T/N: Huh! Nyt se on sitten ohi.
Valtavat kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille! Vaikka välillä on tuntunut, etten jaksaisi suomentaa niin te olette saaneet minut jatkamaan. Joten KIITOS!
Tässä se viimeinen luku nyt sitten tulee.
Niin ja tämän jatko-osasta vielä, minä alan suomentaa sitä joskus tässä lähiaikoina, joten muistakaa lukea sitten sitäkin.
Neljäskymmenestoinen luku: Pyyhkäisen jalat altasiBPOV:Kello oli 6 aamulla ensimmäinen heinäkuuta, kun laskeuduin määränpäähäni. Duesseldorfiin. Kolmen tunnin päähän kotikaupungistani. Katsoin ympärilleni. Saksa. Olin palannut. Se oli omituista. Olin aina odottanut innolla tätä hetkeä. Olin aina unelmoinut siitä ja nyt minulla oli matkalaukkuni kärryissä, enkä edes halunnut kohdata äitiäni.
”BELLA!” joku huusi ja päästin irti kärryistä ja kävelin takaisin. Valmiina lentämään takaisin. Äiti otti kädestäni kiinni.
”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” hän kysyi.
”Aion lentää takaisin”, sanoin puolinukuksissa. Äiti nauroi.
”Ei Bella. Et nyt”, hän sanoi. hän luultavasti luuli, että se johtui aikaerorasituksesta, mikä sai minut puhumaan niin outoja juttuja… no ei se ollut. Se oli sydämeni.
”Tervetuloa kotiin”, hän sanoi samalla, kun hän halasi minua. Koti… missä on koti? Kuulin kerran, että koti on siellä, missä sydämesikin. Entä jos menetin sydämeni 12 tuntia sitten? Olinko minä nyt koditon?
”Minun täytyy mennä takaisin”, mumisin ja äiti nauroi.
”Mitä sinä oikein puhut?” äiti kysyi. Mutta yhtäkkiä kaikki vaikutti selvältä.
”En voi jäädä. Minun täytyy mennä takaisin Edwardin luo”, mumisin ja kävelin lippuluukulle. Mutta äiti pysäytti minut.
”Ei, Bella. Sinä tulet kotiin”, hän sanoi ja veti minut mukanaan.
”Mutta…” aloitin, mutta hän veti minut takaisin matkalaukkujeni luo.
”Bella. Sinä olet palannut. Ole iloinen”, hän sanoi hymyillen. Katsoin häntä hämmentyneenä ja hymyilin hänelle sitten tekohymyä. olin aina luullut, että hän ymmärtäisi!
…………………………..
”Joten sinä muistat Edwardin?” hän kysyi, kun me istuimme autossa. Katsoin ikkunasta ulos.
”Jep”, mumisin – valitettavasti.
”Oliko vaikeaa päästää hänestä irti?” hän kysyi huolissaan ja minä huokaisin. En halunnut puhua siitä juuri nyt.
”Jep… missä isä on?” kysyin… olematta oikeastaan kiinnostunut vastauksesta. Halusin vain vihtaa puheenaihetta.
”Ai, hän on jossain bisnestapaamisessa. Hän kuitenkin sanoi ’hei’”, hän sanoi hymyillen. Pyöräytin silmiäni.
”No sano sitten ’hei’ takaisin seuraavan kerran, kun näet hänet”, sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. hän ei sanonut sanaakaan ja aivan yhtäkkiä hän otti kädestäni kiinni. Katsoin häntä hämmästyneenä.
”Vaikka tämä juttu ei toiminut sinun ja Edwardin väillä, ei tarkoita, ettet voi löytää ketään muuta”, hän sanoi ja minä vetäydyin kauemmaksi järkyttyneenä. Se tuntui samalta, kuin vuosia sitten, kun Korppu kanini kuoli ja äiti sanoi, että me voisimme vain ostaa uuden. Mutta minä en halunnut uutta kania! Halusin Korpun. Ja minä tiesin, etten haluaisi koskaan ketään toista miestä… halusin Edwardin.
…………………………..
Me tuijotimme ulos ikkunoista – puhumatta mitään koko kolmeen tuntiin, kunnes pysähdyimme talomme eteen.
