// Olihan tänne näköjään joku eksynyt kommentoimaan. Kiitokset sinulle
// Tässä se jälkimmäinen puolikas.
2. Osa
Juhlista lähdön ja Alicen julman kiduttamisen jälkeen olin noussut kiltisti auton kyytiin ja sitonut siteen jälleen silmilleni. Alice oli käynyt hyvästelemässä kyläläiset ja hakenut matkatavaramme talosta. Pian olimme olleet liikkeellä.
Alice oli ajanut verkkaisesti. Hänellä ei ollut kiire mihinkään. Koko matkan ajan hän vain myhäili omahyväisesti. Muutaman tunnin ajamisen jälkeen olimme kääntyneet jollekin kuoppaiselle pikkutielle. Tai en ollut edes varma, oliko se tie. Ainakin ymmärsin, miksi Alice oli vuokrannut meille maastoauton eikä jotain urheilullisempaa.
Jonkin ajan kuluttua olimme pysähtyneet, ja minut oli käsketty ulos autosta. Olin myös saanut luvan ottaa siteen silmiltäni. Alice oli napannut ison retkeilyrinkan auton perästä. Se oli päästänyt hieman yllättävää ääntä. Metallista kilinää, jota jokin sisällä oleva kangas oli vaimentanut. En ollut vaivautunut edes tarjoutumaan, että kantaisin sen. Tiesin, että minulla ei ollut mitään asiaa koskea siihen, eikä Alice huomaisi sen painoa kuitenkaan.
Olimme jatkaneet matkaamme kävelemällä. Alice oli ohjannut meitä määrätietoisesti metsän keskellä. Jostain syystä hän oli halunnut, että kuljemme ihmisten vauhtia. Jo muutama päivä aikaisemmin alkanut sään muuttuminen oli jatkunut. Aurinko pilkahteli vain harvoin pilvien alta ja tuulenpuuskat voimistuivat.
Alice oli selvästi johdattanut meitä edes takaisin. Hän oli vaikuttanut kuluttavan aikaa. Olimme saapuneet määränpäähämme vasta yli päivän kävelemisen jälkeen. Se oli isohko avoimeksi hakattu aukio. Olin odottanut jotain metsän keskellä olevaa piilopirttiä. Mutta ei. Aukio oli täysin tyhjä suurta lohkaretta lukuun ottamatta. Sen lähelle käveltyämme Alice oli vain laskenut rinkkansa maahan ja ilmoittanut suurieleisesti, että olimme perillä.
Nyt istuin maassa nojaten aukiolla olevaa kiveä vasten. Samassa kohdassa, jossa olin istunut jo tunteja. Oli jo hääpäivämme, eikä tarkkaan hetkeenkään ollut enää kovin kauaa. Alice istui jalkojeni välissä, ja hänen päänsä lepäsi rinnallani. Paitani hihat oli käärittynä ylös, ja Alice hiveli oikeaa käsivarttani. Hänen hennot sormensa liikkuivat kevyesti puolikuun muotoisten arpieni yli.
Muistin elävästi joka ikisen niistä. Kuinka olin ne saanut, ja miten niiden aiheuttajille oli käynyt. Olin ollut silloin eri ihminen – tai eihän ihminen nykyäänkään ollut kovin hyvä sana kuvaamaan minua, mutta ennen Alicen tapaamista olin ollut hirviö. Kylmäverinen sotilas, jonka ainoa tehtävä oli ollut tuhota kaltaisiani, ja jolle ihmiset eivät olleet muuta kuin ravintoa. Vaikka olin yrittänyt jättää sitä elämää taakseni jo aikaisemmin, Alice oli se, joka minut oli muuttanut. Hän oli saanut minut näkemään toivoa ja mahdollisuuksia.
Alice liikutti kynttään yhden arven ääriviivaa pitkin. Yritin vetää kättäni pois. Olin onnellinen, ettei Alice kavahtanut arpiani, mutta tiesin, että ne tekivät hänet aina hiukan surulliseksi. Hän tarttui käsivarrestani kahdella kädellä ja nosti sen kasvojensa korkeudelle. Hän painoi huulensa tarkasti yhden arven päälle. Hän nosti kasvojaan hiukan ja siirtyi seuraavan puolenkuun kohdalle.
”Toinen pipi parannettu”, hän sanoi veikeästi, kun hän irrotti huulensa ja painoi ne jälleen uuden päälle.
