tyynyä vasten kuin mustekala. Hänen vierellään kuorsasi Jake, kädet tytön ympärillä. Mietin hetken tönäiseväni pojan lattialle, mutta maltoin mieleni ja huokaisin syvään.
Nessie voihkaisi hiljaa. Mietin, mitä unta hän mahtoi nähdä. Kumarruin hipaisemaan hänen poskeaan.
Oli syy, miksi jaksoin tätä mielipuolisuutta.
Oli syy, miksi en halunnut kuulla heidän todellista luontoaan, oli syy miksi en tullut hulluksi.
Syy nukkui edessäni, puristaen unissaan Jaken kättä.
Renesmee.
-
♥♥♥♥♥
rakastan sua kun laitat nää niin nopeesti ! :)
kuinka monta osaa tässä on yhteensä? :D
-
Hmm, oon tehnyt näitä nyt 25.lukua ja kyllä niitä varmaan vielä kuusi tai jotain sellaista tulee sen jälkeenkin, eli... 31.lukua? :D Ja sitten teen tälle tavallaan "jatko-osankin", joka kertoo Culleneiden elämästä koulussa. Eli kyllä sitä tekstiä pukkaa :D
-
Äääää.. Tää on niin ihana ficci!
Laita jatkoo jo tänään.. Pliis ;)
Pieniä kirjotusvirheitä kyl on aika
paljon, mut ei se haitta, ku tää on niin hyvä :D
Mut oikeesti JATKOO!
♥:llä, Candy
-
Oi ihanaa!
Jatkoa voisit pistää jo tänään...*koiranpentu-ilme-jota-et-voi-vastustaa*
En keksi muuta...
Anaid
-
Kiva ficci, luin tän nytten tässä putkeen ja tykkäsin tosi paljon (:
Varsinkin toi Charlien näkökulma oli mielenkiintoinen, sitä on niin harvoin missään..
jatkoa piankin?
kiitos ♥
-
okei, kiva tietää ettei ihan heti oo loppumassa ! :D
täytyy nyt kompata aikasempia, sitä jatkoa vois tosiaan tulla jo tänään ;)
-
Nups nups.. ((: Minä tykkään tästä ficistä, vaikka aloin lukemaan vasta tänää.. (: Kiva kuulla ettei ihan heti lopu kesken.. Jään seurailemaan ja odotan innolla jatkoa.. (((:
-Nez
-
10. Lupaus
Edward
“Hei isä!”
Renesmee suikkasi suukon poskelleni ujuttautuessaan taakseni takapenkin nahkaisille istuimille.
“Oliko opettavainen viikonloppu?” Jacob kysyi hymyillen tietäväisen näköisenä, kulmat koholla. Minä vilkaisin häntä happamasti peilin kautta. Tietysti, oi tietysti hänen täytyi aloittaa naljailu minun ja Bellan yksityiselämästämme heti sisälle päästyään!
Jacobin pää oli täynnä Nessietä, kuinkas muuten.
Nessie sanoi rakastavansa minua! En voi uskoa, että hän tosiaan sanoi sen ääneen! Harmi, että Charlie tuli paikalle…
Nessie taas mietti järkevämpiä asioita, niin kuin aina.
Minua vähän epäilyttää se lukio, enhän minä ole ikinä mitään koulua käynyt. Mutta toisalta, olisi ihan kivaa tavata ihmisiä. Kunpa Jake tulisi luokalleni. Ja toivottavasti en joutuisi tänään syömään ihmisruokaa....!
Minä ajoin eteenpäin vanhalla - no, minun mielestäni vanhalla - Volvollani kohti tuttua, tämänhetkistä kotiamme. Huokaisin. Miksi Bellan täytyi olla niin jääräpäinen tässäkin asiassa?
En minä silti häntä moittinut, niin kuin olisin voinut jotakuta toista moittia. En tietenkään osannut väittää kunnolla vastaan olemassaoloni suurelle rakkaudelleni, toiselle puoliskolleni, keskiyön auringolleni.
“Odota vielä vähän aikaa, Edward. Jos olet oikein kiltisti, ehkä saat syntymäpäivälahjaksesi oikein mukavan pikku auton”, hän oli hymyillyt valituksilleni ja sitten suudellut minua.
Olin niin syvällä haaveissani, etten aluksi tajunnut uusia ääniä, uusia ajatuksia talon sisältä.
“Onko meille tullut vieraita?” Jacob tajusi.
Käännyin katsomaan taakseni.
“Onpa hyvinkin, viisi tuttua Denalista”, naurahdin.
Nessie ei kyennyt hillitsemään itseään; hän kiljaisi riemusta. Me molemmat nauroimme ja minä painoin kaasua.
***
“Hei, oliko Charliella hauskaa?” Bella kysyi heti sisään päästyämme ja ryntäsi rutistamaan tytärtämme. Minä en saanut silmiäni irti hänestä; hänen kauniista tummista hiuksistaan, punaisista täydellisistä huulistaan ja suurista kultaisista silmistään, joista kuvastui hänen koko sielunsa. En kyllästyisi häneen koskaan, vaikka eläisin ikuisesti - ja niinhän minä eläisinkin. Eläisin mieluusti ikuisuuksiin asti, kunhan vain tekisin sen hän rinnallani.
“Oli, Charlie näytti jotain vanhoja valokuvia”, Nessie hymyili sievästi. “Olit todella kaunis.”
“Ja sinä perit sen kauneuden”, Jacob pisti väliin ja virnuili rakastuneesti. Nessie punastui - hän näytti kovasti Bellalta ennen kuolemattomuutta aina niin tehdessään - ja muksaisi poikaa leikkisästi kylkeen.
Samassa Tanya suhahti kulman takaa eteemme Carmen vanavedessään.
“Nessie, mi querida!” Carmen huudahti innoissaan ja liihotti Bellan viereen halaamaan ja suutelemaan kevyesti tytön otsaa.
“Hei Nessie, näytätpäs kauniilta! Edward ja Jacob, hei teillekin”, Tanya tervehti kohteliaan lämpimästi.
“Hei, Tanya. Hauska nähdä sinua viimeinkin! Olit viimeksi muualla, kun tulimme käymään teillä päin”, sanoin kevyesti hymyillen.
“Niin, minua harmitti se kovasti. Olisitte voineet ilmoittaa aiemmin.”
“Tiedän, Tanya, olen pahoillani.”
“No, mitäs pienistä. Olemme täällä nyt, ja viivymme kanssanne pari päivää, jos se vain sopii”, Tanya puoliksi totesi, puoliksi kysyi. Hän tiesi sen käyvän.
“Tietysti, olette aina tervetulleita, Tanya. Tiedät sen.”
Tanya hymyili hetken minulle, kunnes siirtyi hänkin Nessien lähelle.
Kyllä on ihmeellinen tyttö. Niin kaunis, hän mietti haroen punertavanvaaleita kiehkuroitaan.
Samassa Eleazar, Kate ja uusin tulokas, Garrett, ilmestyivät myös eteiseen Carlisle, Esme, Jasper ja Alice kannoillaan.
Denalin perhe oli ollut meille läheinen vuosikausia. Meitä yhdisti yhteinen ihmishenkien suojelemishalu. Kymmenisen vuotta sitten perhettä oli jälleen kohdannut suuri suru Tanyan ja Katen sisaren, Irinan, kuolema heidän silmiensä edessä Caius Volturin toimesta. Irina oli luullut Nessietä Kuolemattomaksi Lapseksi. Tanyan kultaisissa silmissä välähteli yhä suru kuolleen sisaren vuoksi.
Huomasin koko Denalin lauman pyörivän tyttäreni ympärillä suorastaan huvittavan lumoutuneesti. Nessie alkoi jo vaivautumaan.
Taas minua kohdellaan erilailla, hän voihkaisi ajatuksissaan.
Jacobia tilanne ei huvittanut. Hän nojasi kädet puuskassa ovenkarmiin.
Voisi riittää jo. Ihan kuin Nessie olisi joku näyttelyesine! Minulla on sitä paitsi Nessielle asiaa. En jaksa enää…
Jacob ponnahti eteenpäin ja tarrasi tyttöä käsivarresta. Nessie katsahti ihmeissään hänen kasvojaan.
“Kiitos ja heipä hei, minulla ja Nessiellä on hieman menoja”, Jake murahti ja käveli ovesta ulos Nessie perässään. Nessie kääntyi hieman nolona, lähetti lentosuukon vieraille ja muodosti äänettömästi huulillaan palaavansa pian. Sitten ovi sulkeutui.
No jopas.
Jo on pojalla käytöstavat.
Voi Jacobia...
Minua tilanne ainoastaan nauratti. Jacob oli usein aika suorasanainen…
Ajatusten sekamelskasta huomioni kiinnitti uusi ääni, kaunein kaikista.
Edward, lähdettäisiinkö mekin? Voitaisiin käydä katsomassa sitä lukiota...
Bella oli siirtänyt ennenkin erikoista kilpeään, sitä estettä, joka esti minua pääsemästä hänen päähänsä. Silti se onnistui aina järkyttämään minua. Olin tottunut hänen ajatustensa hiljaisuuteen…
Muut olivat pikkuhiljaa siirtyneet takaisin olohuonetta kohti. Ainoastaan Esme seisoi vielä paikoillaan meitä odottaen.
Minä nyökkäsin, katsoen samalla kiinteästi vaimoni sielukkaisiin silmiin. Hän hymyili ja sen jälkeen en enää kuullut häntä; kilpi oli palautunut paikoilleen.
“Esme, palaa vain takaisin muiden luokse. Minä ja Bella tulemme pian takaisin”, sanoin ja käänsin katseeni naiseen, jota pidin äitinäni.
Esme nyökkäsi ja hymyili lämpimästi. “Kuinka vain”, hän hymisi. “Kunhan tulettekin takaisin, ettekä jämähdä taas jonnekin.”
“Totta kai, Esme”, Bella mumisi, hymyillen aavistuksen nolostuneemmin. Voi, kuinka toivonkaan kuulevani hänen ajatuksensa…
Kävelimme suhteellisen hitaasti ovesta ulos. Hän tarttui minua kädestä.
“No, matkustammeko autolla vai juosten?” kysyin hymynkare huulillani.
Bella tuhahti. “Sinä varmasti lasket leikkiä? Juosten tietysti!”
“Varmistin vain”, virnistin ja säntäsin juoksuun. Tiesin Bellan olevan kannoillani.
Nauroin riemastuneena tuulen piiskatessa kasvojani ja vaatteitani, voiman säteilevän jaloissani ja vauhdin huuman täyttäessä mieleni. Jalkani väistelivät itsestään jokaista pientäkin kuoppaa, oksaa ja kiveä. Metsän puut vilahtelivat ohitseni tummanvihreänä sumuna. Minä rakastin juoksemista.
“Kuinka kauan vielä?” Bella nurisi takanani. Minua hymyilytti; hän ei pitänyt siitä, että olin häntä nopeampi.
“Olemme perillä, rakas”, vastasin ja hiljensin vauhtiani. Bella saavutti minut ja pysähtyi. Hän suoristi sinistä, napitettavaa paitaansa, joka sointui kauniisti hänen kasvonpiirteisiinsä. Tuuli oli sekoittanut hänen hiuksensa villisti. Olimme juosseet useita satoja kilometrejä parissakymmenessä minuutissa.
Sipaisin hiussuortuvan Bellan korvan taakse. Hän astui vaistomaisesti lähemmäksi.
“Tule”, kuiskasin ja vedin hänet hellästi kainalooni. Kävelimme metsän reunaan paksujen puiden suojaan. Heilautin kättäni edessämme kohoavaa rakennusta kohti.
“Tuossa se nyt on”, sanoin hiljaa.
Bella tuijotti taloa vaiti. Hänen silmänsä siristyivät aavistuksen.
“Etkö pidä siitä?” kysyin.
“No, ihan tavalliselta koulultahan tuo näyttää. Niin kuin Jake voisi viisaasti sanoa, `kuka nyt koulusta pitäisi?´´” hän hymähti.
“Mutta kelpaako se sinulle?”
“Tietysti. Mietin vain, missä me aiomme asua?”
“Carlisle neuvottelee juuri erään talon ostosta. Luultavasti saamme sen”, sanoin varmasti. Se oli hieno talo; vanha, hailakan kermanvärinen kartano, varmasti Esmen mieleen.
Bella puraisi huultansa. “Nessien ensimmäinen kouluvuosi, tavallaan minunkin. Tekin olette olleet kymmenen vuotta eristyksissä… Entä jos jokin menee pieleen?”
Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja rutistin hellästi. “Älä turhaan huoli, rakkaani. Olen käynyt koulua jo sata vuotta, eikä ikinä sattunut mitään erikoista… paitsi sinä.” Hymyilin leveästi. “Ja se ei totisesti ollut mikään huono asia.”
Bella suukotti leukaani ja painoi kasvonsa rintaani vasten. Suutelin hänen päälakeaan.
“Me lähdemme kohta Forksista, eikö? Pakkohan meidän on. On vain niin vaikeaa jättää Charlie… Nessielle jopa vielä vaikeampaa. Heistä on tullut läheisiä…” Bella mumisi hiljaa. Minä kohotin sormellani hänen leukaansa niin, että näin hänen silmänsä. Niistä paistoi suru.
“Bella, minä lupasin Charlielle, ettei hän kadota teitä enää. Ja minä pidän lupaukseni. Tästä lähtien Charlie pysyy elämässämme, ja siitä saat kiittää Alicea. Hän oli hyvin kiltti”, minä kuiskasin. Bellan silmissä sateli kysymyksiä.
“Mitä? Mitä Alice on tehnyt?” hän vaati tietää. Minä hymyilin kiusoittelevasti.
“Alice”, lausuin hitaasti,” on tehnyt vaikka mitä, joka saattaisi kiinnostaa sinua.”
-
11. Näky
Alice
“Älä viitsi Jasper, siitä tulee mahtavaa!”
Istuin Jasperin kainalossa etupihan porrasaskelmalla. Bella ja Edward olivat kilometrien päässä, Rose ja Emmett metsästysretkellä ja Carlisle ja Esme talon sisällä Denalin perhettä viihdyttämässä. Nessien ja Jacobin olinpaikkaa en luonnollisesti tiennyt, minä kun en kyennyt näkemään kumpaakaan, mikä oli hirveän ärsyttävää. Jonnekin hekin olivat kuitenkin kadonneet.
Jasper huokaisi. “Alice, en usko, että Bella innostuisi tuosta suunnitelmastasi. Hän todella inhoaa juhlintaa.”
“Mutta Nessie pitäisi siitä”, intin. “Bellalle luulisi käyvän juhlat, jotka olisivat puoliksi Nessien. Sitä paitsi, kuka muka oikeasti voisi kieltäytyä syntymäpäiväjuhlista trooppisella saarella? En minä ainakaan.”
“Bellan ja Nessien syntymäpäiviin on vielä alle kuukausi aikaa, ja Bellan ja Edwardin hääpäivä on kohta. Lisäksi edessä on uusi muutto ja lukio. Missä välissä meinasit hoitaa vielä yhdet syntymäpäivätkin?”
Minä kohautin hartioitani. “Se kyllä onnistuu.”
Jasper virnisti ja sipaisi sormellaan poskeani. Hymyilin ja suljin silmäni.
Tietenkin tekemistä olisi paljon, mutta onnistuisin kyllä. Uusi koti oli jo hankittu, lukio valittu ja suurin osa vaatesuunnitelmistani toteutettu. Bellalle olin hankkinut paljon uusia, muodikkaita vaatteita, jotka istuisivat hänelle kuin unelma. Mikä harmi, että siskoni ja parhaan ystäväni täytyi olla niin epämuodikas! Varmasti hän vain pyörittelisi silmiään tai kiukustuisi suunniltaan esiteltyäni hänelle uudet vaatteensa. Sellainen se Bella oli.
Nessiellekin olin hankkinut kiitettävän määrän vaatteita. Hän onneksi oli tullut tässä suhteessa enemmän isäänsä, eikä vängännyt vastaan kuten äitinsä. Hän tuli välillä jopa mukaani shoppailukierroksille.
Niin, Nessie. Olin Edwardin pyynnöstä ostanut tontin Charlien kotikadulta, aika vaatimaton puutalo. Nessie voisi kumminkin majailla siellä milloin vain halusi; hänestä ei vielä olisi tunnistusvaaraa. Vielä muutama vuosikymmen, eikä meillä enää olisikaan mitään erikoista syytä Forksiin; Charlie ei eläisi ikuisesti. No, Jacob ehkä haluaisi tulla silloin tällöin vilkaisemaan susiystäviään.
Jasper siirsi huulensa ihan korvani viereen.
“Miksi olet noin haikeana? Tiesit, että lähtisimme pian. Aloitamme pian koulun uudestaan, kymmenen vuoden jälkeen… Kymmenen vuoden tauon jälkeen ihmisten herkullisesta tuoksusta, siitä verenhimosta… Ihan kuin aloittaisin sen kaiken taas alusta.” Hän huokaisi raskaasti.
Laskin käteni hänen kädelleen,
“Jasper, minä tiedän että pystyt siihen. Olit aivan uskomaton silloin, kun Bella oli vielä ihminen. Nessiekin on puoliksi ihminen, älä unohda sitä. Olet saanut rutkasti harjoitusta”, muistutin.
Jasperin suu vääntyi surumieliseen hymyyn.
“Sinä se aina jaksat puolustaa minua. Minulla on surkea itsehillintä, Alice. Muistat kyllä sen, kun Bella sai haavan syntymäpäivillään, minähän se meinasin hyökätä hänen kimppuunsa, oman veljeni keskipisteen… Minun takiani me silloin lähdimmekin.”
Pudistin kiivaasti päätäni. “Ei, Jasper, älä syytä itseäsi. Se oli onnettomuus! Ja kaiken lisäksi se tapahtui ikuisuus sitten, eikä kenellekään sattunut pahasti. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen, juuri nyt.” Hymyilin hurmaavinta hymyäni.
Jasper nauroi. “Kuinka vain haluat, kapteeni”, hän härnäsi ja lähestyi minua hymyillen.
Nojauduin häntä kohti, mutta jäykistyin kesken liikkeen. Silmäni rävähtivät apposen auki ja lasittuivat. Tiesin sen olevan taas tulossa…
“Alice? Mitä sinä näet?” kuulin Jasperin äänen tivaavan jostain kaukaa, mutta en ehtinyt vastaamaan.
Yhden lyhyen hetken näin Volturien pääkolmikon, Aron, Caiuksen ja Marcuksen valtaistuimillaan, päättäen jotain.
“Alice?” Jasperin ääni oli aavistusta kireämpi. Painoin sormeni ohimoilleni ja keskityin silmät ummessa.
Näyssä oli tyhjiä aukkoja, en nähnyt niiden ylitse… Nessie? Jacob? Sudet?
Keskityin Voltureihin. He päättivät, Aro päätti, mennä toimittamaan keskeneräisen asian, joka oli jäänyt heidän puoleltaan kesken…
Aro sanoi paikan nimen, jossa keskeneräinen asia sijaitsi.
Haukoin henkeäni ja räväytin silmäni auki. Jasper katsoi minua huolestuneesti, suu tiukkana viivana.
“Volturit”, henkäisin, “he tulevat tänne, meidän luoksemme.”
-
Niin ja kiitos taas kommenteista! ♥ Huomenna sitten Bellan ja Jacobin PoV:sta! :)
-
Uii..! Onse kiva saada Kaksi lukua kerralla.. ((: Ei ihan heti lopu kesken.. ((: Jatkoa..! Vaikka tietääkin jo sen tulevan huoimenna.. (: Mutta mitäpäs jos laittaisit jonkun extra luvun.. Vähä niinku kaupan päällisuiksi?? ((:
-Nez
-
Mä en oikeesti tajuu!
Tää on niin hyvä ficci.. Oon oikeesti
ihan koukussa..
Etkö vois olla niin kiltti, et pistäisit
jatkoo jo tänään? *koiranpentuilme*
Mulla on vieroitusoireita :-\
Mut sitä JATKOO :D
♥:llä, Candy
-
taas ihanat luvut :D kauhee ku mulle tuli surullinen olo siitä että charlie kuolee kohta :)
oon niin syventyny tähän ficiin.. :D
-
Kiitos kommenteista! :)
12. Pelko
Bella
“Edward!”
Muuta Alice ei sanonutkaan. Edward kuunteli hänen ajatuksiaan kännykän välityksellä muutaman sekunnin ajan, mumisi sitten meidän tulevan kohta takaisin ja sulki puhelimen. Hänen silmänsä olivat siristyneet huolesta.
“Edward, mikä hätänä?” tivasin.
Edward tarttui käteeni ja lähti juoksemaan kotia kohti.
“Volturit”, hän kuiskasi otsa rypyssä. “Alice näki heidän tulevan tänne.”
Veri olisi paennut kasvoistani, jos olisin ollut ihminen. Raivon sähähdys karkasi huuliltani.
“Mitä he haluavat? Emme ole tehneet mitään väärää!”
“En tiedä. Aro haluaa tulla hoitamaan jonkin keskeneräisen asian, joka liittyy meihin.”
“Renesmee?”
“Hyvin mahdollista.”
Kiristelin hampaitani ja pakotin itseni entistä kovempaan vauhtiin tuulen piiskatessa hiuksiani rajusti taaksepäin. En kestänyt ajatusta Nessiestä tuon kohteliaan mutta silti niin julman vampyyrin lähelläkään, en taas. Tiesin, että tapaisimme Volturit vielä; meidän kokoisemme lauma olisi vaaraksi. Olimme ainoa lauma, joka oli selviytynyt hengissä heidän hyökkäysyritykseltään.
Aro ei kestäisi häviötä. Hän etsisi pakkomielteisesti keinoa voittaa.
Vilkaisin Edwardia. Hän vilkaisi minua täsmälleen samaan aikaan. Katseemme kohtasivat. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, kivettyneet.
Viiletimme puuston keskeltä talomme etupihaa kohti. Alice istui portailla, nojaten kyynärpäillään polviinsa ja heijaten itseään hiljaa, keskittyen. Jasper häälyi hänen ympärillään.
Rose ja Emmett seisoivat pari askelta kauempana. Rosen täydellinen suu oli suipistunut tiukaksi viivaksi, Emmett taas näytti kysyvältä, kuin hän vain odottaisi ohjeita ja ryhtyisi sitten toimeen.
Denalin lauma liikehti levottomasti keskellä pihaa. Eleazar pudisteli toistuvasti päätään, Kate näytti vihaiselta, mutta Tanya oli hyvin tyyni; hän oli varmaan lupautunut jälleen auttamaan meitä.
Carlisle seisoi oviaukolla puhelin korvallaan. Esme ryntäsi luoksemme ja rutisti meidät kiivaaseen halaukseensa.
Katselin ympärilleni.
“Nessie? Jacob?” vingahdin.
“Carlisle yrittää saada heitä kiinni, mutta Nessie ei vastaa”, Esme vastasi ääni värähtäen.
Minua alkoi ikään kuin heikottamaan; suljin voipuneena silmäni. Missä minun tyttöni oli?
Edward päästi kädestäni irti.
“Tuon heidät takaisin”, hän lupasi ja juoksi sitten metsän syvyyksiin. Tuijotin hänen peräänsä paha kurkussani.
“Minä tapan sen koiran”, Rose jupisi.
Emmett laski kätensä Rosen olkapäälle.
“Rose- kulta, ei tämä Jaken vika ole”, hän mutisi. Rose tuhahti halveksuvasti.
Huokaisin helpotuksesta Edwardin suhahtaessa takaisin vierelleni Nessien ja Jaken seuratessa häntä ääneti. Molemmat näyttivät noloilta, Jacob ei uskaltanut kohdata Edwardin katsetta.
Nessie katsoi huolestuneena kasvojamme ja painoi kätensä kysyvästi poskelleni.
Mitä on tapahtunut? Miksi kaikki pelkäävät?
Minä laskin katseeni maahan. En pystynyt sanomaan sitä hänelle, sitä sanaa.
Volturit.
“Äiti? Mitä?” hän kysyi ihmeissään ja siirsi kätensä pois. En sanonut mitään, tuijotin vain kärsivästi hänen viattomiin silmiinsä, joista paistoi huoli.
Edward astui hetken hiljaisuuden jälkeen Nessien eteen ja laski kätensä tytön hartioille.
“Nessie”, hän sanoi tuijottaen kiinteästi tyttäremme silmiin, “on tapahtunut jotain. Alice näki näyn, näyn jossa… Volturit tulevat tänne, meidän luoksemme.”
Hiljaisuus.
“MITÄ?!” Jacob karjaisi niin, että me kaikki hätkähdimme. Muutama lintu lehahti kauempana ilmaan.
Jake tuijotti Edwardia. Hänen koko kehonsa tärisi.
“Miten niin ne tulevat tänne? Ei niillä ole tänne mitään asiaa! Täällä ei ole mitään kiellettyä, Nessie ei ole vaarallinen! Mitä helvettiä ne oikein tahtovat!”
“Jake, rauhoitu”, Edward kuiskasi hiljaa. “Olet menettämässä kontrollisi.”
“Rauhoitu! Pitäisikö tässä rauhoittua, kun ne saastaiset verenimijät ovat tulossa tänne?! Pitäisikö?” Jacob karjui.
Hän astui askeleen Edwardia kohti. Siinä samassa minä olin heidän välissään, aistit äärimmillään. En hallinnut itseäni. Rinnastani kajahti korvaraastava murina. Kyyristyin puolustamaan Edwardia…
“Ei! Lopettakaa!” Nessie kiljaisi. Hän ryntäsi tärisevän Jacobin luokse ja kiskaisi hänen kasvonsa omien kasvojensa tasalle. Tyttö tuijotti tiukasti Jaken kasvoja.
“Jake, rauhoitu.”
He tuijottivat hetken toisiaan silmiin, ja vähitellen tärinä lakkasi, kunnes enää Jacobin kädet tärisivät aavistuksen. Nessie laski otteensa huokaisten samalla raskaasti.
Jake näytti nololta. “Edward… Edward, anna anteeksi!”
Edward käveli vierelleni ja laski kätensä vyötärölleni.
“Ei se mitään, Jacob. Olemme kaikki huolissamme.”
Nessie pudisteli hitaasti päätään puolelta toiselle.
“Minun takianihan he tulevat, eikö? Vaikka he tietävät, etten tappaisi ketään. Te kaikki ajaudutte taas vaaraan… Tämä on minun vikani.” Pullea kyynel vieri hiljalleen hänen poskeaan pitkin.
“Ei!” kaikki huusivat kuorossa. Minä suhahdin kiertämään käteni lohduttavasti hänen ympärilleen, pyyhkimään surun pois. Jacob pyöri ympärillämme hermostuneena, kunnes hänkin tunkeutui viereeni ja suuteli tytön otsaa lohduttavasti. Emme kestäneet Nessien surua.
“Nessie, kulta”, Edward hymisi hellästi. “Ei tämä ole kenenkään vika.”
