Ficin nimi: Revenant of Rosefield
Kirjoittaja: makeaavettä
Beta: -
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Draama, Romantiikka
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Keskeisimmät hahmot Stephenie Meyerin, muu minun sepittämääni.
Päähenkilöt: Bella ja Edward, kaikki ihmisiä.
Yhteenveto: Bella onnistuu karkaamaan Jacobin luota, ja palaa Rosefieldiin. Vastaanotto ei ole – jälleen kerran – mikään maailman lämpimin.
Varoitukset: Pientä kiroilua. Toistaiseksi ei mitään sen kummempaa.
A/N: Tämäkin sitten tuli tehtyä, jatkoficci Rebel of Rosefieldille. Jos tykkäsit siitä hieman surullisemmasta lopusta, voit jättää tän välistä ja kuvitella Bellalle kurjan loppuelämän. Suosittelen muutes ensin lukemaan Rebel of Rosefieldin (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=15860.0), että on vähän kärryillä tapahtumista. Tosin ydinjutut tulee kerrattua trailerissa. (Kursivoidut replat ovat vanhasta ficistä.)
Niin ja aloitan tämän vasta sitten kun saan toisen ficcini päätökseen. Todennäköisesti, mutta olen lipsunut suunnitelmista kyllä ennenkin. :D
Siitä on kulunut tarkalleen vuosi, kun hän saapui Rosefieldiin.
”Olen Bella, ja tässä on Nessie, lapseni.”
”Olet äiti! Sepä ihanaa. Kaunis lapsi. Missäs isä on?”
”Isä on Etelä-Amerikassa rakennustyömaalla, kai.”
Vuodessa asiat muuttuivat paljon.
”Bella. Kaikki järjestyy. Älä huoli, älä sure. En tiedä sinusta, mutta minä en pärjää ilman sinua. Enää.”
”Ei mikään järjesty. Menetät työsi, menetät maineesi.”
”Tulevaisuuteni olisi täydellinen, jos vain saisin olla kanssasi.”
Myös ei-toivotulla tavalla.
”Mitä pyydät, Jacob?”
”Haluan tutustua lapseeni. Ne vanhat ajat ovat taaksejäänyttä elämää. Haluan osallistua lapseni elämään.”
Lopulta tulevaisuus vaikuttaa kaikkea muuta kuin täydelliseltä.
”Jacob on se sama kusipää paskiainen kuin aina ennenkin. Tarkoitan, että entistä pahempi.”
”Miksi sitten haluat olla hänen kanssaan?”
”En haluakaan, minun täytyi valehdella.”
Kunnes asioihin tulee odottamaton muutos.
”Lähden käymään pikaisesti kaupungilla. Ei mitään typeriä päähänpistoja sillä välin Bella, eihän?”
Tarvitaan vain hiukkanen hyvää tuuria ja annos sinnikkyyttä.
”Äiti, pääsemmekö aivan oikeasti täältä pois?”
”Jos kaikki vain menee suunnitelmieni mukaan, niin kyllä rakas.”
Valitettavasti hyvää tuuria ei riitä perille asti.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?”
”Palasin.”
”Korjaan, miksi hitossa palasit? Jättikö Jacob sinut jälleen?”
Ei edes sen verran, että totuus uskottaisiin totuudeksi.
”Edward. Kaikki sanani viime tapaamisellamme olivat silkkaa valhetta.”
”Niin ne taitavat olla tälläkin tapaamisella.”
Entä sitten, kun paljastuu jotain harvinaisen yllättävää?
”Minun? Minulle?”
”Kenelle muulle sitten?”
Onko täydellinen tulevaisuus jo mahdotonta?
”Sadannen kerran Edward, rakastan vain ja ainoastaan sinua.”
”Kunpa voisinkin uskoa tuon.”
Makeaavettä esittää jatko-osan ficilleen Rebel of Rosefield.
”Näkee sinuakin, Bells.”
”Hei Emmett, sinä sentään vielä tervehdit minua.”
”Toki. Näin supliikkina sivuhuomautuksena, olet muuten lihonut.”
Luku neljä ja nyt voin sanoa jotain tapahtuvankin!
Kiitos ihan hirmuisesti teidän hirmuisen ihanista kommenteista, johon en TAASKAAN ehdi tarkemmin vastata, sillä mun pitäisi olla jo menossa, hmph. Rentouttava kesäloma ja niin pois päin...
