// Alaotsikko: k-13 mahdollisesta kiroilusta. Päivitetty 6.4
Nimi: Richard Smithin touhukas elämä
Kirjoittaja: Soni
Oikolukija: Astars913
Ikäraja: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Tyylilaji: draamaa ja adventure. Tämä ei tarkoita että hahmoni ovat juoksemassa uudestaan syntyneen Voldemortin perään, samalla kun a j ab ovat yhdessä ja a pettää b:tä...ne on 11! Kaikki eivät voi olla HarryPottereita ja joutuvat viettämään normaalin lapsuuden.
Paritus/Hahmot: Het, sekä slash, mutta ne sitten aikanaan. Enimmäkseen OC, mitä nuo Rowlingin secgen ipanat juoksentelee siellä sivussa
Vastuuvapaus: Kuten kaikki fiksut tietää, Rowling sen Tylypahkan ja Potterin keksi, meikä käyttää vain luodun maailman tuomia mahdollisuuksia hyväkseni, enkä saa edes rahaa
Tiivistelmä: Richard Smithin oli tarkoitus siirtyä syksyllä yläasteelle ja näyttää närhen munat isoille pojille rampilla (vihdoin voitokkaasti), tästä vuodesta oli tarkoitus tulla loistokas! Mutta eräs lauantaiaamu, vie hänet maailmaan johon hän ei halua kuulua. Hänen matkansa alkaa klo 11, laiturilta 9 ¾.
A/N- Ajatus lähti syntymään useasta ”miksi noin eikä näin?” kysymyksestä, joita olen kokenut Potter ficcejä lukiessani miltä ajanjaksolta tahansa. Kiitos siitä, että tämä lähti rullaamaan näin hyvin, kuuluu Astarsille, joka myös rohkaisi minua viemään Richardia eteenpäin, kun mielessäni ei ollut juuri pientä skeittaria kummoisempaa kehitelty. Hän luonnosteli minulle Rickyn luokka toverit, joilla seikoitaa tätä soppaa ja joita kehittää hahmoina. Voisin kiittää Assua monestakin asiasta, mutta eiköhän se tiedä mistä sitä kiittelen.
Tämä on tarina, joka alkaa omalla tahdillaan, sillä ”Hiljaa hyvää tulee”
HUOM! Jotain vielä Richardin ulkonäöstä, ettei tule ikäviä yllätyksiä: Keskipitkä skeittari rääpäle (muistelkaa minkä mittaisia sitä oltiin tuon ikäisenä), tumman ruskeat hiukset, joihin saa aikaiseksi pienen ’gängstä’ pystärin. Pojan tavoite on kasvattaa lettinsä kuitenkin moppi kuntoon kuten jokaisella itseään kunnioittavalla skeittarilla kuuluu olla :D
——————————————————————————————————
]Se kirje
Pieni minervapöllö lensi aaltoillen varsin perinteisen Englantilaisen asuinalueen yllä. Sillä oli tärke tärkeä tehtävä suoritettavan, mutta sillä oli vaikeuksia löytää oikea talo ahtaasti pakkautuneesta naapurustosta.
Kaksikerroksiset talot seisoivat kylki kyljessä, useimmat aivan fyysisesti kiinni toisissan. Etupihat olivat pienet, mutta takapihoilla oli tilaa elää. Harvat autot mauhtuivat pihalle tai ne oli vain jätetty tienreunaan, tehden valmiiksi kapeista kujista kapeampia.
Pari kymmentä korttelia länteen ja tilanne näytti jo eriltä, mutta nyt keskitymme tähän naapurustoon.
Pöllö kujersi tyytyväisyyttä löytäessään oikean talon ja päästi varpaissaan pitämänsä kirjeen sen edustalla. Kirje sujahti postiluukusta sisään, jääden odottamaan posteljoonin aiemmin tuomien kirjeiden päälle avaamistaan.
Pöllö lensi läheisen sähkölinjan tolpan nokkaan odottamaan että kirje avattaisiin.
Susan Smith asteli hyräillen alas portaita ja poimi matkallaan keittiöön mukaansa postin. Hän selaili niitä läpi, asetellen niitä samalla järjestykseen josta ne olisi helppo asetaa pinoiksi keittiönpöydälle.
”Mainos, mainos, minulle, minulle, Regylle, Regylle, mainos...” hänen lajitteli kirjeitä pöydälle, kunnes hänen katseensa pysähtyi tietyn kirjeen kohdalla. Susan Smith laksi nopeasti kaikki muut kirjeet pois käsistään ja käänteli kirjettä vapisevin käsin.
”Se on täällä! Voi hyvä ihme se on vihdoin täällä!” hän henkäisi mielessään ja siveli kirjeen sulkevaa sinettiä lumoutuneena.
—Richard, kulta, joku on lähettänyt sinulle kirjeen, Susan sanoi yrittäen peittää äänestään tuntemaansa kiihkoa, ojentaessaan kirjeen pöydän ääressä istuvalle 11- vuotta täyttäneelle pojalleen. Pojan vastaus oli mitään sanomaton murahtdus, eikä poika tehnyt elettäkään kirjettä kohti, joten Susan laski sen varovasti alas pöydälle poikansa viereen.
—Kä- käyn- käyn herättämässä i- isäsi aamiaiselle, Susan änkytti tavoitellen kepeää ja normaalia äänen sävyä perääntyessään varovasti kohti keittiönovea. Päästyään ovesta hän juoksi vauhdilla portaat ylös ja säntäsi makuuhuoneesen jossa hänen miehensä, ah niin ihana, herttainen ja rakas, miehensä makasi selkä ovelle päin.
Susan tempaisi oven auki ja loikkasi sänkyyn.
—Se tuli! nainen kihsi ja vispasi miestään.
—Hmhnää? oli vastaus. Rouva Smith tuhahti kärsimättömänä ja muljautti silmiään.
—Kirje kulta, kirje! Se kirje tuli! hän kiljui ja kirskoi miehensä peiton syrjään. Reginald Smith katsoi vaimoaan kuin avaruusoliota, kunnes viimein ymmärsi tämän sanat.
—Se kirje? hän henkäisi silmät laajoina ja epäuskoisina vaatien varmistusta. Rva. Smith puhkesi hermostuneesen kikatukseen.
—Se kirje
—Se kirje! Reginald huudahti ja ponkaisi sängystä ylös.