”Perillä ollaan”, hän sanoi hymyillen. Minä nyökkäsin. Kaikki asiat tässä maassa sai yhtäkkiä minut haluamaan oksentaa. Halusin takaisin. Nyt heti. Ja sitten tein päätökseni. Ostaisin liput nyt heti ja lentäisin huomenna.
”Äiti”, sanoin ääni murtuen. Hän ei ikinä päästäisi minua takaisin.
”Niin?” hän kysyi.
”Öh… ei mitään… menen yläkertaan”, sanoin ja hän nyökkäsi.
”Selvä… älä viivy liian kauan, aamiainen on kohta valmista”, hän sanoi hymyillen.
”Okei”, sanoin ja menin sisälle. Se oli outoa. Kaikki tuoksui samalta kuin kuusi kuukautta sitten. Olin odottanut suuria muutoksia, mutta mikään ei ollut muuttunut. Siellä oli vieläkin samat tyynyt sohvalla ja sama lamppu keittiönpöydän yläpuolella.
”Ostin sinulle German Brötcheniä! Koska sinä kerroit, että oli ikävöinyt sitä niin paljon”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Kun olin syönyt vain niitä rullia Amerikassa niin olin valmis oikealle leivälle. Mutta en nyt. En ollut nälkäinen.
”Ai niin, Bella… vielä yksi asia…” hän sanoi ja minä käännyin ympäri.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
”Kello on 6 aamulla, ole kiltti, äläkä mene nukkumaan, vaikka olisit kuinka väsynyt. An halua sinun saavan pahaa aikaerorasitusta”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Menin yläkertaan.
”Ai niin, Bella?” hän sanoi ja minä pyöräytin silmiäni.
”Niin, äiti?” sanoin.
”Becca soitti, että hän tulee huomenna”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Mahtavaa”, sanoin ja jatkoin matkaani huoneeseeni. Minä huokaisin ja epäröin. Tässä se oli. Huoneeni, jota en ollut nähnyt kuuteen kuukauteen. Olisi outoa olla siellä taas, kun olin jo tottunut täydelliseen huoneeseeni Valkoisessa Talossa. Avasin oven ja katselin ympärilleni. Vaatekaappini oli sama. Sänkyni oli edelleen samassa paikassa kuin aina…
”AAAAAHHHHH!” kirkaisin ja annoin laukkuni pudota lattialle. Peruutin pari askelta huoneestani. Sydämeni hakkasi kuin hullu. Tämä oli taas jotain mielenongelmiani. Mieleni huijasi minua, kuten monina kertoina ennenkin. Siellä oli mies – seisoen huoneessani rakastamani hymy huulillaan. Hänen kätensä oli taskuissa. Hän ei voinut olla todellinen. Astuin askeleen häntä kohti ja vain yksi ajatus tuli mieleeni.
KUKA VÄLITTÄÄ?!Aloin taas kiljua ja hyppäsin Edwardin avoimille käsivarsille. Kiedoin jalkani hänen vyötärölleen ja suutelin hänen poskeaan tuhat kertaa. Hän nauroi.
”Te saksalaiset olette outoja. Jos aiot tervehtiä kaikkia poikia tällä tavoin, minä tulen kamalan mustasukkaiseksi”, hän sanoi ja piti minusta tiukasti kiinni. Minä laskeuduin maahan ja vetäydyin hiukan kauemmaksi.
”Mitä sinä täällä teet? Kuinka pääsit tänne? Kuinka ehdit tänne ennen minua? Mitä sinä täällä teet?” Sanat vain tulvahtivat suustani. Edward nauroi ja istuutui sängylleni.
”Hidasta vähän, rakas. En minä aio lähteä täältä heti”, hän sanoi nauraen.
”No ala sitten vastata kysymyksiini tai minä räjähdän”, sanoin ja hän hymyili.
”Se on helppoa. En voi elää ilman sinua”, hän sanoi hymyillen. Sitten hän veti minut syliinsä. Minä hymyilin takaisin. ”Minulta kesti hetken tajuta, mutta minä tulin tänne… eilen noin 2.40 iltapäivällä. Heti, kun olin lukenut kirjeesi”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. En voinut kuin tuijottaa – Edward Masen istui minun sängylläni minun kotonani minun Saksassani! ”Joten sen jälkeen, kun olin tajunnut sen, otin isäni yksityislentokoneen ja tulin tänne. Löysin osoitteesi tammikuun hakemuksestasi. Joten minä tulin kotiisi ja kerroin äidillesi, mitä oli tekeillä. Luulenpa, että oli hyvä juttu, että hän tunsi minut jo aiemmin, koska hän piti tästä ideasta”, hän sanoi ja minä nauroin.
