Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: MilzZzu - 25.11.2009 19:34:48
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Paritukset: Carlisle/ Bella, (Edward/ Bella)
Ikäraja: K - 11
A/N: Sain idean New Moon kohtauksesta kun Bella saa haavan sormeensa ja lentää pöydän päälle ja sitten on kahdestaan siellä Carlislen kanssa siellä huoneessa ja pitelee miestä silleen vyötäröltä ;D Joten tämä ficci jatkuu suoraan siitä, kun Jasper on yrittänyt hyökätä Bellan kimppuun.
Bella PoV
Tunsin kihelmöivää kipua kädessäni, mutta en halunnut enää pahentaa Edwardin oloa. Vampyyrin silmät olivat mustat kuin yö ja hän näytti niin kärsivältä että kädestäni säteilevä kipu jäi hetkeksi taka-alalle.
”Edward, mene muiden luo ja pidä Jasper aisoissa”, Carlisle käski ja hänen silmänsä olivat täysin tyynet. Edward kurkusta kantautui heikkoa murinaa mutta Carlislen ilme hiljensi hänet.
”Mene. Nyt.”
Luoden vielä viimeisen tuskallisen katseen minuun Edward lähti ääneti huoneesta. Carlisle auttoi minut työhuoneeseensa, hänen kylmät kätensä turruttivat hieman kipua mutta vain hieman. Silti yritin piilottaa tuskani jottei mies näkisi sitä.
Carlisle otti esille pinsetit ja alkoi nyppiä lasinsiruja haavastani. Minä yritin hallita ilmeeni, mutta en aivan onnistunut sillä kohta vampyyri kysyi tarvitsinko jotain kipuun.
”Ei, ei tämä ole mitään . . .” mumisin ja Carlisle naurahti hiljaa. Miehen silmät olivat suunnattuna haavaani, mutta nyt hän kohotti ne kasvoihini. Hätkähdin niiden tiivistä katsetta ja punastuen laskin kasteeni lattiaan.
”Bella . . . Ei sinun tarvitse esittää vahvaa, tiedän että sinuun sattuu”, mies sanoi pehmeällä äänellä ja miltei mursi itsehillintäni. Viime hetkellä sain ilmeeni hallintaan ja nostin pääni ylös.
”Ei minuun satu kuin vähän”, valehtelin vinosti hymyillen. Carlisle huokaisi ja alkoi taas irrottaa lasinsiruja haavastani. Hänen jalkansa painuivat polviani vasten ja äkkiä minulle tuli oudon kuuma vaikka Cullenien talossa oli aina sopivan viileä. Rykäisin ja korjasin asentoani, mutta silti käteni alkoivat hiota. Äkkiä haavaani vihlaisi ja kuin automaattisesti nostin käteni ja tartuin Carlislen paidasta kiinni.
”Ai ei sinuun satu vai?” Carlisle hymähti hieman huolestuneena mutta minä vain hymyilin vaivautuneena.
”Ei kun . . . Minä vain . . .”
”Olet surkea valehtelemaan. ”
”Tiedän”, huokaisin mutta en irrottanut kättäni hänen paidastaan. Tunsin hänen kylmän ihonsa sen alla ja jollain oudolla tavalla se rauhoitti minua. Kling, kling, kling. Lasinsirpaleet tippuivat astiaan ja äkkiä minä toivoin että ne eivät loppuisi lainkaan. Heti kun tuo ajatus saavutti tajuntani, kauhistuin sitä ja sysäsin sen sivuun. Carlisle oli Edwardin isä, herranjumala. Edwardin isä. Edwardin jumalattoman komea ja upea . . . Ei, ei, pelkkä Edwardin isä!
”Mitä sinä mietit?” Carlisle kysyi juuri silloin ja minä hätkähdin taas.
”Öö . . . Ajattelin vain Edwardia. Häneen sattuu tämä koko tapahtuma”, mumisin poissaolevana. Ajattelin vain Carlislen viileitä, tarkkoja käsiä jotka työskentelivät haavani yllä.
”Niin, yritä saada hänet puhumaan tästä illasta, hän ei saa hautoa sitä liikaa”, Carlisle neuvoi ja alkoi puhdistamaan haavaani jonkinlaisella desinfiointiaineella. Minä sävähdin sen osuessa rajusti kirvellen avoinaiselle iholleni.
”Ei tämä kestä kauaa”, Carlisle lohdutti ja sipaisi vapaalla kädellään poskeani. Minä hymyilin hieman, kosketus tuntui vaarallisen hyvältä.
”Sitten vielä suojataan se”, Carlisle sanoi ja alkoi kääriä sidettä haavani ympärille. Katselin hänen kasvojaan ja niiden tyyni ilme sai minut unohtamaan kaiken ympärilläni olevan.
”Valmis”, mies lopulta sanoi ja hymyili hieman huomatessaan katseeni.
”Mitä nyt?” hän kysyi hieman hämmentyneenä. Nousin alas pöydältä pudistellen päätäni.
”Minusta on vain epäreilua että te kaikki olette noin kauniita”, huokaisin ja suuntasin ovelle. Äkkiä Carlisle tarttui minua kädestä ja veti minut lähelleen. Sydämeni miltei lakkasi lyömästä tuijottaessani vampyyrin kultaisiin silmiin. Carlisle vaikutti itsekin hämmentyneeltä eleestään ja hän laski minut nopeasti irti.
”Olet . . . Olet sinäkin todella kaunis, Bella”, hän kuiskasi. Me katsoimme toisiamme pitkään, mutta sitten Edward pyyhälsi tuiman näköisenä sisään huoneeseen.
”Bella ja minä lähdemme nyt”, hän sanoi ja alkoi vetää minua ulos huoneesta.
”Hei hei, Carlisle”, huikkasin miehelle ovenraosta ja hetkeksi sain vangittua miehen katseen omiin silmiini. Sitten päästin hänet menemään sydän hakaten lujempaa kuin koskaan.
A/N: Hmm . . . Tykkäsikö kukaan? Haluaisin ehkä vielä jatkaa tätä, lyhyt kun oli. Ja nimi on vähän outo, en ota siitä valituksia :)
-
Pidin ficistä ; )
VAIKKA en osaa kuvitella carlislea ja bellaa sillei... xD
tarina meni sujuvasti eteenpäin ja todenmukaisesti..
jos tästä tulisi jatkoa niin se sama voisi tulla vaikka Edwardin profiilista.
haluaisin mielelläni kuulla mitä hän kuuli Carlislen ajatuksissa silloin?
sorry, ei kovin rakentavaa... ;D
-
Carlislen ajatukset julki ja heti!
Voisi olla aika pulassa, jos Edward huomaisi jotain omituista ;D
Jatkoa vain,
~Nala~
-
JUMALAUTA!!!
Tää oli niiiiiiin hyvä.
Jatkoo vaan äkkiä.
-
Heeei, tämä oli tosi hyvä erikoisella (mun mielestä erikoisella siis) parituksella! Loppu jäi aika kiusoittelevaan kohtaan, vaikka kyllä tekstistä mahdollisesti jotain Carlislen ajatuksista osaa päätellä ennenkuin Edward pamahtaa huoneeseen. Ficin nimi on tosi kaunis, se mut tämän saikin lukemaan.
”Bella . . . Ei sinun tarvitse esittää vahvaa, tiedän että sinuun sattuu”, mies sanoi pehmeällä äänellä ja miltei mursi itsehillintäni.
Tästä kohdasta tykkäsin hurjasti. Hienosti kuvailtu molempien osalta.
-
Kiitos paljon kommenteista, tästä parituksesta on ihan liian
vähän ficcejä, joten oli pakko kirjoittaa tämä. Kiva kun tykkäsitte,
jatkan sitten kun taas inspaa. ;D
-
IHANA! :D
Odotinkin jo, että milloin joku kirjoittaisi tästä kohtauksesta ficin!
-
Näpäytin tän heti auki kun näni parituksen. En ole koskaan törmännyt tähän paritukseen, ja oli pakko tietää mitä olit saanut luotua. Enkä pettynyt. En todellakaan. :)
Jatka ihmeessä!!
A.M.C.
-
Vautsi, tää oli jotain niin erilaista ja hienoa!
Kirjoita ihmeessä jatkoa!
yhden virheen löysin:
Carlisle oli Edwardon isä, herranjumala.
Edwardin ^
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita osa 2
Kirjoittaja: MilzZzu
Genre: romance
Fandom: Twilight
Paritukset: Edward/Bella, Bella/Carlisle
Ikäraja: K - 11
A/N: Jatkoa tähän tarinaan, en omista hahmoja, juoni tulee mun mielikuvituksesta :)
Edward PoV
”Hän on kaunis.”
Kohotan pääni ja katson talolle päin. Ajatus on selvästi Carlislen, mutta ketä mies oikein kutsuu kauniiksi? Hieman kauempana metsässä Esme yrittää suostutella Jasperia palaamaan sisään joten hänestä ei ainakaan ole kyse. Sisällä on vain Bella, eikä Carlisle mitenkään voi . . .
”Nyt ymmärrän miksi Edward rakastaa häntä niin paljon. Hän on . . . uskomaton.”
Ei epäilystäkään. Ajatus oli Carlislen ja Bella, minun Bellani . . . Nousen salamana ylös ja juoksen sisään. Vaikka tiedän ettei Carlisle tee mitään Bellalle, hänen ajatuksensa hämmentävät ja hiukan pelottavat minua. Miksi hän katsoo jotain jonka tietää kuuluvan minulle? Onko hän salannut minulta näitä ajatuksia pitempääkin? Ei, Carlisle ei tekisi niin. Ei koskaan.
Kun avaan työhuoneen oven, huomaan kuinka epätavallisen lähekkäin Bella ja Carlisle seisovat. Bella katsoo Carlislea kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt miestä ja Carlislen silmät miltei hehkuvat. Tunnen kovan palan nousevan kurkkuuni ja tarraan Bellan käteen miltei liian lujaa.
”Bella ja minä lähdemme nyt”, sanon hiljaa ja alan vetää tyttöä ovelle. Bella ei irrota silmiään Carlislesta vieläkään, vaan hymyilee hiukan ja sanoo heihei. Sitten hän vasta suostuu seuraamaan minua.
”Edward, mikä sinun on?” Bella kysyy kun istumme autossa matkalla hänen kotiinsa. Puristan rattia niin lujaa että sormeni näyttävät katkeavan ja auto kaahaa tiellä ainakin 130 km/h.
”Ei mikään. Mitä Carlisle sanoi sinulle?” kysyn ja Bella hätkähtää hieman, aivan kuin olisin yllättänyt hänet jostain kielletystä.
”Miten niin mitä?” hän kysyy hieman hyökkäävästi. Huokaan syvään ja yritän rauhoittua. Carlislen ajatukset eivät jätä minua rauhaan.
”Niin, tuosta haavasta siis.”
Bella rentoutuu silminnähden ja hymyileekin hieman minulle.
”Se on vain pieni naarmu. Paranee muutamassa päivässä. Carlisle korjasi sen taitavasti. Hän on . . .” Bella punastuu äkisti ja lopettaa lauseensa kesken. Autoon laskeutuu kiusallinen hiljaisuus. Minä yritän uskotella itselleni ettei se ole mitään, että kaikki on hyvin. Mutta 109 vuoden kokemuksella tunnistan kyllä vaaran merkit. Silti en sano mitään ja loppumatka kuluu hiljaisuudessa.
Carlisle PoV
Ulkona on alkanut sataa, pisarat läiskähtelevät ikkunoihin tasaisin väliajoin. Katselen niiden lentoa silmät lasittuneina, yritän kaikin tavoin kätkeä sisälläni myllertävät tunteet. Tunnen vieläkin nenässäni Bellan tuoksun, se on rattunut tämän talon jokaiseen kohtaan. Hän on kaikkialla. Ahditus sisälläni kasvaa entisestään, en ole pitkään aikaan tuntenut mitään näin vahvasti. Bellan kasvot ovat pinttyneet kuin polttettuina silmieni eteen, hänen hymynsä muisto saa minutkin hymyilemään. Pelkään itseäni ja häpeän tunteitani. Bella kuuluu Edwardille, kuinka voin olla niin itsekäs ja ihastua . . . Ihastua häneen. Sitäkö tämä on? Ihastumista? Niin kuin pikkupoikana, kauan kauan sitten. Minun on lopetettava tämä typeryys. En halua sotkea poikani tulevaisuutta saati sitten omaani. Olenhan minä hallinnut janoani monta sataa vuotta, yhden typerän tunteen salaaminen ei takuulla tule olemaan niin vaikeaa.
”Rakas?”
Käännyn ympäri, Esme seisoo ovenraossa katsellen minua kultaisilla silmillään. Häntä minä rakastan, hän on minun. Oma Esmeni.
”Miksi Edward vei Bellan niin kovalla kiireellä täältä pois?”
Vedän syvään henkeä ja pakotan kasvoilleni hymyn. Astelen naisen luo ja suljen hänen kätensä omieni väliin.
”Edward on vain vielä hieman järkyttynyt tapahtuneesta. Annetaan hänelle aikaa”, valehtelen tyynesti ja painan suukon Esmen otsalle.
”Pitäisikö sinun puhua hänelle? On tapahtunut niin paljon . . .” Esme epäröi. Minä vedän hänet syliini ja huokaan. Hän tuntuu niin hyvältä, tutulta ja turvalliselta.
”Kyllä minä puhun hänelle. Annetaan hänen selvittää päätään hetki.”
”Niin, ehkä niin on paras.”
”Luota minuun, rakas.”
”Tottakai. Rakastan sinua”, Esme kuiskaa korvaani ja minä suljen silmäni rauhan vallatessa mieleni.
”Minäkin sinua. Ikuisesti.”
Bella PoV
Kuluu kaksi viikkoa ennen kuin Edward vie minut uudelleen kotiinsa. Hän yritti pitää minut sieltä pois naurettavien tekosyiden varjolla, mutta minä näin niiden lävitse. Sitten koitti se päivä kun hänen oli lähdettävä metsästämään.
”Edward . . .”
”Niin, rakas?” Edward kysyy pehmeästi. Me makaamme sängylläni, kasvotusten ja hänen kultaiset silmänsä pitävät minua otteessaan.
”Sinä menet metsästämään tänään, eikö?”
”Niin menen, mutta olen poissa vain muutaman päivän, jos sitäkään”, Edward tokaisee heti ja katsoo minua jo hieman varuillaan.
”Voisinko minä tulla käymään teillä sillä välin? En ole nähnyt Alicea pitkään aikaan ja minulla on kova ikävä häntä”, kysyn viaton ilme kasvoillani. Jossain syvällä sisimmässäni tunnen syyllisyyden pistoksen. Alice ei ole ainut jota en ole nähnyt pitkään aikaan. En voi itselleni mitään, minun on pakko nähdä hänet uudelleen, puhua hänelle, koskettaa häntä . . .