—Joko hän luki sen?
—Tuskin
Huoneessa velloi jännittynyt hiljaisuus, kun molemmat odottivat jännittyneinä jotain.
—Mennään katsomaan, Susan kuiskasi lopulta ja yli-inokkaat vanhemmat lähtivät rynnistämään yhtä aikaa alakertaan. Reginald oli heistä se joka tempaisi keittiön oven auki. Keskellä keittiötä seisoi Richard tuijottaen vanhempiaan säikähtäneenä.
Hetken nämä kolme vain tuijottivat toisiaan, kunnes Richard rikkoi hiljaisuuden
—Mitä te siinä kyyläätte? hän äyskäisi ja vei lautasensa lavuaariin. Hr. ja Rva. Smith tuijottivat toisiaan ja poikaansa aina vuoronperään käyden sanatonta keskustelua. Reginald istui pöydän ääreen ja Susan siirtyi jääkaapille ottamaan heille aamiaista. Keittiöön laskeutui poikkeuksellinen hiljaisuus, jonka Richard jopa huomasi.
—Oonks mää taas tehnyt jotain väärää, josta mä en tiiä mitään? poika kysyi valmiina puolustautumaan vanhempiaan vaastaan. Samalla hän oli siirtynyt pöydän luoksen ja napannut kirjeen käteensä.
Kirjeen epätavalllinen ulkonäkö kiinitti viimein hänen huomionsa, eikä hän huomannut vanhempiensa jännittyneitä olemuksiaa.
Kirje ei ollut tavallista valkeaa paperia, vaan paksua ja vanhannäköistä. Siinä ei ollut postimerkkiä, eikä lähettäjän osoitetta. Richardin nimi oli kirjoitettu vihreällä musteella.
Hän käänteli kirjettä epäluuloisena kädessään ja tutkaili varsin kummissaan punaista sinettiä.
”Jollain on ollu kyllä tylsää...”
Reginal ja Susan katsoivat henkeä pidätellen, kuinka heidän poikansa viimein repi kirjeen auki ja alkoi lukea. Hän naurahteli pari kertaa innottomasti ja viskasi kaksi pergamentti suikaletta sivuun.
—Meikä lähtee Antylle, hän sanoi ja nousi pöydästä.
Pojan vanhemmat tuijottivat tätä hämillään, eivätkä tajuneet estää tätä. Susan nappasi kirjeen pöydältä ja ryhtyi lukemaan.
”Tylypahkan noitien ja velhojen koulu
Rehtori: Alair Fergusson
(Malli Luihuinen, Lupin akatemian kunniajäsen, Kokeellisentaikuuden pioneeri, Lumensyöjä ja Satusetä)
Hyvä herra Smith,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Oheessa lähetämme luettelon kirjoista ja välineistä jotka tarvitset.
Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31.heinäkuuta.
Parhain terveisin,
Neville Longbottom. Vararehtori”
—No? kysyi levoton Reginald. Susan tuijotti miestään äärimmäisen hämmentyneenä.
—Tämä on se kirje, mutta... Miksi hän...?
Juuri silloin he kuulivat poikansa rymistelevän alas portaita eteiseen.
—Richard! Tänne! Susan huusi kiukkuisena.
—Ehkä hän ei tajunnut sen olevan vakava kirje? Herra Smith huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Olisihan se pitänyt arvata!
—No mitä? kysyi Richardin pää närkästyneenä keittiönoven raosta.
—Eikö sinulla ole aikomustakaan puhua tästä? Susan kysyi kiukkuisesti ja heilutti kirjettä poikansa nenän edessä, tämän katsoessa takaisin kummissaan.
—Joo, no se on vaan joku pila. Älä mua syytä jos saat jotkut lipat, tämä tuhahti ja yritti lähteä.
—Ricky se ei ole vitsi, Reginald sanoi surumielisesti ja poika pysähtyi ovi aukkoon.
—Mitä?
—Tuo kirje on yhtä totta, kuin sinun skeittilautasi, hänen isänsä sanoi rauhallisella äänellä. Hänen poikansa palasi keittiöön ja tavoitteli isänsä katsetta.
—Mikä ihmeen vitsi tää on? hän kysyi selvästi peloissaan, kun hänen isänsä näytti vilpittömältä. Mies otti tarvikelistan huokaisten syvään.
—Ei tämä ole poika vitsi. Miksi minä tai äitisi vitsailisimme jostain tällaisesta?
—Mistä hiivatista minun pitäisi tietää!? poika räjähti
—Jos tuo roska on totta… Ei. Se ei voi olla totta! Sittenhän taivaalla kuuluis lennellä lohikäärmeitä ja siltojen alla piileskellä peikkoja samalla, kun prinsessat pussailis sammakoita prinsseiksi! hän huusi hengästyneenä.
—Voi älä kulta liioittele! Kyllä minäkin olin aluksi hämilläni, sanoi Susan tiukalla äänensävyllä.
—Me emme voineet olla varmoja, pääsetkö Tylypahkaan tai onko sinulla yhtään taikavoimia, siksi emme kertoneet sinulle ja se selvästi oli väärä valinta, Susan huokaisi ja istui itsekkin viimein alas.
—Richard, tämä koulu on paras koulu koko Britanniassa. On suuri kunnia päästä opiskelemaan siellä
—Ei. Mä en mene sinne! Mun piti aloittaa yläaste! Tän piti olla SE vuosi! Te ette voi tehdä tätä mulle! poika huusi
—Sitä paitsi miten mun pitäis muka uskoa jotain tuollasta! Ja te tiesitte että mä voisin päätyä tollaseen laitokseen? Miten?
—Minä kävin itse saman koulun, Reginald sanoi rauhallisesti
Richard repesi hysteeriseen nauruun
—Eli mun pitäis uskoa että mun faija on VELHO? Äiti oletko sä sitten sukua kuningasperheelle? hän kysyi sarkastisesti.
Reginald kutsui sanattomasti sauvaansa ja se lensi olohuoneen hyllyköstä hänen käteensä.
—Tämä, hän aloitti sivellessään sileää pintaa, – On minun sauvani, jonka sain aloittaessani opintoni
—Yeah right.
—Oliko tuo haaste?
