Ikäraja: S
Genre: fluff
Fandom: Twilight
Paritukset: Jasper/Alice
disclaimer: en omista mitään.kaikki kuuluu Stephenie Meyerille
Kommenttia minkä tahansalaista haluaisin, tiedän ettei tämä nyt kovin kaunokirjallisuutta ole, mutta huvikseni kirjoitin..(:
Kyräilin Jasperia suuttuneena. Hänhän oli aivan kohtuuton!
Oikeastaan yritin vain peittää kiukulla torjumisen tuomaa säröä sydämessäni. Olin niin loukkaantunut!
Hän esitti, ettei huomannut reaktioani ja istui vain tyynenä, silmät seuraten kirjan rivejä. Huomasin kuitenkin etteivät hänen kullanhohtoiset silmänsä liikkuneet. Oloni helpottui hiukan, vaikken myöntänytkään sitä, että en toivonut hänen olevan välittämättä asiasta vain jotta voisin huutaa hänelle. C’moon, Alice! Pystyt siihen! Olet vihainen, vihainen! Ei hän mikään tosirakkautesi ole! … Itse asiassa oli kyllä… Katsoin hunajanväristä tukkaa, sormien hienostunutta asentoa ja vakavia huulia joiden hymyä kovasti kaipasin. Onko hyvä tulla riippuvaiseksi toisesta? Mutta se oli ollut todella loukkaavaa! Pakotin epävarmaksi sulaneen ilmeeni takaisin vahvaksi, kovaksi kuin hänen sydämensä. Mutta Jasperin sydän oli aina niin hellä minulle… Ei, ei, ei! Itsekuria, typerys!
Jasperin suupieli nyki.
Mulkaisin häntä loukkaantuneena kiukun samassa kuohahtaessa sisälläni. Kirottu mies luki tunteeni! Marssin yläkertaan ja sulkeuduin huoneeseemme ovet paukkuen.
***
Tunsin Alicen nopeasti heittelevät tunteet, kun suuttumus vaihtui epäröinniksi, ihalevaksi rakkaudeksi, joka sai minut melkein aloittamaan anteeksi pyynnöt, sitten se vaihtui nopeasti itsekomennukseksi joka huvitti minua. Samassa tunsin kuinka Alicen roviomainen kiukku kuumensi huoneen ja hän paiskasi ovemme niin lujaa että yksi seinällä roikkuvista tauluista putosi särkyen lattialle.
Koko tämän ajan olin yrittänyt lukea, mutta se jäi pelkäksi esitykseksi, koska sorjan sieluni tunteet, joiden sekoittamiseen olin itse syypää, olivat vieneet keskittymiskykyni.
Samalla hetkellä kun Alice katosi, omatuntoni – joka oli aina Alicen puolella – murisi minulle vihaisesti ja kirja jäi sohvalle lukemattomana, kun en kestänyt elää ikuisuutta sen asian kanssa että olin loukannut julmasti – ja täysin vastoin mitään mitä normaalisti tekisin – ikuisuuteni ensimmäistä asiaa, rakkaintani.
***
Istuin ikkunalaudalla kiukun kyyneleet silmissäni, niiden yrittäessä tulvia yli. Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja revin käsissäni olevaa lappua pieniksi, pieniksi palasiksi, kuten tein aina ollessani vihainen, etten rikkoisi mitään.
Miten Jasper saattoi sanoa rakastavansa minua ja sitten sanoa jotain sellaista??
Heijasin itseäni edes takaisin ja yritin pakottaa kyyneleet pois.
Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja petetyksi!
Hän oli loukannut minua tieten tahtoen. En aikonut avata suutani enää koskaan hänelle. tosin epäilin tämän päätöksen pitovahvuutta silloin, kun Jasper olisi oikeasti edessäni, katsomassa minua mustankultaisilla silmillään, joiden katse syöpyi ihoni alle.
Käännyin salaman nopeasti ympäri ja siinä hän oli, silmät niin täynnä itsesyytöksiä, että melkein hellyin. Laskeuduin ikkunalta ja ristin käteni rinnalleni, katsoen häntä syyttävästi.
Jasper irrotti käteni hitaasti ja otti ne omiinsa. Rakkaus hehkui hänen silmistään ja kuulin hänen hiljaisen äänensä:” Anna anteeksi”, hän pyysi,” En olisi saanut sanoa niin, ja jos voisin palata ajassa, repisin kieleni irti, etten sanoisi sitä. En kestä vihaasi, mykkäkoulusi murentaa minut sisältä, Alice! Olet sieluni, enkä kestä ikuisuutta ilman sinua…” Hän kohotti toisen kätensä poskelleni, silitellen sitä hellästi, ”Annathan anteeksi?”
Tuntui kuin sydämeni olisi lyönyt.
Hymy sai suupieleni kääntymään varovasti ylöspäin. Painoin käteni hänen kädelleen joka oli poskellani.
Samalla tajusin, että niin moneen asiaan kuin pystynkin, en pystyisi olemaan tosirakkaudelleni vihainen.
***
Olisin tietenkin voinut saada Alicen tuntemaan kuten halusin, mutta hän ei pitänyt siitä, enkä minäkään.
Näin kuinka Alicen kaunis hymy nousi hiljaa hänen kasvoilleen.
Samassa hän hyppäsi kaulaani, suukotellen poskeani ja tunsin taas hänen ilonsa. Kiedoin käsivarteni tiukasti hänen ympärilleen ja Alice kuiskasi korvaani:” Annan sinulle anteeksi”, ja kietoi jalkansa lantioni ympärille, kuten aina ollessaan iloinen.
Upotin kasvoni helpottuneena hänen hiuksiinsa.
”Rakastan sinua enemmän kuin pystyn kuvailemaan”, mutisin tuoksuviin hiuksiin.
”Tiedän”, Alice sanoi ja kuulin hänen hymyilevän.
”Ja tiedät että rakastan sinua jokaisena päivänä ikuisuudesta”, hän jatkoi, ”mutta vannon että hajotan jotain suurta, enkä puhu sinulle vuosikymmeneen, jos vielä kerran edes ehdotat porscheni myymistä!”