”Bella . . . ”
Edward katsoo minua hieman surullisesti, hänen suunsa avautuu niin kuin hän aikoisi sanoa vielä jotain ja hetken ajan minä pelkään että hän vihdoin kykenee lukemaan ajatukseni. Mutta sitten hän kääntää katseensa pois ja nyökkää.
”Hyvä on. Tule vain, Alice ilahtuu varmasti.”
”Kiitos”, vastaan hymyillen ja alan pakkailla tavaroitani yökyläilyä varten. En huomaa kuinka Edwardin kauniit silmät tummuvat kunnes ne ovat kullanruskean sijasta pikimustat.
”Bella! Bella!” Alice huutaa innoissaan ovelta ja syöksyy halaamaan minua, hänen pieni vartalonsa tuntuu pelkältä höyheneltä sylissäni.
”Hei, rauhoitu vähän”, nauran halatessani lujasti ystävääni. Alice suikkaa pikaisen suukon poskelleni ja vetää minut sitten sisätiloihin puhuen koko matkan ajan.
”Hei, odota vähän, hyvästelen Edwardin”, vastustelen ja käännyn katsomaan taakseni. Hämmästyn huomatessani Edwardin kadonneen.
”Ehkä hän ei halunnut keskeyttää juttutuokiotamme”, Alice lohduttaa mutta huomaan hänen äänessään pientä kireyttä.
”Niin. Niin kai. Keitä muita täällä on?” kysyn ja tunnen käsieni hikoavan hieman. Rauhoitu Bella, ajattelen ja huokaan syvään. Alice katsahtaa minuun hymyillen ja istuttaa minut sohvalle viereensä.
”Vain sinä ja minä. Mutta minäkin lähden huomenna metsästämään. Jasper tulee hakemaan minua, toivottavasti et pahastu.”
Tuijotan eteeni tuskin kuulematta Alicen katuvaa kysymystä. Hän ei siis olekaan täällä. Tunnen nolouden punan nousevan kasvoilleni. Minä typerä luulin että hänkin tunsi jotain olevan välillämme, mutta se olikin vain minun mielikuvitustani. Tietenkin, kuinka typerä olenkaan ollut! Ja Edward, poika varmaan luuli että olen vihainen hänelle tai jotain, koska olen ollut liian kiireinen ruokkiessani harhaluulojani. En voi uskoa että oikeasti uskoin että minä ja Carlisle . . . Että me olisimme ehkä . . . Minä en todellakaan ollut järjissäni kuvitellessani moista.
”Bella?”
”Mmm?”
”Mitä sinä mietit?” Alice kysyy hieman huolestuneena. Painan kasvot käsiini ja vedän syvään henkeä.
”Mietin vain kuinka totaalinen ääliö minä olen”, vastaan ja Alice alkaa heti väittämään vastaan. Minä en huomioi hänen lohdutusyrityksiään vaan syyllistän hetken itseäni ja päätän sitten hyvittää kaiken Edwardille. Minä olen hyvä vaan ihmissuhteiden tuhoamisessa ja mielipahan tuottamisessa. Mutta nyt se loppuu. Tästä lähtien lupaan olla parempi ihminen. Edwardin takia. Jotta mikään ei enää koskaan tule meidän väliimme.
”Minä niin rakastan häntä”, kuiskaan hiljaa mutta Alice kuule sanani. Ja hän ymmärtää. Tietenkin, sillä maailmassa ei ole ketään muuta joka hallitsisi sydäntäni niin voimakkaasti kuin Edward.
Seuraavana aamuna herään Cullenien sohvalta niska epämukavasti taipuneena käsinojan yli. Alice oli yrittänyt siirtää minut sänkyyn, mutta olin vastustellut niin vakuuttavasti ettei hän ollut viitsinyt siirtää minua nukkuessani. Aurinko paistaa leveistä ikkunoista huoneeseen saaden seinät näyttämään kullatuilta. Huokaan syvään ja nousen istumaan. Haron sekalaisia hiuksiani ja venyttelen nautinnollisesti On aika lähteä kotiin. Onneksi Edward tulee pian takaisin, ikävöin häntä jo nyt. Huomaan hymyileväni hieman kun ajattelen häntä. Juuri kun olen kävelemässä ulos ovesta, kuulen tuskallisen tutun äänen kuiskaavan nimeni.
”Bella?”
Tiedän heti kuka seisoo takanani. Sdämeni heittää villin kuperkeikan ja kaikki päätökseni vahvemmasta Bella Swanista murenevat palasiksi. Hengitykseni kiivenee ja käteni hikoavat. Kiroan heikkoa ihmisruumistani ja avaan oven ammolleen mutten astu ulos. Odotan jotain, merkkiä häneltä. Mitään ei tapahdu. Nielen pettymykseni ja astun kynnykselle.
”Bella!”
Käännyn salamana ja kohtaan hänen kiinteän tuijotuksensa. Carlisle Cullen seisoo edessäni puhtaan valkoisessa paidassa ja istuvissa farkuissa näyttäen taivaasta pudonneelta enkeliltä joka on hukannut siipensä rajussa lennossa. Minä yritän, yritän todella kovasti olla katsomatta hänen silmiinsä mutten voi halulleni mitään. Minä uppoan siihen, kultaiseen hurmokseen joka tuijottaa minua vain muutaman askeleen päässä.
”Älä katso minua Bella. Lopeta enne kuin pilaamme kaiken”, Carlisle kuiskaa, mutta hänen äänensä ei tue hänen sanojaan. Se on pyytävä, anova ja täynnä tukahdutettua tunnetta, joka voisi olla . . . Kiintymystä? Mutta kuinka syvää sellaista?
”Minä yritän, mutta sinä et juurikaan auta asiassa”, vastaan ääni täristen ja käännän katseeni pois. Kuinka vaikeaa tämä kaikki on . . . En pysty kävelemään pois,en pysty kääntämään hänelle selkääni.
”Sinun piti olla metsästämässä”, sanon syyttävällä äänellä ja istun takaisin sohvalle, sillä jalkani eivät enää tunnu luotettavilta.
”Niin. Niin piti, mutta minut hälytettiin tarkistamaan yksi potilas ja minun oli tultava siistiytymään ensin . . . En tiennyt että sinä olet täällä”, hän sanoo ääni vaimeten ja huoneeseen laskeutuu ahdistunut hiljaisuus. Minun on oltava vahva, tiedän sen, mutta jostain syystä en pysty nousemaan ylös.
”Carlisle . . . Mitä tapahtui? Siellä huoneessa, kun sidoit haavaani . . . Oliko se vain minun mielikuvitustani vai oliko . . . Oliko meidän välillämme jokin yhteys?” kysyn ja toivon koko sydämestäni hänen vastaavaan että olen kuvitellut kaiken, että olen tyhmä pieni tyttö joka ei tiedä maailmasta vielä mitään. Mutta sen sijaan mies vain seisoo hiljaa ja tuijottaa ulos ikkunasta. Tunnen kiukun nousevan sisälläni, äkkiä minulla on riittävästi voimaa nousta ja kävellä hänen eteensä. Ravistan häntä hartioista ja huudan:
”Vastaa! Vastaa nyt, äläkä juokse tätä karkuun!”
”Taivas minua auttakoon”, Carlisle kuiskaa saaden minut hämmentymään tuskaisella katseellaan. Sitten hän tarttuu minua hellästi vyötäisiltä ja suutelee minua.
Ensiksi en tunne mitään. Seison vain siinä enkä ymmärrä mitä tapahtuu. Mutta sitten sydämeni alkaa lyödä kiivaammin kuin koskaan, tunnen veren kohisevan suonissani ja koko vartaloni karahtaa kuumaksi. Carlisle on aivan erilainen suutelija kuin Edward. Mies tietää tarkalleen mitä tekee, hän pitää minua lujasti sylissään tietäen ettei satuta minua. Carlisle nostaa toisen kätensä niskaani ja vetää minua lähemmäs. Minä en hallitse tilannetta lainkaan, heittäydyn miestä vasten ja vartalomme törmäävät toisiinsa kuin jää ja tuli. Suudelma muuttuu vaativammaksi, minä en saa henkeä mutten välitä, en välitä mistään. Carlisle ei enää pidättele mitään, hän pitelee minua jo miltei liian kovaa ja ellen olisi niin hurmoksessa minuun sattuisi jo hieman. Ja sitten vampyyri vetäytyy taaemmas raskaasti huohottaen. Minä valun polvilleni lattialle ja yritän saada henkeä. Carlisle katsoo minua ja hänen silmänsä ovat kuin tulta, kultaista sellaista.
”Ei Bella-rakas. Sinä et todellakaan kuvitellut tätä kaikkea”, hän sanoo ja huomaan hänen virnuilevan kuin pikkupoika. En osaa tehdä muuta kuin vastata hymyyn.
A/N: Okei, eli kommenttia. Oliko näkökulmien vaihtelua liikaa, kulkiko juoni? Kirjotusvirheitä voi olla. ;D
-
Awww<3 HIihihihihihi<3
-joo. tuli semmone ihme Aww ihihii kohtaus xD
Joo. Tykkäsin ja toivon, että jatkoa tulis nopeasti^^
Toi on niin ihana<3 jännää^^
joo. Tää on hyvin kirjotettu ja kuvailtu ja jne<3
JATKOAAA!!!!!!!!!!!!!!<3<3<3<3<3<3<3<3
-
Ensiksikin. Tämä paritus on minusta outo, mikä on ihan OK asia. Kivaa kun on vaihtelua. :D
Enkä kyllä osaa kuvitella, että Carlisle rakastuisi Bellaan, mutta btw... Se on vain minun mielikuvitustani. Voisivathan he rakastua.
Kommentoin ensimmäisen luvun nyt:
Pidin tästä luvusta enemmän kuin toisesta, johtuen tämän luvun menneestä aikamuodosta. Itse pidän siitä enemmän.
Bella ja Carlisle aivan ihania. Ja Edward tietenkin oma kiihkeä itsensä. ^^ Loistava luku, lyhyesti sanottuna.
Yksi virhe tosin sattui minun silmiini: Ajattekin - Ajattelin. Pikku moka vain, joka ei edes haitannut lukemista.
Toinen luku:
Joo siis... Kuten varmaan arvasit, kun kommentoin ensimmäistä lukua, en pitänyt tästä niin paljon kuin edellisestä.
Syynä varmaankin aikamuoto, joka oli nykyhetkessä. Mutta juoneltaan pidin tästä enemmän.
Näkökulman vaihtelut haittasivat vain vähän, mutta silti toivoisin että niitä vähennettäisiin. 2 näkökulmaa/luku on ihan hyvä. Vaikka tässä oli vain 3 näkökulmaa, niin silti yritän olla liian tarkka. Anteeksi. Joskus minulla vain on tapana viilata pilkkua.
Tässä luvussa pidin eniten Carlislen ja Bellan PoV:ista.<3
Voi taivas, miten ihana oli Carlislen ja Bellan suutelukohtaus. Awws.<3 Hienosti osasit sen kohdan kirjoittaa.
Alkoi kuule minunkin sydämeni hakkaamaan hieman lujempaa. (:
Tässä taisi olla muutama pikku virhe, mutta en minä nyt enää niitä löydä joten antaa olla.
Jatkoa vain nopsaan!
Chew
-
Kiitos paljon kommentista, Rassermus. Kirjoitan jatkoa
kun tulee taas inspis, en ole aivan varma mihin suuntaan alan
tarinaa kehittämään. ;D
Kiitos myös Chewy, kommentti oli ihana ja otan sen huomioon kyllä
jatkaessani tätä tarinaa. En tiedä kummalla aikamuodolla jatkan, mutta jos
se on preesens niin pahoittelen jo valmiiksi. ;) Mutta toivottavasti jaksat
silti lukea tämän tarinan loppuun. Yritän myös vähentää niitä näkökulmia,
ajattelinkin että niitä oli yksi liikaa. :D ja korjasin mainitsemasi virheen, kiitos
huomautuksesta.
-
Muutama virhe oli, mutta ne eivät haitanneet.
Tää on tosi kutkuttava edelleenkin. Pakko saada tietää miten tässä käy! Rukoilen, kirjoita jatkoa! ;D
A.M.C.
-
En ole päässyt lukemaan tätä sillä meidän riivatun koneemme hajosi >:(
Nyt kuitenkin pääsin ja pakko sanoa; rakastan tätä. Olen itsekkin kirjoitellut Carlisle/Bella parituksesta jotain, mutta jää nähtäväksi päätyvätkö ne ficit koskaan ihmisten ilmoille. Tuskin.
Teksti oli kivaa luettavaa, ehkä tuo näkökulmien vaihtelu hämmensi hieman. Mutta ei paljoa. Jonkun kirjoitusvirheen mä taisin huomata, mutta en muista missä tai mikä se oli. Elikkäs aika pieni virhe sitten oli.
Muuta ei nyt irtoa.
Love, Hayles
Ps: Jatkoa?
-
Siis aivan ihana keksintö kirjoittaa Carlisle/Bella !..vaikka aluksi ajattelin että en osaa pitää tästä ison ikäeron takia ....mutta pidin <3<3 :D
-
Carlisle/Bella paritus on UPEA.Tykkäsin!!!!
-
OHHO ENKÖ OLE MUISTANUT KOMMENTOIDA ? :o
Luin tän jo parisenviikkoa sitten ja pidin kovasti ::)
Virheitä ei pomppinut silmille, en edes etsinut :D
Joten saisinko pyytää jatkoa ? ;)
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita
Kirjoittaja:
Fandom: Houkutus
Genre: Romance
Paritukset: Carlisle/Bella, Edward/ Bella
Ikäraja: K – 11
A/N: Jatkoa tähän sarjaan, vähän lyhyt osa tuli, mutta lupaan että seuraava osa on pitempi. ;D Kiitos aivan mahtavista kommenteista, ne lisäävät inspiraatiotani. :)
Carlisle PoV
Aurinko luo viimeisiä säteitään lämpimälle puulattialle, sen kajo saa minut viimein tajuamaan kuinka nopeasti aika onkaan kulunut. Katsahdan vierelläni sohvalla nukkuvaa tyttöä, Bellan kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Hänen huulensa ovat hieman raollaan ja hänen siro kätensä on vain muutaman sentin päässä omastani. Siltikään en uskalla tarttua siihen. Vaikka olenkin elänyt paljon kauemmin kuin normaalit ihmiset, tämä tilanne on minulle täysin uusi. En tiedä kuuluisiko minun olla onnellinen vai pahoillani. Bellan läheisyys tuntuu liian hyvältä ja hänen suutelemisensa oli yksinkertaisesti uskomatonta. Mutta tiedän tekeväni väärin. Vihaan itseäni, haluan lopettaa hänen katselemisensa mutten kykene siihen. En ole ihminen, joten en voi sanoa tätä kaikkea inhimilliseksi erehdykseksi. Enkä edes halua. Ei noin kaunis tyttö ole erehdys, tämä on jotain paljon suurempaa. Ja se pelottaa minua. En edes muista milloin viimeksi olen pelännyt tunteitani näin paljon. Huokaan syvään ja suljen hetkeksi silmäni. Samassa mieleeni palaa kuva suudelmastamme ja avaan välittömästi silmäni. Muisto saa vieläkin olemattoman sydämeni pamppailemaan ja nousen seisomaan. Bellan läheisyys saa minut hermostuneeksi, en saa katsettani irti hänestä. Sisälläni roihuaa tuli joka ennen tätä päivää syttyi pelkästään Esmen läsnäollessa. Mutta nyt sen on sytyttänyt tuo nuori ihmistyttö, jonka poikani on valinnut elämänkumppanikseen. Kumarrun sohvan eteen niin että kasvoni ovat vain muutaman sentin päässä Bellan kasvoista. Kuinka kovasti haluaisinkaan suudella häntä uudelleen, sytyttää tämän samaisen tulen hänenkin sisälleen, ottaa hänet omakseni. Mutta ei, niin en missään tapauksessa tee. Olen jo satuttanut niin montaa itselleni rakasta ihmistä. En voi antaa tämän jatkua.