Richardin kulmakarvan nosto oli kaikki, mitä tarvittiin. Reginald päätti tehdä vaikutuksen poikaansa ja teki McGarmiwat eli muutti heidän keittiön pöytänsä porsaaksi. Hän oli varsin tyytyväinen, kun hänen poikansa tuijotti keskivertoa suurempaa karjua, jolla oli lautasia ja kahvikuppeja selässä, silmät valtavina ja suu apposen auki.
—Joko sinä nyt uskot? hän kysyi ja kohtasi poikansa katseen, joka kirkui hänen haluaan kieltää koko asia.
—Richard sinä synnyit velhoksi. Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja
Richardilta pääsi epämääräinen kirahdus kurkusta.
—Kulta… Susan sanoi merkitsevästi ja viittasi kohti pöytää, joka oli karkaamassa omille teillensä.
—En mä voi olla mikään, mikään...siis eri asia jos sä ja sileen... Rikcky mutisi.
—Etkö ole huomannut outoja sattumiasi? Esimerkiksi se kerta kun sä et millään halunnut pitää sitä puhetta ja opettajasi sairastui todella pahaan ripuliin? Reginald kysyi ja Richardin oli pakko myöntää että tämä oli oikeassa. Mitä enemmän hän musiteli sitä enemmän hänen ”onnekkaat” sattumansa opettajien sairaspäivien, pahojen haavojen ja kokeiden suhteen alkoivat tehdä järkeä.
—Mutta tarkoitaako se että mun pitäis mennä sinne? Miks mää en voi jäädä tänne? hän kysyi ja otti säälittävämmän ilmeensä.
—Koska, kuten äitisi sanoi, se koulu on kaikista paras ja kotiopetus olisi huomattavasti kalliimpaa
—Kuka sanoi että mun tartee oppia! Jos me ei tehä asialle vaan mitään ja silee, Richard ehdotti epätoivoisena. Todella epätoivoisena.
Mr. Smith näki tämän myös
—Poika, se voisi johtaa kaameisiin vaaratilanteisiin! Sinä olet velho ja sinun tulee oppia kuinka olla sellainen! Kun pääset koulusta, voit tehdä kuten minä ja valita tämän maailman, mutta ennen sitä sinun tulee oppia hallitsemaan voimiasi! Reginald paasasi turhautuneena. Keittiöön tuli hiljaista Richardin yrittäessä löytää vasta lausetta.
—Jos mä meen sinne Tylppäänoksaan, vai mikä se oli, niin voinko mä yhä olla päivät kavereiden kanssa? tämä kysyi viimein ja Reginald Smith nielaisi kuuluvasti. Nyt oli todellisen koetuksen vuoro.
—Et. Tylypahka sijaitsee Skotlannin maaseudulla, ettei kukaan ei toivottu pääse sen alueille tuosta vain, hän sanoi ja katsoi kuinka hänen poikansa kasvot kivettyivät sekunniksi.
—SKOTLANNISSA! Mitä hevonkukkua!? Emmä lähe minnekään jumalanseläntaa jonnekkin laitokseen! Mun kaikki on täällä! Mitä mä sanon Anthylle ja muille tekosyyks! MÄ EN HALUA! hän huusi ja viimeisen lauseen myötä hänen takanaan ollut keittiönikkuna takapihalle räjähti sisäänpäin.
”Ihan tavallinen lauantaiaamu”, niin he kaikki olivat sen ajatteleet.
—Etkö sä Richard ollut lähdössä ulos? Susan kysyi viimein rikkoen huoneeseen laskeutuneen ahtaan hiljaisuuden, jossa he kaikki pidättivät hengitystään.
Richard nyökkäsi pienesti, näyttäen kalpealta ja rynnisti ulos huoneesta. Etuoven paukahdettua kiinni, Hr. ja Rva. Smith hengittivät viimein.
—No se oli jotain, Reginald huokaisi ja veti vaimonsa lähemmäs.
Kuten kuka tahansa äiti, Susan oli erittäin, erittäin, huolestunut ainokaisestaan.
—Onko tämä oikein? Eikö hän voisi kieltäytyä? hänen poikansa ahdinko sattui häneen. Mr. Smith siveli vaimonsa selkää rauhoittavasti.
—Minusta se koulu tulee tekemää hänelle hyvää. Kulta, Ricky on fiksu poika ja hänellä on suuri sydän. Minusta hänestä voi tulla vielä jotain, kun hän tuntee perusteellisesti kummatkin juurensa
—Mutta hän ei halua, Susan sanoi surkeana.
—Juuri siksi kulta, juuri siksi. Sitäpaitsi halusi tai ei, hän on velho ja Tylypahkassa hänestä kasvatetaan kunnon mies
—Varmasti?
—Varmasti. Ja nyt siirry, jotta voin siivota, hän naurahti.
—Entitus!
Susan hihkaisi innoissaan kun lasinsirpaleet palasivat paikoilleen.
—Tee joitan muuta! hän yllytti miestään. Viimeiset 11 vuotta, häneltäkin oli evätty pääsy miehensä taikamaailmaan ja nyt hän oli saanut sen takaisin.
Samaan aikaan Richard seisoi pihatiellä ja tuijotti vastapäätä seisovan talon ovea. Hän yritti kovasti kasata ajatuksiaan johonkin suuntaan, jottei Anthony huomaisi mitään. Se ei saanut huomata mitään.
Hän veti syvään henkeä ja nautti tavasta jolla ilma tuoksui.
Hän menisi Anthonyn luo ja sitten he menisivät parkkiin harjottelemaan grindausta. Ehkä hän saisi murrettua nenänsä, eikä muistaisi äskeistä keskukstelua...
a/n- Astarssille suurkiitokset avusta ja ehdotuksista. Richard saapuu viimein Tylypahkaan ja hänet lajitellaan, mutta mihin tupaan?
Kommenttit inspiroisivat joten rohkeasti vain kommentoikaa!
Poika-Joka-EI-Tahdo-Mennä-Kouluun
Richard Smithin elämä oli virallisesti perseestä ja lopullisesti pilalla. Hänen vanhempansa olivat 2000 – luvun natseja. Hänen uusi koulunsa ”Opi satuhahmoksi ja hukkaa nuoruutesi humpuukiin” sijaitsi maailmanlaidalla, kaukana normaalista ihmisistä (siellä ei kuulemma toiminut minkäänlainen elektroniikka!) ja oli sisäoppilaitos. Hänen pitäisi käyttää koulupukua (Yeah dream on bitches!) ja seilata homeisia käytäviä siinä naurettavassa ja epämukavassa viitassa.
