Aah, kiitos
kaikille kommentista! En viitsi nyt jokaiselle kommentoida erikseen, tulisi pelkkää kiitoskiitoskiitos
-tasoista vastausta, joten kaikille samanaikaisesti!
Ja kiitos myös kärsivällisyydestä. Tämän jatkon kanssa oli niin paljon ongelmia, että mieli teki jättää kirjoittamatta. Juttuhan meni tosiaan niin, että päätinkin kesken ficin muuttaa suunnitelmia ja tehdä toisen "idean" jatko-osaan (joka on parempi kuin aiempi) jolloin tuli pelkkää sotkua.
Suurkiitos
Idiela Cullenille, joka piiskasi ja pakotti kirjoittamaan, antoi jatkuvasti hyviä ideoita, mitä ja miten kirjoittaa, auttoi kaikessa muussakin ja – no, Idielan apu oli se, miksi jatkoin loppuun asti, enkä pelkurimaisesti luovuttanut.
Kiitos myös
Minttushkalle, joka
vaati pyysi saada lukea ficin ja korjaamaan kirjoitusvirheet.
Sassa:lla tämä ei käynyt, sillä hänellä oli niin paljon kiireitä koulun kanssa. Olisi kyllä betannut tämän, mutta sanoin ettei ole pakko jos on kiirus.
Tässä siis viimeinen osa !
Enjoy!
Luku 2/2 Carlisle oli baseball-aukiolla tyrehdyttänyt käteni lievää vuotoa, kun huomioni oli saanut kohteekseen Edwardin, enkä sitä yksityiskohtaa ollut huomioinut. Nyt Edward hääräsi ympäriinsä, kyseli jatkuvasti, kuinka minä voin ja heikottaako, tahdoinko syötävää ja pitäisikö laastari vaihtaa.
Naurettavaa.
Aivan, kuin olisin ollut vuodelevossa runsaasta vuodosta. Aivan, kuin James olisi jälleen aiheuttanut
runsaan verenvuotoni.
Eikä Edward ollut huomaavinaan silmienipyörittelyäni, ylidramattista huokailuani ja tahallani aiheuttamiani haukotuksia, joka kerta, kun hän avasi suunsa kysyäkseen vointiani. Haavani ei tarvinnut edes tikkejä ja se oli lakannut vuotamasta – eikä haava ollut edes senttiä pidempi.
»En anna Jasperin tulla lähellesi hetkeen», hän oli sanonut runsaiden kysymyksiensä väliin päättäväisenä, kuin toteamuksena.
Valpastuin samassa, kun tajusin mitä hän oli salakavalasti sanonut. Korjasin ryhtini vikkelästi ja asettelin kasvoilleni huolellisesti ankaran ilmeen.
»Älä viitsi, Edward, tuohan on kertakaikkiaan typerää. Enhän minä edes vuoda enää – eihän sitä voinut edes vuotamiseksi kutsua.»
Tiesin, kuinka Jasper inhosi jo muutenkin huomion keskipisteenä olemista, etenkin tällaisessa tapauksessa se mahtoi olla sietämätöntä. Ollessaan siis ainoa, joka yhä reagoi vahvasti vereen. Ja nyt se, että häneltä evättiin mahdollisuus puhua kanssani tavallisesti, mahtoi tuntua paljon ikävämmältä – tai siltä se ainakin minusta tuntui.
Se hiljainen vampyyripoika ei puhunut minulle paljon muulloinkaan ja nyt ei puhuisi koskaan. Tai ainakaan hetkeen.
Minusta silti tuntui, että Edwardin outo, hätäinen ja normaalia huolehtivampi käytös johtui pikemminkin siitä, että hän tahtoi epätoivoisesti muuta ajateltavaa, kuin siitä, että hän oli tosissaan niin huolissaan pienestä haavastani.
Hänestä oli varmasti hirveää ajatella oman veljensä hyökkäystä, vieläpä puolustaa minua Jasperilta – mikä pahinta, kenties vielä hyökätä hänen kimppuunsa, mikäli Jasperin verenhimo olisi päässyt remmeistään irti kunnolla.
Ja niin minä tunsin jälleen turhauttavaa syyllisyyttä.
Miksi aina minä? Olin selvästi se joukon heikoin, joka aiheutti vain hankaluuksia koko Cullenien perheelle. Eikö Rosaliekin ollut aivan samaa mieltä? Vihjannut tämän vielä tapahtuvan – silloin kun ensimmäisen kerran tapasin Edwardin koko perheen?