“Niin”, Emmett nyökkäsi. “Jos he meidät tahtovat, niin tulkoot hakemaan. Minä ainakin taistelen vastaan.”
“Emmehän me edes tiedä, tulevatko he välttämättä riidanhaluisina. Ehkä he tulevat rauhanomaisesti”, Carlisle tuumi epäröivästi. Ajatus näytti piristävän häntä.
“Kunpa minä näkisin sen”, Alice vaikersi hiljaa maahan tuijottaen. “Kunpa tietäisin varmasti.” Hän vilkaisi varovaisesti Nessietä, joka tuijotti häntä valppaasti.
“Heidän tulonsa liittyy luultavasti Nessieen tai susiin. Näyssä on niin paljon tyhjiä aukkoja, joita Nessie ja Jacob aiheuttavat. Yritän nähdä niiden ylitse…” Alice mutristi huuliaan ahdistuneena.
“Mitä me teemme?” henkäisin. Puristin kämmeneni nyrkkiin, vähän kuin Jake. Minusta tuntui, että ratkeaisin, ei taas…
Carlisle vastasi kysymykseeni.
“Minusta meidän täytyy vain odottaa. Meiltä puuttuu liikaa tietoja, emme voi muuta. Pysyttelemme Forksissa, kunnes tiedämme enemmän.”
Kaikki nyökkäsivät myöntyvästi.
Jacobin ja minun katseemme kohtasivat hetkeksi. Hänen mustat kulmakarvansa olivat lukkiutuneet tummien silmien ylle. Hänen silmänsä harhautuivat Nessieen, joka oli sulkenut silmänsä. Jaken kasvoista heijastui kaikki se äänetön kauhu ja huoli, jotka tiesin paistavan omilta kasvoiltanikin.
Hän näytti niin kauhistuneelta, että ryntäsin halaamaan häntä. Jacob veti minut kiivaaseen halaukseen.
“Ei taas”, hän kuiskasi korvaani. “En voi uskoa, että tämä tapahtuu taas.”
Puristin silmäni tiukasti kiinni haudatessani kasvoni hänen kainaloonsa.
-
13. Kilpailija
Jacob
Ei. Voinut. Olla. Totta!
Minulla oli muutenkin ollut paha viikko menossa. Olimme kökkineet koko tuskastuttavan viikon talon liepeillä, kukaan ei ollut poistunut minnekään, paitsi metsästämään silloin kun oli pakko. Koko perhe oli varpaillaan ja Nessie kauhean hiljainen ja sulkeutunut. Häntä pelotti, näin sen kyllä. Luulisin kylläkin, että hän pelkäsi toisten puolesta, ei itsensä.
Minuakin tietysti pelotti, lievästi sanottuna. Tuntui epäreilulta, että sama kaava toistui taas, kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Mutta toisaalta, sitä niiltä niljakkeilta nyt saattoi odottaakin.
Minä en voinut päästää Nessietä hetkeksikään silmistäni, vartioin häntä kuin mielipuoli. Mitä muutakaan olisin tehnyt? Olisinko muka vain nauranut ja rallatellut: “hei, Volturit ovat jälleen tulossa tapaamaan meitä, luultavasti pahat mielessään, mutta ei se mitään….”?
Niin, minulla oli ollut ahdistava viikko.
Ja sitten vielä tämä.
“Mitä sinä täällä teet?” tiuskaisin turhankin ilkeästi pojalle, jolle olin juuri avannut oven.
“Hei vain sinullekin, Jacob”, Nahuel sanoi kohteliaan huvittuneesti päästäessäni hänet peremmälle.
Minä ristin käteni puuskaan rinnalleni, katsoen häntä leukaperät kireinä. Oli Nahuel käynyt toki ennenkin meitä tapaamassa, viimeksi varmaan noin kolme vuotta sitten. Olin kyllä tajunnut saman kuin muutkin: Nessie oli Nahuelille ainoa naispuolinen ihmisvampyyri, joka ei ollut hänen oma sisarensa.
Toisin sanoen mahdollinen puolisoehdokas.
Ei siinä vielä kaikki, Nahuelin täytyi olla vielä niin komeakin! Katsoin hänen kauniin tummanruskeaa ihoaan, mustia letitettyjä hiuksiaan ja tiikinruskeita silmiään, enkä voinut väistää pientä kateuden pistosta häntä katsoessani.
Samassa Nessie kurkisti portaikon yläpäästä.
“Nahuel, hei!” hän huudahti ja liisi portaikon kaidetta pitkin rutistamaan poikaa.
“No hei, Nessie!” Nahuelkin riemuitsi ja hymyili maireasti paljastaen vitivalkoiset hampaansa. Irvistin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan.
“Saanko kysyä, mitä sinä oikein täällä teet?” yritin kysyä ystävällisesti. En onnistunut.
“Tulin katsomaan Nessietä”, hän sanoi kuin asia olisi itsestään selvä ja kietoi oikean käsivartensa rennosti tytön hartioille. Nessie hätkähti hampaideni kalahtaessa äänekkäästi yhteen.
Ja sillä tavalla tunnit matelivat eteenpäin. Istuimme olohuoneen sohvilla yhdessä Carlislen ja Esmen kanssa; Jasper, Alice, Blondi ja Emmett olivat jossain hemmetin kuusessa ja Denalit metsästämässä. Edward ja Bella olivat lähteneet jo pari päivää sitten viettämään hääpäiväänsä Esmensaarelle jälleen, pitkään kestäneen suostuttelun tuloksena. Oli ollut miltei mahdoton tehtävä saada Bella eroon Nessiestä.
“Emme me voi lähteä tällaisena aikana! Entäs Volturit?” hän oli väittänyt vastaan hampaat irvessä.
“Bella, te voitte lähteä ihan rauhassa. En ole nähnyt mitään poikkeavaa, eivät he ole tulossa ihan lähiaikoina”, Alice oli vastannut sohvankulmalta.
Nessie oli siirtynyt Bellan eteen ja hymyillyt urheasti.
“Äiti hei, minusta olisi hyvä, että menisitte pitämään vähän hauskaa isän kanssa. Kyllä me pärjäämme.”
“Minä pidän Nessiestä huolen”, olin vakuuttanut.
Samassa Nahuel herätti minut muisteluistani.
“Mitä? Taasko?” hän ähkäisi epäuskoisesti.
Carlisle nyökkäsi.
“Emme tiedä heidän syitään tällä kertaa.”
Nahuel vilkaisi Nessietä, joka nojasi sohvatyynyyn hiljaisena.
“Tarvitsetteko te taas apua? Voin kyllä jäädä…”
“Kiitos, mutta ei kiitos”, keskeytin ja mulkaisin häntä avoimen vihamielisesti. En kyllä antaisi hänen jäädä tänne vokottelemaan tyttöystävääni, sillä sehän hänen päämääränsä oli: Nessie. Tietysti. Senhän näki idioottikin.
Nessie tuijotti minua tuohtuneena, selvästi kiukustuneena epäystävällisestä käytöksestäni. Höh.
“Nahuel, saat jäädä tänne jos vain haluat”, hän korjasi ja yritti vääntää hymyn kasvoilleen. Nahuel vastasi virnistyksellä.
Mustasukkaisuus. Inhosin sitä. Enkö ollut kokenut sitä jo ihan tarpeeksi niinä hulluina aikoina, jona olin vielä rakastunut Bellaan? Ilmeisesti en.
Tuijotin täriseviä käsiäni ja yritin hillitä sitä mielipuolista raivoa, jota tunsin tuota poikaa kohtaan.
***
“Odottakaa hetki, tulen ihan kohta!”
Katselin Nessien loittonevaa selkää hänen kadotessaan metsän syvyyksiin. Hän oli unohtanut kännykkänsä kotiin ja lähti nyt hakemaan sitä, muistaen Bellan pyynnön pitää puhelin lähettyvillä.
En ollut ainoa, joka seurasi hänen sulavaa menoaan.
Nahuel tuijotti häntä lumoutuneena, suu huomaamattaan auki. Samassa hän näki katseeni. Poika virnisti minulle päin naamaa.
“Nessie on oikea kaunotar, eikä vain? Hänen hiustensa sävy on uskomaton, erikoisen kuparinruskea… Ja ne silmät…”
“Niin, tiedän kyllä. Lisäksi hän sattuu olemaan varattu”, murisin hampaideni lävitse.
Nahuel naurahti.
“Ainahan sitä voi haaveilla. Minulla ja Nessiellä olisi kyllä enemmän yhteistä. Me kun olemme samanlaisia. Samat voimat, sama sydän, sama ruokavalio… Se olisi paljon helpompaa kuin seurustella valtavan, karvaisen suden kanssa.”
Katsoin käsiäni. Ne tärisivät jälleen.
“Pysy hänestä kaukana”, ärähdin hiljaa.
“Tai mitä?” Nahuel hymyili viileästi.
Koko ruumiini tärisi. Astuin askeleen häntä kohti.
“Muuten”, huomasin kuiskaavani, “muuten minä tapan sinut.”
Nahuelin silmät siristyivät. Hänkin astui askeleen minua kohti.
“Sen kun, rakki. Nessie varmasti tykkäisi.”
Pysähdyin siihen paikkaan. Nessie.
Suljin hitaasti silmäni ja keskityin kaikin voimin häneen. Ei, en tappaisi ketään, josta Nessie pitäisi…
En minä ollut murhaaja.
“Sillä lailla, Jacob”, Nahuel naureskeli.
“Etkö sinä tiedä, mitä leimautuminen tarkoittaa? Minä ja Nessie kuulumme yhteen, olemme sielunkumppaneita. Hän on minun”, ähkäisin. Yritin saada lämpöä raajoistani katoamaan, tärinän loppumaan…
“Kuinka vain”, Nahuel kuului sanovan.
Samassa erotimme jonkun lähestyvän kovaa vauhtia. Avasin silmäni.
“Löysin sen vihdoin. Olinkin jättänyt sen Alicen huoneeseen”, Nessie voivotteli putkahtaessaan nuorten kuusien välistä posket punaisina, sydän rasituksesta kiihtyneenä. Hän siirtyi viereeni.
Tyttö katsoi huolestuneena minua, ja siirsi sitten katseensa Nahueliin.
“Onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi epäröivästi.
“Voi, on. Minä ja Jacob ehdimme jo lähentyä tässä joutessa”, Nahuel sanoi huvittuneesti ja soi tytölle loistavan hymyn.
“Hienoa”, Nessie hymyili, mutta katseli vielä minua kysyvästi. Pakotin huulilleni hymyn.
“Ei hätää”, kuiskasin käheästi. “Kaikki on hyvin, kunhan olet siinä.”
-
Ja hahhah, leikinpä vähän ilkeää ja laitan tästä edespäin vaan YHDEN luvun kerralla! ;D No joo, muuten nämä kyllä menee liian nopeasti, joten niin. :) Kommenttia kiitos! ♥
-
EIEIEIEIEIEIEIEIEIEIEI!!!!!
Mä kuolen, ihan oikeesti! MÄ KUOLEN :-\
Sun on pakko pistää kaks lukua kerralla,
siis ihan pakko.. Mulla on vieroitusoireita tästä :-X
Tää on niin hyvä ficci.. Eieieieieieiiii..
Tehdään mielummin niin, et laitat yhden luvun
kerralla, mut kaks kertaa päivässä ;)
Muuten mä kuolen ja sä et halua olla vastuussa
siitä, eikö? ;D
Mut JATKOOO :)
♥:llä, Candy
-
Candy puki ajatukseni sanopiksi.. ((: Et sää saa leikkii ilkeetä! Sun pitää olla tosi kiltti ja laittaa KOLME lukua kerralla.. tääl on nimittäin toinen riippuvainen.. ;) Jatkoa pian. Jooko?
-Nez
-
Eheeeei käy, ei makeaa mahan täydeltä! ;D
14. Epätoivo
Leah
“Se tyyppi ärsyttää minua ihan tahallaan!”
Jacob poimi maasta valkoisen, kuluneen kiven ja nakkasi sen kauas horisonttiin. Hän mulkaisi vihaisesti harmaata taivasta.
Käänsin katseeni tummasta merestä vieressäni istuvaan poikaan, joka jatkoi vaahtoamistaan jostain pojasta, joka kuulosti hienostosnobilta. Pakkohan se pojan täytyi hienostosnobia muistuttaa, jos hän muistutti yhtään sitä tyttöä.
Jacob kääntyi katsomaan minua otsa tyytymättömästi rypyssä.
“Kuunteletko sinä ollenkaan?”
“Kuuntelen kuuntelen, tosi mielenkiintoista.”
Jacob puuskahti ja heitti uuden kiven ilmaan.
“Niin varmaan. Hyvä kun et kuorsannut.”
Hymähdin ja käännyin tuijottamaan likaisia varpaitani. Upotin ne kivikkoiseen maahan.
En voinut uskoa, että olin päästänyt jonkun näinkin lähelle itseäni. Vuosia olin kierrellyt ympäri Amerikkaa ihan yksin, eläimen vaistoilla. Olin itsekin enemmän eläin kuin ihminen. Se oli hyvä; eläimen ei tarvinnut muistella, ei ajatella.
Vielä vähemmän olisin uskonut, että se oli ollut Jacob, joka nosti minut takaisin ihmisten ilmoille. Jacob!
Hän oli kyllä kiltti, se minun täytyi myöntää. Päivittäin hän oli tullut minua katsomaan ratkeamiseni säikäyttämänä. Purin hampaitani yhteen; minua suututti, että olin ollut niin heikko.
Jake oli minulle läheisin ihminen tällä hetkellä. Pidin häntä jonkinlaisena ystävänäni, ei minulla muita ystäviä ollutkaan.
Joskus oli ollut. Olin ollut ystävien piirittämä, mehiläiskuningatar. Aikana, jona olin ollut vielä ihan tavallinen ihmistyttö pienine murheineen.
En tällainen mutantti.
Jacob rykäisi varovaisesti. Kohotin hätkähtäen katseeni. Hän katseli muualle.
“Kuinka… kuinka Sethin kanssa menee?”
“Ihan hyvin kai. Nähtiin pari päivää sitten”, vastasin jähmeästi.
“Hyvä. Entä… tietääkö Sam, että olet täällä?”
Kasvoni vääntyivät väkisinkin hallitsemattomasta tuskasta. Käänsin kasvoni poispäin, mutta ehdin huomata Jacobin anteeksipyytävän ilmeen. Häntä kadutti kysymyksensä, hän tiesi tuskani.
En minä sitä halunnut.
En tahtonut olla heikko. Minua suorastaan inhotti ihmisten sääliä huokuvat katseet, joita sain osakseni missä vain kuljinkin. Siksi minusta oli tullutkin tällainen erakko.
Elämäni olisi saattanut olla ihan erilainen, jos en olisi ikinä rakastunut Sam Uleyyn. Onnellinen.
Kaikki oli jo liian myöhäistä.
“Kai hän tietää”, kivahdin. “Tuskin edes kiinnostaa.”
Jacob laski käsivartensa lohduttavasti olkapäilleni. Hätkähdin, mutten kavahtanut kauemmas.
Kosketus tuntui… hyvltä. Inhimilliseltä.
Äkkiä janosin lisää.
Läheisyyttä. Tunnetta, että joku välittäisi minusta.
Tietenkin tiesin, ettei se onnistuisi Jacobin kanssa. En edes halunnut sen menevän niin, enhän minä pitänyt hänestä ollenkaan sillä tavalla. Sitä paitsi, hän ei voisi ikinä tehdä sitä sille ärsyttävälle sekasikiölle, jota kutsuttiin Nessieksi.
Merihirviöksi. Osuva nimi.
Inhosin häntä, niin kuin myös muita Culleneita. Tyttö oli niin täydellistä ja kohteliasta kuin vain kykeni. Ei ikinä väittänyt vastaan.
Lellikki. Neiti Täydellisyys. Hienostelija.
Ja pahinta oli, että Jacob seurasi häntä kuin pässi narussa.
Kyllä minä häntä silti ymmärsin: leimautuminen saattoi viedä totaalisesti arvostelukyvyn.
Tiesin sen turhankin hyvin.
Samassa polttava suru ja viha täytti ruumiini. Kyyneleet kihosivat silmiini.
En välittänyt enää. Aaltojen pauhu, tuulen vinkuna, lintujen kiljunta sumentui taustakohinaksi.
Oli enää vain Jacob. Jacob, joka välitti minusta.
Epätoivoisesti painoin huuleni hänen huulillensa.
-
Apua! Mikä loppu.. Eieieieiii..
Voisitko huomenna pistää taas
kaks lukua? Pliis..
Mä en kestä! Tää on niin hyvä ficci,
oikeesti mä en selviä, jos huomennaki
tulee vaan yks luku :'(
Mutta jatkoo, vaikka vasta huomenna :D
♥:llä, Candy
-
HERRANJUMALA! mulla meni puolminuuttia tajuta toi viimenen lause! Jacob senkin rakki :(
oijoijoi ihanaa etten lukenu eilen ollenkaan niin oli nyt 3 lukua ♥ :D
mut HÖH, 1 luku kerrallaan :< mut saapa lukee pidempään :)
-
OMG. Leah suuteli Jakea. Voi kun todella toivoisin, että Leah löytäisi jonkun itselleen, eikä pilaisi Jaken ja Renesmeen suhdetta. On niin ihanaa lukea ficcejä Renesmeestä ja Jacobista.
Tekstisi on tosi hyvää ja odotan jo innolla uutta osaa!! Toivottavasti se tulee pian :)
-LL
-
Oho. Siis Leah ja Jacob? Nyt meni kyllä oudon puolelle :/
muuten hyvä jatko, vaikka siitäNahueltyypistä en tykkääkään (:
jatkoa milloin??
kiitoksia ♥
-
Vitsi ku tuo Nahuel on BEST!
Oho. Siis Leah ja Jacob? Nyt meni kyllä oudon puolelle :/
Minä arvasin tämän! Minä tiesin! ;D ;D Mutta on samaa mieltä. Kunnon draamaa..
Luin kaikki putkeen ja toivon jatkoa!
-
Kiitos taas kommenteista! <3 Ja ei käy, yksi luku päivässä vain! Muuten menee kaikki luvut liian nopeasti. :(
15. Tunteita
Renesmee
Olin lukemassa äidin kirjoja mökkimme pehmeällä sohvalla, kun äkkiä ovi pamahti auki ja Jacob rynnisti sisään kädet tunnekuohusta täristen. Hän näytti hyvin järkyttyneeltä.
Leah ja Nahuel seurasivat häntä. Leah oli oma kylmä itsensä. Hän vilkaisi minua halveksivasti, ennen kuin käänsi katseensa ikkunaan.
Nahuel suhahti luokseni ja rutisti minut syliinsä. Jäykistyin.
“Voi Nessie, sanon tämän raskain sydämin. Jacob ei ole sinun arvoisesi. Valita nyt hän mieluummin kuin sinä! Sinähän olet tuhat kertaa parem…”
Rimpuilin irti ja kohtasin pojan katseen.
“Mitä sinä nyt oikein selität?” ihmettelin.
Ennen kuin Nahuel ehti vastata, Jacob tönäisi hänet kauemmas turhankin kiivaasti ja tarttui käsiini. Katsoin huolestuneena hänen mustiin silmiinsä, joissa oli mielipuolinen tuike.
“Nessie, en minä…” Jacob aloitti, mutta nyt Nahuel keskeytti hänet.
“Nessie, sinun täytyy kuulla totuus! Sinun täytyy saada tietää, millainen Jacob oikeasti on. Minä näin, kuinka hän ja tuo tyttö suutelivat La Pushin rannalla. Olen niin pahoillani! Jacob on oikea idiootti.”
Tuijotin eteeni sanattomana. Minua heikotti, tuntui kuin olisin saanut mojovan iskun vatsaani. Näkökenttäni sumeni.
“Onko se totta?” kuiskasin värittömästi. Rukoilin mielessäni että hän vastaisi kieltävästi, ehkä nauraisi hauskalle pilalle. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin kuolemanvakavat.
Se oli väärin. Ei minun Jakeni kuulunut olla surullinen.
“Voi Nessie”, hän voihkaisi. Ilme oli tuskaa täynnä. “Nahuel puhuu osittain totta.”
Yksinäinen kyynel vieri pitkin poskeani, hajosi lattialle. Vatsanpohjassani vihlaisi kipeästi.
Olin ollut niin naiivi.
“Nessie, kuuntele minua! Sinun täytyy tietää, etten minä sitä halunnut. Se ei merkinnyt mitään! En tiedä, kai se oli joku Leen oikku, mutta sinun täytyy uskoa minua. Rakastan sinua, ainoastaan sinua, mikään muu ei merkitse minulle yhtään mitään. En kestä tätä, et saa olla surullinen!” hänen äänessään oli mielipuolista epätoivoa.
Kurkistin varovaisesti ripsieni takaa hänen kasvojaan. Ne olivat kuin kivun vääristämät. Silmät olivat kosteat. Hän nyyhkäisi.
Se oli aivan liikaa. En voinut kestää tuota ilmettä. Jacob oli iloinen ihminen, ei surullinen.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen rintaansa vasten.
“Jake, minä uskon sinua. Älä kiltti ole surullinen, en kestä sitä”, mumisin häntä vasten.
Jake hautasi kasvonsa hiuksiini. Sitten hän kiskaisi minut ilmaan ja suuteli huuliani kiivaasti, melkein väkivaltaisesti.
Vastasin samalla mitalla takaisin. En välittänyt katsojista, en olisi välittänyt, vaikka koko maailma olisi seurannut meitä.
Sillä Jacob oli siinä, ja me kuuluimme yhteen. Oli se ja sama, mitä Nahuel oli sanonut. Uskoin Jakea.
Käsitin, että me tosiaan kuuluimme toisillemme ikuisesti. Kaikki epävarmuuteni katosi, lämpö täytti sisimpäni.
Jacob oli minun.
“Yök”, joku ähkäisi vaimeasti. Kohtasin Leahin inhoavan katseen.
Samassa väkevä tunne täytti minut. Hyppäsin Jacobin sylistä alas ja lennähdin tuon tytön eteen. Tunsin raivon punaavan poskeni, kiristävän hampaitani. Miksi hän oli tuollainen?
“Mikä sinua vaivaa? Miksi olet niin ilkeä?” sähähdin päin hänen likaisia kasvojaan. “Miksi sinä haluat kiusata minua?”
Leahin silmät siristyivät.
“Miksikö?” hän toisti. “Ehkä siksi, että inhoan sinua. Inhoan koko perhettäsi, mutta sinä viet kyllä kunniapaikan. Olet tekopyhä, hienosteleva sekasikiö, joka saa kaiken, mitä vain pyytääkin. Lellikakara!”
Tuijotin häntä silmät pyöreinä. Raivo oli kadonnut, tilalle oli astunut alakuloisuus. Painoin pääni ja pidättelin kyyneliä.
“Leah, suu kiinni”, Jacob murahti. Hän oli tullut seisomaan vierelleni.
Mutta Leah ei ollut lopettanut vielä.
“Lisäksi olet niin hemmetin naiivi ja lepsu, että oikein nolottaa. Jacob voisi valehdella olevansa vaikka Kiinan keisari, ja silti sinä uskoisit joka sanan. Säälittävää!”
Vilkaisin anovasti hänen silmiinsä, jotka olivat kiihtymyksestä kirkkaat.
“Leah kiltti, en…”
“Hah, taas sitä mennään! Älä edes sano nimeäni, se kuvottaa minua. En välitä paskaakaan sinusta tai muista verenimijöistäsi. Parempi olisi, ettei sinua olisi ikinä syntynytkään!”
Pidätellyt kyyneleeni vuosivat yli ja lämpimät kyynelnorot virtasivat kasvoilleni. Minulta pääsi nyyhkäisy.
Olinko tosiaan noin kamala? Tuo tyttö vihasi minua sydämensä pohjasta, vaikken ollut tehnyt hänelle yhtään mitään! Minusta tuntui kamalalta.
Leahin katseessa ei näkynyt pienintäkään katumusta. Hän näytti… voitonriemuiselta.
“Leah, turpa kiinni! Vaikka oletkin tuollainen katkera, tunteeton erakko, ei sinulla ole oikeutta purkaa sitä Nessieen!” Jacob puuskahti vihaisena. Hän hieroi käsivarsiani rytmikkäästi.
Leah hätkähti. Huomasin hänen ilmeensä sulkeutuvan, verhoutuvan takaisin ilmeettömäksi naamioksi.
Ryntäsin hänen ohitseen ulko-ovelle vilkaisemattakaan taakseni. Pyyhkäisin kiukkuisesti märkiä silmiäni kämmenenselälläni kiitäessäni aukean poikki kohti tummanvihreää puiden rivistöä. Jacob ryntäsi perääni.
Hetken päästä hidastin huokaisten vauhtiani, mutta Jacob kulki edelleen perässäni.
“Minne mennään?” hän kysyi.
“Ukin luokse”, vastasin väistellessäni puiden oksia. Halusin pois täältä, halusin viettämään rauhallista iltaa ukin kanssa…
Kai minä vähän kapinoin. Halusin pois turvallisimmalta vyöhykkeeltä, perheeni luota.
Minulla oli ikävä äitiä ja isää. Kova ikävä.
Samassa kuulin tutun ratkeamisen äänen, ja hetken päästä punaruskea susi saavutti minut, kulki vierelläni. Katsoin sitä mietteliäänä.
“Kuule Jake”, sanoin hieman arastellen, “mitä sanoisit, jos tulisin selkääsi?”
Jacob käänsi valtavan päänsä minua kohti silmät suurina. Samassa häneltä pääsi äänekäs, haukahteleva nauru, joka kajahteli sankassa metsässä. Punastuin.
“Ei sitten”, kuiskasin nolona. “Se…”
Mutta Jake oli jo pysähtynyt. Hän tarttui hampaillaan paidanhelmaani ja kiskaisi minut hellästi luokseen. Kipusin arastellen, punaruskeasta turkista tukea ottaen, korkealle hänen suunnattoman suuren selkänsä päälle.
Tirskahdin.
“Tunnen itseni taas ihan kakaraksi”, hymyilin kietoessani käteni hänen valtavan kaulansa ympärille, painaen leukani hänen korviensa väliin. Jacob naurahti käheästi ja singahti sitten uskomattomaan vauhtiin.
Maisemat suhahtelivat silmissäni, sekoittuivat vihreäksi sumuksi. Pidin Jakesta lujasti kiinni ja hymyilin onnellisena. Unohdin Leahin, unohdin Volturit.
Oli vain minä ja Jacob kiitämässä vapaina metsän sydämessä.
***
“Hei Nessie, odotapa vähän.”
Vilkaisin Jacobia olkani ylitse kysyvästi. Olin ollut jo valmis lähtemään kotiin.
Minulla oli ollut oikein mukavaa ukin luona. Suekin oli ollut paikalla, ja me neljä olimme katsoneet urheiluottelua ukin liian ahtaalta sohvalta. Hän oli kyllä ehdottanut jotain elokuvaa joka saattaisi olla enemmän mieleemme, mutta minä olin käskenyt hänen lopettaa höpöttämisen, tämä kelpaisi ihan hyvin. Jacob oli sammuttanut valot, ja vaikka en nyt niin urheilusta piitannutkaan. Oli ollut mahtavaa vain istua siellä heidän kanssaan television loisteessa.