—Mä vihaan teitä, oli Richard sanonut heti ensimmäisenä aamulla, minkä jälkeen hän ei puhua pukahtanut.
Huolimatta Richardin vastusteluista, tämän vanhemmat saattoivat tämän junaan. Richardista tämä oli äärimmäisen noloa, varsinkin kun laituri 9 ja ¾ oli täynnä suippohattuista väkeä ja näiden jälkikasvua.
—Älä äiti viitti! Poika älähti Susanin yrittäessä halata ja suukottaa häntä hyvästiksi junan vislatessa. Hellyyden kipeä äiti ei kuitenkaan antanut periksi ja onnistui kahmaisemaan poikansa käsivarsilleen.
— Äidin tulee sinua niin ikävä! Hän nyyhki ja suukotti poikansa poskelle märän suukon. Richard oli valmis kuolemaa siinä ja siihen.
—Äiti!
—Muista käyttäytyä ja se ei haittaa vaikket tietäisi kaikkea samaa mitä muut. Olit sitten luokkasi paras tai… vähän heikompi oppilas, minä ja äitisi olemme ylpeitä sinusta, Reginald aloitti rohkaisu puheensa jota oli suunnitellut koko viikon, mutta Ricky oli jo hypännyt lautansa päälle ja rullasi poispäin.
—Joo iha sama, kuului tuhahdus etääntyvän selän suunnasta.
—Eikä tuvallasi ole mitään väliä! Yritti Reginald vielä huutaa, ennen kuin Ricky hyppäsi junaan. Hän oli yrittänyt saada poikansa keskustelemaan taikamaailman ja Tylypahkan perinteistä, mutta Richard oli karannut jokaisesta keskustelusta.
Poika tuskin kuuli isänsä sanoja, joten hän vain huitaisi kättään puoli huolimattomasti tämän suuntaan. Häntä ei kiinnostanut.
Ulkona satoi.
Hän vihasi sadetta! Asfaltti oli märkää. Ilma oli märkää. Koulussa kaikki aina ahtautuivat saman katoksen alle, jolloin ei ollut tilaa hengittää. Sisätiloissakin saattoi haistaa kosteuden. Rickyn kengät kärsivät vesivahingoista. Kaikki oli niiiiiin märkää, ettei hän pystynyt skeittaamaan, mikä oli tietysti ongelman todellinen ydin.
Ricky siveli lautansa rauhoittavan karheaa pintaa. Onneksi hän sai olla sentään rauhassa, sillä koko junaosasto oli yksin hänen. Juuri siksi hän täällä istuikin. Junaan noustuaan hän oli varta vasten etsinyt osaston, jossa ei ollut ristinsielua.
Ricky piti junista ja junamatkoista. Hän arveli sillä olevan jotain tekemistä junan liikkeen kanssa. Se oli hänestä rauhoittavaa.
Lisäksi junalla matkustaminen toi hänen mieleensä enemmän hyviä kuin huonoja muistoja, kuten nyt tämä reissu, joka johti seitsemän vuoden keskitysleirille.
Ne hyvät muistot olivat muistoja Antysta ja heidän yhteisistä reissuistaan maaseudulle. Sitä hän ei kuitenkaan kurjuutensa keskellä halunnut ajatella, sillä seuraavan kerran hän näkisi kavereitaan joululomalla ja silloinkin Marty ja Billy todennäköisesti olisivat puolet ajasta reissussa.
Hänen jenginsä oli jäänyt kauas, kauas taakse ja tuo kaamea välimatka vain kasvoi, pirteän punaisen junan puksuttaessa kohti hänen kärsimyksiensä huipentumaa.
—Ai olihan täällä joku, sanoi tytön ääni yhtäkkiä ovensuusta, keskeyttäen Richardin angstauksen.
—Ihan vain ennakko varoituksena, että puolen tunnin sisällä ollaan perillä. Kannattaa siis vaihtaa kaapu hiljalleen päälle, tyttö jatkoi. Ricky ehti juuri katsoa tyttöä pelästyneenä, kun tämä oli jo jatkanut matkaansa.
”Kaapu? Mikä ihmeen kaapu? Ah, Kaapu!”
Richard nousi etsimään tavaroidensa sekamelskasta kaapua, jonka he olivat käyneet porukalla ostamassa. No enimmäkseen se oli ollut sitä, että isä katsoi vierestä äidin hyysäystä Rickyn murjottaessa. Kaavun osto oli ollut päivän typerin toimitus.
Se oli vaatinut erityisen paljon hääräämistä, sörkkimistä ja keskustelua, jossa Richardia ei otettu huomioon.
Pieni pyylevä mies, joka oli syventynyt loputtomaan keskusteluun Rva. Smithin kassa kaapujen hienouksista, joita jos totta puhutaan, ei Rickyn mielestä ollut olemassa, oli viedä häneltä hengen. Hän oli suunnitellut jo viisi eri tekniikkaa kuristaa mies siltä seisomalta, sillä juuri kun kaapu hänen yllään oli joka kulmasta sopiva, NUO KAKSI sivuuttivat hänet täysin. Hän halusi piruvie ulos!
Kaupan kellot kilahtivat, eikä Ricky muista milloinkaan iloinneensa isänsä näkemisestä yhtä paljon kuin tuolloin. Reginald huomasi poikansa tuskastuneen ja anovan ilmeen.
—Onko täällä jo valmista? Hän kysyi aikoen päästää nuoren pojan kärsimyksistään.
—Ai Regy. Joo on, me tässä vain keskustelimme–, Susan aloitti iloisesti, kunnes huomasi kirjavuoren miehensä kainalossa.
—Regy! Minä halusin käydä ostamassa Richardin kirjat yhdessä!
Susan Smith oli odottanut pääsyä Viistokujalle 11 vuotta ja halusi juosta kaikki sen ihmeelliset kolkat läpi. Smithin miehillä ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä moiseen taistoon.
—Sinulla kesti ja kesti, joten minä ennakoin, jotta ehtisimme hoitaa kaiken, Reginald sanoi harvinaisen kärkkäästi
—Mutta…
—Ei mitään muttia. Tuo poika tahtoo ulos NYT, mies sanoi painokkaasti ja Ricky kiskaisi silmää nopeammin kaavun yltään.