”Bella? Bella, ole kiltti ja herää”, kuiskaan tytön korvaan ja ravistan häntä hellästi. Tyttö mumisee jotain ja avaa hetken kuluttua uniset silmänsä.
”Carlisle . . . Minä taisin nukahtaa, olisit vain herättänyt minut heti”, Bella sanoo ja haukottelee leveästi. Hymyilen hänelle surumielisesti ja tyttö vakavoituu heti.
”Onko jotain tapahtunut?” hän kysyy ja kohottautuu istumaan. Minä naurahdan kysymykselle. Kyllä, jotain todella on tapahtunut. Miten hän voi edes kysyä moista?
”Ei mitään, mitä et jo tietäisi”, vastaan hymyillen edelleen hieman. Bella rentoutuu silminnähden ja vastaa hymyyn.
”Mutta Bella . . . Minun on sanottava sinulle jotain”, jatkan ja taas tyttö vakavoituu. Bella tarttuu minun käteeni ja sävähdän sen kuumutta.
”Bella, minä . . . Me . . . Bella, minun on lopetettava tämä.”
Tytön kasvot valahtavat, sydämeeni sattuu nähdä hänet noin haavoittuvana. Sitten tyttö kokoaa itsensä ja katsoo minua epäröiden silmiin.
”Kai minä sen tiesin. Mutta . . . Olen vain niin hämmentynyt”, hän kuiskaa ja puristaa kättäni.
”Niin minäkin. Mutta Bella, sinulla on Edward. Unohda minut ja ole onnellinen hänen kanssaan. Niin on parempi. Meille molemmille”, sanon enkä enää vastaa tytön katseeseen. Esmen kasvot häilyvät silmieni edessä ja tunnen syvää rakkautta niitä kohtaan, mutta silti minulla on tunne että jotain puuttuu.
”En tiedä voinko enää katsoa häntä silmiin”, Bella sanoo ja nousee seisomaan päästäen irti kädestäni. Haluan tarttua häneen ja pidellä häntä lähelläni, mutta tiedän että se vain pahentaisi asiaa.
”Emme me tehneet oikeastaan mitään. Vaan . . . Suutelimme. Kerran. Ei hänen tarvitse tietää”, sanon vaikka tiedän valehtelevani.
”Hän lukee ajatuksia”, Bella mumisee.
”Minä voin salata omani. On tämä sen arvoista”, vastaan hiljaa ja Bella hymyilee synkästi.
”Onko todella?” hän kysyy ja hänen silmänsä hohkaavat vieden miltei jalat altani. Tuijotamme toisiamme ja sitten Bellan siroille poskille valuu muutama kyynel.
”Bella!” henkäisen ja muutamassa sekunnissa tyttö on suojassa syleilyssäni ja minä pitelen hänen tärisevää vartaloaan omaa liikkumatonta ruumistani vasten.
”Mi- Minä en vain . . . En ymmärrä itseäni, ajattelen vain sinua, koko ajan ja . . . en pysty . . .” Bella nikottelee ja minä puristan häntä lujemmin sylissäni. Tunnen hänen sydämensä sykkeen rintaani vasten ja haluan niin kovasti tehdä hänen olonsa paremmaksi, mutten tiedä miten. En osaa sanoa mitään, päähäni pälkähtää pelkkiä valheita. Haluaisin kertoa tytölle että minäkin ajattelen vain häntä, että hänen kasvonsa ovat kauneimmat joita olen nähnyt, että me olemme molemmat pahoja satuttaessamme rakkaitamme näin, että meidän on lopetettava heti. Mutten pysty. Joten minä vain halaan häntä lujaa ja annan Bellan kyynelten kastella paitani.
Bella PoV
Inhoan itseäni. En halua olla ihminen. Haluan sulkea kaikki nämä sekavat tunteet ulos päästäni ja olla kuin kivi; seisoa paikoillani ja antaa ajan kulkea ohitseni. Mutta minä olen ihminen, enkä osaa muuttaa itseäni. Joten tässä minä olen, kyynelehtimässä Carlislen, Edwardin isän, paitaa vasten. Säälittävää. En ymmärrä mikä minua pitää kiinni tässä miehessä, mutta sen tiedän että irti päästäminen käy suunnattoman kipeää. Hänen läheisyytensä tuntuu niin hyvältä, hänen tuoksunsa on minulle kuin huumetta, se kietoo minut pauloihinsa niin kuin Edward ennen teki minulle. Mutta nyt tuntuu kuin minun ja poikaystäväni välissä olisi kuilu, joka on alkanut kasvaa huumaavaa vauhtia, enkä osaa pysäyttää sitä. Ja minua pelottaa. Carlislen sylissä tunnen olevani turvassa, hänen varmat kätensä tuntuvat hyviltä ympärilläni. Kyyneleeni ehtyvät muutamassa minuutissa, ja sitten minä vain nojaan päätäni Carlislen olkaa vasten ja kuuntelen omaa katkonaista hengitystäni. Aurinko jatkaa kulkuaan yli taivaan ja minä tiedän että meidän aikamme alkaa olla lopussa.
”Carlisle . . . ”
”Tiedän, Bella. He ovat pian täällä.”
Vastentahtoisesti nousen seisomaan ja käännän miehelle selkäni. En halua Carlislen näkevän surullista ilmettäni. On turha tehdä tästä enää vaikeampaa.
”No . . . Se on sitten ohi.”
Mitä meidän välillämme oikeastaan oli? Rakkautta? Vai oliko se vain typerää hullaantumista?
”Carlisle . . .?”
”Niin?”
”Kadutko sinä?”
Hetkessä Carlisle on luonani ja minä joudun taistelemaan kyyneleitä vastaan. Mies kietoo varovasti kätensä vyötäisilleni, kuin pitelisi särkyvää esinettä eikä elävää olentoa. Minä en liikahdakaan, vaikka kosketus saa sydämeni tanssimaan ja hengitykseni kiihtymään lähes paniikinomaiseksi.
”Bella, älä koskaan ajattele että tämä oli vain leikkiä. Sillä se ei ollut sitä minulle. En tiedä sinusta, mutta minä . . . Minä todella tunsin jotain. Tämä kaikki on minulle uutta, usko pois. Olen elänyt kauan, mutta koskaan en ole tuntenut näin. Sinä . . . En ole koskaan törmännyt ihmiseen joka muistuttaisi vähääkään sinua.” Carlislen ääni on pehmeä ja surullinen, hän painaa päänsä vasten olkaani ja minä huokaan syvään. Miksi kaikki on niin monimutkaista? Kunpa voisin rakastaa vain yhtä ainoaa ihmistä, ja omistautua vain hänelle elämäni loppuun asti. Pieni ääni päässäni kuiskaa, että ehkä minä en olekaan löytänyt Sitä Oikeaa vielä. Hämmentyneenä karkotan ajatuksen päästäni ja irrotan Carlislen kädet ympäriltäni.
”Minun pitäisi varmaan mennä kotiin. En halua että Edward . . . Saa vääriä ajatuksia”, sanon ja lähden kohti ovea. Jalkani tuntuvat omituisilta, ne eivät halua jättää tätä miestä. Pakotan itseni tarttumaan ovenkahvaan ja aukaisen oven. Kylmä tuuli pyyhkäisee hiuksiani, se painaa minua takaisin sisään. Käännyn katsoman taakseni, Carlisle seisoo ikkunan edessä, aurinko osuu hänen vartaloonsa saaden sen hohtamaan. Vampyyrin silmät kohtaavat omani ja ovi edessäni paiskautuu kiinni.
”Minä en halua mennä”, kuiskaan hiljaa. Carlisle ei sano mitään, hän harppaa luokseni ja minä kiedon käteni hänen kaulaansa. Meidän huulemme kohtaavat ja hetkeksi unohdan kuinka hengitetään. Olen täysin miehen lumoissa, niimpä en kuule kuinka ovi takanamme avautuu ja tumma varjo livahtaa ovesta sisään. Hahmo seisoo hetken eteisessä, huudahtaa sitten tukahtuneesti ja juoksee ulos. Minä en huomaa mitään, vedän Carlislen lähemmäs ja annan itseni unohtaa ympäröivän maailman.
A/N: Öö, kommenttia? :D En voinut tehdä tästä luvusta pitempää kun muuten olisi tullut toooodella pitkä luku :D
-
Ihanaa, viimein jatkoa!!!
oon täysin rakastunut tuohon Bella/Carlisle paritukseen<3<3<3
Tää luku oli ihana, Bella ei saa unohtaa Carlislea, ei missään nimessä!! Edward hemmettiin!!! Jatkoa mahdollisimman pian!!!
Rakentava? Mikä vitsi
Love, Hayles
-
oih! <3 I want more!!! C/B= Ihana,
mutta käy sääliks Ediä... :-\
No, ei sittenkään!
Jatkoa toivoisin!! ^^
ja rakentava, hmm, litisty oven väliin, eikä jaksa koota palasia.. ::)
jaatkoo, siis... ^^
~E_Bella~
-
Oi, ihanaa! Carlisle ja Bella on yhessä nii'in mahtavia! Eddyä käy vähä sääliks, mut toi Carlisle ja Bella on niin.. Ei sitä voi selittää.. Carlisle on niin.. ihana! :D Joo, totaa rakentava tais vähä lyssähtää ja koko hommasta tuli pelkkää Carlislea.. Sore ;) Kirjotathan jatkoa?
~ Carlia
-
MIKÄ PARITUS! :D
Mä tykkään, tälläseen en oo törmänny :) Hyvää tekstiä on, hahmot on ihan omanlaisia.
JATKOA<3
kiitos :)
-
Voi että, taas oli niin herkkä ja ihana luku. Nyt tekisi manata se Edward suoraan helvettiin ja antaa Carlislelle ihan vapaat kädet Bellan suhteen. Edwardhan se taas on siellä välikappaleena, muuten asiat olisi niin hyvin... Huoh. Päästin ajatukseni harhailemaan taas, eikä kommentin kirjoittamisesta tullut mitään. Jos nyt vaikka yrittäisin saada aikaiseksi jotain järkevämpää?
Ihan ensiksi haluan sanoa, että kirjoitat edelleen aivan upea tavalla, teksti suorastaan lentää kun sitä lukee. Alkaa vähän itkettämään kun Bellan ja Carlislen suhde on niin vaikea. Sillä tuohan on aivan upea paritus, ja aika lailla harvinainenkin. Minä en ainakaan ole nähnyt montaa ficciä tuolla parituksella.
Virheitäkään ei osunut silmiin, kuin yksi.
valahtava
Olisiko kenties valahtavat ?
En voi käsittää kuinka saat nuo sanat noin koskettaviksi. Siinä on jotain, mistä minä pidän todella paljon. (Tällainen angstihirmu kun olen. ;D)
”Minä en halua mennä”, kuiskaan hiljaa. Carlisle ei sano mitään, hän harppaa luokseni ja minä kiedon käteni hänen kaulaansa. Meidän huulemme kohtaavat ja hetkeksi unohdan kuinka hengitetään. Olen täysin miehen lumoissa, niimpä en kuule kuinka ovi takanamme avautuu ja tumma varjo livahtaa ovesta sisään. Hahmo seisoo hetken eteisessä, huudahtaa sitten tukahtuneesti ja juoksee ulos. Minä en huomaa mitään, vedän Carlislen lähemmäs ja annan itseni unohtaa ympäröivän maailman.
Tuo oli niin taivaallisen ihana kohta, taisin minäkin unohtaa todellisuuden hetkeksi.
Olisiko minun pitänyt kirjoittaa jotain hieman rakentavampaa kommentia?
Nojoo, kommenti se on tämäkin. Ainakin ilmoitan, että tykkään lukea tätä edelleen enkä ole kyllästynyt pätkääkään. Pikemminkin tämä alkaa olemaan minulle huumetta. Huumetta, josta ei pääse enää eroon.
Rakkaudella,
Chew
-
Kiitos aivan hirveästi kommenteista, on ihanaa
huomata että joku tykkää tästä. :)
Yritän jatkaa heti kun ehdin, saattaa tosin kestää,
tällainen jahkailija kun olen. Mutta tosi iso kiitos
kaikille <33
-
Juu, ihana oli. :D Tykkään täsät ajatuksesta ja toivoisin piakoin jatkoa :)
Olikohan siellä ovella Esme vai Edward? ;o Kuka tietää?
Mut, huomasin pari pikku virhettä ::)
Joten täsä minä olen, kyynelehtimässä Carlislen
Toinen s puuttuu.
En ymmärrä mikä minua pitää kiinni tässä miehessä, mutta sen tiedän että irti päästäminen käy suunnattoman kipeää.
Pitäsikö olla kipeäksi? ::)
Joo, pidin ideasta paljon ja toivosin sitä jatkoa. ;)
NiNNNi
-
Oi, tää on niiiiiin sulonen!
Bella & Carlisle!!!!
Jäi muuten tosi pahaan kohtaan. Olikohan se varjo Eddie?
Mitään rakentavaa en taida aikaan saada, mutta tääkö lyhyt luku!? Mun kolme lukua on niin ku tän pitusia...
-
Uuuuuu täää on sulonen, viaton, ihana, rakastettava!
En bongannu virheitä ku en niitä edes etsinyt.
Rakentava lähti käpälämäkeen. (kuten aina)
jatkoa odotan!
-sannna m.
-
Oi voi, mites mahtaa ajatusten piilottelun käydä, kun Edward tulee kotiin? Edwardin tuntien se suuttuu vain enemmän, jos siltä yritetään piilottaa jotain ::) TAI, Edward pelmahtaa ovesta sisään ja murhaa Carlislen tai Bellan. Tai Carlislen, vaikea sanoa ;D
Jatkoa vaan,
~Nala~
-
AAAAAAAAAH..Aaaaahh..aaahh...Charrrrrrrrrrlisle.. Räks Räks. Räks Räks. Charlisle..Ihanananananannana..Räks Räks. Räks Räks. Charlislen ja Bellan suudelma..Kultainen katse..Poks,Räks,Räks. Charlisle..Räks.Räks.