Huokaisin ja pudistin päätäni. Edwardin mukaan tämä ei ollut minun syytäni. Niin hän sanoi joka kerta, kun aiheutin heille ongelmia – joka kerta uskoni Edwardin väitteeseen hupeni.
Kun Edward viimein poistui huoneestaan ja selitti lähtönsä syyn huomaamattaan niin nopeasti, etten saanut siitä mitään selvää, jäin hämmentyneenä istumaan paikoilleni, valmiina odottamaan Edwardia kauaksikin aikaa. Minulla ei ollut mitään tietoa, mihin hän lähti, mutta sain kuitenkin hetken rauhassa antaa ajatuksieni lentää, yrittäen löytää selityksiä mieltäni härnääviin seikkoihin. Nyt Edward ei ollut minua häiritsemässä.
Valitettavasti en saanut aloitettua hartaita mietteitäni, kun ovi viimein avautui. Oletin kyllä Edwardin sentään viipyvän vielä kauemmin, mutta valmistauduin jo tapaamaan hänen helpotuksesta vaalenneet kultaiset silmänsä – mutta yllätyksekseni katseeni kohotettuani, katseeseeni osuikin aivan eri ihminen – tai vampyyri.
Siinä hän seisoi.
Leijonanharjamaiset hiukset yllättävän komeasti sotkussa kasvoja kehystämässä. Hänen katseessaan oli jotain, jonka alaisena tunsin sulavani. Se oli arka, hieman tunnusteleva katse, silmät pahoittelua tulvillaan. En pystynyt estelemään pientä hymyä, joka pakottautui kasvoilleni hänen ilmeensä nähtyäni.
»Hei», Jasper viimein sanoi, kunnes oli huolellisesti sulkenut oven.
»Hei», vastasin tavattoman köyhästi. Olisin voinut keksiä jotain mielenkiintoisempaa – nyt kun minulle suotiin mahdollisuus puhua hänen kanssaan – joten lisäsin heti: »Miten sinä pääsit... Tai siis, kun Edwardhan –»
»Tiedän», hän keskeytti ja nyökytteli päätään, »se olikin aluksi haastavaa, mutta Alice näki minun tulevan pyytämään anteeksi sitä aiempaa... ja pääsin Edwardin ohitse olemalla ajattelematta tulemistani.»
Avasin suuni vastatakseni ja suljin sen aivan yhtä nopeasti, kun en saanutkaan suustani ulos sanoja, joita olisin tahtonut.
Hän oli tullut pyytämään minulta anteeksi. Pyytämään anteeksi tapahtuneesta, jolle hän ei ollut mahtanut minkään.
»Ethän pistäisi pahaksesi, jos joutuisin nyt mahdollisimman nopeasti viemään sinut ulos, mahdollisimman kauas Edwardin taidon ulottumattomiin?» hänen hellä bassoäänensä kysyi.
Näin hänet nyt jotenkin niin erilaisessa valossa, kuin ennen. Ehkä Edwardin kauneus hänen rinnallaan – vaikka Jasperkin oli tavattoman kaunis – häikäisi minua niin, etten ennen ollut kyennyt keskittyä tarpeeksi Jasperin olemukseen. En meinannut saada suustani vastausta, niin lumoutunut olin paitsi hänen kauneuteensa, että hänen sointuvaan ääneensä. Keräsin itseni kokoon ja keräsin keskittymiskykyni äärimmilleen ja kysyin: »Niin kuin... mihin?»
»La Pushiin.» vastaus tuli niin äkkiä ja niin yllättävänä, että olin tippua sohvalta – niin mahdottomuus kuin se olikin. La Pushiin?... mutta –
»Ethän sinä voi mennä La Pushiin?»
»En, en tietyn rajan yli. Minulla on kiire, Edward kuulee minut jo.»
Vilkaisin melkein vaistomaisesti ovelle, kuin odottaen näkeväni Edwardin mustanpuhuvat silmät raivosta hehkuen. Säikähdin jo pelkkää mielikuvaa, etten jäänyt turhia odottelemaan vaan ponnahdin seisomaan. »Äkkiä sitten, ettei hän ehdi kuulla liikaa!»
Mitä
liikaa ikinä tarkoittikaan, sitä en tiennyt, mutta jonkin takia Jasperin oli pidettävä ajatuksensa Edwardilta salassa.