Muutes, tämä ficci jää näillä näkymin aika lyhyeksi, eikä lukuja ole tulossa enää kovin montaa. :>
Luku 4
Edward's PoV
Sanalla sanoen, olin täydellisen sekaisin. Sekaisin ajatusteni, tuntemusteni ja päätösteni kanssa. Bella – hänen nimensä ajattelukin aiheutti minussa sekavia tunteita – oli palannut, mikä oli kai hyvä asia, tai toisin sanoen se oli mahtava, odottamaton, paras asia aikoihin. Lisäksi hän oli tuonut tullessaan kasan vaikeuksia.
Aivan kuin siinä, että minusta tulisi isä, ei olisi tarpeeksi sulateltavaa. Lisäksi minun täytyi koittaa setviä omia tunteitani Bellaa kohtaan, suhtautumistani tähän nurinkuriseen tilanteeseen ja sitä, kuinka järjestäisin tulevan omalta osaltani. En tiennyt, mitä Bellan päässä todella liikkui. Kliseisesti penni ajatuksistasi, oli mitätöntä siihen verrattuna, kuinka halusin päästä Bellan pääkoppaan. Puhuiko hän tällä kertaa totta? Valehteliko hän minulle sinä tuulisena päivänä? Päivänä, joka sai minut viikkokausiksi synkkyyden valtaan. Päivänä, jolloin lähestulkoon menetin elämäniloni. Se oli päivä, jolloin menetin merkitykseni elää. Ja kun olin juuri selvinnyt jälleen jaloilleni, ollut valmis jatkamaan eteenpäin – tosin haluttomana suhteeseen kenenkään muun kanssa – hän palasi. Palasi noin vain, ja sanoi ettei koskaan todella lakannutkaan rakastamasta minua, ei koskaan rakastanut sitä helvetin Jacobia. Että hän oli vain valehdellut ja näytellyt. Tarkkaa syytä en kuullut, mutta sen saamarin Jacobin takia varmaan. Tai niin ainakin halusin uskoa.
Nyt siis Bella ilmeisesti kaipasi minua – ei varmastikaan yhtä paljon kuin minä häntä – ja Alice oli raivoissaan minulle. Emmettkin oli vihoitellut, ollut ärsyyntynyt käytöksestäni. Jasperin kanssa olin vaihtanut ohimennen pari sanaa, muttei yhtäkään Bellasta. Rose oli kanssani samoilla linjoilla, tosin varmaan eri syystä mutta kuitenkin. Ei kuulostanut kovin lohduttavalta; kaikki muut minua ja Rosalieta vastaan. Me kaksi emme nimittäin oikein koskaan tulleet hyvin toimeen keskenämme. Toisinaan vaikutti siltä, ettei Rose tullut kenenkään kanssa toimeen, mutta osasi hän kai mukavakin olla.
Ei varmaan mikään ihme, että juuri nyt tunsin olevani täysin ulalla ja muutenkin sekaisin kuin seinälyhty näiden ailahtelevien päätöstenpoikasten ja tunnemyrskyjeni kanssa. Omassa päässäni uskalsin myöntää muutamat seikat; minä olin yhä rakastunut Bellaan – en koskaan lakannut rakastamasta häntä. Hänen tunteistaan ei vain ollut mitään varmuutta, mutta halusin uskoa hänen sanojaan. Eri asia, kannattiko. En tiennyt, selviäisinkö, jos hän jättäisi minut taas. Osa minusta ei halunnut uskoa, se itsesuojeluvaiston omaava osa.
Ajatus siitä, että minä ja Bella saisimme yhteisen lapsen, oli rakastettavan kutkuttava. Se olisi jotain meidän kahden omaa, se olisi lapsemme. Se virallistaisi käsitteen me. Minä, Bella, Nessie ja lapsemme. Ajatus oli hykerryttävän kaunis, kunnes pelot ja murheet saapuivat aina varjostamaan sitä. Jos – ja kun – kiintyisin lapseen, ja Bella jättäisi minut taas, veisi lapsemme pois, se ajaisi minut kahta kauheampaan turmioon. Huomasin, että olin aivan liian pelokas ja epävarma. Toisaalta en edes halunnut Bellan sanojen olevan totta, sillä pelkäsin hänen jättävän minut syystä tai toisesta, ennemmin tai myöhemmin. Vaikka Bella ei olisi jättänyt minua taannoin, hän voisi joskus tehdä niin – jos antaisin uuden mahdollisuuden. Kun kerran olin saanut kokea sen tunteen, tiesin etten kestäisi sitä uudestaan. Päätökseni horjui, kallistui alituisesti puolelta toiselle, ja jos valitsisin tulevaisuuden, johon kuului Bella, se olisi minulle kuin vapaapudotus tuntemattomaan. Tiesin, että pelkäsin liikaa, maalailin piruja seinille, mutta en voinut itselleni mitään. En voinut kauhukuvia luovalle mielelleni mitään. Otin tahtomattani kaikki vaihtoehdot huomioon.
