Title: Häähumua, herra Holmes!
Author: Penber
Raiting: k11
Genre: Mystery, Draama, jotain
Fandom: Sherlock Holmes
Pairing: Mycroft /Amalia , Holmes /Watson (Mary /Watson maininta)
Disclaimer: Arthur Conan Doyle omistaa.
Summary: Kun Mycroft Holmes menee viimein naimisiin, kaikki on hyvin. Vai onko?
A/N: Tulevissa luvuissa esiintyvä nainen (Amalia) on tullut tutuksi aikaisemmasta ficistäni nimeltä Paholaisen verkko (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=14569.0). Mutta uskon, että tätä pystyy silti seuraamaan, vaikkei olisikaan tuota lukenut. Tämä osallistuu siis seuraaviin haasteisiin; Genrehaaste II (mystery), OTP10 (Holmes/Watson), Taikauskoa-haasteesen (Tikkaiden alta käveleminen tuottaa huonoa onnea.) ja Multifandom-haasteeseen.. Niin ja FFviiteenkumppiin (016.Perhe.)
Ensimmäinen luku: Tikkaiden ali kulkeva etsivä
John Watson oli viettänyt muutaman leppoisan päivän ystävänsä Sherlock Holmesin luona kotoisassa Baker Streetin asunnossa 221B. Tämä tilapäinen majoittautuminen johtui pääasiassa siitä, että rakkaan tohtorin kaunis vaimo oli lähtenyt lohduttamaan sisartaan ja sanoi viipyvänsä matkallaan viikon jos toisenkin. Koska Watson ei viihtynyt millään yksin päivääkään enempää, hän oli päättänyt mennä ilahduttamaan ystäväänsä. Aluksi Holmes oli esittänyt, ettei häntä voisi tippaakaan kiinnostaa, vaikka Watson majailisikin muutaman päivän entisessä huoneessaan. Mutta muutaman tunnin kuluttua tuo omapäinen etsivä oli saanut sen verran tarmoa, että kiskoi innoissaan tohtoria mukaansa uusiin seikkailuihin. Sinä keväisenä kauniina aamuna, jona tohtori John Watson heräsi normaaliin tapaansa hitaasti, Sherlock Holmes oli jo kerennyt syödä aamiaisen ja lähteä ulos. Rouva Hudson oli jättänyt aamiaistarpeet oleskeluhuoneen pyöreälle pöydälle, siivonnut ja lähtenyt sitten itsekin omille asioilleen. Watson oli pukenut, ajanut sänkensä, syönyt aamiaisen ja syventynyt sitten lukemaan edellisenä päivänä ostamaansa kirjaa. Luettuaan tarpeekseen, Watson vilkaisi kelloa, alkaen huolestua siitä, ettei Holmes ollut vieläkään palannut. Niinpä uskollinen tohtori kumosi knallin päähänsä ja asteli ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
Käveltyään korttelin jos toisenkin, Watson oli kaatua, kun eräs hurjapää oli juosta hänen ylitseen. Pian paikalle kirmasi Sherlock Holmes, silmät vilkkaasti tuikkien. Eikä mennyt kuin sekunnin murto-osa kun John Watson ymmärsi, että hänen ystävänsä oli takaa-ajotilanteessa. Etsivä auttoi tohtorin ylös ja niin he kumpainenkin juoksivat tuon viheliään roiston perään.
“Pahus soikoon!” huudahti Holmes. Mies, jota hän oli kuumeisesti jahdannut, oli päässyt karkuun. John Watson huohotti äänekkäästi, nojaten puuaitaa vasten.
“Holmes.. Kuka tuo mies oli?”
“Herra Argus Gopples. Mutta tohtori hyvä, näytät nuutuneelta. Palatkaamme Baker Streetille virkistäytymään.”
Ehdotus soi kuin musiikki Watsonin korvissa. Ja niin nämä kaksi herrasmiestä lähtivät hitaasti köpöttelemään asuntoa 221B kohti. Mutta eipä heidän matkansa kauan kestänyt, kun kahden vaunun törmäämisestä oli aiheutunut niin suuri kaaos, ettei niiden ohi ollut päästä millään ilveellä.
“Mutta katsos, Watson!” naurahti Holmes ja osoitti pientä väliä erään talon vierustassa. “Tuosta pääsemme.”
Watson oli liiakseen keskittynyt onnettomuuden katseluun, ettei alkuunkaan kuullut mitä Holmes oli ehdottanut. Ja vasta kun tuo hoikkavartaloinen etsivä käveli pää kumarassa tikkaiden ali, tohtori havahtui.
“Holmes! Ei siitä!”
Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Sherlock Holmes katseli hämmentyneenä paikoilleen kivettynyttä Watsonia.
“Tulehan jo, tohtori.”
“Ei, Holmes! Mitä oletkaan mennyt tekemään!”
“Watson, oletko saanut auringonpistoksen?” Holmes alkoi jo vaikuttaa hitusen närkästyneeltä.
“Minä taidan kiertää. Tavataan kotona sitten.”
~ ~ ~
Tohtori Watson oli hölkännyt koko pitkän matkansa aina asunnolle 221B asti, että kerkeäisi sinne samaan aikaa Holmesin kanssa. Ja päästyään perille, John Watsonia odotti eriskummallinen näky.
“Mutta Holmes! Maalitörppökö on päällesi pudonnut?”
“Sepä se, tohtori hyvä”, Holmes murahti. Hän oli kauttaaltaan valkoisen kattomaalin peitossa.
“Mitä polvellesi on tapahtunut?” kysyi Watson huomatessaan ystävänsä polvessa avonaisen, verta pulppuavan haavan.
“Minä kompastuin.”
Watson huokaisi, kaivaen asunnon avaimia taskustaan.
“Minä yritin varoittaa”, hän sepusti samalla. “Et olisi mennyt kävelemään tikkaiden ali. Siitä tietää vain epäonnea.”
“Mutta tohtori! Ette voi uskoa tuollaista hölynpölyä”, tuhahti puolestaan Holmes kovakouraisesti maalia kasvoiltaan pois pyyhkien. Watson katsahti häntä merkittävästi ja astui sitten ovesta sisään, etsivät perässään.
Kun Watson meni oleskeluhuoneeseen sytyttämään takkavalkeaa, hän kuuli kuinka Holmes räyhäsi taloudenhoitajalle. Talossa ei juuri sillä hetkellä ollut kuulemma mitään mahdollisuutta saada lämmintä vettä ja juuri maalipurkin päähänsä saanut Holmes olisi halukas menemään kylpyyn. Aikansa kaksikko räyhäsi toisilleen ja lopulta riita päättyi siihen, että kiukkuinen etsivä lampsi päättäväisesti peseytymään, oli vesi sitten kuinka kylmää tahansa. John Watson istui jännittyneenä nojatuolilleen, ottaen kirjan kätösiinsä. Mutta mies tajusi olleensa niin huolissaan ystävästään, ettei pystynyt lukemaan teoksesta lausettakaan.
Oli hiljaista. Ehkä liiankin hiljaista. Ja sekös vielä enemmän lietsoi Watsonin sisällä myllertävää huolta. Oliko Holmes kenties jäätynyt ammeeseen? Taikka pyörtynyt kylmästä? Juuri kun tohtori oli ponkaissut tuolistaan, Holmes hoiperteli täristen oleskeluhuoneeseen. Miehen käsivarressa oli epämääräisiä punaisia hampaanjälkiä. Watson kiiruhti miestä vastaan ja talutti tämän sitten takan ääreen.
“Atshuu!”
“No ainakin olet puhdas...”, Watson sanoi vienosti hymyillen. Holmes puolestaan aivasti uudelleen.
“Jos alat höpöttää niistä tikapuista.. Minä vannon, että potkaisen sinua!”
“Hyvä on, Holmes. Olen hiljaa.”
jjb: Voi ei! : D En halua viedä ideaasi. Yyh. No toivottavasti saan tästä järkevän. Kiitos kommentista. Itsekin tykkään tämän nimestä!^^
Milgia: Voi ei! Olenpas ollut tuhma! :'D Ihihi. Kiitos jälleen kerran <3
Toinen luku: Etsivä, joka piiloutui peiton alle
Seuraavana aamua, kun auringon ensisäteet valaisivat katujen kivetyksiä, John Watson heräsi vuoteestaan, makoisasti haukotellen. Hän venytteli puutuneita lihaksiaan ja rapsutti sitten kuuluvasti selkäänsä. Utuisesti, silmiään räpytellen mies katseli huonetta ympärillään. Huomatessaan ettei kello ollut vielä paljon mitään, mies hämmästeli jopa itse aikaista heräämistään. Mutta katsoessaan kapeaa sänkyä allaan, hän tajusi ettei pitänyt ajatuksesta joutua nukkua yksin. Niinpä Watson hypähti ylös ja valmistautui aamiaista varten. Kun mies pääsi oleskeluhuoneeseen, ei ruokaa näkynyt sen koommin kuin rouva Hudsoniakaan. Mutta päivän posti nökötti uljaasti pöydällä. John Watson istahti tuolille, selaillen edessään lepääviä kirjekuoria. Sanomalehden hän lukisi vasta myöhemmin. Avattuaan erään erittäin suttuisella käsialalla kirjoitetun kirjeen, tohtorin silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän nousi ylös niin ripeästi, että tuoli kopsahti kuuluvasti lattialle.
“Holmes! Holmes!” Watson huudahteli samalla kun juoksi etsivän huoneeseen. “Holmes! Oletko hereillä?”
Huoneen sängystä kuului vihaista muminaa ja peitto pöllähti sen merkiksi, että tuo mumisija oli juuri vetänyt sen yli korviensa. Watson ei asiasta välittänyt, vaan nappasi kynttilän, sytytti sen ja istahti Holmesin vierelle.