Jasper ennätti luokseni niin nopeasti, että normaalisti olisin hämmentynyt hänen nopeuttaan. Nyt en jaksanut enää reagoida siihen mitenkään, niin tottunut olin – mutta yllättyneenä henkäisin ääneen, kun tajusin Jasperin kaapanneen minut syliinsä. Hän loikkasi Edwardin huoneen ikkunasta maahan niin nopeasti ja sulavasti, että tajusin tapahtuneen ainoastaan siksi, että tuulenvire oli itsepäisesti tarttunut hetkeksi hiuksiini.
Jasper ei antanut minulle aikaa toipua äkkinäisestä lähdöstä, vaan lähti siinä samassa juoksemaan kohti hänelle kiellettyä La Pushin rajaa. Olin niin hidas tajuamaan nopeita asioita, kuten esimerkiksi nyt. Jasperin juoksuvauhti ei ollut niin hillitön, kuin Edwardin, mutta silti silmissäni välähti ympäristö ohitsemme niin nopeasti, että ei kauaa vaatisi katsominen, kun olisin jo vähällä pyörtyä.
Painoinkin siksi ajattelemattomasti kasvoni Jasperin lihaksikasta, paidanpeittämää rintaa vasten ja puristin silmäni kiinni; niin oli helpompi olla ja pystyin selvemmin ajattelemaan, mikäli siihen oli edes tarvetta.
Eräs asia minua kyllä askarrutti.
Ne harvat kerrat, jolloin Edward oli kantanut minua juostessaan, hän oli pitänyt minua ihmisreppunaan. Oliko vain sattumaa tai ajattelemattomuutta, että Jasper piti minua sylissään kuin omaa rakastaan, vai oliko sillä eleellä kenties syvempikin takoitus?
Ja niin minua viimeinkin alkoi pyörryttää. Eikä se todellakaan johtunut etenemisnopeudesta.
Yritin selvittää ajatukseni ja tasata hengitykseni vetämällä happea keuhkoihini mahdollisimman suurin määrin. Kun tajusin hengittäväni Jasperin huumaavaa tuoksua, ymmärsin, ettei yritykseni helpottaa oloani, todellakaan toimisi.
»Bella?»
Hätkähdin säikähdyksestä ja silmäni räjähtivät melkein auki. Hän oli sanonut nimeni täsmälleen samaan sävyyn, kuin Edward ja hetken jo luulin hänen olleen lähettyvillä. Tapasin hänen rauhoittelevat silmänsä, eikä luuloistani aiheutunut hetken paniikkini ollut hänen läsnäollessaan, syystä tai toisesta, niin voimakas.
Vasta nyt älysin kurkkia ympärilleni; olimme perillä, La Pushissa – enkä ollut huomannut vauhdin pysähtyneen.
Jasper laski minut sylistään rauhallisesti ja varmisti, että jalkani tapasivat maan; hän tunsi epävarmuuteni ja hämmentyneisyyteni selvästi – senhän näki jo kasvoistanikin.
Melkein painostava hiljaisuus lankesi yllemme, huusi minulle, kuinka minun pitäisi sanoa jotain. Jasper ja minä olimme kumpikin hieman arkoja, hiljaisia. Seinäruusuja. Sellaisia, jotka eivät tahtoneet olla huomion keskipisteenä – eikä toisinaan kovin taitavia keksimään mitään sanottavaakaan. Loin katseeni vaivaantuneesti hiekkaiseen maahan, kuin etsien suustani sinne pudonneita sanoja poimittavaksi.
Ilmeisesti Jasper löysi sanottavaa ennen minua, ja alkoi esittää anteeksipyyntönsä.
»Minä olen hyvin, hyvin pahoillani siitä, mitä tapahtui, Bella, tarkoitukseni ei todellakaan ollut hyökätä sillätavoin.»
Huokaisin melko turhautuneesti, liioitellun syvään, ennen kuin nostin katseeni tähän tavattoman kauniiseen, vaaleahiuksiseen vampyyriin. Ilmaisten huolellisesti ensin tunteeni ilmeelläni – vaikka toisaalta, hän osasi tuntea ne ilman kasvojeni tulkitsemistakin.
»Jasper kuule», aloitin ja yhä kokosin sanoja mielessäni kunnollisiksi lauseiksi, »minä tiedän, että se oli vahinko – mitä olen niin kömpelö!»
»Mutta älä syytä itseäsi siitä.»
»Sinä toistat ihan Edwardia. Älä sinäkään syytä itseäsi, jooko?»
»Mutta Edward on aivan oikeassa. Minun pitäisi kyetä hillitsemään janoni paremmin.» Jasper väitti vastaan, kuin eväten suoralta kädeltä pyyntöni.