Ei ollut mikään ihme, että tämä ahdas, tunkkainen asunto kävi ahtaaksi minulle ja mietteilleni. Tarvitsin tilaa hengittää. Ajatella. Tarvitsin paikan, joka ei jokaisella yksityiskohdallaan muistuttanut minua entisestä. Tarvitsin paikan, jossa kaikki oli uutta ja ennennäkemätöntä, jonne muistot eivät mahtuneet. Omasta pääkopasta en päässyt pakoon, mutta jotain voisin tehdä. Ehkä helpottaa oloani, edes hetkeksi. Tarvitsin tilaa pohtia ennakkoluulottomin silmin. Kuin sivustaseuraajana, ulkopuolisena. Minun täytyi lähteä, varhaan huomisaamuna. Se oli – ehkä typerä – päätökseni, päätös josta kerrankin kykenin pitämään kiinni.
Seuraavana aamuna kello 6:00
Vedin matkalaukkuni nahkasoljet kiinni, tarkistin etten jättänyt mitään sähkölaitteita päälle, ja olin valmis lähtemään. Teoriassa. Henkisesti, en ollut valmis. En oikeastaan ollut valmis mihinkään. En ollut valmis isäksi – tosin en tiedä, olisiko kukaan tässä vaiheessa – mutten myöskään valmis jättämään rakkaimpiani. Edes väliaikaisesti. Yritin kuitenkin pysyä suunnitelmassani, ja itsepintaisesti lähdin kohti katutasoa.
Ulkona oli vielä hämärää, ja tuuli ulisi nurkissa. Korttelissa ei näkynyt ristin sielua, vain tuulessa heiluvat mainoslappuset ja liiketilojen nimikyltit. Luulin olevani yksin, kunnes näin naishenkilön pienen kivenheiton päässä luotani. Tietenkin. Aivan niin kuin tämä olisikin voinut käydä niin helposti. Bella asteli tienreunaa pitkin, kädet puuskassa, tuulen vihmoessa hänen hiuksissaan ja aamutakin helmoissaan. Ihmettelin, miksi hän oli näin aikaisin hereillä. Ei se ollut hänen tapaistaan. Ja miksi ylipäätään, hän oli tähän aikaan yksin kuljeksimassa kadulla. Koitin vahvasti kiistää sen, että olisin osasyy. Ja samalla koitin vahvasti kamppailla vastaan, jotta en olisi juossut Bellan luo, vetänyt häntä halaukseen, ja suudellut noita täyteläisen täydellisiä huulia. Se oli se, mitä todella halusin. Siitä päätöksestä olisi ollut kaikkein helpointa, mutta myös vaarallisinta, pitää kiinni.
Koska minä en vain osannut, enkä voinut, tehdä niin kuin olisi parasta, seisoa törötin yhä paikoillani, katse kiinnittyneenä Bellaan. Päätin suoda minulle yhden uuden, tuoreen ja rauhallisen muiston hänestä. Nähdä Bellan sellaisena, kuin hän olikin. Ei päällepäin vihaisena tai surullisena minulle. Mutta Bellakin huomasi minut, ja kun katseemme kohtasivat, hänen syvät suklaanruskeat silmät olivat täynnä surua. Hän oli surullinen. Minun syytäni. Kuinka olisinkaan halunnut yhä juosta hänen luokseen, unohtaa kaikki pelkoni ja vain pysyä siinä ikuisesti. Kuinka toivoinkaan, että se olisi käynyt yhtä helposti, miltä se kuulosti.