Aika oli kuitenkin venähtänyt pitkäksi ja nyt oli jo myöhä, miltei yö. Lisäksi satoi, niin kuin aina. Pisarat kastelivat minut ja liimasivat hiukseni ja vaatteeni kiinni ihooni. Suoraan sanottuna halusin nopeasti kotiin, suojaan katon alle.
Jake huomasi kärsimättömyyteni. Hänen t-paitansa oli liimautunut kiinni ihoon, myötäillen vaikuttavia lihaksia sen alla. Hänestä huokui höyryä ilmaan katulamppujen valossa. Pisarat liukuivat pitkin hänen kasvojaan, valuivat kaulaa alas…
“Eikö voitaisi mennä kotiin?” nurisin. Silti vain tuijotin häntä, varmasti tulipunaisena.
Jake naurahti käheää nauruaan.
“Etkö halua nähdä yllätystäsi?” hän kiusoitteli lempeästi.
Minä räpäytin silmiäni.
“Mitä yllätystä?” ihmettelin.
Sanaa sanomatta hän tarttui minua kädestä ja kuljetti pitkin jalkakäytävää, katulamppujen keltaisen valon ympäröimänä. Pysähdyimme erään talon eteen.
Talo oli ukin talon kopio, tosin erivärinen. Se oli hennon vaaleansininen, melko suuri puutalo. Siinä oli terassi ja kaksi kerrosta.
Katsoin Jakea hämmentyneenä…
“Mitä me täällä tehdään?” utelin.
Jake kaivoi leikattujen farkkujensa taskuja ja veti esiin avaimen. Hän ojensi sen minulle,.
“Olkaa hyvä”, hän pilaili tehden kunniaa.
Mulkaisin hänen läpimärkää olemustaan.
“Jacob Black, voisitko selittää minulle, mitä me oikein teemme täällä, miksi ojensit tuon avaimen ja miten tuo talo tähän liittyy?”
“Siten, että sinä satut omistamaan tuon talon. Edward esitti vaatimattoman pyynnön, ja Alice ryhtyi hommiin. Olen odottanut sopivaa tilaisuutta kertoa sinulle. Nyt pystyt tavata Charlieta enemmänkin”, Jake totesi tyynesti.
Tuijotin häntä äimistyneenä.
“Uskomatonta!” ähkäisin.
Jacob vain hymyili aurinkoisesti.
“Haluatko vilkaista sisältä?”
“Arvaa vaan!” huikkasin, sillä olin jo matkalla. Työnsin avaimen oven lukkoon ja avasin oven.
Talo oli sisältäkin suunnilleen samanlainen kuin ukilla. Esme oli varmaan kalustanut sen; olohuoneen seinälle oli kiinnitetty valtava taulutelevisio ja sen ympärille oli koottu muhkeita, vaaleanvihreitä sohvia. Keskellä oli lasinen sohvapöytä. Keittiössä oli ruokailupöytä neljällä tuolilla, kaapit oli maalattu pirteän keltaisiksi. Seinät olivat vaaleansiniset.
Käännyin katsomaan Jacobia, joka seisoi oviaukolla minua katsellen.
“Onko… onko tämä tosiaankin minun?” änkytin järkyttyneenä.
“Joo, sanoinhan sen jo. Tai siis, ei tämä mikään pysyvä koti ole, mutta täällä tämä on aina sinua varten, kun haluat Charlien luokse. Sinulla ei ole samanlaista tunnistusvaaraa kuin meillä muilla vielä pitkään aikaan.”
“Vau!” puuskahdin. Minua hymyilytti.
Jacob vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Sade ropisi kattoa vasten.
“Kello on kyllä jo aika paljon, ja sinä olet ihan märkäkin… Kyllä me voisimme tännekin jäädä?” Jake totesi ääni loppua kohti nousten, ikään kuin kysyen. Hän oli ihan punainen.
Minäkin punastuin, mutta jäin silti pureskelemaan ajatusta.
Nyt minulla, meillä, oli kokonainen talo itsellämme. Isä ja äiti olivat vielä Esmensaarella, Leahista ei ollut enää haittaa ja ukkikin oli varmaan jo nukkumassa.
“Entä muut?” kysäisin mahdollisimman rennosti.
“No, minä… minä lähetin Alicelle jo viestin”, Jake myönsi nolona.
Vastahakoinen hymy levisi kasvoilleni.
“Vai niin sinä teit”, totesin huvittuneena. Hän vain katsoi minua.
Mutristin huuliani. Minua nauratti, mutta samalla kutkuttava jännitys kipristeli vatsaani. Ilmoille pääsi hermostunut naurahdus.
“Minua väsyttää. Missä minä nukun?”
Jacobin silmät levisivät, mutta samassa hän sai itsensä kuriin ja köhi kurkkuaan.
“Ehkä yläkerrassa?” hän pihisi.
“Selvä”, sanoin ja lähdin kapuamaan portaita pitkin yläkertaan. Jake ryntäsi perääni.
Avasin samaisen huoneen oven, jossa kohtaa oli äidinkin huone ukin luona. Henkäisin ihastuksesta.
Huoneen seinät olivat syvänsiniset ja niitä pitkin kiemurteli valojohtoja, joista jokainen lamppu oli erivärinen. Seinää vasten oli kirjoituspöytä ja lattialla oli valtava stereolaitteisto, varmaankin isältä. Lattia oli suklaanruskeaa puuta.
Minun sänkyni oli samassa kohdassa kuin äidinkin huoneessa. Se oli aika iso ja muhkea, samaa vaaleansinistä väriteemaa kuin muutkin talossa. Alice, tai kuka lie olikaan sisustanut tämän talon, oli varmasti tiennyt valitsevani tämän huoneen omakseni.
Me molemmat seisoimme vaivautuneena oviaukolla. Vilkaisin sivusilmällä hänen suuntaansa, mutta hän teki täsmälleen samoin. Hymyilimme noloina.
“Kuule Nessie”, Jacob sanoi kattoa katsellen, “minä voin kyllä mennä sohvalle nukkumaan, jos haluat. Vaikka minä… olenkin joskus vähän päällekäyvä, niin en minä…”
Vaiensin hänet kietomalla käteni hänen kaulaansa ja suutelemalla hänen nenänpäätään. Hän kiersi heti kätensä vyötärölleni.
“Tyhmä poika”, kiusoittelin lempeästi. “Totta kai sinä nukut täällä. Minä vaadin sitä.”
Jacob hymyili rakasta, lämmintä hymyään, ja painoi sitten kiivaasti pehmeät huulensa omilleni. Suljin silmäni.
-
aaaaaaaaaawww ♥ :D ei voi muuta sanoa!
argh toi hemmetin leah >:(
-
Minulle käy hyvin 1 luku päivässä voisi tulla harvemminkin. Tämä kestäisi kauemmin. ;)
Ihana toi loppu. Just Culleneiden tyyliä ostella taloja pitkin maailmaa...
Jotenkin Leah on sellainen että minun tekisi mieli lohduttaa häntä..
Mutta jatkoa! <3
-
Oi, ihanaa ♥
Tää oli niin ihana luku!
Ehkä mä voin nyt hyväksyä, et
näitä tulee yks per päivä.. Tää
vaan oon niin mahdottoman ihana
et lukis vaikka viikon putkeen :D
Toi Leah on kyl vähän ärsyttävä, mut
toisaalta kyl sitä kohtaan on pakko
tuntee vähän myötätuntooki..
Ja Jacob on niin ihana ♥.. Yhtä
ihana ku sen vatsalihakset ;D
Jokatapauksessa jatkoo pian, kiitos :)
♥:llä, Candy
-
Nyt sanon jotain, mitä en kuvitellut itseni ikinä sanovan...Go Jacob!
siinä se tuli, nyt en sano enää mitään tuohon suuntaan.
ihana luku oli taas kerran, hyvä kun Nessie jätti sen Nahuelin sinne yksin,
se sais mennä yhteen vaikka Leahin kanssa, molemmat sellasia gängtyyppejä (;
jatkoa toivottavasti mahdollisimman pian.. ?
kiitoksia ♥
-
Anteeksi, tänään en ehdi laittaa uutta lukua! :( Huomenna laitan sitten kaksi! Lupaan!
-
Ihania lukuja on taas ollut!
Helvetin Leah ja Nahuel! Odotas... Leah ja Nahuel... Tuleeks niistä pari? Se olis aika siistii! No, kirjoittaja päättää.
Ihanaa, tuskin maltan odottaa huomista!
Anaid
-
Anteeksi, tänään en ehdi laittaa uutta lukua! Huomenna laitan sitten kaksi! Lupaan!
Parempi olis tai min tulen ja laitan ne luvut sun puolestas.... ;D
-
Tässä 16.luku, olkaa hyvät! ;D
16. Erilainen aamu
Jacob
Heräsin helmenharmaaseen aamuun. Silmäni kohdistuivat uskomattomaan näkyyn.
Nessie nukkui vieressäni vatsallaan, vienosti tuhisten. Kupariset kiharat olivat valuneet paljaalta selältä tyynylle, sotkeutuneet takkuiseksi vyyhdiksi. Hänen täyteläisillä huulillaan välkkyi hymy.
Minä vain tuijotin häntä. En ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista, yhtä täydellistä olentoa kuin hän.
Pienen ikuisuuden jälkeen nousin huokaisten sängyltä ja raahustin alakertaan. Avasin jääkaapin oven ja keräsin ruoka-aineita pöydälle. Tein itselleni voileipiä ja istuuduin pyöreän pöydän ääreen syömään. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi.
Yläkerrassa Nessien kännykkä alkoi tärisemään, kuulin hänen voihkaisevan hiljaa.
“Hei äiti”, hän haukotteli.
“Hei. Herätinkö sinut? Anteeksi.”
“Ei se mitään, ihan hyvä vain. Mitä kuuluu?”
“No on meillä ollut hauskaa, mutta entäs sinä sitten? Tiedätkö jo sinä siitä, krhmm…” Bella vaikeni epäröiden.
“Tiedän, olen täällä nytkin. En olisi ikinä uskonut, että ostatte meille talon! Kiitos!”
Bella oli hetken hiljaa. Sitten hän mutisi: “minä en kyllä tiennyt koko jutusta, Edward sen keksi. Ja minusta se on sinun talosi, ei…”
Siihen mennessä olin jo kiivennyt takaisin yläkertaan. Ojensin käteni, ja Nessie laski kännykän kämmenelleni. Hän tuijotti paljasta ylävartaloani kiinteästi. Peiton hän oli käärinyt ympärilleen.
“Terve Bells”, tervehdin oikein herttaisesti. “Koskas olette tulossa takaisin päin, vai oletteko liian kiinni toisissanne?”
“Hauskaa, Jake. Ihan tiedoksesi, olemme tulossa tänään”, Bella tuhahti.
“Mahtavaa. On ollut ikävä.”
“Niin meilläkin teitä. Alice kertoi Nahuelinkin saapuneen Forksiin?”
“Joo. Nessietä katsomaan”, murahdin. Nessie hymyili tietäväisenä.
“Kuulin, että sinulla oli Leahin kanssa joitain hankaluuksia.”
“Kuulet tosi jänniä juttuja.”
“Älä viitsi! Tiedät, että minua kiinnostaa!”
“Niin, tiedän. Se juttu on jo selvitetty”, vastasin. Olin kyllä edelleen järkyttynyt siitä suudelmasta. Niin kuin Nessiekin.
“No hyvä. Entä…” Samassa luurin toiselta puolelta kuului Edwardin ääni.
“Kulta, meidän täytyy lähteä nyt”, hän sanoi hiljaisella äänellään.
“Ai, selvä”, Bella vastasi, ja puhui sitten minulle ja Nessielle - kyllähän hänkin kuuli - : “minun täytyy nyt lopettaa. Nähdään pian!”
“Nähdään!” me vastasimme kuorossa.
Istahdin sängylle Nessien viereen ja kiersin käteni hänen vyötäisilleen. Nessie nojautui minua vasten.
“Oli aika hitonmoinen yö, vai mitä?” mumisin hänen hiuksiaan vasten. Tunsin hänen ihonsa lämpenevän.
“Niin”, hän kuiskasi ujosti.
“Jaa että ‘kiitos meidän talostamme?’”
Hän punastui entisestään. “Se tuli ihan luonnostaan, en minä…”
Hiljensin hänet painamalla sormeni hänen huulillensa.
“Minusta se oli mahtava idea. Entä sinusta?” kysyin naureskellen.
Nessie hymyili.
“Minustakin se oli hyvä idea. Mutta eihän me voida täällä asua, Forksissa?” hän mongersi sormiani vasten.
“Ostetaan oma talo, niin kuin Edwardilla ja Bellallakin. Ihan millaisen sinä vaan haluat”, lupasin silmät loistaen.
Nessienkin suuret, suklaanruskeat silmät hohtivat ja läikehtivät aivan kuin äidillään ennen vanhaan. Samassa hänen silmiensä valo kuitenkin sammui.
“Jos me edes elämme siihen asti”, hän henkäisi surullisesti.
Rutistin hänet lujasti syliini.
“Sinua ne kuvottavat loiset eivät saa, vaikka se olisi viimeinen tekoni”, murisin päättäväisesti. Nessie voihkaisi ja erkani minusta.
“Sitä minä juuri pelkäänkin! Parempi olisi, että te muut lähtisitte pakoon ja minä jäisin tänne yksin. Ehkä he sitten jättäisivät teidät rauhaan”, hän kuiskasi kiivaasti.
Minä tuijotin häntä äimistyneenä, sitten lähes tulkoon vihaisena.
“Nessie, älä ikinä, ikinä sano noin! Lupaa minulle!” älähdin.
Hän painoi kätensä poskelleni.
Ehkä se on ainoa keino.
“Ei se ole. Volturit haluavat Bellan, Alicen ja Edwardin myös”, muistutin. Nessie rypisti otsaansa tyytymättömänä.
Jacob, älä. Minut Aro haluaa.
“Sinua hän ei tule saamaan”, ärähdin hampaat irvessä. Käteni tärisivät.
Nessie silitti poskeani.
“Ei huolehdita siitä.”
Pudistin päätäni. “Ei, nyt kuuntelet. Emme voi jättää muita pulaan, mutta… sinä voisit päästä karkuun. Sinua ei voida jäljittää!” tajusin innoissani.
“Ei tule… kuuloonkaan!” Nessie kivahti silmät kipunoiden.
Välillemme laskeutui hiljaisuus. Aloin kiskoa farkkuja jalkaani.
Nessie hipaisi selkääni.
“Anteeksi Jake. Tiedän, että tarkoitit vain hyvää”, hän mumisi.
Käännähdin ja kohtasin hänen anteeksipyytävät, kauniit kasvonsa. Ilmeeni suli.
“Totta kai saat anteeksi, minun vikanihan se oli”, myönsin hypätessäni takaisin hänen viereensä. Nessie kiersi kätensä tiukasti vyötäröni ympärille ja painoi huulensa vatsalleni.
“Minä rakastan sinua”, hän hymisi.
“Minäkin sinua, ihan älyttömästi”, vastasin.
Hän alkoi suutelemaan rintakehääni, kaulaani, ja vaikka melkein tärisinkin onnesta, eräs ajatus kiusasi minua häiritsevästi.
Nessie ei ollut luvannut pysyä Voltureista erossa.
-
Nyt hieman Janen näkökulmasta!
17. Kostonhimo
Jane
“Tiedätkö, mitä haluaisin kaikista eniten? Kuolemaa. Kuoleman Isabella Cullenille. Kuoleman kaikille niille inhottaville keltasilmille! Minä vihaan heitä!” kiljuin.
Kaksoisveljeni Alec katseli huoneemme pienestä ikkunasta alhaalla vilisevää ihmismerta.
“Minäkään en pidä tästä. Tunnen itseni niin avuttomaksi… Olemme jämähtäneet paikoillemme sen Forksissa tapahtuneen jälkeen. Ikään kuin Aro olisi luovuttanut…” hän sanoi hiljaa.
“Ei Aro ole luovuttanut, älä puhu typeriä”, tiuskaisin Aroa puolustaen. Kunnioitin Aro Volturia suuresti; hän se oli ottanut minut ja Alecin hoiviinsa, löytänyt paikan kahdelle yksin maailmaan jääneelle orvolle.
Muistin ihmiselämästämme tuskin mitään. En tiedä, oliko meillä ollut vanhempia, oliko ollut sisaruksia. En tiedä, kuka ja milloin oli muuttanut meidät vampyyreiksi. Muistin vain sen raastavan kivun, joka poltti minua sisältäpäin ja sai kirkumaan kivusta.
Olimme maanneet tomuisella puulattialla pienessä, autiossa hökkelissä keskellä sakeaa metsää. Kukaan ei kuullut huutoamme. Meillä oli ollut vain toisemme. Alec oli pitänyt kädestäni koko elämäni luultavasti kauheimpien päivien ajan. Parin päivän päästä olimme saaneet jo uudet elämät.
Emme olleet tienneet mistään mitään. Kiertelimme kylästä kylään vastasyntyneen mielettömän verenhimon siivittäminä, tunkeuduimme ihmisten taloihin ja tapoimme heidät. Alec käytti aistienturruttamis-kykyään lapsiin, tappoi heidät lempeästi. Minä taas leikittelin omalla kipua aiheuttavalla kyvylläni aikuisia, nautin heidän pelostaan… Yleensä he kituivat kuoliaiksi.
Meistä olisi tullut sivistymättömiä villejä, ellei Aro olisi löytänyt meitä. Hän oli kohdellut meitä hyvin, saanut minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, korvaamattomaksi. Liityimme hänen sivistyneeseen kaartiinsa ja muutimme pysyvästi Volterraan. Tämä oli meidän kotimme: emme kaivanneet pois, emme tienneet toisenlaisista elämäntavoista.
Sitten tuli 2000- luku, ja Isabella Swan tutustui Edward Culleniin. Olin ollut ennen niin voittamaton, pelätty, ja sitten yksi rääpälemäinen, heikko ihmistyttö voitti minut, pystyi vastustamaan kauheaa kykyäni. Hänestäkin tuli vampyyri, ja kyvyllään hän pystyi suojaamaan muutkin kyvyiltämme.
Vihasin Isabella Cullenia. Enemmän kuin mitään muuta ikinä.
Alec avasi suunsa, mutta samassa erotimme jonkun kävelevän huonettamme kohti. Sisään astui Samantha, tämänhetkinen ihmiskokelaamme.
“Päivää, Jane ja Alec. Aro pyytää teitä saapumaan luokseen”, hän sanoi nöyrästi.
“Kiitos Samantha”, sanoin kohteliaan viileästi. Hän siirtyi tieltämme kävellessämme käsi kädessä hänen ohitseen jyrkälle kiviportaikolle. Kävelimme rauhallisesti eri käytäviä pitkin aina pääsalin oville asti. Alec avasi ne minulle, ja minä hymyilin hänelle iloisesti.
Saliin olivat saapuneet jo muutkin. Vampyyrinaisia ja -miehiä häälyi jutustelemassa keskenään, heidän nimiään en ikinä ollut vaivautunut selvittämään.
Felix ja Demetri seisoivat ovien lähettyvillä. Felix hymyili minulle flirttailevasti, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan.
Caius ja Marcus istuivat liikkumattomina valtaistuimillaan. Aro lähestyi meitä ilahtuneena, henkivartijat seuraten häntä parin metrin säteellä. Siinä ei ollut järkeä; Aroa ei uhannut täällä minkäänlainen vaara. Mitä he pelkäsivät?
“Jane-rakkaani, kuinka iloinen olenkaan tulostanne!” hän huudahti painaen suukon suulleni. Nauroin helisevää nauruani.
“Totta kai me saavuimme, isäntä. Mistä on kyse?”
Aro huokaisi ja pudisteli päätään.
“Voi rakkaani, maailmamme on muuttunut. Ne kaikki uudet asiat, jotka ystäväni Carlisle on minulle opettanut, joita nuori Edward ja Bella ravistelivat suloisella, hämmästyttävällä Renesmeellään… Niin paljon opittavaa, niin paljon opittavaa! Kuinka mielelläni olisinkaan tutustunut siihen paremmin.”
“Aro, Cullenit ovat vaaraksi koko vampyyrien yhdyskunnallemme. Mitä me oikein odotamme?” Caius sähähti.
Aro nosti kätensä ilmaan.
“Mutta veli-rakas, mitä todisteita meillä muka on? Olen nähnyt ja kuullut heidän ajatuksensa, ne ovat aukottomia. Hyvin erikoista heidän elämänsä kyllä on, mutta silti niin… kaunista. He ovat oppineet rakastamaan”, hän lausui mietteliäänä.
Felix yskähti. “Mestari, olen silti taistelun kannalla. He ovat loukanneet Volturien kunniaa!”
“Kaikki aikanaan, kärsimätön ystäväni. Vielä senkin aika koittaa.”
“Isäntä? Mikä on suunnitelmanne?” Alec kysyi viereltäni.
Kaikki tuijottivat Aroa odottavasti. Hän alkoi hitaasti perääntymään valtaistuimelleen, katse lukkiutuneena johonkin kaukaisuuteen. Hän pysyi paikoillaan monta minuuttia. Salissa alkoi kuulua hämmentynyttä supinaa.
Tuijotin Aroa - vaikken sitä ikinä kenellekään olisi myöntänytkään - huolestuneena. Mielessäni myllersi asioita, vaikkei tyyni ulkokuoreni yleensä niitä näyttänytkään.
Nämä kymmenen nöyryyttävää, hiljaista vuotta eivät olleet tehneet hyvää kellekään meistä. Kaikista vähiten Arolle.
Olin huomannut hänen pikkuhiljaa muuttuneen. Hänestä oli tullut hajamielinen, etäinen, ja vaikka tiesinkin että se oli vampyyreille mahdottomuus, niin silti - hänestä oli tullut vanha. Hän oli väsynyt.
“Aro?” Caius kähähti. Aro hätkähti horroksestaan.
“Voi anteeksi, mihin jäinkään… Aivan, Cullenit. Aion käydä tapaamassa ystävääni Carlislea pitkästä aikaa. Minulla on hänen perheelleen ehdotus.”
Väkijoukossa kohahti. Felix suhahti viereeni innostuneena.
“Mainiota!” hän huudahti.
“Voi sinua, Felix”, Aro nauroi pudistellen päätään. “Lähdemme rauhanomaisesti.”
Felixin suupielet venähtivät. Sallin hänelle pilkallisen hymyn. Hän kohotti minulle kulmiaan.
“Väitätkö, ettet muka haluaisi kostaa Bellalle?”
Silmäni siristyivät, ja suustani pääsi vihainen sähähdys.
Felix iski minulle jälleen silmää.
“Jos teet tuon vielä kerrankin, saat kärsiä”, kivahdin. Näin jo kuumia aaltoja hänen ympärillään, tuskapisteitä…
Alec tarttui käsivarteeni.
“Jane, älä viitsi”, hän pyysi hiljaa.
“Kaarti”, Caius kuulutti meidät sivuuttaen. “Valmistautukaa lähtöön.”
-
oi, 2 lukua<3 jacob on jotenki niin sulonen :D ja toi meidän talo, sulin sille :D
kiva lukee kans janen näkökulmasta :) hrrr, kuitenki tapahtuu jotain pahaa kun ne on forksissa ???
-
Kaks lukua.. Jei :D
Toi 16 luku oli ihana.. ♥
En eilen kerennyt lukea, mut
tänään tuleeki sitten taas uus luku :)
Eli jatkoo pian, kiitos ;)
♥:llä, Candy
-
Voi vitsi ihana toi 17 luku! On niin ihanaa lukea Janen näkökulmasta!
Mutta pidin kovasti. Mikäköhän tuo Aron ehdotus on? ???
Jatkoa toivon pian tulevan. Eikös jo huomenna?
-
Hoo, kiitos kommenteista! <3 Seuravaavaksi Eetulaisen. ;)
18. Tähtisumua
Edward
“Miksen minä saanut autoa?”
“Koska se oli minun hääpäivälahjani Edwardille. Ellei ole häitä, ei tipu lahjojakaan.”
“Bella, ole kiltti- siinä sinulle minun syntymäpäivälahjatoiveeni!”
“Mikset osta itse? Onhan sinulla rahaa.”
“Joo, mutta kun haluan sen lahjana!”
Katselin huvittuneena Jacobin ja Bellan leikkisää kinastelua flyygelini äärellä. Bellaa nauratti, kuten minuakin.
“Ei hätää, Jacob. Lupaan ostaa sinulle auton heti naimisiin päästyäsi”, lupasin.
Ja sitä te toki odotattekin innolla! Pitääpä heti mennä naimisiin, hän irvaili minulle ajatuksissaan.
“Olkaa hiljempaa!” Rose huusi olohuoneen sohvalta, jonne hän oli linnoittautunut Emmettin kainaloon. He katsoivat jonkin amerikkalaisen saippuasarjan uusintaa.
“Tietenkin, jos se vain on Teidän tahtonne”, Jacob lausui nöyrästi ja irvisti heti perään. Hän marssi ovet paukkuen, mahdollisimman kovaäänisesti keittiöön. Bella seurasi häntä, painaen matkalla suukon poskelleni.
Jacob on hirveä kakara, Rose murisi.
Käännyin suupielet nykien takaisin koskettimien ääreen. Siirtelin sormiani niiden pinnalla, etsiskelin eri sävelmiä, kunnes huomasinkin jo soittavani Bellalle säveltämää tuutulauluani, jälleen kerran. Yläkerrassa Esme kuunteli soittoani nautinnollisesti.
Ilmapiiri oli muuttunut paljon helpottuneemmaksi, toiveikkaammaksi, Alicen eilisen näyn ansiosta. Olin nähnyt sen itsekin hänen ajatustensa kautta; tällä hetkellä Volturit olivat tulossa rauhanomaisesti. He saapuisivat Forksiin muutaman päivän kuluttua. Jokaisessa oli kuitenkin epäilyksen siemen: miksi he olivat tulossa? Me olimme uhka. Olimme vahvoja ja kyvykkäitä. Sudet olivat ystäviämme. Olimme voittaneet heidät jo kerran, kymmenisen vuotta sitten.
Mitä Aro halusi?
Ilmavirta leyhähti huoneen poikki Renesmeen lehahtaessa yläkerrasta flyygelini viereen. Hän sipaisi minulta perityt kuparinruskeat kiharansa kasvojensa tieltä istahtaessaan penkille viereeni. Hän kuunteli soittoani pää kallellaan.
Äidin laulu. Saanko minä?
Nyökkäsin ja osoitin kehottavasti soitinta. Nessie hymyili ja painoi sirot sormensa viileille koskettimille.
Ilmoille liukui taidokas, hyppivä melodia, joka singahteli iloisesti puolelta toiselle. Hän kohotti hienopiirteisiä kulmiaan.