“Tässä on kirje. Veljeltäsi”, John Watson selosti. “Mycroftilta siis.”
“Minä tiedän, kuka veljeni on!” kuului Holmesin vaimennettu huudahdus, jonka toinen erittäin osuvasti ohitti. Watson oli oppinut kuulemaan vain ne asiat mitkä olivat tärkeitä.
“Tässä sanotaan… Hmm. Rakas veljeni.. hmm… Amalia Brincenton.. viikko.. tohtori Watson.. Voi jestas sentään!”
Luettuaan kirjeen ensin nopeasti itsekseen mumisten, Watson hämmentyi niin että oli menettää puhekykynsä. Hän laski kirjeen polvelleen ja vilkaisi Holmesin suuntaan. Tuo mies oli edelleen käpertyneenä peiton alle, eikä hänestä näkynyt muuta kuin päälaki.
“Mycroft menee naimisiin.”
~ ~ ~
Toffeenkellertävät hiukset somasti nutturalle asetettuna, Amalia Brincenton pakkasi viimeisiä tavaroitaan suureen matka-arkkuunsa. Hän henkäisi kuuluvasti, hymyillen sitten hieman huvittuneena. Nainen kuuli takaansa askelia ja tunsikin pian miehen vahvat kädet olkapäillään.
“Oletko valmis?” kysyi Mycroft matalalla äänellään.
“Olen”, Amalia vastasi ja kääntyi katsomaan tulevaa aviomiestään, joka näytti enemmän tai vähemmän hassulta irrotettuna normaalista ympäristöstään. Yleensä Mycroft vietti aikaansa klubillaan ja tarvittiin vähintäänkin pieni ihme saada hänet pois sieltä.
“Oletko varma tästä? Tiedät varmaan mihin olet ryhtymässä?” mies mörisi, vaikkakin pieni puna kohosi hänen poskilleen. “Tiedät, etten ole mikään yltiöromantikko. Se on enemmän tohtori Watsonin heiniä.”
“Tiedän aivan hyvin, mihin olen ryhtymässä”, naurahti puolestaan Amalia. “En minä tarvitse itselleni yltiöromantikkoa.”
Amalia painoi hellän suudelman edessään olevan miehen poskelle ennen poistumistaan huoneesta. Mycroft jäi vielä paikoilleen, vienosti virnistellen. Ehkä hän viimeinkin ymmärsi pikkuveljeään, muistaessaan miltä tuo mies näytti aina Watsonin astuessa huoneeseen.
Ehkä maailma tosiaankin pyöri jollain muullakin kuin järjellä ja logiikalla.
~ ~ ~
Sherlock Holmes oli viimein laskenut peittoa sen verran päältään, että Watson saattoi nähdä hänen kasvonsa. Kaiken unisuuden takana pilkisti aito hämmennys. Miehet mulkaisivat toisiaan ja sitten kirjettä, joka lepäsi edelleen tohtorin polvella.
“Mycroft menossa naimisiin!” Holmes huudahti. “Onko hauskempaa kuultukaan?”
“Niin tässä kuitenkin sanotaan.. Amalia Brincentonin kanssa.. Muistat varmaan.. Se poikakoulun opettajatar.”
Sherlock Holmes tuhahti ja käpertyi jälleen peittonsa alle. Watson jatkoi kirjeen silmäilyä. Pieni liekki lepatti onnellisena kynttilässä, jota tohtori kädessään piti.
“Meidän tulisi lähteä jo tänään. Mycroft nimittäin toteaa, että.. hetkinen, onpas tämä suttuista.” John Watson siristi silmiään saadakseen tuosta epämääräisestä käsialasta jotain selkoa. “He ovat varanneet huoneita eräästä kartanosta.. Häät pidetään viikon päästä, mutta äitinne halusi tutustua tulevaan miniäänsä ja tavata poikansa… Holmes, tämähän on mahtavaa!”
Watson katsahti myttyä edessään.
“En ole menossa”, Holmes yllättäen murahti, vaikka toinen tuskin oli kuulla sitä peiton läpi. John Watson nosti kulmiaan hämmästyneenä, nostellen samalla peittoa, etsien sen uumeniin kadonnutta miestä.
“Mutta Holmes! Älä ole naurettava. Tietenkin sinä menet veljesi häihin.”
“Ei minulla ole aikaa tuollaiseen hölynpölyyn.”
Watson tuhahti, miettien kuumeisesti keinoa, miten saisi Holmesin ensinnäkin edes pois peiton alta, jotta tämän kanssa voisi käydä järkevää keskustelua. Hetken aikaa aivojansa raksuteltuaan, tohtori uskoi keksivänsä jotain.
“Sherlock…”
“Tiesit kai, ettei tuo etunimen käyttäminen tehoa minuun?”
Holmes vetäisi peiton sivuun ja mulkaisi Watsonin suuriin silmiin.
“Sherlock…”, tohtori kujerteli silmät säihkyen. Etsivä puri kiukustuneena huultaan.
“Hyvä on! Lähdetään sitten!” Holmes parahti ja sujahti peiton alle, korvat savuten. Watson virnisteli viekkaasti. Hän taputti möykkyä isällisesti kuin olisi koiraa kehunut. Vaikkei hän tosin ollutkaan ihan varma mitä Holmesin osaa oli läpsytellyt, muttei sillä kai niin väliä ollutkaan.
“Holmes… Milloin sinä menet naimisiin?”
“Silloin kun sinä muutut naiseksi. Menes nyt siitä.”
A/N: Nää alkuluvut on tälläsiä piiperöisiä, mut luultavasti pidentyvät kunhan pääsen vauhtiin :---D
zilah: Kiitos kommentista! ^^
Kolmas luku: Kompasteleva etsivä
Rouva Hudson katsoi helpottuneena, kun kuljettaja vaunuineen tempaisi matkaan, vieden vihaisen etsivän sekä turhautuneen tohtorin mukanaan. Hetken aikaa saisi taloudenhoitaja levähtää.
~ ~ ~
Sherlock Holmes mutisi ärtyneenä, nostellen takkinsa kauluksia punehtuvien kasvojen suojaksi.
“Holmes. En ymmärrä”, aloitti Watson, “sinä kompastuit omiin jalkoihisi, löit nenäsi portaissa ja onnistuit saamaan vesikauhuisen koiran kimppuusi. Kaikki tämä matkalla huoneestasi ajurin vaunuun! Miten se voi olla mahdollista?”
“En minä tiedä!” Holmes murahti kuin se koira, joka hänen kimpussaan oli vielä hetki sitten ollut. Tohtori kohotti nopeasti kulmiaan.
“Se johtuu niistä tikapuista!”
“Älä taas aloita…”
Hetken aikaa heistä kumpainenkin oli aivan hiljaa. Kaksikolla oli mennyt oma aikansa selvittää osoite, jonka Mycroft oli kirjeeseen tuhertanut.
“Hän kirjoittaa kuin juopunut rapu!” oli Sherlock Holmes huudahtanut.
Lopulta rouva Hudsonin avulla miehet olivat selvittäneet päämääränsä ja lähteneet matkaan. Kaikesta Holmesin huonosta onnesta huolimatta, Watson oli tohkeissaan saadessaan viimein kunnolla tavata ystävänsä koko suvun.
“Tuleeko ranskalainen isoäitikin?”
“Uskoakseni…”
Sitten Holmes ja Watson kävivät läpi muun lähisuvun. Serkut, tädit sedät, enot. Kunnes siirryttiin muihin. Pikkuserkut kahlattiin läpi huolella. Serkut muisteltiin siinä sivussa jokseenkin huolimattomasti. Oliko ranskalainen isoäiti kumpaa puolta sukua? Oliko sedän koiranulkoiluttajan kaima sittenkään tulossa? Sitten Sherlock Holmes raivostui ja asetti hatun silmilleen sen merkiksi, ettei enää keskusteli sukulaisistaan sekuntiakaan enempää. Watson oli jo loukkaantua, kunnes kurkisti vaunusta nähdäkseen edessään uskomattoman kauniin pienen maalaiskylän. Sen keskellä nökötti suuri komea kartano, jonka suvun viimeinen jäsen oli päättänyt avata sen turisteille majoittautumistarkoitukseen.
“Holmes!” Watson hihkaisi. “Olemme perillä.”
Sherlock Holmes kurkisti pienesti hattunsa alta, murahti jotain itsekseen, kunnes piiloutui uudelleen. Hetken päästä vaunut nytkähtivät sen merkiksi, että ajuri oli pysäyttänyt hevosensa. Watson pompahti keveästi ulos, Holmesin puolestaan kompastellessa hänen perässään. Eikä jo pelkästään se miten etsivä oli jälleen kerran päätynyt pärställeen, hän oli kaatunut suoraan syvään mutalammikkoon.
“Holmes! Menit sitten pilaamaan hienoimman takkisi”, Watson parahti, auttaen ystäväänsä ylös. Holmes ei vastannut. Hänen päänsä kiehui kuin teepannu konsanaan. Muuta toisilleen sanomatta, kaksikko lähti kulkemaan kartanoa kohti, laukkujaan perässään raahaten.
~ ~ ~
“Tohtori Watson! Herra Holmes!”
Nuoren naisen ääni kajahti suuressa aulassa. Kun tulijat laskivat laukkunsa ja nostivat katseensa, he näkivät onnessaan säteilevän Amalia Brincentonin edessään. Hän oli edelleen juuri se sama opettajatar, kenet Holmes sekä Watson olivat tavanneet muutama vuosi sitten. Ainoa ero oli, ettei naisella ollut enää päällään ruman harmaata kolttua.
“Näytät kauniilta”, totesi Watson, suudellen Amaliaa kädelle.