Tietysti käyttäydyin typerästi, idioottimaisesti. Tavalla, josta luultavasti myöhemmin vain soimaisin itseni. Tein – tai pikemminkin pysyin – päätökseni, joka seurasi järkeä, ei sydäntä. Heitin unholaan kaikki elämäni varrella kuulemani opetukset. Kuuntele sydämesi ääntä. Sen sijaan, että olisin tehnyt niin, ja palannut Bellan luo, heilautin mahdollisimman rennosti kättäni, ja soin hänelle pienen hymyn. Siinä kaikki, mihin kykenin. Bellan kasvoille ilmestyi vaisu hymy, ja hän painoi sormenpäänsä huulilleen, ja puhalsi lentosuukon minua kohti. Aivan niin kuin hän olisi lukenut ajatukseni, kuullut toiveeni. Soin häneen viimeisen silmäykseni, ja lähdin kävelemään hartiat kumarassa kohti Alicen asuntoa. Toivottavasti hän ei ollut hereillä.
Alice's PoV
Kun heräsin aamulla, muistin tehtävävyöryn, joka minua odotti. Olin ristiriitaisella tuulella – toisaalta halusin jäädä Jasperin kainaloon vaikka ikuisuudeksi, mutta toisaalta odotin palavasti pääseväni setvimään Bellan ja Edwardin välejä. Suikkasin Jasperin poskelle suukon, ja päädyin viimeiseen vaihtoehtoon. Ja mielessäni toivoin, että Jasper kestäisi minua tämän aikajakson yli. Liihotin kohti keittiötä, ja silmääni osui valkea kirjekuori kynnysmatollani. Poimin sen käteeni, ja tunnistin lähettäjän samantien. Kuoreen oli kirjoitettu Edwardin käsialalla nimeni. En tiennyt, pitäisikö minun olla huolissani; miksi hän ei vain sanonut asiaa suullisesti? Mikä oli niin vakavaa, että se piti ilmoittaa kirjeitse?
Astelin varovaisesti keittiönpöydän ääreen, ja tarkastelin kuorta hiljaisena. Uskaltauduin repäisemään sen auki, ja jäykkä paperiarkki tipahti käteeni.
Alice,
voit vaikka nirhata tietyt elimeni totaalisen tuusannuuskaksi, kun tapaamme jälleen, mutta et saa minua palaamaan nyt. Et vaikka kuinka yrittäisit – eikä tämä viesti ole mikään haaste. Tunnen vain sinut ja pippurisen luonteesi niin hyvin, että tiedän miten se on periaatteitasi vastaan. En kerro, mikä, koska se sana saisi sinut viimeistään perääni. Tai niin ainakin oletan. Ehkä olen turhan itseriittoinen, eikä sinua voisi vähempää kiinnostaa tekemiseni.
Kuitenkin, olen päättänyt lähteä hetkeksi muualle. Tarvitsen tilaa. Asuntoni (joka on ruma ja niin pois päin, tiedetään,) on liian ahdas minulle ja ajatustulvalleni. Rosefieldissä on liikaa muistoja. Se, etten näe teitä, on hinta joka päätöksestäni on maksettava. Minun tulee teitä ikävä. Älkää kukaan kehdatko ajatellakaan, että lähtisin teidän takia. Tämä päätös koskee vain ja ainoastaan minua (niin kuin varmaan kaikki maailmassani – teidän mielestänne). Kerro terkkuja jokaiselle. Jasperille (jonka olisi parempi pitää hyvä huoli pikkusisarestani), Emmettille, Roselle, ja ketä minä yritän muka huijata – myös Bellalle. (Kerro että lähtöni ei ole varsinkaan hänen syytään.)
Tiedän, että on pelkurimaista häipyä näin. En vain kykene jäämäänkään. Tarvitsen hengähdystauon. Tämä kuulostaa itsekkäältä, ja sitä se kai onkin, mutta minusta ei ole nyt teidän seuraksi. Olen liian sekaisin päätösteni, ajatusteni ja tunnemaailmani kanssa. Mutta lupaan, että me näemme vielä joskus. Se päivä voi koittaa piankin, mutta satavarmasti joskus. Olet maailman paras pikkusisko.
Edward
Onneksi istuin jo tuolilla, sillä yllättävä heikotus huokui sisälleni. Aivan kuin Edward olisi ollut paikalla, kuten ehkä olin toivonutkin. Aivan kuin hän olisi tiennyt minun mielipiteeni hänen päätöksensä jokaisesta tavusta, aivan niin kuin hän olisi ollut paikalla näkemässä reaktioni. Hän tunsi minut käsittämättömän hyvin.