»Ei, mutta Edward ei todellakaan ole oikeassa. Hän melkein syytti Aliceakin, kun perustelin häntä vastaan kaikki, joita hän syytti tapahtunutta. Jos me etsitään joku, kenen syy tämä oli, niin eiköhän se ole minä.»
Jasper hiljentyi hetkeksi, keskittyneenä miettimään sanojani. Pidin kasvoni peruslukemilla ja odotin hänen seuraavaa vastaväitettä varautuneena.
»Alicella ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.» hän viimein sanoi sävyttömästi, puolustuskannalla.
»Tiedän ja tein varmaksi myös Edwardille, että hänkin tietää», vastasin samantien, sanat valmiiksi valikoituna, »Alice ei ole minun tekemisistäni vastuussa.»
Tiesin heti hänen ilmeestään, että Jasperin teki mieli väittää vastaan, kuten Edwardkin. Asettelin kasvoilleni muka ankaran ja tiukan ilmeen.
»Ja lisäksi. Miksi tämän asian kanssa täytyy väitellä, kun kaikki kuitenkin kääntyivät parhain päin? Edward pelasti minut – niinkuin hän tuppaa tekemään minulle aina – etkä sinä hyökännyt hänen kimppuunsa. Eikä teille kummallekään käynyt kuinkaan joten... Minulle on aivan sama, kuka on syypää, mutta tiedän, että syypää ei aiheuttanut tätä tahallisesti.»
Huomasin Jasperin kasvoilla nykivän hymynpoikasta.
»Ole kiltti, äläkä syytä itseäsi tästä. Se ei todellakaan ollut sinun syysi ja tiedät sen varmasti hyvin itsekin!» sanoin ja heristin Jasperille sormeani, kuin olisin torunut jostain harvinaisen pahasta teosta. Hän huomasi sävyni ja ankaran ilmeeni ja soi minulle sellaisen hymyn, joka saattaisi milloin hyvänsä viedä minulta jalat alta.
»Joten», aloitin, kun Jasperin kauneus meinasi viedä minulta ne vähätkin järjenrippeet, jotka olivat enää jäljellä. Varmuuden vuoksi vielä rykäisin äänelleni mahdollisuuden parhaimpaan kuuluvuuteen, ennen kuin jatkoin: »sinullako oli... tuota... jotain muutakin asiaa? Jotain mitä Edward ei saisi kuulla?»
»Ei oikeastaan», hän vastasi viimein, »ajatukseni oli enemmänkin se, ettei Edward saa kuulla siitä, että olen lähelläsi, että aioin pyytää anteeksi.»
Jostain syystä en todellakaan uskonut hänen selitykseensä – vaikka se oli täysin järkeenkäyvä. Jasperin sävyssä vaan kajahti epävarmuus ja välttelevyys, enkä saanut hänen ilmeestäänkään irti sitä vilpittömyyttä, mitä kaipasin.
Jäin siis odottamaan hänen asiaansa.
Jouduinkin odottamaan turhan kauan, sillä hiljaisuus palasi onnellisena siitä, ettei Jasper kertonut asiaansa, eikä siis täyttänyt sitä hetkeä sointuvalla äänellään – joka puolestaan täyttäisi mieleni ja tukkisi ajatukseni. Päätin taistella hiljaisuutta vastaan ja avasin suuni.
»Aivan kuin anteeksipyyntösi tarkoittaisi sitä että söisit minut.» minä mutisin, ajattelematta lainkaan, kuinka heikkoon kohtaan saatoinkaan sanoillani iskeä.
Hetken hiljaisuus vallitsi ja syytti minua sanoistani, joiden vaikutusta en etukäteen miettinyt. Loukkasinko nyt Jasperia? Hän hyvää hyvyyttään näki näin paljon vaivaa, pyytääkseen anteeksi ja minä, ajattelemattomasti heitän jotain näin typerää.
»Anteeksi, huumorintajuni on aika laimea», kiirehdin sanomaan.
»En minä loukkaantunut. Edward saattaa hyvinkin luulla niin.»
»Edward on Edward. Minä en luule niin eikä sinunkaan kuulu luulla niin, että uskallatkin pyydellä anteeksi.» sanoin jälleen jatkaakseni liioitellun ankaraa puhetapaani.
Hän vastasi käskyyni hymyllä ja vastaukseksi minun suupieleni kohosivat korkealle hipomaan silmiä. Se oli jollain tavalla merkillinen hetki – hymyilimme toisillemme kuin idiootit, mitään sanomatta, mitään ajattelematta.