“Alice”, hymyilin.
Tyttö nyökkäsi ja vaihtoi melodiaa. Tämä oli herkempi, tunteellisempi. Soinnut etenivät iloisen huolettomina, mutta silti pinnan alta erotti syvää intohimoa ja haikeutta.
“Jacob”, tiesin. Nessie nyökkäsi jälleen, lievästi punertuen.
Katselin hänen profiiliaan hänen soittaessa pehmeämpiä sointuja kuin vettä vaan. Tyttäreni oli perinyt minulta rakkauden musiikkiin kaiken muun lisäksi.
Rose kuunteli tarkasti hänen soittoaan, samoin kuin Esme, Alice ja Jacob. Bellastahan en tiennyt, mutta uskoin hänenkin kuuntelevan.
Minä kuuntelin hänen kiivasta sydämensykettään, joka muistutti kovasti jonkinlaista lintua. Se jyskytti ja liikkui elävänä, elämän merkkinä. Tuo ääni oli kaunein ääni elämässäni. Merkki minun ja Bellan syvästä rakkaudestamme.
Jacob asteli keittiöstä luoksemme kaksi voileipää kädessään. Hän ojensi toisen Nessielle sanattomana.
“Syö”, hän komensi.
Nessien kauniit kasvot menivät kurttuun.
Minä en halua tuota! Sehän on minun päätökseni?
“En”, hän ilmoitti suu tiukkana viivana.
Jacob voihkaisi.
“Syö se nyt! Älä ole lapsellinen.”
“Ei minua huvita syödä. Syö sinä vaan.”
“Sinunkin täytyy syödä!”
Nessie pudisti päätään.
“Hei Nessie, syö se, niin ostan sinulle jotain kivaa!” Emmett huusi sohvalta.
Bella ilmestyi taakseni.
“Olenko muka antanut luvan lahjoa lastani?” hän kysyi kulmat koholla.
“Äh, täytän vain setien velvollisuuksia”, Emmett vastasi viattomasti.
Kosketin tyttäreni poskea.
“Söisit nyt”, pyysin.
Nessie katsoi meitä kaikkia otsa rypyssä, ja puraisi sitten huokaisten palan leivästään.
Tämä on epäreilua, hän vaikeroi.
Jacob hymyili tyytyväisenä.
“Minun tyttöni”, hän kehui.
Samassa Alice loikki portaat alas mittanauha kädessään.
“Nessie ja Bella, mahtavia uutisia! Teidän vaatteenne ovat valmiita puettaviksi! Tulkaa!” hän hihkaisi innostuneena, kaikki edellisen viikon ahdistus tiessään.
Nessie nousi ja seurasi tätiään. Ei minulla ole muutakaan tekemistä, hän ajatteli leppoisasti.
Bella taas pysyi paikoillaan kädet puuskassa. Hänen kulmansa olivat vihaisessa kurtussa.
“Alice, en tarvitse yhtäkään uutta vaatetta. Minulla on näitä vanhojakin ihan tarpeeksi!” hän marisi osoittaen valkoista tunikaansa, joka korosti hänen tummia hiuksiaan. Kenkiä hänellä ei ollut lainkaan.
Alice huokaisi raskaasti. “Bella, tule nyt. Minun mielikseni.”
Suhahdin Bellan taakse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
“Minulle sinä kelpaat juuri tuollaisena. Ehkä olisi kuitenkin parempi olla suututtamatta Alicea tällä kertaa. Ole nyt kiltisti”, henkäisin hänen korvaansa. Hän rentoutui minua vasten.
“No hyvä on, teen tämän sinun mieliksesi”, hän huokaisi ja lähti laahustamaan Alicen perään, joka iski minulle kiitollisena silmää.
“Pidä hauskaa!” Jake virnisti seinustalta. Minä ja Bella mulkaisimme häntä happamasti.
Mitä? Se oli VITSI, hän ihmetteli.
***
Katselin pimenevää tähtitaivasta minun, meidän , omalla pyöreällä niityllämme, maaten selälläni ruohikon ja nuppuun sulkeutuneiden kukkien keskellä. Ristin kädet niskani taakse ja etsiskelin eri tähtikuvioita.
Vihdoin erotin ääntä -kevyitä juoksuaskeleita lähestymässä - ja sekuntien päästä Bella jo sujahti näkyviini tiheän puuston keskeltä, joka piiritti aluetta. Hänen ihonsa hohti valkoisena tähtien himmeässä valossa mustilta näyttäviä hiuksia vasten.
“Hei”, Bella sanoi hiljaa kävellessään luokseni. Hymyilin hänelle leveästi.
“Hei. Pelkäsin, että Alice omisi sinut koko yöksi.”
“Sitä hän ei uskaltaisi tehdä”, hän murahti laskeutuessaan viereeni. Vasta nyt kiinnitin huomiota hänen asuunsa; Alice oli puettanut hänet tummanvihreään, ihoa myötäilevään, polvien alapuolelle ulottuvaan leninkiin, joka leveni aavistuksen helmasta ja jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko. Asu korosti hänen suuria silmiään ja täydellistä ihoaan.
Bella näytti niin uskomattomalta, että mykistyin täysin. Hän huomasi tuijotukseni.
“Tiedän, älä sano mitään. Missä minä oikeasti muka pitäisin tätä? Näytän naurettavalta”, hän puhahti kiemurrellen vaivautuneena mekossaan. Hän ei pitänyt asustaan, tiesin sen kyllä. Kengätkin hän oli heittänyt matkan varrella pois, ja katseli nyt varpaitaan.
Bella vilkaisi minua vaivihkaa pysytellessäni hiljaa. Tuijotin tiukasti hänen valtaviin, lämpimän kultaisina läikehtiviin silmiinsä. Bella näytti hämmentyneeltä.
“Bella.” Huokaisin raskaasti. “Sinä et ikinä näytä naurettavalta, kysypä keltä tahansa. Kuinka kauan minun täytyy sitä sinulle tolkuttaa, ennen kuin uskot?”
Kohotin käteni ja kiskaisin hänet makaamaan vierelleni. Bella veti minut itseään vasten.
“Edward”, hän kuiskasi kujeileva hymy tummanpunaisilla huulillaan, “olinko sinun mielestäsi kauniimpi ihmisenä kuin vampyyrinä?”
Mahdoton kysymys. Hän oli täydellinen molempina.
Sanoin sen hänelle ääneen. Bellan silmissä välähti jokin ajatus, jota en harmikseni kuullut, niin kuin miltei aina. Hän painoi päänsä rintaani vasten, tummat laineet leviten kasvoilleni. Haistelin hänen hiustensa kukkaista tuoksua Bellan katsellessa tähtitaivasta.
Kiedoin käteni hänen vatsansa ympärille ja painoin huuleni hänen niskaansa. Bella painoi kämmenensä poskelleni.
“Onko jokin hätänä?” mumisin hänen kaulaansa vasten. Bella voihkaisi.
“Minulla on vain... No, ikään kuin huono omatunto. Minusta vain tuntuu, ettei meidän pitäisi iloita, kun Volturit sen kuin lähestyvät. Mitä jos syttyykin kaikesta huolimatta taistelu? Meitä on aivan liian vähän, me kuolisimme. Emme ole ollenkaan varautuneet. Ja Nessie, hän on niin viaton! Entä jos hän ei ikinä pääsisikään kouluun? Jos hän…!” hän parahti hysteerisenä.
Kohottauduin istualleni ja vedin hänet syliini. Bella upotti kasvonsa kaulaani vasten.
“Rakas, älä pelkää. Minä suojelen häntä, me kaikki suojelemme. Kukaan ei tule vahingoittamaan Nessietä”, rauhoittelin, suudellen hänen päälakeaan. Syvällä sisimmässäni minuakin kylmäsi lamauttava, ahdistava pelko tyttäreni vuoksi, Bellan vuoksi - meidän kaikkien vuoksemme.
Bella nojautui taaksepäin ja kohtasi katseeni. Katselimme toisiamme hyvän tovin.
“Ei huolehdita siitä, käykö? Vielä ei ole käynyt kuinkaan”, muistutin mahdollisimman reippaasti hänen vuokseen.
Bella nyökkäsi hitaasti.
“Olet oikeassa. Anteeksi.”
“Ei sinun anteeksi tarvitse pyytää.”
“Silti”, hän mutisi. Sitten hän liikahti eteenpäin painamaan huulensa omilleni.
Humalluttava tunne täytti kehoni jokaisen kohdan ja mieleni. Aloin suutelemaan kiivaasti hänen huuliaan, kasvojaan, kaulaansa, katsoen samalla kiinteästi hänen silmäluomiaan jotka olivat sulkeutuneet, peittäen ikkunani hänen sieluunsa. Bellan sormet olivat kietoutuneet tiukasti hiuksiini. Hänen huulensa olivat kaartuneet hymyyn.
Omat käteni liukuivat hänen tummanvihreällä silkillä peitetyllä selällään.
“En valitettavasti voi rikkoa tätä mekkoa, Alice suuttuisi”, naurahdin hengästyneenä.
“Voitpas. Minun mekkonihan tämä on”, hän vastasi takaisin avaten silmänsä. Oma pelikuvani heijastui niistä, samoin tähtien kajo takanani.
Bella nähtävästi tuskastui vitkasteluuni. Hän siirsi sormensa paidalleni, napitti sitä auki.
“Ei mennä kotiin”, hän kuiskasi käheästi, tähtisumua silmissään.
Suostuin auliisti.
-
Aww... Ihana! <33
Jatkoa! Olen mykistynyt uskomattomasta kirjoituksestasi.
-
oooh oon ihan sanaton... RAKASTAN TÄTÄ FIKKIÄ. tää on PARAS mitä oon lukenu ikinä laitathan jatkoa ja pian en kestä luin monta keryaa uudestaan olet ihan mahtava kirjoittaja.
-nebella
-
Aivan ihana! Niin söpö.. : - )
En malta odottaa seuraavaa lukua.
Jatkoa!
iituska
-
Oi, ihana luku!
Tää on niin ihana ficci..
Sä kirjotat niin hemmetin hyvin :)
Mutta hartain toiveeni olis
seuraava luku ;)
♥:llä, Candy
-
Kaikkea kivaa täältä Forks-osastolta näemmä löytyykin. Nyt on iskenyt Twilight-ficcien buumi minuun. :D
Bella on oma inhottava ja ärsyttävä itsensä, mutta Edvard tavoistaan poiketen vaikuttaa vaihteeksi kivalta hahmolta. Ja Leah on kanssa kiinnostava. Leikittelin tässä ajatuksella, että Leah ja Nessie voisivat olla toisilleen sopivat ystävykset, jos tulisivat paremmin toimeen.
Kiva kun kirjoitat eri tyyppien näkökulmista, mutta ilman turhia kertailuja. Tarina kulkee koko ajan soljuvasti eteenpäin.
-
Oi, kiitos taas ihanista kommenteistanne! :-* Nyt vähän Charkku-pappaa!
19. Huolta
Charlie
“Charlie hei! Syötkö sinä tuon, vai syönkö minä sen? Tai vaikka Nessie”, Jacob kysäisi hörähtäen. Nessie pukkasi häntä kylkeen.
“Syö sinä vaan”, murahdin ja nousin pöydästä tuoli lattiaa raapien. Jake hyökkäsi heti ruoan kimppuun. Hän ojensi Nessiellekin palan kakkua. Tyttö vilkaisi minun suuntaani, ennen kuin näykkäisi huokaisten palasen. Tyttö oli aina ollut nirso ruoan suhteen.
Lampsin olohuonetta kohti. Erotin Bellan ja Edwardin hiljaisen puheensorinan, joka alkoi vasta ollessani kuuloetäisyydellä. Ihan kuin he olisivat esittäneet vuokseni…
“Haluaisitko tulla huomenna kanssani Port Angelesiin? Haluan testata uutta autoani”, Edward kuului kysyvän.
“Totta kai. Ai hei isä”, Bella huudahti muka yllättyneenä. Tyttö oli surkea näyttelijä, oli aina ollut.
“Hei vaan”, mutisin istahtaessani heidän vastakkaiselle sohvalle. Hengitin hieman hengästyneesti.
Tyttäreni sipaisi luonnottoman valkealla kädellään tumman suortuvan korvansa taakse. Hän katseli minua huolestuneesti suurilla kultaisilla jalokivisilmillään.
“Isä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liikaa. Alat olla jo… No, et niin nuori enää”, hän muistutti varovasti.
“Minä voin mainiosti, kiitos vaan. Mitäs sieltä telkkarista nyt tulee?” Käänsin katseeni televisioon ja syvennyin ruudun tapahtumiin. Sivusilmällä näin Edwardin ja Bellan vilkaisevan toisiaan.
“Kuule, Charlie… Tiedäthän, että uusi lukukausi alkaa parin päivän päästä?” Edward aloitti epävarmasti.
“Tiedän toki. Eikös se ollut ensi maanantaina?”
“Oli… Oli se”, Edward sanoi. Hän käänsi katseensa käsiinsä.
Katsoin heitä hiljaa. Edward istui jäykkänä sohvan reunalla, kuin kivettyneenä. Pitkät ripset olivat laskeutuneet kultaisten silmien tielle.
Bella näytti murheen murtamalta. Hänen uudet kasvonsa olivat vääntyneet, tummanruskeat, pitkät hiukset olivat laskeutuneet kasvoille. Kohtasin hänen ahdistuneet, hypnoottiset silmänsä. Koko talo oli epäilyttävän hiljainen.
Totuus iskeytyi päähäni sillä sekunnilla.
“Se koulu on jossain muualla. Te lähdette parin päivän päästä”, kuiskasin yksitoikkoisesti. Silmiäni kirveli.
Tietysti. Eiväthän he tänne voisi jäädä. Sellaisia kun he olivat, koko perhe - he eivät olleet normaaleja. Eivät… ihmisiä. Joitain muita. Nessie tosin heistä oli ihmismäisin, muttei hänkään normaali. Hän oli erilainen.
Miten selviäisin ilman häntä? Olin elänyt niin monta vuotta ilman Nessietä, että olin jo tottunut siihen. Heidän palattuaan opin tuntemaan hänet, aikuisen Nessien. Nessie kuului jokapäiväiseen arkeeni, kuten myös Bella, jota rakastin myöskin syvästi.
He eivät olleet normaaleja. Mitä jos he katoaisivat, enkä näkisi heitä enää koskaan?
Yhtäkkiä Nessie oli edessäni. En ollut nähnyt hänen tuloaan.
Hänen lämpimän ruskeissa silmissään oli kyyneleitä. Yksi vuosi yli.
“Ukki, minä tulen käymään niin usein kuin vain voin, ja sinä voit tulla meille koska vain. Enhän minä kestäisi ilman sinua, minähän rakastan sinua!” tyttö niiskaisi.
Kohosin hitaasti seisomaan ja rutistin hänet tiukkaan halaukseeni. Purin hammasta, etten itkisi.
“Minäkin rakastan sinua tyttö, minäkin rakastan sinua”, nielaisin hänen pronssisia kihariaan vasten. Käteni tärisivät.
Bella nousi myös seisomaan ja suorastaan leijui luoksemme. Hänkin kiersi sanattomana kätensä ympärillemme. Värähdin jäistä kosketusta.
“Isä, emme me sinua jätä”, hän mumisi. Puristin hänen kovaa kättään.
Avain rapisi lukossa, ja hetken päästä Sue kurkisti kulman takaa Seth vanavedessään.
“Mitäs täällä tapahtuu?” hän ihmetteli.
***
“Ai te lähdette jo niin pian! Mikä harmi, olisin voinut teitä täällä enemmänkin nähdä…” Seth harmitteli. Katselin käsiäni.
“Joo, mutta ette te meistä niin helpolla pääse eroon! Onhan meillä lomia, ja voimme asua tuossa naapurissa”, Jake hymyili.
“Naapurissa?” murahdin.
“Niin tuota, Nessielle on ostettu se tontti tuosta vähän matkan päästä. Et sinä tiennytkään”, hän muisti.
“Ei, en tiennyt”, ähkäisin. Mulkaisin hurjana poikaa, joka nojaili seinää vasten kädet puuskassa.
Jacob hymyili vain minulle ärsyttävän huvittuneesti. Nessie katseli hyvin kiinteästi lattiaa.
Käänsin erittäin hitaasti katseeni takaisin Bellaan, joka hipelöi hermostuneena hiuksiaan.
“Tarvitsetteko te muuttoapua? Voisin poiketa teillä, ja…”
“Ei, emme tarvitse. Et saa tulla meille”, Bella suorastaan kiljaisi.
Katsoin häntä järkyttyneenä. “Miksi?”
“Char- isä, meille on tulossa jälleen… Vieraita. Vieraita, joita sinun ei tarvitsisi tavata. Kiitos kuitenkin”, hän sanoi hiljaa.
Katsoin ympärilleni. Kaikki näyttivät niin jännittyneiltä, pelokkailta, että pelästyin itsekin.
Samassa Edwardin pää pongahti ylös, ja hän vilkaisi Sethiä kuin tämä olisi kutsunut häntä.
“Seth, mentäisiinkö vilkaisemaan sitä autosi moottoria?” hän kysäisi huolettomasti.
Seth näytti kysyvältä, mutta nyökkäsi sitten ymmärtäen. Miehet kävelivät pihamaalle sulkien oven perässään.
Kosketin tyttäreni kättä. “Onhan kaikki hyvin? Voisinko auttaa jotenkin?”
Bella hymyili heikosti.
“Me pärjäämme kyllä, älä sinä meistä huolehdi.”
“Mutta…”
“Charlie, uskopa nyt kiltisti Bellsiä”, Jake sanoi. Hän oli kävellyt äänettömästi Bellan vierelle. Mulkaisin häntä kiukkuisesti.
Sue oli istuutunut viereeni ja puristi nyt rauhoittavasti kättäni. Nessie istui hänen toisella puolellaan. Hän hipelöi hajamielisenä pientä medaljonkia, joka roikkui hänen kaulassaan, painavat kiharat kasvojen tiellä.
Minä en erottanut milloin se tapahtui, mutta yhtäkkiä Edward oli jo rynnännyt takaisin sisälle Seth perässään. Edwardin silmät harhailivat jotenkin eläimellisesti puolelta toiselle.
Bella hypähti ripeästi ylös. Hän siirtyi miehensä rinnalle. He katselivat toisiaan ilmeettöminä.
“Mitä nyt?” Jacob puuskahti.
Edward katsoi häntä lyhyen sekunnin.
“Anteeksi Charlie, mutta meidän täytyy valitettavasti nyt lähteä”, hän sanoi värittömästi. “Meitä tarvitaan kotona.”
Nessie ja Jacob vilkaisivat toisiaan, ja siirtyivät sitten hekin ripeästi eteiseen. Jacobin mustat kulmat olivat kurtussa.
Minä ryntäsin heidän peräänsä.
“Tulettehan takaisin?” kysyin huolestuneena.
“Minä lupaan”, Bella kuiskasi. Hän liihotti tietämättömän sirosti luokseni ja suuteli lumenkylmillä huulillaan poskeani. Näin ohikiitävän hetken hänen silmissään hallitsematonta huolta ja ahdistusta.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Nessiekin oli jo luonani. Hänkin painoi kuumeisen kuumat huulensa poskelleni.
“Nähdään taas”, hän henkäisi, halasi minua lujasti ja perääntyi sitten. Katselin avuttomana, kuinka nuo neljä kävelivät ripeästi luotani.
-
Jaiks! Mitä Ed ja Seth puhu siel ulkon? Saadaanko me koskaan tietää??
Rakentava suksi sudaniin, ja jatkoa pyytelisin.. (Yllätys yllätys...) xD
-Nez
-
Voi vitsi ihana! Nytkö jo ne Volturit tulivat? :o
Mutta joo, ei rakentavaa millään saa luotua...
Jatkoa! <3
-
Jo toinen kommenttini tähän ficciin tänään. :D Eipä ainakaan minun tarvinnut jatkoa kaipailla kauaa.
Ymmärrän ja toisaalta en ymmärrä Charlieta. Ja minuakin kiinnostaisi tietää mistä Sethin ja Edvardin oli tarkoitus keskustella siellä ulkona.
Jasperinkin näkökulmasta olisi kiva lukea. Ei ehkä tarinan kulun kannalta kaikkein realistisin toive. Mutta ei voi mitään, sillä olen kova Jasper-fani!
-
Tykkään tästä ficistä kovasti, ihanaa kun tulee niin nopeesti noita lukuja. Fiksua kirjotta etukäteen. : D
-
Oi, ihana luku! Mä vaan itken tääl vieläkin! Toi oli jotenkin tosi hyvin kirjoitettu toi loppu! Näkiks Alice jotain? Tuleeks Volturit? Äkkiä jatkoa!
Anaid
-
Sait uuden lukijan. Luin just kaikki luvut putkeen ja mä rakastan tätä! Laita pliis äkkiä jatkoa =)
-
Kiitos ihanista kommenteistanne! :-* Ja ANTEEKSI kun on kestänyt, toivottavasti saan anteeksi!
20. Sopu
Renesmee
“Edward, mitä on tapahtunut?” äiti tivasi heti oltuamme kuulomatkan päässä ukista. Jacob kiskoi minua kainalossaan kohti isän uutta kiiltävänmustaa autoa. Nojasin häntä vasten.
Isä pysyi hiljaa. Vasta kun olimme kaikki pakkautuneet autoon - äiti ja isä edessä, minä ja Jake takana - ja kaasuttaessaan pois ukin pihamaalta hän vihdoin avasi suunsa.
“Volturien tulo on aikaistunut”, isä sanoi hiljaa. “Alice soitti minulle. Hän oli nähnyt, että he saapuvat huomenna tasan kello 15.05, samalle aukiolle kuin viime kerrallakin. Arolla on meille ehdotus… Ja mukaansa hän ottaa sen tavanomaisen kaartinsa, onhan heitä tosin tullut muutama lisääkin.”
Jacob haroi toisella kädellään hieman hämmentyneenä mustia, pörröisiä hiuksiaan. Toinen oli minun ympärilläni.
“Olihan tuo huono uutinen, mutta kai me jollakin tasolla se jo tiedettiin. Miksi olet niin poissa tolaltasi?” hän ihmetteli kulmat kurtussa.
Isän silmät tuntuivat jähmettyneen jäisiksi jalokiviksi. Hän katsoi sokeasti eteensä.
“Aron tavoitteena on edelleen… Nessie. Toivoin vähän, että hän olisi muuttanut mielensä, mutta ei. En tiedä mitä hän haluaa”, isä voihkaisi tuskaisesti. Äkkiä kaikki kolme silmäparia olivat kääntyneet minuun.
Purin alahuultani ja painauduin syvemmälle Jaken kainaloon. Hän laski leukansa päälaelleni.
Minulla oli vahva tunne, että tämä ei päättyisi hyvin. Minulle tässä ainakin oli liikaa pelissä.
Kohtasin Jaken huolestuneet, mustat silmät. Punaruskea iho näytti hieman harmahtavalta. Hänen rinnastaan värähteli hiljaista murinaa.
Hautasin kasvoni hänen kainaloonsa. Kyllä. Aikoisin uhrautua, jos tarve vaatisi. Rakastin heitä niin paljon. Jake, isä, äiti, ukki, Esme, Rose, Emmett, Carlisle, Alice, Jasper…
Minun takiani kaikki rakkaimpani olivat vaarassa.
“Tämä ei ole millään lailla sinun vikasi”, isä torui katsoen peilin kautta minuun. En vastannut.
Jacob ravisti minua hellästi. “Oletko sinä ihan tyhmä? Olet tullut äitiisi”, hän huokaisi. Jake vilkaisi äitiä odottavasti, mutta äiti ei vastannut haasteeseen.
Hiljaisuuden vallitessa kaarroimme kotipihallemme. Isä ajoi auton suureen autotalliimme.
Kun kiirehdimme sisälle taloon, kukaan Carlislea ja Esmeä lukuun ottamatta eivät värähtäneetkään.
Rose istui Esmen vieressä vaalealla sohvalla. Jasper katseli kauempana ikkunasta ulos harmauteen selkä meihin päin. Emmett seisoi keskellä olohuonetta valtavan lihaksikkaat kädet puuskassa. Alice tuijotti tyhjyyteen huoneen nurkassa, yrittäen nähdä lisää. Carlisle seisoi lähimpänä ovea.
Esme suhahti luoksemme ja rutisti meitä jokaista tiukasti.
“Kaikki järjestyy”, hän henkäisi korvaani.
“Carlisle, mitä me teemme?” äiti kysyi ääni särkyen isän selän takaa. Hän ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan minusta.
Toinen ukkini huokaisi hiljaa.
“Emme me voi muuta kuin odottaa”, Carlisle sanoi. “Ei meillä pitäisi olla hätää…”
“Seth lupasi kertoa susille. Harmi, että meillä ei ole heitä tällä kertaa suojaamassa selustaamme”, isä mutisi.
Jake liikehti levottomasti vieressäni. Itse pysyin mykkänä hänen kainalossaan, turvaa hakien.
“Entäs Nessie sitten? Emme me voi vaan jättää häntä niiden iilimatojen ulottuviin!” hän puuskahti kiivaasti. “Jos Nessie lähtisi pakoon? Minun kanssani?”
“Demetri”, isä muistutti hiljaa. Jacobilta pääsi manausten ryöppy. Hyssyttelin häntä laimeasti.
“Minä jään teidän kanssanne, jos vain annatte minun jäädä”, ilmoitin anovasti. Vilkaisin Carlislea, joka nyökkäsi.
“Aikaa on vielä alle vuorokausi. Ehdotan, että keskittyisimme nyt ihan normaaliin arkeen - ei meillä ole vielä hätää”, hän lausui lempeästi.
Kankeasti kaikki siirtyivät askareisiin, joita he olivat tekemässä ennen uutista.
Carlisle ja Esme lähtivät viimeisen kerran metsästämään, mutta muut keskittyivät pakkaamaan tavaroitaan ja vaatteitaan muuttoa varten, joka tapahtuisi huolestuttavan pian. Isä ja äitikin lähtivät hiljaisina mökilleen. Minä ja Jacob jäimme olohuoneeseen, johon Emmett jäi katsomaan tapojensa mukaisesti televisiota.
Tuijotin ruutua mitään näkemättömin silmin. Siellä pyöri joku kepeä teinikomedia.
“Nessie pieni, älä näytä noin masentuneelta. Voltureita ne vaan ovat”, Emmett lohdutti hilpeästi. Eipä kauheasti auttanut.
“Niin. Voltureita, jotka ovat vaarallisia”, pihisin.
Itse en heitä muistanut, mutta tiesin, että he olivat tulleet tänne kerran tappaakseen minut ja perheeni. Luulivat minua Kuolemattomaksi Lapseksi, kielletyksi lapseksi.
Muistin vain sen pelottavan vampyyrin, Aron, utuisen punaiset silmät. Aina välillä ne ilmestyivät uniinikin. Ne karmivat minua.
Jake meinasi sanoa jotain, mutta vaikeni kesken lauseen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti.