—Jesss!
—Älä mene kauas. Meidän pitää vielä ostaa sinulle sauva, Reginald huomautti ja nykäisi poikaansa hupusta, varmistaakseen että tämä kuuli.
—Jee, oma erikoislaatuinen hammastikkuni, poika murahti ja pyöräytti liioitellen silmiään.
Sauva Rickyn matkatavaroissa tuntui tuijottavan häntä syyttävästi. Hän oli tunkenut sen ostosreissun jälkeen kaapin perälle kirjojen mukana ja pakatessaan laukkunsa pohjalle. Sauva oli ostoksista ehkä se, mitä hän inhosi kaikista eniten, koska… se tuntui niin mahtavalta kädessä ja se jos mikä ärsytti Rickyä. Koko sauvan ostoreissu oli ollut häiritsevä kokemus.
Hänen isänsä oli johtanut heidät pölyiseen ja hämärään kauppaan. Myyjä oli ollut kuolevan näköinen vanhus, jolla oli suuret utuiset silmät. Richard ei ollut pitänyt tavasta jolla mies katseli heitä. Hän oli vaihdellut painoa hermostuneena jalalta toiselle.
—Hyvää päivää, mies sanoi ja piti pienen tauon,
—Reginald Smith. Sinut minä vielä muistankin. Pyökkiä ja lohikäärmeen sydänjuurta. Yhdeksän ja puoli tuumaa, ellen aivan väärin muista
—Ei, ette muista herra Ollivanders, Hr. Smith naurahti ja Ricky vilkaisi isäänsä epäluuloisena. Ei kenelläkään voinut olla noin hyvä muisti.
—Rouvaa minä en muista aiemmin tavanneeni.
—Oh, en minä ole noita, Susan sanoi nopeasti ja tuuppasi Richardin suoraan suden kitaan.
—Hänelle tässä nyt vielä sauvaa tarvittaisiin
—Kyllä, aivan, vanha mies mutisi.
—Kumpi on sauvakätesi?
—Hä? Oikea?
—Ojennapa kätesi. Ei noin, Ollivander mutisi ja asetteli Richardin haluamaansa asentoon. Sitten mittaaminen ja sörkkiminen alkoi; TAAS.
Ricky huokaisi tuohtuneesti antaen ymmärtää, ettei arvostanut toimenpidettä. Mies piti jonkin asteista myynti puhetta, mutta Ricky ei sitä huomioinut. Miksi hänen edes olisi? Hän tarvitsi sauvan joka tapauksessa, joten se oli hitto yksi ja sama mistä se tuli.
—No niin Richard. Kokeilepa tätä. Pajua ja feeniksin pyrstösulka. Kahdeksan tuumaa. Oikein napakka, mies naureskeli ja ojensi sauvan Rickyn käteen. Hetkeen ei tapahtunut mitään.
—Heilauta sitä poika, Hr. Smith sanoi ja Ricky huitaisi vaivautumatta katsomaan sauvaa. Mitään ei tapahtunut, mutta vanha mies varasti tikun hänen kädestään.
—Ehdottomasti ei! Hän huudahti ja vaappui hakemaan uuden.
—Entäs tämä, se on vaahteraa ja lohikäärmeen sydänjuurta. 10 ja puoli tuumaa, vakaa ja varsin mukava.
Ricky huitaisi jälleen vailla tulosta ja yhtä nopeasti puunpala siepattiin häneltä. Ollivanders antoi hänen kokeiltavakseen vielä muutaman sauvan ja viimeisen kohdalla miehen silmiin syttyi valo.
—Miksipäs ei! Hän huudahti ja kiipesi huterat tikkaat ja nappasi kotelon pölyn seasta.
—Tässä. 13 ja puoli tuumaa. Saarnia ja yksisarvisen jouhi, taipuisa ja hyvin mukautuva. Hyvä mahdollisiin muodonmuutoksiin.
Sauva tuntui aivan erilaiselta hänen kädessään. Hän katsoi sitä lumoutuneena ja kuljetti sitä ilman halki punaisia kipinöitä peräänsä jättäen.
—Wau, hän henkäisi ennen kuin ehti pidätellä itseään.
—Se sujui nopeasti. Nauti nyt poika sauvastasi, Ollivanders naurahti ja Hr. Smith maksoi enemmän kuin mielellään poikansa sauvan.
Juna hiljensi jarrut kitisten. Ulkona oli jo aivan pimeää, eikä Ricky nähnyt ikkunasta mitään muuta kuin pelokkaan peilikuvansa. Häntä takaisin katsovan pojan kulmat vetäytyivät kurttuun. Richard ei halunnut kenenkään luulevan, saati tietävän, kuinka peloissaan yksi hänen mitättömimmistä aivolohkoistaan oli.
Niinpä hän asetteli vihamielisimmän ja pelottavimman ilmeensä kasvoilleen, ennen kuin poistui vaunuosastostaan muiden oppilaiden virtaan.
Ja nappasi nopeasti yhä syyttävästi tuijottelevan sauvan taskuunsa.
Ulkona laituri oli täynnä nuoria jotka olivat pukeutuneen kaapuihin. Massasta oli turha yrittää erotella yksilöitä (ei sillä, että Richard olisi koskaan ollut sellaisessa hyvä).
Laituri sijaitsi hämärän kylän laitamilla. Missään ei ollut betonisia kerrostaloja, eikä katulamppujen kelmeää hohdetta taivaalla peittämässä tähtiä.
—Ekaluokkalaiset tänne! OI! Kolmoset ja neloset antaa painua! Ekaluokkalaiset tänne! Kuului luonnottoman kova ääni edestäpäin. Richard näki juuri ja juuri tumman miehenpään ja sauvan kärjen joka loisti punaisena.
—Älkää säikkykö Shermania, se on fiksumpi kuin puolet teistä! Seuratkaa punaista valoa! Ekaluokkalaiset tähän suuntaan! Prachet ja Potter antaa painua! Ekaluokkalaiset seuratkaa minua! Ääni jatkoi huutamista ja hiljalleen massa jakautui heihin ”ekaluokkalaisiin” ja muihin.
Richard oli heti kättelyssä jäänyt puristuksiin eteenpäin valuvan massan keskelle. Hän sipsutti vaivalloisesti eteenpäin ja vilkuili kanssa tovereitaan.