“Kiitos, tohtori. Tervetuloa… Mutta jestas, lanko, mitä takillesi on tapahtunut?”
Holmes katsahti takkiinsa, kunnes tajusi lopulta mitä hänen edessään ollut nainen oli sanonut.
“Ei kai sinua haittaa? Että kutsun sinua…”
“Ei häntä haittaa”, Watson ennätti sanomaan. “Voisimme ehkä mennä huoneisiimme? Voisimme siistiytyä ja…”
“Aivan”, Amalia sanoi kasvojansa hassusti väännellen. “Siitä minun pitikin puhua… On tosiaan niin, että täällä on aika täyttä. Kun kaksi sukua ängetään samaan kartanoon, jossa on jo alun perin muitakin asukkeja… no ymmärrätte varmaan. Huoneista on hieman pulaa.”
“Ah. Ymmärrämme kyllä, jos meidän tulee etsiä majoitusta muualta”, Watson totesi hamuten kädellään lattialle asettamaansa laukkua.
“Ei sentään!” Amalia naurahti. “Kyse ei ole siitä. Olisin vain kysynyt, että toivottavasti teitä ei haittaa nukkua samassa huoneessa?”
“Ei haittaa. Ei ollenkaan”, tohtori sanoi hymyillen, jolloin nainen alkoi etsiä avainta, jotta matkustajat pääsisivät hetkeksi levähtämään.
“Missäs veljeni on?” Sherlock Holmes yllättäen kysäisi, kun lopulta kyllästyi takkinsa epätoivoiseen puhdistamiseen.
“Tässähän minä”, kuului sitten Mycroftin ääni ja pian mies ilmestyikin heidän luokseen, kietoen toisen kätensä löyhästi tulevan vaimonsa ympärille. Onnesta soikea tohtori Watson kiirehti onnittelemaan Mycroftia.
“Olemme odottaneet tätä niin kauan!”
“Emmehän ole...”, aikoi nuorempi Holmes todeta, muttei kerennyt kunnolla edes alkuun, kun Watson jo potkaisi häntä olemaan hiljaa.
“Kiitoksia, tohtori”, Mycroft totesi Watsonia kätellen.
Kun nuorempi Holmes sekä hänen tohtorinsa saivat huoneen avaimen, he lähtivät raahustamaan portaisiin. Pienen etsiskelyn jälkeen kaksikko löysi haluamansa. Etsivä pujahti huoneeseen ensimmäisenä, heitti takkinsa mytyksi lattialle ja lysähtäen sitten ensimmäiselle sängylle, joka häntä vastaan tuli. Watson nosti hänen takkinsa ja asetti sen huolellisesti naulakoon, oman takkinsa viereen. Sitten tohtori alkoi silmäillä ympärilleen. Käytyään koko huoneiston läpi, hän palasi toisen luo.
“Holmes. Meillä on ongelma.”
“Mikä, tohtori hyvä?”
“Täällä ei ole muita sänkyjä kuin tuo.”
Holmes nousi istumaan, katsoen ystäväänsä pää hieman kenossa.
“Huomasitko, että Mycroft oli aivan kummallinen?”
“Holmes! Kuulitko sitä mitä sanoin?”
“Kuulin, tietenkin. Mutten näe asiassa kovinkaan suurta ongelmaa. Tämä on leveä sänky. Kyllä me molemmat tähän mahdumme… Puhutaan nyt veljestäni.”
“Mitä hänestä?” Watson tuhahti. “Sinusta hän oli outo.”
“Hän oli outo.”
Watson huokaisi. Hän itse oli nähnyt vain sen saman vanhan Mycroft Holmesin. Sen joka puhui vähän, hieman ehkä murahdellenkin, mutta pelkkää asiaa. Se, joka hyvin harvoin jaksoi lähteä paikaltaan. Mycroft, joka oli paras mies apuun, jos kyse oli numeroista. Mutta nuorempi Holmes oli nähnyt jotain aivan muuta. Hän oli huomannut veljensä silmien loiston, käsien pienen tärinän ja erilaisen asennon.
“Hän on rakastunut.”
A/N: Roah .___.
jjb: Kjeh kjeh. Kiitos kovasti ^^.
Fell: Yay, kiitos kommentista ja virheen pongauksesta. Kaikki sinun kirjoittamasi on järkevää. Nou vöri pii häpi.
Milgia: Tämä Watson hihittelee taas ja kiittää kovasti <3. En osaa vielä tässä välissä sanoa kuinka pitkä tästä tulee.. Saapi nähdä..
A/N: Ja koska olin nopea.. JATKOA!
Neljäs luku: Herra etsivän värikäs suku
John Watson oli hyvillä mielin jättänyt hämmentyneen Sherlock Holmesin heidän yhteiseen huoneeseen ja lähtenyt itse käyskentelemään kartanon tiluksille. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja sen seurana oli pari hassua pilvenhattaraa. Oli niin kaunis päivä, ettei Watson voinut muuta kuin hymyillä leveästi. Hän venytteli jäseniään, vaikka joutuikin hetken kuluttua lopettamaan, vanhan sotahaavan irvistäessä kivusta.
“Anteeksi”, kuului yllättäen seesteinen ääni. “Seisotte auringon tiellä.”
“Oh. Pyydän tuhannesti anteeksi.”
John Watson astui askeleen taemmas, huomaten siten maassa kyykkivän miehen. Tuo tarkkaan maata tutkiva olento, oli pitkä ja hoikka. Hänellä oli erityisen terävät kasvonpiirteet, hieman harmaantuva tukka ja ohuet huulet. Hän sormena, jotka sivelivät maata, olivat pitkät sekä hoikat. Niin hauraan näköiset, että ne voitaisiin katkaista yhdellä väännöllä.
“Tässä on käynyt kettu yön aikana.”
“Niinkö?”
“Huomaatteko nämä jäljet? Selviä ketun jälkiä. Kyseessä on pelkkä poikanen, mutta tämä näyttänee olevan kovin utelias yksilö. Näettekö kuinka lähelle se on tullut ihmisasutusta?”
“Ehkä sillä oli nälkä?”
Kettututkija nosti katseensa tohtoriin hymyillen samalla salaperäisesti. Hetken ajan Watsonille tuli outo tunne sisälleen. Aivan kuin hän olisi nähnyt tuon hymyn aiemminkin. Mutta kun tuo pikainen hymy katosi, hän vain pudisti päätään ja uskoi muistaneensa väärin.
“Taidat olla niitä häävieraita?” kettumies kysyi sitten.
“Kyllä, itse asiassa minä olen.”
“Morsiamen vai sulhasen puolelta?”
“Sulhasen… Tai oikeastaan en kummankaan. Olen nimittäin sulhasen veljen ystävä… Työtoveri… Tai kirjanpitäjä. Miten sen nyt ottaa.”
Maassa kyykkivä mies naurahti ja nousi ylös. Hän pyyhki nopeasti kätensä taskussaan olleeseen pyyhkeeseen, kohottaen sen sitten tohtoria päin. Kaksikko kätteli toisiaan.
“John Watson.”
“Sherrinford Holmes. Hienoa tutustua teihin viimein, tohtori. Olen lukenut kirjoituksiasi veljestäni.”
Watsonin suu loksahti auki. Hän piteli edelleen kättään Sherlock Holmesin vanhimman veljen kädessä, eikä ollut päästää irti, ennen kuin tuo ketuista kertova mies ravisteli hänet otteesta.
“Ah! Katsokaas! Se kettu kurkkii tuolta pusikon takaa!”
Sherrinford harppoi Watsonin ohi, tuon oranssiturkkisen olennon perään. Tohtori vilkaisi hänen peräänsä, nähden kuinka tuo solakkavartaloinen mies loikki ja pomppi onnessaan pusikosta toiseen, ketun pörröinen häntä edellä vilkkuen.
“Mitä mietit?” kysyi yllättäen ääni Watsonin vierestä. Kysyjä oli Amalia.
“Hän… Tuo mies.”
Nainen katsoi tohtorin osoittamaan suuntaan ja virnisti. Watson ei voinut muuta kuin pällistellä kummastuneena yhä tuota kolmatta Holmesia, joka oli niin erilainen, mutta silti niin samanlainen kuin veljensä.
“Ah. Olet tavannut Sherrinfordin”, totesi Amalia. “Hän on… mielenkiintoinen. Luonnontutkija kuulemma. Viihtyy metsällä ja on yhtä sosiaalinen kuin nuoremmat veljensä.”
“Neiti Brincenton!” Watson älähti, kun sai viimein äänensä takaisin. “Minusta tuntuu jokseenkin kovin ulkopuoliselta.”
“Älä siitä huoli, tohtori. Niin minäkin aluksi. Vaikka oma sukunikin on täällä. Mutta kyllä me yhdessä soluttaudumme joukkoon.”
John Watson nyökkäsi päättäväisenä. Hän ojensi kätensä naiselle, ja niin he lähtivät hitaasti kulkemaan takaisin kartanoa kohti. Ehkäpä Sherlock Holmeskin olisi jo paremmalla tuulella.
~ ~ ~
Päivät kuluivat hiljalleen. Watson yritti kiivaasti jokaisena niistä käydä jututtamassa edes yhtä Holmesia, joka vain suostui vastaamaan hänen täysin jonninjoutaviin tarinoihinsa. Ranskalainen isoäiti oli vielä toistaiseksi pysytellyt taustalla. Hän kipitti yleensä nuorimman lapsenlapsensa rinnalla tasaiseksi leikatun nurmikon päällä monia tunteja. He näyttivät keskustelevan matalalla äänellä pitkään ja hartaasti. John Watson tyytyi ihastelemaan tapahtumaa parinkymmenen metrin päästä. Holmes-veljesten äiti oli ehkä kuitenkin kaikista mielenkiintoisin. Hän ei ollut yhtään sitä, mitä tohtori Watson olisi voinut olettaa. Nainen oli pieni ja kasvoiltaan kovinkin Mycroftin näköinen (mikä oli osittain hyvin häiritsevää). Naisen ääni oli useimmiten hiljainen ja seesteinen, mutta kun hän halusi korottaa ääntään, oli se kuin valtameren aaltojen kuohuntaa, jotka kaikuen luolan seinämiä pitkin. Watson kyseli paljon ystävänsä nuoruudesta, joka oli hänelle niin vieras ja etäinen.
