Title: Kuolemalle Uskollinen
Author: Mortti
Raiting: K-11
Genre: Angst, Deathfic, one-shot.
Disclaimer: J.K Rowling omistaa George Weasleyn.
Summary: Vain yhdet kasvot näkyivät mielessäni. Hänen kasvonsa. Veljeni virnistelevät kasvot. Fredin kasvot. Ne kutsuivat minua. Odottivat minun liittyvän niiden luokse.Warnings: Kuolema.
A/N: Jo toinen tekemäni ficci joka käsittelee Georgen tuskaa Fredin kuoleman jälkeen. Linkki aiempaan on
tässä. Lueskelin pari päivää sitten taas DH:n läpi ja Fredin kuoleman lukuminen oli yhtä rankka kuin edellisenä kertoinakin. Lopullinen inspiraatio tuli lukiessani finissä muutamia George-angst-ficcejä ja halusin jälleen kirjoittaa yhden sellaisen. Omasta mielestäni onnistuin suhteellisen hyvin, vaikka en saanut siihen ängettyä niitä kaikkia tunteita joita halusin. Taustalla tätä kirjoittaessani soi
apulannan - koneeseen kadonnut. Haluaisin tästä kommentteja, vaikka aihe onkin ehkä hieman kulutettu.
Enjoy!Kuolemalle uskollinenYksin.Istuin aivan yksin pienen pöydän ääressä. Pubi jossa istuin oli vanha ja ränsistynyt. Tuuli joka vinkui ikkunoiden takana toi kylmyyttä sisälle asti. Hörppäsin suuren kulauksen lähes tyhjästä kolpakostani ja vinkkasin sievän näköistä tarjoilijaa tuomaan minulle seuraavaan.
Kylmyys.Se hytisytti minun jokaista ruumiinosaani. Vapisin kylmästä, mutta en välittänyt. Millään ei enää ollut väliä. Minua kylmäsi pahasti. Mieleni oli jäässä. Olin kävelevä ruumis. Minulla ei tuntunut olevan syytä miksi hengitin tai pidin muuten itseni elossa. Vuodet olivat kulkeneet hitaasti ja tuskallisesti eteenpäin. Muiden riemuitessa hyvyyden voitosta minä join ja poltin pakahduttavaan kipuuni. Join vain peittääkseni tunteen joka repi minua joka helvetin päivä palasiksi.
Tuskan tunne. Tuska repi minua palasiksi ja korvensi mieleni. Epätoivoisena tulin joka ilta tähän pieneen Pubiin pitääkseni itseni turtana. Turrutin mieltä ja sielua korventavan tuskan ja katkeruuden vahvoihin aineisiin. Se auttoikin. Jotenkin. Ongelmana oli vain se, että aina kun join ja käytin huumaavia aineita onnistuin aina kestämään niitä paremmin. Ennen kolme tuopillista viinaa oli saanut minut unohtamaan. Nykyään tarvitsin siihen yliannostuksen. Se oli varmin tapa.
Halusin unohtaa.Miksi minä edes elän? Sitä mietin joka ilta katsellessani tuopin pohjalle. Elämässäni ei ole enää mitään järkeä. Kaikki se mitä elämälleni rakensin romuttui niissä muutamissa sekunneissa joissa veljeni menehtyi pois. Virnistäen. En nuorempana koskaan ajatellut tarkemmin minkälainen elämästäni tulisi. Elin vain elämääni täysillä pysähtymättä miettimään elämän karuja totuuksia. Nykyään minä kyllä mietin. Mietin joka helvetin sekunti. Nyt kun elämäni on ohi.
Kadotettu.Jos joskus nuorempana mietin kuolemaa kuvittelin kohtaavani sen käsikädessä veljeni kanssa. Kuvittelin että virnistäisimme identtisesti edelleen kuolemanvuoteessa. Hän tekikin sen yksin. Ja jätti minut tänne. Hän ei ottanut minua mukaansa viimeiselle retkelleen. Hän hylkäsi minut.
Viha.Tartuin jälleen heroiinisätkään ja imin sitä nautinnollisesti. Pilven syvimpinä hetkinä kuvittelin vihaavani häntä. Vihasin häntä koska hänen takiaan en ollut enää ketään. En ollut enää George. Olin yksinäinen, yksikorvainen mies jonka elämällä ei ollut tarkoitusta. Ainoa asia mistä edelleen inhimillisesti huolehdin oli se että sain seuraavan annoksen tätä myrkkyä vereeni. Olin siitä riippuvainen. Silti todellisuus oli olemassa. Se todellisuus jota en halunnut kohdata. En halunnut tuntea sen säkenöivää kipua. Ja siksi minä olin riippuvainen.