Kaikki näyttivät jännittyneiltä ja samalla he olivat selvästi innoissaan, mitä hän ei voinut käsittää. Miksi kukaan oli innoissaan, tulessaan raahatuksi keskelle ei mitään?
—Varokaa mihin astutte!
He kulkivat pimeää ja jyrkkää metsäpolkua, kunnes saapuivat suuren mustan järven äärelle. Vastarannalla seisoi valtava prinsessa linna, joka keräsi ihastuneita ja vaikuttuneita kommentteja.
—No niin naiset ja herrat! Korkeintaan NELJÄ yhteen paattiin! Mä en halua toistaa tätä tai selittää rehtorille kuinka jättiläiskalmari söi paatillisen teikäläisiä!
Ricky ei nähnyt massan keskeltä mitään paatteja, kunnes ihmiset hänen edestään olivat nopeasti hälvenneet (todellakin neljä per paatti). Hänen silmänsä vilistivät paatista toiseen, kun hän yritti löytää veneen, jossa ei olisi vielä ketään.
Hän meni viimein veneelle, jossa istui vasta tyttö ja poika.
—Saako tähän vielä tulla? Hän kysyi näennäisen kohteliaasti ja istui kysyessään jo puoliksi veneessä. Poika katsoi häntä poissa olevasti, eikä tyttöä selvästi haitannut.
—Joo, tyttö mutisi vain tavan vuoksi.
Heidän veneeseensä ei lopulta tullut muita.
—Onko kaikki kyydissä? Hyvä! ETEENPÄIN! Kuului huuto ja veneet lähtivät yhtä aikaa lipumaan pitkin tyyntä pintaa. Kaikki olivat luonnottoman hiljaa koko matkan.
He sujahtivat kallion seinämästä sisään maanalaiselle laiturille jossa he hyppäsivät pois kyydistä. Siitä he jatkoivat matkaansa kapeita portaita takaisin maanpinnalle.
He olivat linnan kupeessa ja Richardin oli pakko myöntää, että se näytti makealta.
—Onhan kaikki yhä matkassa? Onko kaikki yhä täällä? Sherman vahdi perää. Seuratkaa! Mies huuteli ja komensi yli suuren koiransa tulotunnelin suulla seisovien nuorien vahdiksi.
Lauma asteli linnan portaat ylös ja jäi odottamaan suurimpien kaksoisovien, mitä Ricky oli koskaan nähnyt, eteen.
—Valmista? Mies kysyi ilkikurisella äänellä ja koputti oviin. Ne aukesivat nopeasti, mutta jälleen lauman puristuksista oleva Ricky ei nähnyt mitään. Joku ovet ilmeisesti oli aukaissut sillä mies sanoi:
—Minä jätän heidät nyt teille professori, ja lähti astelemaan sisälle. Ennen kuin hän lähti, hän heilautti heille kättään, — Onnea
—No niin. Olen professori Lipetit. Jos nyt pysyisitte kasassa ja seuraisitte minua
Ääni oli selvästi vanhan miehen ja ilmeisesti myös pienen miehen, sillä Richard ei edelleenkään nähnyt mitään. Oli outo tunne seurata ääntä, tietämättä mistä se tulee.
Kun heidät johdatettiin ylös portaita ja halki suuren eteishallin, hän näki vilauksen siniseen kaapuun pukeutuneesta pienestä miehestä. He astelivat ohi toisten suurien pariovien, joiden takana oletettavimmin hälisi tuhatpäinen kummajaisjoukko. Heidän matkansa päättyi pieneen ahtaaseen huoneeseen.
—Odottakaa täällä kunnes tulen taas hakemaan teitä. Kuten moni varmasti jo tietää, teidät tullaan lajittelemaan hetken päästä tupiin. Tuvasta tulee perheenne, jolle voitte ansaita hyvistä suorituksistanne pisteitä. Huono käytös ja sääntörikkomukset johtavat luonnollisesti täysin päinvastaiseen lopputulokseen.
Tylypahkan tupia on neljä: Korpinkynsi, Puuskupuh, Luihuinen ja Rohkelikko. Koettakaa astua esille avoimin mielin, sillä jokainen tuvista tuo jotain yksilöllistä esille. Tulen takaisin hetken päästä, mies piipitti ja poistui. Ihmiset Rickyn ympärillä alkoivat liikehtiä levottomasti, mutta kukaan ei tuntunut olevan puhetuulella. Siellä täällä kuului kyllä vaimeaa supatusta.
Hetki tuntui Richardista ikuisuudelta ja hän tahtoi kovasti takoa päätään seinään.
—Jos nyt muodostaisitte jonon. Kiitos, kului Lipetitin ääni jälleen ja hermostuneet oppilaat alkoivat asettua jonoksi kiireellä ja kuhinalla. Ricky näki tilaisuutensa tulleen ja luikahti jonon viimeiseksi.
Jono lähti liikkeelle, marssien heidän aikaisemmin ohittamiensa pariovien kautta suureen saliin jossa kummajaisten lauma odotti. Saliin päästessä Ricky hieman katui päätöstään jäädä viimeiseksi. Hänestä tuntui, että kaikki silmäparit neljästä pitkästä pöydästä tuijottivat yksin häntä.
Richard oli niin hermostunut, ettei juuri huomannut muuta ympäristöä. Hän keskittyi tuijottamaan edessä seisovan pulskemman pojan takaraivoa.
Hän ei nähnyt mitä edessä tapahtui jonon pysähdyttyä ja muututtua klimpiksi. Yhtäkkiä salin vain täytti typerä laulu, jossa joristiin jotain niistä neljästä tuvasta. Sanomattakin selvää, että laulu meni häneltä yli hilseen, mutta silti hän taputti kiltisti muiden mukana laulun loputtua.
Pieni mies asettui niin, että Richard viimein näki tämän kunnolla.
Professori oli selvästi hyvin vanha. Normaalisti kukaan ei työskennellyt enää noin vanhana. Valkoisen parran ja kulmakarvojen alta katseli pienet tuikkivat silmät ja mies oli yhtä hymyä. Huolimatta pituudestaan, Lipettiin vaikutti mukavalta opettajalta.
Lipettiin avasi pergamentti rullaa auki puhuessaan.
—Kun luen nimenne, te tulette ja panette hatun päähänne. Valerie Alda!