“Koska Sherlock syntyi niin myöhään, hän jäi helposti kaikesta ulkopuoliseksi”, oli rouva Holmes todennut kuin olisi pienesti ollut katkeroitunut. “Sherrinford oli kerennyt jo lähteä maailmalle siinä vaiheessa kun Sherlock tuli siihen ikään, että alkoi edes kontata. Koska Mycroft oli jo seitsemän, hänellä oli omat metkunsa.”
“Mitä Hol… Sherlock sitten teki? Oliko hänellä ystäviä? Onko hän aina ollut noin… kyyninen?”
Keskustelut saattoivat venyä monta tuntia kestäviksi ja ne päättyivät vasta kun kello soi ruokailun merkiksi tai kun heidän oli mentävä selvittämään hääseremonian kulkua. Kaikista jännittävintä tosiaan olivat joka hetki lähestyvät juhlat. Watsonin vatsanpohjassa kutitteli hauskasti, kun hän ajatteli Mycroftia juhlapukuun somistuneena. Mutta Sherlock Holmes näyttäisi varmasti vain charmikkaalta, niin kuin aina. Entäs vanhin veli, Sherrinford?
Häitä edeltävä päivä oli yhtä sekamelskaa. Jokainen Holmes ja jokainen Brincenton ryntäili suin päin edestakaisin, paljoakaan ajattelematta, mikä olikaan heidän todellinen asiansa. Veljeskaartin nuorin Holmes puolestaan istui laiskasti milloin missäkin, Mycroft seuranaan. Watson tuli monesti toppuuttelemaan kaksikkoa töihin, muttei heistä kumpainenkaan liikauttanut edes sormenpäätäkään. Vanhin veli oli puolestaan kerännyt suuren kimpun kukkia. Hetken ajan hän luennoi näistä kasveista tohtori Watsonille, joka yritti parhaansa mukaan kuunnella kaiken, mitä tuo eriskummallinen mies hänelle kertoi.
“Missä Amalia on? Meidän tulisi harjoitella vielä kerran.”
“Minä voin käydä etsimässä!” huikkasi Watson ja repi Sherlock Holmesin mukaansa.
“Et sitten voinut mennä yksin?”
“En.”
~ ~ ~
Holmes ja Watson seisoivat valkoiseksi maalatun oven edessä. He olivat koputtaneet siihen jo muutaman kerran, mutta vastausta ei ollut kuulunut.
“Olen varma, että hän on täällä!” Watson sanoi, lyöden nyrkkiä kämmeneensä.
“No, on vain yksi tapa ottaa siitä selvää!” huudahti Holmes, potkaisten oven auki. He astuivat huoneeseen, joka huokui pelottavaa tunnelmaansa. Kuin kaksikko olisi mennyt johonkin aivan täysin uudenlaiseen maailmaan. Jostain kumman syystä heidän niskakarvansa nousivat pystyyn.
“En pidä tästä”, Watson uikutti.
“Eikä tule pitämään kukaan muukaan”, sanoi puolestaan Holmes. Kun tohtori käänsi katseensa suuntaan, jonne etsivä katsoi, oli häneltä mennä jalat alta.
“Jestas sentään!”
A/N2: Seuraavassa luvussa päästään itse tapahtumiin, joten jää nähtäväksi milloin se paukahtaa paikalle..
Milgia: Kjeh kjeh! <3 Kiitos! Kohta saat tietää mitä ne näki. Muhahha (8
Viides luku: Hädässä etsivä tunnetaan
John Watson pidätti hengitystään. Hän painautui vasten etsivää, joka huomaamattaan kietoi kätensä tämän ympärille. Heidän edessään oli näky, mikä ei kaikkoaisi mielestä hetkessä. Amalia Brincentoin roikkui avuttoman näköisenä kuin räsynukke, katon koukkuun solmitussa narussa. Sherlock Holmes asteli lähemmäs naista, jotta voisi tarkastella tilannetta tarkemmin. Vaikkei asiassa paljon tarkastelua ollut. Amalia oli kuollut.
“Itsemurhako?” mutisi Holmes puoliääneen itsekseen. John Watson lysähti lattialle. Hän tunsi kuinka raskaat kyyneleet alkoivat hiljalleen valua pitkin poskia, tipahdellen sitten yksitellen lattialla olevalle matolle. Aikansa tutkittuaan etsivä ymmärsi jälleen kääntyä ystävänsä puoleen.
“Watson?”
Holmes kyykistyi tohtorin eteen, nostaen tämän kasvot omiaan kohti.
“John?”
“Tämä ei ole totta!” Watson kyynelehti. “Sano ettei se ole!”
Sherlock Holmesin kulmat vääntyivät hassuhkoon asentoon, niin että hän jopa näytti melkein huolestuneelta. Outo pisto sisimmässään, etsivä lähestyi kontaten ystäväänsä ja kun pääsi tämän luokse, hän sulki miehen syliinsä. Tästäkös Watsonin parkuminen vain yltyi. He painautuivat toisiaan vasten yhä lujemmin, tuntien kumpainenkin toistensa sydämenlyönnin kehojaan vasten. Eikä kumpikaan halunnut päästää ensimmäisenä irti.
~ ~ ~
Kun Sherlock Holmes lopulta tiedotti löydöstä muille, kukaan ei ollut aluksi uskoa korviaan. Oliko morsian päättänyt päivänsä oman käden kautta? Amalia Brincentonin äiti purskahti äänekkääseen itkuun. Kaikki, joka ikinenkin pieni suunnitelma, oli muuttunut yhdessä pienessä hetkessä. Etsivä etsi katseellaan veljeään Mycroftia, muttei saanut tätä näkökentälleen.
“Mycroft”, nuorin Holmes kuiskasi. “Missä olet?”
~ ~ ~
John Watson tutki tarkkaan ruumista, jonka hän sekä Holmes olivat laskeneet maahan. Amalia näytti niin heiveröiseltä, kasvot tuhkanharmaina, punainen jälki kaulalla loistaen. Kyyneleitään pidättelevä tohtori, asetti hiljalleen valkoisen lakanan kankeaksi muuttuneen ruumiin päälle.
“Herra Jumala pitää sinusta nyt huolta”, mies huokaisi, niistäen sitten kuuluvasti. Watson siirsi katseensa takanaan olevaan peilipöytään. Hän katsoi punaisiksi itkemiä silmiään, miettien miltä Mycroftista mahtoi sillä hetkellä tuntua. Yllättäen jokin muu vei tohtori Watsonin huomion. Se oli paperinpala, taitettuna voidepurkin alle. Hätäisesti mies nappasi sen käteensä, luki muutamaan otteeseen, kunnes kiiruhti ulos huoneesta.
~ ~ ~
Sherlock Holmes päätti istua hetkeksi sen kaiken hälinän keskellä. Kun kaikki muut huusivat ja mekastivat toisilleen, syytellen, kyseenalaistaen ja moittien.
“Sinä et katsonut tytön perään!” huusi eräs Brincenton.
“Minähän sanoin, ettei tämä suku tee Amalialle mitään hyvää!” tokaisi puolestaan herra Brincenton.
“Väitättekö, ettei meidän sukumme ole tarpeeksi hyvä?” paukautti eräs Holmes.
Ja niin kinastelu jatkui jatkumistaan. Mycroft oli tosiaan tehnyt näyttävän katoamisen, sillä miestä ei näkynyt vieläkään. Eikä Sherlock Holmes enää ollut varma, haluaisiko lähteä etsimään veljeään. Joskus oli parempi olla yksin.
“Rakkaus on yksi niistä harvoista asioista, joka erottaa ihmisiä samalla kun se yhdistää.”
Sherlock Holmes heräsi uumoilustaan, huomatessaan, että hänen vanha isoäitinsä oli löntystänyt jostain ihmismassan seasta hänen viereensä. Mies katsahti vanhan naisen kirkkaasti kiiluviin silmiin ja oli varma, että näki niissä itsensä.
“Kun kaikki muut mahdollisuudet hylätään….”, vanha rouva aloitti ja nuorempi Holmes lisäsi tähän;
“… viimeisimmän, vaikka se olisi kuinka epätodellinen, on pakko olla tosi.”
“Myös rakkaudessa. On toimittava ennen kuin on liian myöhäistä katua”
Sherlock Holmes kurtisti kulmiaan.
~ ~ ~
Kun John Watson saapui ruokasaliin, oli täysi kuhina edelleen päällä. Holmesit olivat ottaneet valtaansa huoneen oikean puolen, Brincentonien kyykkiessä vasemmalla, katsoen heitä uhkaavina. Etsien tovin ystäväänsä katseellaan, tuhraan tätä löytämättä, Watson nosti käden torveksi huulilleen.
“Holmes!”
Puolet huoneessa olevista käänsivät kaikki katseensa John Watsoniin.
“Niin?”
“Ainiin”, Watson naurahti hieman punastuen. “Te olette kaikki Holmeseja… Etsin Sherlockia.”
