T/N: Olen kamalan pahoillani, kun tässä on kestänyt näin kauan. Olen odottanut tätä lukua betaltani, mutta sitä ei ole kuulunut, joten päätin sitten laittaa tämän betaamattomana...
Kuudestoista luku: Tärkeysjärjestyslista”Öh, onko Alice täällä?”
Minun ei olisi pitänyt kysyä sitä, koska hän ilmestyi portaiden yläpäähän juuri silloin. Hän tuijotti minua. Tai mulkoili oikeastaan. Mulkoili minua todella kovasti. Mulkoili minua kuin olisin juuri tappanut Jasperin.
Sanani tulivat ulos heikkoina.
”Meidän pitää jutella.”
”Niin… meidän… pitääkin.”Alice oli vieressäni sekunnin murto-osassa. Voin sanoa, että hän tuli kalmankalpeaksi sekunnissa. Jos se olisi ollut mahdollista, hänen korvistaan olisi noussut höyryä.
”Alice älä…” Esme ei tiennyt miten päättää lauseensa.
”Älä… älä mitä, äiti?”
En ollut koskaan nähnyt Alicea näin vihaisena. Tai vihaisena sen kaikissa merkityksissä. Enkä tiennyt, kuinka saada hänet rauhoittumaan.
”Alice, vain älä. Tämä on hänen päätöksensä. Ainoastaan hänen. Kukaan tyttö ei ole vielä onnistunut tässä. Älä tee hänen oloaan huonoksi, vain koska me hän on samanlainen kuin me.”
En ollut koskaan ollut kiitollisempi Esmen äidinasemasta tässä perheessä kuin tällä hetkellä. Jos jollain olisi valta Alicen yli, niin se joku olisi Esme.
”Selvä sitten, minä vien hänet yläkertaan.”
Puhuessaan hän taittoi minut kippuraan ja kantoi minut yläkertaan. Hän ei näköjään välittänyt olla varovainen.
Hän pudotti minut huoneen sisäänkäynnillä. Onnekkaasti minä laskeuduin kuitenkin jaloilleni ja kompuroin vain ihan vähän.
”Istu”, Alice määräsi osoittaen sänkyään.
Olin liian peloissani kieltäytyäkseni. Kun istahdin, olin liian peloissani liikkuakseni.
Alice ei nähtävästi ollut. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hän käveli edes takaisin niin, että hän näytti vain pinkiltä, valkoiselta ja mustalta sumulta.
Sen jälkeen, kun hän oli kävellyt edes takaisin pari sataa kertaa, hän vain pysähtyi paikoilleen ja aloitti kiivaan raivonpuuskansa. Se oli juuri sellaista kuin olin aina kuvitellutkin Alicen raivonpuuskan olevan.
”Kuinka sinä saatoit! Kuinka sinä saatoit!
Kuinka sinä saatoit! Kuinka sinä saatoit! KUINKA SINÄ SAATOIT! KUINKA SINÄ SAATOIT!”
Hänen liikkeensä muistuttivat minua pingviinistä, joka yrittää lentää, mitä pingviinit eivät osaa. Sen jälkeen, kun olin hetken aikaa katsonut hänen pingviinimäistä kiivasta raivonpuuskaansa, hän lopetti äkillisesti. Ilman varoitusta, hän hyppäsi huoneen poikki ja laskeutui viereeni sängylle.
Täytyy sanoa, että se särki sydämeni, kun näin parhaan ystäväni noin järkyttyneenä. Ei ollut väliä mitä tein, satutin aina jotain, mitä rakastan.
”Alice, mitä sinä näit?” kuiskasin peloissani, että puhuminen saisi hänet vieläkin järkyttyneemmäksi.
”Minä näin, mitä sinä päätit.” Hän ei voinut katsoa minuun. Sen sijaan hän otti kädestäni kiinni ja veti minut makaamaan viereensä.
”Olen… pahoillani.”
Minä tuijotin kattoa niin kuin hänkin. Seuraavina muutamina minuutteina kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ainoa ääni huoneessa oli meidän hengityksemme ja minun sydämenlyöntini.
”Kuinka sinä saatoit tehdä näin minulle?” Alice valitti. Rankkasateen ääntä alkoi kuulua ikkunan ulkopuolelta.
”Tehdä tämän
sinulle?”
Alice kohotti kulmiaan. Nousin istuman nähdäkseni hänet paremmin.
”Alice, tällä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi!”
”Kylläpäs.”
”Eipäs.”
”Kylläpäs.”
”Eipäs Alice. Sinä et ole se, joka aikoo suudella Edwardia. Etkä sinä ole se, joka suutelee minua takaisin. Olen pahoillani, jos olet pettynyt, mutta minun täytyy tehdä niin kuin on parasta kaikille.”