”Kolmas pipi parannettu.” Tunsin ihoani vasten, kuinka Alicen huulet nousivat virneeseen.
”Neljäs pipi paran---”
Nykäisin käsivarteni irti, siirsin Alicen kädet hänen sivuilleen ja lukitsin jalkani hänen ympärilleen. Alice nauroi ja yritti rimpuilla itseään irti.
”Nyt olet loukussa”, murahdin niin uhkaavasti, kuin tässä tilanteessa pystyin.
Alice ei enää vääntelehtinyt, mutta hihitti edelleen iloisesti. Ujutin käteni hänen lyhyiden ja mustien hiustensa lomaan. Taivutin Alicen päätä eteenpäin niin, että hänen paljas siro niskansa tuli näkyviin.
”Apua”, hän tirskahti.
Kallistin päätäni hiukan ja laskin hampaani Alicen niskalle. Siirsin toisen käteni hänen kaulalleen. Alice päästi tukahdutetun huokauksen. Nostin hampaani hänen niskaltaan ja taivutin hänen päätään takaviistoon. Painoin suudelman Alicen otsalle ja aloin liikuttaa hänen kaulallaan ollutta kättäni hellästi alaspäin. Alicen huulet värähtelivät, ja hän sulki silmänsä.
Laskeuduin hitaasti suudellen alas hänen silkkisen pehmeitä kasvojaan. Pysähdyin, kun olin hänen huuliensa kohdalla, ja käteni oli hänen vatsallaan. Alice uikahti hennosti ja yritti nostaa itseään ylemmäs. Painoin levitetyt sormeni hänen alavatsaansa vasten. Samalla Alice kiskaisi toisen kätensä vapaaksi ja tarttui niskastani. Raivokkaasti hän repäisi huulemme yhteen.
Päästin Alicen irti. Hän pyörähti ympäri kuin kissa ja oli hetkessä polvillaan. Hänen kätensä tarttuivat kasvoistani, ja välähdyksessä hän syöksyi kimppuuni. Pieni pala lohkesi selkäni takana olevasta kivestä, kun hän rysähti minua vasten. Juuri, kun hän oli liittämässä huulemme, taivas repesi.
”Ei!” Alice ulvoi kuin susi ja käänsi katseensa ylöspäin. Suuret pisarat iskeytyivät hänen kasvoilleen. Hän painoi otsansa olkapäätäni vasten alistuneena ja huokaisi.
”Mitä nyt?” kysyin hämmentyneenä. Ei vesisade ollut ennenkään meitä haitannut.
Alice hieroi poskiamme yhteen hellästi. ”Saanko hetken?”
”Tietenkin.”
Tiesin mitä Alice halusi. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja rutistin meidät yhteen.
Alicen vartalo jäykistyi. Hän piti siitä, että hän sai olla lähelläni keskittyessään tulevaisuuteen. Varsinkin, jos hänen tarvitsi nähdä jotain todella tarkasti. Silloin hän joutui keskittymään kykyynsä niin paljon, että hänen mielensä periaatteessa katosi nykyhetkestä. Kukaan muu perheestämme ei tiennyt sitä. Alice ei halunnut muiden tietävän olevansa niin haavoittuvainen. Olin huomannut sen jo kauan aikaa sitten, vaikka aluksi hän ei halunnut myöntää sitä. Ehkä hän ei aina ollut ymmärtänyt, kuinka tärkeä hän oli minulle. Miten minä tuhoutuisin, jos hänelle sattuisi jotain.
Vesi oli jo kastellut meidät kokonaan. Alice hengitti raskaasti, kun silittelin hänen selkäänsä. Mikä nyt saattoi olla niin tärkeää? Olimme keskellä ei mitään. Tuskin hän olisi meidät Kuubaan tuonut, jos vallankumous olisi juuri alkamassa.
Alice liikahti hiukan.
”Tervetuloa takaisin”, hymähdin. ”Näkyikö mitään mielenkiintoista?”
Alice nosti päänsä olkapäältäni. Valloittava virnistys oli noussut hänen huulilleen. ”Häälahjan aika.” Hän suuteli minua nopeasti ja nousi ylös.