Ihmiset väistyivät, niin että edelleen paikoillaan istuva veljessaagan nuorin Holmes tuli pian näkyviin. Hitaasti hän nousi tuolista, katse Watsoniin naulittuna ja lähti sitten kävelemään tätä kohti. Etsivä nappasi ystäväänsä käsipuolesta jatkaen ripeää kävelyään ulos ruokasalista. Watson roikkui epämääräisesti hänen perässään. Päästyään hieman kauemmas hälinästä, jonnekin rauhaisaan nurkkaukseen, Holmes tönäisi ystävänsä vasten seinää.
“Holmes? Katseesi on kovin kummallinen”, Watson supisi.
Sherlock Holmesin hengitys oli raskas. Hänen pupillinsa laajenivat väristen. Miehen päässä pyöri isoäidiltä saatu viimeinen neuvo. “Ennen kuin on liian myöhäistä katua.” Mitään sen kummemmin selittämättä, Holmes painoi huulensa Watsonin huulille.
“Sinulla oli asiaa?” etsivä sitten tokaisi, kun viimein erkani ystävästään. Watson ei ollut saada sanaa suustaan. Hän aloitti lauseensa änkyttäen, sopersi keskiosan, eikä edes kerennyt loppuun kun tajusi, ettei hänen selityksestään saanut mitään irti. Holmes katseli häntä kulmat kohollaan, suupielet ylöspäin väännettyinä. Sydän kiivaasti pamppaillen ja pää täysin pyörällä, Watson tyytyi ojentamaan edessään seisovalle miehelle huoneestaan tekemänsä löydöksen. Etsivä kiskaisi paperinpalan itselleen ja lähti lukemaan sitä lampun alle.
“Itsemurhakirje?” Holmes huudahti saatuaan lappusen tutkittua. “Mitä päättelet tästä, rakas Watson?”
John Watson selvensi kurkkuaan.
“No… Se ei ainakaan ole Amalian kirjoittama.”
“Mistä päättelit tämän?”
“Amalia opetti kirjallisuutta! Ei hän tekisi tuollaisia virheitä, mitä kirjeessä oli!”
“Mahtavaa! Hienosti päätelty. Lisäksi kirjepaperi ei ole tästä rakennuksesta. Niin kuin olemme havainneet, kaikissa kartanossa olevissa papereissa on suvun leima. Tässä ei ole. HA! Watson! Meidän on selvitettävä tämän paperin alkuperä!”
“Kuinka teemme sen?”
Holmes naurahti ja iski silmää.
“Jätä se toki minun huolekseni.”
Etsivä kirmaisi juoksuun, jättäen taakseen hyvin hämmentyneen Watsonin.
“Mitä äsken oikein tapahtui?” tohtori mutisi itsekseen.
A/N: Mum mum mum mah!
zilah: Ahihi. Joo, olen hieman julma, tiedän sen itsekin :'DD. Mutta joo, kiitoksia kommentista! ^^
Fell: Senkin ilkimys! Olet vielä julmenpi ku mie!! : D Ei saa iloita Amalian kuolemasta!! Mutta joo, kiitos jälleen kerran! (: Nii ja joo, kyllä tästä varmaa aikalailla chirstiemäinen juttu on tulossa :3.
jjb: Njoo, ei kyllä mullakaan, vaikka kyseessä oli sillee oma hahmo, joka oli jo aiemminki ollu mukana, mut.. Nojoo :'D. Höpötän. No toivottavasti saan tähä jonku jujun :s.. Ei paineita, eihän?
purr: Uiij. Uusi kommentoija! ^^, Kiitos kommentista!
Milgia: Hommesini! <3 Ranskalainen täti on Sherlockin isoäiti (en kyllä tiedä kummalta puolelta) josta hän taisi jossain tarinassa innoissan selittää. Nyt en kyllä muista että missä niistä :'DD. No ainaki Granada-sarjassa siinä jaksossa oli vielä Burke Watsonina.
Nukke: Ei minnuu tartte neiditellä! Sen verra äijä oon 8**D.
Holmes on hyvin poikamainen tässä. Nuorentaako muiden veljien läheisyys häntä? Hänhän kirmaa kuin pikkupoika ;D Söpööö...
Jaa-a! Voi hyvinko olla juuri tuota! : DD Tai sitten Holmes on aina vähän sellainen tuuliviiri.
sananna: Nimet osaa aina hämätä! ^^ Kiitos kommentista!
Kuudes luku: Rauhaton etsivä
Kuolinaika oli jokseenkin helppo määritellä. Amalia oli keinunut naru kaulassaan pari tuntia, ennen kuin Holmes ja Watson olivat hänet löytäneet. Koska silloin oli ollut lounas, olisi helppo paikantaa, kuka oli ollut paikalla ja kuka ei. Kartanon ylimääräiset vieraat olivat juuri tuolloin olleet tutustumassa pikkukylän nähtävyyksiin.
“Heidät voi siis ottaa pois laskuista”, totesi Holmes.
“Oletko varma?” kysyi puolestaan Watson. “Entä jos yksi olisi palannut takaisin.”
“Mietin ensin aivan samaa, mutta tutkittuani ulkona olevat jäljet, en voinut tulla kuin tähän yhteen tulokseen.”
Watson kohautti harteitaan ja päätti olla kysymättä asiasta enempää. Oli miltein yö, kun kaksikko sai viimein paikannettua kaikki ihmiset murhahetkellä. Holmes oli piirtänyt suurelle paperille ruokasalin pohjapiirroksen ja jokaisen istumapaikan. Viisi ihmistä oli jostain syystä jättänyt tulematta lounaalle.
“He ovat nyt ensisijaisia epäiltyjä, koska itsemurhan suljimme vaihtoehdoista jo aikoja sitten.”
Holmes tutkaili vielä tekemäänsä pohjapiirrosta.
“Minä näin veljesi”, totesi Watson yllättäen. “Mycroftin.”
“Missä hän oli?” Sherlock Holmes kysyi, esittäen välinpitämätöntä.
“Tuolla metsän laidalla… Hän istui kannon päällä nuuskaamassa.”
“Vanha kunnon Mycroft!”
“Hän näytti niin… normaalilta. Kai hän nyt edes suree?”
“Me Holmesit olemme luonnostaan syntyneet ilman tunteita.”
“No sen huomaa!”
Holmes päätti olla huomioimatta Watsonin kiivasta huudahdusta. Mies katseli vielä pitkään tekemäänsä kaavaketta, sekä listaa jonka oli saanut poissaolijoista aikaiseksi.
_____________________________________________________________________
Lounaalta puuttuneet Holmesit:
Jeffrey Holmes, ikä 37, naimaton, Sherrinfordin, Mycroftin sekä Sherlockin serkku,
asunut koko aikuisikänsä Amerikoissa, tehnyt siellä hanttihommia. Ei rikostaustaa.
Cecilia Holmes, ikä 19, Sherrinfordin, Mycroftin sekä Sherlockin pikkuserkku, asuu vanhempiensa kanssa Kingstonissa. Ei rikostaustaa.
Gustav Holmes, ikä 44, leski, ei lapsia, hyönteistutkija Holmesin veljeskaartin setä. Ei
rikostaustaa.
Lounaalta puuttuneet Brincentonit:
Sophia Brincenton, ikä 23, Amalian nuorempi sisar. Ei rikostaustaa.
Edward Brincenton, ikä 36, Amalian serkku. Rikostaustana ryöstö.
_____________________________________________________________________
Kun Sherlock Holmes oli aikansa silmäillyt papereitaan, hän huomasi haukotelleensa unisesti. Watson puolestaan totesi, että tämä tarkoitti vain yhtä asiaa. Etsivän oli aika painaa päänsä tyynylle. Hetken ajan vastusteltuaan Holmes kuitenkin lopulta myöntyi ja kömpi tohtorin viereen sängylle.
“Hyvää yötä”, Watson sanoi ja käänsi kylkeä.
“Hyvää yötä,” totesi Holmes ja yritti pistää silmiään kiinni.
Puolisen tuntia John Watson tajusi nukkuneensa, kunnes heräsi outoon rouskutukseen. Hän siristeli silmiään ja höristeli korviaan. Joku tosiaankin rouskutti ja kovin lähellä. Mies kääntyi ympäri, huomaten Holmesin olevan hereillä. Hän söi pähkinöitä.
“Mistä sait nuo?”
“Keittiöstä.”
“Voisiko olla mitenkään mahdollista… että söisit niitä joskus toiste?”
Holmes katsahti pähkinäpussia kädessään ja sitten Watsonia.
“Häiritseekö syöminen sinua?”
“Lievästi sanottuna… Kyllä!”
“Siinä tapauksessa olen pahoillani”, Holmes totesi ja asetti pussin sivupöydälle. Sen jälkeen hän asettui jälleen pitkäkseen. Watson nyökkäsi ja kääntyi jälleen selin ystäväänsä, sulkien helpottuneena silmänsä. Ei mennyt aikaakaan, kun tohtori heräsi jälleen. Holmes pyöri ja möyhi paikallansa niin tiuhaa tahtia, ettei Watson yksinkertaisesti voinut nukahtaa.
“Holmes!” Watson kivahti. “Oletko hieman rauhaton?”
“Aina minä olen”, pukahti Holmes. “Aina kun päässäni pyörivät asiat eivät jätä minua rauhaan!”
“Aina kun minä en saa unta, Mary kietoutuu minua vasten ja hengittää niskaani. Jostain syystä siinä on jotain hyvin rauhoittavaa.”
Watson kääntyi Holmesin puoleen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
“Toivottavasti tämä tehoaa sinuun. Haluaisin mielelläni nukkua.”
Holmes makasi täysin liikkumatta paikoillaan, tohtori täysin itsessään kiinni. Piankos Watson aloitti hiljaisen kuorsauksensa. Hänen hengityksensä tuntui lämpimältä niskavilloja vasten. Holmes hymähti itsekseen ja sulki silmät. Ja aivan niin kuin John Watson oli uumoillut, mies nukahti.
