Nimi: Itkemätön kyynel
Kirjoittaja: tinna
Ikäraja: S
Genre: angst
Paritus: George/Angelina
Summary: George ei osaa käsitellä veljensä kuolemaa.
A/N: Vastaus FiFi:n
viikottaiseen tarinahaasteeseen aiheella
Loska. Lyriikat:
Ele - Täs mä oon. Ei suinkaan koko kappale, vaan valikoin pätkiä sieltä täältä, mielestäni tarinaan sopivat kohdat.
---
Itkemätön kyynelTäs mä oon,
Enkä pääse enää pois,
Mä oon juuttunu paikoilleen
Haluaisin,
Et mun elämäs jotain ois,
Joka sais mut elää jälleenVesi kiehui hellalla. George nousi hajamielisenä keittiön tuolilta muistamatta, mitä tarkoitusta varten oli alunperin pannut vesikattilan liedelle. Kuin unissakävelijä hän kulki poikki rähjäisen keittiön ja tarttui kiinni kattilasta. Terävä sihahdus. Kämmeneen jäi punoittava palovamma. George oli vain juuri ja juuri tuntenut polttavan kuumuuden ihollaan. Hän nosti kattilan liedeltä ja laski sen tiskipöydälle. Silmät hakeutuivat palaneeseen kohtaan kämmentä. Hän ei tuntenut kipua. Hän oli ajanut itsensä turtaan tilaan. Tilaan, jossa ei tarvitsisi ajatella kipeitä muistoja. Ei kuolleita läheisiä. Veljeä.
Yhtä nopeasti kuin ajatus oli tullutkin, George sysäsi sen pois mielestään. Juuri tällaisilla toimenpiteillä hän pystyi edesauttamaan tunnevapaan olotilansa. Likaisesta ikkunasta pääsi läpi kapea valonsäde, joka sai miehen kasvot heijastumaan pöydälle lasketun kattilan kyljestä. Irti manatun korvan paikalle oli Pyhässä Mungossa saatu istutettua kaistale ihoa, mutta muutoin mies oli pelkkä varjo entisestä; punaiset hiukset olivat leikkaamattomat ja takkuiset ja kehystivät kalpeita kasvoja. Silmien alla oli tummat varjot ja posket olivat painuneet niin lommoille, että miestä tuskin tunnisti toiseksi Weasleyn kaksosista. Siksi eloonjääneeksi.
Tylypahkan taistelun ja sitä seuranneiden lukuisten hautajaisten jälkeen George ei ollut halunnut palata Viistokujan asuntoonsa. Hän ei myöskään suostunut muuttamaan takaisin vanhempiensa luo. Läheisten vastusteluista huolimatta hän oli vuokrannut ränsistyneen asunnon keskeltä ei-mitään.
Tämä talo koituu pojalle kuolemaksi. Katso nyt, Arthur, miten tuo kattoparrukin roikkuu kannattimiensa varassa. Se voi vielä pudota ja murtaa hänen kallonsa. Molly Weasley oli lähempänä totuutta kuin arvasikaan. Ehkä hänen poikansa oli valinnut asuinpaikkansa juuri siksi, että halusi pudota lattian läpi kuudennesta kerroksesta tai saada jäykkäkouristuskohtauksen kylpyammeesta. Ehkä hän halusi päästä pois. Päättää surkean elämänsä ilman, että se tapahtuisi oman käden kautta. Suoranaisesti.
Huomaamattaan George oli puristanut altaan reunaa niin kovasti, että alkoi heikottaa. Hän peruutti pari askelta takaisin tuolille, joka narahti pahaenteisesti, kun sille asetettiin painoa. Tyhjä katse, suoraan eteenpäin, mitään näkemättä.
Mä haluun jotain elämääni
Jotain massiivista jonka avul kestää tääki
Loska ja räntä mitä saa niskaan taivaalta
Vastoinkäymiset jotka vaan lannistaa taivalta"George? Huhuu! Oletko täällä?"
Kuka?George käänsi päätään, niska rusahti ikävästi, nähdäkseen kuka uskalsi tulla häiritsemään hänen yksinäisyyttään. Tumma hiuspehko vilahti jossain muuttolaatikoiden takana. Tuttu hiuspehko. Kohta Angelina Johnsonin huolestuneet kasvot pilkistivät esiin keittiön ovelta. Naisen ilme vaihtui huolestuneesta sääliväksi hänen nähtyä millaiseen kuntoon vanha ystävä oli itsensä saattanut.