Hän käveli rinkkansa luo ja aukaisi sen. Istuin paikallani katsoen hölmistyneenä hänen toimiaan. Yhtäkkiä Alice nosti paitansa päänsä yli ja riisui sen kokonaan. Hän laski sen maahan ja kävi housujensa kimppuun. Nekin lähtivät nopeasti. Alice seisoi edessäni pelkissä tummansinisissä pitsisissä rintaliiveissä ja alushousuissa. Olin kymmenien vuosien aikana nähnyt hänet vähissä vaatteissa lukemattomia kertoja, mutta silti hän oli aina yhtä lumoavan näköinen.
Vino hymy nousi huulilleni. Vielä kaksi vaatekappaletta. Eihän tämä ehkä sellainen yllätys ollut, mitä olin odottanut, mutta kyllä se minulle kelpasi. Alice huomasi ilmeeni ja näytti kieltään. Sitten hän työnsi kätensä rinkan sisään ja vetäisi sieltä ulos jotain. Hän alkoi pukea ylleen mustia nahkahousuja. Tosin hän ei vain pukenut niitä. Se oli ennemminkin striptease taaksepäin kelattuna. Hidas ja viettelevä. Seuraavaksi vuorossa oli rinkasta löytynyt musta tiukka nahkatakki. Hän puki sen ylleen vähintäänkin yhtä miellyttävästi.
Vaikka olin pitänyt Alicen tavasta pukeutua, yritin näyttää pettymystäni hänen asuvalintaansa. Tai lähinnä siihen, että hän oli päättänyt pukea mitään ylleen. Alice kääntyi minua kohti ja osoitti minua uhkaavasti sormellaan.
”Ylös!” hän komensi ja tottelin kiltisti. ”Vaatteet pois!” Tämä komento tuli vielä tiukemmin kuin edellinen.
Tein kuten käskettiin. Alicen silmät seurasivat minua tarkasti, kun kuoriuduin märistä vaatteistani. Kun olin valmis, hän kiskaisi toisen mustan nipun rinkastaan ja käveli minua kohti. Hänen askeleensa olivat korostetun hitaita, ja hänen lantionsa keinui sulavasti.
Alicen silmät liikkuivat rauhallisesti tutkien minua päästä varpaisiin. Perille päästyään hän kietoi vapaan kätensä ympärilleni ja painoi kyntensä paljasta selkääni vasten. Hän nousi varpailleen niin, että huulemme olivat vain millien päässä toisistaan.
”Voisitko pukea nämä päällesi rakas”, hän kuiskasi, antoi minulle pikaisen suukon ja työnsi vaatteet käteeni.
Ainakin minuutin ajan seisoin vain typertyneenä paikallani kaatosateessa pelkät bokserit päälläni ja tuijotin kädessäni olevaa nahkakasaa. Alice pyrähteli ympäriinsä mittaillen aukeaa, jolla olimme. Vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, joten puin vaatteet päälleni. Ne sopivat tietenkin, kuin ne olisi luotu minua varten. Alice ei antaisi minun olla huonosti pukeutuneena hääpäivänämme. Mutta täysin musta nahkapuku?
”Mmmh.” Alice oli pysähtynyt vähän matkan päähän. ”Loistavaa”, hän sanoi ja katsoi minua hyväksyvästi.
”Löytyykö tuolta sinun taikarepustasi vielä moottoripyörät?” Se tuntui olevan ainoa järkevä selitys näille vaatteille.
Alice liikutti sormiaan suunsa edessä, aivan kuin sulkeakseen vetoketjun huuliensa yli.
”Onneksi ensi vuonna on minun vuoroni. Taidamme pysyä Forksissa”, totesin.
Alice mutristi huuliaan ja risti kätensä rinnalleen.
”Voisin kysyä neuvoa Bellalta. Hän keksii varmasti jotain todella jännittävää.”
”Pystyisitkö tekemään niin minulle?” Alice tuijotti minua murhaavasti. Katse olisi saanut suurimman osan vampyyreistäkin perääntymään.
”Mukava koti-ilta.” Kävelin häntä kohti. ”Ensin kävisimme vähän metsästämässä.” Pysähdyin aivan Alicen eteen. ”Sitten ehkä lautapelejä Emmettin ja Rosen kanssa.”
Hänen kätensä värisivät.
”Ja yö menisikin mukavasti, kun suojelisimme Bellaa vampyyreilta ja ihmissusilta ja ties miltä.”
Vihainen ärinä nousi Alicen kurkusta.
Nostin sormeni ja painoin hänen nenäänsä. ”Piip.”
Teräksinen nyrkki iskeytyi kylkeeni.