~ ~ ~
“Mielestäni meidän on täysin turha enää olla täällä!”
“Kyse on kuitenkin murhasta!”
“Vaikuttaako se minuun mitenkään?”
Aamiaispöydässä käytiin kiivasta keskustelua. Ketään ei enää oikeastaan kiinnostanut olla paikalla, kun mitään varsinaisia häitä ei ollut tulossakaan. Ja varsinkin kun niiden tilalle täytyi alkaa nyt järjestellä hautajaisia. Amalian äiti istui edelleen vaitonaisena samassa paikassa, missä oli nököttänyt edeltävänä päivänä. Hänestä ei ollut jäljellä kuin varjo entisestä itsestään. Mycroft oli viimein liittynyt joukkioon, muttei hänkään erikoisen sosiaalinen ollut. Kaksi sukua kinasteli kuuluvasti keskenään, huitoen nyrkkejään vasten pöytiä. Mutta möykkä lakkasi heti, kun Sherlock Holmes ja John Watson astuivat huoneeseen.
“Mikä eläintarha tänne on perustettu? Kai täällä nyt aamiaista saa? Tohtorini on kovin nälkäinen.”
“Sherlock… Emme ole millään huviretkellä”, murahti Mycroft joka oli ollut niin vaitonainen siihen asti.
“Ah. Hyvää huomenta sinullekin, veliseni… Mitä te ihmiset murjotatte? Lähdemme kaikki täältä kotiin huomenna.”
“Huomenna!” huudahti eräs väkijoukon keskeltä. “Miksi vasta huomenna?”
“Viimeistään silloin olen saanut syyllisen kiinni”, sanoi Sherlock Holmes rintaansa pöyhien kuin tunkion ainut kukko. “Siihen asti toivon, ettei kukaan lähtisi.”
Ja niin kovaääninen riitely jatkui jälleen.
~ ~ ~
Muutamaa tuntia myöhemmin Holmes sekä Watson olivat jälleen huoneessa, josta olivat Amalia Brincentonin löytäneet. Etsivä kolusi lattialla, tunkien siellä olevia eri jalanjälkiä. Watson puolestaan katseli pöydällä olevia tavaroita, pieni inhontunne itsessään joutuessaan jälleen olemaan siinä huoneessa. Vaikka Amalian ruumis oltiin viety pois, tuntui kuin hänen henkensä leijailisi yhä heidän seuranaan.
“On mahdollista, että nämä jäljet ovat murhaajan”, Holmes tokaisi yllättäen. “Mutta ovatpa ne kovin suttuiset.”
Etsivä konttasi hetken lattialla ympyrää.
“Tästä hän on mennyt… Ja tästä.”
Pian kuului pieni kopsahdus, kun mies löi päänsä seinään. Hän nousi ylös ja huomasi tulleensa ikkunalle. Holmes vilkaisi Watsoniin, joka ymmärsi tilanteen, nähtyään suuren puun oksan pilkottavan ulkopuolelta.
“Sieltä hän siis tuli?” tohtori tarkensi ja Holmes nyökkäsi.
A/N: Seuraava luku saa olla luvan viimone. Vaikka siitä tulis viis sivua pitkä. Prkl. Anteeksi ja kiitos.
Fell: Downey on nyt aina vähä pöpipään näköne!!! :'DD Mut kiitos. Mieki tyksin miun avaa<3
Nukkemestari: Kjäh kjäh!
Milgia: Mau<3
jjb: Ahihih :DD. Holmes on pähkinärohmu.
A/N: Voi persesuti! D: Ei tää skeida lopu sit vieläkää. Ähm. Vielä tulee yks luku.. Ainaki. Että miä vihaan tätä ja te vaa ylistätte! HASSUJA OLETTE KAIKKI <3
Seitsemäs luku: Etsivän veri on tohtori vettä sakeampaa
Sherlock Holmes piteli hirttoköyttä kädessään. Hän oli kaivanut suurennuslasin taskustaan niin innokkaasti, että tuo esine oli meinannut livetä hänen kädestään ja lennähtää ikkunasta ulos. Siinä köyttä silmäillessään, Holmes mutisi itsekseen jotain, mitä Watsonin oli hyvin vaikea saada selvää.
“Ha, Watson!” huudahti etsivä silmät innosta säihkyen. “Katsos tätä!”
John Watson kyykistyi ystävänsä viereen silmäillen suurennuslasin kautta tuota rosoista köyttä.
“Holmes! Tuossa on selkeästi pieniä palasia ihoa!”
“Aivan! Hahaha! Edessämme, hyvä tohtori, on murha-ase!”
“Hienoa, Holmes”, Watson totesi hieman sarkastisella äänellä, jonka toinen osuvasti sivuutti. “Missä muuten se kirje on? Amalian niin kutsuttu itsemurhakirje?”
“Ai se… Lähetin sen luotettavalle ystävälle. Hän varmasti saa siitä jotain tolkkua.”
“Luulin, että minä olen luotettava ystäväsi!”
“Niin oletkin”, Holmes vastasi, siirtyen peilipöydän luo. Watson seurasi häntä katseellaan.
“Kuka se toinen sitten on?”
“Watson? Oletko kenties… mustasukkainen?”
“En tietenkään! Typerä väite!”
Watson käännähti ympäri, pieni puna kasvoilleen kohoten.
“Olen vain utelias”, hän lisäsi.
“Eräs vain, joka antoi minulle kerran jotain todella arvokasta.”
Holmes tutkaili pöytää, Watsonin kurkistellessa häntä olkansa yli.
“Hän on antanut sinulle… enemmän kuin minä?”
“Niinkin sen voisi kaiketi sanoa.”
“No… Kuka hän on?”
“Watson! Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa tällaiseen! Ah! Katso!”
Kaksikko kumartui ihan pöydän kulmalle. Matolla kimmelteli jotain, mikä oli saanut kokonaan etsivän huomion. Nimittäin pieni palanen lasia. Holmes noukki sen maasta asettaen sitten pöydälle.
“Onko tuo jostain purnukasta kenties?” Watson hämmästeli.
“Lasipurkista, tohtori hyvä! Lasipurkista, joka on jokaisessa huoneessa.”
“Ah! Se käsivoidepurkki! Nyt minäkin sen muistan! Mutta Holmes… miten täällä on rikkinäisen purnukan osa, kun tuossa nököttää varsin ehjä yksilö!”
“Se pistää miettimään, tohtori hyvä… Kaikki purkit täytettiin pari päivää sitten. Voisiko olla, että Amalia rikkoi vahingossa omansa ja sai uuden?” Holmes pohti, mutta oltuaan hetken aikaa hiljaa hän päätyi vastaamaan itselleen. “Ei siinä ole mitään logiikkaa! Miksi hän siinä tapauksessa olisi saanut vajaan purkin!”
“Holmes… Entä jos se meni vahingossa rikki…”
“Watson… Tiedän, että olet hieman yksinkertainen, mutta ihan kuin minä luulisin, että Amalia olisi täällä huvikseen purkkejaan paiskonut… Ei… Tässä on nyt jotain muuta.”
“Holmes…”
“Ei nyt, Watson! Ah!… Purkki on mennyt murhaajalta vahingossa rikki. Se selittäisi paljon. Hätäisesti hän vaihtoi purkin omaansa. Eikös Amalia ollut aikamoinen käsivoiteilla lotraaja?”
Watson pyöräytti silmiään, päättäen olla sanomatta, että oli juuri itsekin päätellyt saman asian. Kun mies katsoi ystävänsä silmiin, tunsi hän syvää keveyttä itsessään. Holmesin ollessa niin tohkeissaan tapauksesta, hän pysyisi irti kaikesta muusta… Etenkin kokaiinista.
“Mutta, mitä me nyt teemme?”
“Ah! Yksinkertaista, rakas Watson!”
“Ai? Onko?”
“Tietenkin. Meillä on viisi pääepäiltyä. Käykäämme tarkistamassa heidän huoneensa… Joko murhaaja on se, jolla ei ole purkkia ollenkaan tai sitten se, jolla on aivan uusi ja täytetty sellainen!”
“Niinpä tietenkin”, Watson myhäili. “Minä voin käydä katsomassa Brincentonit. Katso sinä sukulaistesi huoneet.”
“Tavataan tässä sitten kun olemme valmiit”, Holmes sanoi silmät kiiluen.
* * *
Amalian serkun, Edwardin huoneesta ei löytynyt mitään mainitsemisen arvoista. John Watson teki pieniä havaintoja, yrittäen käyttää Holmesmaista päättelykykyä kehitelläkseen joten kertomusta näkemästään. Tuo mies oli erityisen siisti, historiantutkija, yliopistotasolla… Ja enempää tohtori ei osannut sanoa, kuin että tuo mies oli varmasti älykäs. Ja koska voidepurkki näytti perin koskemattomalta, Watson päätti siirtyä seuraavaan huoneeseen. Sophia Brincentonin huone oli täydellinen vastakohta serkkunsa huoneesta. Epäjärjestelmällinen, kaikkien vaatteiden lojuessa laiskasti kukin missä huvitti. Tohtori haisteli ilmaa ympärillään, johon sekoittui ripaus naisellista hajuvettä sekä ulkoilmaa ikkunan ollessa auki. Astuessaan askeleen eteenpäin, Watson tunsi iljettävän piston jalassaan. Piankos mies huomasi astuneensa valokuvan päälle, jonka lasi oli mennyt rikki. Kuvassa olivat Brincentonin siskokset, Amalia sekä Sophia.
“Miten voisin edes epäillä Amalian omaa siskoa?” Watson sanoi puoliääneen. “Voi tyttö-rukka. Varmasti kovin…”
Mutta enempää Watson ei kerennyt sanoa, huomatessaan jotain oleellista. Hän laski kuvan takaisin lattialle ja oli juuri lähdössä, kunnes huomasi tiluksilla käyskentelevän miehen.