”ÄITI!” huusin.
”Pidin ideasta!” hän huusi takaisin alakerrasta. Minä nauroin ja hautasin kasvoni hänen paitaansa – haistellen hänen tuoksuaan.
”Tämä oli elämäni pahin päivä. Tuntui kuin osa minusta olisi ollut kadoksissa”, mumisin ja hän painoi suudelman päälaelleni.
”Tiedän, mitä tarkoitat”, hän sanoi ja minä kuuntelin hänen sydämenlyöntejään. Kaipasin hänen huuliaan omilleni. Kuinka kauan siitä olikaan – en muista, milloin me suutelimme kunnolla. Yhtäkkiä hän nosti minut jaloilleni ja sulki oven. Laulu alkoi soida ja minulta kesti hetken tajuta, mikä kappale se oli. Norah Jonesin Sunrise. Edward hymyili minulle.
”Tanssi kanssani”, hän sanoi ja vetäisi minut itseensä kiinni – erittäin lähelle. Nojasin pääni hänen olalleen ja katsoin hänen ottavan oikean käteni omaansa. Hänen päänsä löysi pienen kohdan kaulani ja olkapääni välistä ja tunsin hänen nenänsä silittävän sitä kevyesti. Minä hymyilin. Kuinka paljon ikävöinkään hänen kosketustaan. Me aloimme liikkua hitaasti ja minä suljin silmäni. Tämä oli taivas ja yritin nauttia joka sekunnista, koska en tiennyt, milloin se taas päättyisi.
”Minä rakastan sinua”, hän mumisi ja minä hymyilin. Mutten voinut rentoutua ja olla iloinen aivan kokonaan. Oli vielä jotain, mikä häiritsi minua.
”Edward”, aloitin ja vetäydyin hiukan poispäin, jotta me pystyisimme katsomaan toisiamme.
”Niin, rakas?” hän sanoi ja pystyin näkemään hänen silmistään, kuinka hän tykkäsi kutsua minua tuolla tavoin. Laskin katseeni ja yhtäkkiä Edward kohotti leukaani kädellään. Hän hymyili minulle.
”Mitä minä sanoin sinulle?” hän kysyi ja minä nauroin.
”Älä koskaan katso alas tanssiessasi”, sanoin hymyillen.
”Siksi minä niin rakastan tanssimista”, hän sanoi ja iski silmää. Hymyilin hänelle heikosti.
”Edward, kuule”, sanoin, mutta jätin lauseen taas kesken. Hän vetäytyi kauemmaksi ja katsoi minua.
”Älä viitsi, Bella. Mitä se on? Sinä käyttäydyt kuin aikoisit kosia minua vai oletko sinä kuolemaisillasi?” hän sanoi nauraen. En pystynyt nauramaan. En ilman tietoa.
”Edward… kuinka tämä päättyy… tarkoitan, milloin sinä taas jätät minut?” kysyin ja hän kääntyi ympäri matkalaukkua kohti, mitä en ollut huomannut.
”Katsotaanpa…” hän sanoi ja veti paperin matkalaukun taskusta.
”Aion lähteä 19. elokuuta kello 6 aamulla”, hän sanoi hymyillen. Sydämeni painui kasaan. Tiesin, että minun pitäisi olla iloinen, että hän jäisi tänne kesäksi, mutta entä sitten? Meillä olisi silloin taas samanlainen ongelma.
”Ja sitten tulen takaisin 19. elokuuta kello 3 iltapäivällä”, hän sanoi ja hymyili.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
”Ja sitten lähden seuraavana aamuna 6 aamulla. Ja tulen takaisin 3 iltapäivällä. Aika helppoa”, hän sanoi hymyillen minulle.
”Mitä? Miksi? Mutta kuinka?” kysyin hämmentyneenä. Hän veti minut takaisin syliinsä ja me jatkoimme tanssia.
”tuon juuri sitä, mitä kysyin itseltäni, kun tulin perääsi. Tarkoitan, en halunnut päätyä samaan ongelmaan kuin Washingtonissa. Mutta yhtäkkiä kaikki oli aivan selvää”, hän sanoi ja minä katsoin häntä uteliaasti. Hän ei sanonut mitään.