”Idiootti”, Alice sanoi happamasti.
”Olet vaan niin suloinen kun suutut.”
”En minä oikeasti suuttunut.”
Nostin toisen kulmakarvani ja hymyilin.
”Sinä huijaat”, Alice tuhahti.
Tuuli alkoi yltyä entisestään. Alice vilkaisi taivaalle.
”No niin, töihin”, hän sanoi reippaasti.
Tuijotin häntä ihmeissäni. Hän siirtyi kauemmas minusta ja katseli aukiota.
”Siirrä tuota kiveä vähän tännepäin.”
Käänsin katseeni lohkaretta kohti, mutta en liikkunut heti.
”Vauhtia nyt.”
Kävelin kiven luo ja aloin työntää sitä hitaasti. Maa tärisi hiukan, kun lohkare alkoi pyöriä.
”Hyvä. Pysäytä siihen”, Alice käski, kun kivi oli siirtynyt noin metrin.
Oksia ja muuta roskaa lensi jo tuulen mukana, eikä vaikuttanut siltä, että sää olisi ollut ainakaan parantumassa. Vesisade oli hiukan laantunut, mutta se tuntui tuleva melkein vaakasuunnassa.
Alice meni rinkalle ja tonki sitä hetken. Pian hän nosti sieltä metallisen esineen. Hän näytti sitä minulle hymyillen ja käveli kiveä kohti. Esine oli kuin talon seinään kiinnitettävä taulukoukku mutta paljon isompi.
Alice pysähtyi kiven viereen ja mittaili sitä hetken. Yhtäkkiä hänen kätensä välähti kuin ruoska ja iski valtavan rysähdyksen säestämänä koukun kiinni kiveen. Hän hymyili ylpeänä ja hypähteli takaisin rinkalle. Metallisen kilinän säestämänä hän nosti sieltä ehkä kolme metriä melko paksua kettinkiä. Hän kietoi siitä suurimman osan kätensä ympärille ja pyöritti loppua vierellään kuin pikkulapsi hyppynaruaan. Kettinki ujelsi uhkaavasti ilmassa ja paukahti välillä voimakkaasti rikkoessaan äänivallin.
Alice käänsi silmänsä minuun. Hänen katseensa sai minut katumaan, että olin juuri kiusannut häntä. Hän alkoi lähestyä hitaasti. Silti. Alice tiukassa nahkapuvussa ja kettinki kädessään. Se oli melko kiehtova näky. Kun hän oli ehkä metrin päässä minusta, hän heilautti kettinkiä ja se kiertyi ympärilleni. Alice nykäisi terävästi ja lennähdin kiinni häneen.
”Hei”, hän sanoi ja jotain naksahti.
Katsoin alas ja huomasin, että kettinki oli kiinnitetty ympärilleni lukolla. Sulavasti Alice ujutti ketjun kivessä olevan koukun läpi ja pyöräytti sen ympärilleen. Hän kaivoi taskustaan toisen lukon ja napsautti sen kettinkiin.
Samassa kuulin, kuinka kevyt jyrinä alkoi lähestyä. Alicen katse kääntyi sitä kohti ja hän hymyili leveästi.
”Katujyrä?” utelin. ”Meidän ylitsemme rakennetaan moottoritie ja olemme suojelemassa luontoa?”
Alice ei vastannut. Hän piti katseensa lukittuna äänen suuntaan. Jyrinä läheni yllättävän nopeasti. Tunsin, kuinka maa alkoi täristä hiljalleen, ja yhtäkkiä huomasin jotain puiden yläpuolella.
”Et voi olla tosissasi.”
Kartiomainen ilmamassa läheni meitä.
”Alice?”
Hän vastasi minulle pienellä hymyllä.
Tuuli oli voimistunut entisestään. Tornado repäisi pienen puun juuristaan. Se oli juuri aukion reunalla ja läheni meitä määrätietoisesti. Alice tuli viereeni ja tarttui kädestäni. Pyörre tarttui hänen rinkkaansa ja lennätti sen ilmaan. Jyrinä tärisytti maata jo aivan selvästi ja pian olimme ilmassa. Välissämme oleva kettinki rasahti koukkua vasten, kun se piti meitä paikallaan. Harmaa ilmamassa peitti meidät. Pieniä puun, kiven ja metallin palasia lenteli ympäriinsä. Ymmärsin nyt Alicen asuvalinnan. Muunlaiset vaatteet olisivat revenneet riekaleiksi tuulen käsittelyssä. Hiuksemme hulmusivat ympäriinsä ja yhtäkkiä paksu oksa iskeytyi päähäni. Alice nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen nauruaan. Mulkoilin häntä, ja hän vastasi siihen viattomasti hymyillen.