“Sherrinford”, tohtori kuiskasi, hiipien ikkunan luo. “Hänkään ei ollut lounaalla.. Olen varma siitä! Mutta miksei häntä ollut listassa?”
* * *
Sherlock Holmes oli tarkistamassa viimeistä huonetta kuullessaan John Watsonin kuuluvan äänen raikuvan pihamaalta. Onneksi ikkuna oli ollut auki, etsivä ajatteli. Muuten hän olisi sivuuttanut ulkona tapahtuvan draaman.
“Te kaikki Holmesit olette aivan samanlaisia!”
Paremmin selvittämättä kenelle Watson huuteli, Holmes syöksähti ulos huoneesta ja suorastaan hyppelehti portaat alas. Mäiskittyään pääovet apposen auki, mies huomasi ystävänsä sekä vanhimman veljensä seisovan suuren tammen alla. Molemmat katsoivat toisiaan herkeämättä.
“Watson!” Sherlock Holmes kajautti, jolloin tohtori siirsi katseensa pois luonnontutkija Holmesista. Etsivä köpötteli kaksikon luo. “Sherrinford.”
“Sherlock…”
Vanhin Holmes nosti hattua ja lähti sitten takaisin kartanoa kohti.
“Veri on sittenkin vettä sakeampaa”, murahti John Watson.
A/N2: Lyhyt ja pelkkää... aaaaaaaaaaaaarf.. Yritän parhaani seuraavalla kerralla! Iha tosissain kyl ny vannon!
A/N: Hihihi. Kiitos kommenteista, Fell, Milgia (Hommes<3) ja jjb! Loppu lähestyy.. trallalalal~
Kahdeksas luku: Ja kuinka etsivä ratkaisi rikoksen
John Watson tallusti raskain askelin pihamaalle, jossa hän kohtasi vanhimman Holmesin. Enempää selittämättä, tohtori kävi suoraan asiaan, vaatien saada tietää missä Sherrinford oli ollu lounasaikaan. Tuo pitkä mies katsoi viiksekästä, kiukustunutta olentoa edessään.
“En voi kertoa sitä teille.”
“Ai ette?” murahti Watson. “Onko teillä kenties jotain salattavaa?”
Sherrinford vaikeni, mulkoillen yhä nenäänsä pitkin kuin ylväs kotka korkeimman vuoren huipulla. John Watson seisoi vankkumattomana hänen edessään, valmiina taistoon, jos siihen oli tarvetta.
“Te kaikki Holmesit olette aivan samanlaisia!” Watson huudahti, kun ei ollut saanut minkäänlaista vastausta. “Yhtä selvittämättömiä.”
“Watson!”
* * *
John Watson katsoi tutkivasti miestä edessään. Miestä, jonka kasvot olivat niin tyynet, että niitä oli täysin mahdotonta tulkita. Mitä tuon ihmisen päässä mahtoi pyöriä? Tiesikö Sherlock Holmes ehkä enemmän mitä antoi ymmärtää?
“Holmes, minä niin toivon, että olisit rehellinen kanssani.”
“Mitä haluat tietää Watson? Luuletko, ettei tämä olisi jo tarpeeksi hankalaa ilman että sinä roikut perässä?”
John Watson ynähti ja siirsi katseensa nopeasti jalkoihinsa. Hän tunsi viillon syvällä sisimmässään, ja se nostatti kyyneleet hiljalleen hänen silmäkulmilleen. Nostamatta katsettaan, Watson kertoi tehneensä tärkeän löydön Sophia Brincentonin huoneesta. Tai oikeastaan puutteen. Voidepurkkia ei ollut siinä huoneessa. Sherlock Holmes ynähti, hipaisi ystävänsä olkapäätä ja lähti sitten jolkuttelemaan pihamaata pitkin takaisin kartanoon. Olisi aika tehdä pieniä kuulusteluja. Watson nieli katkerana kyyneleensä, juosten etsivän perään.
Sophia Brincenton ei vaikuttanut kovinkaan järkyttyneeltä siitä, että Holmes sekä Watson raahasivat hänet sivummalle juttusille. Kuin nainen olisi odottanut tuota hetkeä, silmissään väsynyt katse ja vartalo kovin jännittyneenä.
“En kiellä, ettenkö olisi ollut hänen huoneessaan”, totesi nainen tyynesti. “Sanoimme muutaman hieman ärhäkämmän lauseen ja siinä tohinassa lasipurkki meni rikki.”
“Olen kuullut puhuttavan, että kaikki olettivat sinun menevän naimisiin ennen Amaliaa. Näiden pitäisi siis olla sinun juhlasi?”
“Mitä vihjailette, herra Holmes? Että olisin ollut niin katkeroitunut, että olisin tappanut siskoni?”
“Emme voi sulkea mitään pois, neiti Brincenton.”
Sophian ilme värähti. Hän puri huultaan niin että pieni verivana valui hiljakseen hänen leualleen. Silmissään kuin tuli roihuten, hän katsoi Holmesia niin että Watson saattoi vaikka vannoa kuulleensa naisen sydämen lujan sykkeen.
“Kun minä lähdin, siskoni oli elossa!”
* * *
Kaksi miestä istui rauhallisina maahan lasketun viltin päällä. Kesäaurinko helli heitä lämmöllään, vienon tuulen puhaltaessa salaisia kuiskauksia heidän korviinsa. John Watson laski kätensä viltille, miltein säikähtäen huomatessaan hipaisseensa vieressään nököttävän Holmesin kylmiä sormia. Mutta etsivä ei näyttänyt välittävän. Tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti huomannut mitään. Tuon miehen ajatukset leijuivat aivan omissa sfääreissään ja Watson kyllä tiesi sen. Yhtäkkiä kaksikon puuhastelun keskeytti suuri varjo, joka lankesi heidän ylleen. Koska taivas oli täysin pilvetön, miehet kääntyivät ympäri nähdessään isokokoisen Mycroft Holmesin nököttävän heidän takanaan.
“Sherlock”, tuo jykevä mies murahti. “Sait sähkösanoman.”
“Kiitos”, nuorempi Holmes kajautti, repäisten paperilappusen itselleen. Hän käänsi veljelle selkänsä. Kun Mycroft oli hinautumassa pois auringosta, nuorempi kysäisi:
“Kuinka jakselet?”
“Kohtalaisesti”, vastasi vanhempi ja jatkoi matkaansa. Watson mulkaisi kumpaakin Holmesia pienesti virnistäen.
“Keneltä se on?” tohtori kysäisi.
“Stamfordilta.”
“Stamfordilta? Hän on se toinen… ystävä?”
Holmes ei vastannut, ollessaan enemmän kiinnostunut saamastaan paperista. Hän nousi ripeästi ylös, vetäisten viltin mukanaan niin että John Watson kellahti nurmikolle. Itsekseen mumisten etsivä lähti kävelemään kartanoa päin. Hän ei kuitenkaan mennyt tuohon rakennukseen, vaan lähti kiertämään sitä ympäri. Watson naureskeli maassa, katsoen hänen peräänsä.
“Se olikin vain Stamford!”
Tohtori hypähti tasajalkaa ylös, kiiruhtaen Holmesin perään.
“Olen ollut tyhmä kuin saapas”, etsivä parahti. “Tänne meidän olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.”
He seisoivat suuren puun alla. Juuri sen samaisen puun, jonka yksi oksa kurkisteli Amalia Brincentonin huoneeseen. Watson katsahti Holmesia, joka loi häneen itselleen ominaisen katseen. Kaikki alkoi sittenkin valjeta.
“Mitä haluat, että teen?” tohtori kysyi.
“Kerää kaikki koolle. Tulen aivan pian.”
Watson nyökkäsi ja niin he erkanivat.
* * *
Jännittyneinä kaksi sukua istui paikoillaan ruokasalissa, supisten keskenään. Watson pyöri eksyneen näköisenä oven lähistöllä, kurkkien välillä näkyisikö Sherlock Holmesin hoikkaa olemusta missään. Suuri kello tikitti tasaisesti, ilmoittaen ajan kuluvan edelleen, vaikka koko hääseurue olikin keskittynyt odottamaan vain yhtä hetkeä. Juuri kun eräs heistä suutuspäissään oli lähdössä, ruokasalin ovet pamahtivat auki.
“Jeffrey- serkku. Sinuna en lähtisi.”
Sherlock Holmes virnisteli ovella, Watson ylpeästi hänen vieressään seisoen. Jeffrey nyökytteli päätään ja levitteli käsiään. Sitten hän istahti takaisin tuolilleen.
“Olen pahoillani, että minulla kesti näin kauan”, Sherlock Holmes sanoi. Hän vetäisi piipun taskustaan, jota Watson syöksähti sytyttelemään. “Ah, kiitos tohtori.”
Puhallettuaan muutaman savupilven kattoa kohti, käveltyään kahdesti itsensä ympäri, Sherlock Holmes pysähtyi. Hän selvensi kurkkuaan ja aloitti:
“Me tiedämme, että täällä on tapahtunut murha… Ja minulla olikin aluksi viisi, mm… kuusi epäiltyä, joka supistui nopeasti kolmeen.
Sherrinford… Vanhin veljeni. Joka on onnistunut pysymään piilossa niin monet vuodet, tupsahtaa yllättäen näyttämölle takavasemmalta. Voisiko hänellä olla motiivia pilata veljensä tulevaisuuden? Hyötyisikö hän siitä mitenkään?