Laitoin kädet lanteilleni ja tein parhaani, etten kaatunut, kun nousin sängyltä ja lähdin pois huoneesta. Tiesin, etten voisi katsoa taakseni, ellei olisi aivan pakko.
”Parasta kaikille…”
Nyt minun oli aivan pakko katsoa taakseni. Ei, koska hän sanoi jotain minulle, vaan hänen tapansa sanoa se. Hänen äänessään oli katkeruutta ja se oli suunnattu minua kohti.
”Ei Bella. Se ei ole parasta kaikille. Se on parasta Edwardille. Hän on ainoa, jolle se on parasta. Se ei ole parasta sinulle tai minulle tai Esmelle tai Carlislelle tai Lännen Ilkeälle Noidalle. Se on kaikki Edwardille. Aina, kun tulee jotain sellaista, että me voisimme tehdä jotain yhdessä niin sinä olet aina: ’Tiedätkö mitä, haista paska, Alice. Minä aion olla taas Edwardin puolella.’” Hän teki hyvää työtä imitoidessaan minun ääntäni.
”Sinä sanot minua parhaaksi ystäväksesi, mutta kuinka sinä voit olla minun paras ystäväni, jos sinä et edes välitä minusta. Sitä minä tarkoitan sillä, että tällä on tekemistä minun kanssani.”
Seisoin niin paikoillani kuin pystyin, yllättyneenä hänen epäluonteenomaisesta purkauksestaan. Sitten, se todella osui minuun. Hän ei ollut iloinen siitä, etten aikonut suudella Edwardia tänään. Hän oli iloinen siitä, että saattoi viettää aikaa kanssani. Alice tunsi jäävänsä ulkopuolelle.
Ei ollut mikään ihme, että hän oli niin surullinen. Me teemme vihdoinkin jotain ja minä pilaan meidän yhteisen aikamme. Minä olin varmaan sokea, kun en ollut nähnyt satuttavani häntä.
Mutta silti en voinut olla suutelematta Edwardia kaiken sen jälkeen, mitä olin tehnyt hänelle tänään.
Ensin kuitenkin tämä asia. Minun täytyy huolehtia parhaasta ystävästäni. Istuin sängylle hänen viereensä ja laitoin käteni hänen hartioilleen. Olin yllättynyt, ettei hän työntänyt sitä pois tai mitään.
Odotin, kunnes hän katsoi taas minua.
”Alice, en ollut koskaan tarkoittanut satuttaa sinua.”
”Olisit voinut huijata minua.” Hän oli vieläkin vihainen.
”Alice”, valitin. ”Ehkä… ehkä minun tärkeysjärjestyslistassani on jotain vikaa.”
Alice pyöräytti silmiään, mutta näin silti, että hän oli vieläkin loukkaantunut. ”Olenko minä edes sinun tärkeysjärjestyslistallasi? Olenko minä edes tarpeeksi tärkeä, ollakseni siinä? En usko. Voin arvata, miltä sinun listasi näyttää: Edward, Edward, Edward, Bella, Edward…”
”Ei”, sanoin, nyt minä olin loukkaantunut. ”Edward, Alice, loput Cullenit, Bella. Luulen, että minulla on ollut pakkomielteenä tehdä kaikista tärkeimpäni iloiseksi… Minä rakastan sinua Alice. Sinä olet minun… paras ystäväni ikinä. Luulen, etten ole itse käyttäytynyt niin.”
”Et, et ole.” Voisin sanoa, että hän oli jo lauhtunut.
Me pysyimme hetken hiljaa. Ehkä viisi, kymmenen minuuttia myöhemmin hän kietoi kätensä ympärilleni ja hautasi kasvonsa kaulaani.
”Minäkin rakastan sinua.”
Minä nauroin ja pidin häntä lähelläni. Hän nauroi kanssani ja me päästimme irti. Alice laittoi sormensa silmiensä alle kuin olisi pyyhkinyt kyyneleitään.
”Joten, aiotko sinä vielä suudella häntä?” Hän nauroi vieläkin, kuten minäkin.
”Joo.”
Hän lakkasi nauramasta. Se sai minut lopettamaan.
Hän katsoi minua ylirasittuneella ilmeellä. ”Voi älä viitsi, Bella. Kiltti älä tee sitä. Minun vuokseni? Numero kakkonen tärkeysjärjestys listallasi.”
Hänen ilmeensä tuli niin sydäntä särkeväksi, sietämättömän toiveikkaaksi, että toivoin todella, ettei minun pitäisi. Toivoin vain, että voisin selittää sen oikein.
”Alice… Tärkeysjärjestys listani numero ykkösen päivä on ollut surkea. Kaikki minun takiani. Ensin sain hänet myöhästymään. Sitten sain hänet jälki-istuntoon. Sen jälkeen hormonaalinen teinityttö porukka yrittivät päästä hänen housuihinsa. Nyt hänen autonsa on aivan palasina. Olen hänelle velkaa, Alice. Olen hänelle velkaa paljon… Eikä se myöskään auta, että hänen tyttöystävänsä ei suostu suutelemaan häntä koko päivänä. Etkö näe näkökulmaani?”