Samassa laskeuduimme, ja kaikki muuttui. Olimme myrskyn silmässä. Tuntui, kuin kaikki olisi liikkunut hidastettuna. Raivoava ilmamassa pyöri ympärillämme, mutta me olimme täydellisessä tyyneydessä.
Alice loisti. Hänen enkelin kasvonsa kimalsivat. Nostin katseeni ylös. Pyörremyrsky oli repinyt aukon pilviin, ja aurinko paistoi juuri ympärillämme olevan kartion keskeltä. Paljaat kasvomme nostivat valopatsaat suoraan ylöspäin. Olimme täysin eristyksissä muusta maailmasta. En tiennyt, oliko kukaan koskaan nähnyt vastaavaa. Tällä hetkellä ei ollut olemassa muita kuin me. Tämä oli täydellinen hetki.
Alice katsoi minua ujosti. Silitin hänen auringon valossa kimaltelevaa poskeaan, ja hän nojasi sitä kämmentäni vasten.
”Alice.” Ääneni oli käheä.
’Rakastan sinua’ oli lausahdus, jonka olin sanomassa. Minua melkein nauratti, kuinka säälittävät nuo sanat olivat. Ne olivat vain kaksi sanaa, joita oli käytetty uudelleen ja uudelleen. Niitä ei oltu tarkoitettu kuvaamaan tunteita, joita minulla oli Alicea kohtaan. Toisin sanoen olin sanaton.
Olin ollut olemassa jo yli puolitoista vuosisataa. Olin kokenut luultavasti melkein kaiken, mitä oli mahdollista. Minut oli muutettu vampyyriksi, joten tiesin millaista oli kipu, joka saa toivomaan kuolemaa. Olin harrastanut seksiä Alicen kanssa, joten tiesin, mitä tajunnan räjäyttävä nautinto oli. Kun kuulin, että Alice lähti Bellan kanssa Volterraan, minusta tuntui, että olin menettämässä elämäni tarkoituksen. Kun hän tuli takaisin, ymmärsin entistä paremmin, kuinka paljon häntä rakastin.
Silti. Juuri nyt. Olin sanaton.
Alice astui askeleen eteenpäin, otti kasvoni kämmeniensä väliin ja veti minua hiukan alaspäin.
”Tiedän”, hän kuiskasi.
Höyhenen kevyesti Alice yhdisti huulemme. Hänestä huokuva tunne peitti kaikki ajatukseni. Se oli voimakkaampi kuin mikään muu. Se oli tunne, jota ilman en pystyisi elämään. Rakkaus.
Puristin Alicen tiukemmin itseäni vasten, ja suudelmamme syventyi. Samassa tuuli tarttui meihin uudelleen. Huulemme pysyivät yhdessä, kun leijuimme ilmassa. Emme välittäneet mistään muusta kuin meistä.
En ollut edes huomannut, että tornado oli jo väistynyt, kun irrottauduimme. Henkäisimme molemmat syvään.
”Ei hullumpi lahja, vai mitä?” Alice kujersi.
Silitin hänen hiuksiaan. ”Voi sinua. Miten olet voinut luulla, että kyllästyisin sinun ideoihisi?”
Alice kohautti hartioitaan.
”Varsinkin”, jatkoin. ”Kun olet miettinyt asusikin näin hyvin”, sanoin ja aukaisin hänen takkinsa vetoketjun.
Kohotin takin Alicen olkapäiden yli, ja hän antoi sen pudota maahan. Hänen katseensa pysyi naulittuna minussa, kun aukaisin hänen rintaliiviensä hakasen. Siirsin toisen käteni hänen rinnalleen. Alice värähti hennosti, kun laskin hänen liivinsä alas. Hänen katseensa pysyi silti rauhallisena.
”Muistatko autolla toissailtana?” kysyin huolettoman oloisesti.
Tartuin Alicen käsistä. Hän ei vastustellut, kun siirsin ne hänen selkänsä taakse. Pyöritin osan kettingistä, joka oli Alicen puolella koukkua, hänen ranteidensa ympärille. Nykäisin kettinkiä minun puoleltani, ja se veti hänet kiveä vasten. Kiersin ylimääräisen kettingin käteni ympärille, jotta se pysyi kireällä.