Minäkin kuulin juoksevien askeleiden ääntä, jotka lähestyivät taloamme. Toinen jalkapareista oli huomattavasti toista nopeampi.
Tunnistin heidät heidän hajustaan. Jacobkin näytti tekevän samoin; hän hämmästyi.
Nahuel asteli harmaudesta sisään Leah seuraten häntä paljon myöhemmin.
Carlisle ilmestyi viereemme.
“Kas hei Nahuel, hei Leah! Kuinka voimme auttaa?” hän kysyi lämpimästi.
Leah katseli jurona lattiaa. Nahuel vilkaisi minua tiikinruskeilla silmillään.
“Tiedättekö vielä, koska - “
“He saapuvat huomenna kello 15.05”, Alice ilmoitti portaiden yläpäästä Jasper takanaan. Täti oli arvannut, mitä Nahuel oli meinannut kysyä - Alice ei nähnyt Nahueliakaan.
“Huh”, poika hämmästyi. Sitten hän kysyi: “Tarvitsetteko minua? Minusta voisi olla apua…”
“Emme tarvitse. Voisitteko häipyä, kiitos?” Jacob ärähti. Vasta nyt huomasin hänen vihamielisen ilmeensä ja kätensä, jotka olivat puristautuneet nyrkkiin. Hän tuijotti Nahuelia silmä kovana.
Laskin käteni hänen kädelleen ja annoin hänen kuulla minut kosketuksen kautta.
Jake, älä viitsi. Kuuntelisit nyt, mitä hän haluaa sanoa. Hänhän on meidän puolellamme?
“Niin, mutta vain sinun takiasi”, Jacob murahti yhteen lukkiutuneiden hampaidensa välistä. Pyöritin silmiäni.
Nahuel hymyili äänettömälle keskustelullemme.
“Mielenkiintoista. Joka tapauksessa, aion seistä jälleen rinnallanne tulevassa kohtaamisessa. Minä ja Leah olemme puolellanne.”
Kaikki jämähtivät paikoilleen. Jake katsoi Nahuelia vihaisesti, kuin uskoen tämän tekevän huonoa pilaa. Muut tuijottivat poikaa silmät pyöreinä.
Minun silmäni olivat kohdistuneet Leahiin. Katselin, kuinka hän katseli niin kylmästi perhettäni. Siksi hieman säikähdinkin, kun silmäni äkkiä tavoittivat hänen katseensa.
Ne olivat kauniit silmät, suuret, tummat ja mantelinmuotoiset, paksujen ripsien reunustamat. Mietin, miltä hän oli mahtanut näyttää ennen… No, tätä.
“Olen pahoillani”, Leah sanoi hiljaa. Luulin kuulevani olemattomia, mutta hän katsoi edelleen minua jatkaessaan: “Olen pahoillani, että olen ollut vähän tyly sinua kohtaan. Haluaisin aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, jos vain suostut… Nessie.” Tytön ääni oli kovin väkinäinen, mutta silti vilpitön.
Minä kohotin ihmeissäni kulmiani. Leah kiirehti vakuuttamaan:
“Älä luule, että haluaisin varastaa sinulta Jacobin tai mitään! Yäk. Me ollaan vaan kavereita.”
“Kavereita, jotka suutelevat”, kuulin Rosen mutisevan ivallisesti.
“Minä en ole suudellut Leahia!” jake kivahti Leahin sanoessa tyynen viileästi: “Suu kiinni, verenimijä.” Rose vaikeni loukkaantuneena.
“No, miten on?” Leah kysyi katsoen jälleen minua. Minusta tuntui kuin hän olisi vasta nyt nähnyt minut ensimmäistä kertaa oikeasti. Sisimpäni täytti varovainen toivo. En saattanut uskoa hänen olevan tosissaan.
“No, jos olet tosissasi”, änkytin, ja Leah nyökkäsi, “- niin totta kai saat anteeksi.”
Leah nyökkäsi jälleen. Rose katsoi minua ylen hämmästyneenä, mutta Jakelta sain lämpimän hymyn osakseni. Hymyilin takaisin.
Tulin äkkiä niin iloiseksi tästä hetkellisesti käänteestä, että mieleni teki suorastaan halata Leahia. Lähestyin häntä ujosti hymyillen.
Leah kohotti kätensä muuriksi väliimme.
“Kiitos vaan Nessie, mutta NOIN valmis en sentään vielä ole. Sinun, öh, vampyyrihajusi saa vieläkin kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Anteeksi”, hän sanoi vääntäen huulilleen vinon hymyn.
“Ai, anteeksi”, minäkin sanoin ja päästin käteni valahtamaan alas. Kyllä minä ymmärsin häntä.
“No, minua sinun hajusi ei pelota ollenkaan”, Jacob virnisti ja rutisti minut tiukkaan halaukseensa. Nauroin ja huokaisin sitten.
“Minua turhauttaa vain odotella täällä. Emmekö voisi tehdä jotain?” Olin suorastaan epätoivoinen.
Jacob nyökkäsi.
“Kyllä. Sinä neiti painut nyt nukkumaan.”
Tuijotin häntä äimistyneenä. Hän vastasi katseeseeni tyynesti.
“Nukkumaan? Tällaisessa tilanteessa?!”
“Tarvitset unta. Et ole nukkunut kauhean hyvin”, hän vastasi huolestuneesti.
Tuijotin häntä epäuskoisena. Melkein tunsin silmäni tipahtavan kohta päästäni.
“Tottelepas Jakea”, Alicekin puuttui keskusteluun. Muut nyökkäilivät, paitsi nyt tietenkään Leah.
Alistuneena lähdin laahustamaan kohti isän ja äidin mökkiä. Kiskaisin Jacobin mukaani.
“Uuh”, kuulin Emmettin viheltävän takaamme. Punastuin tietenkin rajusti, vaikkakin ilman syytä.
Jake loi yhden halveksivan katseen taaksemme, ja seurasi sitten minua.
-
vitsit rakastan jakea ja nessietä :) ♥ toi emmetin vika lausahdus :D haha niin perus.
-
21. Odotus
Bella
“Meidän pitäisi herättää hänet kohta.”
“Kauanko vielä?”
“Vähän yli kolme tuntia.”
Katselimme kaikki Nessietä, joka nukkui mitään aavistamatta muhkealla sängyllään. Muutama hiuskiehkura oli takertunut hänen tuuheisiin ripsiinsä. Otsalle oli ilmestynyt huolestunut ryppy, ja alahuuli oli työntynyt ulos.
Jake istui hänen vierellään risti-istunnassa, kääntämättä hetkeksikään katsettaan Nessien kasvoista. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan.
Nousin hitaasti Edwardin sylistä ja kävelin Nessien nukkuvan hahmon eteen. Tartuin hänen toiseen käteensä - toinen oli jo Jacobilla - ja odotin.
Nukkuessaan Nessie ei voinut salata ajatuksiaan, vaan kuka tahansa saattoi nähdä ne. Hereillä ollessaan hän saattoi säädellä sitä, muttei nyt. Se harmitti häntä.
Nessie hätkähti kylmää kosketustani, mutta rauhoittui sitten. Muutaman minuutin kuluttua hän jo näki unta, joka ilmestyi eteemme.
Näin La Pushin aurinkoisen rannan. Jake ja Nessie istuivat ajotukilla - minun ja Jacobin tukillamme - ja katselivat taivaalle. Jacobin tummat silmät loistivat.
Äkkiä taivas muuttui purppuranpunaiseksi, ja keskeltä pilviröykkiötä tuijotti kaksi valtavaa, utuisen punaista silmää. Tunnistin ne välittömästi Aro Volturin karmiviksi silmiksi.
Nukkuvan Nessien hento keho värähti. Vilkaisimme Jacobin kanssa huolestuneena toisiamme.
Taivaalta alkoi sataa suuria veripisaroita, värjäten meren tummanpunaiseksi. Unen Nessie vilkaisi Jacobia, mutta tämä oli kadonnut.
Nessie kahlasi mereen polvien korkeudelle. Näin hänen tähyilevän ulapalle silmät sirrillään, tuulen heilutellessa hänen punertavia kiharoitaan. Samassa hän kiljaisi.
Viisi kättä oli ilmestynyt vedestä ja tarttuivat nyt Nessien liehuvaan hameeseen. Tyttö katsoi hädissään ympärilleen.
Näin Edwardin ja itseni. Olimme keskellä verimerta, kaukana Nessiestä. Seisoimme nesteen pinnalla, emmekä uponneet.
Mutta jokin oli hullusti, näytimme erilaisilta. Näin itseni vain takaapäin.
“Äiti! Isä!” Nessie kiljaisi helpottuneena.
Näin meidän kääntyvän hitaasti ympäri. Henkäisin kauhusta.
Minulla ja Edwardilla oli ammottavat aukot silmien tilalla, ja suut olivat vääristyneet hymyyn; hampaat olivat terävät kuin veitset. Lähdimme lipumaan tyttöä kohti.
Nessie oli jähmettynyt kauhusta. Silti hän huusi: “Auttakaa!”
Mutta emme tehneet mitään. Näin itseni kääntyvän pois.
“Ei! Äiti…!” Nessie parkaisi. Kymmeniä käsiä oli tarrautunut jo häneen. Ne kiskoivat häntä vääjäämättömästi pinnan alle…
Ravistin kiireesti hänet hereille. Edwardkin oli ilmestynyt huolestuneena viereeni.
Nessie räpytteli hetken järkyttyneenä silmiään. Hän pongahti istumaan ja katseli meitä sekavana.
“Se oli vain unta”, hymisin lohduttavasti ja painoin kevyesti huuleni hänen otsalleen. Edward hipaisi hänen poskeaan.
“Se - miten…?” Nessien ääni oli käheä nukkumisesta. Hän karaisi kurkkuaan.
Jacob kiskaisi äkisti tytön kainaloonsa. Nessie ähkäisi.
“Kuule Nessie, tiedän, etten saisi vakoilla uniasi, mutta en mahtanut itselleni mitään”, hän tunnusti katuvaisena. Katsoin häntä mahdollisimman sarkastisesti. Jacob mulkaisi takaisin, muttei onneksi paljastanut minua. Se oli eräänlaista meidän omaa peliämme - naureskelin jälkeenpäin letkautuksillemme.
Edward istahti sängyn reunalle ja hymyili pienesti. Hän teeskenteli, tiesin sen. Vaistosin sen. Muistin itsekin, mitä oli tulossa… Pieneksi hetkeksi kasvoni venähtivät tuskaiseksi irvistykseksi, ennen kuin sain itseni kuriin.
Nessie huomasi sen. “On aika? Lähdemmekö nyt?” hän kysyi silmät minussa. Nyökkäsin.
Hiljaisena Nessie nousi ja seurasi minua ja Edwardia Jake tiukasti rinnallaan ovesta ulos. Edward tarttui minua kädestä. Puristin sitä tiukasti.
Hiljaisuuden vallitessa saavuimme mökistämme päätalon eteen, jossa muut jo odottivat meitä. Kaikilla perheenjäsenilläni oli pelosta ilmeettömät kasvot.
“Mennäänkö?” Carlisle kysyi.
“Mennään”, Edward nyökkäsi.
Sanaakaan sanomatta Carlisle katosi luotamme, ja muut lähtivät hänen peräänsä. Edwardkin lähti vetämään minua eteenpäin. Annoin itseni juosta, katsoen ensin Nessietä kaipaavin silmin. Hän väänsi huulilleen pienen hymyn. Jake seisoi hänen vierellään suu mutrussa.
Saavutimme nopeasti Esmen, Rosen, ja pian olimmekin jo Carlislen rinnalla. Metsä suhahteli silmissäni sekavana unena. Oli aavemaisen hiljaista. Kuulin ainoastaan hiljaiseen kuiskeen joka lähti askelistamme, pienten eläinten sydämenlyönnit ja jostain kauempaa Jacobin raskaiden tassujen töminän.
Liian pian suuri aukio avautui silmieni eteen. Ruoho oli vielä vihreää, erotin muutamia kesäisiä kukkia aukion toisella laidalla.
Oioin kiukkuisesti Alicen minulle hankkimaa mustaa liiviäni, jonka olin laittanut aamulla valkoisen paitapuseroni päälle. Nyt raastoin sen yltäni ja heitin viidenkymmenen metrin päähän metsikköön. Tunsin Alicen pistävän katseen selässäni.
Vilkaisin olkani yli, juuri sopivasti nähdäkseni Nessien viilettävän puuston keskeltä punertavalta näyttävät kiharat selässä pomppien. Valtava punaruskea susi hölkkäsi hänen vierellään, hidastellen rajusti. Hän ei halunnut olla hetkeäkään erossa tyttärestäni…
Susi vilkaisi Edwardia.
“En tiedä. Meillä on vielä kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia aikaa, joten päätä itse”, Edward vastasi Jaken ajatuksiin.
Susi nyökkäsi ja hävisi sitten metsään. Hetken päästä Jacob ilmestyi metsän reunalta pelkät housut jalassaan.
“Yli kaksi tuntia?” voihkaisin. Vilkaisin harmaalle taivaalle.
Yli kaksi tuntia hermoja raastavaa odotusta. Tunsin itseni niin hyödyttömäksi…
Alice ja Jasper istuivat maassa muutaman kymmenen metrin päästä meistä. He istuivat risti-istunnassa ja tuijottivat toisiaan syvälle silmiin. Jasper sipaisi sormillaan Alicen siroa poskea.
Carlisle ja Esme puhuivat toisilleen päät lähekkäin. Carlisle lohdutteli Esmeä, joka pelkäsi meidän kaikkien puolestamme.
Rose ja Emmett seisoivat lähimpänä meitä. He suutelivat toisiaan intohimoisesti, huomaamatta näköjään ketään muuta. Köhin kurkkuani mielenosoituksellisesti. Emmett vilkaisi minua suudelmien välissä ja iski ilkikurisesti silmää. Huokaisin.
Nessie ja Jacob olivat siirtyneet metsän reunalle, kuivan puunrungon päälle istumaan. Nessie nojasi päätään Jaken varmasti kuumaa kaulaa vasten, ja Jake oli laskenut poskensa tytön päälakea vasten. Samalla hän hipelöi Nessien siniraitaisen paidan hihaa hajamielisesti. Katselin heitä hellästi.
“Miten haluaisin kuluttaa tämän ajan?” Edward kysyi takaani lempeästi. Käänsin katseeni takaisin häneen ja hymyilin.
“Haluan vain olla kanssasi”, vastasin pehmeästi. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen rintaansa vasten. Edwardin kädet painautuivat selkääni vasten.
“Älä pelkää, rakas”, hän mumisi hiuksiani vasten. “Suojelen sinua.”
“En minä itseni vuoksi peloissani ole”, murahdin.
“Tietenkin suojelen Nessietäkin. Me kaikki suojelemme.”
“Hyvä.”
“Niin. Hetkinen… Oletko luvannut Jakelle auton?”
“En”, vastasin kummastuneena. “Kuinka niin?”
“Hän näyttää haaveilevan sinulta saamastaan autosta. Värin tulee kuulemma olla musta.”
“Sitä hän tosiaan saa odottaa”, tirskahdin. Edward hymyili ja kurotin painamaan huuleni hänen huulilleen.
***
“Kello on kymmenen vaille kolme. Viisitoista minuuttia”, Alice henkäisi.
Vilkaisin Seth Clearwateria, joka oli saapunut parikymmentä minuuttia sitten katsomaan meitä.
“Seth, sinun täytyy lähteä”, kuiskasin suu äkkiä kuivana.
“Joo”, Seth vastasi. Hän pukkasi Edwardia rennosti nyrkillään käsivarteen, hymyili minulle ja Nessielle ja katsoi sitten sisartaan, joka oli saapunut Nahuelin kanssa hetki sitten. Leah puri huultaan.
“Onnea, sisko”, Seth kuiskasi ja ryntäsi sitten halaamaan tätä.
Leah värähti ja kietoi sitten epävarmasti kätensä veljensä ympärille.
“Kiitos Seth”, hän kuiskasi.
Sethin lähdettyä Jacob ja hänen jälkeensä Leah kävivät metsikössä muuttumassa susiksi. Quilkin oli tullut avuksemme, ja pyöri nyt innostuneena ympärillämme suklaanruskea turkki kiiltäen.
“Äiti?” Nessie ynähti.
“Niin?” henkäisin.
Renesmee laski kätensä kättäni vasten.
Minä rakastan sinua. Ikuisesti.
“Minäkin rakastan sinua, enemmän kuin omaa elämääni. Älä pelkää”, kuiskasin pala kurkussani.
Nessie laski katseensa jalkoihinsa.
Jos tapahtuu jotakin, mitä tahansa, älkää kiltit hyökätkö heitä vastaan. Muuten tekin kuolisitte.
“Kukaan ei kuole!” kähisin epätoivoisesti. Silmäni tuntuivat kylmiltä.
Nessie halasi minua tiukasti. Kiedoin käteni hänen kuuman kehonsa ympärille ja puristin silmäni kiinni.
Samassa Edwardin kädet kietoutuivat ympärillemme. Hän suuteli meitä molempia päälaelle.
“Nessie, Bella, en minä anna teille tapahtuvan mitään pahaa. Nessie, usko minua.”
Nessie huokaisi. “Minulla on jotenkin paha aavistus. Tunnen sen luissani”, hän mutisi ääni värähtäen.
Jacob ilmestyi luoksemme. Hän pukkasi kuonollaan minua takaraivoon.
Käännähdin ja kiedoin varovaisesti käteni korkealle hänen kaulansa ympärille. Jake laski painavan päänsä olalleni.
“Kuule Jake, ehkä sinä saat sitten sen autosi”, mutisin. Jacob naurahti koiramaisesti. Painoin suukon hänen poskelleen.
Edward käveli vierelleni ja laski kätensä vyötärölleni. Hän taputti Jaken punaruskeaa kylkeä. Jacob nosti päänsä ja pukkasi Edwardia lempeästi kuonollaan olkaan. Edward hymyili.
Nessie käveli hitaasti vierellemme, katse valtavan suden mustissa silmissä. Jacob katseli kiinteästi takaisin.
“Tule”, Edward kuiskasi korvaani. Hän veti minua kohti muuta perhettäni, jotka olivat järjestäytyneet paikoilleen: Jasper, Emmett, Carlisle, Nahuel ja kohta Edward edessä, Esme, Rose ja Alice takana. Leah ja Quil seisoivat molemmilla puolillamme. Minä asettuisin Nessien kanssa keskelle.
Nessie silitteli Jacob- suden punaruskeaa poskea. Jacob oli painanut päänsä muutaman sentin päästä Nessien kasvoista. Hän hipoi kuonollaan tytön kasvoja ja uikutti hiljaa. Nessie pyyhkäisi kämmenselällään silmiään.
Käänsin kasvoni takaisin eteenpäin. Sitä oli tuskallista katsoa.
Edward astui kohti eturiviä, mutta kiskaisin hänet takaisin ja suutelin kiivaasti häntä. Edward kietoi kätensä hiuksiini.
Lopulta huokaisin ja päästin hänen menemään. Asetuin muutaman metrin päähän Carlislen ja Edwardin taakse.
Nessie laahusti vierelleni muutaman minuutin kuluttua. Hän näytti murtuneelta.
Halasin häntä tiukasti ja tartuin sitten hänen käteensä. Jacob siirtyi Nessien toiselle puolelle, kyyneleitä silmissään. Nessie hautasi kasvonsa suden kylkeen.
“He ovat täällä”, Edward murahti. Jäykistyimme kuin salamaniskusta. Jacob murisi ääni repeillen.
Odotimme kuolemanhiljaisina.
-
Voi vitsi uskomattoman ihanaa tekstiä! <33
Pidin kovasti. Jatkoa odottelen innolla.
-
ihanaa vihdoin tuli taas uus luku.<3
hyi toi kun nessie sanoo et tuntee sen luissaan, et tapahtuu jotain pahaa, mitäköhän se on.
huii.
-
Todella ihanaa tekstiä <3 Osaat kirjoittaa tooodella hyvin :D
Jatkoa odotellessa ... :)
-
Tykkään tästä ficistä...
Se raotaa ovia pois mun ikiomast angst maailmast...
Kiitti...
Kai...
-
Oi, ihania lukuja!
En oo kommannu, ku olin
viikon Unkarissa.. Tulin
kotiin vasta vähän aikaa sitten, mut
oli pakko tulla suoraan koneelle :D
Mut jatkoo mä toivoisin ja pian! ;)
♥:llä, Candy
-
Kauhea rikos!
Ei tommoseen kohtaan saa jättää!!
Jatkoa!
Anaid
-
heeei, miksei jatkoa tule enään niin usein ? möyyy haluun lukea tätä taas lisää!
-
Joo, ANTEEKSI kun tulee nyt niin paljon hitaammin! Yritän tsempata... Ensi viikolla olen koko viikon riparilla, joten saatte odottaa yli viikon seuraavaa lukua. Toivottavasti jaksatte odottaa! :(
22. Ehdotus
Jane
Marssimme Forksin vihreän metsän halki riveissä suurelle aukiolle, jolla olin ollut jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Kävelin ylväästi Alecin vierellä rivistön keskellä. Kaikki kaartin jäsenet pysähtyivät yhtä aikaa mittavan välimatkan päähän Culleneista, jotka odottivat meitä jähmettyneinä. Laskin mustan huppuni harteilleni.
Tarkkailin tilannetta laskelmoivasti. Miesvampyyrit olivat edessä suojelemassa naisia. Kaksi valtavaa sutta seisoi heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, ja yksi oli joukkion keskellä Bellan kanssa.
Keskellä seisoi myös nainen, jolla oli ruskeat silmät ja pitkät, kupariset kiharat, jotka ulottuivat selän puoleen väliin saakka. Tytöllä oli hyvin valkea iho mutta punertavat posket. Kuulin hänen verensä kohinan ja epänormaalin sydämensykkeensä. Hän katseli maahan.
Vilkaisimme Alecin kanssa toisiamme. Tyttö mahtoi olla Renesmee Cullen, omituinen sekoitus ihmistä ja vampyyria.
Aro lipui eteenpäin henkivartijansa tiukasti kannoillaan.
“Carlisle, siitä on niin pitkä aika!” hän huudahti iloisesti.
Vaalea vampyyri liikahti askeleen eteenpäin.
“Aro, hauska nähdä sinua. Voinko jotenkin auttaa?” hän kysyi viileän kohteliaasti. Väkinäisesti.
“Voi ystäväni, minulla on ollut niin paljon aikaa miettiä elämääni näinä hiljaiselon aikoina… Olen hämmästynyt”, Aro mietiskeli laulavalla äänellään. Cullenit näyttivät kysyviltä, se isoin ja lihaksikkain suorastaan huvittuneelta.
Caius puuttui keskusteluun. “Se tyttö? Onko hän rikkonut sääntöjämme?”
Oi kyllä, toivoin hymyn kareillessa suupielissäni. Kyllä hän on, ja me saamme tehdä teistä lopun.
Edward Cullen katsahti viileästi minua. “Renesmee on käyttäytynyt moitteettomasti. Mitään valittamisen aihetta ei ole.”
“Oh, Renesmee! Saisinko kunnian tavata hänet?” Aro kysyi innostuneesti. Kurtistin kulmiani.
Keskellä seisova punaruskea susi murisi terävät kulmahampaat esillä, mutta tyttö hänen vieressään lähti kävelemään epävarmasti meitä kohti. Susi riensi hänen peräänsä Bellan sähähtäessä pelokkaana.
Aro hymyili koko valkoinen hammasrivistö välähtäen. Hän katseli tyttöä haltioissaan.
“Päivää Aro”, Renesmee kuiskasi saavuttuaan metrin päähän Arosta. Susi seisoi hänen vierellään niskakarvat pystyssä.
“Renesmee! Minua ilahduttaa nähdä, että sinusta on kasvanut terve ja nuori nainen. Sinusta on tullut niin kaunis, olet perinyt sen nuorelta Bellalta… Entäs hän sitten?” Aro vilkaisi kiinnostuneena sutta. “Hän näyttää kiintyneen sinuun. Omistatko kenties tämän suden?”
Susi murahti ja pyöritteli silmiään. Se sama lihaksikas vampyyri hörähti.
“Kiitos. No, voisi sen kai niinkin sanoa. Jacob on… poikaystäväni”, tyttö vastasi veren punatessa hänen kasvonsa.
Siristin silmiäni. Hän seurusteli karvaisen suden kanssa? Kuvottavaa.
Vilkaisin Alecia sarkastisesti, mutta hän ei huomioinut minua. Veljeni katseli tätä Renesmeetä kiinnostuneena.
Minua alkoi suututtamaan. Yleensä sain veljeni jakamattoman huomion, me olimme erottamattomia. Jopa tällainen pikkuseikka sai minut näkemään punaista. En kestänyt mustasukkaisuutta.
Kiinnitin katseeni tähän Renesmeehen ja hymyilin. Keskitin koko katseeni voiman häneen…
Mutta jokin esti minua. Suojaava, näkymätön kilpi oli kietoutunut tytön ympärille, teki yritykseni turhaksi. Bella.
Bella mulkaisi minua keltaisilla silmillään vihaisesti, mutta erotin niissä aavistuksen voitonriemuakin. Irvistin.
Renesmee, Aro tai susi eivät huomanneet mitään. Kukaan ei huomannut, paitsi ehkä ajatustenlukija- Edward.
Aro nyökytteli päätään. “Kiinnostavaa. Kuinka vanha olet?”
“Olen melkein kymmenen”, Renesmee irvisti. “Mutta minä kehityn nopeasti.”
“Kuinka kiehtovaa! Haluaisin niin mielelläni…”
Culleneiden rivistöstä kuului henkäisy. Kaikkien katseet kiinnittyivät Edwardiin, joka näytti kauhistuneelta. Bella sähähti ja mulkoili meitä pelonsekaisesti.
“Niin?” Renesmee inahti. Susi oli jähmettynyt.
“Renesmee, sinähän haluaisit ikuisen rauhan perheidemme välille? Etkö haluaisikin?” Aro kysyi lempeästi tarttuessaan tytön käteen. Rivistöstämme alkoi kuulua supinaa. Mitä tämä nyt tarkoitti? Koska me hyökkäisimme?
Renesmee nyökkäsi vakavana.
“Kyllä tahtoisin. Haluan, että perheeni olisi turvassa.”
“Aro, älä ole typerä!” Edward kähähti. “Mitä se sinua hyödyttäisi? Miksei joku muu?”
“Mitä?” Bella inahti.
“Renesmee vain miellyttää minua”, Aro kuiskasi silmät tytössä. Susi alkoi murisemaan syvältä rinnastaan.
“Aro, mitä sinulla on mielessäsi?” Renesmee kuiskasi.
“Ehdotan seuraavaa. Lupaan, että jätämme perheenne rauhaan, jos sinä muutat meidän luoksemme Volterraan hetkiseksi.”
Aukiolle laskeutui kuolemanhiljaisuus, sekä meidän että heidän puolelleen. Caius haukkoi henkeään.