”Kerro!” painostin ja hän hymyili.
”Joten on yksi tyttö, johon olen hulluna rakkaudesta”, hän sanoi ja minä hymyilin. Huokaisin ja painoin pääni hänen olalleen. ”Kuunteletko sinä?” hän kysyi ja minä olin puhkeamaisillani nauruun. Tottakai minä kuuntelin! Sehän oli Edward, joka puhui. Minä kuuntelisin jopa vaikka hän kertoisi, kuinka betonia tehdään!
”Joka sanaa, minkä sanot”, mumisin.
”Hyvä. Joten on yksi tyttö. Ja me haluamme pysyä yhdessä ikuisesti, tiedäthän. Mutta ongelma on, että hän on saksalainen ja hänen täytyy palata ja päättää koulunsa Saksassa”, hän sanoi ja minä hymyilin samalla, kun nyökkäsin. ”Joten en tiennyt, mitä tehdä, kunnes ajattelin, että tässähän on idea. Sinun tyttösi on saksalainen ja hänen sukulaisensakin – joiden kanssa tulet viettämään kaikki joulusi tästä eteenpäin – ovat myös saksalaisia… joten… MIKSI en lähtisi Saksaan vuodeksi ja opiskelisi ulkomailla”, hän sanoi ja minä vetäydyin kauemmaksi katsoen häntä ihmetellen.
”MITÄ?” kysyin hämmästyneenä. Sydämeni alkoi hakata kuin hullu. Ymmärsinkö minä hänet väärin? Hän hymyili.
”Bella, minä aion jäädä tänne. Yliopisto on aivan nurkan takana ja minä asun täällä sinun kanssasi”, hän sanoi ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini.
”Asutko sinä täällä?” kysyin ja hän nyökkäsi. ”Entä ensi vuosi?” kysyin ja hän hymyili.
”Tuota, minä ajattelin, että sinä saattaisit olla kiinnostunut opiskelemaan journalismia Harvardissa… kuulin, ettei yliopisto ole niin paha”, hän sanoi ja minä halasin häntä nopeasti. Harvard? Journalismia? Olin aina unelmoinut siitä, mutten ollut uskaltanut tehdä. Minä nauroin.
”Voi luoja. Sinä jäät tänne! Tänne minun kanssani! Ja ensi vuonna minä lähden Harvardiin sinun kanssasi! Vain sinä ja minä”, mumisin ja hän nauroi.
”Se oli minun suunnitelmani”, hän sanoi ja minä pidin hänestä tiukasti kiinni.
”Minä pidän suunnitelmastasi”, sanoin ja hän nauroi.
”Joten luuletko, että se voisi toimia?” hän kysyi ja minä katsoin häntä kysyvästi.
”En ole varma… en edes halua tietää, kuinka sait minut Harvardiin, mutta kuinka minä maksan siitä?” kysyin ja hän hymyili. Hän otti esiin paperin ja antoi sen käteeni. Se oli shekkini.
”Tuon pitäisi korvata neljä lukukautta”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Olen niin mukana, Edward. Aion todellakin tehdä tämän”, sanoin ja hän huokaisi.
”Hitsi, että sinä olet mahtava! Tämä on mahtavaa”, hän sanoi ja vetäisi minut lähelleen. Me aloimme jälleen tanssia. Nyt alkoi soida toinen laulu ja minä painoin pääni hänen olalleen. Tunsin hänen kätensä valuvan alaselälleni – hitaasti. Tulin kananlihalle. Minä suutelin hänen kaulaansa varovasti ja hän huokaisi. Painoin suukon hänen leualleen ja sitten poskelle. Hän vetäytyi hiukan kauemmas ja katsoi minua silmiin. Me tuijotimme toisiamme ja sydämeni läpätti. Tässä se oli. Tämä oli me. Tämä oli meidän elämämme ja minä rakastin sitä. Juuri, kun aloin sulaa hänen käsivarsilleen, hänen puhelimensa alkoi soida. Minä huokaisin ja painoin pääni hänen olalleen.
”Se on sängylläsi… ottaisitko sen nopeasti?” hän kysyi ja minä kävelin sängylle ja otin hänen iPhonensa. Se oli enemmänkin vahinko, mutta hänen puhelimensa käännähti kädessäni ja minä katsoin kaiverrusta sen takana. Minä hymyilin ja tunsin sydämeni räjähtävän. Annoin puhelimen Edwardille ja hän iski silmää. Hän ei vastannut puhelimeen vaan sammutti puhelun ja laittoi sen pöydälle taakseen. Hän veti minut takaisin syliinsä.