Mutta hitot siitä, että Edward tunsi minut hyvin. Jos hän olisi tuntenut minut täydellisesti, hän ei olisi lähtenyt. Edwardin kuvailema reaktioni hänen päätöksestään oli vaisu siihen nähden, mikä tunnemyrsky sisälläni nyt velloi. Kuinka hän saattoi vain lähteä ja jättää kaiken tänne sikinsokin? Oliko – kyllä hän oli, hän myönsi sen itsekin – hän niin itsekäs, ettei hän ottanut huomioon Bellaa, joka synnytti hänen lastaan? Paperiarkki rytistyi sormissani huomaamattani ryppyiseksi palloksi, ja sisälleni puski pettymyksen lisäksi suunnatonta vihaa. Kun Jasper asteli keittiöön, läheltä piti etten käynyt hänen kimppuunsa.
”Mitä nyt, rakas?”
”Kaikki miehet!” ulisin. ”Kaikki miehet ovat idiootteja!” Sitten ryntäsin takaisin sänkyymme, kietouduin lakanoihin ja vaimean nyyhkytyksen säestämänä koitin epätoivoisesti palata takaisin siihen hetkeen, kun kaikki oli hyvin. Tunsin Jasperin silittävän hiuksiani, mutta edes se ei helpottanut. Edward oli ajanut asiat entistä pahempaan sotkuun, saaden minut tuntemaan oloni entistä avuttomammaksi. Minähän lupasin Bellalle, oli viimeinen ajatus ennen kuin vajosin painajaismaisiin uniini.
Bella's PoV
Astelin edelleen hämmentyneenä avaamaan oven, kun joku koputti siihen vaativasti. Ehdin jo ajatella, että se olisi Edward, mutta alitajunnassa tunnistin kyllä napakan koputuksen Alicen aikaansaamaksi. Kun aukaisin oven, ja kohtasin Alicen kasvot, arvasin että jotain oli tosiaan sattunut. Ja että siihen liittyi Edward, joka oli matkalaukkuineen seissyt aamuvarhaisella mukulakivikadulla.
Alicen kasvot olivat haudanvakavat ja meikittömät, ja hän lausui hitaasti pelkäämäni sanat.
”Edward on lähtenyt.”
Ei sentään kuollut, helpotuin mielessäni. Ellei äskeinen ollut Alicen kiertoilmaus.
”Minne?”
”Ei hän kerro”, Alice mutisi, ja minä päästin hänet sisään.
Yllättäen uutinen ei tuntunutkaan niin kauhealta, niin maatakaatavalta. Ehkä se johtui siitä, että olin aavistanut jotain tämänkaltaista tapahtuvan. Ehkä jossakin ulottuvuudessa olin jo sisäistänyt ja hyväksynyt tämän muutoksen. Mutta se tunne haihtui pian, kun sisälleni raivasi tiensä tieto siitä, että Edward oli poissa. Poissa luotani. Poissa tulevan lapsemme elämästä, ainakin toistaiseksi. Ja miksi hän haluaisi edes palata?
”Olet kumman rauhallinen”, Alice ihmetteli.
”En ole. Mutta aavistin tämän. Ei enää aihetta panikoida”, mutisin käpertyen sohvan perimmäiseen nurkkaan. Annoin hiusten valua verhoksi kasvojeni eteen. Alice asteli viereeni, ja kietoi kätensä olalleni.
”Älä sure. Hän lupasi tulla takaisin.”
”Aivan kuin lupaukset aina pidettäisiin”, tuhahdin. En tarkoittanut loukata puheillani Alicea, enkä ylipäätään tarkoittanut häntä.
”Anteeksi, Bella. Minä todella luulin, että saisin asiat selvitettyä. Mutta aivan varmasti saan, vielä joskus”, Alice uhosi tarmokkaasti. Sillä ei oikeastaan enää ollut väliä.
Alice ojensi minulle paperimytyn, jonka varovasti avasin. Tunnistin Edwardin täydellisen säntillisen käsialan. Luin kirjeen, ja jälleen kerran kyynelkanavani avautuivat, ja suolainen vesi virtasi valtoimenaan silmäkulmistani aina Alicen silkkipaidalle asti. Juuri nyt en tuntenut muuta kuin hänen lämpimät kätensä ympärilläni, juuri nyt päässäni ei liikkunut muuta kuin kysymys vailla vastausta. Miksi?
Millään ei oikeastaan enää ollut väliä.