Laiha, mutta innokas tyttö astui ylös eteen ja nosti eturivin päiden tasolta päähänsä rispaantuneen velhonhatun.
”Ai tuosta hatusta oli puhe”
—LUIHUINEN! Hattu, HATTU, huusi ja Richard sai elämänsä sydärin. Häneltä meni ohi tytön siirtyminen oikeimman puoleiseen pöytään, koska hän kauhisteli yhä puhuvaa hattua, jonka toivoi olevan hallusinaatio. Häneltä meni seuraavaksi kutsutun nimi myös ohi, mutta hän odotti hiljaa muiden kanssa että hattu puhuisi.
—KORPINKYNSI! Se todellakin huusi ja pöytä heidän klimppinsä oikealla puolella hurrasi.
—Benjamin Barker! Kuului huuto ja poika, joka oli ollut Rickyn kanssa samassa veneessä, asteli eteen ja istui hattu päässä alas. Hattu oli hiljaa varsin kauan, kunnes se huusi:
—ROHKELIKKO! Poika tuntui katsovan hattua hieman kummissaan astellessaan ääri vasemmalla sijaitsevaan pöytään.
—Miranda Barker!
Nyt eteen astui tyttö Rickyn veneestä. Tämä istui alas itsevarmana ja nopeasti hattu huusi:
—LUIHUINEN!
Miranda näytti varsin tyytyväiseltä poistuessaan. Richard alkoi viimein oivaltamaa koko prosessin idean.
Hän ei vain ymmärtänyt minkä perusteella jako tapahtui.
—Edward Cracuel!
Luurangon laiha poika, jonka silmät pullottivat kuin kalalla, istui arasti alas. Hän istui hattu silmillään piinaavan kauan, kunnes viimein:
—LUIHUINEN!
Rickyn mielenkiinto jaksoi seurata vielä hattarahiuksisen (ja ehdottomasti creapyn näköisen) Elly Coxin ja joka naisen unelmaprinssin näköisen, hymypoika Daniel Cromwellin lajittelut Rohkelikkoon, minkä jälkeen se lopahti, eikä hän jaksanut enää arvuutella tupajaon logiikkaa.
Hiljalleen oppilas massa hänen ympäriltään hälveni ja lähestyttiin S:ää. Richard pakotti itsensä valpastumaan kuullessaan Colin Riversin nimen. Poika käveli tyytyväisenä rohkelikkojen pöytään.
—Myles Shawt!
Poika, jonka hiukset olivat tummanpunaisuudessaan niin tummat, että ne näyttivät mustilta, harppoi virnistäen omahyväisesti eteen. Hattu julisti päätöksensä lähes heti.
—ROHKELIKKO!
Sitten se tulikin jo
—Richard Smith!
Rickyllä meni hetki tajuta että kyse oli hänestä. Hän puikahti ihmisten välitä ja harppasi portaat ylös. Hän vilkaisi professoria ja hattua, nosti hatun sitten ylös jakkaralta ja istui alas hattu pääsään, tai no, silmillään oikeastaan.
Tämä oli niin typerää.
”Äläs nyt poika” kuului vaimea ääni jostain. Ricky tunsi jähmettyvänsä aloilleen. ”Oletpas sinä taas kumma tapaus: Olet sosiaalinen ja tasavertainen, mutta laiska sääntöjen suhteen. Et ole varsinaisesti laiska, vaan… hmm, todellakin. Mielenkiintoista.”
”Mikä niin, jos saan kysyä?” Richard mietti närkästyneenä.
”Sinä poika voisit pärjätä hienosti Luihuisessa tuolla kunnian himollasi. Olet ehkä turhan nirso ja kärkäs Korpinkynneksi, mutta toisaalta…”
”Kuule, mulle on IHAN yks ja sama. Tää on muutenkin jo ihan perseestä, niin heitä nyt vaan jotakin niin päästään eteenpäin! Oli se ’tupa’ mikä hyvänsä, niin seuraavat seitsemän vuotta tulee silti olemaan paskaa”
”Hyvä on. Kyllä, nytpä tiedän, sinusta tulee oiva ROHKELIKKO!”
Viimeinen sana kaikui koko salille ja pöytä Rickyn oikealla hurrasi kolmatta perättäistä tupalaistaan. Richard laittoi hatun takaisin ja harppoi tympääntyneenä pöytään.
Hän mulkaisi vieressään olevaa poikaa, eikä kukaan ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun.
Viimeisenä lajiteltiin Hoa Xan. Eksoottisen näköinen tyttö, jolla oli upeat silkkiset hiukset. Hattu lajitteli hänet nopeasti Korpinkynteen.
Kun kaikki oppilaat oli saatu lajiteltua, vei Lipettiin hatun ja pallin pois. Samalla pitkän poikki pöydän keskellä istuva mies nousi seisomaan.
Richard oletti tämän olevan rehtori. Tuoli miehen takana oli korkeaselkäinen ja huomattavasti hienompi kuin vieressä istuvien; plus koko sali hiljeni tämän noustessa.
Mies ei ollut vielä kovin vanhan näköinen. Punaisia hiuksia oli sliipattu pään myötäisiksi, mutta latvat nousivat itsepintaisesti ylös ja ympäriinsä kuin pienet liekit. Leveä hymy oli jotain hurmaavan, häijyn hirveän ja hullun välimaastosta.
—Tervetuloa! Jälleen meille koittaa antoisa ja sääntöjen rajoissa luonnollisesti, jännittävä vuosi! Rakkaat taukit, ottakaa opiksenne, mies sanoi ja repi naurut Richardin pöydältä.
—Syökää! Syökää! Lihokaa kunnes ette mahdu ilkeiden velhojen häivytys kaappeihin!
Sali taputti hetken, kunnes jostain taianomaisesti ilmestyi kasoittain ruokaa.
Richard tuijotti yllättävää ruokamäärää hetken, ennen kuin rohkeni kasaamaan itselleen pienen keon sitä sun tätä.
Muut ensiluokkalaiset tuntuivat odottavan innokkaina tuntien alkua, tai että ylipäänsä pääsisivät vaeltelemaan linnassa ja sen maagisessa ympäristössä.
Ei sillä, ettei Ricky odottaisi, kyllä hän odotti.
Mitä nopeammin olisi huominen, sitä nopeammin tulisi ylihuominen ja sitä nopeammin yliylihuominen ja niin edespäin; kunnes kaikki seitsemän vuotta helvettiä olisivat ohi.