”En”, Alice sanoi jääräpäisesti ja laittoi kätensä puuskaan.
Minä huokaisin ja katsoin häntä kyllästyneesti. Ainakaan hän ei vihannut minua enää. Nousin ylös ja kumarruin painamaan suukon hänen otsalleen. Hän tuhahti, mutta huomasin hänen huuliensa nykivän.
”Rakastan sinua, Alice!” sanoin olkani yli poistuen huoneesta. Suljin oven perässäni.
Kävelin hidasta ihmisvauhtia alas ja näin Esmen piirtävän olohuoneessa. Hän makasi sohvalla jalat reunan yli. Minä hymyilin tervehdykseksi, kun menin keittiöön hakemaan hiukan välipalaa.
Annoin mieleni vaeltaa, kun matkustin Ritz Crackers pähkinävoin ja marmeladivoileipien luo. Ajattelin eniten, miten aikoisin suudella häntä. Pitäisikö minun ensin pyytää anteeksi tästä päivästä?
Sen jälkeen, kun kävin läpi muutamia erilaisia versioita ensi tapaamisestamme päätin, että ainoa tuskaton tapa antaa hänen tietää, että aioin taas suudella häntä taas, oli vain suudella häntä.
Pystyin näkemään sen mielessäni. Juoksisin hänen luokseen, kun hän tulisi ovesta sisään. Hän sanoisi jotain suloista. Minä kietoisin käteni hänen kaulaansa ja hitaasti, erittäin hitaasti, suutelisin häntä. Huulemme kohtaisivat ja…
”Hei.”
Näytti siltä, että Alice oli taas oma visertävä itsensä. Hän ei antanut minun sanoa ’hei’ takaisin. Sen sijaan hän otti toisen veitsen ja alkoi auttaa minua.
”Voisitko tehdä minulle palveluksen?”
”Tottakai”, sanoin. Minä tarvitsin häntä taas parhaana ystävänäni.
”Unohda, sanot kuitenkin ei.”
Hän näytti surulliselta läpsäyttäessään viimeiset voileivät yhteen. Voin arvata, mihin vastaisin ei.
”Sinähän sen tiedät”, nauroin.
Alice irvisti, mutta kysyi silti. ”Minun vuokseni? Voisitko olla suutelematta häntä tänään? Kiltti? Kiltti? Kiltti? Minä rakastan sinua, paras ystäväni! Kiltti?”
”Alice luovuta jo. Minä aion suudella häntä.”
Esme käveli huoneeseen, keskeyttäen pienen riitamme. Alice juoksi hänen luokseen ja halasi häntä keskeltä. Hitto.
”Äiti, Oletko sitä mieltä, että Bellan pitäisi suudella Edwardia, vai ei?”
Katsoin Esmeä odottavasti, innokkaana tietämään, kumman puolen hän ottaisi. Hänhän ei ollut onnistunut olla suutelematta Carlislea.
”Se on hänen päätöksensä.” Esme kohautti olkiaan ja pelasti itsensä Alicen käsivarsista. ”Mutta, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ei.”
”Miksi ei?” kysyin.
Esme nauroi murjottavalle ilmeelleni. ”Tässä talossa on jo liian paljon suutelemista. Ja olisi hyvä, jos edes yksi tämän talon naisista pystyy olemaan päivän suutelematta miehiämme.”
”Hän ei aio suudella häntä”, Alice sanoi hymyillen.
”Sinä et ole edes nähnyt näkyä kultaseni.” Esme kumartui ja painoi suukon Alicen otsalle.
Kuulin äänen, mikä sai sydämeni hypähtämään. Etuovi aukesi. Vilkaisemattakaan kahta muuta naista, pyrähdin olohuoneeseen. Siellä seisoi enkeli.
Hän hymyili lyhyesti ja otti minut syliinsä.
”Edward”, kuiskasin ja laitoin käteni hänen hiuksiinsa. Hän laittoi kätensä vyötärölleni.
Hitaasti, kuten olin suunnitellut. Nousin varpailleni ja nostin huuliani hänen omiaan kohti. Ei haitannut, vaikka siellä oli katsojia. Minua ei haitannut, vaikka tämä oli kaikkien tämän päivän suunnitelmien loppu. Ei haitannut, vaikka Alice tulisi taas surulliseksi. Kaikki, mikä merkitsi oli minä ja hän, hän ja minä.
Innokas odotus solmiutui vatsassani, kun olin sulkemassa viimeisen tuuman. Tunsin hänen kylmän hengityksensä pyörivän oman lämpimän hengitykseni ympärillä. Kaikki tässä universumissa kävi järkeen tällä hetkellä.