Niin,siis. Ihana ficci,kaunis kaunis kaunis kuvailu. :D :D Harmi etten voinut keskittyä kunnolla :'( ,kun lamppu takanani vetelee viimeisiään(poks,räks,räks..) >:(
JATKOA! ;D :) ;) ;D 8)
-
Ainiin,ja Tunne kuinka inspiraatio leviää aivoihisi..Täyttää mielesi jokaisen kolkan..saa sinut kirjoittamaan JATKOA ;D
Toivon,että kommenteistani saat inspiraatiota! :D Ihana ficci,Thank You! :D
-
OUMAIGAAD :o
JATKOAJATKOA ! IHANAA :P
loveya, maria
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Paritukset: Carlisle Bella, Bella/ Edward
Ikäraja: K - 11
A/N: Elikkä neljäs osa tähän tarinaan, pahoittelen pitkää aikaväliä :D kiiiiitos aivan tuhannesti kommenteista!
Bella PoV
On kulunut muutama tunti siitä, kun viimein irrottauduin Carlislen syleilystä ja palasin kotiin. Charlie on töissä, talo on äänetön. Omat syyttävät ajatuksenikin ovat vaienneet hetkeksi. Tällä hetkellä en tunne mitään ja olen oikeastaan kiitollinen siitä. Sekoileva sydämeni on uuvuttanut minut täysin ja nyt haluaisin vain levätä. Äkisti huoneeni ikkuna avautuu ääneti ja Edward hypähtää sisään.
”Edward! Milloin sinä palasit?” huudahdan ja tukahdutan pienen syyllisyyden pistoksen rinnassani. Edward nostaa katseensa silmiini ja hymyilee hieman.
”Aivan äskettäin. Tulin suoraan tänne . . .”
”Ihana nähdä sinua”, mumisen ja astahdan lähemmäs vampyyria halatakseni häntä. Edward perääntyy kuitenkin kauemmas. Pysähdyn kauhuissani ja häviävän hetken pelkään hänen tajunneen kaiken, että nyt meidän suhteemme on ohi, vampyyrit poistuvat elämästäni lopullisesti . . . Mutta sitten Edward alkaa puhua vakaalla äänellä ja tajuan vaaran olevan hetkellisesti ohi.
”Bella . . . Voitko antaa minulle anteeksi töykeän käytökseni? En viitsi edes sanoa mitä luulin sinusta . . . Olen pahoillani, tiedän ettet sinä koskaan satuttaisi minua tahallasi, olet aivan liian hyvä sellaiseen. Mutta minä vain . . . No, ei sillä ole enää väliä, kaikki on nyt hyvin. Jos sinä siis annat minulle anteeksi typeryyteni.”
Tuijotan Edwardia hetken pääsemättä täysin kärryille hänen sanoistaan. Vampyyri hymyilee minulle jo hieman pirteämmin, ja tunnen vatsassani ilkeän muljahduksen.
”Edward, tottakai annan sinulle anteeksi, mutta mistä hyvästä sinä kaipaat anteeksiantoani?” kysyn hämilläni. Edward harppaa luokseni, hänen kylmät kätensä eivät enää tunnu pahoilta omissani. Vampyyri silmät lukittuvat omiini, enkä pääse niiden kiinteää tuijotusta pakoon. Minusta tuntuu kuin hän lukisi jokaisen salaisuuteni ja heikkouteni, aivan kuin hän todella osaisi nähdä sieluuni.
”Minä luulin . . . Bella, anna anteeksi, mutta minä luulin että sinä . . . Että sinä ja Carlisle . . .”
Minä pakotan itseni irottamaan katseeni hänen silmistään. Syyllisyys polttaa rintaani, sanat jotka minun kuuluisi lausua poreilevat kurkussani. Mutta minä en kerro totuutta, sillä tiedän että se tappaisi hänet.
”Edward . . . Miksi sinä niin luulit?” kysyn ja päästän irti hänen käsistään. Edward katsoo minua huolestuneena, mutta minua hävettää liiaksi jotta voisin seistä hänen lähellään.
”Hänen ajatuksensa . . . Olivat niin . . . erilaisia kuin yleensä. Mutta kun tulin kotiin tänään, tajusin olleeni väärässä”, Edward selittää anteeksipyytävällä äänellä, mutta minä hädin tuskin kuulen hänen sanojaan. Miten Carlisle oli huijannut omaa poikaansa? Kuinka hän oli salannut kaikki tunteensa minua kohtaan? Paitsi tietysti jos hän ei tuntenutkaan mitään, jos hän valehteli vain minun vuokseni . . .
”Mitä . . . Mitä hän sanoi?” En voi estää itseäni kysymästä.
”Mitä väliä sillä on? Olin vain vainoharhainen typerys, ymmärrän sen nyt. Olen pahoill- ”
”Mitä hän sanoi?”
Hetken Edward katsoo minua häivähdys epäilystä silmissään, mutta lopulta välinpitämätön ilmeeni saa hänet avaamaan suunsa.
”Hän kertoi ajatelleensa sinua kuten isä tytärtään. Hän sanoi ettei ole koskaan halunnut sinua romanttisessa mielessä, ei tietenkään koska sinä ja minä kuulumme toisillemme. Hän sanoi että minä olen typerä jos luulen sinunlaisesi enkelin ihastuvan ”vanhaan, ylihuolehtivaan vampyyriin”, hänen sanojaan lainatakseni. Anna anteeksi, nyt kun ajattelen tarkemmin koko juttu kuulostaa naurettavalta. Vaikken olekaan ihminen, niin voitko suoda minulle tämän ääliömäisen inhimillisen erheen anteeksi?” Edward sanoo ja hänen silmänsä ovat kuin sulaa kultaa. En osaa iloita siitä, sillä sydäntäni repii omituinen tunne, joka miltei estää minua hengittämästä. Istuudun hitaasti sängylleni ja yritän pitää ilmeeni kurissa. Jos tämä on Carlislen päätös, minun pitäisi kunnioittaa sitä. Miksi tunnen itseni hylätyksi? Emme me olleet yhdessä, minun pitäisi iloita että voin taas keskittyä kokonaan Edwardiin, häntä minä rakastan.Tuhannet kipeät kysymykset risteilevät päässäni ja minä huokaan raskaasti. Edward istuu viereeni syyllinen ilme kasvoillaan.
”Bella . . . Minä rakastan sinua.”
Ne sanat murtavat minut. Alan itkeä ja Edward ottaa minut kylmään syleilyynsä kyselemättä mitään. Hänen halauksensa muistuttaa minua Carlislesta enkä enää pysty pysäyttämään kyyneleitä. Minä ja Carlisle . . . Se ei olisi koskaan onnistunut. Se oli vain typerä unelma, unelma josta en olisi saanut haaveilla.
Painan käteni Edwardin poskille ja suutelen häntä kuumeisesti. Haluan niin kovasti olla hänen arvoisensa.
”Minäkin rakastan sinua.”
Suuni lausuu sanat hellästi mutta sydämeni ei tunne mitään.
Carlisle PoV
On kulunut muutama viikko siitä kun Bella viimeksi kävi talossamme. Minusta tuntuu että hän välttelee minua ja yritän kaikin voimin iloita siitä. Silti joskus yllätän itseni ajattelemasta häntä, hänen pehmeitä ruskeita hiuksiaan ja tunteikkaita silmiään, ujoa suuta ja kömpelöitä raajoja. Edwardin seurassa vartioin ajatuksiani niin tiukasti että miltei tunnen fyysistä rasitusta. Olen vakaasti päättänyt unohtaa tytön ja antaa nuorille täyden mahdollisuuden onneen. Jos vain olisin ollut vahvempi, mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jos olisin hallinnut itseni . . . Mutta kaikki on nyt ohi. Minä olen Edwardin isä ja iloitsen hänen kanssaan noin upeasta ja ymmärtävästä kumppanista. Ja siihen se päättyy minun osaltani.
Aurinko paistaa olohuoneen leveistä ikkunoista kirkkaasti sisään taloon. Liian valon takia koko perheemme oli jättänyt tavalliset askareet ulkomaailmassa väliin ja lähtenyt metsästämään kauemmas. Minä olin jäänyt kotiin, sillä jopa vampyyreillä on niinkin tavallisia velvoitteita kuin paperitöitä. Vaikka voisin hutaista ne salamannopeudella, en halua lähteä ulos metsään juoksemaan. Tunnen oloni oudon tyhjäksi, vaikka olen jo pitkään tiennyt olevani sydämetön. Vaellan levottomana keittiöön ja tuijotan eteeni avutuvaa maisemaa. Luonto kukkii kaikessa kauneudessaan enkä minä osaa nauttia siitä. Tiedän että tulen näkemään tämän kaiken vielä satoja kertoja uudelleen. Huokaan turhautuneena ja samalla ovikello soi. Uteliaana menen ovelle mutta jähmetyn nähdessäni kuka sen takana seisoo.
”Bella! Tämäpä . . . yllätys”, mumisen vaikeasti. Bella hengittää melko raskaasti ja hänen silmänsä ovat suuret kuin ajovalojen yllättämällä kauriilla. Hetken me seisomme siinä vastatusten ja minä yritän kuumeisesti keksiä keinoa käännyttää hänet takaisin kotiinsa.
”Onko Edward täällä? Minun on pakko puhua hänelle”, Bella sanoo katkaisten painostavaksi kasvaneen hiljaisuuden.
”Edward on metsästämässä. Onko kaikki hyvin?” pakottaudun kysymään ja tunnen tarpeetonta huolta tyttöä kohtaan. Bella avaa suutaan vastatakseen mutta silloin minä haistan sen. Verta. Bella pitelee oikeaa kättään peitetynä farkkutakillaan mutta minä huomaan sen olevan jonkin tumman aineen peitossa.
”Bella . . .”
Kiskaisen melko rajusti takin syrjään ja näen ilkeännäköisen haavan ammottavan siinä kohdassa jonka paikkasin monta viikkoa sitten Jasperin hyökkäyksen jäljiltä.
”Mitä on tapahtunut?” Ääneni värisee pidätellyistä tunteista. Yritän niin kovasti pysyä asiallisena, vaikka oikeasti haluan vain siepata tytön käsivarsileni ja korjata hänet taas ehjäksi kuin rikkoutuneen posliiniesineen.
”Minä olin juoksemassa, siellä pienellä metsäpolulla, ja siinä polulla oli iso kivi mitä en tietenkään huomannut ja-”
Keskeytän Bellan puheen huvittuneena.
”Juoksemassa? Sinä? Edwardin puheista olen tajunnut että sinä ja liikunta ette sovi yhteen.”
Bella katsoo minua hivenen närkästyneenä enkä voi enää pidätellä hymyä. Tuntuu niin hyvältä nähdä tyttö taas vaikkakin näin ikävissä merkeissä.
”Kyllä minä liikun! En vain . . . tee sitä kovin usein”, Bella vastaa ärtyneenä ja pyyhkäisee hiuksiaan hyvin bellamaisella tavalla.
”Ja sinä siis kaaduit? Miten onnistuit kaatumaan noin pahasti?” kysyn katsellen arvioivasti ilkeää haavaa tytön kapeassa kädessä.
”Se alue oli melko mäkistä ja kun kaaduin niin pyörin vähän matkaa alaspäin kunnes pysähdyin ison puun juureen. Ja siinä rytäkässä sain tämän haavan. En halunnut mennä sairaalaan kun haava on näin pieni, joten ajattelin että . . .”
Bella hiljenee hieman vaikeannäköisenä ja tajuan hänen toivoneen minun hoitavan haavan kuntoon. Hetkeen en osaa sanoa mitään. Sitten sisäinen lääkärini ottaa vallan ja pyydän Bellan sisään. Ohjaan tytön toimenpidehuoneeseeni ja istutan hänet tutkimuspöydälle. Mieleeni palaa edellinen kerta kun olimme täällä kahdestaan ja Bellan hymystä tiedän hänen ajattelevan samaa.
”Miksi sinä juuri tänään päätit lähteä juoksemaan?” kysyn uteliaana kun puhdistan haavaa. Bella ei vastaa heti, hän katselee käsiäni ja niiden vakaata työskentelyä haavan ympärillä.
”Tuntuuko sinusta koskaan että haluaisit muuttua läheistesi takia? Siis että haluaisit olla parempi heidän vuokseen?” tyttö kysyy hiljaa ja minä kuulen surua hänen äänessään.
”Bella, minä olen vampyyri. Sen piirteen olisin halunnut poistaa satoja vuosia sitten”, vastaan mutta Bella tuhahtaa tyytymättömänä vastaukselleni.
”Miltä tuntuu olla täydellinen? Koska sinähän olet. Te kaikki olette. Teillä ei ole fyysisiä heikkouksia, olette niin kauniita, voimakkaita ja . . . No, täydellisiä”, Bella mumisee ja säpsähtää kun vedän pitkän tikun pois haavasta pinseteillä.
”Miksi sinä tuollaisia puhut? Vain hullu sanoisi vampyyriä täydelliseksi. Me juomme verta, osa meistä tappaa ihmisiä. Mitä täydellistä siinä on?” kysyn. Äkkiä Bella nousee seisomaan ja sidetarpeet lentävät lattialle. Hönen silmänsä ovat vihaiset ja hänen huulensa ovat painuneet tiukaksi viivaksi.
”Minä antaisin mitä tahansa jotta olisin kuin te. Olisi upeaa hallita itsensä noin täydellisesti. Mitä väliä vaikka tappaisin muutaman ihmisen?!” hän huutaa ja minä kauhistun tytön sanoja. Bella tarttuu pöydällä olevaan puhdistusainepulloon ja heittää sen lattialle. Sirpaleet lentelevät pitkin huonetta ja Bella kääntyy etsien jotain muuta rikottavaa. Hän löytääkin lasisen mittapullon ja heittää sen vasten seinää. Minä en voi kuin katsella hänen raivoaan. Koskaan ennen Bella ei ole menettänyt hermojaan tällä tavalla.
”Jos olisin kuin sinä, voisin hallita näitä tunteita! Minuun ei sattuisi nähdä sinua toisen naisen kanssa, min en haluaisi sinun luokseni joka ikinen sekunti! Minä ei tarvitsisi valehdella poikaystävälleni että rakastan häntä, kun oikeasti haluan vain yhden ihmisen luokseni. Enkä voi saada häntä, en voi saada sinua omakseni! Ja se sattuu . . .”
Bella katsoo minua kädet täristen ja sitten hän lyyhistyy lattialle lasinsirpaleiden sekaan. Minä astun askeleen häntä kohti ja kuulen kuinka tyttö itkee sydäntäsärkevästi suruaan.
”Bella . . . Olen pahoillani.”