”Kuka se oli?” kysyin ja hän kohautti olkiaan.
”En tiedä”, hän mumisi kaulaani vasten. ”Pidätkö uudesta puhelimestani?” hän kysyi ja minä kuulin hymyn hänen äänestään. Ajattelin kaiverrusta.
”Rakastan sen takakantta”, sanoin ja hän nauroi.
”Niin ajattelinkin”, hän mumisi. ”Hei, tiedätkö mitä?” hän kysyi ja minä hymyilin.
”En, kerro”, sanoin.
”Minä osaan jo jotain saksaksi”, hän sanoi ylpeänä ja minä nauroin.
”No, kerro sitten”, vastasin ja yhtäkkiä hän työnsi minua hiukan kauemmaksi ja lakkasi tanssimasta. Hän katsoi silmiini niin vakavasti ja täynnä tunnetta, että luulin pyörtyväni ja sitten hän otti käsistäni kiinni ja veti minut lähemmäs – kadottamatta katsekontaktia. Hän ohjasi huulensa kaulalleni, alas solisluulleni ja sitten olkapäälleni. Tunsin kuin ihoni olisi syttynyt palamaan niissä kohdissa, missä hänen huulensa osuivat iholleni. Hänen huulensa kulkeutuivat leualleni ja sitten poskelleni. Hän kietoi kätensä alaselälleni ja veti minut lähemmäs. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja katsoin häntä. Sitten hänen huulensa vetäytyivät hymyyn ja näin valon välähtävän hänen silmissään. Valo, jota olin ikävöinyt.
”Ich liebe dich”, hän sanoi ja minä tunsin sen joka ainoassa kirjaimessa. (T/N: Minä rakastan sinua.)
Olin sanomassa jotain takaisin, kun hän vetäisikin minut vielä lähemmäs ja painoi huulensa omilleni. Minä huokaisin. Vihdoin! Ensimmäinen suudelmamme pitkään aikaan! Hän hymyili kuullessaan minun huokaavan. Käteni löysivät hänen hiuksensa ja hänen kätensä liukuivat ylös alas kyljilläni. Minä voihkaisin ja tunsin käsieni laskeutuvan hänen rinnalleen. Hän vetäytyi poispäin ja antoi minun haukkoa henkeä. Hän suuteli kaulaani, enkä voinut lakata haukkomasta henkeä. Oli niin uskomatonta olla taas hänen lähellään. En halunnut lopettaa enää koskaan. Ei, en voisi lopettaa enää koskaan. Tämä oli tulevaisuus. Tämä oli se, mitä tulisi tapahtumaan. Tämä oli me – tämä oli minun onnellinen loppuni.
Me vetäydyimme kauemmas ja hymyilimme toisillemme – me hymyilimme kuin aivottomat ihmiset. Me olimme onnellisia.
”Sinulla on hiukan huulikiiltoa tuossa”, sanoin ja yritin puhdistaa hänen suupieltään. Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja puraisi sormeani leikkisästi. Minä hymyilin ja vedin sitten sormeni ulos ja suutelin häntä.
”Minäkin rakastan sinua, Edward. Todella paljon”, kuiskasin ja painoin pääni hänen olalleen. Näin jälleen hänen puhelimensa kaiverruksen:
Edward Masen on hulluna rakkaudesta Isabella Swaniin. Me aloimme taas tanssia. Suljin silmäni ja annoin hänen johdattaa tietä – minne tahansa hän johtaisi, sinne menisin minäkin.
”Tule”, hän sanoi ja nosti minua hiukan ilmaan. Minä kiljaisin ilahtuneena. ”Minä pyyhkäisen jalat altasi”, hän kuiskasi kaulaani vasten. Ja minä hymyilin hänelle. Täysin hypnotisoituna hänen silmistään.
”Mielipuolinen asia tässä on, Edward, että sinä vähän niin kuin teet niin”, kuiskasin ja sitten hän suuteli minua rakkaudella ja intohimolla. Lempeydellä ja karkeudella. Niin monilla eri tunteilla, joita moni pari ei koskaan koe.
