Title: Talvella nähdään - vai nähdäänkö?
Author: mii, Susihukka
Beta: Neeppu
Genre: kelmihuumoria, drama
Pairing: ei paritusta
Rating: S
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäSummary: "Minkä sinä haluaisit, James poikaseni?"Disclaimer: En omista näitä ihastuttavia henkilöitä. J. Kathleen Rowling omistaa ne. Ainoa persoona mikä voi kuulua minulle on Kerrish.
A/N: Taas tälläistä peruskelmeilyä, kommenttia saa laittaa jos tahtoo.
FanFic100 061. talvi.
Talvella nähdään - vai nähdäänkö?
Mustahiuksinen poika katsoi surullisena ikkunasta ulos missä tuiskutti lumihiutaleita. Vasta eilen hän oli saanut tietää, että Kerrish oli kuollut. Poika, jonka nimi oli James Potter, niiskaisi kuuluvasti ja sai kaksi muuta nukkujaa kääntämään kylkeään. Kolmas oli taas syventynyt muistiinpanoihinsa ja taikaoppikirjoihin. James tuhahti ja muisteli haikeasti niitä yhteisiä hetkiä kissansa kanssa. Valitseminen pienehköstä pentueesta ja vieminen kotiin...
”Minkä sinä haluaisit, James poikaseni?”
”Tuon tuolla reunassa.”
”Se onkin komea yksilö. Saanko tiedustella mikä tulisi mahdollisesti nimeksi tälle kollille?”
”Mm... Kerrish.” ”Sinun kannattaa totuttaa se kotiisi.”
”Hyvä on. Kiitos, vielä kerran, isoisä.”
”Ilo on minun puolellani.”Tai opettaminen ja leikkiminen...
”No niin, Kerrish. Istu, istu.”
”Miau.”
”Äh, mokomakin tyhmyri.”
”Miau.””Näyttääkö hyvännäköiseltä leluhiireltä, näyttääkö? Tahtoisitko kokeilla?”
”Miau!”
”Ohi meni. Et kyllä millään saa tätä minulta. Olenhan minä taitava huispauspelaaja, kun olen jaht...”
”Mau!”
”Au! Oletpa sinä nopea.”
”Miauh.”
”Älä kehuskele.”Tai Tylypahkaan meneminen, jättämättä kunnon hyvästejä...
”No niin, Kerrish. Tavataan joululomalla. Hyvästit.”
”Miauh...”Jamesin silmäkulmassa alkoi kimmeltää kyynel. 15- vuotias poika pyyhkäisi nopeasti kyynelen silmäkulmasta ja yritti lähteä ikkunan luota hiljaa. James karjaisi ja sai muut kaksi hereille. Kolmas, Remus Lupin, ruskeatukkainen poika jonka kehossa oli arpia, tipautti sulkakynänsä sängylle.
Remusta vastapäisessä sängyssä oli nukkunut mustahiuksinen poika, Sirius Musta, jonka suu oli vääntäytynyt haukotukseen.
”Missä palaa?” nelikon neljäs jäsen oli muihin verrattuna pienempi ja arempi. Peter Piskuilan.
”Sarvihaara palaa”, Sirius sanoi ja haukotteli uudestaan. Peter naurahti, mutta hiljeni Remuksen tuhahtaessa.
”Sattuiko sinuun?” hän kysyi ja oli ilmiselvää, että toiseen sattui. Jamesin tai Sarvihaaran, niin kuin hänen ystävänsä kutsuivat, oli astunut lattialla lojuvaan rikkinäiseen peilin palaan. Remus nousi hätääntyneenä sängystä ja auttoi yhdellä jalalla liikkuvan kelmin tämän punkkaan.
Peter tuli uteliaisuudesta lähemmäs kaksikkoa, mutta perääntyi siinä samassa ja oli vähällä astua lasinpalan päälle.
”Varo”, Remus Lupin, lempinimeltään Kuutamo, sanoi kärsimättömästi ja käski Siriuksen heittää palasen varovasti roskakoriin.
Jamesin haava oli syvin mitä Remus oli ikinä nähnyt. Keskellä jalkapohjaa oli iso, verinen läntti, josta saattoi erottaa vaaleanvihreää mönjää.
”Voi ei. Sinut on vietävä sairaalasiipeen”, Remus sanoi, mutta Sirius pudisti päätään ja virnisti hullunkurisesti yrittäen pitää naamansa peruslukemissa.
”Sarvihaara on saanut lähestymiskiellon sairaalasiipeen. Viime kerralla matamilla oli mennyt hermo, kun Sarvihaara posautti WC:t”, Peter tyrskähti, mutta sai toisen varoittavan katseen Remukselta.
”Tuohan on ihan tavallinen haava”, Sirius yritti ja tyrkkäsi Remuksen pois ja istahti maahan katsoen haava, joka oli värjännyt itsensä vaaleanvihreäksi, jossa oli tilkka verenpunaista.
”Kukkuu.”
James purskahti nauruun ja sai Siriuksen virnistämään. Pian poika oli kuitenkin samassa tilassa kuin viimeksikin.
”Siinä on sitä teidän rohtoanne, jota kehittelitte Ruik - Kalkarokselle”, Lupin sanoi ja vilkaisi
vaivihkaa kelloa. Puoli viisi aamulla.
”Mahtavaa! Minä siis kuolen Ruikuli - rohtoomme”, James sanoi vakavasti, mutta ei voinut kauan pidätellä tylyä ulkokuortaan.