”Kaikki ovat pahoillaan . . . Edwardkin . . . Vain h-hokee k-kuinka pahoillaan hän on . . .” Bella nikottelee itkunsa lomasta. Tunnen olevani loukussa, en keksi yhtään lohduttavaa sanaa lausuttavaksi tytölle. Polvistun hänen vierelleen vaikka mieleni kieltää minua koskemasta tyttöön. Hitaasti lasken käteni Bellan harteille ja tyttö laskee päänsä rintaani vasten. Yritän kovasti olla tuntematta mielihyvää kosketuksen johdosta, mutta epäonnistun surkeasti. Tytön lämpö saa minut rentoutumaan ja huokaan hiljaa mielessäni.
”Meidän pitäisi paikata tuo haava”, sanon hetken kuluttua ja Bella nyökkää. Nostan tytön keveästi seisaalleen ja asetan hänet takaisin tutkimuspöydälle. Kumpikaan meistä ei sano enää mitään. Bellan poskille valuvat äänettömät kyyneleet muistuttavat minua kivusta jota tahtomattani tuotan hänelle. Haluaisin löytää ne ratkaisevat, lohduttavat sanat jotka saisivat kaiken näyttämään paremmalta, mutta hiljalleen alan ymmärtää ettemme voi selvitä tästä kivuttomasti. Kun vihdoin saan Bellan olan paikattua, tytön kyyneleet ovat jo ehtyneet. Minä kiedon käsivarteni hänen ympärilleen ja annan kaiken piilottamani tuskan velloa ylitseni.
Muutaman tunnin kulutta Bella tekee lähtöä. Vieläkään kumpikaan meistä ei osaa sanoa mitään, välillämme vallitsee kysyvä hiljaisuus. Mitä nyt tapahtuu? Muuttaako tämä mitään, vai ovatko nämä lopulliset hyvästit? Avaan Bellalle kohteliaasti ulko-oven kysymysten velloessa mielessäni. Tyttö katsoo minua ja laskee kätensä poskelleni.
”Carlisle, minä-”
En koskaan saa kuulla mitä tyttö aikoi sanoa, sillä juuri silloin Alice astuu esiin olohuoneen nurkan takaa.
Bella PoV
”Alice!” huudahdan ja tunnen punan leviävän poskilleni. Kuinka paljon tyttö on nähnyt? Vampyyrin silmät ovat kultaiset, mutta niiden ilme on kova ja kylmä. Samassa tajuan hänen tietävän kaiken. Carlisle jähmettyy liikkumattomaksi, mutta ihmeekseni hän ei ala selitellä mitään. Mies tuijottaa ottotytärtään silmiin anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.
”Halusin niin kovasti uskoa olevani väärässä . . . Mutta kun sain näyn teistä kahdesta yhdessä, kun näin teidän suutelevan tässä samaisessa huoneessa . . . ” Alice pudistelee päätään julmistunut ilme upeilla kasvoillaan.
”Kuinka sinä saatoit?” tyttö kysyy Carlislelta, mutta vampyyri laskee katseensa lattiaan. Minun kurkkuani kuristaa ja tunnen kyyneleitä silmissäni. Silti tunnen selittämätöntä halua puolustaa Carlislea.
”Suutelemiseen tarvitaan kaksi”, mumisen Alicelle ja Carlisle katsahtaa minuun yllättyneenä.
”Bella . . .”
”Minä suutelin takaisin ja kadun sitä aivan hirveästi. Mutta usko pois, olen vihannut itseäni sen vuoksi viimeiset viisi viikkoa. Jos jotakuta syytellään, niin sen kuuluisi olla minä”, jatkan värittömällä äänellä. Carlisle aukaisee suunsa sanoakseen jotain, mutta Alice keskeyttää hänet.
”Sinulla ei ole oikeutta ottaa vastuuta tästä asiasta! Carlsile on paljon vanhempi kuin sinä, hänen pitäisi jo osata estää tällaiset joutavat ihastukset! Sinulla on vaimokin, vai minne unohdit Esmen!” Alice korottaa ääntään ja kääntyy takaisin Carlislen puoleen. Mies ei vieläkään sano mitään, mutta minä tunnen kiukun nousevan sisälläni. Kauhukseni huomaan astuvani askeleen lähemmäs Carlsilea.
”Joutava ihastus, vai mitä sanoit? Alice, luuletko etten itse osaa taistella ”joutavaa ihastusta” vastaan? Sinä tunnet minut, jos kyse olisi jostain niin merkityksettömästä, en koskaan olisi riskeerannut rakkauttani Edwardiin”, puolustaudun ja pakotan itseni kohtaamaan tytön pistävän katseen.
”Miten oikein yrität sanoa? En ymmärrä sinua, olet antanut kaikkesi saadaksesi Edwardin ja nyt puhut uudesta rakkaudesta!” Alice huutaa takaisin, en ole koskaan nähnyt häntä näin vihaisena. Päätäni alkaa äkisti kivistää ja huone heittää kärrynpyörän silmieni edessä. Tartun Carlislen käteen saadakseni tukea, mutta Alice repii kätemme erilleen. En kuule mitä hän kiljuu minulle, mutta pikkuhiljaa alan pelätä häntä. Hän näyttää nyt enemmän vampyyriltä kuin koskaan. Korvani täyttyvät voimistuvasta huminasta, yritän saada jotain tolkkua Alicen syytöksistä mutta kaikki puhe muuttuu käsittämättömäksi plörinäksi. Katseeni tavoittaa Carlislen, mies työntää Alicen miltei väkivaltaisesti kauemmas ja tarttuu minua vyötäisiltä. Hänen kylmät kätensä polttavat ihollani, yritän vääntäytyä kauemmas mutta mies on liian vahva. Carlisle tunnustelee haavaani, hänen silmänsä laajenevat ja näkökentässäni häivähtää jotain punaista. Mietin sekavasti, miksi ihmeessä en tunne mitään . . .
Sitten tulee pimeys.
A/N: Kommentteja? Jotenkin en itse osaa sanoa tästä osasta mitään . . . ;D Ilmoittakaa mahdollisista virheistä, kiitos. :)
-
Jee oon eka!
TOOOOOOOOSI HYVÄ LUKU! Nopeesti jatkoo. Pari kirjainta puuttu sieltä täältä, muttei vakavampaa.
-
Kiva et tuli jatkoo..:)
”Minäkin rakastan sinua.” Suuni lausuu sanat hellästi mutta sydämeni ei tunne mitään.
tooodella kaunis kohta <3 tämä kappale oli toki muutenkin kaunis.
Minuun ei sattuisi nähdä sinua toisen naisen kanssa, min en haluaisi sinun luokseni joka ikinen sekunti!
minä
Minä ei tarvitsisi valehdella poikaystävälleni että rakastan häntä, kun oikeasti haluan vain yhden ihmisen luokseni.
minun
nyt ei kyllä tuu mieleen mitää kritiikkiä :) tämä on kiva fic ja toivon jatkoa.
-
Jatkoaaaaaa!!!! Vihdoin!<3
Wau, johan se Alice suuttu :/ Toivottavasti ei käynyt sen pahemmin. Ihanan pitkä luku muuten oli<3
Jatkoa"!!!!!!!!!!!
Mä nyt oon ihan fiilareissa täällä tästä jatkosta, ettei mitään järkevämpää tuu :D
Love, Hayles
-
ihana luku <3333
en virheitä itse löytänyt/jaksanut edes etsiä.
Carl/Bella on ihana... <33 :D
Kuka ei nyt menis rakastumaan ihanaan lääkärivampyyriin?
En saa mitään järkevää aikaseksi.. =)
Jatkoa pyytelen.. ;)
-
Suuni lausuu sanat hellästi mutta sydämeni ei tunne mitään.
kkaunis<3
virheitä oli jonkun verran, mutten niistä ala nyt nipottamaan. Kiiiitos, ja jatkoa kehiin (: <3
xoxo, sanna m.
-
Suuni lausuu sanat hellästi mutta sydämeni ei tunne mitään.
Kaunis lause<3 Erityisesti tosta kohasta pidin.
Ihanaa tekstiä taas, jatkoa jooko? :)
-
Huoh. Teit sen taas. Sait tällaisen viattoman ihmisen sydämen sulamaan.
Istuuduun
Tossa on ylimääräinen u. :D
Älyttömän surullinen taas, josta minä taas pidän. En voi vieläkään uskoa, että Alice suuttui noin pahasti. Hänhän on aina ollut se ihana, kiltti keijukainen.
”Joutava ihastus, vai mitä sanoit? Alice, luuletko etten itse osaa taistella ”joutavaa ihastusta” vastaan? Sinä tunnet minut, jos kyse olisi jostain niin merkityksettömästä, en koskaan olisi riskeerannut rakkauttani Edwardiin”, puolustaudun ja pakotan itseni kohtaamaan tytön pistävän katseen.
Nyyhk Bellalle kun Alice viitsii tehdä noin.
Ei, ei nyt ei tule muuta. Lisää!
Ps. Tiesit varmaankin, että olen aivan rakastunut tähän paritukseen sekä tähän ficciin.
-
Kiitos ihanista kommenteista, on ihanaa huomata että joku tykkää <3
Chewy, en tiedä mistä tämä surumielinen tekstityyli kumpuaa mutta
hyvä jos pidät :D
Itsekään en vielä ole satavarma montako lukua vielä tulee, mutta katsellaan.
Tekisi mieli vähän muuttaa asetelmaa, mutta hmm . . . :D Saa nähdä.
Kiitos vielä kerran kaikille!
-
OOooh. Tais olla vähän isompi haava kyseessä.
Ja Alice ei huomannu mitää. Nyyh.
Joo. Hyvin kirjotettu ja tällee<3
Jatkoaaa?
-
Yhden virheen satuin huomaamaan:
Hönen silmänsä ovat vihaiset ja hänen huulensa ovat painuneet tiukaksi viivaksi.
Hänen.
Ihana. Yksinkertaisesti täydellisen ihana. Jatkoa vaan,lisäälisäälisää <3
En malta odottaa. :3 Jaatkoaa!! :D
-
Carlisle/Bella, nams!
Tykkään tästä tekstistä kovasti. Asetelma on todella herkullinen, miten kiellettyä rakkautta voi piilotella kun joka puolella on ajatuksenlukijoita ja ennustajaeukkoja? Juoni on todellakin mukaansatempaava ja odotan seuraavaa osaa kieli pitkällä. Voin nähdä tässä vain yhden tulevan vaihtoehdon, täydellisen katastroofin, mutta odotan mielenkiinnolla mitä sinä tarjoat ratkaisuksi. Palaako Bella "järkiinsä" ja hylkää Carlislen, vai seuraako tästä jotakin muuta? Entä miten ympäristö suhtautuisi aikuisen miehen ja teinitytön suhteeseen, jos pari päättää jatkaa rakkaustarinaansa? Oikeasti, tämä on suosikkitwlightficcini tällä hetkellä juuri tämän koukuttavan juonen ansiosta.
Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ainoastaan asettelu tekee tekstistä hankalamman lukea aika-ajoin. Ehkäpä tämä kuitenkin johtuu vaikkapa koneeni resoluutiosta tai jostain muusta hirmu jännästä teknisestä härpäkkeestä.
Kiitos hirveästi tästä tekeleestäsi. Jatkoa odotellen!
-
vaau, kirjotat ja kuvailet tosi hyvin, ihana tarina, vaikka käy sääliksi eddietä ja esmeä :'( Jatkathan pian? <3
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita ( osa 5 )
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Paritukset: Bella/ Carlisle ( Bella/ Edward)
Ikäraja: K – 11
A/N: Joo, eli viides osa tähän tarinaan, kaikki kommentit otan kunnioittaen vastaan. :D
Sade rummuttaa rajusti ikkunoihin, sen tasainen ääni saa minut heräämään syvästä unestani. Hetkeen en muista mitään, sitten kivuliaat muistikuvat palaavat. Avaan silmäni ja hämmennyn tuijottaessani Carlislen kultaisiin silmiin. Mies pitelee kättäni hellästi omassaan ja piirtelee siihen sirolla sormellaan epämääräisiä kuvioita. Sydämeni lakkaa hetkeksi lyömästä ja minä uppoan miehen kiinteään katseeseen. Sitten Carlisle päästää irti kädestäni ja hymyilee.
”Vihdoinkin olet hereillä, luulin että aiot nukkua koko päivän.”
Miehen ääni on rauhallinen eikä hänen ilmeessään näy hitustakaan huolta, vaikka muistan menettäneeni tajuntani hänen edessään.
”Kauanko . . . Kauanko minä olin tajuttomana?” kysyn ja kohottaudun istumaan. Samassa huomaan olevani itselleni täysin vieraassa huoneessa. Sänky jolla makaan on iso, tummaa puuta oleva parisänky ja samaa puuta ovat myön suurehkon huoneen seinät. Lattialla on lämpimän värinen matto ja seinillä on muutama värikäs taulu. Lähellä puista ovea on iso lipasto ja sen päällä kimppu hyvältä tuoksuvia kukkia. Kaikki tämä saa minut hämmentymään entisestään ja minun on pakko nipistää itseäni nähdäkseni oleko todella hereillä. Carlisle katsoo minua nyt jo hieman huolestuneena.
”Rakas, oletko kunnossa?”
Kutsuiko Carlisle minua rakkaaksi?! Tuijotan miestä pitkään ja hetkeksi unohdan miten hengitetään. Tämän on pakko olla unta, tämä ei voi olla totta . . .
Carlisle silittää poskeani kylmällä kädellään ja minä yritän saada edes hitusen tolkkua tapahtumiin, mikä on äärettömän vaikeaa kun miehen huumaava tuoksu ympäröi minut. Carlisle nojautuu lähemmäs minua ja suutelee ensin kaulaani, sitten leukaani, nenänpäätäni, otsaani, kunnes viimein kohtaa huuleni. Minusta tuntuu kuin olisin tulessa, hetkessä kaikki muu unohtuu ja huomaan vastaavani suudelmaan yllättävän rajusti. Carlisle kaataa minut takaisin makuulle, eikä hän tunnu lainkaan häpeävän käytöstään. Miehen kädet seikkailevat vartalollani ja minä yritän todella kovasti vaimentaa päässäni risteilevät kysymykset mutta lopulta ne käyvät liian äänekkäiksi.
”Carlisle . . . Carlisle, ole kiltti . . .”
Mies irtaantuu heti muttei nouse istumaan vaan jää makaamaan viereeni ja katselee minua niin rakastavasti että sydämeni tuntuu halkeavan niin suuren tunteen edessä.
”Anteeksi, sinä vaan . . . Olet niin kaunis”, Carlisle mumisee ja minä huomaan punastuvani.
”Minä . . . Olen nyt hieman sekaisin, mitä on oikein tapahtunut? Minähän pyörryin eikö niin? Alice oli juuri nähnyt meidän suutelevan . . . Missä Edward on? Mitä hän sanoo tästä kaikesta?” Mainitessani pojan nimen Carlislen silmät tummuvat surusta.