Tosin no, ainoa olin kai minä, joka näytti idiootilta siinä virnuillessa. Jasperin kaltaiselta olennolta hölmöltä näyttäminen vaatisi varsinaista taitoa.
Jälleen katseeni lukkiutui itsepäisesti Jasperiin, niin tiiviisti, että poiskääntyminen olisi minulle sula mahdottomuus. Tämä tunne oli tuttu – siis Edwardin kanssa. Joka tapauksessa Jasperissa oli jokin, joka nyt minua erityisesti viehätti. Kenties hänen hymynsä, joka kurottautui aitona lähes korviin saakka, samalla helpottuneeseen ja rohkeampaan sävyyn. Kenties hänen silmänsä – niin samanlaiset väriltään kuin ne olivatkin Edwardien omien kanssa, jokin uusi sävy niistä huokui mieleeni, mutta en saanut selvää, mikä. Minusta tuntui, että hänen silmissään loisti jokin, jonka olin nähnyt loistaneen Edwardinkin silmissä aika ajoin.
Tai, kenties hänen sekaiset, kiharat, kullankeltaiset hiuksensa, joihin pian huomasin jostain syystä käteni takertuneen. Katsoin kättäni typerä hymy yhä huulillani, hämmästynyt katse silmissäni. Miten käteni hänen hiuksiinsa oli joutunut?
Kun palautin katseeni hänen kullankeltaisiin silmiinsä, niissä säihkyi jokin aiempaa uudempi sävy; häkeltynyt, kysyvä.
Hän ei enää hymyillyt.
Olin täysin huomaamattani lähestynyt Jasperia, niin kiinni häneen, että tunsin jääkylmän rintakehän vasten omaani ja jostain syystä kätenikin oli saanut vapaan tahdon. Ruumiini pakotti minua lähemmäs häntä, järjenhippeeni eivät enää toimineet johtajana, ohjaajana, määrääjänä.
Annoin hymyni kadota salakavalasti kasvoiltani ja henkäisin Jasperin tuoksua. Olin yhtä ihmeissäni, kuin hän, mutten osoittanut tunteitani yhtä selkeästi kuin Jasper. Osoitin kyllä typeryyteni häntäkin paremmin.
Eikä seuraava siirtoni ollut todellakaan mikään se parhain.
Kiedoin sormeni tiukasti hänen uljaansotkuiseen leijonanharjaansa ja ymmärsin virheeni vasta silloin, kun painoin huuleni väkisin ja vaativina Jasperin omille. Tunsin, kuinka hän jähmettyi niille sijoilleen ja pelkäsin jo sen ikuisuudelta tuntuneen hetken, mitä olinkaan voinut saada aikaan harkitsemattomalla, typerällä tempullani.
Odotin henkeäni pidätellen myös liikkumattomana Jasperia vasten, silmät apposen auki, katse lukittuna vampyyripoikaan. Olin lähes aivan varma, että näkisin hänen vaaleissa silmissään sävyn tummenevan ja melkein jo hahmotin mieleni sopukoissa lyhyen, salamannopean hetken, jossa Jasper tekisi minusta siististi lopun. Luultavasti ajatus sai minut havahtamaan järkiini ja olin jo astumaisillani kauemmas Jasperista, kun tapahtui jotain täysin ennenkuulumatonta.
Aluksi hän raotti huuliaan päästääkseen hapen ulos elottomista keuhkoistaan, vasten suutani ja sitten hämmästyksekseni hän jatkoi aloittamaani suudelmaa yhtä vaativasti, kuin oli alkanutkin.
Nyt tiesin, mikä hänen silmissään oli hetki sitten paistanut.
Himo. Se sama tuttu sävy, jonka olin Edwardinkin silmissä usein nähnyt.
En kertakaikkiaan osannut ajatella tai hahmottaa tapahtumia selkeästi, kun Jasperin huulet suutelivat omiani lumoavina, ihanina. En melkein tuntenut edes hänen käsiään, jotka kietoutuivat vahvoina ja varmoina ympärilleni.
Tahdoin epätoivoisesti tuntea hänen vahvan ja lihaksikkaan vartalon voimakkaammin vasten omaani ja painauduinkin ajattelemattomasti Jasperia vasten ja kiedoin käteni vampyyrin kaulan ympärille tiukasti. En miettinyt lainkaan, mitä ajattelemattomuudestani voisi aiheutua. En välittänyt, vaikka elämäni saattoi olla siitä kiinni. Vain haluni määräsi, mitä kuului tehdä ja mitä jättää ajattelematta – ja sitä tottelin orjallisesti.