Remus pyysi Peteriä, kelminimeltään Matohäntää, hakemaan raikasta vettä. Tuotuaan kulhollisen vettä Matohäntä noudatti tunnollisesti toisen ohjeita ottaen Remuksen kassista haavanpuhdistuspakkauksen.
Sirius katsoi vain vierestä. Ei sillä, ettei hän olisi välittänyt ystävästään, mutta eihän hän osannut muuta kuin säheltää.
”Tämä voi sattua”, Remus varoitti ja alkoi hitaasti sivellä puhdistusainetta haavaan, joka oli muuttanut väriään harmahtavaksi. Pieni ähkäisy täytti huoneen saaden Siriuksen automaattisesti lausumaan Vaimennouksen. Hetken tuskastelujen ja kituuttelujen jälkeen Remus arveli saaneensa haavan puhdistetuksi värinvaihtoliemestä. Puolituntia kelmit juttelivat ja odottelivat ajan kulumista jolloin voisivat poistaa siteen.
”En ole läheskään yhtä hyvä kuin matami Pomfrey, mutta luulen, että sain värinvaihtoliemen pois jalastasi”, Remus sanoi. Hänen omatuntoaan pisteli. Hänen olisi pitänyt tarkistaa, ettei ainoatakaan sirpaletta olisi jäänyt lattialle. Syyllisyys painoi häntä, vaikka Remus tiesi ettei tämä ollut hänen vikansa.
”Niin sinä tiedätkin erittäin paljon oman rakkaan matamisi toimista, hänhän auttaa sinut alkuun karvaisessa ongelmassasi”, Sirius sanoi ja kelmit nauroivat, mukaan lukien myös Remus, joka tarkkaili kelloa. Viimein, kun kello oli n. puoli kuusi, James tarttui siteeseen, jonka Remus oli kierittänyt hänen jalkansa ympärille, ja aukaisi sen varovasti. Haava oli tavallisen näköinen, ilman ainuttakaan värinvaihdosta.
”Kerrassaan... upea”, Sirius sanoi ylidramaattisesti ja kirvoitti yhdet lukemattomista nauruista esiin.
”Minä painun nyt pehkuihin. Harjoittelen aamulla lisää”, Remus mutisi ja meni punkkaansa siirtäen muistiinpanovihkot ja kirjapinon sänkynsä viereen. Matohäntä nyökkäsi myös menevänsä nukkumaan ja pian molemmat olivat täydessä unessa.
”Aiotko mennä nukkumaan?” James kysyi Siriukselta, joka nyökkäsi hiljalleen päätään. Sarvihaara meni ikkunansyvennykseen odottaen, että toinen lähtisi.
Anturajalka tuli kuitenkin pojan viereen ja sanoi hyvin epäsiriusmaisesti:
”Toivottavasti et käsittänyt väärin sitä, että en yrittänyt auttaa sinua. Minä... minusta ei tunnu luonnolliselta, jos hoivaisin jotakuta.”
James nyökkäsi tyrmistyneenä päätään. Siinäkö oli hänen tuntemansa Sirius Musta, vuodattamassa hänelle tunteita?
”Toivoisin, että ymmärtäisit mitä yritin sanoa. Mitä muuten mietit ennen kuin astuit sirpaleeseen? Evansia?” Sirius kysyi muuttuen loppua kohden omaksi itsekseen.
”Kissaani, Kerrishia. Se kuoli viime viikolla, mutta sain tietää vasta eilen”, James sanoi nieleskellen ja tunsi kuinka Sirius painoi kätensä hänen vasemmanpuoleiselle olkapäälleen.
”No, eläimiähän tulee ja menee. Minkä eläimen aiot seuraavaksi ostaa? Evansin? Oikea villipeto”, Sirius väläytti hymyn ja juoksi Jamesin ulottumattomiin sängylleen, mistä hetken kuluttua kuului kuin sikaa olisi kidutettu.
James tuijotti lakkaamatonta lumisadetta ja ajatteli, että olisi huomenna päässyt katsomaan kissaansa.
”Minä tulen kaipaamaan sinua”, hän kuiskasi ja kuuli ihmeekseen vastauksen.
”Niin minäkin sinua”, poika käänsi salamannopeana katseensa Siriuksen petiin, jossa poika oli vielä hereillä. James nousi paikaltaan ja meni punkkansa luokse ottaen höyhentyynyn ja lennätti sen päin Siriusta, joka ei ollut odottanut hyökkäystä.
”Sinä senkin...” Musta sanoi ja lennätti oman sekä Jamesin tyynyn Sarvihaaraa kohti. Poika väisti ne.
”Huispaajantaidoilla koulittua liikehditään. Et voi koskaan osua minu...” Kolmas tyyny, jonka Sirius oli ilmeisesti varastanut Peteriltä, osui suoraan vatsaan kaataen Potterin pojan sängylle. Sirius virnisteli, mutta hymy haihtui siinä silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut tyynyä.
”Anna tyynyni takaisin.”
”Löytäjä saa pitää”, James sanoi ja upottautui kolmeen höyhentyynyyn, nukahtaen välittämättä jalkapohjassa olevasta haavasta.
”On siinäkin muka ystävä...” Sirius puuskahti ja kävi nappaamassa Matohännältä tämän peiton.
”Löytäjä saa pitää.”