“Mitä? Miksi?” hän kivahti.
“Aroa kiinnostaa Nessie kovasti. Häntä kiinnostaisi tutkia hänen elintapojaan”, Edward murahti kulmat vihaisesti kurtussa.
Heidän puoleltaan kuului sähähdyksiä ja murinaa. Minäkin paljastin hampaani. Oliko Aro seonnut?
Renesmee puri huultaan.
“Kauaksiko aikaa?” hän kysyi ääni värähtäen.
“Mielestäni viikko olisi ihan sopiva”, Aro vastasi toiveikkaasti.
Susi murisi korvia raastavasti ja tarttui hampaillaan tyttöä hihasta. Renesmee katsoi sitä murheellisena.
“Hyvä on, jos lupaat jättää heidät rauhaan”, hän kuiskasi hiljaa.
“Minä lupaan”, Aro vastasi käsi kuolleella sydämellään.
Minä polkaisin jalkaani hampaat irvessä. Alec pyöritteli minulle silmiään.
“Ei! Nessie, sinä et SAA lähteä!” Bella murisi uhkaavasti. Susi kiskoi tyttöä kauemmaksi.
Renesmee ravisteli itsensä irti ja juoksi takaisin Aron eteen. Susi mulkoili häntä, katosi metsään, ja hetken kuluttua sieltä palasi paidaton, pitkä intiaanipoika. Ihan hyvännäköinen, jos vain ei olisi haissut niin kammottavalta.
Poika tarttui Renesmeen käsivarresta kiinni. “Nessie, älä ole typerä. Luuletko, että annan sinut muka noille kuvottaville iilimadoille?” hän huusi koko vartalo täristen. Koko Volturikaarti aloitti tyytymättömän muminan.
“Kyllä luulen, Jake. Älä ole lapsellinen. Tulen takaisin viikon kuluttua”, Renesmee vastasi räpytellen vimmatusti silmiään.
Bella ilmestyi pojan viereen.
“Älä mene”, hän parkaisi. “Sinun ei tarvitse lähteä!”
Renesmee pudisteli hitaasti päätään. “Nähdään viikon päästä. Rakastan teitä”, hän henkäisi.
Edwardkin siirtyi heidän luokseen. Hän kaiveli farkkujensa taskuja.
“Minä vaadin, että hän saa ottaa edes puhelimen mukaansa”, hän sanoi ahdistuneesti, ojentaen pientä hopeista kännykkää tyttärelleen. Aro räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään, ennen kuin hänen silmänsä kirkastuivat.
“Puhelimen? Ai, sen… Tietenkin”, Aro myöntyi.
Tyttö otti puhelimen sanaa sanomatta ja ryntäsi sitten isänsä syliin. Edward suuteli tätä päälaelle.
“Pitäkää hänestä hyvää huolta”, hän murisi uhkaavasti.
“Pidän siitä huolen, Edward”, Aro lupasi.
Seuraavaksi Renesmee syleili äitiään. Bellalta pääsi omituinen parahdus, kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
“Rakastan sinua. Soitan teille joka päivä”, Renesmee kuiskasi silmiään pyyhkien.
“Parasta soittaakin”, Bella ulisi. Pyörittelin silmiäni.
“Nessie…” intiaanipoika voihkaisi. Tyttö irrotti itsensä Bellan otteesta ja käveli hitaasti pojan eteen.
“Sinulle minä soitan joka toinen sekunti, joten pidä kännykkä päällä”, hän kuiskasi pienesti hymyillen.
“Jos ne koskevatkaan sinuun, minä tapan ne”, poika murahti värittömästi. Felix virnisti.
“Meidän muutto myöhästyy jälleen. Ukki varmaan ihmettelee”, Renesmee sanoi suu mutrussa. Poika - Jacob? - kohautti olkiaan, vieläkin täristen.
Renesmee vilkaisi ympärilleen, veti syvään henkeä ja kurottui sitten suutelemaan poikaa. Veri värjäsi hänen poskensa punaisiksi. Jacob kiskaisi tytön itseään vasten ja suuteli tätä ahneesti. Renesmee painoi kätensä tämän poskille.
Muutaman minuutin kuluttua Felix yskäisi kuuluvasti. Renesmee irrottautui nolostuneena.
“Luulisin, että on aika lähteä”, Aro henkäisi. Renesmee nyökkäsi ja siirtyi kokonaan meidän puolellemme. Felix iski hänelle silmää.
“Näkemiin, ystäväni. Näemme viikon kuluttua, kenties viimeisen kerran”, Aro lausui näyttävästi ja kehotti sitten meitä poistumaan. Renesmee laahusti joukkomme perälle.
Marssiessamme vihreän metsän läpi takaamme kuului mahtava repeämisen ääni ja sen jälkeen suden ulvontaa, joka kaikui surullisena aukiolta.
-
Ei. Voi. Olla. Totta! Miten tuo voi olla mahdollista? Sitten Nessie haluaakin jäädä Volteraan ja ÄÄÄ!!!
Olen täällä ihan sekaisin joten toivon vain jatkoa.
-
Tosi kiva luku :D jotenkin loppu oli sellanen, ettei sitä olis arvannut :) Paitsi sen että Nessie suostuu, mutta jess ;D jatkoo vaan :]
-
Kiitos Lööperiikka ja anmett nopeista kommenteistanne! Ja jatkoahan ei sitten tule ainakaan viikkoon, koska olen riparilla. Toivottavasti olisi tullut uusia kommentteja kun palaan! ;D
-
eieieieieeieieieieieieieeiiiiiiiiiiiii, nyt Nessie on mun mielest joko vaarassa tai Volturit kohtelee sitä hyvin TAI ne yrittää saaha sen liittymään sinne uhkailemalla... >:(
JATKOAAAAA! ;D
kiitän ja kumarran,
mrö.
-
Saat uuden lukijan. Tai siis vanhan, koska olen lukenut osan tästä jo kauvan sitten. Mutta nyt kuitenkin kommaan. Pudän aivan tajuttomasti. Mutta inhoan tai siis en pidä ajatuksesta että Nessieon Volturien luona :(
Toivon että se pääsee pian kotiin.
JATKOA :)
Ginerva :-*
-
Hyvä luku, mut mua ärsyttää kun tää loppu muistutti yhtä toista tarinaa Nessiestä/Jacobista jossa Alec vietteli Nessien ja mie halusin tappaa/kiduttaa häntä!! Odotan innolla uutta lukua ja toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin...x3 :P :oo_O
^Kassu^
-
Nyt riparilla oltu, ihan mahtavaa oli! <3 Mutta tässä uusi luku! :)
23. Ikävä
Renesmee
“Koti kullan kallis”, järkälemäinen vampyyri murahti viereltäni. Katselin hiljaisena valtavaa toimistorakennusta, joka kohosi maasta niin tavallisena kuin kuvitella saattoi.
“Odotas kun pääset sisälle“, nuori vampyyripoika hymyili rohkaisevasti. “Siellä on aika hulppeaa.”
Yritin vääntää hymyn kylmille kasvoilleni. Tunsin olevani sen velkaa hänen ystävälliselle eleelleen.
Pojan pikkuruinen kaksoissisar kohotti täydellisiä kulmakarvojaan. “No, menetkös siitä, vai pitääkö minun pakottaa sinut?”
“Ööh, menen, totta kai”, sopersin kiireesti kuumien läikkien nousten poskilleni. Seurasin nopeasti vampyyrijoukkoa peremmälle.
Sisältä toimistorakennus näytti… No, toimistorakennukselta. Kaikki oli asiallista, kaunista ja yksinkertaista. Olin aina kuvitellut Voltureiden asuvan jonkinlaisessa juhlavassa, vanhanaikaisessa palatsissa. Lapsellista.
Seisoskelin oviaukolla leppeän kesätuulen leyhytellessä hiuksiani ja paidanhelmaani. Puristin orpona kännykkääni.
Aro ja ne kaksi muuta liihottelivat jo poispäin. Se vaalein heistä oli kuin sitruunan syönyt. Äkkiä Aro pysähtyi ja läimäytti otsaansa.
“Voi, olenpa minä hajamielinen! Voisiko joku ohjata nuoren Renesmeen huoneeseensa?” Aro hymyili. “Tavataan huomenna! Toivottavasti huoneesi miellyttää sinua.” Sen sanottuaan hän katosi nurkan taakse suuren lauman seuratessa johtajaansa.
Kukaan jäljelle jääneistä ei liikahtanutkaan. He tuijottivat minua kuin suurintakin kummajaista.
Vaihdoin vaivautuneena painoani jalalta toiselle. “Niin että… Missä minä nukun?”
Iso, tumma italialaisvampyyri virnisti. “Miten olisi minun vieressäni?”
Vilkaisin häntä pelästyneenä. “Ei kiitos, ööh…?”
“Felix”, mies vastasi ja iski silmää. Minulle tuli hänestä äkisti kovasti mieleen Emmett, mutta Felix oli pikemminkin pahan vastine hänestä. Felix oli niin kovin vahva… Kuvittelin, kuinka ne viattomat ihmisuhrit reagoisivat hänet nähdessään, kuinka nuo murhaajan silmät lähestyivät heitä niin flirttailevaan sävyyn… Minua heikotti.
Samassa silmiä särkevän kaunis nainen tanssahteli tasaisia portaita pitkin alakertaan.
“Toitteko te ruokaa?” hän kysyi ihmettelevään sävyyn. “En ole ikinä haistanut yhtä eriskummallisempaa hajua.”
“Emme, Heidi”, mies Felixin viereltä hymyili. “Odota vielä pari tuntia. Hän on Renesmee Cullen.”
Naisen verenpunaiset silmät laajenivat, ja hän tuijotti minua kummissaan. Käänsin katseeni lattiaan.
“Miksi, Demetri?”
“En tiedä. Tottelimme vain Herraamme.”
“Hmm”, Heidi hymähti. “Se selittää hajun. Juotko ihmisverta?”
“En”, kuiskasin inhon väre äänessäni. “Haluaisin päästä nyt nukkumaan, jos sopii.” Se tuskin tosin onnistuisi…
“Minä ja Jane voimme viedä sinut huoneeseesi. Se on matkan varrella omastamme, mikäli Aro tarkoittaa vierashuonettamme”, ystävällinen poika ilmoitti vakavana. Huokaisin mielessäni helpotuksesta.
Poika ja Jane lähtivät kohti suurta hissiä, joka jökötti aulan päädyssä. Seurasin heitä epävarmoin askelin ja nojauduin sitten hissin viileää seinää vasten. Tuijottelin kattoa.
Jane ei sanonut sanaakaan. Hän oli kiskaissut mustan hupun kasvojensa suojaksi ja katsoi eteensä suu tiukkana viivana. Hänen kaksoisveljensä seisoi ryhdikkäänä tytön vierellä. Pojan reunoista punaiset silmät olivat kohdistuneet minuun lapsenomaisen uteliaasti.
“Mikä sinun nimesi on?” kysäisin ujosti.
“Minä olen Alec.”
Nyökkäsin. Alec vaikutti mukavalta, kaikesta huolimatta.
Hissi kilahti pysähtymisen merkiksi, ovet liukuivat auki. Edessäni avautui putkimainen käytävä, jota reunustivat puiset ovet lattian molemmin puolin. Katto oli korkealla ja siihen oli maalattu koristeellisia koukeroita. Jane katosi heti käytävälle astuttuaan.
Kävelin hämilläni Alecin perässä. Hän viittasi kädellään vasemmalta katsottuna kolmatta ovea kohti.
“Tuossa on vierashuoneemme. Saattaa tulla hieman melua, ruoka-aikamme on piakkoin”, Alec sanoi.
“Okei, selvä. Kiitos”, mumisin yrittäen hillitä vapinaani. Alec nyökkäsi ja katosi sitten naapuriovesta sisään.
Pujahdin osoitetun huoneen ovesta ja lukitsin sen sisäpuolelta kädet pienesti täristen. Peruutin punaisella peitolla peitetylle vuoteelleni ja hautasin kasvoni tyynyyn. Mietin niitä murhia, joita kohta joutuisin todistamaan. Eikö se tekisi minustakin ainakin pieneksi osaksi murhaajan, kun en puuttuisi tilanteeseen?
Kierähdin selälleni ja katselin ympärilleni. Huone oli keskikokoinen, synkkä tila. Sänky vei aika paljon tilaa, samoin vastapäätä jököttävä musta vaatekaappi, joka luultavasti pursusi vaatteita. Vasemmalla oli suuri ikkuna, josta avautui näkymä Volterran keskustaan. Ihmisiä ei näkynyt näin myöhään enää kauheasti, vain joitakin satunnaisia humalassa olevia italialaismiehiä.
En tiedä missä vaiheessa nukahdin. Näin edessäni Jacobin, surullisen Jacobin, joka kurotti minua kohti ahdistunut katse mustissa silmissään. Kurotin takaisin kyynelten tahriessa mustan mekkoni, joka oli ilmestynyt ylleni.
Unen taustalta kuului voimakasta kiljuntaa ja kauhunhuutoja, kun ihmisjoukko tapettiin janoisten vampyyrien ruoaksi.
***
Katselin ikkunastani vilkasta keskustanäkymää. Ruskettuneita ihmisiä nauroi ja jutteli aukiolla, suuren vesialtaan ympärillä, joka paikassa. Aurinko porotti kuumasti taivaalta ja sai ihooni aavistuksen säteilemään. Huomaamattomasti, salaperäisesti, tavallinen ihminen ei huomaisi eroa.
Olin ollut koko aamun Aron seurana valtavan suuressa salissa muiden vampyyrien ympäröimänä. Minulla oli ylläni vaatekaapista löytämäni vaaleanvihreä, vanhanaikaisesti muhkeahelmainen leninki. Tunsin se ylläni itseni kuin toiselle aikakaudelle eksyneeksi.
Aro oli äärettömän kiinnostunut minusta. Hän oli kysellyt muun muassa lapsuudestani, perheestäni, kyvystäni ja ruokatavoistani. Sinänsä typerää, hänhän olisi vain voinut lukea kaikki ajatukseni yhdellä kosketuksella.
“Voi sentään! Minun pitää saada hankittua sinulle ruokaa!” Aro oli huudahtanut. “Menepäs huoneeseesi rakkaani, kuljetamme sinulle ruokaa aivan kohta.”
Ja täällä minä nyt odottelin. Katselin hopeista kännykkää ja valitsin Jaken numeron…
Ovelle koputettiin. Riensin avaamaan oven hame kahisten.
Ovella seisoi tumma italialaisnainen. Katselin häntä kummissani. Tämä nainen oli ihminen, lihaa ja verta. Avasin suuni käskeäkseni häntä juoksemaan karkuun, pelastautumaan…
Mutta sitten huomasin häkin, jota hän kantoi. Häkissä oli kuusi ruskeaa, pulleaa jänistä, jotka hyppelivät pelosta vauhkoina häkkiä vasten. Kohotin katseeni äimistyneenä takaisin naiseen.
“Hei, minä olen Samantha. Tässä ruokasi”, nainen hymyili ja ojensi häkin minulle kuin se olisi ihan normaalia.
“Ööh, kiitos”, kuiskasin hieman nolona. Samantha nyökkäsi hymyillen ja lähti sitten kävelemään hissiä kohti. Katselin kauan hänen peräänsä ennen kuin suljin oven ja laskin häkin eteeni sängylle.
Ovelta kuului uudelleen varovainen koputus. Ryntäsin avaamaan oven, ja kohtasin Alecin kirkuvanpunaiset silmät.
“Hei. Olen utelias - miksi huoneessasi kuuluu noin monta pientä sydämensykettä?”
Avasin oven kokonaan auki ja heilautin kädelläni häkkiä kohti.
“Minun päivälliseni”, mutisin.
Alec käveli peremmälle ja tuijotti jäniksiä toinen kulmakarva koholla.
“Päivällisesi? Riittävätkö muka nuo?”
Kohautin olkapäitäni. “Toivottavasti.”
“Eipä näytä kauhean herkulliselta.”
“Se on riittävää. En ikinä tappaisi yhtäkään ihmistä.”
“Mikset?” Alec näytti uteliaalta.
“Se on väärin. Lisäksi vähän niin kuin kannibalismia.”
Alec istahti häkin viereen.
“En ymmärrä, mitä väärää siinä on. Nehän ovat vain ihmisiä, kuolisivat muutenkin.”
Katselin häntä happamasti.
“Niillä ihmisilläkin on tunteet ja omat elämänsä. Ei meillä ole oikeutta viedä noin vain toisen elämää oman himomme tähden.”
Alec näytti miettiväiseltä. “En ole ikinä ajatellut sitä noin. Olen pitänyt sitä aina oikeastaan itsestäänselvyytenä. Olen ollut Volturi melkein niin kauan kuin muistan, ja tappanut lukemattomia kertoja.”
Mutristin suutani. “Onko sinulla jotain erikoiskykyä?”
“On. Pystyn ikään kuin turruttamaan ihmisen tuntoaistit kokonaan - hän ei näe, ei kuule tai tunne mitään… helppo tappaa.”
Värähdin. “Aika pelottava kyky.”
“En sanoisi niinkään. Hyödyllinen.”
Joku lähestyi jälleen huonettani. Alec pomppasi nopeasti seisomaan.
Jane kiskaisi huoneeni oven auki ja vain tuijotti syyttävästi veljeään. Alec näytti alistuneelta.
Yskäisin. “Päivää Jane.”
Jane mulkaisi minua kylmästi eikä sanonut mitään. Häneen verrattuna Leahin viha tuntui nyt typerältä.
“No, minä lähden tästä. Nähdään taas”, Alec mutisi ja seurasi siskoaan käytävälle. Heilautin kättäni hänen peräänsä, ennen kuin suljin oven ja kömmin istumaan vuoteelleni puhelin korvallani.
Jacob vastasi heti. “Nessie?”
Nielaisin. “Hei Jake.”
Hiljaisuus. “Olethan kunnossa?”
“Joo. Ei täällä nyt niin kauheaa ole. Olen saanut tavallaan ystävänkin.”
“Ai, kenen? Mielipuoli- Aron?”
Tirskahdin. “Ei. Alecin.”
“Sen kaksosen? Nessie, hän yritti silloin saada meidät kaikki zombeiksi ja olisimme kuolleet. Onneksi Bellan kyky esti häntä.”
“Mutta hän elää rutiineissa. Volturit ovat aivopesseet hänet. Ei hän tunne enää katumusta.”
“Ei niihin ole luottamista”, Jacob murahti.
Huokaisin. “Tiedätkö mitä? Minulle tuotiin äsken pikaruokaa. Häkillinen jäniksiä, nam nam.”
Jacob nauroi. “Muistithan maksaa tippiä?”
“En, ei ollut rahaa mukana.”
Jake oli hetken hiljaa. Kuuntelin hänen hengitystään.
“Minulla on sinua kauhean ikävä. Miellä kaikilla on. Bellakin…”
“Onhan äiti kunnossa?” hätäilin.
“No joo. Hän on vain niin tolaltaan. Edward ja minä olemme vähän huolissamme.”
Huokaisin raskaasti. “Minä soitan hänelle heti tämän puhelun jälkeen.”
“Nessie, minä rakastan sinua. En kestä enää”, Jacob kuiskasi tuskaisa vire äänessään.
“Minäkin rakastan sinua, Jake, ihan kamalasti. Olisitpa täällä”, henkäisin huultani purren.
“Toiveesi on lakini.”
“Hei, et sinä tänne voi tulla! Pysy siellä”, komensin. Hän ei vastannut.
“Olen tosissani!”
“Niin minäkin.”
“Jake, ei - “
“Nähdään pian, Nessie -kulta”, Jacob sanoi kiihtyneesti ja katkaisi puhelun.
-
voi ei, voi ei, VOI EI! Ja Jake voi mennä sinne höyrylään! :o
Mutta jatkoa nopeaan. Olet mahtava! <33
-
Eihhei ei,ei,ei. Jake ei saa mennä sinne. Nessien pitäämennä pian kotiin ja se ei saa ystävystyä Alecsin kanssa. Jane on tyhmä :)
Toivon jatkoa pian ;)
Ginerva :-*
-
Jes jes, täähän menee mielenkiintoiseen suuntaan. Toivottavasti Nessielle ja Alecille tule jotain, sillä mä inhoan Nessietä ja Jacobia, ja Nessie/Alec-paritus on nykyään yks mun suosikeista.
Jatkoa pian! : )
-
Äh.. Mä en kommentoinu viime lukua :-\
Mutta ihan mahtavaa tekstiä siinä ja tässä
myös.. Mua vaan jännittää et tuleeko tosta
Nessie/Alec:ista mitään :)
Mutta pistäpäs jatkoa piakkoin!
♥:llä, Candy
-
Joo nyt kommentoin ku en oo aikasemmin tajunnu.. :-\
Eiiii! Jake ei saa mennä sinne!
Mut joo hyvin oot kirjoittanu ja pidin kovasti.
(sori vähä tyhmästi kirjotettu mut joo...) :-\
Jatkoo vaan pikaisesti tulemaan :)
♥~ Engel-
-
Yyh! Felix on ällöttävä! >:( Miks sen pitää kiusata Nessietä?
Ei Jake saa mennä Volteraan! (Heh... Menetin malttini... En vaan haluu et Jakelle käy kuinkaan...)
No, mutta kuitenkin... kirjoita ihmeessä jatkoa! :D
Innolla odottaen: sajusa :-*
-
Oi jee, ihania kommentteja taas kiitos<3 Anteeksi kun on taas kestänyt näin kauan! D:
24. Viehätysvoima
Jacob
“Täällä koneen kapteeni. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne, nousemme kohta. Toivotan hyvää matkaa!”
Naksautin turvavyöni kiinni ja nojauduin penkin selkänojaa vasten silmäni sulkien. Silmäluomillani poltteli kuva Nessiestä, joka oli aivan yksin, täysin vailla suojelua… Puristin käsinojia ja kuulin pienen rusahduksen jonkin mennessä rikki.
Miksi, voi miksi olin ollut niin typerä? Minun olisi pitänyt heti tunkeutua heidän mukaansa, vaikka sitten väkisin. Olin vain ollut niin sekaisin…
Edward tiesi tästä. Hän tiesi, että olin nyt matkalla heidän tyttärensä luokse Volterraan. Ihme kyllä hän ei ollut väittänyt vastaan.
“Mene. Minun täytyy jäädä tänne”, Edward oli sanonut hiljaa sinä iltana. Olimme vilkaisseet huolestuneina taloamme kohti, josta kuului rikkoutuvan lasin helinää. Bella oli mennyt totaalisen sekaisin Nessien lähdön jälkeen. Edward oli rutistanut nopeasti kättäni ja palannut sitten kiireesti rakkaansa luokse.
Äkkiä haistoin ihmisen vieressäni. Avasin hitaasti silmäni.
“Terve! Ajattelin istua tähän, kun näin jonkun minun ikäiseni. Tai no, enhän minä sinun ikääsi tiedä. Mikä nimesi on?” viereeni istahtanut silmälasipäinen poika uteli kimeällä äänellään. Hänellä oli rennot vaatteet ja vaaleat, taakse sipaistut hiukset. Otsassa suorastaan luki “Maanvaiva”.
“Jacob. Jacob Black”, vastasin varuillani.
“No hei! Minä olen Tony Coleman”, poika virnisti.
“Terve.”
“Mihis olet menossa?”
“Italiaan.”
“Ooh, minä menen Ranskaan! Miksi juuri Italiaan?”
Miksi kerjäät verta nenästäsi? “Menen tapaamaan tyttöystävääni.”
Poika nauroi innostuneena. “Onko kuumakin pakkaus?”
Kohotin kulmiani ja hymyilin haikeasti. “Haukkoisit henkeäsi jos näkisit hänet. Nessie on uskomaton.”
Tony vihelsi ja virnuili typerästi. “Nessie? hassu nimi.” Kohautin olkiani ja käänsin katseeni ikkunaan.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan.
“Minullakin on tyttöystävä, Susan. Hän jäi Amerikkaan. Katso.” Tony tyrkkäsi kamerakännykkänsä käteeni näyttäen täysin tavallisen naisen kuvaa. Tyydyin nyökkäämään.
“No, entäs se Naomi sitten? Onko sinulla hänestä kuvaa?” poika uteli silmät kiiluen.
Minua alkoi oikeasti sapettamaan. “Nimi on Nessie, oikeastaan Renesmee. Ja on kyllä, mutta mitäs se sinulle kuuluu?” Sitä samaista kuvaahan olin viimeiset kaksi päivää tuijottanut joka toinen sekunti…
Tony niiskautti nenäänsä. “Haluaisin nähdä.”
Ojensin vastahakoisesti puhelimeni hänen hikiseen kouraansa. Poika vilkaisi puhelimen näyttöä, ja siinä samassa hänen sydämensä alkoi räpiköidä kahta kertaa nopeammin. Silmät levisivät auki ja suusta pääsi pieni voihkaisu.
"Tuoko on Nessie?” hän inahti.
Nyökkäsin vahingoniloisena. “Hänpä juuri. Eikö olekin uskomaton?”
Poika nyökkäsi sanattomana. “Ihan kuin jokin enkeli tai jotain. Suorastaan vastustamaton. Mistä sinulle on siunautunut tuollainen tuuri?”
“Sen kun tietäisin. Olemme olleet erottamattomia hänen syntymästään lähtien.”
Tony katsoi minua kummissaan silmälasiensa yli. “Hän on siis sinua nuorempi? Olette tunteneet toisenne jo taaperoista asti, klassista.”
“Jotain sinne päin”, myönsin pokkana ja otin puhelimeni takaisin itselleni. Laitoin kuulokkeet korvilleni naapurini puhetulvan estämiseksi ja katselin itsekin, ties kuinka monetta kertaa puhelimen näyttöä.
Kuva oli otettu tänä kesänä. Siinä Nessie seisoi keskellä heinäpeltoa turkoosissa kesämekossaan. Iltarusko avautui hänen selkänsä takana punaisena hehkuna saaden hänen pitkät kiharansa hohtamaan punertavina. Vaalea iho näytti kirkkaalta ja maitomaiselta. Ruskeat silmät tuikkivat minulle lempeästi.
Hipaisin kuvaa sormenpäilläni. Katselin kaukana häämöttävää merta, joka levisi alapuolellamme tyynenä.
Nessie, ajattelin. Nessie, minä tulen luoksesi, enkä jätä sinua enää ikinä yksin.
***
“Voi hemmetti täällä on kuuma!”
Pyyhin hikeä otsaltani kävellessäni kivikkoisella aukiolla, jossa oli kuuma kuin pätsissä. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja mietin hajamielisesti, miten ne limanuljaskat pystyivät asumaan näin aurinkoisessa paikassa.
Iloisia kasvoja pyöri ympärilläni. Vanha italialaismies huusi minulle jotain suostuttelevaan sävyyn, mutta pudistin vain kieltävästi päätäni.
Minulla ei ollut aavistustakaan, missä täällä Volturien “koti” sijaitsi. Kiertelin aikani pyöreää keskustaa katsellen ja kuulostellen. Lopulta päätin ottaa hajuaistini oikein kunnolla käytäntöön.