Iloton nauru.Joku nauraa Pubissa. Jälleen. Hänen naurunsa on iloton ja elämäänsä kyllästynyt. Hän on kuten minä. Ainoa syy miksi yöpöytäni laatikossa oleva veitsi ei ole vielä tuhriintunut vereeni on äitini. Hän murtuisi. Joskin vuodet ompelisivat hänen haavansa umpeen. Toisin kuin haavani. Ne jatkavat vuotamistaan. Kukaan ei ole niitä ompelemassa. Olen aivan yksin pimeässä maailmassa. Maailmassa jossa ketään ei naura. Ei kukaan paitsi se joku. Hän nauraa edelleen. Nauru kuulostaa jo tuskaiselta. Hän nauraa vain nauraakseen. Se saa kylmät väreet kulkemaan selässäni. Pubi on muuten hiljainen. Vain hän nauraa. Ja silloin tajuan; se olen minä joka nauraa.
Vapina.Nauru alkaa muuttua pikku hiljaa nyyhkeeksi. Koko vartaloni tärisee nyt hervottomasti ja kuulen kuin sumun takaa kuinka lasini räsähtää lattiaan. Enkä välitä. Nyyhkytän vain edelleen. Nyyhkytän kuivaa itkuani enkä vuodata kyyneltäkään. En ole vuodattanut niitä sitten hänen hautajaistensa. Hiljaiset varjot liikkuvat ympärilläni enkä välitä niistä hittoakaan. Nostan savukkeen huulilleni kädet edelleen täristen. Nautinnollinen tunne leviää taas ruumiiseeni. Nyyhke lakkaa jälleen ja vain jokin tipahtelee pieninä pisaroina lattiaan.
Veri.Sievä tarjoilija tulee ja kietoo käteni ympärille siteen. En reagoikaan hänen kosketukseensa. En välitä katsoa hänen kasvojaan. Imen vain turruttavaa myrkkyä kehooni. Varjot liikkuvat nyt jo levottomammin. Värit hyppivät silmiini tehden kuvioita. Nousen huojuen seisomaan. Tarjoilija sanoo jotain mutta sillä ei ole väliä. Hoippuen lähden seuraamaan värejä. Tahdon tavoittaa ne. Haluan niiden vievän minutkin mukanaan.
Tunto.Tunnen kaiken niin selvästi. Kaiken paitsi katkeran suruni. Tunnen kuinka loska kastelee sukkani. Minulla ei ole kenkiä. En muista minne hukkasin ne. Kuljen eteenpäin yössä vailla määränpäätä. Räntäsade kastelee minun paitani ja vaatteeni. Kaaduin. Nousin ylös. Kaaduin. Lopulta en enää jaksanut nousta. Olin liian väsynyt. Aivan liian väsynyt.
Maailma pyöri silmissäni.Makasin nyt liikkumatta kadun nurkassa. Loska kasassa. En tuntenut kylmyyttä joka hiipi sisääni. En tuntenut lähestyvää kuolemaa. Olin aivan turta. Valot välkkyivät edelleen silmissäni. Sulkiessani silmäni ne sammuivat. Avasin silmäni. Täysikuu ja tähdet. Tähtitaivas oli niin kaunis. Jos olisin pystynyt vielä nostamaan käteni olisin koittanut kurotella taivasta. Liikuin aivan hiljaa antaen kuoleman hiipiä vartalooni. Aika tuntui loppuneen. En tuntenut enää ruumistani. En edes yrittänyt estellä silmieni vaipuessa kiinni. Se oli turhaa. Vain yhdet kasvot näkyivät mielessäni. Hänen kasvonsa. Veljeni virnistelevät kasvot. Fredin kasvot. Ne kutsuivat minua. Odottivat minun liittyvän niiden luokse.
Kuolema.Elämäni oli ohi. Oli ollut jo vuosia. Kuolema sattui. Viimein kylmyys porautui minuun. Jokainen ruumiin osani oli jäässä. Ja minä huusin. Huusin mutta kukaan ei kuullut. Viimein huutokin loppui. Hytisin. Hytisin kuin tautinen susi. Hytisin kylmästä joka kidutti minua. Hytisin kunnes vartaloni oli liian kohmeessa pystyäkseen edes siihen. Tunsin kuoleman. Jokainen sekunti johdatti minua siihen. Mieleni alkoi turtumaan. Tunsin sydämen sykkeen hidastuvan. Mieleni oli kuitenkin kirkas. Mielessäni virnistin. Valo välähti. Sen jälkeen ei ollut enää mitään. Pelkkää tyhjyyttä.
Mustaa tyhjyyttä.- Mortti