Alaotsikko: Osallistuu Kolme ikärajaa - haasteeseen. ( Luna/Dean, S, angst, romance )
Title: Sodan repimät
Author: Mortti
Rating: S
Paring: Luna/Dean
Genre: one-shot, ficlet, angst, romance.
Summary: He eivät tienneet miksi he suutelivat, mutta kumpikaan ei halunnut lopettaa. Niin monta kuukautta he olivat eläneet ilman toisen ihmisen ruumiin lämpöä ja läheisyyttä.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat
A/N: En ole tähän yhtä tyytyväinen kuin ensimmäiseen Luna-ficciini. Tämän kanssa oli muutenkin vaikeuksia ja en pitänyt lopetuksesta kauheasti. Kuitenkin, idea tähän lähti siitä, että lukiessani DH:ta ensimmäisen kerran olin varma, että Lunasta ja Deanista tulee pari, olin sitten pettynyt kun niin ei käynytkään. Kuitenkin tätä tekiessäni kuvittelin, että Lunalla ja Deanillä on ollut pieni juttu ennen kuin Luna siepattiin ja se kannattaa ottaa huomioon. Kommentteja otan oikein mielelläni vastaan.
Sodan repimät
Kauniin simpukkamökin ikkunoihin heijastui valoa. Sisältä kuului ihmisten naurua ja astioiden kilinää.
Meri paiskoi aaltojaan rannalle jossa tummahiuksinen poika käveli yksin. Taivas oli sininen, vain muutama hassu pilvenhattara peitti sitä.
Suuren puutarhan perällä, pensasaitojen luona seisoi yksinäinen tyttö jonka vaaleilla hiuksilla tuuli leikki. Tyttö oli ristinyt kätensä ja hänen päänsä oli painunut. Tyttö seisoi haudan edessä.
Hän hyräili kaunis sävelmäistä laulua ja laski kädessään olevan kauniin kukkakimpun haudan juurelle.
Hän ei kuullut takanaan lähestyviä askelia. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hiljainen hyräili peittyi aaltojen ääniin.
“ Luna? “, kysyi varovainen ääni tytön takaa. Luna käännähti hitaasti ympäri ja hymyili surullisesti hänen edessään seisovalle tummalle pojalle, jonka lyhyet mustat hiukset olivat edelleen pesun jäljiltä märät.
“ Huomenta, Dean “, Luna sanoi hiljaa ja tarttui pojan lämpimään käteen. Yhdessä he seisoivat kauniin haudan edessä hiljaisina. He eivät tarvinneet sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Hautakivi oli hyvin kaunis ja joku oli kaivertanut siihen sanat: Tässä lepää Dobby, vapaa kotitonttu. “ Ilman häntä me emme olisi täällä “, Luna kuiskasi hellästi ja silitti vapaalla kädellään vaaleankiven sileää pintaa.
“ Me emme olisi pärjänneet ilman häntä “
Dean puristi lujemmin Lunan kättä ja katsoi suoraan tytön kiehtovan sinisiin silmiin. Tytön silmät kimmelsivät samasta elämän ilosta kuin aina ennenkin. Sitä ei ollut sammuttanut viikkoja kestänyt kidutus Malfoyn kartanon kellarissa. Luna jaksoi edelleen mennä eteenpäin vaikka Dean huomasikin kuinka se sattui.
“ Minulla oli ikävä sinua “, Dean sanoi hiljaa. “ Pelkäsin, että olet… olet - “
Luna painoi sormensa hiljaa Deanin suun eteen ja hymyili kirkkaasti. Vaikka Dean oli tuntenut Luna Lovekivan jo monia vuosia, jaksoi hän edelleen ihmetellä tuon säteilevän hymyn voimakkuutta. Luna kietoi kätensä pojan turvallisen vartalon ympärille ja painoi päänsä tämän rintakehälle. Dean painoi leukansa hellästi tytön päänpäälle. Hän pystyi jälleen haistamaan Lunan hiusten ruusuisen tuoksun ja hymyili. Kaikki oli taas hyvin.
Dean rutisti tyttöä lujemmin ja huokaisi. Luna kohotti hymyillen päätään. Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat ennen kuin Luna painoi huulensa Deanin huulille. Dean vastasi suudelmaan varoen. Tuntui kuin hän olisi pelännyt rikkovansa tytön. He eivät tienneet miksi he suutelivat, mutta kumpikaan ei halunnut lopettaa. Niin monta kuukautta he olivat eläneet ilman toisen ihmisen ruumiin lämpöä ja läheisyyttä. He kumpikin elivät pelossa, mutta he pystyivät lohduttamaan toinen toistaan. Dean painautui lähemmäs Lunaa ja turrutti pelkonsa suudelmaan. Hetken he pystyivät huijaamaan itseään. Dean laski vielä hetkeksi huulensa Lunan huulille ja kuiskasi:
“ Kiitos “
Luna hymyili hellästi Deanille ja antoi suukon pojan nenänpäähän. He seisoivat siinä hiljaisina, kädet edelleen toistensa ympärille kietoutuneina.
“ Olet hyvä ystävä, Dean “, Luna sanoi ääni hieman täristen. “ Olen onnellinen, että minä olen saanut tuntea sinut “
Dean puristi hellästi Lunan kättä ja antoi vielä yhden suudelman tytön odottaville huulille.
“ Niin minäkin “
Ja siinä he kumpikin seisoivat. Kumpikin heistä oli sodan myötä menettänyt osia elämästään. Kumpikaan heistä ei ollut enää toivottu henkilö kenenkään kotiin. Toinen oli ihmisten silmissä kuraverinen hylkiö ja toinen taas suorapuheisen Ksenofilius Lovekivan siepattu tytär. He eivät tienneet oliko heillä enää sitä vanhaa elämää joka heillä joskus oli ollut. Kumpikaan ei tiennyt ketkä heidän perheestään ja ystävistään olivat enää elossa. Ainoastaan he tiesivät, että heillä oli vielä toisensa.
Dean puristi hieman lujemmin Lunaa ja tunsi kuinka tämä oli pelkkää luuta ja nahkaa. Hän oli aivan liian laiha. Sade alkoi tipahdella toisiinsa kietoutuneen kaksikon päälle. Kumpikaan heistä ei välittänyt.
Luna ei muistanut milloin hän oli alkanut itkeä. Äkkiä hän vain tiedosti nyyhkyttävänsä vasten Deanin paitaa ja tärisevänsä kuin haavan lehti. Dean silitteli lohduttavasti Lunan hiuksia ja yritti pitää itsensä vahvana.
Sota oli repinyt heidän elämäänsä jo liian kauan. Kummallakaan heistä ei ollut paikkaa minne mennä. He eivät tienneet oliko heillä enää paikkaa jota kutsua kodiksi.
Kaikki mitä he tiesivät oli se, että heillä oli toisensa. Eikä se riittänyt vaikka he niin halusivatkin uskoa. Se ei koskaan olisi tarpeeksi.