Ah. Siirryin seuraavaan epäiltyyni. Sophia Brincentoniin, jolla oli motiivi sekä tilaisuus tehdä rikos. Kateus siskoaan kohtaan. Ja entäpä tämä rikkoutunut lasipurkki, jonka neiti Brincenton vaihtoi omaansa. Peitelläkseen ehkä murhan aikana tapahtunutta vahinkoa… Ei. Niin kuin hyvin näemme nuori Brincenton on hentorakenteisempi kuin vanhempi siskonsa. Sama kuin minä kuristaisin Mycroftin ja yrittäisin hinata häntä katonrajaan… Silkka mahdottomuus.
Viimeisin epäiltyni. Hänen täytyi olla murhaaja! Vaikken yhtään ensin nähnyt yhteyttä heidän välillään… Kunnes kaivoin itseäni kuopassani hieman syvemmälle. Ja niin se on. Muuta mahdollisuutta ei ole. Jeffrey Holmes kuristi Amalia Brincentonin kuoliaaksi.”
Sherlock Holmesin lopetettua kaikki siirsivät katseensa Jeffreyhyn, joka oli siihen asti kuunnellut selontekoa hiljakseen paikaltaan. Kun huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mies alkoi nauraa niin, että oli pudota tuoliltaan.
“Ahhah! Sama, vanha kunnon Sherlock! Aina pistämässä nenää kaikkialle. Onhan sitä hauska kuunnella sinun satuiluasi, mutta voisit olla ystävällinen ja siirtyä faktoihin.”
“Hyvä on, serkku. Jos niin välttämättä haluat. Ensinnäkin kirjepaperi, jota Amalia oli mukamas käyttänyt itsemurhakirjettä kirjoittaessa, kiinnosti minua eniten. Niinpä lähetin sen eräälle tuttavalleni, joka on erikoistunut eri kirjepapereihin. Hän vahvisti, että puu, josta tämä paperinpalanen oltiin valmistettu, on erittäin yleinen Amerikassa ja suuri siellä tätä puulajia käytetään hyväksi juuri papereihin.
Ah! Kuka tahansa voisi hankkia Amerikassa valmistettua paperia. Niinpä niin. Ei se todistaisi mitään. Mutta hieman tongittuani, löysin jotain mielenkiintoista Amalia Brincentonin menneisyydestä. Hän oli aikoinaan työskennellyt sekä asunut Amerikassa… Ja ollut kihloissa. Jeffrey Holmesin kanssa. Löysinpäs ihan tällaisen kuvankin. Mm.. Jeffrey, olet näyttänyt laihtuvan tämän jälkeen. Mikä on dieettisi salaisuus?”
“Se, että olimme kihloissa… Mitä se todistaa?”
“Paljonkin. Mutta olen hämmentynyt. Erositte ja sinä katosit maan alle melkein viideksi vuodeksi. Tuolla reissullasiko sinä kadotit vasemman käden pikkurillisi?”
“Kun tappaa mafiaperheen jäsenen, sinua ei lähetetä vankilaan vaan helvettiin. Viideksi vuodeksi”, Jeffrey sihisi katkeroitunut äänensävy puheessaan. “Tämä sormeni menetys oli pienintä mitä minulle siellä tapahtui.”
“Lupasiko hän odottaa?” Sherlock Holmes kysyi. “Lupasiko Amalia odottaa sinua?”
Jeffrey Holmes ei vastannut. Hän vain nielaisi kuuluvasti, puristaen käsiään nyrkkiin.
“Ja kun lopulta pääsit vapaaksi… Sait kuulla Amalian suunnitelmista mennä naimisiin… Serkkusi kanssa. Joten matkustit tänne ja… No viimeisin todisteeni on mielestäni mielenkiintoisin. Kiivetessäni puuhun, josta sinäkin sinä päivänä kapusit Amalian huoneeseen, tein erittäin tärkeän löydön. Avatessani ikkunan, huomasin kuinka likainen se olikaan. Ikkunalauta varsinkin. Kun siihen asettaa käden, siihen jää helposti oikein mojova jälki. Ja yksi sellainen siinä olikin jo. Yksi jälki, josta puuttui vasemman käden pikkusormi.”
Sherlock Holmes asetti piippunsa vieressään olevalle pöydälle. Hän oli valmis. Jeffrey oli noussut ylös. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoiseksi, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin. Hän tärisi vihasta ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, mies juoksi raivoissaan huutaen serkkuaan päin.
“HOLMES!” Watson rääkäisi nähtyään puukon Jeffreyn kädessä. Tohtori syöksähti serkusten väliin ja terävä veitsi upposi sulavasti hänen alavatsaansa. Sherlock Holmes otti ystävänsä vastaan, kun tämä kaatui maahan.
“Watson! Senkin… senkin Watson.”
“Holmes… Ei se… ei se edes satu.”
Watson piteli kiinni suurena ammottavaa haavaansa, josta pulppusi punaisenaan verta. Jeffrey hivuttautui sekunti sekunnilta kauemmas. Kukaan muu ei liikahtanut. Kuin he eivät olisi tienneet mitä tehdä. Aivan kuin koko tapahtuma olisi lamaannuttanut heidät täysin.
“Watson… Sinnittele.”
“Holmes…”
Watson tunsi silmiensä sumenevan. Vielä ennen pökertymistään hän näki Mycroftin jossain kaukaisuudessa nousevan paikaltaan, revolverilla serkkuaan osoittaen. Tohtori yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kuivuneeseen kurkkuunsa. Ja aseen laukaus oli viimeinen asia, minkä hän saattoi muistaa.
* * *
Noin tuntia myöhemmin John Watson heräsi. Hän nousi sängyllään istumaan, alavatsansa pidellen, sillä liikkuminen sattui hieman. Mies siristeli silmiään ja huomasi Sherlock Holmesin istumassa huoneen ikkunalla, tupakkaa poltellen.
“Hienoa, tohtori. Näytät voivan paremmin. Olin jo hetken aikaa huolissani.”
“Holmes… Oletko itkenyt?”
“Älä hassuttele, Watson”, Holmes totesi, mutta siirsi pian hymyilevät kasvonsa ystäväänsä päin. “Eihän meillä Holmeseilla ole tunteita.”
“Sitä sinä jaksat hokea”, sanoi Watson virnistäen. “Ja mitä enemmän sitä hoet, sitä vähemmän uskottavalta se kuulostaa.”
Holmes tumppasi tupakkansa ja hipsi sitten Watsonin vierelle.
“Olen tyytyväinen, että olet entiselläsi.”
“Kiitos… Mutta entä Jeffrey? Näin kuinka Mycroft tähtäsi häntä aseella!”
“Ha! Veljeni ampuu yhtä hyvin kuin kirjoittaa… Serkkumme selvisi vain pintanaarmuilla.”
Watson nyökkäsi. Mutta sitten hänen ilmeensä meni jälleen hämmentyneen puolelle.
“Mutta missä Sherrinford sekä Sophia olivat? Mikä oli niin salaista, ettei sitä voinut millään kertoa?”
“Ah… Aivan. He ovat kihloissa.”
“Kihloissa!?”
“Kyllä. Eivät olisi kuulemma halunneet paljastaa asiaa ollenkaan, mutta sinä tiedät miten tuollaiset asiat vain… poksahtavat ilmoille pakostikin. He tapailivat toisiaan salaa ja olisivat luultavasti menneet naimisiin jossain kaukana tällaisesta häsellyksestä.”
“Nyt se taitaa olla aika mahdotonta. Häät taitaa olla sittenkin tulossa.”
“Kyllä, Watson. Mutta meidän on tänään jo pakattava tavarat.”
“Mitä tarkoitat, Holmes?”
“Taisin vahingossa livauttaa sen tikapuu-jutun… Ja Brincentonit taisivat olla hieman taikauskovaisempaa sakkia kun osasinkaan kuvitella. He suorastaan raahaavat minut ulos, jos eivät muuta keksi.”
Hetken Watson katsoi pitkään Holmesia, varmistaakseen, ettei jutun taakse kätkeytynyt jotain todella outoa vitsiä. Mutta muistettuaan, ettei etsivä vitsaillut koskaan, mies naurahti:
“Oikeastaan aika hyvä ajatus. Paluu Baker Streetille voisi tehdä hyvää.”
A/N2: Mour :3
Loppuko tää?
;___; ;___; ;___; ;___; ;___; ;___; ;___; ;___; ;___; ;___;
Toisekseen: ÄÄÄÄ!
Tiesin, että Sherrinfordilla on jotain outoa tekeillä! :/ Ja turha väittää vastaan, seurustelu on outo juttu : D
Loppuratkaisu oli loistava - puuttuuko Jeffreyltä oikeasti sormi, vai onko se hahmonakin ihan kokonaan itsekeksimäsi? Hävettää kyselläkin tällaista, muttamuttamutta kun en ole ehtinyt lukea Holmeseja vielä :/ Joka tapauksessa siis, juoni oli hienosti rakennettu ja ilmeisesti tätä oli suunniteltukin, toisin kuin minulla on tapana 8D
Hän nousi sängyllään istumaan, alavatsansa pidellen, sillä liikkuminen sattui hieman.
Pitäisi varmaankin olla alavatsaansa
“Holmes… Oletko itkenyt?”
Hih <3 Holmes/SherlockWatson-paritus on kyllä ihana, vaikka Holmes onkin tylsä :/ Tai siis muuten kiva, mutta kun se kiusaa Watsonia ):
Joka tapauksessa rakastan tätä ja äää, ootan nanoasi ja hautaathan Holmesin siinä? Ja tykkään muuten kolmiodraamastakin, hih <3
Oikeasti, anteeksi että tämä on taas tällainen tynkä ja kehno kommentti, unohtamatta tota vammasta itku-hymiöjonoo tuolla alussa, mutta tykkään tästä/näistä kirjoittamistasi ihan liikaa /:
Kiitos <3
//Fell: Holmes/Sherlock :D
Oho : D Pieni ajatuskatkos tais tulla :,D