Erään toimistorakennuksen edessä haistoin vahvasti vampyyrinhajun, johon olin jo suorastaan tottunut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta olin erottavani Nessienkin suloisen tuoksun ilmassa. Tuo pienikin epäilys sai ilmeeni kirkastumaan, ja astuin reippaasti peremmälle paksun puuoven kautta.
Huomasin saapuneeni varsin arkiselta näyttävään aulaan. Mitä, ei keskiaikaista linnaa, olipa nössöä!
Ruskean mahonkitiskin takana minua tapitti nätti italialaisnainen - ihminen - kohtelias hymy huulillaan. Aloin epäilemään suunnistuskykyjäni…
“Kuinka voin auttaa?” nainen visersi. Kävelin tiskille ja laskin kämmeneni sille.
“Hei, olen Jacob Black. Saisinko Nes… Renesmee Cullenin tänne?” pyysin kärsimättömästi.
Nainen räpytteli typeränä silmiään. “Anteeksi herra, mutta en usko täällä asuvan sennimistä henkilöä.”
“Kyllä asuu”, sanoin varmana.
“Anteeksi, mutta taidatte erehtyä.”
“En muuten erehdy. Minä tiedän, että hän on täällä, ja jos sinä et s-”
Vaikenin erottaessani lähestyvää ääntä, joka oli liian hiljaista tiskin takana olevan naisen korville. nainen katseli minua kummissaan, mutta pysyin hiljaa.
Samassa Nessie, minun Nessieni, juoksi jostain takaovesta sisään kupariset kiharat pomppien. Hän paiskautui minua vasten kietoen kätensä ympärilleni.
“Jake! Minä… Jake!” hän änkytti ja hautasi kasvonsa T-paitaani vasten. Kiedoin käteni tytön ympärille ja kiskaisin hänet ilmaan. Pyörittelin häntä ympäriinsä riemukkaasti nauraen, kunnes laskin hänet takaisin maahan. Nessie hymyili säteilevästi.
“Nessie, herranjestas”, ähkäisin suu korvissa ja kumarruin suudellakseni häntä. Nessie kuitenkin painoi sormensa estävästi huulilleni ja katseli selkäni ohitse ilme tutkimattomana. Käännyin katsomaan samaan suuntaan.
Kolme miesvampyyria oli ilmestynyt aulan päätyyn. He tuijottivat meitä tyynesti punaisilla silmillään minun mulkoillessa kiukkuisesti takaisin. Kiedoin vaistomaisesti käteni Nessien vyötärön ympärille.
“Renesmee, mitä tämä tarkoittaa?” pitkä vampyyri kysyi kalseasti.
“Minä kyllä kielsin Jacobia tulemasta tänne, Cedric. Hän lähteekin jo tästä”, Nessie änkytti ja alkoi työntämään minua ovelle päin.
Pysyin paikoillani kädet puuskassa ja mulkoilin vampyyreita. Nessie puuskahti.
“Minä en aio lähteä minnekään ilman häntä”, ilmoitin tyttöä osoittaen.
“Hänet päästetään täältä viikon kuluttua”, vaalein vampyyreista äyskähti.
“Sitten jään tänne.” Mitä vain Nessien vuoksi… Silti minua kammotti.
Nessie katseli tiiviisti kasvojani loppumattomalta tuntuvan hetken ajan. Lopulta hän kääntyi vampyyrijoukkoa kohti henkeäsalpaavan rukoileva ilme kasvoillaan.
“Olkaa niin kilttejä…! Jacob ei ole vaivaksi, hän pysyy huoneessani. Minä pyydän”, hän aneli sydäntäisärkevästi. Sain pinnistää kaiken tahdonvoimani, etten olisi syöksynyt lohduttamaan häntä.
Volturitkin näyttivät heltyvän vähän, jos se ylipäänsä oli mahdollista.
“Emme saisi päästää ketään ulkopuolista”, kolmas vampyyri sanoi.
“Mutta Jake ei lähde täältä ilman minua, tuollainen jäärä kun on. Voisitteko kiltit pyytää Arolta lupaa? Ihmissu… Tai siis muodonmuuttaja varmasti kiinnostaa häntä”, Nessie pyysi hiljaa.
Hänessä oli jotain niin uskomattoman puoleensavetävää, valtavaa viehätysvoimaa. Hän oli saanut pienestä pitäen kaikkea mitä oli vain halunnutkin, hän oli kietonut meidät jokaisen pikkusormensa ympärille. Silti Nessie ei ollut ollenkaan leuhka. Niin, suorastaan palvoin maata hänen jalkojensa alla.
Tämä Cedric huokaisi. “Hyvä on, menemme käymään Mestarin luona.” Vampyyrijoukko kääntyi ja katosi kulman taakse. Tunsin Nessien hieman rentoutuvan ja minäkin rauhoituin. Tyttö tarttui käteeni ja alkoi kiskomaan minua hissiä kohti. Seurasin häntä ripeästi ja painoin hissin oven takanamme kiinni. Nainen jäi hieman uteliaasti katselemaan peräämme.
Hissi nytkähti liikkeelle. Painoin Nessien seinää vasten ja siirsin käteni hänen päänsä molemmille puolille. Nessie hymyili ja kietoi omat kätensä niskani taakse. Hän nousi varpailleen ja suuteli minua. Vastasin innokkaasti hänen suudelmiinsa, jotka alkoivat muuttua kokoajan vaativimmiksi… Hän pujotti sormensa hiusteni lomaan ja painautui tiiviisti minua vasten. Ähkäisin ja nostin hänet syliini. Nessie ujutti kätensä kaula-aukostani sisään hengittäen raskaasti…
Samassa hissin ovet avautuivat, ja vilkaisimme hölmistyneinä ympärillemme. Kaksosvampyyrithan ne siinä töllistelivät. Nessie laskeutui tulipunaisena sylistäni minun osatessa vain hymyillä suu korvissa. Kiedoin saman tien käteni tytön vyötärön ympärille.
“Hei Alec ja Jane”, Nessie mumisi hiustensa taakse piiloutuen.
“Hei Renesmee. Anteeksi kun pilasimme herkän hetkenne”, Alec sanoi huumorin pilke ällöttävän punaisissa silmissään. Nessie suorastaan kutistui nolostuksesta.
“Mitä hän täällä tekee?” Jane tiukkasi silmät porautuneena tyttöön, vaikka ilmiselvästi hän tarkoitti minua. Tuossa tytössä ei tosiaankaan näkynyt huumorista jälkeäkään.
"Jacob muuttaa tänne hetkeksi”, Nessie mutisi ja kiskoi minut ulos hissistä. Jane kavahti kauemmas. Tuhahdin.
“Niinkö? Onko Mestari antanut luvan?” hän kysyi hampaidensa lomasta.
“Oi kyllä hän antaa”, vastasin ilkeästi hymyillen. Nessie pyöritteli silmiään.
“Sehän nähdään. Hyvästi”, Jane murahti ja astui hissiin. Alec seurasi häntä vilkaisten meitä ensin huvittuneesti. Ovet sulkeutuivat ja kauhukaksoset katosivat sen mukana.
Käytävällä oli hiljaista. Minun ja Nessien katseet kohtasivat. Tuijotimme toisiamme sanattomina, kunnes rupesin hekottamaan sydämeni pohjasta. Nessiekin purskahti nauruun.
“Näitkö niiden ilmeet?” puuskahdin naurun lomasta.
“Joo! Voi Luoja se oli noloa”, Nessie hihitti.
Kiskaisin tytön syliini ja hautasin naurusta tärisevät kasvoni hänen kaulaansa. Nessie leikitteli niskahiuksillani.
“Mennäänkö minun huoneeseeni?” hän henkäisi.
“Tarkoitat kai meidän huonettamme”, sanoin omahyväisesti. Melkein tunsin tytön pyörittelevän silmiään. Hän hypähti sylistäni ja veti minut puisen oven eteen. Nessie veti oven auki ja pujahdin hänen ohitseen keskikokoiseen, melko prameaan huoneeseen. Huoneessa oli synkkiä värejä, mustaa ja punaista.
Nessie painoi oven kiinni ja hyppelehti luokseni. Ujosti hän veti minut tummanpunapeitteisen sängyn päälle minun seuratessa auliisti perässä. Kiedoin käteni hänen alaselkänsä ympärille Nessien kietoessa jalkansa minun ympärilleni. Suutelin ahneesti hänen täydellisiä kasvojaan.
“Jacob”, hän huohotti, “sinä olet välillä NIIN typerä poika.”
Naurahdin käheästi. “Mitä minä nyt olen tehnyt?”
“Et olisi… Saanut… Tulla tänne. Minähän… Kielsin…” Nessie änkytti minun suudellessa hänen kaulaansa. Virnistin voitonriemuisesti.
“Harmittaako sinua, että tulin tänne?”
“Ei”, hän henkäisi.
“Sitähän minäkin”, hymähdin ja kävin lukitsemassa oven.
-
No voi pöh, ei Jacob saa olla Volterrassa. Nessien pitää ihastua Aleciin eikä olla Jaken kaa.
Mut, silti oli hyvä luku. Jatkoa pian.
-
oii ku on ihana fic :D määki olen vähä sitä mieltä et kyl nessie/alec ois aika kiva paritus.. vink vink ;D
no mut jatkoa pyytää tosi nätisti
-
Mä taas oon ilonen, ettei tullu mitään Renesmee/Alec- paritusta, mä nimittäin en tykkää siitä, että niin ( Huom! mun mielestä) täydellinen pari kuin Jake ja Nessie tuhottais. Samalla Jake menettäis unelmien tyttönsä (taas) vampyyrille...
Jatkoa piakkoin onko tulossa?
Anaid
-
Ihana ficci (:
Samaa mieltä Annoyn kanssa, Jake/Nessie pois ja Alec/Nessie tilalle :-*
On Alec söpömpi ku joku Jacob (;
Mutta, toivoisin pian jatkoa( ja Nessie/Alec-paritusta (:: ) :-*
~ a.
-
Tää ficci on IHANA! :D Luin kaikki luvut yhteen putkeen.
Ei, missään nimessä Nessie/Alec- paritusta! Jake ja Nessie kuuluu yhteen!
Tavallaan mä oon ilonen, että Jake meni Volterraan, mutta tavallaan en. Ilonen mä oon sen takia, että se helvetin Alec voi iskeä Nessietä, mut toisaalta mä en haluu et Jakelle kävis jotain kauheeta. ::)
JATKOA!
Antelope
-
Oli huomaamattani tullu uus luku... :)
Alec on tyhmyri... Ihme huumorintaju... Mutta kuiteskin oli taas hyvä luku. :D
~sajusa
-
Kiitos taas kommenteista! :) Ja anteeksi hitauteni...
25. Kriisi
Bella
Räks.
Siinä meni lasinen maljakko tuhansiksi pirstaleiksi puulattiaa vasten. Kävelin lasinsirujen päällä tuntematta mitään. Tartuin uuteen maljakkoon ja paiskasin senkin maahan.
Yritin olla välittämättä perheenjäsenteni huolestuneista ja järkyttyneistä katseista, jotka ympäröivät minua. Otin käsiini lattialla lojuneen tennarin ja paiskasin sen seinän läpi murinan ravisuttaessa kehoani.
”Bella”, joku mutisi varovaisesti. Kohotin hieman hämmentyneenä katseeni ja kohtasin Emmettin hämilliset kasvot.
”Bella”, hän toisti. ”Koittaisit rauhoittua, pikkusisko. Meitä pelottaa tuo käytöksesi.”
”Emmett, älä puutu tähän”, murahdin.
Samassa hän jo seisoi edessäni ja laski kämmenensä olkapäälleni.
”Bell-” hän aloitti, mutta suustani pääsevä kamala sähähdys hiljensi hänet. Yhden sekunnin päästä olin jo kyyristyneenä vastakkaista seinää vasten silmät leimuten.
Katselin järkyttyneenä, kuinka Emmett peruutti takaisin muiden luokse silmät suurina. Minusta tuntui niin pahalta. Mikä minua vaivasi? Olin sekoamassa ja pahasti. Se pelotti minua.
Ulko-ovi kävi ja minun Edwardini kiirehti luokseni sadepisaroita kuparisissa hiuksissaan. Hän rutisti minut itseään vasten sanomatta mitään.
Hautasin kasvoni hänen rintaansa vasten täristen hillittömästi. Kurkustani pääsi omituinen korahdus ja silmäni tuntuivat niin kylmiltä ja omituisilta. Oli kamalaa, kun ei kyennyt itkemään.
”Emm, anna anteeksi”, inahdin.
”Ei haittaa, Bella.”
”Anteeksi Esme, kun rikoin seinän ja maljakot”, jatkoin kauhistuneena. Olin mennyt ihan sekaisin!
”Älä siitä huoli, kultaseni”, Esme sanoi lohduttavasti.
Edward suuteli hellästi päälakeani. Suustani pääsi kuiva nyyhkäisy.
”Missä Jake?” kuiskasin. Missä paras ystäväni oli? Hän, joka oli yhtä tuskissaan kuin minäkin Nessien vuoksi?
Tunsin Edwardin jäykistyvän. Kohotin kysyvänä katseeni hänen kultaisiin silmiinsä. Omani olivat sysimustat.
Edward näytti hämilliseltä, nololta, säikähtäneeltä. Kurtistin kulmiani.
”Jake?” tiukkasin.
”Jacob lähti”, Edward kuiskasi tarkkaillen kasvojani.
Kuulin seitsemän yllättynyttä henkäystä. Minä tuijotin häntä kauhistuneena, turtana. En hengittänyt.
”Bella?” Edward henkäisi huolestuneena, koskettaen poskeani.
”Minne Jacob lähti? Hylkäsikö hän meidät?” pihisin kalmankalpeana. Kuulin Esmen nyyhkäisevän.
”Oi ei, Bella, ei. Hän palaa takaisin - viikon päästä. Jake lähti Volterraan”, Edward kuiskasi.
Tuijotin miestäni täydellisen liikkumattomana.
”Mitä. Sinä. Sanoit?” Rose rääkäisi silmät äkkiä leimuten. Hän astui huomaamattaan askeleen meitä kohti.
”Nessie on hänen Leimattunsa. En olisi kyennyt estämään häntä”, Edward vastasi leukaperät kireinä.
Jasperin suunnalta tuulahti taas rauhallisuuden aalto. Yritin turhaan estellä sitä. Minä halusin suuttua. Minä halusin huutaa, raivota ja paiskoa tavaroita. Halusin tuntea.
Edward huokaisi. ”Tiedän mitä ajattelette. Uskokaa pois, se olisi ollut mahdotonta. Jacob olisi vaikka tappanut meidät, kunhan vain pääsisi Nessiensä luokse.”
Alice katseli häntä sohvankulmalta silmät sirrillään. ”Eipäs. Jake kuuluu perheeseen. Olen pettynyt sinuun, velipoika.”
Rose seisoi muutaman metrin päässä Edwardista kuin haluaisi repiä tältä kurkun auki. Emmett taas katseli häntä hämmästyneesti. Esme ja Carlisle näyttivät huolestuneilta, Jasper epäilevältä ja Alice, niin, pettyneeltä. Minä taisin näyttää hieman kaikilta yhtä aikaa. Peruutin askeleen taaksepäin.
”Bella…” Edward mumisi hiljaa. Hän hipaisi kättäni.
”Edward. Mikset kertonut minulle? Luulin ettei meidän välillämme ole salaisuuksia!” huomasin kirkaisevani. Jasper yritti taas rauhoitella minua.
”Sinä olisit lähtenyt hänen mukaansa”, Edward kuiskasi kiihkeästi. Muut olivat jähmettyneet paikoilleen. Me riitelemässä oli aika harvinainen näky.
”Piru vie, Edward! Tietenkin olisin! Meidän lapsemme on siellä ihan yksin! Eikö se merkitse sinulle mitään?”
Hän säpsähti. ”Bella, älä ole typerä. Sano, ettet tarkoittanut tuota.”
”En sano! En voi uskoa, ettet kertonut minulle! Edward, minä…!”
Hautasin kasvoni käsiini ja yritin turhaan peitellä uutta, kuivaa nyyhkäisyä. Aloin ripeästi peruuttamaan takaovea kohti.
”Bella! Rakas, olen niin pahoillani! Kulta, anna minulle anteeksi! Älä kiltti itke”, Edward ähkäisi tuskan värittämällä äänellään. Hän lähti harppomaan minua kohti kädet levällään, kasvot vääristyneinä.
”Edward, anna hänen olla”, Alice kuiskasi hiljaa.
Aukaisin oven ja pujahdin viileään yöilmaan. Juoksin kohti vihreää metsää taakseni katsomatta, mutta tiesin Edwardin lähtevän perääni.
”Anna minun olla rauhassa!” kiljaisin tuuleen. Kuulin Edwardin hiljentävän vauhtiaan ja lopulta pysähtyvän. Tunsin hänen tuskaisen katseensa selässäni.
Minä lensin synkässä metsässä sokeasti eteenpäin. Pääni tuntui räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Lyyhistyin paksua tammea vasten ja painoin kasvoni käsiini.
En ollut ikinä suuttunut Edwardille näin. En ikinä, koskaan, milloinkaan! Katselin kahta lintua, jotka pyrähtivät lentoon.
En ollut koskaan ollut Nessiestäkään erossa näin kauan, korkeintaan pari päivää. Tämä viikko sai minut hermoraunioksi.
Ja vielä Jakekin… Hänkin oli nyt vaarassa. Ja Edward salli sen!
Ärisin vihaisesti. Helvetti soikoon, miksen saisi viedä kilpeäni heidän suojakseen, jos Jacobkin sai noin vain lähteä?
Tiesin, etten olisi päässyt lähtemään. Edward ei olisi päästänyt minua. Ehkä hän palkkaisi kokonaisen vampyyriarmeijan vartioimaan minua?
Huokaisin, ja se teki kipeää. Kurkkuani poltteli kauhea jano. En ollut käynyt metsästämässä koko tänä aikana…
Kännykkäni värisi farkkujeni taskussa. Nostin sen nopeasti korvalleni, vilkaisten ensin varovasti puhelimen näyttöä.
”Hei äiti!” Nessie hihkaisi saaden minut hymyilemään. Miten hän saattoi kuulostaa niin onnelliselta, vaikka oli vankina murhaajien keskellä?
”Hei kulta”, hymyilin.
”Ihan uskomatonta, että TUO tuli tänne!” hän puuskahti hellästi. Kuulin pienen tömähdyksen ja sitten Jacobin huvittunutta manailua.
”Antaisitko sille pölkkypäälle puhelimen?” pyysin kohteliasta leikkien.
”Joo, totta kai”, Nessie naurahti. Kuului pientä kahinaa ja sitten kuulin jo Jacobin hengityksen luurin toiselta puolelta.
”No niin, Bells. Antaa tulla”, hän sanoi reippaasti.
Vedin syvään henkeä.
”Okei. Miksi helvetissä lähdit ilman minua?!”
”Bella, et sinä olisi päässyt mukaan. Edward olisi vaikka lukinnut sinut itseensä kiinni, ettet vain olisi päässyt karkaamaan.”
”Edward ei ole minun holhoojani! Minä olen itsenäinen nainen!” kiljuin kurkku suorana kivusta välittämättä.
”Mikä äidillä on?” kuulin Nessien henkäisevän.
”Kriisi”, Jacob vastasi.
”Minulla mitään kriisiä ole!” ärisin.
”Totta kai, totta kai, Bells. Kuule, en olisi siltikään ottanut sinua mukaani. Pääsin hädin tuskin itsekään tänne, ja Aro on aika ailahtelevainen. Lisäksi täällä on Jane, enkä minä olisi millään jaksanut erottaa teitä kokoajan toistelle kimpusta. Lisäksi Edward-”
”Joo joo, selväksi tuli! Olen silti sinulle vihainen”, mutisin.
”Älä ole. Kuule, minä pidän Nessiestä huolen. Minun on vaikeaa sanoa tätä, mutta… Luulen, ettei täällä olekaan niin kauhean vaarallista. He eivät koskisi Nessieen. Aro suorastaan jumaloi häntä, melkein yhtä paljon kuin minä”, Jake sanoi ja naurahti sitten. Nessie taisi suudella häntä.
”Jacob, minä…”
”Volturit ovat kyllä oikeita huumorimiehiä. Jane, siinäpä vasta ilopilleri!”
He molemmat nauroivat. Minuakin rupesi hymyilyttämään.
”Älä vaihda puheenaihetta. Se-”
”Bella-kulta, kaikki sujuu hyvin. Luota minuun. Vedäpäs henkeä ja palaa Edwardisi luokse”, Jacob komensi lempeästi.
Rypistin otsaani. ”Mistä tiesit?”
Hän tuhahti.
”Olenhan sentään paras ystäväsi. Kyllä minä sinut tunnen. Olet vähän niin kuin… minä itse, tosin naispuolisena versiona.”
”Loistavaa, Jake.”
”Menehän nyt. Nähdään pian!”
”Heippa äiti!” Nessie hihkaisi.
”Hei”, mumisin linjan katketessa.
Katselin hetken puun kuluneita uomia. Että olin ollut typerä! Kuin pahainen kakara. Välillä ihmettelin tosissani, kuinka Edward oikein jaksoi minua.
Tiesin kyllä vastauksen. Hän rakasti minua.
Ryntäsin juoksuun tuulen vinkuessa korvissani. Oli alkanut taas sataa, mutten välittänyt.
Edward istui talomme portailla pää painuksissa. Hän katseli tarkkaavaisesti ilmettäni saapuessani pihamaalle, ennen kuin nousi varovaisesti pystyyn.
Pienesti kiljaisten hypähdin hänen syliinsä. Edward kietoi huokaisten kätensä ympärilleni minun kietaistessa sääreni hänen selkänsä taakse. Painoin huuleni hänen huulilleen ja suutelin niitä ahneesti. Edward rutisti minut rintaansa vasten ja voihkaisi hiljaa.
”Anteeksi, olen kauhea idiootti”, puuskahdin suudelmien välissä.
”Et ole, rakas. Minä se tässä olen.”
”Ollaan sitten idiootteja yhdessä”, hymyilin ja ripottelin suudelmia hänen kasvoilleen.
”Hmm”, Edward hymisi. ”Kuulostaa hyvältä.”
-
Kuulostaa hyvältä. Mikä lopetus :D Siis aivan mahtava luku.
Mut vitsi toi bellan ja Edwardin riitä se oli siis niin paras ;D
Mut jatkoa pian
Ginerva :-*
-
Ihana osa! Aivan mahtava lopetus, en olisi itse parempaa keksinyt! :) Repesin sille, kun Emmett-parka taisi hieman pelätä Bellaa, ja lopun "ollaan sitten idiootteja yhdessä" olin niin hellyyttävä, että purskahdin nauruun. :D Jatkoa!
-
Bella oli vaan vähän raivona, suuttu jopa Edwardille! :-X
Bellan ja Edwardin ensimmäinen riita, eihän se onni kestä ikuisesti. :D
Kiva luku, ihanaa kun Jake ja Renesmee pärjää siellä Volturien luona. Ne on just ihana, täydellinen pari.♥
Emmett-parka taisi pelätä Bellaa. :D
Kiva, ihana luku. Sanon ehdottomasti että: JATKOA!
Antelope :-*
-
”Anteeksi, olen kauhea idiootti”, puuskahdin suudelmien välissä.
”Et ole, rakas. Minä se tässä olen.”
”Ollaan sitten idiootteja yhdessä”, hymyilin ja ripottelin suudelmia hänen kasvoilleen.
”Hmm”, Edward hymisi. ”Kuulostaa hyvältä.”
Awws....
Tosi sulonen luku. Jane hauska? Olihan tuo sarkasmia!?
Kirjotaat niin uskottomasti että teet minut melkein sanattomaksi.
Jatkoa nopesti! <33
-
Kiitos ihanista, ihanista kommenteistaa! :-* TAAS on mennyt ihan hirvittävän kauan, ANTEEKSI! Tässä kuitenkin 26. luku Tony Colemanin näkökulmasta - Tony oli sivuhenkilönä 24. luvussa, jossa Jacob matkusti lentokoneella Italiaan. Kurkkaapas sinne, jos et muista kyseistä tyyppiä!
26. Osittainen kuolema
Tony Coleman
“Hei tytöt! Aika kuuma päivä, eikö?” virnistin silmää iskien.
Kuumat italialaistytöt katselivat minua nenänvarttaan pitkin.
“Täällä on aina kuuma”, uhkeapovinen blondi tuhahti.
“Ja vielä kuumempi sinun astuessasi kuvaan”, flirttailin.
Blondi nyrpisti nenäänsä.
“Lähdetään, tytöt”, hän mutisi ja käveli korot kopisten tiehensä kahden kaunottaren seuratessa perässä.
“Nähdään taas!” hihkaisin heidän peräänsä.
Tämä yllätysloma oli ollut aivan loistava veto äidiltäni. Olimmekin lentäneet Ranskasta Italiaan ihan tuosta vain. Äidillä oli jokin työhomma täällä Volterrassa, ja minä olin päässyt mukaan. Ihan mahtavaa.
Olin kierrellyt koko päivän Volterran keskustassa, jos tätä nyt siksi saattoi kutsua. Kippasin juuri Coca-Colaa kurkkuuni tylsistyneenä huokaillen. Minulla oli kauhean kuuma ja hieman yksinäinen olo. Kaipasin juttuseuraa, mieluiten jostain seksikkäästä tytöstä…
Huomasin eräällä pimeällä kujalla liikettä. Pinnistin näköäni, ja pian tajusin siellä seisovan joukon ihmisiä. Useilla oli kamera kourassaan, ja kaikki näyttivät ihan turisteilta. Lähdin lampsimaan heitä kohti kiinnostuneena. Jos siellä olisi jotain turistitoimintaa, meikäläinen menisi mukaan!
Lähemmäs päästyäni näin heidän - turisteja he selvästi olivat, ja suurin osa miehiä - pyörivän jonkun naisen ympärillä. Näin vain mahonginruskeat pitkät hiukset, jotka laskeutuivat hänen tiukan punaisen mekon selkämystä vasten. Ja Luoja, millainen vartalo tuolla naisella oli!
Tunkeuduin ihmisten ohitse kohti tuota seksikästä naista. Samassa hän kääntyi minua kohti, ja haukoin henkeäni järkytyksestä.
Nainen oli jumalainen. Hänellä oli täysin virheettömät kasvot, pitkä, muodokas vartalo - mitkä sääret! - ja erikoisen violetit silmät. Täydelliset huulet kaartuivat viettelevään hymyyn.
“Hei. Haluatko sinäkin osallistua pikku retkellemme?” hän kysyi sametinpehmeällä äänellä. Osasin vain tuijottaa.
“Minä olen Heidi, tämän retken ohjaaja. Olemme aikeissa tutustua Volterran historiaan”, nainen jatkoi kulmaansa kohottaen.