”Taisit tehdä jotain tällaista”, sanoin ja pudotin käteni Alicen paljaalle vatsalle.
Pyyhkäisin sormiani muutaman kerran edestakaisin hänen ihollaan, ja hänen tunteensa alkoivat harhailla. Hän yritti selvästi keskittyä johonkin muuhun. Kevyesti painaen aloin nostaa kättäni. Hidastin vauhtiani, kun olin Alicen rinnalla ja puristin sitä kevyesti. Pidin kosketukseni niin hentona, että ihminen ei luultavasti olisi pystynyt edes tuntemaan sitä. Pujotin lopuksi sormeni Alicen hiuksiin ja otin niistä kiinni hellästi mutta tiukasti. Hänen huulensa aukesivat hiukan, ja hän sulki silmänsä.
Painoin huuleni hänen kaulalleen. Näykin hellästi Alicen pehmeää ihoa ja etenin hänen solisluulleen. Hänestä virtaava tunne alkoi selventyä. Se ympäröi minut ja yritti tunkeutua mieleeni. Minun täytyi keskittyä kaikilla voimillani, jotta en menettänyt hallintaani. En ollut vielä valmis.
Aloin liu’uttaa kieleni kärkeä ylöspäin Alicen solisluulta. Kettinki rasahti hiukan, kun hän yritti painautua minua vasten, mutta pidin otteeni tiukkana. Hänen ihonsa maku sai syvän murinan huokumaan rinnastani. Sain silti pidettyä liikkeeni rauhallisina. Onneksi olin oppinut hallitsemaan verenhimoni lisäksi myös muita halujani.
Pysäytin huuleni Alicen korvan juureen. Hän hengitti raskaasti, ja kuulin, kuinka hänen kyntensä raapivat hänen takanaan olevaa kiveä.
”Sehän ei ollut kovin reilua, eihän”, kuiskasin ja nostin kasvoni.
Alicen silmät olivat avoinna. Ne olivat muuttuneet mustaksi kiveksi ja tuijottivat minua herkeämättä.
Irrotin otteeni Alicen hiuksista, ja välittömästi hänen raollaan olevat huulensa yrittivät syöksyä päälleni. Kivessä oleva koukku narahti, ja niiden matka pysähtyi sentin päähän kasvoistani.
”Jasper.” Hänen äänensä oli matala ja karhea.
Liikutin etusormeni kynttä hänen paljaalla kyljellään. ”Niin?”
Alice yritti kurottaa kaulaansa eteenpäin epätoivoisesti. Hänen hengityksensä kihelmöi huulillani, ja jokainen solu kehossani rukoili minua nojaamaan edes hiukan eteenpäin.
Pakotin itseni vetäytymään. Katsoin Alicen paljasta ylävartaloa ja annoin sen herättämät himon tunteet virrata kättäni pitkin hänen kylkeensä. Hänen silmiensä musta kivi alkoi murtua kuin tulivuoren seinämä, ja liekehtivää kullanruskeaa laavaa alkoi virrata sen raoista. Matala murina värisytti hänen koko vartaloaan.
”Hyvä on!”
Kuului äänekäs räsähdys, ja pieniä metallisia sirpaleita lensi ympäriinsä. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja yritin estää virnistystä nousemasta kasvoilleni. Alice kyyristyi ja levitti kätensä. Hänen sormensa kaartuivat kynsiksi.
”Itse kerjäsit tätä.”
Alice syöksyi kimppuuni kuin puuma. Hetkessä kierimme maassa raivokkaaseen suudelmaan kietoutuneena. Kuin itsekseen vaatteemme katosivat päältämme, ja kätemme liikkuivat toistemme vartaloilla. Pysähdyimme aukean laidalle, Alice kampesi itsensä päälleni ja ohjasi minut sisäänsä. Tukahdutettu huokaus purkautui meidän molempien huulilta. Alice alkoi liikkua kiduttavan hitaasti. Hänen kyntensä painautuivat rintaani, ja voihkinnan säestämä murina täytti ympäristön. Jos joku olisi kävellyt lähellä, hän olisi luultavasti äänen perusteella luullut, että kaksi villieläintä taisteli verisesti.
Tätä todellakin kerjäsin.