"Ron kertoi, että löytäisin sinut täältä", Angelinan heleä ääni soi Georgen pään sisällä kuin enkelikuoron laulamana. Siitä oli pitkä aika, kun joku oli viimeksi vaivautunut vierailemaan hänen luonaan. Äiti oli jatkanut pisimpään, mutta lopulta kyllästynyt pojan yleiseen apatiaan ja satunnaisiin raivokohtauksiin. Kesti hetken ennen kuin sanojen merkitys löysi tiensä Georgen kärsineen mielen perukoille. Kuukausien aikana kertyneen lian peittämä käsi kurkotti naista kohti kuin omistaja ei olisi uskonut aistihavaintojaan todeksi.
"Angelina, sinäkö?"
"Minä. Voi George, mitä olet tehnyt itsellesi?"
Tumma käsi tarttui vaaleaan. Angelina astui lähemmäksi ja kyykistyi Georgen eteen. Vaikka naisen teki mieli huomauttaa asunnon kunnosta ja taloudenpidon peruselementeistä, hän ei tehnyt sitä. Mies ei olisi kestänyt sitä. Ei vielä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Katseet kohtasivat. Angelinaa suretti. Hän ei tunnistanut noita silmiä. Ne eivät olleet hänen tuntemansa George Weasleyn silmät. Niistä puuttui ilkikurinen pilke, elämänilo, kaikki. Jäljellä oli vain synkeä todellisuus. Tyhjyys.
"Miksi tulit, Angelina?"
"Koska en ole unohtanut, George. Minä en ole unohtanut."
"Unohtanut mitä?"
"Sinua. Minua. Meitä."
George tapitti ruskeita silmiä yrittäen ymmärtää mitä nainen oli sanonut.
Sinua. Minua. Meitä. Mitä se tarkoitti? George ei muistanut. Ei, vaikka hän ensi kertaa viimeisen taistelun jälkeen todella halusi muistaa. Hän ei vain kyennyt.
"Sinä olet tainnut unohtaa?" Angelina äänessä oli häivähdys surua, mutta hänen huulillaan pysyi sama ystävällinen hymy, joka niillä oli ollut saapumisesta asti. George nielaisi, puraisi rohtunutta alahuultaan. Hän pudisti hitaasti päätään ja laski katseensa syliinsä. Angelina hymähti ja kohotti lempeästi parransängen peittämää leukaa niin, että miehen oli pakko katsoa häntä silmiin.
"Sinä iltana Tylypahkassa lupasit minulle jotain."
"Mitä minä sinulle lupasin?"
"Että olemme yhdessä ikuisesti. Kävi miten kävi."
Angelina kohotti vasenta kättään, jonka nimettömässä kimalteli kultainen sormus. Georgen otsa painui hienolle rypylle.
Sormus? Hän vilkaisi omaa vasenta kättään ja toden totta; kaiken tomun ja lian alla hänenkin nimettömässään oli jotain. Se ei näyttänyt sormukselta. Pikemminkin törkyiseltä renkaalta. Mutta epäilemättä juuri sormus se oli joskus ollut. Silloin, kun he kaksi olivat pujottaneet ne toistensa sormiin. George tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Muisto toisensa jälkeen nousi mieleen kirkkaampana, kun hän olisi toivonut. Angelina hymyili ja tarttui miestä rohkaisevasti käsivarresta.
"Ei se mitään. Ymmärrän, että et halua muistaa... sen illan tapahtumia. Tule, vien sinut kylpyyn. Haiset pahemmalle kuin sontapommi Nevillen käytetyssä sukassa."
Kylmää. Lämminvesivaraaja oli ollut rikki jo vuokrasopimusta tehdessä. George ei ollut nähnyt tarpeelliseksi hoitaa asiaa. Eihän hän ollut kylmää tuntenut, kun oli sisältä yhtä kylmä itsekin. Vasta nyt, kun hänen turta tilansa alkoi hiipua, häntä vilutti. Angelina pesi hänen selkäänsä. Käsivarsia. Hiuksia. Auttoi hänet ylös ammeesta. Kietoi lämpimän pyyhkeen hänen ympärilleen. Istutti sängylle, jolle oli vaihtanut puhtaat liinavaatteet Georgen riisuutuessa.
Fred, veljeni. Minä päästän sinut nyt menemään.George antoi kyynelten tulla. Joka ainoa pisara, joka oli jäänyt tulematta sen jälkeen, kun oli nähnyt valon sammuvan veljensä silmistä. Angelina kietoi kätensä hänen ympärilleen. George antoi päänsä painua naisen olkaa vasten, tämä silitti hänen selkäänsä ja painoi poskensa kylvyn jälkeen kosteita hiuksia vasten. Sydäntä peittänyt jää suli loskaksi lattialle.
"Älä pelkää, George. Me selviämme tästä kyllä. Yhdessä."
Ja vaik pelottaa et näit ongelmii en selätä
Niin tiedän: löydän joskus onnellisen elämän