Ympäristön unohdin täydellisesti. En muistanut missä olen, kuinka yleisellä paikalla. Vain yhden asian muistin, sillä sydämeni lausui jokaisella pamppailullaan hänen nimeään: Jasper. Jasper. Jasper, Jasper, Jasper, Jasper.
Vain Jasper ja minä. Ei mitään, ei ketään muuta.
Suudelma ei ollut kiihkeä, ainakaan niin kiihkeä kuin olisin halunnut – vaikkakin vaativa, silti hyvin hellä, varovainen – ja epävarma.
Se oli selvästi merkki. Merkki siitä, että hän aikoi lopettaa. Epävarmuus hänessä käski lopettaa – ja samassa hänen huulensa irtosivat omistani ja vetäytyivät ulottumattomiini. Kasvoni valtasi lähes heti lapsekas, kiukkuinen ilme, kuin minulta olisi viety väkisin pois jotain makeaa.
»Jasp–»
Tunsin parillisen määrän kylmiä sormia huulillani, jotka kielsivät minua puhumasta enempää. Hiljennyin käskystä ja odotin hänen puhuvan, kertovan miksi keskeytti. Nipistin kärsimättömästi huuleni yhteen, kun mitään ei liian pitkään hetkeen kuulunut. Jasper katseli minua – ei niin kuin ihmistä katsotaan, vaan kuin kuuntelisi ympärilläolevaa, mutta katse luotuna lähinnä muodonvuoksi minuun.
Olin jo avaamassa suutani, kun hän jo kaappasi minut jälleen syliinsä ja kiiti lyhyen matkan. En ollut tajunnut matkan lyhyttä kulkua, kun tunsin jo tasaisen maan jalkojeni alla – ja ruohon kevyen sihahduksen kenkieni alla. Jasper ei näyttänyt kiinnostuvan vieläkään minusta, joten annoin huomioni hetkeksi ympäristölle; tarkastelin, mihin Jasper oli minut tuonut.
Hetki sitten olimme hiekkatiellä, mutta nyt kenkieni pohjia vihersi sateesta kastunut nurmikko. Takanani alkoi harvaa metsää; Jasper oli tuonut minut pikkumetsän rajalle ja hetken ihmettelinkin sitä. Suuntasin katseeni kohtaan, jossa aiemmin olimme, tajusin syyn: tämä oli hieman syrjäisemmässä. Myös puut hieman suojasivat meitä uteliailta katseilta.
Hahmotin mielessäni yhden tutun silmäparin, joka saattaisi omata tuon uteliaan katseen. Värähdin ajatusta ja kiedoin käteni ympärilleni, kuin minun olisi ollut kylmä. Jasper loi vihdoin läsnäolevan katseensa minuun ja ilmaisi kysymyksensä, jonka osasin arvata jo pelkästään hänen katseestaan.
»Onko sinulla kylmä?»
Pudistelin rivakasti päätäni, mutta sanaakaan en saanut suustani. Vastasin silti hänen katseeseensa, ilmeettömästi: tässäkö se oli? Nytkö siis käännymme takaisin ja esittäisimme, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Turhautuneena nojaudun lähimpään puuhun ja siihen tukeutuen asetuin maahan istumaan. En jaksanut välittää, kuinka vihreä takapuoleni mahtaisi olla, kun viimein nousisin.
Minua tarkkaillut Jasper jäi liikkumattomana katselemaan ylhäältäkäsin minua. Pidin huolen, etten kohdannut hänen katsettaan. Hän varmasti tunsi turhautuneisuuteni. Pettymykseni. Alakuloisuuteni.
Varmasti siksi hän istuutui seurakseni nurmikolle, lähelle minua. Hänen katseensa kaipasi katsekontaktiani, vastausta melkein kerjäävästi, mutten suostunut, vaan pidin sen itsepintaisesti ruohikossa.
Jasper tuntui nyt niin paljon erilaisemmalta, kuin mitä olin tottunut. Normaalisti hän oli joukon syrjäänvetäytyvin, hiljainen, mutta viisas ja paljon kokenut – täydellinen vastakohta siis vampyyriveljelleen Emmettille.
Pian tunsin rintaani vasten koukistamani jalkani suoristuvan kylmän käden kautta. Hämmästyin elettä niin paljon, että unohdin vältteleväisyyteni; Jasper sai viimein kaipaamansa huomion.