”Kulta, sana vain ja voit saada entisen elämäsi takaisin. Älä ajattele minua, jos sinusta tuntuu että sinun on parempi Edwardin luona, voimme lopettaa suhteemme ja muuttaa takaisin Forksiin . . . Tai ainakin sinä voit, minä tuskin olen enää tervetullut”, Carlisle sanoo värittömällä äänellä ja nouse istumaan. Minuun sattuu nähdä hänet noin surullisena ja samalla minua pelottaa tämä muistojen puute. Miksi en muista mitään?!
”Siis . . . Me siis emme ole enää Forksissa? Missä me nyt sitten olemme? Ja mitä minun ja Edwardin välillä tapahtui? Ja miksen minä muista mitään?” tivaan mieheltä mutta huomatessani hänen tuskaisen ilmeensä suljen suuni. Muutaman minuutin kuluttua ryömin hänen viereensä ja kiedon hänen kätensä ympärilleni. Miehen läheisyys tuntuu uskomattoman hyvältä, hänen kätensä asettuvat vyötärölleni niin kuin ne olisi tehty syleilemään minua.
”Carlisle . . . Voisitko kertoa kaiken alusta saakka. Pääni tuntuu tänään hieman hataralta. Ole niin kiltti . . . rakas.”
Tuo sana saa kyyneleet nousemaan silmiini. En olisi koskaan uskonut että voisin sanoa ne Carlislelle. Yritän kuunnella sydäntäni, mitä se tuntee Edwardia kohtaan, mutta tällä hetkellä se on täysin Carlislen lumoissa. Mies katsoo minua pitkään, en osaa lukea hänen ilmettään. Lopulta Carlisle huokaa ja vetää minut paremmin syliinsä.
”Ajattelinkin että muistinmenetyksiä saattaisi ilmetä. Silti, luulen että asioiden kertaaminen saa sinut vain surulliseksi. Haluatko varmasti että kerron kaiken alusta saakka?”
Nyökkään ääneti ja Carlisle huokaa uudelleen. Siitä on näköjään tulossa tapa välillämme.
”Et arvaakaan kuinka säikähdin kun yhtäkkiä kaaduit taaksepäin. Hädin tuskin sain sinut kiinni. Alicen syyttely lakkasi kuin seinään, minä kaappasin sinut käsivarsilleni ja juoksutin sairaalaan.”
”Mikset hoitanut minua itse?” kysyn hämmentyneenä.
”En luottanut arviointikykyyni. Sinusta oli tullut liian tärkeä minulle ja jos olisin tehnyt edes pienen virheen . . . Käteni tärisivät pelkästä ajatuksesta. Joten vein sinut sairaalaan. Olit edelleen tajuton ja haaavasi oli auennut. Verta oli niin paljon että Alicen oli lähdettävä. Hoitajat kiikuttivat sinut tutkittavaksi ja minä jäin odotushuoneeseen. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan sinua niin haavoittuvana. Halusin pelastaa sinut, mutten tiennyt miten”, Carlislen äänessä oli piilotettua tuskaa ja minä puristin lujasti hänen jääkylmää kättään.
”Sinä jouduit leikkaukseen. Kaatuessasi olit saanut odotettua lujempia vammoja. En tajua miten en huomannut jotain niin vakavaa!”
”Ei kai se sinun vikasi ollut! Mutta viis sairaalasta, mitä sitten tapahtui?” kysyn kärsimättömänä.
”Sitten . . . Sitten Edward saapui sairaalaan. Ja koska olin niin järkyttynyt, niin haavoittuvainen itsekin sillä hetkellä . . . Hän luki ajatukseni ja sai selville kaiken. Kaikki salatut tunteeni sinua kohtaan, suudelmamme ja välillämme lausutut sanat. Kaiken. ”
Nielaisen vaikeasti ja yritän kuvitella tilannetta mielessäni. Sitä tuskaisaa ilmettä joka vaihtui Edwardin kasvoille tämän tajuttua tilanteen. Kuinka häneen olikaan sattunut! Tunnen itseki suurta tuskaa ajatellessani pojan ilmettä ja hautaan hetkeksi kasvot käsiini. Carlisle pitelee minua hellästi lähellään ja hänen läsnäolonsa rauhoittaa minua. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen kohotan kasvoni häntä kohti ja pyydän jatkoa tarinalle. Mies jatkaa kertomusta hiljaisella äänellä, kuin hän sillä tavoin yrittäisi saada asian kuulostamaan kivuttomammalta.
”Edward tuijotti minua pitkään, harppasi sitten eteeni ja jos ympärillämme ei olisi ollut sairaalan henkiläkuntaa hän varmaaankin olisi heittänyt minut seinästä läpi aina ulos asti. Ja mikäs siinä, tunsin ansaitsevani sen. Mutta lopulta hän tyytyi vaan katsomaan minua silmät täynnä pettymystä ja usko pois, se satutti minua enemmän kuin mikään fyysinen vamma. Sitten hän kääntyi kohti ovea, mutta juuri ennen kun astui ulos hän sanoi: ”Pidä huolta hänestä tai saat katua.” Sitten hän oli poissa ennen kuin ehdin sanoa mitään”, Carlisle lopettaa ja sulkee hetkeksi silmänsä ikään kuin pyyhkiäkseen kipeän muistikuvan pois mielestään. Minä yritän sovittaa kuulemaani tarinanpalasia yhteen ja tunnen voimakasta menetyksen tuskaa. Mutta kun mietin, olinko onnellinen, tulee vastaus heti mieleeni. Kyllä olen. Kadun vaan tapaani satuttaa ihmisiä ympärilläni, kuinka todella olen kykenemätön pitämään ketään vain ystävänä lähelläni. En osaa rakastaa vilpittömästi, teen rakkaudesta särkyvää ja haurasta ja kun tilaisuus tulee, rikon sen palasiksi ja jätän sirpaleet muiden kerättäviksi.
”Bella, mitä sinä mietit?” Carlisle kysyy pehmeällä äänellä.
”Toivon etten olisi koskaan syntynyt. Mieti elämääsi ilman minua. Se olisi täydellistä. Minä rikon kaiken”, sanon itkuisella äänellä ja irrotan miehen kädet ympäriltäni. Nousen sängyltä ja menen ikkunan luo, sadepisarat kuvittavat ikkunalasin roiskahtaessaan sitä vasten. Katselen pihaa jota en tunne, puita joita en koskaan ole koskettanut, ruohoa jolla en koskaan ole astellut. Kaikki on niin uutta ja outoa.
”En halua tehdä sinua surulliseksi. Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt salata ajatukseni paremmin, jos vaan olisin saanut valmistautua edes muutaman minuutin . . .” Carlisle aloittaa, mutta minä keskeytän hänet.
”Minä en ennen uskonut kohtaloon. Mutta nyt . . . Minusta tuntuu että asioiden kuuluu mennä näin. Ja vaikka kuinka taistelemme, en pysty olemaan erossa sinusta. Minä rakastan sinua. ”
Carlisle tuijottaa minua hetken, hänen kultaiset silmänsä hehkuvat hämärässä huoneessa. Sitten mies harppaa eteeni ja tarttuu käsiini.
”Kiitos Bella, kiitos. Olen pelännyt, pelännyt että sinä kadut, etten tee sinua onnelliseksi. Mutta nyt sinä olet pelastanut minut siltä epäilykseltä”, mies puhuu niin kiihtyneesti ettei huomaa sortuneensa kieleen jota ei enää pitkään aikaan ole kuultu nykyihmisen suusta. Hymyilen Carlislen sanoille ja mies vetää minut tiukkaan syleilyynsä. Sitten, kuin varoen, hän kohottaa leukaani ja suutelee minua niin suloisesti etten taaskaan muista hengittää. Aika pysähtyy, ja hetken ajan maailmassa olemme vain me kaksi.
Muutama viikko kuluu, ja hiljalleen alan tottua elämääni Carlislen kanssa. Mies käy päivisin töissä paikallisessa sairaalassa ja minä vaeltelen sillä aikaa suuressa, puutarhan ympäröimässä puutalossamme. Aina välillä saan omituisia deja vu-tunteita, mutta siltikään en ole varma, olenko todella ollut näissä huoneissa aiemminkin. Muistojen puute vaivaa minua, sillä en tunne oloani täysin kotoisaksi tässä suuressa talossa. Carlisle kertoi meidän olevan pienessä kaupungissa jossain Pohjois-Euroopassa, muttei suostunut sanomaan tarkkaa sijaintiamme. Ihemettelin sitä pitkään ja lopulta mies paljasti että jos joku sattuisi läytämään ajatukseni, ei niistä pystyisi lukemaan tarkkaa olinpaikkaamme. Olin kysynyt hieman peloissani, miksi joku haluaisi löytää meidät ja kuinka kaukaa kyseinen henkilä voisi muka lukea ajatukseni. Carlisle oli hymyillyt minulle surullisesti ja suukottanut minua poskelle. Kysymykseni jäivät leijumaan välillemme saamatta koskaan vastausta.
Kahden viikon kuluttua saan tarpeekseni salailusta ja sisällä piilottelusta. Kellon lyödessä kaksi minä päätän lähteä katsomaan Carlislen työpaikkaa. Tuskinpa sairaalaa on kovin vaikea löytää näin pienestä kaupungista.
Ulkona sataa taas vettä, olen huomannut tämän kaupungin olevan aivan yhtä sateinen kuin Forks. Väsyneenä vedän takin päälleni ja astun raikkaaseen ulkoilmaan. Pisarat piiskaavat kasvojani mutta minä nautin niiden kosketuksesta enkä yritäkään pyykiä vettä pois poskiltani. Lähden seuraamaan kaupunkiin johtavaa asfalttitietä ja samalla katselen ympärilleni. Kasvusto on melko harvaa ja yksitoikkoista, puut ovat enimmäkseen havupuita ja niitä on melko harvassa. Muutama vanhahko auto ajaa rauhallisesti ohitseni, niiden sisällä istuvat ihmiset eivät poikkea suurestikaan Forksin asukkaista. Kohta ympärilleni alkaa kohota yksinkertaisia puutaloja, ja ihmisiäkin alkaa ilmestyä enemmän näkyviin. He puhuvat kieltä jota en ymmärrä ja äkkiä tunnen kamalaa koti-ikävää. Minun on heti päästävä Carlislen luo! Pysäytän pienen supermarketin edessä seisovan miehen ja kysyn häneltä englanniksi missä sairaala sijaitsee. Mies viittoo kohti läheisiä kerrostaloja ja piirtää taskustaan löytyvälle lappuselle yksinkertaisen kartan. Kiitän miestä avusta ja lähden kävelemään miehen osoittamaan suuntaan. Noin varttitunnin kuluttua saavun sairaalan näköisen rakennuksen pihaan. Muutama hoitaja kävelee minua vastaan ovella ja kysyn heiltä ystävällisesti, työskenteleekö Carlisle Cullen täällä. Hoitajat katsovat minua uteliaasti mutta ohjaavat minut sitten sairaalan aulaan ja osoittavat huonetta numero 27.
”Herra Cullen työskentelee siellä. Hänellä on juuri nyt potilas, joten ole hyvä ja odota vähän aikaa”, toinen hoitajista sanoo vahvasti murtaen.
Kiitän häntä kohteliaasti ja istun epämukavalle sohvalle odottamaan. Minuutit matelevat hitaasti eteenpäin ja kohta sairaalaan ilmapiiri alkaa ahdistamaan minua. Mielessäni välähtelee heikkoja kuvia itsestäni letkujen täyttämänä makaamassa kipeän valkoisessa huoneessa ypöyksin. Yritän kovasti karkottaa mielikuvan päästäni mutta se on ja pysyy siellä. Senpä takia, kun Carlisle astuu ulos vastaanottohuoneestaan, minä en hillitse itsäni lainkaan vaan juoksen hiljaa huudahtaen suoraan miehen syliin. Painan huuleni hänen huulilleen ja suutelen häntä siinä kaikkien silmien edessä. Vasta hetken kuluttua tajuan että Carlisle on jäykistynyt aivan liikkumattomaksi eikä hän vastaa suudelmaani. Hitaasti irrottaudun miehestä ja peräännyn hänen luotaan. Koko sairaala tuntuu pysähtyneen.
”Bella . . . Ei täällä, ole niin kiltti”, Carlisle sanoo hiljaa katsomatta minuun. Minä tuijotan häntä hämmästyneenä, en ymmärrä mikä on vialla. Yritän kysyä häneltä sitä, mutta mies pudistaa pienesti päätään kieltääkseen minua sanomasta mitään.
”Minä . . . Nähdään kotona”, mumisen vaivaantunena ja juoksen ovelle. Koko matkan ajan odotan Carlislen nappaavan minut kiinni ja nauravan hämmennykselleni, mutta mies jää seisomaan sairaalan käytävälle kuin patsas. Taivaalta sataa suuria pisaroita, ne iskeytyvät poskilleni kuin kyyneleet.
Kun viimein pääsen talolle, olen aivan hengästynyt juostuani koko matkan. Sydämeni hakkaa lujasti rinnassani, käteni tärisevät pettymyksestä. En pysty käsittämään Carlislen käytöstä. Häpeääkö mies minua? Olenko niin ruma ettei hän voi julkisesti näyttäytyä seurassani? Ei kai . . . Ei kai hän ole rakastunut toiseen? Se vasta olisikin ironista.
Kiipeän yläkertaan ja vaihdan kuivat vaatteet ylleni. Ulkona on nyt täysin pimeää, ja se saa minut tuntemaan itseni entistä yksinäisemmäksi.
Lysähdän sängylle istumaan enkä jaksa enää nousta ylös. Tunnen pientä vihlontaa kädessäni, lasken sormeni vanhan arven päälle ja tunnustelen sen rosoisia reunoja. Tietoisesti painan haavaa yhä lujempaa ja lujempaa kunnes tunnen lämpimän verinoron valuvan käsivarttani pitkin. Häpeissäni irrotan oteeni haavasta ja pyyhin veren paitani reunaan. Carlisle ei saa nähdä minua tällaisena, en aio murtua nyt kun viimein olemme yhdessä. Sillä tätähän minä haluan, olla yksinomaan hänen. Minulla ei ole oikeutta olla surullinen enää.
Muutaman tunnin kuluttua Carlisle palaa töistä. Hän pitää tahallaan suurta meteliä jotta tiedän hänen saapuneen kotiin. En juokse alakertaan häntä vastaan, minua pelottaa. En tiedä mitä hän ajattelee nyt, miksi hän torjui minut kaikkien niiden ihmisten edessä. Makaan parisängyllä ja odotan. Jos hän ei tule luokseni . . . En tiedä mitä teen.
Minuutit matelevat eteenpäin. En kuulee enää Carlislen liikkeitä, ehkä hän meni ulos tai muuten vain pakoon minua. Nousen istumaan ja kävelen vaatekaapille. Voin yhtä hyvin vaihtaa yövaatteet ylleni jos me emme aio puhua asiasta tänä iltana.
”Bella?”