—Smithän se oli, eikös? Joku kysyi yllättäen ja Ricky nosti katseensa potuistaan salamana, murhatakseen kysyjän tuijotuksellaan. Hänen katseensa haravoi nopeasti kysyjää ja pysähtyi sitten sen kiiltokuvapojan kohdalle.
—Niin? Rickyn ääni iski tikareita ihmiskorviin.
Pojan ilme ei rävähtänytkään, pisteet tälle siitä.
—Ei kun, ajattelin vaan kysyä sinultakin lempi huispausjoukkuettasi
—Kuule mää en mitään vispaa, Ricky sanoi vihaisesti ja keskittyi taas ruokaansa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä toinen oli kysynyt, mutta aina oli varmaa olla vihainen. Se toimi Anthyyn, Jhonyyn, Tobyyn, Martyyn , siihen kusipää Cameroniin… lista oli loputon. Oikeastaan se loppui Billyyn, johon taktiikka ei tahtonut tehota, mutta se johtui siitä, että se oli typerä irkku…
Sekä hymypoika, että muut tuntuivat oivaltavan, ettei Ricky aikonut osallistua keskusteluun.
Ricky ei syönyt itseään täyteen, omaksi onnekseen, sillä jälkiruuan saapuessa olisi ollut kurjaa kuolata vierestä, kykenemättä itse syömään murustakaan.
Jälkiruuan jälkeen ruoka ja astiat katosivat, yhtä salaperäisesti kuten olivat tulleetkin ja rehtori nousi jälleen seisomaan, saaden salin hiljenemään.
—Nyt kun kaikilla on nassut tukossa ja täynnä lienee parin ilmoituksen paikka. Ensiluokkalaisille tiedoksi, että koulualueen laitamilla sijaitseva meitä on kiellettyä aluetta kaikkina vuorokauden aikoina, kaikilta oppilaita. Riistanvartijamme Hayden Miner, halusi muistuttaa luovista jälki- istunnoistaan, sekä Shermanin ja Hypnoksen virka intoisuudesta, rehtori sanoi viitaten kädellään pääoven suulla seisovaan mieheen, joka oli noutanut heidät asemalta. Nyt viimein Ricky näki tämän kasvot kunnolla.
Miner oli oletettavasti rehtoria nuorempi, tällä oli kahvin ruskea iho ja tummat hiukset jotka hapsottivat miten sattuu. Miehen toispuoleinen ilkikurinen hymy, yhdessä tuikkivien eri pari silmien kanssa, vakuutti Richardin (ja monet uudet puuskupuhit) miehen luovasta hulluudesta.
Hämmästyttävää kyllä, tämän rinnalla seisoi täysin samannäköinen mies.
—Hagias puolestaan halusi muistuttaa taikomisen olevan ja pysyvän kiellettynä aktiviteettina käytävissä. Samoin, että Weasleyn Welhowitsien tuotteet voidaan tarvittaessa takavarikoida.
Kyseinen mies siristi silmiään ja mulkaisi nopeasti ympäriinsä, ennen kuin hymyili taas veitikkamaisesti. Ricky oletti tämän olevan vahtimestari.
—Puuskupuheille ilouutinen! Meillä, siis minulla, on teille uusi tuvanjohtaja, joten älkää peljätkö kakkoset ja vanhat rääpäleet, viimevuotinen katastrofi ei toistu!
Puuskupuhien pöytä heidän vierestään nousi hurraamaan seisaaltaan ja rehtori kumarteli ylistysten edessä.
—Voisiko professori Viveca Fawcett ystävällisesti nousta?
Pöydän vasemmalta nousi tomera, kiharahiuksinen nuori nainen.
—Ms. Fawcett tulee olemaan uusi liemien professorinne (kommentti sai kaikki tuvat aivan sekaisin), mikä tarkoittaa sitä että professori White siirtyy lento-opettajaksi matami Huiskin jäätyä eläkkeelle! Rehtori huusi melun yli ja kaikki meteli kuoli kasaan.
—Ja haluaisin muistuttaa tärkeän, mutta surullisen tapahtuman kaksikymmentävuotismuistojuhlasta , rehtori sanoi äärimmäisen vakavana ja pälyili ympärilleen.
—Toisen Velhosodan kaksikymmentävuotismuistojuhla tullaan jälleen pitämään koulussamme. Päivä jolloin teidän tulevaisuutenne turvallisuus taatiin. Ikävä aloittaa vuosi tällaisella muistutuksella, mutta jottemme tekisi samoja virheitä ja antaisi historian toistaa itseään mitä kaameimmalla tavalla, meidän täytyy muistaa. Ja nyt nukkumaan!
Oppilaat ja opettajat nousivat taputtamaan, ennen kuin satapäinen lauma valui kaksoisovista ulos.
—Ekaluokkalaiset jos seuraisitte minua! Tyttö, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, sanoi ja nosti kättään.
—Seuratkaa minua, niin johdatan tiedät tupaamme Rohkelikkotorniin.
Varsin kiltisti Richard ja hänen tupatoverinsa lähtivät seuraamana turhan tärkeää tyttöä. Linna oli sokkeloinen ja isompi mitä Ricky oli odottanut. Kun he viimein saapuivat vanhaa naista röyhelöisessä mekossa esittävän taulun luokse, oli Richard henkisesti jo kilometrien päässä, toinen puoli aivoistaan autuaasti jo nukkumassa.
Hän laahusti puoliunessa muiden poikien perässä makuusaleihin. Jostain syystä hänen matkatavaransa lojuivat keskimmäisensängyn päädyssä.
—Saamari, hän murisi ja potkaisi arkkuaan napakasti. Hän olisi halunnut nukkua seinänvieressä kaukana huonetovereistaan, mutta ei. Hän joutuisi kestämään seitsemän pitkään, kiduttavaa, tuskaisaa vuotta muiden väistämätöntä läsnäoloa.
Richard kiskoi päiväpeiton pois ja alkoi tonkia pyjamaansa arkusta. Samalla hän sujautti sen suojiin jotain lämpimän oranssia, mitä ei tahtonut muiden poikien näkevän.
Mutistuaan hyvät yöt toisille, hän veti verhot kiinni ja ryömi vieraaseen sänkyyn.
”Miks kaikki on niin pirun onnellisia?”