Katsoin häntä typertyneenä, hänen sitriininvärisiä silmiään. Hänen hymynsä paistoi niistä ennen, kuin se ilmestyi valaisemaan kasvoja. En kerennyt edes haukkomaan henkeäni, kun hänen päänsä oli jo sylissäni. Nyt olin jo niin yllättynyt, etten saanut henkeä.
Siinä hän oli ja pysyi. Aivan liikkumattomana, pitkin pituuttaan ruohikossa, päänsa minun sylissäni. Se oli toisaalta aivan uskomaton näky; minulle pakostikin muistui mieleen hetkeni Edwardin kanssa, hänen niityllään. Päätin silti itsekkäästi sysätä Edwardin pois mieleni sopukoista ja keskittyä nykyhetkeen.
Palautin käteni Jasperin leijonahiuksiin, missä käteni oli ollut muutama hetki takaperin. Hiljainen vampyyripoika ei värähtänyt kosketustani, eikä kieltänyt kättäni karkaamasta hänen hiuksiinsa. Itse asiassa, hän ei tuntunut huomaavan kosketustani lainkaan.
Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tutkin hänen kauniita hiuksiaan sillä välin, kun vaalea osapuoli syventyi keskittyneesti johonkin sisällä mielessään.
Vedin muutaman kerran kättäni läpi hänen hiuksiensa ja seurasin kuinka kullankeltaiset kiharat asettuivat kauniisti myötäilemään siistiä hiusjakausta. Tuijotin hiuksia melkein kateellisuuden valtaamana; jopa hiukset liikkuivat täydellisen sulavasti. Melkein tuntui, kuin hänen hiuksillaan olisi vapaa tahto, että jokaisella hiussuortuvalla oli oma määrätty paikka, johon oli palattava jos tuuli – tai tässä tapauksessa käteni – sotki järjestystä.
Ilmeisesti Jasper oli lopettanut mietiskelynsä ja päätti sekoittaa hänen hiuksiinsa kohdistuneet mietteeni karhealla, mutta sointuvalla äänellään.
»Bella», hän sanoi ja kohotti päätään sylissäni. Kohtasin Jasperin epävarmat silmät ja jäin katsomaan niitä hetken lumoutuneena, lainkaan tajuamatta että hänellä saattoi olla jotain asiaakin.
Vastasin hänelle sanattomasti teolla. Painoin enempiä ajattelematta kevyen suukon Jasperin kylmille marmorihuulille.
Minulla kun ei ollut kiire mihinkään.
Nostin molemmat käteni Jasperin poskille, molemmin puolin. Aluksi Jasper ei näyttänyt edes huomaavan, että hänen huulensa olivat saaneet seuraa, ennen kuin ehdin jo päättää suukon. Hän avasi suunsa, kuin aloittaakseen puhumaan, kertomaan asian, jonka tähden oli puhutellut minua nimeltä. Osasin lukea hänen asiansa jo pelkästään silmistä ja ilmeistä tulkiten.Luultavasti hänen asiansa olisi...
Lähdetään pois ja ollaan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tai peräti...
Bella, tämä oli virhe. Hän ei saanut sanottavaansa ulos. Hän jähmettyi liikkumattomaksi, tunsin sen käsilläni. Hänen silmänsä tummentuivat tyrmistyksestä ja ilme vääntyi kauhistuneeksi. Hänen katseensa harhaili ohitseni metsään, selvästi lainkaan tietämättä mihin katsoa.
Mikä häntä oikein vaivasi? Oliko hänen kielensä jäätynyt kitalakeen?
Jasper nousi salamannopeasti lähettyviltäni, kuin olisi tuntenut tulen korventavan ihoaan. Erotin tiuhaan käyvän hengityksen; melkein jopa kuulin sen. Jasper oli kauhuissaan. Kenties peloissaankin. Tarkastelin häntä alhaaltakäsin ja kärsivällisesti, joskin hermostuneesti, odotin hänen selittävän käytöksensä.
Mutta pian ymmärsin, ettei hänen tarvinnut selittää.
Vaikka pilvet olivat vallanneet taivaan, eikä kosteasta ilmastosta johtuva pimeyskään pelännyt hallita ympäristöä, silti hänet erotti, kuin kirkkaan valon pimeässä huoneessa.
Mikään, edes katulamppujen himmeä valaistus ei osoittanut hänen olevan paikalla. Raivo, joka hänestä uhkui, tuntui niin silmiinpistävältä, ettei muualle siksi pystynyt katsomaan.
Siksi Jasper oli huomannut, tuntenut hänet ennen minua.