Pelästyn äkkinäisen äänen johdosta niin kovasti että pudotan käsissäni pitämäni pyjaman lattialle. Carlisle seisoo ovella, hän katselee minua tutkimaton ilme silmissää
”Oletko sinä vihainen minulle?” kysyn hiljaa ja nostan pyjaman lattialta. Miehen katsellessa vaihdan yöpuvun päälleni ja lähden kohti sänkyä. Äkkiä Carisle nappaa minusta kiinni ja vetää lähelleen.
”Voi rakas . . . Tule tänne, niin selitän kaiken”, mies huokaa ja johdattaa minut kylpyhuoneeseen. Carlisle vetää minut peilin luo ja käskee minun katsoa siihen. Tuijotan kuvajaisiamme pitkään, mutten ymmärrä mitä Carlisle ajaa takaa.
”Katso itseäsi, oiekin tarkkaan . . . Ja sitten katso minua. Näetkö eron?” Carlisle kysyy uudelleen. Minä katson niin kauan että silmiäni alkaa kivistää, mutten löydä miehen tarkkoittamaa virhettä itsestäni. Kun sanon tämän ääneen, vampyyri purskahtaa nauruun.
”Ei tässä mitään virheitä etsitä, sinusta niitä olisi mahdoton löytää. Mutta . . . Katso nyt. ”
Minä katson ja näen peilissä nuoren näköisen tytön, joka pitelee uskomattoman kaunista miestä käsistä ja hymyilee epävarmasti. Kun toistan näkemäni Carlislelle, hän nyökkää ja sanoo minun osuneen ongelman ytimeen.
”Bella, sinä tiedät etten minä vanhene. Mutta silti minä näytän aivan aikuiselta mieheltä, vaikkakin hyvin säilyneeltä”, Carlisle sanoo ja hymähdän viimeiselle lausahdukselle.
”Mutta sinä näytät aivan ikäiseltäsi, nuorelta tyttöseltä. Ja täällä päin Eurooppaa . . . Meidän suhdettamme pidetään miltei laittomana. Tänään sairaalassa sinä julkistit sen kaikille ja minä miltei menetin työpaikkani. He väittävät että olen . . . laittomasti alistanut sinut itselleni”, mies jatkaa ja minä alan väittämään vastaan, mutta Carlisle sulkee suuni hellästi omallaan. Pitkän suudelman jälkeen mies painaa pänäsä olalleni ja huokaisee.
”Olen pahoillani, mutta me emme voi näyttäytyä täällä kaupungissa yhdessä. Ja usko pois, minä en haluaisis olla sinusta erossa, mutta näin pystyn suojelemaan sinua parhaiten. ”
”Keneltä muka?” kysyn ärtyneenä.
”Pahoilta ihmisiltä. Luota minuun, Bella. Minä rakastan sinua”, Carlisle sanoo vakavalla äänellä ja syleilee minua pitkään.
”Minäkin sinua . . .” vastaan hitaasti mutten pysty kääntämään katsettani peilistä. Kuvajaisemme tuijottavat vakavina takaisin ja nyt minä viimein huomaan sen kuilun, joka tulee aina erottamaan minut ja Carlislen. Ja silloin minä ymmärrän. Niinkuin vesi ja tuli, aurinko ja kuu, me emme koskaan voi olla yhdessä.
Kyseinen oivallus täyttää mieleni musertavalla voimallaan. Haukon henkeäni rajun surun täyttäessä minut. Koko näkökenttäni alkaa hämärtyä ja tajuan itkeväni. Yritän pyyhiä kyyneleitä pois, mutta en vain kykene näkemään mitään. Koko huone alkaa pyöriä ja kuulen korvissani Carlislen äänen joka toistaa pehmeästi nimeäni.
”Bella . . . Bella . . . Bella . . . ”
”Minä en voi . . . Me emme voi olla yhdessä. Me emme voi rakastaa toisiamme. Meidän välissämme on kuilu, Carlisle . . . Ja se kuilu pitää meidät erossa toisistamme ikuisesti . . . Anna minulle anteeksi”, nyyhkytän ja samalla koko huone täyttyy sokaisevalla valolla. Hetken minusta tuntuu kuin lentäisin ja sitten valo sammuu. On taas pimeää.
Epäröiden avaan silmäni ja katson suoraan Edwardin silmiin.
”Vihdoin olet hereillä. Pelkäsin kuollakseni puolestasi.”
En ymmärrä enää mitään. Kohottaudun istumaan ja tajuan olevani Forksin sairaalassa.
”Kulta, onko kaikki hyvin?” Edward kysyy huolestuneena.
Tuijotan poikaa pitkään, en voi uskoa että hän todella on siinä. Epäröiden kohotan käteni ja kosketan hänen marmorinvalkeaa poskeaan.
”En tiedä . . . Näin uskomattoman todentuntuista unta”, huokaan häkeltyneenä. Edward hymyilee minulle rakastavasti ja nousee syleilemään minua. Hänen kosketuksensa tuntuu hyvältä, tutulta ja turvalliselta. Kun vilkaisen laiskasti Edwardin olan yli, huomaan jonkun seisovan huoneeni oven takana. Carlisle. Miehen näkeminen saa sydämeni lyömään hirvittävän lujaa, käteni hikoavat ja tuijotan miestä kuin en koskaan ennen olisi nähnyt häntä. Hetken Carlisle seisoo siellä, käsi ovenkahvalla ja katselee meitä. Sitten vampyyri siirtää katseensa surullisesti hymyillen suoraan silmiini . . . ja kävelee pois luotani.
A/N: Yksi osa tähän tarinaan vielä tulee, ehkä enemmänki, riippuu miten tuo ajatuskulku nyt toimii :D Ja anteeksi muuten pitkä väli näiden osien välillä, oli ajatuskatko . . . huomauttakaahan kirjoitusvirheistä, niitä saattaa huomaamattani siellä olla :)
-
Yks sana: IHANA!
Supermega ihana luku, jälleen kerran<3 Mutta siis what, oliko koko Bellan ja Carlislen välinen juttu unta...??? Toivottavasti ei, sillä niin täydellisesti toisilleen sopivat<3 No, ensi osassa se sitten selviäää.... toivottavasti :D
No joo, rakentava jäi jälleen kerran kadunvarteen, mut kuiteskin, seuraava luku kehiin ja ÄKKIÄ!!!!
Love, Hayles
-
Ihana! Tykkäsin tästä luvusta tosi paljon! :D Toivottavasti jatkoa tulee pian! <3
Untako koko suhde? :o Mun mielestä ois kivaa jos se jotenkin olisi vaan ollu unta, mutta toisaalta onhan Bella/Carlsile paritus aika sulonen.. Mutta Ed/B kyllä parempi... ;D
Jatkoa toivon, pyydän, kinuan, haluan, rukoilen...
-
Jälleen kerran uskomattoman ihana luku! Muutamia kirjaimia oli väärässä paikassa ja pari pilkkua taisi puuttua, muttein mitään vakavampaa. :)
Onneksi tulee vielä luku tai pari. Jäisi muuten hirveän pahaan paikkaan.
-
Hi, kiitos kommenteista, yritän tästä kohtapuoliin jatkaa
kun tulisi taas se toivottu insipiraatio :D
Mutta kommentit on mulle tärkeitä joten kiitos vaan :)
-
Älä ole unta! Pliiiiiis, ei ole unta eihän?? :o
Yhyy, jos se on! :o
Muttamutta, IHANA LUKU! <3 Yksi parhaista, ja yksi parhaista ficeistä mitä olen lukenut!
Onneksi tulee vielä (?) pari lukua! Tällaseen kohtaan EI SAA KOSKAAN jättää ficciä! :D
Mutta tämä ei jää tähän kohtaan joten ei siitä sen enempää. :)
Laitatkin sitten sitä jatkoa mahdollisimman pian! ;) <3
-
Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita (viimeinen osa)
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Paritukset: Carlisle/ Bella, Edward/ Bella
Ikäraja: K - 11
A/N: Viimeinen osa, anteeksi pitkä väli taas osien välillä :D
Vietän vielä muutaman päivän sairaalassa. Edward kertoo että olin tajuttomana kokonaisen päivän, ja lääkärit olivat hetken todella huolissaan tilastani. Ja sitten, aivan äkkiä, minä olinkin avannut silmäni.
Pääni on edelleen hyvin sekaisin, en ymmärrä vieläkään kaikkea. Kaikki se mitä näin, kun makasin tajuttomana sairaalasängyssäni . . . Oliko se pelkkää kuvitelmaa? Ajatus tekee kipeää, sillä kaikki oli tuntunut uskomattoman todelliselta. Ja Carlislen tietävä katse, kun hän oli kävellyt pois sairaalasta . . . Ikään kuin hän olisi tiennyt mistä olin uneksinut. Jos se nyt oli unta. Mutta en keksi asialle muutakaan selitystä.
Sairaalassa Edward pysyttelee vierelläni koko ajan. Alice ei ilmeisesti ole paljastanut näkemäänsä hänelle. Tunnen syyllisyyttä, mutten halua nostaa asiaa esille juuri nyt, olen liian väsynyt. Edwardin viileä käsi omassani tuntuu aivan liian hyvältä, enkä halua päästää irti. En halua päästää irti.
Kun vihdoin kotiudun sairaalasta, tajuan etten voi vältellä Carlislea ja Alicea koko elämääni. Tämä asia on liian suuri unohdettavaksi, enkä usko että kukaan meistä kolmesta edes kykenisi siihen. Niimpä tartun puhelimeen ja soitan Culleneille.
”Carlisle.”
Nielaisen vaikeasti, sanat juuttuvat kurkkuuni kuullessani miehen äänen. Hetkeksi menetän itsehillintäni täysin, en muista enää miksi ihmeessä edes soitin tähän numeroon tai mitä minun oli tarkoitus tehdä.
”Haloo?”
”H-Hei, tässä on Bella”, soperran lopulta ja Carlisle hengähtää pienesti kuullessaan ääneni.
”Hei! Edward on metsästämässä, mutta voit koettaa soittaa hänen kännykäänsä, jos hän vaikka-”
”Minä tiedän. Tai siis, tiedän että hän on metsästämässä”, keskeytän Carlislen. Hetkeksi tulee hiljaista.
”Ai. No hyvä, tai siis. . . Niin. Onko sinulla kaikki hyvin, siksikö soitat?” Carlisle kysyy lopulta, hänen äänensä on aavistuksen verran jännittynyt. Minä puristan kuuloketta niin että sormiani alkaa pistellä.
”Ei, minulla on kaikki hyvin. Tai no, ainakin melkein.”
”Hyvä. Hyvä hyvä . . ”
Hiljaisuus. Se laskeutuu välillemme kuin musta, tukahduttava verho.
”Carlisle . . . Minä . . .”
”Bella . . . ”
”Voimmeko me puhua? Ole niin kiltti, minun on pakko . . . On pakko saada puhua sinulle”, henkäisen puhelimeen ja jään pelokkaana odottamaan vastausta.
”Hyvä on, jos sinun . . . Jos sinulla kerta on niin tärkeää asiaa. Tulen hakemaan sinua, jos se vain sopii?”
”Sopii, sopii. Minä olen valmis. Kunhan tästä ei vain ole vaivaa”, mumisen vaikeana ja tunne suurta häpeää tahdittomuudestani. Jostain syystä en vain osaa puhua Carlislelle niinkuin muille ihmisille. Heti kun kuulen miehen äänen, menen täysin lukkoon. Välillämme on liikaa sanoja, liikaa painavia asioita joita ei saa nostaa esille ellei tahdo särkeä kaikkea.
”Ei, ei suinkaan. Olen siellä minuutissa.”
”Hyvä. Tai siis kiitos. Kiitos Carlisle.”
”Nähdään kohta”, mies sanoo hiven hymyä äänessään. Minunkin kasvoilleni nousee arka hymynpoikanen.
”Nähdään.”
Lasken kuulokkeen alas ja juoksen huoneeseeni. Harjaan hiukseni ja suihkautan aavistuksen hajuvettä ylleni. Äkkiä muistan kuinka uskomattoman hyvä hajuaisti vampyyreilla on ja kadun oitis tekoani. Sitten ovikello jo soi, ja samalla sydämeni alkaa kiihdyttää rytmiään. Kiiruhdan alakertaan ja avaan ulko-oven. Carlisle seisoo sen takana hymyillen salaperäistä hymyään. Miehen kultaiset silmät hohtavat hieman ja hänen valkoinen ihonsa korostaa entisestään niiden uskomatonta kauneutta.
”Hei. Kiitos kun tulit”, sanon ujosti ja hymyilen hieman. Carlisle astuu peremmälle ja katselee uteliaana ympärilleen.
”Tulin mielelläni. Onko Charlie tulossa lähiaikoina tänne, tarkoitan voimmeko puhua rauhassa?” Carlisle kysyy kohteliaasti.
”Hänen pitäisi tulla vasta viideltä, joten meillä pitäisi olla-”
Samassa kuulen Charlien auton ajavan pihaan. Kiroan mielessäni huonoa onneani ja katson epäröiden Carlisleen.
”Minun pitäisi olla koulussa, mutta lintsasin koska halusin puhua kanssasi . . . Onko sinulla autoa?” kysyn ja Carlisle pudistaa päätään.
”Ei, tulin juosten. Mitä me nyt teemme?” hän kysyy ja katselee kuinka Charlie astuu ulos autostaan ja lähtee tulemaan taloa kohti.
”No, en keksi kuin yhden vaihtoehdon . . . Voisitko sinä millään, tai siis jos vaan jaksat . . .” mumisen nolona ja Carlisle tajuaa heti mitä tarkoitan. Hän virnistää minulle yllättävän innostuneesti.
”Sinä painat tasan yhtä paljon kuin höyhen. Tottakai minä voin kantaa sinua”, mies lupautuu. Hän astuu lähemmäs ja kumartuu hieman jotta pääsen kiipeämään hänen reppuselkäänsä. Carlislen koskettaminen saa koko kehoni värisemään jännityksestä, mutta yritän parhaani mukaan hallita itseni. Carlisle tarttuu minua hellästi polvien takaa, jotta pysyn varmasti kyydissä.
”Oletko valmis?” hän kysyy ja minä vastaan myöntävästi. Carlisle juoksee salamana yläkertaan ja avaa huoneeni ikkunan. Kuulen alakerran oven avautuvan ja Charlien astuvan sisään.
”Pidä lujasti kiinni”, Carlisle kuiskaa minulle ja sitten hän hyppää ulos ikkunasta. Kuuluu vain vaimea tömähdys kun laskeudumme maahan. Sitten Carlisle nostaa minut paremmin selkäänsä ja kiihdyttää juoksuun. Ennen kuin huomaankaan olemme metsässä ja puut ja pensaat vilahtelevat ohitsemme uskomattomalla vauhdilla. Hetken ajan tunnen lievää pahoinvointia, mutta sitten Carlisle pysähtyy ja laskee minut nurmen läpi pilkottavalle kivelle istumaan.
