Nimi: Askelen päässä
Kirjoittaja: appelsiinitikku
Summary: "Miksi Kalkaros katsoi Harryn silmiin?" on kysymys, jota me kaikki varmasti olemme ihmetelleet. Minua se ainakin on askarruttanut siinä määrin, että päätin kirjoittaa tämän lyhyen ficin siitä, miltä Kalkaroksesta mahtoi tuntua juuri ennen kuolemaansa. (Kirjoitin sen hyvin nopeasti, mutta musta vain tuntui, että se oli tehtävä.)
Ikäraja: S
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vain vähän täytän aukkokohtia tarinassa.
Varoitukset: Hahmon kuolema!
A/N: Kommentteja?
Askelen päässä
Koko elämä eletty hylkiönä. Vihattuna, syrjittynä, hyväksikäytettynä. Murto-osa siitä....rakastettuna. Onko se reilua? Ei. Elämä on epäoikeudenmukaista: tiedän sen nyt, kun olen tullut tieni päähän. Pisteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Umpikujaan... Tiesin, että kuolisin hetkenä minä hyvänsä. Kuihtuisin pois... Eikä tuolla ulkopuolella olisi ketään, joka surisi sitä...jäisi kaipaamaan.
Katsoin alas käsiini niin verisiin. Silmissäni oli alkanut jo sumeta. Se oli lopun alkua, tiesin sen hyvin. Kohotin kasvoni kohti kattoa ihmetellen. Jos tämä oli kuolema, jos tältä tuntui kuolla, se ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin kuvitellut. Oikeastaan se tuntui aika hyvältä... Olin nyt vain askelen, hetken päässä... Siitä mitä rakastin yli kaiken.
Silloin siirsin katseeni hahmoon, joka seisoi vieressäni. Hänen takanaan näin toisen hahmon, joka peloissaan, kauhuissaan tuijotti minua. Se on neiti Granger, ajattelin raskaasti hengittäen. Aivoni liittivät automaattisesti sen nimen niihin kasvoihin. Se tuuhea ruskea tukka, ne suuret ruskeat silmät... Siitä ei ollut epäilystäkään. Siinä seisoi Hermione Granger.
Keskityin kuitenkin hahmoon, joka seisoi aivan yläpuolellani. Potter. Yhdellä liikkeellä tartuin häntä kaavun etumuksesta ja vedin tämän lähemmäs itseäni. Minä tarvitsin sitä nyt.... Minun oli pakko nähdä ne, sillä niiden näkeminen sai minut aina sellaisen tunnemyrskyn valtaan... Hämmennys, pelko, viha, rakkaus, epävarmuus. Ja niin minä katsoin hänen silmiinsä.
Ne olivat niin kauniit, että minun oli pakko henkäistä. Siitä oli niin kauan, kun olin viimeksi nähnyt hänen silmänsä. Hänen silmänsä. Niin lempeät, lämpimät, hyväksyvät.... Niin vihreät, ettei edes vastapuhjenneiden lehtisilmujen sävy vetänyt niiden syvyydelle vertoja. Ne olivat kuin pienet mantelinmuotoiset smaragdit, jotka loistivat niin kirkkaasti pimeässä.
Huuleni muodostivat sanoja, joita en kuullut itse, kun pusersin mielestäni ulos elämäni onnellisimmat, nöyryyttävimmät, kauheimmat, yksinäisimmät hetket ja luovutin ne pojan haltuun, jota olin aina inhonnut - ja tulisin aina inhoamaan. Silti aina kun katsoin häntä, minä näin Hänet, enkä voinut ainoastaan vihata. Minun oli pakko myös rakastaa.
Vähitellen tunsin kaiken tunnon katoavan ruumiistani, kaiken kivun jättävän minut. Silloin myös silmissäni alkoi pimetä. Pidin yhä kovemmin kiinni Harryn kaavusta, sillä en tahtonut päästää irti... Olisin tahtonut vain ikuisesti jäädä siihen tuijottamaan niitä silmiä. Viimeinen asia, jonka näin olivat vihreimmät silmät, jotka olin ikinä nähnyt.
Lilyn silmät.
~~~~The End~~~~
Rest In Peace:
~~Severus Kalkaros~~
(9. tammikuuta 1960 - 2. toukokuuta 1998)
A/N: Tämä ficci on Kalkaroksen muistolle!