Rosalien muodokas hahmo lähestyi meitä uhkaavasti. Hänen upeutensa sai raivon tuntumaan kamalammalta ja vaikuttavammalta. Hänen hiuksensa hulmusivat melkein pelottavasti tuulessa – yhtä henkeäsalpaavasti, kuin suoraan elokuvista. Silmät loistivat vihaa, vaikka olivat niin mustat, ettei niitä olisi tässä pimeydessä voinut erottaa. Hän oli niin lähellä, että saatoi hahmottaa varjoista hänen kasvonsa. Ne olivat vääristyneet vihasta niin rajusti, että minun teki mieli painua vasten puuta niin tiiviisti, että olisin voinut yhdistyä siihen ja siten kadota näkyvistä.
Rosalie oli pysähtynyt vain neljän tai viiden metrin päähän meistä. Näin Jasperin sivusilmällä; hän oli selkä minuun päin ja järkytyksestä jähmettynyt.
Minä en edes tahtonut tietää, kuinka paljon hän oli nähnyt. Veljensä minun kanssani. Raivosta päätellen hän oli nähnyt aivan liikaa, ehkä vielä enemmänkin.
Hale vastasi toisen raivokkaaseen katseeseen, mutta ilmettä en nähnyt. Yhtä urheasti en voinut suoriutua samasta, kun Rosalie käänsi tummanpuhuvan katseensa minuun ja jäädytti minua, sisintäni. Hänen vihainen, inhoava katseensa vangitsi minut, kuten oli kerran ennenkin tehnyt.
Rosalien ei tarvinnut sanoin ilmaista asioita, joita hänen olisi varmasti tehnyt mieli sanoa. Kaiken oleellisen näin häneen katseestaan ja olemuksestaan: Syytöksen. Sen, kuinka minä saatoin houkutella Jasperin pettämään Alicea. Se, kuinka satutin tällä Edwardia. Se, kuinka minun kuuluisi kadota heidän elämästään.
Jasper tunsi epätoivon, joka tulvahti minuun Rosalien katseesta, sillä hän siirtyi eteeni, jolloin Rosaliella ei ollut enää suoraa katsekontaktia minuun ja sain itseni hänestä vapaaksi.
»Rosalie...» hän aloitti sovitellakseen asian, ehkä selittääkseen. Selittääkseen, kuten pelkäsin:
tämä oli virhe.
En nähnyt hänen takaansa mitään, enkä edes halunnut enää suostua Rosalien katseen vangiksi. Silti pystyin kuvittelemaan, kuinka hän loi yhtä tappavan katseen veljeensä, samanlaisen kuin minulle, mutta erilaisin syytöksin. Tiesin sen, sillä se vähän rohkeus, joka Jasperissa oli hänen suojatessaan minua Rosalien katseelta, kaikkosi siinä samassa ja vampyyri jähmettyi liikkumattomaksi taas.
»Se... ei ollut...» yritin avata ääntäni. Siltä se kuulostikin; hauraalta vikinältä. Siirryin Jasperin takaa, nähdäkseni Rosalien. Melkein uhrautuen hänelle. Antaakseni periksi.
Mutta hän oli kadonnut.
Käännyin hätääntyneenä Jasperiin päin, kysyäkseni, kuinka ihmeessä hän katosi ja mihin. Jasperin jäykät, ilmeettömät kasvot saivat minut vaikenemaan sillä sekunnilla. Hänen kasvonsa kääntyivät minuun päin, jotta hän olisi pystynyt puhumaan – ellei huuletkin olisi itsepäisesti kivettyneet toisiinsa kiinni. Hänen katseensa ei tavannut omaani, vaan harhaili välttelevästi ohi korvani takanani häämöttävään metsään.
Jasper pakotti huulensa tottelemaan itseään. Huomasinkin niiden raottuvan niin vähän, että välistä olisi saanut vain hapen heikosti kulkemaan sisään ja ulos. Silti, jotenkin käsittämättömästi hän sai sanottua asiansa selvän kuuloisesti, enkä erottanut huulien edes liikkuvan.
»Menen hänen peräänsä. Haen sinut pian.»
Hän lähti yhtä nopeasti, kuin oli huulensakin liikkuneet, enkä siksi melkein huomannut sitä. Jäin tuijottamaan tyhjyyteen, kohtaan, josta Jasper oli kadonnut.
En siinä pelon ja epätoivon kourissa ollut tajunnut sitä, mitä Rosalie varsin ystävällisesti yritti minulle katseellaan sanattomasti selittää.
Petin Edwardin, petin Alicen, parhaan ystäväni. Petin koko perheen.