”Täällä voimme puhua rauhassa, olemme sen verran syvällä metsässä”, Carlisle tokaisee ja istuu viereeni. Tummat pilvet liukuvat taivaan läpi, kylmä tuuli kahisuttaa puiden lehtiä. Yritän kiivaasti miettiä miten ilmaista asiani, mutta en keksi mitään fiksua sanottavaa. Carlisle odottaa kärsivällisesti puhettani, mutta minä vain auon suutani kuin kala joka on joutunut kuivalle maalle.
”Carlisle . . . Kun minä olin tajuton, näin hyvin merkillistä unta”, saan lopulta henkäistyä ja tajuan heti kuinka tyhmältä lauseeni kuulostaa. Carlisle ei kuitenkaan naura tai edes hymyile minulle, hän katsoo minua vakaasti silmiin. Nielaisen vaikeasti ja lasken katseeni käsiini.
”Unessani . . . Me olimme yhdessä. Asuimme jossain pienessä kylässä Euroopassa. Sinä työskentelit sairaalassa ja minä . . . Minä vietin päivät talossamme. ”
Pakotan itseni katsomaan Carlislea silmiin. Miehen suupielillä kareilee arvoituksellinen hymy. Hetkeksi unohdun katselemaan vampyyria, hänen täydellisiä piirteitään ja upeita silmiään, joista en koskaan saa kyllikseni.
”Se uni oli niin todentuntuinen. Luulin hetken että se oli totta, että me todella elimme yhdessä siellä”, kuiskaan lopulta.
”Olimmeko me onnellisia . . .?” Carlisle kysyy yhtä hiljaisella äänellä. Minä huokaan ja tunnen yhden sadepisaran tippuvan poskelleni. Katsahdan taivaalle, se on tummanharmaa ja pisaroita alkaa tippua taivaalta yhä tihenevään tahtiin. Silti kumpikaan meistä ei nouse lähteäkseen.
”Kyllä. Luulen että sen hetken mitä uni kesti . . . Me olimme onnellisia”, sanon itkuisella äänellä. Carlisle tarttuu käteeni ja minä puristan lujasti takaisin.
”Mutta se ei voinut kestää. Uni loppui siihen, kun tajusin . . . Kun tajusin ettemme me koskaan voi olla yhdessä.”
Sade alkaa nyt toden teolla voimistua, se ryöpppyää alas päällemme, mutta me emme välitä. Carlisle ottaa minut syliinsä ja pitelee minua siinä, minä annan kyynelten valua poskilleni vapaasti. Carlislen poskellekin valuu yksi, täydellinen kyynel joka sekoittuu taivaalta sataviin pisaroihin. Minun sydämeni lyö harvakseltaan, kuin se olisi liian väsynyt tuntemaan enää mitään.
”Minä tiesin sen. Kun näin sinut ja Edwardin sairaalassa . . . Tiesin ettemme me voi olla yhdessä. Oli päästettävä sinut menemään. Tiesin sen. Mutta se sattuu sydämeeni, kun tiedän etten enää koskaan voi olla kanssasi näin, en enää koskaan voi pidellä sinua sylissäni näin rakastavasti. Bella, minä tulen kaipaamaan sinua. Niin hirvittävän paljon”, Carlislen ääni on pehmeä ja samettinen, mutta kuulen loputonta surua sen takaa. Käännyn miehen puoleen ja suutelen häntä ikävöiden. Painan huultemme kosketukseen koko rakkauteni, sen kuinka paljon sydämeeni sattuu päästää hänet menemään, kuinka kovasti olisin halunnut olla hänen kanssaan ja kuinka pahoillani olen kaikesta aiheuttamastani tuskasta. Sade kastelee meidän kasvomme sekoittuen suudelmaamme. Salama iskee taivaalla, se valaisee hetkeksi meidät valollaan. Carlisle irrottautuu minusta ja hymyilee. Kuinka tulenkaan ikävöimään tuota hymyä!
”Minun pitäisi viedä sinut kotiin. Sairastut vielä. ”
En osaa sanoa oikein mitään, nyökkään vain kyyneltyvin silmin ja kun Carlisle nostaa minut hellästi selkäänsä, takerrun mieheen lujempaa kuin koskaan ennen. Carlisle juoksee paljon normaalia hitaampaa jotta me molemmat ehdimme nauttia vielä hetken läheisyyden tunteesta. Silti jo muutaman minuutin kuluttua sukellamme ulos metsästä ja saavumme taloni takapihalle.
”Carlisle, minä . . .”
”Shh. Ei sinun tarvitse sanoa mitään. Minä tiedän”, mies sanoo ja laskee minut hellästi selästään märälle nurmelle.
”Eivät nämä ole jäähyväiset. Me tulemme näkemään vielä monta kertaa uudelleen. En minä jätä sinua”, Carlisle sanoo hymyillen surullisesti ja vetää minut lähelleen. Halaan lujasti takaisin ja imen hänen suloista tuoksuaan sisääni.
”Mutta se ei tule koskaan olemaan samanlaista. Ihminen unohtaa, ja pian minä olen sinulle pelkkä haalea muisto”, Carlisle vakuuttaa mutta minä pudistan kiivaasti päätäni hänen sanoilleen.
”Ei, en minä unohda. ”
Lasken käteni hänen marmorinvalkealle poskelleen ja katson häntä pitkään. Miten jonkin näin kauniin, näin valloittavan voisi unohtaa? Kuinka tällaiset tunteet voi piilottaa? Miten saan sydämeni unohtamaan?
”Sinä olet joka puolella. Joka kerta kun ensimmäinen kevätsade kastelee maan, minä ajattelen sinua. Joka kerta kun aurinko pilkistää tummien pilvien takaa, sinä olet minun ajatuksissani. Ja joka kerta, kun poimin valkean kielon niityltä . . . Minä ajattelen sinua”, lupaan vakaasti. Carlisle katsoo minua kiinteästi, hänen silmänsä tummuvat hiljalleen mustiksi.
”Bella . . . Minä tulen ikävöimään sinua. Luoja, kuinka tulenkaan ikävöimään sinua!” Carlisle huudahtaa ja nostaa minut syliinsä. Jalkani irtoavat maasta ja mies pyörittää minua ilmassa kyyneltyvin silmin.
”Aurinko tulee vielä esiin, rakas . . . Aurinko tulee vielä esiin pilvien takaa”, minä supatan hänen korvaansa ja suutelen hänen poskeaan.
”Päästetään irti. Yhdessä”, minä sanon ja Carlisle nyökkää sanattomana.
Katson yhteenliittyneitä käsiämme, kuinka erilaiset ne ovatkaan, yhteensopimattomat.
”Minä . . .” Carlisle aloittaa mutta minä keskeytän hänet.
”Minäkin sinua. ”
Hetken ajan puristan hänen kättään . . . Sitten irrotamme yhtä aikaa otteemme. Carlisle laskee kätensä sydämelleen ja minä teen samoin.
”Se lyö vieläkin . . . Vaikka se onkin särkynyt”, minä kuiskaan ja Carlisle vastaa hiljaa:
”Vaikkei minulla sydäntä enää olekaan, tiedän että se löisi takiasi.”
Sitten sanat yksinkertaisesti loppuvat. Me seisomme muutaman askeleen päässä toisistamme, tiedämme että on mentävä, muttä lähteminen on hirvittävän vaikeaa. En osaa sanoa hyvästi, en saata hymyillä tai itkeä. Onko väärin rakastaa kahta eri ihmistä? Onko väärin haluta olla molempien kanssa? Onko väärin jättää toinen ja tyytyä siihen toiseen, vaikkei voikaan ennalta tietää tekikö oikean ratkaisun? Onko kiellettyä kaivata menetettyä rakkautta? En osaa vastata päässäni risteileviin kysymyksiin.
Äkkiä huomaan että sade on lakannut, pilvet väistyvät kohti pohjoista. Kyyneltyvin silmin näen kuinka aurinko pilkistää uteliaana tummien pilvien takaa. Carlisle hymyilee, hän sulkee uudelleen silmänsä ja antaa tuulen hyväillä kasvojaan.
”Minähän sanoin. Aurinko paistaa mustienkin pilvien takaa”, kuiskaan miehelle. Tiedän että hän kuulee hiljaiset sanani. Sitten käännän Carlislelle selkäni ja kävelen sisään taloon. Ikkunasta huomaan kuinka etupihallemme piirtyy pieni sateenkaari ja itken kovemmin kuin koskaan ennen.
Kolme kuukautta myöhemmin
”Bella, luulen että meidän pitäisi jo lähteä. Tämä niitty on sateen jäljilta edelleen märkä”, Edward huokaa ja nousee istumaan. Minä hymyilen raukeasti ja puistelen päätäni.
”Anna minulle vielä muutama minuutti. Täällä on niin kaunista, kuinka nuo kukat loistavatkaan auringossa, kuinka ruoho aaltoilee tuulen voimasta . . .” mumisen ja suljen silmäni. Edward huokaa ja suutelee otsaani.
”Hmh, hyvä on. Mutta vain muutama minuutti, en ota vastuuta jos sairastut.”
”Kiitos kulta.”
Edwardin kanssa jopa hiljaisuudella on oma äänensä. Minä kuuntelen sen hienovaraista puhetta ääneti. Edward silittelee hiuksiani ja suukottelee aina välillä kasvojani. Rakastan hänen tapaansa pidellä minua, kuinka hellästi mutta varmasti hänen kätensä lukkiutuvat ympärilleni lainkaan ahdistamatta minua. Nauran ajatuksilleni ja Edward sivelee etusormellaan poskeeni ilmestyvää hymykuoppaa.
”Joko mennään?” hän kysyy lopulta ja minä avaan silmäni.
”Mennään vain.”
Edward tarttuu käteeni ja me lähdemme yhdessä kävelemään pois niityltä. Aurinko paistaa taivaalla nyt jo täysissä voimin ja leppeä tuuli pörröttää hiuksiani. Niityn reunalla huomaan valkean kielon. Epäröiden kohotan käteni sitä kohti, mutta Edward vetää minut takaisin.
”Älä poimi sitä vielä. Anna sen kasvaa rauhassa, noita kieloja on täällä todella vähän. ”
”Hyvä on. Mutta se on niin kaunis . . .” huokaan.
”Tiedän. Mutta jos poimit sen nyt, se kuihtuu muutamassa päivässä. Jos taas jätät sen rauhaan . . . Voit nauttia sen kauneudesta pitempään”, Edward sanoo hymyillen kiinnostukselleni kukkaa kohtaan. Mutta hän ei tiedä . . .
”Niin . .. Ehkä on parempi katsella sitä kauempaa”, myönnän ja jatkamme hiljaisina matkaamme. Hetken päästä käännyn katsomaan taakseni, valkoinen kukka hehkuu auringon valossa. En minä unohda. Kuinka jonkun noin kauniin voisi edes unohtaa . . . ? Käännän selkäni niitylle ja puristan Edwardin kättä. Tuntuu hyvältä olla juuri siinä., hänen vierellään.
A/N: Elikkä viimeinen osa oli tässä, kommentoikaa nyt viimeiset mielipiteenne, risuja ja ruusuja kiitos :D Kertokaa mahdollisista virheistä myös.
-
päivässä.Jos taas jätät sen rauhaan
välilyönti puuttuu.. (:
Minunkn kasvoilleni nousee arka hymynpoikanen.
minunkin
mies pyörittää minua ilmassa kyyneltyvin silmin.
tämä hieman häiritsi, kun vampyyrithän ei voi itkeä, mutta ficci tämä on. :D Joten älä välitä. (:
Ihana, Carlisle on ihana.. <3 ajattelin jossain vaiheessa aloittaa yhden ficin mihin olen jo idean saanut Carlisle/Bella parituksella, en vain ole varma milloin. : D
Mutta tämä oli ihana ficci, I lov it. (:
Kiitos<3
-
Awww, tämä luku oli todella suloinen. <3
Minuakin hieman häiritsi se, että Carlisle itki, sillä vampyyreillehän se on mahdotonta. ;)
Muutama virhe tuolla tekstin seassa oli, mutta E_Bella niistä jo huomauttelikin. (:
Tällä ficillä on todella kiintoisa juoni, pidin tästä kovasti.
Kiitos. <3
-
Maailman ihanin luku! Niin suloinen. Toi kielo juttu varsinki. Tosi hyvä lopetus.
Joitain kirjotus virheitä löyty. Esim. Vampyyreitä=> vampyyreita.
Mut ei haittaa.
Mää niin rakastan tätä ficciä! Sääli, kun loppu
-
Kiitos kommenteista!
Tiedän kyllä hyvin, ettei vampyyrit voi itkeä,
mutta ajattelin että kun tämä on ficci ja Carlisle
menettää jotain niin suurta ikiajoiksi, niin voisi
hän siitä hyvästä muutaman kyyneleen vuodattaa.
Mutta kiitos huomautuksesta :)
Muutenkin kivaa jos jaksoitte koko ficin lukea :D
-
Toivottavasti risut eivät haittaa.:
Miten unessa voisi elää monia viikkoja? Ei se tietääkseni ole mahdollista.. Ja jos on tajuton niin miten voi nähdä unia? Sekään ei ole mahdollista. Nyt tunnen kyllä itseni pilkunviilaajamäkättäjäksi, sori.. :-[
Ruusuja:Hienoa, että Charlisle itki, se ei yhtään haitannut. Toi hyvin dramatiikkaa, ja koska tämä on vain ficci, voit muuttaa joitain tuollaisia asioita ihan luvallisesti. ;)
Hieno kirjoitustyyli ja loistavia kuvailuja ja vertauksia. Harmi että loppui ja loppuratkaisu harmitti. C/B olisi ollut parempi lopputulos.. Mutta Hieno ficci oli. :)
-
Kiitos kommentistasi Twilightchess!
Unessa voi tapahtua vaikka mitä, voit vanhentua
vaikka unet eivät tietenkään ole niin yksityiskohtaisia
niinkuin ficissäni. Otin kuitenkin tarinan takia hieman vapauksia.
Jos vanhenet omassa unessasi, sinä tavallaan vaan tiedät sen.
Saatat muistaa tällaista omista unistasi. En kyllä ole mikään uniekspertti,
joten en sitten tiedä :D
Itse ajattelin monia teevee sarjojen draamattisia kohtauksia, missä tajuton
henkilö näkee erilaisia tapahtumia vaikka makaakin oikeasti taju pois jossain
sairaalavuoteella. Tässäkin tapauksessa käytin kirjoittajan vapautta, ja koska
tämä on ficci, en ajattele että tällainen olisi täysin mahdotonta.
Mutta kiitos että ilmaisit kantasi, se merkitsee minulle paljon :D
-
awww !
Tykkäsin sun ficistä tosi paljon !
En eka tykänny carlisle/bella parituksesta,
mut sait sen sit hyvin onnistuu ! :D
:)kiitos (:
-
Awww...
Kiitos paljon tästä ficistä!
Ihana loppu... :-*