“Minäkin tahtoisin osallistua”, kuulin sanovani robottimaisesti. Nainen nyökkäsi kuin olisi tiennyt sen kokoajan ja väläytti tyytyväisen hymyn. Hymyilin hölmönä takaisin. Wau, kerrankin charmini taisi purra!
“No niin! Lähdetäänpäs”, Heidi huudahti ympärillä olevia ihmisiä katsoen. Hän sanoi saman italiaksi ja vielä jollain toisella kielellä, ennen kuin lähti kävelemään korot kopisten kohti kujan päätyä. Ihmiset lähtivät seuraamaan häntä innostuneesti jutellen.
Jollain tavalla huomasin jumittuneeni jonon hännille. Olisin paljon mieluummin kävellyt ihan eturivissä, testannut viehätysvoimaani tuohon Heidiin… Ihmisjono tukki kuitenkin tieni.
“Auts! Tuo poika astui varpailleni!” kuulin kimeän äänen valittavan. Käänsin päätäni nähdäkseni pienen, tummaihoisen amerikkalaistytön tuijottavan minua syyttävästi.
“Älä marise”, murahdin.
Tyttö näytti loukkaantuneelta. “Pyydä anteeksi!”
“En varmasti pyydä!” kivahdin.
“Äitiii!” tyttö alkoi huutamaan naama punaisena. Pujahdin pakokauhuisena kahden lihavan naisen välistä keskemmälle ihmispaljoutta. Nostin silmälasejani ylemmäs, jotka olivat alkaneet luisua hikistä nenänvarttani pitkin alaspäin.
Heidi oli pysähtynyt kujan päätyyn. Hän avasi pienen sivuoven kivirakennuksen päädystä ja pujahti sisään, viittoen meitä ensin tulemaan perässä. Ihmiset pujahtivat yksi toisensa jälkeen hänen peräänsä, minä viimeisten joukossa. Pikkutyttö näytti minulle keskisormeaan kohdatessani hänen katseensa. Röyhkeä kakara.
Olimme saapuneet avaraan aulaan, joka ei ollut historiallista nähnytkään. Huonetta koristivat pehmeät sohvat ja kirkkaat valot. Kaiuttimista kantautui pirteää musiikkia.
Kiiltävän vastaanottotiskin takana istuskeli ihan kaunis italialaisnainen, joka katseli meitä pienesti hymyillen. Heidille hän silti hävisi kirkkaasti.
“Hyvät naiset ja herrat, seuratkaa minua. Seuraavaksi tulette näkemään keskiaikaista arkkitehtuuria!” Heidi huudahti pirteästi. Hän kopsutteli avaamaan jykevän koristeellisen puuoven ja viittoi meitä astumaan sisään.
Minun ohittaessani Heidin iskin naiselle silmää. Hän katseli minua huvittuneesti.
“Usko pois poika, meistä ei ikinä tulisi mitään”, hän naurahti.
“En olisi niin varma”, murahdin hieman loukkaantuneena.
Olimme astuneet kylmään, pimeään käytävään. Sen seinät ja lattia olivat ikivanhaa harmaata kiveä ja joissain kohdin valui jotain tummaa nestettä. En tajunnut mitä ihmeellistä tässäkin oli.
Muutamat ottivat kuvia innostuneesti pulisten. Heidi kalautti oven takanaan kiinni, ennen kuin siirtyi taas jonon johtoon.
Käytävä oli vaikka kuinka pitkä. Lisäksi alkoi tulla kylmä. Aloin aikani kuluksi miettimään huomisen ohjelmaa.
Äkkiä näin jotain valkoista kaukana edessäpäin. Pinnistin näköni äärimmilleen, ja sen jonkin lähestyessä tajusin sen olevan ihminen. Hänellä taisi olla kovin kalpea ihonväri.
Ihmisen ollessa enää jotain kymmenen metrin päässä tajusin hänen olevan nainen. Erotin vain tummanpunaisilta näyttävät hiukset ja mustan hupparin. Naisen vierellä käveli valtavan pitkä mies, jolla oli melko tumma iho. Hiukset olivat lyhyet ja pikimustat. He kävelivät jäykästi Heidin ja etummaisina kulkevien ohitse. Miehen kasvot olivat inhosta kurtussa ja -
“Jacob! Jacob Black?” rääkäisin tunnistaessani lentokoneessa istuneen happaman pojan. Tyttö ja Jacob kohottivat hätkähtäen katseensa minuun.
Jacob näytti järkyttyneeltä. Hän tarttui tyttöä kädestä ja juoksi luokseni, vilkaisten ensin olkansa yli Heidin suuntaan.
Ah, nyt tunnistin tytön. Hän oli Jacobin kuuma tyttöystävä, Renesmee. Hiukset olivatkin kuparinruskeat näin läheltä katsottuna. Hän oli kerta kaikkiaan upea ilmestys. Olisin voinut myydä vaikka äitini tuollaisesta tytöstä. Tyttö oli jopa kauniimpi kuin Heidi! Renesmee katseli minua jännittyneesti ruskeilla silmillään.
“Jukra Jacob, en tiennyt tyttöystäväsi asuvan täällä!” puuskahdin yllättyneenä, ahmien samalla tyttöä katseellani.
Jacob tarttui äkkiä olkapäästäni. Hänen kämmenensä hohki kuumeista lämpöä ohuen paitani läpi. Tuijotin kummastuneena hänen vakaviin silmiinsä.
“Mitä…?”
“Tony, lähde nyt heti paikalla”, Jacob sanoi hiljaa, silmät porautuen omiini.
Kiemurtelin ärtyneenä hänen otteestaan. “Mikä sinä olet minua komentelemaan?”
Renesmee astui lähemmäksi.
“Tony, kuuntele häntä. Ihan oikeasti. Sinä… Äh, ole kiltti ja tottele oman itsesi tähden”, hän kuiskasi ääni väristen. Havaitsin hänen silmissään pelkoa.
Huomasin Heidin kävelevän meitä kohti. Jacob kääntyi katsomaan häntä tuimasti, kädet täristen.
“Renesmee? Onko täällä jokin ongelma?” Heidi liversi saapuessaan luoksemme. Tyttö oli jähmettynyt paikoilleen.
“Ei ole, Heidi”, hän pihisi hampaidensa välistä, katse porautuneena minuun. Hän osoitti silmillään epätoivoisesti käytävää takanani, pyytäen minua palaamaan takaisin.
Siirryin seisomaan Heidin vierelle. “Jatketaanko matkaa?”
Heidi hymyili minulle. “Jatketaan.”
Hän lähti taas liitelemään eteenpäin ja minä seurasin häntä, luoden ensin yhden voitonriemuisen hymyn taakseni. Jacob ja Renesmee olivat jääneet katsomaan perääni lamaantuneina. Hah.
Käytävä jatkui ja jatkui. hampaani alkoivat pian tärisemään kylmästä. Kuulin pikkulasten valitusta ja marinaa edessäpäin.
“Saavumme pian Suureen Saliin”, Heidi lohdutteli.
Ja vihdoin näin suuren rautaportin käytävän päässä. Heidi veti raskaalta näyttävän vivun alas, ja portti nousi kitisten ylös. Kuulin ihailevia henkäyksiä.
Nyt astuimme valkoiseen pelkistettyyn käytävään. Huokaisin helpotuksesta päästyäni vihdoin valoisaan tilaan. Pimeä kivikäytävä oli alkanut jo hieman ahdistaa.
“Tervetuloa vieraat! Tervetuloa Volterraan!” kaikui samassa piilotetuista kuuluttamista. Miehen ääni oli hento mutta pehmeä.
Me taputimme käsiämme yhteen. Minä laitoin kaksi sormea suuhuni ja vislasin kohteliaasti. Kaksi miestä pulputtivat innokkaasti italiaa.
Heidi osoitti kädellään kullalla koristeltua ovea kehottavasti hymyillen. Ihmiset alkoivat kävellä sitä kohti innostuneena, valokuvia ottaen. Kieltämättä minuakin alkoi pikkuhiljaa kiinnostamaan. Lähdin lampsimaan heidän peräänsä.
Oven takaa paljastui ihan valtava sali. Se oli täysin pyöreä ja ehkä hieman luolamainen, kiveä sekin. Huone oli noin kahden kerroksen korkuinen ja katonrajassa olevat ikkunat loivat lattialle valoläikkiä. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin suuria, kummasti valtaistuimilta näyttäviä tuoleja. Itse asiassa ne olivat aika siistejä, voisin hankkia itsellenikin tuollaisen.
Sitten huomasin huoneessa istuvat ihmiset. He istuksivat täysin liikkumattomina valtaistuimillaan, verenpunaiset silmät kohdistuneina meihin. Vilkaisin hämmentyneenä muita turisteja, jotka näyttivät hekin kummastuneilta. Oliko tämä jokin esitys meitä varten? Miksi heillä oli punaiset piilolinssit?
“Asettukaa riviin, arvon vieraat”, eräs mies henkäisi. Hänellä oli todella pitkät mustat hiukset ja vitivalkoinen iho. Vaatteetkin olivat mustat. Hän istui kaikista isoimmalla tuolilla, oikealla ja vasemmalla puolellaan vaalea - ja tummahiuksinen kopio itsestään.
Hieman kummastuneesti mutisten asetuimme riviin. Minun vasemmalla puolellani oli keski-ikäinen, lihava mies ja oikealla puolellani ehkä noin kuusivuotias pikkutyttö. Hän katseli peloissaan ympärilleen.
“Erik?” mies kutsui. Samassa jostain ilmestyi pitkä, vaaleahiuksinen mies, joka oli hänkin todella kalpea. Hiukset ulottuivat olkapäille asti ja saivat hänet näyttämään pohjoismaalaiselta. Hänelläkin oli punaiset piilolinssit.
Erik käveli luoksemme keskittynyt ilme komeilla kasvoillaan. Hänen katseensa liukui meissä jokaisessa arvioivasti.
Hetken katseltuaan hän lopulta vetäisi erään espanjalaisen nuoren naisen, pohjoismaalaisen vaalean pojan ja minut askeleen kauemmas rivistä. Hänen kätensä oli jäätävän kylmä.
“Nämä”, Erik mutisi, “näissä on potentiaalia.”
“Ah, hienoa!” mustahiuksinen mies huudahti. “Te jotka Erik valitsi, tulkaa tänne.”
Nyt olin täydellisen hämmentynyt. Valitsiko hän meidät mukaan näytelmään? Potentiaalia? En minä osannut näytellä!
Kävelin kuitenkin kahden muun mukana tuon oudon miehen eteen. Mies nousi valtaistuimeltaan ja suorastaan leijui luoksemme. Tuijotin häntä silmät suurina.
“No niin, katsotaas…” Mies tarttui espanjalaistytön käteen ja jähmettyi paikoilleen. Viiden sekunnin kuluttua hän tarttui vaaleata poikaa kädestä, kunnes siirtyi minun eteeni. Säpsähdin kylmää kosketusta.
“Hmm. Loistavaa, Erik”, hän mutisi lempeästi. Erik nyökkäsi, katse kiinnittyneenä muihin vieraisiin.
Samassa taakseni ilmestyi järjettömän kokoinen mies, joka lukitsi käteni otteeseensa. Samoin kävi kahdelle muulle nuorelle.
“Mitä helv-” aloitin, mutta samassa kuulin vertahyytävän kirkaisun.
Vilkaisin espanjalaistyttöä, joka potki ja kirkui kuin hengenhädässä. Hän tärisi kuin sähköiskun saaneena ja vääntelehti itseään kiinni pitelevän miehen otteessa, huutaen niin lujaa kuin jaksoi.
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Sekunnin murto-osassa kaikki valtaistuimilla istuneet ihmiset olivatkin äkkiä turistien kimpussa. Joka puolelta kuului kauheaa kiljuntaa ja huutoa, kun nuo oliot tappoivat heidät kauhistuneiden silmieni edessä. Näin omituista kimallusta johon sekoittuivat nämä oliot, jotka katkaisivat tuosta vain uhriensa niskat ja painoivat sitten huulensa joka paikkaan roiskuvalle verelle. He joivat sitä.
Huuliltani karkasi tukahtunut huuto. Lyyhistyin lattiaa kohti pää turtana, mutta takanani seisova mies piti yhä minusta kiinni. Suljin silmäni ja huusin, yritin vaistomaisesti peittää karmivan melun alleni. Silti kuulin yhä kauheaa lotinaa, juoksuaskeleita, kauhistunutta huutoa…
“Tapa minut”, anelin. Ajatukseni sinkoilivat päässäni huimaa vauhtia. Tiesin olevani sekoamispisteessä.
Nyt vieressäni seisova poikakin vääntelehti tuskissaan. Hän karjui ja huusi minkä keuhkoistaan lähti. Olio hänen takanaan kohotti huulensa hänen kaulaltaan, jota oli juuri puraissut.
Olin pyörtymisen rajamailla. Haukoin henkeäni ja nyyhkytin.
Tunsin viileän henkäyksen kaulallani.
“Tervetuloa uuteen elämääsi”, vampyyri takanani sanoi hiljaa ja painoi sitten hampaansa kurkulleni.
-
Wou, aika karmivaa lukea tuosta Heidin työstä.
Tuleeks tosta... ööö... Tonystä vampyyri? mahtaa olla iloinen ku saa naisia kaadettua hyvän ulkonäkönsä vuoksi...
Tosi hyvin kirjoitettu ja sen takia jatkoa jäin janoamaan.
-
Enpäs ookkaan pitkään aikaan kommannu tähän ficciin.
Toi Tony on ärsyttävä. Mut ois kiva lukee sen näkökulmasta, kun siitä tulee vampyyri. Karmivan toi kohtaus missä Tony näki muiden turistien tulevan tapetuksi.
Anteeksi lyhyt, eikä erityisen rakentava kommenttini.
-
uusi lukija ilmoittautuu :)
luin kaiken putkeen ja oli tosi hyvä :D haluisin tietää et montako osaa on viel tulossa ;)
-
mielenkiintoinen käänne tämä Tony.. :D siitä ois kiva lukee sit ku se o vampyyri ;D mutta jatkoa toivoo :-*
-
Tää on vaan niiin ihana....
Äkkiä jatkoa pyytäisin.
-
Sori kun en ole taaskaan kommannu pitkään aikaan!
Mutta todella hyvää teksitä edelleen :)
Eli jatkoa vaan mahdollisimman nopeesti!
♥:llä, Candy
-
Tony, Tony, Tony... Miksi et uskonut Jakea ja Nessietä ku ne varotti sua?
Mutta kun en keksi järkevää kommattavaa joten toivon taas sitä jatkoa... ;D
~sajusa
-
Argh, anteeksi taas! Olen suoraan sanoen laiska. :D Tämä on viimeisin luku, jonka olen tehnyt - kaikki edellisethän ovat olleet tallessa koneellani, ja olen niitä vain lisäillyt tänne. Joten varoituksen sana - seuraavat luvut saattavat kestää huomattavasti pidempään. Anteeksi. :( Ja joku taisi kysyä, kuinka monta lukua vielä tulee. Vastaus on, että muutama. Ehkä kaksi/kolme, en tiedä vielä... Mutta jatko-osan tapahtumat tiedän jo nyt. Toivottavasti sillekin löytyisi lukijoita. :)
27. Mietteitä
Rosalie
"Kulta! Meidän pitää lähteä nyt!" Emmett huikkasi alakerrasta.
Nappasin huokaisten kolme matkalaukkua syliini ja kävelin sitten alakertaan, jossa Emmett ja Esme jo odottelivat minua ovensuulla. Heillä kumpaisellakin oli kolme-neljä suurta matkalaukkua sylissään, ja autoissa odotteli kasa lisää.
Carlisle seisoi hiljaa Esmen vierellä. Alice ja Jasper istuksivat portaiden alimmalla askelmalla Bellan ja Edwardin seistessä heidän edessään. Kaikki katselivat meitä haikeina.
"No... Heippa sitten kaikki. Nähdään taas, kun Nessie ja Jacob ovat tulleet takaisin", Emmett sanoi hieman kysyvän kuuloisesti, hymy kasvoillaan.
Bella puuskahti ja kapsahti mieheni kaulaan.
"Tyhmä Emmett. Minun tulee ikävä sinua!" hän murisi.
Emmett nauroi. "Samoin, pikkusisko. Kyllähän me pian nähdään. Voit vaikka juosta katsomaan meitä - ei Alaskaan nyt niin pitkä matka ole."
"Joidenkin täytyy mennä pystyttämään koti kuntoon", sanoin hiljaa.
Bella vilkaisi minua suurilla kultaisilla silmillään, ja lensi sitten halaamaan minuakin. Olisin vastannut halaukseen, ellei minulla olisi ollut kädet täynnä.
"Nähdään pian", hän henkäisi.
"Nähdään. Silloin Nessiekin on palannut", sanoin pienesti hymyillen. Ajatus lohdutti minua suuresti. Minulla oli jopa sitä koiraakin pikkuriikkisen ikävä. Tuntui oudolta ilman hänen päivittäistä nälvintäänsä. Voi Luoja.
Edward hykerteli ajatuksilleni. Loin häneen yhden kylmän katseen. Hän vastasi vinolla hymyllä.
Muutkin alkoivat hyvästelemään meitä. Jasper taputti olkapäätäni hieman kömpelösti ja teki sitten tilaa Alicelle, joka pomppasi kaulaani ja suukotti poskeani. Edwardkin halasi minua kevyesti, ennen kuin palasi takaisin Esmen suukotettavaksi. Carlisle rutisti minut hellään halaukseensa.
"Pidäthän Esmestä huolta?" hän pyysi hiirenhiljaa. Nyökkäsin. Hän rentoutui ja suukotti otsaani.
"Minun tulee teitä niin ikävä", Esme valitti hiljaa. Edward halasi häntä ja Carlislekin palasi takaisin heidän luokseen. Minä siirryin Emmettini vierelle.
"Mennäänkö?" hän kysyi kulmat koholla. Minä nyökkäsin ja pujahdin ovesta ulos hän vanavedessäni. Istahdin Emmettin valtavaan jeeppiin hänen heitellessä tavaroita peräluukkuun ja takapenkille. Näin Esmen suhahtavan Carlislen mustaan Mercedekseen. Hän seurasi meitä Emmettin käynnistäessä autonsa ja kurvatessa pihatieltä pois.
Vilkaisin olkani yli entistä kotiamme. Emme palaisi takaisin ainakaan moneen vuosikymmeneen. Silloin Bellan biologinen isäkin olisi jo kuollut, eikä mikään enää vetäisi meitä takaisin.
Emmett naputteli jykevää rattia sormillaan pienesti vihellellen. Katseeni kiinnittyi hänen syötävän suloisiin hymykuoppiinsa, joita olin aina rakastanut. Ne tekivät hänestä niin hellyyttävän.
"Minun on ihan pakko saada oikein iso harmaakarhu ennen Alaskaa", hän ilmoitti.
"Pysähdytään matkan varrella", myönnyin. "Minullakin on hieman jano."
Emmett vilkaisi minua riemukas hymy kasvoillaan. "Huijattaisiinko Esme jonnekin? Minä haluan metsästää sinun kanssasi kahdestaan. Tiedäthän, voitaisiin tehdä hieman muutakin kuin - "
"Emmett! Juurihan me vietimme koko viime yön yhdessä!" toruin häntä, purskahtaen kuitenkin nauruun.
"Niin totisesti vietimme. En saanut tarpeekseni, omistanhan sentään maailman kuumimman naisen!"
Minä pyörittelin hymyillen silmiäni. Emmettin sanomana kehut kuulostivat raikkailta, kuin uusilta. Annoin hänen kehuilleen arvoa.
"Hmm, ihan kuinka vain haluat", hymähdin. Emmett laski toisen kätensä vasemmalle polvelleni iloinen hymy kasvoillaan, hymykuopat vilkkuen. Ihan kuin viaton koulupoika ison miehen ruumiissa.
Matkasimme koko päivän taukoamatta. Esme pysyi tiukasti kannoillamme. Pysähdyimme ainoastaan kerran tankkaamassa autoamme. Ihmismiehet vilkuilivat minua kiinnostuneina, suut auki oikeastaan. Emmettin nähdessään he luikkivat kuitenkin kiireesti pakoon. Joka kerta sama juttu.
Parin päivän päästä olimme jo Alaskassa. Suunnistimme suoraan kohti tulevaa taloamme, joka sijaitsi syrjäisen metsäaukean keskellä. Naapureita ei ollut mailla eikä halmeilla, ja metsät vilisivät riistaa. Aurinkokaan ei näyttäytynyt.
Esme alkoi heti sisustamaan kermanvalkoista kartanoa. Minä kävin viemässä Nessieni matkalaukut hänen ja koiran huoneeseen, ennen kuin kävin katsastamassa minun ja Emmettin huoneen keskikerroksesta. Se oli suuri ja valoisa. Seinät olivat hennon vaaleansiniset ja katto valkoinen. Leveä sänky oli viety keskelle huonetta vihjailevasti.
"Emmett!" huikkasin.
Emmett ilmestyi viereeni. "Ro?"
Osoitin sänkyä. "Onko tuo sinun tekosiasi?"
Hän virnisti viattomasti. "Riippuu sinusta..."
"Sinä se et sitten ikinä muutu", naurahdin päätäni pudistellen. Emmett kohautti rennosti olkiaan.
Et ikinä muutu. Tuo lause oli kuin piikki lihassani. Emmett ei ikinä muuttuisi, hän pysyisi ikuisesti samanlaisena. Ihan niin kuin minäkin.
Nessien syntymän jälkeen en ollut ajatellut tätä asiaa enää niin perusteellisesti. Hän oli kuin oma lapseni, maailman toiseksi tärkein henkilö minulle. En minä silti halunnut anastaa häntä Bellalta, en enää. Olin alkanut huomaamaan Bellan hänen tullessa meidänlaiseksemme. Nyt pidin häntä... enemmän olemassaolevana, tärkeämpänä. Ihmisenä hän oli ollut merkityksetön. Nessie nosti hänen arvoaan silmissäni.
Jacob Blackia minä inhosin, kuten kaikki hyvin tiesivät. Hänkin inhosi minua, uskomatonta kyllä. Mutta... Kymmenen vuotta oli saanut minut sopeutumaan, sietämään häntä. Jos hän ei olisi leimautunut Nessieen, olisin kyllä heivannut hänet jo aikapäiviä sitten rankkurille.
***
Tuuli vinkui korvissani hyppiessäni ketterästi oksalta oksalle, seuraten herkullisinta tuoksua aikapäiviin. Keskikokoinen puuma hiiviskeli alapuolellani, saaden hymyn nousemaan kasvoilleni. Ponkaisin sen kimppuun alitajuisen murahduksen karatessa huuliltani.
Huokaisin helpotuksesta lämpimän veren valuessa kurkustani alas, helpottaen tuskaani. Puuma ei kauan taistellut vastaan, sillä katkaisin siltä nopeasti niskat. Kalliisiin vaatteisiini ei tullut pisaraakaan sotkua.
Juotuani eläimen tyhjiin laskin sen laiskasti alas, yhä janoisena. Minulla oli käynyt tuuri löytäessäni lihansyöjän; kuulin Esmen saalistavan hirvilaumaa pohjoisemmassa. Minun hullu mieheni puolestaan riehui juuri kookkaan harmaakarhun kanssa.
Päätin liittyä Esmen seuraan, karhusta kun ei kuitenkaan riittäisi minulle. Ponkaisin uroshirven kimppuun ja upotin jälleen hampaani sen lihan läpi kaulavaltimolle. Irvistin hieman maulle, mutta lopetin sitten turhan nirsoilun. Veri oli aina verta.
Esme oli minua ennemmin valmis. Hänen silmänsä läikehtivät hurmaavan toffeisina, ja vaikka minä kuinka inhosinkin kammottavia pakkomielteitäni, vaikka vihasinkin vampyyriuttani, hetken mieleni täytti ihastuttava täydellisyyden tunne. Me olimme täydellisen täydellisiä ja voittamattomia.
Sitten mieleni täyttivät jälleen kaikki elämäni nurjapuolet. Ikuinen kuolemattomuus, riippuvuus elävän olion verestä, jähmettyneisyys... Hedelmöitymättömyys... Jälleen pari seuraavaa vuotta lukiossa, esittäen normaalia...
Esme katseli minua lempeillä silmillään siirtyessäni hänen luokseen. Sipaisin karanneen hiussuortuvan vaaleasta palmikostani ja kohdistin katseeni metsänreunaan, mistä Emmett juuri ilmestyi valtava hymy kasvoillaan. Hän huiskutti minulle kättään, ja kiersi ne sitten minun ja Esmen ympärille.
"Tekipä terää!" hän naurahti tyytyväisenä.
"Sinulla on liian rajuja leikkejä", Esme torui. "Paitasi on repeytynyt."
Emmett kohdisti katseensa haljenneeseen paitaansa, mutta kohautti sitten harteitaan.
"Pitää sillä ruoalla nyt vähän leikkiä! Ja Roz olisi rikkonut sen joka tapauksessa."
"Älä nyt heti paljasta kaikkea", sanoin viehättävimmän hymyni väläyttäen. Mieheni oli myyty.
"Voi teidän kanssanne", Esme huokaisi silmiään pyöritellen ja lähti kävelemään kohti uutta kotiamme. Minä ja Emmett seurasimme perässä, eikä hymyni kadonnut minnekään. Se oli Emmettin syytä.
-
Hah, tosi hyvä! <3
Siis tosi hyvää tekstiä joka vie minut aj minun rakentavan kommentin mennessään.
Jatkoa! <3
-
Oi, ihana luku ♥
Tosi hyvin kirjotettu!
Yks virhe tosin pisti silmään:
Muutkin alkoivat hyvästelemään meitä.
hyvästellä
Muuten ei taida olla mitään valittamista :D
Joten JATKOO ja nopeesti!
♥:llä, Candy
-
Hyvä luku taas kerran.... :D
Ööööö.... Rakentavaa kommenttia ei ole....
Jatkoa vaan nopeesti:)
-
Lööperiikka, CandyApple ja GoldenSunset, suuret kiitokset! :)
Missäs muut lukijat luuraavat? ??? Johtuuko se lukujen hitaudesta? Toivon yhä kommenttia, ja varsinkin piilolukijoilta! Niitä nimittäin löytyy - paljastakaa kiltit itsenne! :(
-
Tosi hyvä luku oli jälleen kerran ;D
virheitä en löytänyt.
jatkoo vaan tulemaan.
♥~ Engel-
-
Hei kaikki. Kuten olette ehkä voineet jo aavistaakin, en yksinkertaisesti enää inspiroidu tästä ficistä... Joten taitaa olla parasta, että keskeytän koko ficin. Saatan joskus ehkä tehdä tälle jatko-osan samoilla hahmoilla, sillä siihen minulla riittää rutkasti ideoita! Kiitos kaikille lukijoilleni. :)
Olen pahoillani!
-
Löysin tän ficin nyt vasta! Tä on niiin ihana! Toivoisin että voisit joskus vielä kirjottaa tähän jatkoa! :)